sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Egyptin kansannoususta

Egyptin vallankumous näyttää jatkuvan. Jo perjantaina tapahtui ratkaiseva käänne kansanjoukkojen eduksi, kun poliisit pakenivat ja armeija pääsääntöisesti pidättäytyi väkivallasta väkijoukkoja vastaan. Televisiokuvissa nähtiin kuinka nuoriso, opiskelijat, naiset, vihanneskauppiaat - tavalliset ihmiset - kiipesivät sotilaiden estämättä tankkien päälle. Sharif Kuddusin artikkeli antaa hyvän käsityksen viime päivien tapahtumista.

Perjantain kuolonuhrien luku oli lauantaina 24, mutta lienee todellisuudessa paljon korkeampi, koska väkivaltaisia yhteenottoja oli Kairon lisäksi myös Alexandriassa, Suezissa, Ismailiyassa, Port Saidissa, Luxorissa, Aswanissa ja epäilemättä muuallakin. Kiinnostavaa olisi tietää, mitä näinä päivinä on tapahtunut Muslimiveljeskunnan ydinalueilla keskisessä Niilinlaaksossa tai suistoalueella - vaikkapa sellaisissa paikoissa kuin Miniya ja Asyut tai suiston kaupungit Mahalla, Tanta ja Mansura. Yli tuhat ihmistä oli loukkaantunut jo perjantaina.

Mubarakin sukulaiset, mukaan lukien hänen seuraajakseen valmistelemansa poika Gamal, näyttäisivät paenneen Lontooseen. Mubarak on puolestaan nimittänyt varapresidentikseen tiedustelupäällikkönsä Omar Suleimanin ja pääministeriksi entisen ilmailuministerin Ahmad Shafiqin. Kenraali Suleimanin nimitys varapresidentiksi enteilee todennäköisesti yritystä siirtää valta "hallitusti" vanhan regiimin tiedustelujohdolle, millä todennäköisesti on Mubarakin avaintukijoiden tuki. Kansa ei tietenkään tätä tule sulattamaan, ja vielä vähemmän Muslimiveljeskunta, jonka kurittamisessa Suleiman on kunnostautunut.

Samoin kuin tapahtui Tunisiassa, myös Egyptissä näyttävät tiedustelupalvelut (mukhabarat) päästäneen irti suuret määrät palkkalistoillaan olleita alatason kovanaamoja ja urkkijoita, jotka ovat syyllistyneet provokaatioihin, polttaneet rakennuksia, rikkoneet paikkoja ja yrittäneet jopa ryöstää Kairon mahtavaa Egyptologista museota, jossa itsekin olen käynyt monta kertaa. Tunisiassa mielenosoitusten järjestäjät organisoivat nopeasti ja spontaanisti kodinturvajoukkoja ja sama näyttää tapahtuneen Egyptissä. Mielenosoittajat ovat omatoimisesti organisoineet siivouspartioita putsaamaan mielenosoitusöiden jälkiä, suojelemaan museota, jakelemaan vettä ja ruokaa sekä ohjaamaan liikennettä. Mukhabaratin avustajia on varsin nolosti jäänyt kiinni museoiden ja kauppojen ryöstelystä; yhdessä tapauksessa tällainen limanuljaska paljasti korttinsa vasta kun armeijan miehet olivat pieksämässä häntä museossa.

Kaiken huipuksi poliisin haihduttua ilmaan vankiloista ja poliisiasemilta päästettiin irti satoja rikollisia, jotka on ilmeisesti usutettu riehumaan ja harjoittamaan väkivaltaa. Jos Omar Suleiman haluaa todella vastata maansa turvallisuudesta, hänen pitäisi ensimmäiseksi toimia oman tiedustelupalvelunsa panemiseksi kuriin. Ja Mubarak tietysti tekisi suurimman palveluksen maalleen ymmärtämällä erota mahdollisimman pian, kuten esimerkiksi Hussain Abdulhussain tässä artikkelissa esittää.

Jemenissä samanaikaisesti mielenosoitukset näyttävät ainakin tilapäisesti laantuneen kun taas Jordaniassa ne ovat jatkuneet. Kuningas Abdullah ei ole vielä toistaiseksi ryhtynyt tavanomaiseen ratkaisuunsa, hallituksen vaihtamiseen. Jordaniassa on muutenkin kyse erilaisesta tilanteesta kuin Egyptissä ja Tunisiassa, koska Jordania ja Marokko ovat itse asiassa edistyneet demokratiassa asteittain ja merkittävästi viime vuosina. Mielenosoittajien syyt ovat selvemmin taloudellisia, eikä niihin syihin välitön vallanvaihto auttaisi - saattaisi päinvastoin pahentaa asioita.

Sen sijaan maat, joissa on vallassa kaikkein autoritäärisimmät diktatuurit - Libya, Syyria ja ei-arabimaa Iran - tuskin tulevat sallimaan väkijoukkojen edes alkavaa kokoontumista. Pienikin oireilu johtanee linjojen katkaisuun, josta on ollut jo viime päivinä huhuja. Näiden maiden hallinnot ovat valmiita täysin häikäilemättömään protestien murskaamiseen, kuten Iranin vihreän vallankumouksen kukistamisen yhteydessä nähtiin. Puolidemokraattiset maat kuten Libanon ja Jordania sekä länteen nojautuvat autoritääriset hallinnot, kuten Yhdysvaltoihin nojautunut Mubarakin hallinto Egyptissä ja Ranskaan nojautunut Ben Alin hallinto Tunisiassa, ovat olleet alttiimpia vallankumouksille, koska niillä ei ole ollut varaa mennä vastatoimissa yhtä suuriin raakuuksiin kuin mitä Iran vasta hiljattain teki.

En ole vielä eläissäni nähnyt yhtä suurta ja kaikki uskontokunnat, kaikki poliittiset ryhmät kattavaa nuorten koulutettujen arabien innostusta kuin tänä vuoden 2011 tammikuuna. Näyttää myös siltä, että suuret määrät ihmisiä Euroopassa ja Amerikassa on herännyt seuraamaan arabipaloa ja innostus on tarttunut. Ehkä tämä lopultakin tuo sivilisaatiomme yhteen, ainakin omani ja vielä nuorempien sukupolvien tasolla, kuten Itä-Euroopan tapahtumat vuosina 1989-1992 onnistuivat kaatamaan Berliinin muurin ja repimään alas koko rautaesiripun.

Ei kommentteja: