keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Hullu mies liekehtivässä norsunluutornissa

Jos Salman Rushdiea on uskominen niin alkuperäinen norsunluutorni oli Intian Mogulivaltakunnan keisari Akbarin rakennuttama. Sittemmin sillä on viitattu ympäröivästä todellisuudestaan vieraantuneisiin hallitsijoihin ja myöhemmin akateemikkoihin. Tällä hetkellä Libyan torni on liekeissä ja tornin huipulla riehuu vaarallinen sekopää.

Itseään "Libyan suuren kansanjumhuriyyan veljelliseksi everstiksi" tituleeraava Muammar al-Qaddafi lienee nykyajan absurdeimpia diktaattoreita, jonka todellisuudesta vieraantuneille houreille ovat vetäneet vertoja ainoastaan Pohjois-Korean johtajien omintakeinen tyyli ja Turkmenistanin jo menehtynyt Türkmenbashi.

Jos Qaddafi todella joskus uskoi olevansa kansalaistensa veli, hän on silloin ensisijaisesti veljesmurhaaja. Kuluneen viikon tapahtumien valossa erään arabiystäväni naamakirjassa jo monta päivää sitten esittämä raivostunut kommentti on enemmän kuin ymmärrettävä: "Tämän sekopään kohdalla ei saa enää riittää Ben Alin ja Mubarakin kohtalo. Libyan kansa ei saa tyytyä vähempään kuin että Qaddafi hirtetään lyhtypylvääseen." Itse asiassa arabiystäväni ovat viime päivinä reagoineet Libyan uutiskuviin paljon voimakkaammillakin sanoilla, mutta se kaikki ei ole painokelpoista.

Libyasta viime päivinä itärajan yli Egyptiin salakuljetetut amatöörivideot ovat järkyttävää katsottavaa: kaduilla lojuu satoja ruumiita, varuskunnissa on teloitettu kymmeniä sotilaita, jotka kieltäytyivät ampumasta omaa kansaansa. Qaddafi kutsui eilisessä puheessaan "veljiään" rotiksi, jotka on hävitettävä maan päältä kuin tuholaiset. Näyttää kuitenkin siltä, että yhä useammat rotat ovat jättäneet hourailevan hullun uppoavan laivan ja Qaddafi tulee itse olemaan se, joka hävitetään. En usko, että Libyan kansalta heruu kovin paljon armoa Qaddafille, jos hän jää elävänä kiinni.

Libyan valtiontelevision lähetykset tapasivat alkaa maapallosta, joka pyöri mahtipontisen musiikin tahdissa ja pysähtyi sitten Libyan kohdalle. Libyasta kohosi Qaddafin tajunnanvirrasta koottu Vihreä kirja taivaalle, avautui, ja sieltä levisi sitten vihreä valo kaikkialle maailmaan. Nuorena opiskelijana luin kerran pitkällä automatkalla Ruotsin halki tuota Vihreää kirjaa, ja muistan sieltä luvun nimeltä "Naisesta", joka alkoi näillä sanoilla: "On epäämätön tosiasia, että sekä mies että nainen ovat ihmisiä." Sellaista viisautta ja edistyksellisyyttä "veljellisen everstin" ajattelu sisälsi.

Arabiliiton huippukokouksessa Damaskoksessa Qaddafi nojaili ensin tuskaisen näköisenä päätään kämmeneensä ja solvasi sitten henkilökohtaisin loukkauksin muiden arabimaiden johtajia, julistaen nämä kaikki hyödyttömiksi, koska eivät olleet vapauttaneet Palestiinaa. Qaddafi itse ilmeisesti oli vapauttanut. Sama omintakeinen tyyli hatusta vedettyine tajunnanvirtoineen ja omituisuuksineen toistui Afrikan unionin huippukokouksessa Addis Abebassa, jossa Qaddafia seurasi epämääräinen jengi mustasta Afrikasta koottuja heimokuninkaita ja "suuren kansanjumhuriyyan veljellinen eversti" julisti itsensä Afrikan kuningasten kuninkaaksi. Koottuaan ajatuksiaan tuskaisen näköisenä hän myös kertoi funtsanneensa asioita ja tulleensa siihen tulokseen, että demokratia, oppositio ja sananvapaus olivat turhia asioita.

Qaddafin viime päivien esiintymiset eivät ole jättäneet kenellekään niitä seuranneelle rivikansalaiselle arabimaissa epäselväksi, että Libyan diktaattori on kauan sitten kadottanut järjen valon samoin kuin todellisuudentajunkin. Ainoat, joille tämä ei näytä valjenneen, ovat täysin pihalla arabimaiden tapahtumista olevat Euroopan johtajat, jotka ovat ilmaisseet huolensa öljylähteistä ja pakolaisuudesta samaan aikaan kun Qaddafin palkkasotilaat ovat lahdanneet libyalaisia kaduille ja ilmavoimat heitä pommittaneet.

Yhdysvaltain kunniaksi on todettava, että siellä on Egyptin tapahtumien jälkeen sentään herätty miettimään todellisuutta alueella. Euroopan pääkaupungeissa herätystä ei ilmeisesti ole koettu. Kuluneen viikon arabimielipiteet eivät ainakaan sosiaalisessa mediassa ole Eurooppaa mairitelleet: tekopyhyys, kaksinaismoralismi, diktaattorien liehittely ja täydellinen todellisuudentajun puute ovat määreitä, joita EU on saanut osakseen.

Ja onpa Qaddafilla toki ollut myös uskolliset ystävänsä maailmalla. Syyrian turvallisuusjoukot murskasivat voimatoimin syyrialaisten raivostuneiden kansalaisten mielenosoituksen Libyan suurlähetystön edestä. Nicaraguan diktaattori Ortega ylisti Qaddafia järjestyksen ja vakauden tuojaksi. Niin ikään Qaddafia ovat ihannoineet Venezuelan Chávez ja Italian Berlusconi.

Libyan tapahtumat etenivät hyvin nopeasti sen jälkeen, kun hallitus oli tukahduttanut voimatoimin mielenosoitukset Tripolissa ja ne siirtyivätkin itäiseen Benghaziin. Siellä oppositio ryhtyi selvästi hyvin valmisteltuun ja aseistettuun operaatioon, jolla se hyvin nopeasti valtasi sekä Qaddafin hallintopalatsit että kasarmit, joista saatiin lisää aseita. Näytti selvältä, että armeija tai ainakin merkittävä osa sitä oli alusta asti mukana operaatiossa. Benghazi oli parissa päivässä opposition käsissä.

Seuraavaksi mielenosoittajat valtasivat suurimman osan Kyrenaikaa ja etenivät nopeasti myös Tripolin esikaupungeissa ja eräissä Tripolitanian kaupungeissa. Qaddafi ja hänen LSE:stä valmistunut "uudistusmielinen" poikansa vannoivat vuodattavansa verta ja niin tapahtuikin. Mutta mitä enemmän Qaddafi vaati väkivaltaa, sitä enemmän armeijan ja poliisin yksiköitä loikkasi opposition puolelle. Mielenosoittajia pommittamaan määrätyt hävittäjät loikkasivat Maltalle ja Libyan omat YK-lähettiläät kääntyivät hallitustaan vastaan, vaatien länsimailta vastatoimia.

Oppositiovoimat, joiden kova ydin koostuu ilmeisesti sotilaista ja itäisistä heimoista, ovat ottaneet käyttöön vanhan kuningasaikaisen lipun ja avanneet rajat Egyptiin. Rajan kautta toimittajia on päässyt sisään Libyaan ja vastaavasti libyalaisia tietoineen ja videoineen Egyptiin. Jopa Libyan sisäministerin on kerrottu eronneen ja määränneen joukot puolustamaan kansaa Qaddafia ja hänen sahelilaisia ja venäläisiä palkkasotilaitaan vastaan.

Qaddafin kerrotaan puolestaan määränneen sabotaasi-iskuja, joilla räjäytettäisiin öljyputket rangaistukseksi länsimaille, joita Qaddafi vainoharhaisessa mielikuvituksessaan syyttää vallankumouksen masinoinnista, vaikka länsimaiset öljy-yhtiöt ovat päinvastoin olleet Qaddafin tukena siitä lähtien, kun tämä sai Britannian kanssa aikaan diilin Lockerbien terrori-iskusta ja luopui pitkän kantaman ohjuksista.

Libanonilaisia kiinnostanee huhu, jonka mukaan libyalaiset loikkarit ovat tunnustaneet Libyan murhanneen (odotetusti) libanonilaisen shiiapuolue Amalin perustajan Musa Sadrin. Tosin kilpaileva huhu on väittänyt Sadrin olevan yhä elossa, vankina salaisessa vankilassa jossain Libyan aavikko-osissa. Epäilen, että vallankumouksen myötä Libyan kaapeista löytyy vielä kasapäin luurankoja, jotka tulevat valaisemaan kylmän sodan ja terrorismin historiaa, elleivät ne katoa ja tuhoudu yhtä salaperäisesti kuin Saddamin joukkotuhoaseet.

Libyan lisäksi vallankumous on edennyt Bahrainissa, jossa hallitus muutamin kuolonuhrein valtasi ensin Helmiaukion mielenosoittajilta, mutta nämä valtasivat sen sitten takaisin. Mielenosoitusten kerrotaan Bahrainissa kiihtyneen ja hallitus on myöntynyt puolestaan vapauttamaan suuren määrän poliittisia vankeja, ilmeisesti enimmäkseen shiioja. Sunnihallituksia huolettaa, onko Bahrainin opposition taustalla iranilainen käsi. Herää kuitenkin kysymys, eikö näiden hallitusten kannattaisi silloin mieluummin saada Bahrainin arabishiioja omalle puolelleen ja lakata sysäämästä näitä Hizbullahin ja pasdaranin kynsiin.

Libanonissa Hizbullah on järjestänyt paraatin, jossa on hyllattu Kairosta vankilasta paennutta Hizbullah-solun johtajaa. Hizbullah ei alun alkaenkaan vaivautunut edes kiistämään, että se organisoi Egyptissä salahankkeita Egyptin hallitusta vastaan.

Iranissa opposition väkivaltainen kukistaminen on jatkunut samoin kuin opposition joukkopidätykset. Siitä huolimatta opiskelijat palaavat kaduille joka päivä. Iranilaisten aktivistien toimittamat tiedot kertovat väkivaltaisista kahakoista ja mielenosoitusten murskaamisesta lukuisissa Iranin suurimmista kaupungeista.

Samoin Jemenissä ovat turvallisuuspalvelun masinoimat thugit avanneet tulen opiskelijoita vastaan ja Algeriassa hallitus on käyttänyt väkivaltaa opposition kukistamiseksi. Kun Tunisia on vapautumassa, Algeria on ajautumassa syvemmälle diktatuuriin ja kaaokseen.

Toisin on Marokossa, jossa uudistusmielisen kuninkaan hallinto on ottanut alusta asti aivan eri linjan kuin diktatuurimaat. Marokko on sallinut mielenosoitukset ja turvallisuusjoukot ovat valvoneet niiden sujumista väkivallattomasti. Sekä islamistiset että kommunistiset oppositiopuolueet ovat pysyneet protesteissaan varsin maltillisissa vaatimuksissa. Marokko osoittaa, kuinka ajoissa aloitetuilla uudistuksilla ja pehmeämmällä otteella voidaan pahin välttää. Toivottavasti. (Pohjoismarokkolaisessa Huseiman kaupungissa näyttää olleen väkivaltaa.)

Marokon, Jordanian ja Syyrian mielenosoituksissa väkimäärät ovat viikon aikana liikkuneet tuhansissa - eivät siis sadoissa tuhansissa, kuten Egyptissä, Tunisiassa, Libyassa ja ilmeisesti Iranissa. Omanissa mielenosoittajia on ollut vain satoja. Kaikkialla arabimaissa ja Iranissa siis kuohuu, mutta olosuhteet ovat silti varsin erilaisia maasta toiseen.

Tämän vuoden 2011 arabikevään tapahtumat eivät siis ole liian paljon yleistettävissä, mutta se ei tarkoita, etteikö kaikkialla ratsasteta saman vapautta vaativan aallon harjalla. Arabit haluavat vapautta, demokratiaa ja parempia mahdollisuuksia. Saavuttaako tämän mielenkiintoisesti alkaneen vuoden arabikevät tavoitteensa, on toinen asia. Sekä Tunisiassa että Egyptissä vanhat hallinnot yrittävät yhä takertua valtaan ja pitää kiinni voimaministeriöiden hallinnasta.

Ei kommentteja: