Uralin usvat

Suomessa toistetaan usein myyttiä siitä, että suomalaiset olisivat vaeltaneet nykyisille sijoilleen Volgan mutkasta. Tälle nationalistisesti orientoituneiden kielitieteilijöiden keksimälle myytille ei kuitenkaan ole mitään arkeologisia tai geneettisiä perusteita ja se lieneekin puuta heinää. Aina viimeisistä jääkausista alkaen saamelaiset ja suomalaiset ovat aina asuneet Suomen ja pohjoisen Skandinavian alueilla. Eivät he mistään Volgan mutkasta tulleet (vaikka kielensä tulikin). He olivat aina täällä.

Sen sijaan on totta, että Uralin ja Volgan alueet muodostavat keskiosan siinä suomalais-turkkilaisessa kuunsirpissä, joka ulottuu pohjoisessa ääripäässään Itämerelle ja eteläisessä ääripäässään nykyiseen Turkkiin. Nykyinen Unkari muodostaa yksinäisen saarekkeen, kuin tähden kuunsirpin kaaren keskellä. Slaavilaisten Volgaksi kutsuma joki, joka aiemmin tunnettiin suomalais-ugrilaisella (Itil) ja turkkilais-tataarilaisella (Idel) nimellään, yhdessä Uralin matalien vuorten kanssa muodostaakin sen alueen maailmassa, jossa suomalais-ugrilaisten ja turkkilais-tataarilaisten kansojen ilmeinen sukulaisuus parhaiten hahmottuu - siellä kun suomensukuiset marit, mordvalaiset ja udmurtit ovat sekaisin turkkilaisten tataarien, baškiirien ja tšuvassien kanssa. Volgan ja nykyisen Etelä-Venäjän alueiden turkinsukuisia kansoja on historiallisesti kutsuttu yleisnimellä tataareiksi; kielellisesti tšuvassit eroavat kuitenkin useimmista muista tataarikansoista.

Asian ymmärtämistä on viimeisinä vuosisatoina häirinnyt lähinnä kaksi seikkaa: uskonto ja Venäjä. Puhutaanpa ensin uskonnosta. Jossain vaiheessa keskiaikaa etelästä Ideliä pitkin pohjoiseen saapuneet suufilaiset veljeskunnat käännyttivät tataarikansoja islamiin, kun taas bysanttilaisten munkkien kristinuskoon käännyttämä Kiovan Rus levitti niin slaavilaisuutta kuin ortodoksista kristinuskoakin alueen suomalais-ugrilaisten kansojen keskuuteen. Ruotsalaiset toivat Lallista ja kirveestä huolimatta kristinuskon myös uppiniskaisille itämerensuomalaisille.

Tämä uralilais-turanilaisten kansojen uskonnollinen jakautuminen estää meitä nykyisin tunnustamasta ilmeisiä serkkujamme sukulaisiksi, ja mieluummin kiukuttelemme ja luomme myyttejä olemattomista kansanvaelluksista. Olkaamme rehellisiä: ennen Lähi-idän monoteististen uskontojen ryntäystä Idel-Uralin tasangoille ja kukkuloille olimme kaikki iloisesti pakanoita: suomalaiset, baltit, merjalaiset, komit, marit, udmurtit, mordvalaiset, tataarit, baškiirit, tšuvassit, kumykit, turkkilaiset... Ja vanhat uskontomme tapoineen ja myytteineen olivat varsin samanlaisia.

Ensimmäinen sivistyneestä maailmasta saapunut tutkimusmatkailija, joka kirjoitti nykyisin Venäjänä tunnetusta alueesta, oli Idel-jokea 900-luvulla ylös purjehtinut arabialainen tutkimusmatkailija Ahmad ibn Fadlān, joka kuvaili tapaamiaan turkkilaisia ja suomalais-ugrilaisia kansoja omituisiksi barbaareiksi. Ibn Fadlānin kirja (Kitāb ibn Fadlān) on tiettävästi ensimmäinen kirjallinen lähde, joka kuvaili Venäjää. Se ilmestyi muutama vuosi sitten vihdoin myös suomeksi, mitä voidaan pitää Suomen Itämaiselta seuralta merkittävänä kulttuuritekona.

Ibn Fadlān matkusti Bagdadista turkinsukuisten bolgaarien maille ja kertoi myös ruuseista ja viikingeistä. Hänen tutkimusmatkaansa popularisoi myöhemmin Michael Crichton kirjassaan Kolmastoista soturi, josta tehtiin elokuvaversio - siinä Ibn Fadlānia esitti Antonio Banderas. Mielenkiintoisesti elokuvassa roiston rooliin ovat päässeet vendit, jotka olivat laajalti vaellellut pakanallinen slaaviheimo. Näistä vendeistä tulee suomalais-ugrilainen Venäjää tarkoittava sana - saattaa joidenkin mukaan olla suomensukuista alkuperää ja viitata veneisiin.

Tästä päästäänkin toiseen kysymykseen eli siihen, mitä eroa on venäläisillä ja ryssillä. Kyllä, kuulitte aivan oikein: ryssä ei ole automaattisesti synonyymi venäläiselle. Meille on pitkään uskoteltu, että Venäjä on ikiaikainen slaavilainen valtakunta, joka on suunnilleen "aina" kanniskellut bysanttilaista purppuraviittaa. Näinhän ei suinkaan ole. Alun perin Rus sijaitsi Kiovassa, nykyisessä Ukrainassa, joka on itäslaavien varsinainen alkukoti. Tämä "Rusia" kääntyi Vladimir Pyhän aikana kristinuskon bysanttilaiseen versioon, jonka toivat Kiovaan bulgarialaiset munkit, ja bulgaarit taas olivat alun perin Balkanille saapuneita turkinsukuisia Volgan bolgaareja, jotka vähitellen omaksuivat valloittamansa alueen slaavilaisen kielen.

Puhutaan siitä, kuinka jokia pitkin Konstantinopolin orjamarkkinoille matkustelleet viikingit - ruusit - olisivat perustaneet Rusin. Geenitutkimuksen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että Rurik olisi ollutkin suomalainen, mahdollisesti jopa suomenruotsalainen. Tämähän ei ollut mitenkään hämmästyttävää, koska viikinkien mukana seilasi kaikenlaista väkeä alueelta. Pohjoisten tasankojen vähittäinen slaavilaistuminen alkoi Kiovan Rusin harjoittamasta käännyttämisestä ja vaikutuksen levittämisestä jokia pitkin. Aluksi Konstantinopolin orjaluetteloissa nähtiinkin lähinnä suomalais-ugrilaisia ja turkkilaisia pakananimiä, mutta kristinuskon vähitellen levitessä nämä ugrimugrit ja turkit muuttuivatkin ihmeellisesti slaaveiksi. Samalla levisi tasangoille myös vanhan ukrainan kielen metsäläinen vastine, josta tuli nykyinen venäjän kieli.

Venäläinen kieli ja kulttuuri siis olivat ukrainalaisten äpärä, joka kasvoi uralilais-turkkilaisen mosaiikin pohjalta. Moskova rakennettiin pohjoisiin metsiin merjalaisten alueelle ja suomensukuisista merjalaisista tuli vähitellen venäjänkielisiä moskoviittejä. Kiovan Rus oli tunnettu myös sivistyneessä maailmassa jo varhain. Marco Polo kuvasi sitä 1200-luvulla tekemiensä matkojen aikana kuulemansa perusteella näin:

Rosian [Kiovan Rusin] provinssi on hyvin suuri. Siinä on monta osaa ja se rajoittuu siihen pohjoiseen maahan, jota olemme sanoneet Pimeyden laaksoksi. Sen asukkaat ovat kristittyjä ja noudattavat jumalanpalvelusmenoissaan kreikkalaista rituaalia. Siellä on useita kuninkaita, ja maalla on oma kielensä. Asukkaat ovat erittäin typerää väkeä, mutta he ovat hyvin kauniita ja vaaleaverisiä, niin miehet kuin naisetkin. Maa maksaa veroa vain läntisten tataarien kuninkaalle Toktaille, jonka valtakuntaan se idässä rajoittuu.

Marco Polon aikana Rus edusti Mongolivaltakunnan läntisiä alueita, mitä kuvastaa se, että mongolien läntinen vasalli, Kultaisen Ordan kaani Toktai, toimi Rusin muodollisena hallitsijana. Hänelle Rus maksoi veroa.

Entä mikä olikaan tuo "Pimeyden laakso", jonka Marco Polo mainitsee? Se oli nykyinen Venäjä, ja siitä Marco Polo kirjoitti myös, vaikkei ollutkaan koskaan käynyt maassa, vaan kuuli siitä matkallaan Georgian, Azerbaidžanin ja Turkestanin läpi. Polon käsitykset heijastelivat hänen tietolähteidensä, persialaisten ja kaukasialaisten, käsityksiä Kaukasusvuorten pohjoispuolella avautuvasta barbaarisesta "Pimeyden valtakunnasta":

On totta, että kaukana tästä kuningaskunnasta [Georgiasta] yhä eteenpäin pohjoista kohti on maakunta, jota nimitetään Pimeäksi eli Pimeyden laaksoksi. Ja tämä nimi on tosiaan oikeaan osuva, sillä siellä vallitsee ainainen pimeys, koska siellä ei näy aurinkoa, ei kuuta eikä tähtiäkään, vaan alituisesti on niin pimeää kuin meillä [Venetsiassa] iltahämärissä, jolloin näkee eikä kuitenkaan näe. Ja tämä johtuu tiheästä usvasta, jota siellä aina sataa, milloinkaan hälvenemättä tai häviämättä. Ihmisillä ei siellä ole ollenkaan omaa hallitsijaa, ja he elävät eläimien tavalla.

Vasta vuonna 1477, yli 150 vuotta sen jälkeen, kun Marco Polo oli matkaillut Kaukasiassa, Keski-Aasiassa ja Kiinassa, vieraili tiettävästi ensimmäinen länsieurooppalainen Moskovassa. Hänkin oli venetsialainen, nimeltään Ambrosio Contarini.

Miten vendit, venäläiset ja ryssät tähän liittyvät? No, tosiasiahan on, että se ikivanha Venäjä, jonka kuvittelemme, oli Ukraina. Ja että ruusien ja vendien jälkeläisinä syntynyt slaavilainen kauppakansa perusti oman imperiuminsa pohjoiseen. Tämän imperiumin pääkaupunki oli Novgorod (Nygård) ja se oli se Venäjä, jonka me Suomen rannikoilla ja Virossa opimme läheisesti tuntemaan kaupankäynnin ja ajoittaisten molemminpuolisten ryöstöretkien kautta.

Mitä sitten tekivät varsinaiset ryssät, eli moskoviitit? Moskova ei ollut kuin barbaarinen takametsä, kunnes siitä tuli Mongolivaltakunnan läntinen vasalli. Samoin kuin Kazanin tataarit ja Kultainen Orda, jolle Moskova maksoi veronsa, Moskova ryhtyi ryöstämään mongolien käskyläisenä ympäröiviä alueita, orjuuttamaan suomalais-ugrilaisia ja slaavilaisia kansoja. Sekakansana syntyneet moskoviitit olivat tässä erittäin lahjakkaita erityisesti saavuttaessa Iivanoiden aikaan. Eipä olekaan ihme, että ryssiä alettiin myös kutsua iivanoiksi. Aleksanteri Nevski oli mongolien vasalli, kun hän taisteli ruotsalaisia ja baltiansaksalaisia vastaan.

Ryssä ei ole oikeastaan etninen termi. Se on tunteenomainen ja kauhua herättävä manaus, jolla saattoi pelotella lapsia. Lueskelin taannoin vahingossa amerikansuomalaista antologiaa, ja sielläkin tuo kauhu eli yhä sivukaupalla: "Ryssät tulevat, ryssät tulevat!" Tiedettiin, että jossain idässä, Pimeyden valtakunnassa, elivät sotaisat ryssät. Ja kun ryssä ryntäsi, silloin piti piilottaa naiset ja lapset piilopirtteihin. Silloin kylät paloivat liekeissä, pellot tuhottiin, karja surmattiin, kiinni saadut miehet tapettiin, naiset ja lapset vietiin pois orjina.

Kun Moskova pitkällisen taistelun jälkeen valtasi ja hävitti Novgorodin ja Kiovan, se oli eräällä lailla ryssäläinen voitto venäläisistä. Ei silti, kyllä Moskovasta silti tuli myös kukoistava venäläinen kulttuurikeskus. Mutta kun raaputti venäläisen pintaa, sieltä saattoi löytyä ryssä. Tämän saivat tuta myös tataarien kukoistavat kaanikunnat Krimillä, Astrakanissa ja Kazanissa, jotka toinen toisensa jälkeen sortuivat ja joutuivat Moskovan ikeen alle. Hävitys oli usein silmitöntä, mistä kertoo se, että kokonaisia kansoja ja sivilisaatioita katosi jäljettömiin moskoviittisen ekspansion tieltä. Sibirin kaanikunnasta muistuttaa enää Siperian nimi.

Vaikka Pietari Suuri leikkautti venäläisiltä parrat, löi Ruotsin ja rakensi uuden imperiumin pääkaupungin suomalaisten luiden päälle inkeriläiselle Nevanvuon suolle, ei pietarilainen kermakuorrutuskaan estänyt sitä, että vähän väliä verenhimoista päätänsä nosti ryssäläinen peto. Ryssä on se venäläisen sivistyksen pimeissä kellareissa juovuspäissään riehuva julmuri, jolta lapset ja naiset pitää yhä kätkeä.

En voi lakata korostamasta sitä, että ryssä ei ole rasistinen tai kansallinen termi. Venäläisyys ja ryssyys eivät ole sama asia - ne ovat kaksipäisen kotkan skitsofreenisesti kahteen eri suuntaan katsovat kaksi päätä. Monet pahimmista ryssistä eivät edes olleet venäläisiä. Kaikista ryssistä ryssimmät tulivat itse asiassa ikivanhasta kristillisestä välimerellisen vyöhykkeen sivistysmaasta Georgiasta. Sillä kukapa olisi ollut ryssempi kuin Josif Džugašvili, joka Moskovassa valtaan noustessaan otti nimekseen Stalin, teräsmies. Tai kuten hänen pyövelinsä, mingrelialainen Lavrenti Beria, jonka kätyrit iltaisin metsästivät mestarinsa perverssien himojen täyttämiseksi alaikäisiä tyttöjä, joista ei enää koskaan kuultu.

Ryssä ei myöskään ole synonyymi sanalle neukku, sillä ryssiä oli olemassa jo kauan ennen Vladimir Iljitšiä, tuota juutalaistaustaista ryssää. Suomalaiset muistavat ryssät hyvin Suomen sodan ja isovihan ajoista. Näin ollen ei ole aivan oikein väittää, että kaikki ryssävihasta kärsivät suomalaiset olisivat automaattisesti venäläisvastaisia tai edes Venäjän-vastaisia. Suurin osa tuntemistani venäläisistä ei ole ryssiä. Olen kuitenkin silloin tällöin törmännyt erilaisissa seminaareissa häiriköiviin suomalaisiin ryssiin.

Ryssyys on vihaa ja pyrkimystä hävittää, orjuuttaa ja kieltää. Se on historian väärentämistä ja pakonomaista valehtelua. Se on voiman ja väkivallan ihannointia. Se on kansanmurhaan yllyttämistä ja kansanmurhien ylistystä. Ryssyys on venäläisen sielun häirikkö, pimeä hirviö, joka nousee aika ajoin usvista ja levittää hävitystä, jonka uhreina ovat niin venäläiset kuin heidän naapurinsakin. Ryssyys on venäläisyyden ja Venäjän valtakunnan syöpä, ulvova kummitus.

Kuka tietää, ehkä se nousi aikoinaan suomalais-ugrilaisista usvista. Tai ehkä se tuli tataarien ja mongolien ratsastavilta laumoilta. Ehkä jopa bysanttilaisilta intriganteilta. Tai ehkä se syntyi näiden kaikkien kohtaamisesta. Joka tapauksessa se on jo useamman sadan vuoden ajan tehnyt Venäjän historiasta traagista.