Muuttolaatikkoni saapuivat Kabulista - liasta mustuneina, avattuina ja pengottuina, mutta saapuivat kuitenkin, vieläpä reilusti aikaisemmin kuin niitä odotin. En ollut laittanut kuormaan mitään varsinaisesti varastamisen arvoista, mutta silti olin ilahtunut, että summanmutikasta Kalliosta vuosi sitten mukaan ottamani CD-levyt ja varsinkin kirjat tulivat perille.
Muuttaessani Helsingistä Kabuliin laatikoistani varastettiin vanha läppäri, jolla ei laitteena ollut enää mitään arvoa (tämän myös vakuutusyhtiö pani merkille, eikä korvannut mitään), mutta ikävää olikin juuri se, että kaikenlaista vanhaa yksityistä, mm. muinaisia novellikäsikirjoituksia ja runoja, meni ikiajoiksi kateisiin. Kaikki tietysti ihmettelivät, miksen ollut ottanut varmuuskopioita, mutta kun se juuri olikin koko vanhan rikkinäisen läppärin olemassaolon syy: odotin, että joskus ehtisin viedä sen jollekin atk-ekspertille niin, että siellä olevat vanhat tiedostot saisi ekstraktoitua talteen. Onnea vain korruptoituneelle tullimiehelle, tiedusteluagentille tai muulle varkaalle paskana olevan läppärini kanssa.
Lauantaina sain asuntooni kasattua sängyn ja kaksi kaappia, kiitos ystävällisen pilapiirtäjä-vuokraisäntäni ja hänen avukseni toimittamien kahden poikansa. Nuorempi poika osaa hyvin englantia ja laittaa modeemiyhteyksiä kuntoon, vanhempi taas on teknisesti kätevä huonekalujen ja ilmeisesti muidenkin asioiden kokoonpanemisessa. Kabulista tulleista laatikoista olen purkanut kirjoja, vaatteita, afgaanilaisia ja kashmirilaisia mattoja, itämaisia lojumistyynyjä, jotka muodostavat alkoviini musiikinkuuntelu- ja lukemisnurkkauksen.
Kaappeihin on hankittu georgialaisia viinejä, ukrainalaisia oluita, venäläistä vodkaa ja armenialaista konjakkia odottamaan vieraita, joiden keskuudessa uusi kotikaupunkini lienee osoittautuva suositummaksi kuin Kabul ja Addis Abeba, ehkä jopa kuin Damaskos ja Beirut. Beirutissa kävi tosin parhaimmillaan siinä määrin tiheä virta, että sitä voi olla vaikea lyödä.
Yhtenä seuraavista vuorossa olevista asioista on auton hankinta. Kävin jo torstaina katsomassa sopivaa ehdokasta, Toyotan maasturia, joka oli hyvässä kunnossa eikä paljon ajettu, mutta omistaja pyytää vähän turhan paljon. Maanantaina tehnen ostopäätökseni etenkin jos saan hintaa tingittyä vähän alas.
Alan vähitellen tuntea oloani Kiovassa kotoisaksi. Kodikkuus muodostuu kaikkien edellisten elämieni muistojen elementeistä ja fragmenteista, jotka luovat tunnistamisen ja muistamisen kiinnekohtia. Ne ovat kuin tauluja, lipastoja ja ovia muistojen palatsissa muutoin niin nomadisessa elämässäni, jossa mikään ei ole pysyvää.
Otetaan esimerkiksi eräät laatikoistani hyllyille nousseet pienet esineet, joita kertyy, vaikka harjoitankin aktiivista politiikkaa niiden kertymisen välttämiseksi, koska jatkuvasti muuttavalle ihmiselle krääsän kasautuminen on vakava ongelma, etenkin lahjoina saadun ja tunnepitoisen, koska sellaista ei voi lahjoittaa edelleen eikä muuten hankkiutua eroon. En halua edes puhua kirjastostani, joka painanee tonneja. Suurin osa siitä onneksi nykyisin pysyväistukikohdassa Suomessa. Mutta esimerkiksi pieni naamioitunut ja rynkkyä pitelevä zapatistisissiä esittävä nukke Chiapasista, Afganistanissa saamani pieni punainen pöytäliina ja suuri sinivalkoinen šakkilauta, jonka kuninkaat ovat šaahin muotoisia. (Sana šakkimatti tulee persiasta ja tarkoittaa šaahin kuolemaa.) Ikävä kyllä huomaan nyt, että samoalaiset kaurikotilot unohtuivat kabulilaisen asuntoni lasihyllylle. Ihmetelköön niitä sitten uusi asukas.
Tällaisia elementtejä ovat myös ympäristössäni esiintyvät tapahtumat ja havainnot, jotka merkityksellistyvät edellisten elämieni perusteella. Esimerkiksi se, että arkkienkeli Mikaelin mukaan nimetyn kotikatuni alapäässä kuuluisalla Maidanilla olevassa krimiläisessä ravintolassa soitettiin egyptiläisen muusikon Amr Diabin ikivanhaa hittiä Weghalawtak, joka on merkityksellistynyt minulle muistojensa vuoksi. Kaipa omistajat jotenkin yhdistivät sen Krimillä vaikuttavaan turkkilaiseen musiikkiin.
Ukrainassa yhdistyy kolmen ellei neljän kulttuurialueen vaikutusta: On vahva itäslaavilainen vaikutus, joka aikoinaan levisi Kiovan Rusista niille alueille, joita nykysin kutsumme Venäjäksi. On keskieurooppalainen, usein saksalaisena pitämämme kulttuurivaikutus, joka Ukrainaan on tullut erityisesti Puolan ja Itävallan valtakuntien kautta. On balkanilainen kulttuurivaikutus, joka yhdistää ukrainalaisia bulgaareihin ja serbokroaatteihin. Ja on etelästä Mustaltamereltä Krimin kautta saapunut vahva turkkilais-tataarilainen kulttuurivaikutus, johon tosin yhdistyy myös Ukrainan ikivanha kasakkaperinne.
Kasakat olivat kristinuskon ja slaavilaisen kielen omaksunutta ratsastajakansaa, jonka kulttuuri tuli kuitenkin suurelta osin turkinsukuisilta ratsastajakansoilta - turkinsukuinen ratsumiestä tarkoittava sana kazak on antanut nimensä sekä slaavilaisille kasakoille että keskiaasialaisille kazakeille, entisille kirgiiseille eli valkokirgiiseille (akkirgiiseille), jotka erosivat vuoriston mustakirgiiseistä (karakirgiiseistä), nykyisen Kirgisistanin asukkaista.
Kylien, kansojen ja heimojen nimeäminen värien mukaan oli tyypillistä turkkilaisten kansojen toponymiaa. Näissä taajaan esiintyvät musta (kara), valkea (ak), punainen (kyzyl), vihreä (yešil) jne. eivät välttämättä viitanneet mitenkään ihon tai edes vaatteiden väriin, vaan niillä oli muita merkityksiä. Mekin tunnemme nykyään monia paikkoja turkkilaisten nimiensä mukaan - esimerkiksi Mustameri (Karadeniz), jonka vastapainoksi meidän Välimeremme on turkiksi Valkeameri (Akdeniz); tai armenialaisten kiihkeästi omakseen väittämä Karabah, jonka nimi on turkkia ja merkitsee mustaa puutarhaa. Liekö sitten jossain sijainnut myös Akbah, valkea puutarha, jonka legendat nykyään sijoittavat satujen maailmaan. Jokilaaksoja pitkin levinneiden slaavien suosiossa oli puolestaan nimittää paikkoja ja heimoja sen mukaan, olivatko ylä- vai alajuoksuun päin.
Muistojen palatsista tulikin mieleen, että minun tulisi pikimmiten arvostella blogiini viimeaikaisten kirjalöytöjeni ehdoton helmi, nuoren suomalaisen mutta Skotlannissa asuvan nerokkaan tiedemiehen ja loistavan skifikirjailijan Hannu Rajaniemen kaksiosainen teos, siis kaksi itsenäistä kirjaa, Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas. Molemmat julkaistiin alkuun englanniksi, mutta suomennettiin pian (minulla on ne vertailun vuoksi molemmilla kielillä). Kirjailija kertoi, että ne ovat tulossa pian myös mm. venäjäksi ja turkiksi, ja oletankin, että Itä-Euroopassa ja Turkissa ne voisivat tulla nopeasti kulttikirjoiksi. En voi kyllin ylistää tähän asti lukemaani, mutta varsinaisen arvostelun saatte piakkoin, kun olen saanut Fraktaaliruhtinaan loppuun - se kun oli välillä muuttolaatikoissa matkalla Kabulista Kiovaan.
Muuttaessani Helsingistä Kabuliin laatikoistani varastettiin vanha läppäri, jolla ei laitteena ollut enää mitään arvoa (tämän myös vakuutusyhtiö pani merkille, eikä korvannut mitään), mutta ikävää olikin juuri se, että kaikenlaista vanhaa yksityistä, mm. muinaisia novellikäsikirjoituksia ja runoja, meni ikiajoiksi kateisiin. Kaikki tietysti ihmettelivät, miksen ollut ottanut varmuuskopioita, mutta kun se juuri olikin koko vanhan rikkinäisen läppärin olemassaolon syy: odotin, että joskus ehtisin viedä sen jollekin atk-ekspertille niin, että siellä olevat vanhat tiedostot saisi ekstraktoitua talteen. Onnea vain korruptoituneelle tullimiehelle, tiedusteluagentille tai muulle varkaalle paskana olevan läppärini kanssa.
Lauantaina sain asuntooni kasattua sängyn ja kaksi kaappia, kiitos ystävällisen pilapiirtäjä-vuokraisäntäni ja hänen avukseni toimittamien kahden poikansa. Nuorempi poika osaa hyvin englantia ja laittaa modeemiyhteyksiä kuntoon, vanhempi taas on teknisesti kätevä huonekalujen ja ilmeisesti muidenkin asioiden kokoonpanemisessa. Kabulista tulleista laatikoista olen purkanut kirjoja, vaatteita, afgaanilaisia ja kashmirilaisia mattoja, itämaisia lojumistyynyjä, jotka muodostavat alkoviini musiikinkuuntelu- ja lukemisnurkkauksen.
Kaappeihin on hankittu georgialaisia viinejä, ukrainalaisia oluita, venäläistä vodkaa ja armenialaista konjakkia odottamaan vieraita, joiden keskuudessa uusi kotikaupunkini lienee osoittautuva suositummaksi kuin Kabul ja Addis Abeba, ehkä jopa kuin Damaskos ja Beirut. Beirutissa kävi tosin parhaimmillaan siinä määrin tiheä virta, että sitä voi olla vaikea lyödä.
Yhtenä seuraavista vuorossa olevista asioista on auton hankinta. Kävin jo torstaina katsomassa sopivaa ehdokasta, Toyotan maasturia, joka oli hyvässä kunnossa eikä paljon ajettu, mutta omistaja pyytää vähän turhan paljon. Maanantaina tehnen ostopäätökseni etenkin jos saan hintaa tingittyä vähän alas.
Alan vähitellen tuntea oloani Kiovassa kotoisaksi. Kodikkuus muodostuu kaikkien edellisten elämieni muistojen elementeistä ja fragmenteista, jotka luovat tunnistamisen ja muistamisen kiinnekohtia. Ne ovat kuin tauluja, lipastoja ja ovia muistojen palatsissa muutoin niin nomadisessa elämässäni, jossa mikään ei ole pysyvää.
Otetaan esimerkiksi eräät laatikoistani hyllyille nousseet pienet esineet, joita kertyy, vaikka harjoitankin aktiivista politiikkaa niiden kertymisen välttämiseksi, koska jatkuvasti muuttavalle ihmiselle krääsän kasautuminen on vakava ongelma, etenkin lahjoina saadun ja tunnepitoisen, koska sellaista ei voi lahjoittaa edelleen eikä muuten hankkiutua eroon. En halua edes puhua kirjastostani, joka painanee tonneja. Suurin osa siitä onneksi nykyisin pysyväistukikohdassa Suomessa. Mutta esimerkiksi pieni naamioitunut ja rynkkyä pitelevä zapatistisissiä esittävä nukke Chiapasista, Afganistanissa saamani pieni punainen pöytäliina ja suuri sinivalkoinen šakkilauta, jonka kuninkaat ovat šaahin muotoisia. (Sana šakkimatti tulee persiasta ja tarkoittaa šaahin kuolemaa.) Ikävä kyllä huomaan nyt, että samoalaiset kaurikotilot unohtuivat kabulilaisen asuntoni lasihyllylle. Ihmetelköön niitä sitten uusi asukas.
Tällaisia elementtejä ovat myös ympäristössäni esiintyvät tapahtumat ja havainnot, jotka merkityksellistyvät edellisten elämieni perusteella. Esimerkiksi se, että arkkienkeli Mikaelin mukaan nimetyn kotikatuni alapäässä kuuluisalla Maidanilla olevassa krimiläisessä ravintolassa soitettiin egyptiläisen muusikon Amr Diabin ikivanhaa hittiä Weghalawtak, joka on merkityksellistynyt minulle muistojensa vuoksi. Kaipa omistajat jotenkin yhdistivät sen Krimillä vaikuttavaan turkkilaiseen musiikkiin.
Ukrainassa yhdistyy kolmen ellei neljän kulttuurialueen vaikutusta: On vahva itäslaavilainen vaikutus, joka aikoinaan levisi Kiovan Rusista niille alueille, joita nykysin kutsumme Venäjäksi. On keskieurooppalainen, usein saksalaisena pitämämme kulttuurivaikutus, joka Ukrainaan on tullut erityisesti Puolan ja Itävallan valtakuntien kautta. On balkanilainen kulttuurivaikutus, joka yhdistää ukrainalaisia bulgaareihin ja serbokroaatteihin. Ja on etelästä Mustaltamereltä Krimin kautta saapunut vahva turkkilais-tataarilainen kulttuurivaikutus, johon tosin yhdistyy myös Ukrainan ikivanha kasakkaperinne.
Kasakat olivat kristinuskon ja slaavilaisen kielen omaksunutta ratsastajakansaa, jonka kulttuuri tuli kuitenkin suurelta osin turkinsukuisilta ratsastajakansoilta - turkinsukuinen ratsumiestä tarkoittava sana kazak on antanut nimensä sekä slaavilaisille kasakoille että keskiaasialaisille kazakeille, entisille kirgiiseille eli valkokirgiiseille (akkirgiiseille), jotka erosivat vuoriston mustakirgiiseistä (karakirgiiseistä), nykyisen Kirgisistanin asukkaista.
Kylien, kansojen ja heimojen nimeäminen värien mukaan oli tyypillistä turkkilaisten kansojen toponymiaa. Näissä taajaan esiintyvät musta (kara), valkea (ak), punainen (kyzyl), vihreä (yešil) jne. eivät välttämättä viitanneet mitenkään ihon tai edes vaatteiden väriin, vaan niillä oli muita merkityksiä. Mekin tunnemme nykyään monia paikkoja turkkilaisten nimiensä mukaan - esimerkiksi Mustameri (Karadeniz), jonka vastapainoksi meidän Välimeremme on turkiksi Valkeameri (Akdeniz); tai armenialaisten kiihkeästi omakseen väittämä Karabah, jonka nimi on turkkia ja merkitsee mustaa puutarhaa. Liekö sitten jossain sijainnut myös Akbah, valkea puutarha, jonka legendat nykyään sijoittavat satujen maailmaan. Jokilaaksoja pitkin levinneiden slaavien suosiossa oli puolestaan nimittää paikkoja ja heimoja sen mukaan, olivatko ylä- vai alajuoksuun päin.
Muistojen palatsista tulikin mieleen, että minun tulisi pikimmiten arvostella blogiini viimeaikaisten kirjalöytöjeni ehdoton helmi, nuoren suomalaisen mutta Skotlannissa asuvan nerokkaan tiedemiehen ja loistavan skifikirjailijan Hannu Rajaniemen kaksiosainen teos, siis kaksi itsenäistä kirjaa, Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas. Molemmat julkaistiin alkuun englanniksi, mutta suomennettiin pian (minulla on ne vertailun vuoksi molemmilla kielillä). Kirjailija kertoi, että ne ovat tulossa pian myös mm. venäjäksi ja turkiksi, ja oletankin, että Itä-Euroopassa ja Turkissa ne voisivat tulla nopeasti kulttikirjoiksi. En voi kyllin ylistää tähän asti lukemaani, mutta varsinaisen arvostelun saatte piakkoin, kun olen saanut Fraktaaliruhtinaan loppuun - se kun oli välillä muuttolaatikoissa matkalla Kabulista Kiovaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti