Arabipalo jatkuu

Valistanpa nyt lukijoita edelleen siitä, mitä arabimaissa on tekeillä. Muuan viime päivinä toimittajia kovasti hämmentänyt ilmiö ovat nämä kuin tyhjästä ilmaantuneet suuret laumat hyvin organisoituja ja väkivaltaisia 30-50-vuotiaita miehiä, joiden tehtävänä on ryöstellä, riehua ja piestä sinisiksi väkivallattomia mielenosoittajia. Mistä nämä rautaputkin ja muin primitiivisin asein varustetut ammattiriehujat ovat oikein tulleet ja keitä he ovat?

Kysymys on ilmiöstä, josta englanniksi käytetään sanaa "thugs". Suomessa kunnon sanaa ei ole, koska meillä ei ole totuttu siihen, että salainen poliisi mobilisoi lain ulkopuolella toimivia rosvoja pieksemään tavallisia siviilihenkilöitä. Autoritäärisissä maissa tämä on kuitenkin yleistä. Näitä kovanaamoja on tuhansittain Egyptin, Syyrian, Algerian ja Jemenin mukhabaratien avustajalistoilla.

Myös monissa ei-arabimaissa sama käytäntö toimii: esimerkkeinä Venäjä, Valko-Venäjä, Ukraina, Keski-Aasian maat ja Iran. Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Iranissa tällaisia hyvin treenattuja miesjoukkoja ilmaantuu pieksemään ihmisiä aina kun jossain on hallituksen vastainen mielenosoitus. Venäjän našeja ja Iranin basidžeja voidaan hyvällä syyllä pitää nuorisothugeina. Iranissa pasdaranit ja basidžit kukistivat vihreän vallankumouksen silkalla raa'alla väkivallalla. Sellaiselle aseettomat mielenosoittajat eivät yksinkertaisesti voi mitään. Kirgisistanissa samanlaisia joukkoja käytettiin tekemään julma pogromi uzbekkivähemmistöä vastaan.

Thugit saavat "keikkahommistaan" hyvää korvausta ja tietysti heidät myös palkitaan työpaikoilla ja muilla eduilla. Keikat sisältävät yleensä ihmisten pieksemistä ja paikkojen hajottamista, minkä jälkeen nämä miehet, joita kukaan ei muista tuntevansa naapurustosta, katoavat yhtä mystisesti kuin ilmaantuivatkin. Autoritääriset hallitukset toimittavat näitä väkivaltaisia joukkoja usein pääkaupunkiin eri puolilta maaseutua bussilasteittain - usein edeltävinä öinä ennen kuin tiedetty mielenosoitus alkaa. Thugeja käyttävät säännöllisesti myös eräät ei-valtiolliset toimijat, hyvinä esimerkkeinä Hizbullah ja Hamas. Romaniassa vielä Iliescun ensimmäisellä presidenttikaudella epämääräinen populistijohtaja Miron Cozma käytti kaivosmiehiä thugeina, joiden tehtäväksi tuli piestä opiskelijoita katuun ja sairaalakuntoon Bukarestissa.

Egyptin viime päivien verenvuodatus ja väkivalta ovat juuri näiden "thugien" ansiota, sillä vallankumousta ajavat kansanjoukot ovat saaneet järjestäviltä tahoiltaan hyvin valmistellut ohjeistukset olla sivistyneitä, välttää väkivaltaa, järjestää kodinturvapartioita ja siivota mielenosoitusten jäljet. Väkivaltaan riittää kuitenkin vain yksi osapuoli. Toinen voi kääntää poskensa ja tulla piestyksi henkihieveriin; tai tapella vastaan, joka on provokaation tarkoituskin, koska silloin voidaan vedota opposition väkivaltaisuuteen ja tuomita siitä jälkeenpäin; tai sitten paeta, jolloin kaupunkitilat jäävät thugien hallintaan. Vaihtoehdot ovat siis kaikki huonoja, ja vastaan tappeleminen on usein huonoista vaihtoehdoista vähiten huono - kaatuupahan ainakin kunniallisesti.

Paras ja selkokielisin viime päivinä lukemistani Egyptin tilanteen analyyseistä tulee Lontoossa toimivalta entisten islamistien perustamalta Quilliam-säätiöltä. Quilliam-säätiössä tiedetään, mistä puhutaan, sillä ainakin yksi perustajajäsenistäkin, Maajid Nawaz, on ollut Mubarakin hallinnon toimesta vankilassa ja kidutettuna. Tämän jälkeen hän ja muut järjestön perustajat tosin tulivat järkiinsä ja alkoivat taistella militanttia islamismia vastaan asiatietoa ja neuvonantoa tuottamalla. Quilliam-säätiöltä löytyy viime viikolta myös erillinen analyysi Egyptin Muslimiveljeskunnasta.

Pari päivää sitten näytti jo vahvasti siltä, että Egyptin tilanne olisi ratkennut mielenosoittajien hyväksi, kun armeija antoi lausuntonsa, jossa ilmoitti, ettei mielenosoittajia vastaan käytettäisi väkivaltaa. Nyt tämä lausunto on saanut paljon pahaenteisemmän kaiun, kun thugit ovat päässeet riehumaan ja pieksämään mielenosoittajia. Armeijan on raportoitu vähän menneen väliin, mutta näyttää selvältä, ettei armeija ole ainakaan kunnolla toiminut väkivaltaisia thugeja vastaan.

Arabipalo etenee muuallakin. Ne kaksi arabimaata, jotka kaikkein kipeimmin kaipaisivat vapautta ja siihen tarvittavaa vallankumousta, ovat Syyria ja Libya, arabimaista suljetuimmat diktatuurit. Vain Pohjois-Koreassa, Eritreassa ja parissa Keski-Aasian maassa on yhtä heikko sananvapaustilanne kuin Libyassa ja Syyriassa. Tiedotussulku onkin pitänyt näiden maiden kansalaisten tyytymättömyyden tehokkaasti pois länsimaisista medioista - etenkin kun myös al-Jazeera jättää puolueellisesti aina arvostelematta näitä maita, keskittyen ainoastaan länsimielisten arabihallitusten arvosteluun.

Nyt ainakin Syyrian ja Libyan ulkomailla oleskelevat oppositiot ovat aktivoituneet. Syyrialaiset ovat kovasti rummuttaneet suurmielenosoituksia Syyrian kaupunkeihin huomiseksi ja ylihuomiseksi, mutta samaan aikaan Ba'ath-puolueen diktatuuri on jo aloittanut turvatoimet, katkaissut internet-yhteyksiä ja koonnut thugeja kokoon, todennäköisesti pieksemään mielenosoittajat katuun jo ennen kuin mielenosoitukset pääsevät alkamaan. Myös joukkopidätyksiä on odotettavissa.

Kuten Tunisiassa ja Egyptissä, myös Syyriassa demokraattinen oppositio ja maltilliset islamistit ovat löytäneet yhteisen intressin, vaikkeivät aina suoranaiseen yhteistyöhön pystykään. Tunisian islamistien Renessanssipuolueen johtaja Rashid Ghannushi on jo palannut Tunisiaan. Syyrian Muslimiveljeskunta, jonka päämaja on pitkään sijainnut Lontoossa, on ilmoittanut huomenna alkavista mielenosoituksista. Syyrian Muslimiveljeskunnan aiempi pääsihteeri Ali Sadreddin Bayanuni on muistuttanut, että Syyrian tilanne on paljon huonompi kuin Egyptin, koska sananvapaus ja yhdistysvapaus ovat kokonaan puuttuneet ja toisinajattelijat heitetty automaattisesti vankilaan. Nykyinen pääsihteeri Muhammad Riyadh ash-Shaqfa on vaatinut Syyrian johtoa ottamaan Tunisian tapahtumista opikseen ja aloittamaan kansalaisvapauksien palauttaminen.

Autoritääristen valtioiden asteittainen uudistaminen - jota "vakauden" huutajat usein vaativat vallankumouksen sijaan - on erittäin vaikeaa ja siitä on hyvin vähän esimerkkejä maailmalla. Sen sijaan puolidemokraattisten järjestelmien kehittäminen asteittain vapaammiksi ja demokraattisiksi on onnistunut hieman paremmin. Arabimaista tässä suhteessa lienevät parhaiten edistyneet Jordania, Marokko ja Kuwait. Jordanian massamielenosoitukset johtivat viime päivinä siihen, että kuningas Abdullah erotti hallituksen ja vaihtoi pääministerin sekä korotti julkisen sektorin palkkoja. Onkin vapauden ja demokratian kannalta toivottavampaa, että Jordaniassa ja Marokossa uudistukset etenevät evoluution eikä revoluution tietä.

Autoritäärisissä presidenttivaltaisissa tasavalloissa tämä gradualismi ei todennäköisesti toimi, koska olojen vapauttaminen johtaa kauan alistetun kansan vaatimaan vain lisää. Kun pelko katoaa, tyrannia luhistuu: näin kävi neuvostoimperiumille vuonna 1989 ja näin on käynyt myös viime kuussa Tunisiassa ja Egyptissä.

Jemenissä presidentti Saleh on jo ilmoittanut, ettei ryhdy enää presidentiksi seuraavalla kaudella - joskin tämä tuskin kansaa kovin paljon tyydyttää, kun seuraavat vaalit olisivat vasta vuonna 2013. Niin ikään Egyptin tiedustelupäällikkö Omar Suleiman on ilmoittanut Mubarakin puolesta, ettei tämän poika Gamal Mubarak seuraisi isäänsä valtaan enää syksyllä - jolloin Mubarak olisi nykykäsityksensä mukaan luovuttamassa vallan. Nämä tarjoukset tulevat liian myöhään ja niihin suostuminen voisi olla mielenosoittajille kohtalokasta, koska se antaisi kuukausikaupalla aikaa opposition uuteen kukistamiseen.

Algeria on ilmeisesti onnistunut hyvin uutissulussa, koska sikäläiset mielenosoitukset Bouteflikan yksinvaltaa ja yksipuoluejärjestelmää vastaan eivät ole päässeet etusivuille, vaan jääneet al-Jazeeran tehokkaasti markkinoimien Egyptin tapahtumien varjoon.

Sudanissa puolestaan Etelä-Sudan äänesti ylivoimaisella enemmistöllä (itse asiassa täysin epäilyttävän suurella, kun otetaan huomioon Pohjois-Sudanissa asuneet miljoonat eteläsudanilaiset) itsenäisyyden puolesta. Toivoa sopii, ettei itsenäisestä Etelä-Sudanista tule pelkkää uutta yhden puolueen yksinvaltaista kleptokratiaa, kuten nykyiset merkit näyttäisivät ennustavan. Khartumissa puolestaan on varauduttu jonkinlaiseen kansannousuun, ja jälleen kerran vangittu Sudanin kettumainen islamistijohtaja, al-Qa'idankin kanssa useisiin otteisiin veljeillyt Hasan at-Turabi.

Libanonissa autoritäärinen valta on vahvistanut otettaan ja demokratiaa ajettu alas. Hizbullahin masinoima vallankaappaus on nostanut valtaan "keskustalaisen" miljonäärin Najib Miqatin, jonka hallitustunnustelut ovat paraikaa käynnissä. Syyrian tiedustelupalvelun ja Iranin ote Libanonista on vahvistunut, ihmisiä on peloteltu hiljaisiksi. Maalis-8:n johtaessa hallituksen muodostamista on entiset vaatimukset blokeeraavasta vähemmistöstä ja muusta nyt autuaasti unohdettu ja saattaa käydä niin, että länsimielinen, demokraattinen Maalis-14-liittouma (joka edustaa väestön enemmistöä) syrjäytetään kokonaan kaikesta vaikutusvallasta. Tämä tarkoittaa kaikkein vapaamielisimmän arabimaan luisumista takaisin kohti sellaista autoritariaa, josta maa kevään 2005 seetrivallankumouksessa vapautui.

Viimeinen arabimaa, jonka tilanteen nostan tässä esiin, on Irak. Se unohdetaan nykyisin yhä useammin, tai sitä käsitellään vain kun siellä tapahtuu terrori-iskuja. On kuitenkin syytä muistaa, että Irak on Saddamin syrjäyttämisen jälkeen ollut demokratia - ei toki mikään ihanne-sellainen, mutta silti suoritus on ollut ihan kohtuullisen hyvä. Irakin demokratiaa varjostavat viime vuoden pattitilanteen aiheuttama yhä jatkuva poliittisen järjestelmän lukkiutuminen ja tietysti ääriliikkeiden toiminta. Terrori-iskujen ei pidä kuitenkaan antaa peittää näkyvistä sitä merkittävää kehitystä, jota Irakissa on viime vuodet nähty.

Vasta viime viikolla muuan balkanilainen ystäväni kertoi pyrkivänsä töihin Irakiin, koska siellä on meneillään jonkinasteinen talousbuumi ja palkat ovat kuulemma hyviä. Näin siis näkee asiat nuori koulutettu eurooppalainen, joka kituuttaa minimaalisella palkalla koulutustaan vastaamattomassa työssä ja kiroaa samalla kaakkoiseurooppalaisen maansa yhä jatkuvaa korruptiota.