Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas

Päivänä muutamana lupailin, että kirjoittaisin arvosteluntapaista Hannu Rajaniemen skifiromaaneista. Kaksi on jo ilmestynyt, ensin englanniksi ja sittemmin suomeksi (ja monille muille kielille) käännettyinä: Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas. Muistan, kun aikanaan Kvanttivaras ilmestyi, se aiheutti varsin paljon innostusta kirjailijan alkuperämaassa. Luin itse sitä koskevia arvosteluja erityisellä mielenkiinnolla lähinnä siksi, että minulla ja kirjailijalla sattui olemaan yhteinen ystävä, joka ylisti Kvanttivarasta. Samaisen ystävän suosituksesta tulin sittemmin itsekin yhteyteen kirjailijan kanssa.

Aloitetaan siis kirjailijasta. Suomalaisia innostanee se, että Hannu Rajaniemi on suomalainen. Uransa hän näyttää kuitenkin tehneen lähinnä Britanniassa - sekä tiedemiehenä että kirjailijana. Hän on opiskellut ja valmistunut fyysikkona ja matemaatikkona Oulusta ja Cambridgestä, työskentelee nykyisin Edinburghissa ja toimii myös yrittäjänä. Englanniksi kirjoittaminen on toki etu. Siinä saa kerralla ammattimaiset agentit ja kustantajat sekä maailmanlaajuisen yleisön, jollaisia ei olisi suomeksi kirjoittavan ulottuvilla ilman suoranaisia ihmeitä. Rajaniemi kirjoittaa kaukaisen tulevaisuuden maailmasta, ja hänen tekstinsä on siinä määrin globaalia ja kosmopoliittista, että sen voi helposti kääntää mille tahansa kielelle. Suomenkielinen käännös on häkellyttävän hienoa tekstiä, joten kääntäjä, Antti Autio, ansaitsee myös maininnan.

Rajaniemi ei ole hylännyt juuriaan. Yksi hänen kirjojensa päähenkilöistä, eräänlainen avaruusajan prinsessa Xena tai Modesty Blaise nimeltään Mieli, on peräisin suomalaisten siirtolaisten joskus muinoin Oortin asteroidivyöhykkeelle perustamasta sivilisaatiosta. Niinpä Mielen seikkailuissa vilahtelevat tuon tuosta suomalaisen mytologian käsitteet ja sanasto - myös englanninkielisissä alkuteoksissa. Mielen avaruusalus on nimeltään Perhonen ja Mieli on sen laulanut olevaiseksi alisesta. Mieli rukoilee Ilmatarta ja Kuutarta ja kunnioittaa avaruuden mustuutta hallitsevaa Sysimiestä. Ja hän myös saunoo.

Skifi on kirjallisuudenlaji, jota olen aiemmin absorboinut lähinnä elokuvien ja pelimaailman muodossa enkä niinkään romaaneina. Minulta jää luultavasti havaitsematta suuri määrä viitteitä tämän genren historiaan lukiessani Rajaniemeä. Sen sijaan minulta eivät jää huomaamatta lukuisat viittaukset itse harrastamiini genreihin kuten salapoliisiromaaneihin ja arabialais-persialaiseen runouteen. Ensin mainittu on erityisen läsnä toisen päähenkilön, Varkaan alias Jean le Flambeurin kautta, johon on yhdistetty paljon vaikutteita Maurice Leblancin legendaarisesta hahmosta Arsène Lupinista ja hänen seikkailuistaan. Tuhannen ja yhden yön tarinat elävät puolestaan väkevinä jälkimmäisessä kirjassa, Fraktaaliruhtinaassa. Siitä pääosa sijoittuu villikoodiaavikon valtaamalle maapallolle, jonka asukkaissa näyttäytyvät arabian- ja espanjankielisten kulttuurien jäljet.

Huhutaan, että Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas muodostaisivat kaksi ensimmäistä osaa trilogiasta, jonka kolmas osa on vasta tulossa. Muistelen sen olevan jonkin sortin enkeli, mutta enpä mene vannomaan. Joka tapauksessa kaksi ensimmäistä osaa toimivat kyllä sinänsä itsenäisinäkin, mutta jättävät paljon auki yksistään tai kahdestaan. Päähenkilöt ovat samoja - Varas ja Mieli seikkailevat molemmissa. Myös maailma on sama, vaikka kirjoissa liikutaan sen eri paikoissa. Kvanttivarkaasta suurin osa tapahtuu Marsissa sijaitsevassa liikkuvassa kaupungissa Oubliettessa, jossa varjellaan yksityisyyttä ja synnytään uudelleen elonkierrossa. Aika on rahaa ja reinkarnaatioista osa vietetään orjamaisissa palvelutehtävissä hiljaisina. Fraktaaliruhtinas, kuten jo mainittu, tapahtuu pääosin Maassa, mutta tuo Maa on paljon vähemmän nykymaailman kaltainen kuin ensimmäisen kirjan Mars.

Maa ja Mars ovat osa aurinkokuntaa, jonka sisäosia hallitsee elämää kollektiiviseen virtuaalitodellisuuteen pakkosiirtävä Sobornost. Tuon yhtymän nimi on venäjää ja merkitsee uskonnollista yhteisyyttä, kollektiviteettia, vastakohtana paheksutulle individualismille ja yksilönvapaudelle. Sobor voi myös merkitä kokoomusta, kongregaatiota tai katedraalia. Kirjoissa selviää vähitellen, että Sobornost muodostuu joukosta alkuperäisiä perustajia, jotka lienevät tiedemiehiä ja -naisia, jonkinlaisia keinotodellisuuden luojia, joista on sittemmin tullut itseään loputtomiin kopioivia joukkomieliä ja jumalia. Edellisessä blogimerkinnässäni mainitsemani Matjek on näistä sobornostjumalista mahtavin ja myös voimakkaimmin ideologisen mission lietsoma.

Sobornostin vastavoimana Rajaniemen universumissa on zokuiksi kutsuttu voima, joka käyttäytyy vähän anonyymien tai piraattien tavoin, muodostaa löyhiä nörttiyhteisöjä ja kehittää anarkistista teknologiaa Sobornostin suuren tehtävän päänmenoksi, pitää aistillisista nautinnoista ja infantiilista huumorista. Zoku on japania ja viittaa klaaneihin.

Mielen edustamat oortilaiset eivät ole sobornostilaisia sen enempää kuin zokujakaan vaan jonkinlaisia universumin ulkopuolisia, avaruuden kaukaisten korpimaiden asuttajia omine merkillisine tapoineen ja uskontoineen sekä komeettajään sisään rakennettuine kotoineen. Muita olentoja - fyysisiä ja virtuaalisia - vilahtelee tarinoissa sekä Marsissa että Maassa ja välillä avaruudessakin.

Kvanttivaras alkaa kohtauksella virtuaalisessa dilemmavankilassa, johon Varkaan sielu on suljettuna ja kahlittuna ikuiseen peliteoreemaan. Fraktaaliruhtinaan edetessä selviää, että hänet kahlitsi sinne Matjek, mutta saattaa myös olla, että Varas on diversio Matjekin omasta mielikuvitusystävästä Kukkaprinssistä. Varkaan piina katkeaa siihen, että Mieli pelastaa hänet dilemmavankilasta ja kiidättää avaruuteen, jossa sitten paetaan Sobornostin arkontteja ja lähdetään Marsiin etsimään Varkaan mielestä kadonneita salaisuuksia hänen edellisistä elämistään.

Marsissa avautuu varsin maamainen ja yksityiskohdissaan uskottava maisema - eräänlainen Babylon, kaupunki nimeltä Oubliette, jonka nimi viittaa unohdukseen, jossa tunnutaan puhuttavan paljon ranskaa, ja jossa Varas kohtaa kaksi mielenkiintoista vastustajaa: teini-ikäisen salapoliisineron nimeltä Isidore, joka on lainattu Leblancin eräästä tarinasta, sekä salaperäisen kryptarkin, Marsin kuninkaan, joka osoittautuu sittemmin taaksejääneeksi versioksi Varkaan omasta itsestä. Kryptarkit, zokut ja Sobornostin agentit manipuloivat marsilaisten elämää minkä ehtivät, mutta nämä haluavat uskoa virtuaalidemokratiaansa, epikurolaiseen hyvään elämäänsä ja vanhan maailman perintöön. Meidän aikamme popkulttuurin supersankareita muistuttavat vapaaehtoiset lainvalvojat, tzaddikit, yrittävät kirkasotsaisina ja hyveellisinä naamioineen ja taikaviittoineen pitää huolta marsilaisten hyvästä elämästä.

Toisessa kirjassa ollaan sitten Maassa, jossa sijaitsee vihamielisinä viuhuvien villikoodiaavikoiden ympäröimä Sirrin kaupunki. Sirr on arabiaa ja merkitsee salaisuutta. Muutenkin kaupungissa elää vahvana arabialainen ja persialainen kulttuuri mytologioineen. Kuten Marsissa näkyy paljon viitteitä kristinuskosta ja juutalaisuudesta, Maassa näkyy paljon viitteitä islamista, mutta kaikki nämä uskonnot näyttävät kadonneen sellaisina kuin me ne nykymaailmassa tunnemme, ja korvautuneen virtuaaliajan meemeistä kokoon kyhätyillä epämääräisemmillä uskonnoilla, tavoilla ja jumalilla. Sisäpiirihuumoria ei ole säästelty ja skeneilmiöitä on tunnistettavissa vähän väliä viittauksista.

Marsissa liikuttiin aistielämyksineen varsin todentuntuisessa fyysisessä maailmassa mutta myös sen itseensä kietoneessa gevulotissa, joka vaikutti jonkinlaiselta internetin kehittyneemmältä versiolta. Maassa ollaan sen sijaan samanaikaisesti useammassa virtuaalisessa todellisuudessa, joista yhtä kutsutaan athariksi (eetteriksi), toista varjomaailmaksi ja kolmatta villikoodiksi. Herää ajoittain kysymys, kuvaako mikään Fraktaaliruhtinaassa enää fyysistä maailmaa sellaisena kuin me sen miellämme. Vaihtoehtoisissa todellisuuksissa elävät myös omat olentonsa, joista osa on selvästi joskus ollut ihmismieliä, osa ehkä virtuaalisia keinoälyluomuksia ja mielikuvitusystäviä Matjekin ja muiden sobornostilaisten sylttytehtailta.

Varkaan ja Mielen rinnalle nousee Fraktaaliruhtinaassa paikallinen nuori nainen, Tawaddud, jonka nimi on lainattu Tuhannen ja yhden yön tarinoista kuten moni muukin tämän kirjan nimistä. Tawaddud on järisyttävän inhimillinen hahmo, langennut prinsessa, joka auttaa pulaan joutuneita ja etsii samalla tietä takaisin kaupungin hallitsijaluokkaan kuuluvan isänsä ja muun perheensä suosioon. Hän liikkuu suvereenisti sekä ihmisten että džinnien parissa, samoin kuin näiden yhteen punouttamisesta syntyneiden kaksoissielujen, kaupungin virtuaalielämää hallitsevien muhtasibien.

Molemmat kirjat sekä alkavat keskeltä jotakin tuntematonta että loppuvat hyvin avonaiseksi jäävään tilanteeseen. Kirjojen maailma ja asioihin vaikuttaneet tapahtumat avautuvat vasta vähän kerrallaan; lukijan on otettava paljon vastaan ilman varmaa tietoa siitä, mistä on kysymys. On olentoja, käsitteitä, teknologiaa ja paljon muuta, mille on luotu uskottavia käsitteitä ja taustoja, mutta niitä ei kovin paljon vaivauduta lukijalle selittämään. Hyvä näin; viitteistä ja asiayhteyksistä voi päätellä aivan riittävästi, ja niihin liittyvä normaaliuden sekä yksityiskohtien tuntu tekee kaikesta uskottavampaa.

Selvän alun tai selvän lopun vaatiminen olisi kohtuutonta, eletäänhän kirjoissa maailmassa, jossa alku ja loppu ovat hämärtyneet, kuolemattomuus vallitsee rinnan kaiken eräänlaisen merkityksettömyyden kanssa. Kuolleita voidaan palauttaa henkiin - jopa kaivaa arkeologisin menetelmin villikoodiaavikon hiekan alta - ja toisaalta erillisyys ja yksityisyys eivät milloinkaan ole täysin todellisia, vaan kaikki on korruptoitunutta ja jossain on aina takaportti. Mieliä kopioidaan kuin tiedostoja tai ohjelmia. Rajat inhimillisen, teknologisen ja virtuaalisen välillä ovat kadonneet.

Ainakin monilta osin Rajaniemen hahmottelema vaihtoehtotulevaisuus on hyvinkin uskottava. Se on johdettu aikamme tendensseistä loogisesti ja toisiinsa nähden vastakkaisia vaihtoehtoisia kehityskulkuja unohtamatta. Kantaaottavaksi sitä on kuitenkin hyvin vaikea sanoa. Pikemminkin toteavaksi ja - katoavaisuushapatuksen vastakohdaksi - kaiken ikuisuutta ja fraktaalisuutta alleviivaavaksi. Jos jostain, Rajaniemi kertoo mielen rakenteista fragmentoituneessa todellisuudessa, jossa ideoita ja meemejä ajatellaan ja lauletaan materiaksi, ja jossa kokonaisia planeettoja toisaalta räjähtää kappaleiksi tai syöstään lohikäärmeiden ammottaviin kitoihin yksityisyyskiistojen seurauksena.

Jos oisi paikka kuin Amerikka

Jos maailmassa olisi sellainen paikka kuin Amerikka joskus oli – vapauden ja mahdollisuuksien valtakunta, joka kokoaa muualta maailmasta lahjakkaita ja mieleltään avoimia, vapaudenkaipuisia ihmisiä aloittamaan uuden elämän puhtaalta pöydältä, etnisestä, uskonnollisesta ja muusta taustastaan riippumatta, tekemään innovaatioistaan ja unelmistaan totta vaikka sitten kovalla työllä – lähtisin sinne heti. Merkittävä osa ystävistäni, koulutetuista, älykkäistä nuorista aikuisista, lähtisi myös, tai on ainakin monta kertaa harkinnut vakavasti lähtemistä.

Sellaista paikkaa vain ei enää maailmassa ole, jos koskaan olikaan. Ennen oli edes Amerikan idea, nykyisin ei sitäkään. Amerikka ei ole enää se ihmemaa, joka se joskus oli. New York, ammoin ihmeiden kaupunki, on eurooppalaistunut luutuneiden valtarakenteiden ja privilegioiden kaupungiksi. Kalifornia on konkurssissa. Vapauden majakka on hiipunut eivätkä vapauden etsijät enää löydä Amerikasta tukeaan ja innoittajaansa, vaan haluttoman elefantin, jonka nahan alla kalvavat punkit ja joka kääntyilee posliinikaupassa vaikeassa olossaan. Pahuuden ja kaunan aatteet levittävät mustia siipiään kaikilla mantereilla, haistaen haaskan ennalta. Ei elefantti vielä ole kaatunut, mutta hyeenat ja korppikotkat näykkivät sitä jo yhä häpeämättömämmin.

Tänään sunnuntaina on ensimmäinen tyhjä päiväni pitkään aikaan. Sellainen päivä, joita tarvitsisin hoitaakseni omia asioitani. Olen kuitenkin liian univelkainen ja uupunut; käytin jo suurimman osan päivästä nukkumiseen, kun se viikolla jäi taas kohtuuttoman vähiin. Juon ärjyä kahvia ja kuuntelen Istanbulin armenialaisten levyä.

Mieleeni palautui keskusteluni kahden tuntemattoman kanssa Casablancan kentällä aamuyöstä kaksi viikkoa sitten. Toinen oli Minneapolisista kotoisin oleva amerikkalainen tyttö, toinen taas Ranskassa asuva marokkolainen poika.

Amerikkalainen tyttö kertoi minulle laivalla maailman meriä satamasta toiseen seilaavasta yliopistosta. Kahdeksansatainen matkustajakunta koostuu 19-21-vuotiaista opiskelijoista, joista useimmat jenkkejä, mutta joukossa opiskelijoita Euroopasta, Venäjältä, Kiinasta, Intiasta, Persianlahdelta ja kaikkialta maailmasta – epäilemättä vauraamman väen jälkikasvua, joiden vanhemmat tai sponsorit maksavat pitkän pennin lukuvuodesta merillä ja eksoottisissa satamissa. Tytön aviomies oli laivalla opettajana ja tyttö oli seilannut heidän mukanaan kuukausia. Tytöllä oli kirkasotsaisen idealistin hehkuva katse. Epäilemättä hän ja miehensä tuntevat valistavansa maailman tulevaa eliittiä – mikä kiitollinen tehtävä!

Marokkolainen poika ei kertonut mitään yhtä sadunomaista, vaan elämästään Ranskan ja Marokon alituisessa välitilassa. Hän oli nuori, älykäs ja täynnä elämää, mutta kaikki tuo energia ja lahjakkuus tuntui kuluvan selviytymiseen maailmasta, jossa kaikki riippuu papereista ja syntyperästä. Maailman tehtävänä näyttää olevan tehdä hänen elämästään yhä vaikeampaa ja huonompaa. Nuo käytännön vaikeudet syövät loisena pois kaikkea sitä hänessä, mikä yhä loisti poikkeuksellisuuttaan, ja muuttavat häntä vääjäämättä yhdeksi aikuisten työelämäkoneiston kärsivistä orjamielistä.

Työn ja elämän laadun huononeminen on herättänyt minussa viime aikoina paljon huolta ja ajatuksia. Luin Marokon-matkallani loppuun Hannu Rajaniemen loistavan kakkosromaanin Fraktaaliruhtinaan, jossa on aihetta hyvin valaiseva dramaattinen kohtaus:

”Matjek on juuri tekemässä valmistimella jalkaa mielikuvitusystävälleen, kun hänen äitinsä päättää pitää kahdenkymmenen minuutin loman. (…)

’Hei kulta.’

Matjek kohottaa katseensa. Lomalla ollessaan äiti näyttää aivan vieraalta: hänen kasvoillaan on läsnäoleva ilme eivätkä hänen sormensa koukistele jatkuvasti kuin näkymättömän pianon koskettimilla. Äidin silmätkään eivät siristele alituisen datavirran kurimuksessa vaan katsovat suoraan Matjekiin. Äiti kumartuu halaamaan Matjekia. Puutarhassa on lämmintä, mutta siitä huolimatta hänen ihonsa tuntuu kylmältä. (…)

’Valmistan ruumiita ystävilleni.’

Äiti huokaisee. ’Mehän puhuimme tästä jo, kulta pieni. Ystäväsi eivät voi saada ruumiita, koska he eivät ole todellisia.’

Matjek tietää hyvin, etteivät valokraken ja hänen muut mielikuvitusystävänsä ole todellisia siinä mielessä kuin hän itse on. Hän pyysi kerran watsonia selittämään tarkasti, mitä mielikuvitusystävät ja -maailmat merkitsivät. Ajatus siitä, että hänen ystävänsä haipuisivat hiljalleen olemattomiin hänen vanhetessaan, tuntui Matjekista hirvittävän epäreilulta. Niinpä hän on jo jonkin aikaa käyttänyt kokemuskalottia ja kohdistanut sen vaikutuksen systemaattisesti niihin aivoalueisiin, joissa mielikuvitusystävät watsonin mukaan asustavat. Mutta sitä hän ei ole aikeissa kertoa äidilleen.

’Ovatpas’, hän sanoo jämäkästi ja mutristaa alahuultaan tavalla, joka kertoo äidille, että asia on loppuun käsitelty. Äiti on riittävän viisas ottaakseen vinkistä vaarin ja huokaisee. ’Hyvä on. Voisimmeko me leikkiä yhdessä heidän kanssaan?’

’He lähtivät pois, koska eivät pidä sinusta.’

Äiti silmäilee ympärilleen. ’Olen pahoillani, kulta. Voisinko jotenkin hyvittää asian heille?’

Äidin silmiin on jo ilmestynyt tuttu ahdistunut ilme, joka merkitsee, että hänen ajatuksensa askartelevat jälleen työasioissa. Matjek tiedusteli kerran watsonilta, mitä hänen äitinsä tekee työkseen. Hakurobotin vastaus vilisi kvanttisijoitusrahastojen ja yritysavatarien kaltaisia termejä. Äidin on kuulemma kaikissa toimissaan noudatettava osakkeenomistajien tahtoa. Koko touhu kuulosti Matjekin mielestä siltä, että äidillä oli mielikuvitusystäviä, jotka käskyttivät äitiä eikä päinvastoin.

’Ystäväni haluavat nähdä isän.’

’Isä on luvannut viettää kanssasi aikaa huomenna.’

’Minä haluan nähdä hänet nyt’, Matjek vänkää. Hänen ystävänsä yhtyvät vaatimukseen kiivaana kuorona.

’Isä ei millään ehdi ennen huomista. Hänellä on kova kiire ohjelmansa kanssa.’

Samassa Matjek kuulee mielessään kellon kilahdusta muistuttavan äänen – sen, joka herättää kukkaprinssin.

’Minä haluan nähdä isän nyt!’ Matjek puhisee. ’Nyt heti!’ Hän puristaa huulensa äkäiseen mutruun ja kääntyy selin äitiinsä.

’Kulta pieni, äidin loma on jo melkein ohi. Oletko ihan varma, ettemme voisi leikkiä edes vähän aikaa yhdessä?’

’Haluan nähdä isän’, Matjek toistaa.

Hänen äitinsä huokaisee. ’Hyvä on, minä soitan hänelle.’ Hänen kasvoillaan on kalvakan voipunut ilme. ’Minun täytyy alkaa valmistella töihinpaluuta. Lupaathan taas olla kiltisti.’ Hän on aikeissa silittää Matjekin tukkaa mutta vetää kätensä takaisin nähdessään poikansa vihaisen ilmeen. Sitten näkymättömiä määräyksiä jakelevat haamut valtaavat jälleen hänen mielensä ja hän lähtee kävelemään pois.

Matjekin äiti vilkaisee vielä kerran taakseen. Sitten hänen katseensa lasittuu ja hän alkaa käsitellä mieleensä hyökyvää numerodataa.

’Nyt olit tahallasi ilkeä’, Matjekin vieressä nurmikolla istuva savupiippuprinsessa moittii. Sen ruskeissa silmissä on surumielinen katse. Prinsessa oikoo noen tahrimaa mekkoaan.

’Ei häntä muuten saa kuuntelemaan’, Matjek sanoo.”

Valitettavasti Matjekin äidin todellisuus näyttää olevan se suunta, johon ihmiskunta on menossa. Omatekoiseen virtuaalihelvettiin, jossa mieli on taukoamatta alistettu loputtoman dataspämmin käsittelyyn. Viestintä ja ajattelu hukkuvat spämmiin. Hieman sivusin tätä taannoin Matrix-aiheisessa dystopiassani.

Oli aika, jolloin pidin työstäni ja ajattelin sillä tavoin tekeväni jotain hyödyllistä yhteiskunnan, Suomen ja maailman hyväksi. Nykyisin työ on lähinnä spämmiä, siihen reagoimista (olemassaoloni ja töissä läsnäolon todistamiseksi) ja sen prosessointia pahoinvoivien verkostossa. Tästäkin taisin joskus kirjoittaa Nuuksion kansallispuistossa kuljettuani, johon kirjoitukseen on myös tullut erinomainen kommentti Pasaselta.

Joskus nuorempana tein oikeasti työssäni asioita ja sain jotain aikaan, tai ainakin luulin silloin tekeväni ja saavani aikaan. Nykyisyys kyseenalaistaa paitsi nykyisyyden mielekkyyden, myös menneisyyden, joten se riistää minulta samalla kertaa sekä motivaation nykyistä kohtaan että kaiken sen mielekkyyden ja ilon, jota olisin voinut ammentaa menneistä saavutuksista. Työmarkkina-arvoni näyttää laskevan sitä alhaisemmaksi, mitä kokeneempi ja korkeammassa asemassa olen. Pystyin tuottamaan substanssia paljon enemmän ja tehokkaammin ollessani nuori, kokematon ja paljon vähemmällä spämmillä raskautettu.

Työelämän huononeminen johtunee organisaatioiden yhä huonommasta ja abstraktimmasta johtamisesta samoin kuin viestinnän hallitsemattomasta paisumisesta kaiken relevanssin hukuttavaan tulvaan, jossa lopulta sisällöllä ei ole enää merkitystä kenellekään, vaan kaikki vahtivat vain emotionaalisia tilojaan, omiaan ja muiden, todellisia ja oletettuja. Kukaan, varsinkaan johtavassa asemassa oleva, ei halua ottaa vastuuta mistään.

Toinen tekijä painajaisen takana on koordinaation ymmärtäminen täydelleen väärin: Sen pitäisi merkitä työn säästämistä sen kautta, että ihmiset tietävät, mitä toiset tekevät, eikä heidän siten tarvitse tehdä päällekkäin samoja asioita. Jokainen voisi sitten keskittyä omaan osuuteensa ja koordinaation ansiosta voitaisiin luottaa, että niin tapahtuu. Nykyisin koordinaatio kuitenkin tarkoittaa sitä, että kaikkien pitää osallistua päällekkäin kaiken tekemiseen, eikä missään voi substantiaalisesti edetä ilman, että lukemattomat irrelevantit tahot ottavat siihen kantaa tai tulevat vähintäänkin informoiduiksi.

Nykyään työni on suurimmaksi osaksi ajan ja rahan tuhlaamista. Olen miettinyt löytääkseni edes jonkinlaisen oikeutuksen tälle rahan ja ajan tuhlaukselle, mutten ole. Ei se tuota enää mitään, mikä olisi tuhlatun ajan ja rahan arvoista. Se voisi kyllä tuottaa – ajatus on oikein hyvä ja sillä on alun perin ollut välttämätön tarkoitus, silloin kun se ei vielä ollut pöhöttynyt tunnistamattomaksi traanimöykyksi, johon on heitetty päälle tonni joulukoristeita. Ikävä kyllä sillä työelämän kulttuurilla, johon hukumme yhä syvemmälle, mahdollisuutta tuottaa tai luoda jotain mielekästä ei oikeastaan anneta. Joudun jo nykyisin tekemään lähes kaiken mielekkään ja tuottavan virallisen työni ulkopuolella, ja tämä kaksoistyö polttaa minua nopeasti loppuun.

Palatakseni nyt amerikkalaiseen tyttöön ja marokkolais-ranskalaiseen poikaan, jotka tapasin Casablancan lentokentällä, heidänlaistensa hyväksi minun pitäisi antaa elämäni ja työpanokseni. Heitä pitäisi auttaa ja kohdella ansaitsemallaan tavalla. On väärin auttaa ja palvella niitä, jotka päinvastoin pyrkivät edistämään heidän tuhoamistaan, sääntelemistään ja heidän elämiensä täyttämistä spämmisaastalla ja turhalla, tuottamattomalla työllä. Tuntuu, että suuri osa maailman työstä nykyisin palvelee vieraannuttamista ja on siten luonteeltaan antihumanistista, ja vain ahdistavan pieni ja ylikuormitettu segmentti työskentelee humanistisen, ihmisyyttä palvelevan työn parissa.

Jos voisin mennä ajassa ja elämässäni taaksepäin, ryhtyisin ehkä opettajaksi. Ihmismielten puutarhuriksi, jonka puutarhoja eivät hallitsisi nihilismin, rönsyjen leikkaamisen, orjamielisen byrokratian ja ihmisiä zombeiksi muuttavan konsulttijargonin kuolemanvoimat, vaan monimuotoisuuden ja evoluution elämänvoimat. Viidakko on hyvä, vapaa ja loputtoman monimuotoinen. Geenimuunneltu maissipelto ja eukalyptusplantaasi ovat sen sijaan ekologisia aavikoita.

Ihmisille on yhä tuotettava ruokaa, lämpöä, puhdasta vettä, ilmastointia, ipodeja ja palveluja, mutta niin viidakkokin tuottaa asukkailleen, syöden ja tullen syödyksi siinä sivussa. Spämmin tehtävänä ei ole hallita elämää vaan maatua karikkeeksi, josta uudet versot kasvavat. Avoin kulttuuri on kuin luonto, jossa elämä aina löytää tiensä ja rehottaa, ja jossa maatuva maatuu. Sen vastakohtina ovat järjestelmät, jotka ehkäisevät luonnollista kiertokulkua ja täyttävät lopulta maailman ja ihmismielet maatumattomalla jätteellä.

Maissipellot ja eukalyptusplantaasit eivät ole ihmismielten vaan robottien elinympäristöjä. Robottien tulisi vapauttaa ihmisiä pakollisesta työstä luovan työn pariin – ei muuttaa ihmisiä roboteiksi, joiden tehtävät alkavat yhä enemmän muistuttaa spämmifilttereinä toimimista. Pelkkää reaktiivisuutta, jossa jokainen oma päivitys ja kuva someen on huuto kylmään eetteriin: Olen olemassa, välittäkää minusta!

Linkittyneistä sieluistamme, joiden yksityisyys pyritään kaikin voimin tuhoamaan, tulee alastomia vankeja harmaaseen konemaailmaan; äänettömästi huutavia piinattuja sieluja spämmin kaatosateeseen, jossa ei ole hetken rauhaa. Sellaisessa kollektiivisuudessa ei ole jäljellä kuin loputon yksinäisyys. Me olemme luomassa helvettiä itse itsellemme, kadotusta josta ei ole sitten enää pääsyä pois kuin jonkin jumalaisen intervention ja taivaisiin tempauksen kautta.

Siinä kadotuksessa ei ole hetken rauhaa. Ei varsinkaan aikaa ajatella, suunnitella saati luoda mitään. Vain reagoida ja täyttää päälle syydettyjä pyyntöjä ja tehtäviä jakamalla niitä eteenpäin toisten piinaksi. Meistä tulee Matjekin äitejä. Lapsemme, nykymaailmamme nuoret, ovat jo huutavia sieluja neulasateessa, mutta heidän huutonsa näkyy meille vain äärimuodoissaan, kouluampumisina, jihadiin lähtöinä, itsemurhina ja addiktioina. Miksi me haluamme tuhota lapsemme sen sijaan että palvelisimme heitä – omaa tulevaisuuttamme?

Rajaniemen romaaneissa Matjek vastaa huutamalla todeksi mielikuvitusystävänsä. Alun perin hän loi ne turvakseen ja avukseen: valokrakenin, savupiippuprinsessan, vihreän sotilaan ja kukkaprinssin. Mutta hän tulee lopulta luoneeksi yhden hirviömaailman tilalle toisen. Hänen lohduton rintansa on ärjyvä ilmoille tuhoa ja vihaa sairaan maailman hävittämiseksi kuten muuan paljon vanhemman myytin valonkantaja. Jumalan kuolema on kaikkien isänmurhien äiti.

Askania Nova

Keskellä eteläukrainalaisen Hersonin läänin etäisiä aroja sijaitsee merkillisen roomalaisvivahteisesti nimetty kauppala nimeltä Askania Nova, jonka tärkein vetonaula on sen ympärillä levittäytyvä samanniminen biosfäärin suojelualue, laaja taurialainen aromaisema, jonka keskellä Askania Novan kasvitieteellinen puisto yli satavuotiaine lehtipuineen kohoaa kuin keidas ruohomerestä.

Sitä odottaisi löytävänsä eteläisestä Ukrainasta vaikkapa Novaja Askanijan, mutta paikkakunnan erikoisen nimen avaamiseksi on sukellettava historiaan aina hamaan keskiaikaan 1000-luvulle, ympäristönä saksilainen Anhalt, josta askaanien klaanin taru oli alkava. Mahtavaksi nousevan suvun kantaisäksi on nimetty Ballenstedtin kreivi Esiko, jonka pojanpoika kreivi Otto von Ballenstedt nai ylöspäin aatelissa Saksin herttuan Magnuksen tyttären Eilikan. Askaanit olivat perineet läänityksiä Ostmarkista ja avioliiton kautta saivat puolet Billungin herttuasuvun omistuksista. Askaanien (Askanier) nimi tuli Ascherslebenissä Saksi-Anhaltissa sijaitsevasta Askanian linnasta. Oton pojasta Albert Karhusta tuli vuonna 1139 ensimmäinen askaani Saksin herttuana, joskin hän pian menetti Saksin hallinnan kilpailijoilleen, kuuluisille welfeille.

Vuonna 1157 onni kääntyi, kun Albert Karhu peri vendien ruhtinaalta Pribislavilta Brandenburgin markkreivikunnan hallinnan. Askaanit näyttelivät merkittävää roolia Brandenburgin ja Markin - saksalais-slaavilaisten rajamaiden - käännyttämisessä kristinuskoon sekä saksalaistamisessa. Albertin pojanpojat perustivat 1230-40-luvuilla alueelle kaksi kaupunkia, Cöllnin ja Berlinin, joiden yhdistyessä syntyi Berliini. Saksan valtakunnan pääkaupungiksi tulleen Berliinin vaakunan värit tulevat siksi askaanien vaakunaväreistä. Suku sammui kuitenkin Brandenburgissa 1320-luvulla, mutta hallitsi edelleen Anhaltissa aina monarkian lakkauttamiseen vuonna 1918.

Suvun todennäköisesti kuuluisin jälkeläinen ei kuitenkaan liene ollut kukaan Brandenburgin tai Anhaltin ruhtinaista, vaan Anhalt-Zerbstin ruhtinaan tytär, joka lähetettiin kaukaiseen itämaahan prinsessaksi, joka häikäilemättömästi kamppaili tiensä valtaan, ja josta tuli Venäjän tsaaritar Katariina Suuri. Juuri Katariina Suuri oli se Venäjän valtakunnan hallitsija, joka laajensi imperiumia 1700-luvun loppupuolella etelän suuntaan, murskasi ensin ukrainalaiset kasakat ja sitten krimintataarit. Hersonin lääni siirtyi näiden valloitusten myötä ikiaikaisilta arojen ratsastajilta, skyyteiltä, tataareilta ja kasakoilta, keskiaikaisen saksilaisen askaanidynastian jälkeläisen hallitseman imperiumin osaksi.

Jo tämä yksinään voisi selittää Askania Novan nimen, mutta pääsemme vieläkin konkreettisemmin yhteyteen anhaltilaisen ruhtinassuvun kanssa. Askania Nova oli nimittäin alun perin Tšaplin tuppukylän pohjalta 1828 perustettu saksalainen siirtokunta, jonka perustajat olivat niitä lukuisia saksalaisia, joita Katariina Suuri kutsui Venäjän rajattomille lakeuksille kehittämään maastaan modernia ja eurooppalaista. Volgan saksalaisten taru oli näistä ryhmistä ehkä tunnetuin, mutta saksalaisia päätyi kaikkialle muuallekin silloista imperiumia, siis myös eteläisen Ukrainan aroille.

Eikä siinä kaikki. Askania Novan siirtokunnan perustajat eivät olleet keitä tahansa saksalaisia, vaan heidän tilanherransa oli herttua Ferdinand Friedrich von Anhalt-Köthen, Askanian herttuoiden jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Siirtokuntaan asettui alun perin perheineen kaksikymmentäviisi saksalaista siirtokuntalaista, jotka alkoivat kasvattaa lampaita ja muuta karjaa arolla.

Vuonna 1856 toinen ukrainansaksalainen herrasmies, Friedrich Fein, osti Askania Novan silloiselta Anhalt-Dessaun herttualta. Hänen pojanpoikansa oli Friedrich Falz-Fein, eksentrinen ukrainansaksalainen kartanonherra, joka perusti mailleen valtavan luonnonsuojelualueen vuonna 1898 ja alkoi tuottaa arolle mitä eksoottisimpia harvinaisia ruohonsyöjäeläimiä - arojen alkuperäislajistosta kuten saigoista, kulaaneista ja mongolianvillihevosista aina afrikkalaisiin seeproihin, hirviantilooppeihin ja strutseihin, pohjoisamerikkalaisiin biisoneihin ja eteläamerikkalaisiin nanduihin ja laamoihin. Siellä käyskentelee myös laajoina laumoina mufloneja, saksanhirviä ja kuusipeuroja sekä vähemmän luonnollisen tuntuisiakin otuksia kuten shetlanninponeja ja erikoista ukrainalaista lehmärotua.

Friedrich Falz-Feinin tarkoituksena oli luoda jonkinlainen Eedenin puutarha, paratiisi, jossa monenlaiset eläimet käyskentelisivät samalla kun hän teki maa- ja karjataloudellisia kokeiluja. Kartanon tilojen ympärille rakennettiin myös eläintarha ja suuri lintupuutarha, jossa yhäkin naukuvat riikinkukot ja käyskentelevät monenlaiset sorsat, hanhet ja kurjet - sekä tarhatut että niiden villeinä paikalle ruoan ja seuran perään lentäneet serkut. Myös laaja kasvitieteellinen metsä oli osa Falz-Feinin pientä paratiisia keskellä eteläukrainalaisia aroja.

Falz-Feinin suvun taru ei kuitenkaan päättynyt täysin onnellisesti. Askania Novan viimeinen omistaja oli yli kahdeksankymmenvuotias mummo Sofie-Louise von Gottlieb-Knauff, joka kieltäytyi lähtemästä pois mailtaan, ja jonka alueelle vyörynyt puna-armeija vuonna 1919 teloitti siekailematta. Askania Novan luonnonsuojelualue jäi kuitenkin elämään valtiolliseen omistukseen ja eksoottiset eläimet jatkoivat laiduntamistaan täällä kaukaisilla pohjoisilla aroilla ihmishistorian tragedioiden myllertäessä vielä useaan otteeseen Ukrainan yli.

Askania Nova on edelleen tärkeimpiä taurialaisen arokasvillisuuden suojapaikkoja maailmassa. Sen alun perin istutetut suurnisäkäskannat ovat tärkeitä sittemmin erittäin uhanalaisiksi muuttuneiden lajien kuten mongolianvillihevosen ja saiga-antiloopin säilymiselle. Linnustollisesti tämä aroalue on tärkeimpiä jäljellä olevia eurooppalaisia suojapaikkoja arokotkalle, arohiirihaukalle, aavikkohaukalle, keisarikotkalle, iso- ja pikkutrapeille sekä muuttomatkoilla täällä levähtäville neitokurjille. Näimme arolla myös suuria määriä villejä ruostesorsia, joten tällekin lajille alue lienee yksi läntisimpiä esiintymisalueita Euroopan puolella.

Saapuessamme autolla Krimiltä ja ajaessamme Tškaloven risteyksestä halki villin aron, oli aurinko jo laskemassa ja tunnelma arolla oli maaginen. Pölkyn päältä lähti lentoon arokotka ja toisten päällä päivysti tuuli- ja punajalkahaukkoja. Tuhansia kurkia pyyhki yli matkallaan jonnekin yöpymään ja soitellen matkalla trumpettejaan. Saavuimme sumuiseen Askania Novan kauppalaan, joka vaikutti maalaiskylältä, mutta siellä oli pari kauppaa runsaine viinahyllyineen, kahvilabistro ja tietysti eläintarha, jonka alueelta kantautuivat riikinkukkojen huudot pimenevään yöhön. Majoituimme paikalliseen hotelliin, kävimme kaupassa ja palasimme suojelualueen porteille varhain seuraavana aamuna.

Sesonki oli täälläkin päättynyt, mutta saimme sentään ensin liput eläintarhaan. Jouduimme kuitenkin - kuulemma arolla leijuvan sumun takia - odottelemaan puoleenpäivään, ennen kuin pääsimme venäläisellä pikkubussilla rämistellen ja eläinlaumojen kohdalla arolle purkautuen tutustumaan villieläinlaumoihin. Itsenäisesti suojelualueelle meneminen on kielletty. Suurnisäkäslaumojen lisäksi arolla näki runsaasti arokiuruja, kurkia ja ruostesorsia sekä kaikenlaisia muutolla olevia pikkulintuja ja haukkoja. Toinenkin arokotka näyttäytyi ja aavikkohaukka istuskeli maassa jyrsijänkeon päällä.

Palasimme Askania Novasta länsiteitse Tšaplynkan kautta Krimille johtavalle kannakselle, söimme Armjanskissa ja ajoimme lähes suoraa tietä arojen ja peltojen halki Simferopolin lentokentälle, jossa palautimme vuokra-automme ja lensimme yöksi kotiin Kiovaan.

Krimillä

Kiova olisi ihan mukava kaupunki, jos siitä joskus ehtisi nauttia. Valitettavasti työ vie keskimäärin yli kaksitoista tuntia vuorokaudessa ja lopusta ajasta pitäisi ottaa muutama tunti yössä nukkumiseen. Se ei jätä kovin paljon aikaa yksityiselämän hoitoon. Toinen este elämästä tai oikeastaan mistään nauttimiselle on suomalaisille ominainen kateuden ja kusipäisyyden kulttuuri. Saadessani päivästä toiseen yliannostuksen kusipäisyyttä, turrun siihen ja lakkaan edes yrittämästä olla enää ystävällinen ja kohtelias. Niin muutun itsekin katkeroituneeksi ja kärttyiseksi osaksi sitä kulttuuria, joka oman huonon oloni aiheuttaa.

Viimeksi olen ollut kunnon lomilla keväällä, joten oli aikakin, että pystyin ottamaan edes kolme päivää lomaa. Pikkuveljeni oli vierailulla Ukrainassa, joten käytimme lomapäiväni ja viikonlopun siihen, että kiersimme autolla Krimiä ja Hersonin lääniä etelässä Mustanmeren äärellä. Omalla autollani en edelleenkään voi ajaa, koska rekisteröinti ei etene. Sen sijaan otimme yöjunan Kiovasta Krimin pääkaupunkiin Simferopoliin, vuokrasimme sieltä Volkswagen Polon ja ajelimme sillä Krimin ympäri sekä myös Askania Novan aroalueelle Hersonin läänin puolella.

Junassa matkustimme neljän hengen kupeessa seuranamme vaitelias tyttö, jota poikaystävä oli pitelemässä kädestä junan lähtöön saakka, sekä sitäkin puheliaampi nalkuttava mies, joka tilaili lakkaamatta lisää teetä. Mies kuuli, kun kerroin matkailualalla toimivalle veljelleni suomeksi Marokon turisti-infrastruktuurista, ja luuli minun valittavan Ukrainan infrastruktuuria. Hän avautui venäjäksi kysymällä ensin olimmeko baltteja. Kun vastasin olevamme suomalaisia, hän totesi: "Niin niin, te baltit luulette olevanne niin hyviä, ja pidätte meidän infrastruktuuriamme proletaarisena." Kun vastasin hänen vuodatuksiinsa, että puhumme venäjää aika huonosti, hän jatkoi: "Te baltit osaatte kyllä ihan hyvin venäjää, mutta ette suostu puhumaan sitä, koska pidätte sitä proletaarisena kielenä." Kun vetäydyimme vuoteisiimme, hän avautui tytölle: "Ei tästä näytä tulevan venäläis-balttilaista kansojen ystävyyttä, joten puhun sitten sinulle." Tyttö vastaili ensin miehen kysymyksiin yksitavuisesti ja vaikeni lopulta hänkin kokonaan. Loppumatkan mies kääntyili, vääntyili ja puhisi itsekseen, aivan kuin hänen venäläisyytensä olisi piinannut häntä jonkin vietävän taudin tavoin, jota kukaan, edes maannainen, ei suostunut ymmärtämään.

Tiet Krimillä ja Hersonin läänissä olivat paljon paremmassa kunnossa kuin toisten kertoman perusteella oletin. Jopa kartoissa valkoisiksi kärrypoluiksi merkityt tiet olivat ihan kivuttomasti ajettavissa. Toiset autoilijat noudattivat hämmästyttävän hyvin liikennesääntöjä ja nopeusrajoituksia. Jälkimmäistä epäilemättä edesauttoi se, että kaikkien pääteiden varsilla esiintyi taajaan miliisejä, usein juuri epätavallisten nopeusrajoitusten jälkeen, toiveikkaina rahastusmahdollisuuksista. Silti emme saaneet ainuttakaan sakkoa, vain yhden huomautuksen Kertšin niemimaan arolla, että koska oli sumua, valot oli pidettävä päällä.

Simferopolista ajoimme ensiksi krimintataarien vanhaan pääkaupunkiin Bahtšisaraihin (Bağçısaray), jonka turkkilainen nimi merkitsee puutarhojen hovia. Vuosisatojen ajan Krimin kaanikuntaa johdettiin sen palatseista. Valitettavasti kun Katariina Suuren armeijat lopulta 1700-luvun lopulla vyöryivät Krimille, Venäjä toimeenpani paitsi krimintataarien kansanmurhan ja joukkokarkotukset, myös teki kaikkensa pyyhkiäkseen Krimin kaanikunnan historian ja kulttuurin näkymättömiin niemimaan pinnalta.

Krimintataarien aatelisto ja oppineisto - kaikki, jotka eivät ehtineet paeta Osmanivaltakuntaan - koottiin yhteen ja tapettiin. Talonpoikaisto ja muu kouluttamattomampi väki alistettiin maaorjuuteen ja painostettiin seuraavina vuosikymmeninä lähtemään maasta. Suurin osa päätyi pakolaisina Turkkiin, jonne syntyi nykyisin miljoonia käsittävä krimintataarilainen diaspora. Palatsit, huvilat, moskeijat, madrasat ja kirjastot hävitettiin. Niitä harvoja kulttuurimonumentteja, jotka ovat säilyneet sekä tsaarinaikaiselta että neuvostoaikaiselta hävityksen ja historianväärentämisen vimmalta, on Bahtšisarain kaanien palatsi, jonka Venäjä säästi tarinan mukaan siksi, että tsaaritar Katariina ihastui sen romanttiseen kauneuteen.

Mitä sitten tilalle? Tataarien, heidän valtionsa ja yhteiskuntansa hävityksen jälkeen Krimille asutettiin väkeä kaikkialta silloisen keisarikunnan ääristä. Sinne siirrettiin jopa Viron rannikon saarten ruotsalaiset, mistä perintönä joitain ruotsalaisia ja virolaisia kyliä yhä sinnittelee Krimillä, asukkaat tosin venäläistyneinä. Katariina pani suosikkinsa Potjomkinin kehittämään Krimille ja Mustanmeren rannikolle kulissejaan: subtrooppisen "Uuden-Venäjän", joka ammensi väärennetyn kulttuurinsa muinaisia kreikkalaisia jäljittelevästä pseudohellenismistä pompööseine ja usein kitšisine arkkitehtuureineen ja nimineen.

Neuvostoaikana kulttuurihävitys jatkui, mutta koska Krimin etelärannikon paikkakunnista entisine rikkaiden ulkomaalaisten ja venäläisten aatelisten huviloineen tuli kommunistieliitille tärkeitä lomapaikkoja, imperialistinen arkkitehtuuri ja paikannimistö saivat säilyä. Krimin muita osia kohtasi täydellinen sovjetisointi, jonka tuloksena joka helvatun rajoonista löytyy nytkin Pervomaiskoje, Sovjetskoje, Krasnoarmiiskoje, Krasnogvardiiskoje, Komsomolskoje, Oktjabrskoje, Lenino ja niin edelleen. Luulisi paikallistenkin sekaantuvan kylien, pääkatujen ja ploššadien nimissä, kun ne ovat kaikkialla samat. Ainoa osa historiaa, joka on Neuvostoliiton lakattua rehabilitoitu, on tsaarinaikainen isovenäläinen imperialismi pseudohellenistisine mausteineen.

Ne krimintataarit, jotka olivat jääneet Krimille ja selvinneet keisarikunnan aikaisista kansanmurhista, joutuivat toisen maailmansodan jälkeen Stalinin tulilinjalle - yhdessä toisen alkuperäiskansan, turkinsukuisten juutalaisten karaiimien kanssa. Koko tataariväestö hävitettiin tappamalla ja karkottamalla Siperiaan ja Kazakstaniin. Suurelle osalle tappaminen ja karkotus merkitsivät samaa asiaa, mutta kymmeniä tuhansia selvisi hengissä, teki karkotusalueilla lisää lapsia ja vaali krimintataarilaista kieltä ja kulttuuria. Neuvostoliiton hajottua suurin osa pyrki muuttamaan takaisin Krimille, mutta paluumuutto venäläisenemmistön hallitsemalle niemimaalle on ollut pitkä ja kivulias tie. Venäläiset ovat kohdistaneet vähän väliä provokaatioita, pogromeja ja muuta sortoa tataareihin - joille ei tietenkään palautettu heiltä oikeudettomasti riistettyjä maita ja omaisuuksia.

Kaikesta huolimatta krimintataarit ovat rehabilitoineet itse itseään vimmalla. He ovat tulleet yhä näkyvämmiksi kaikkialla Krimillä. Pieniinkin neuvostonimisiin tuppukyliin on kohonnut upouusia moskeijoja. Rahoitus on mahdollisesti tullut Turkin krimintataarilaiselta diasporalta, koska saudeilta se ei ole tullut - moskeijoja ei ole rakennettu wahhabilaiseen tyyliin vaan perinteiseen arkisen talomaiseen tataarityyliin, ja ne ovat usein väreiltään vihreitä tai sinisiä eivätkä koruttoman valkeita. Vanhin moskeijasukupolvi näyttää tyypiltään osmanilaiselta.

Bahtšisaraissa tataarit ovat näkyvämpiä kuin missään. Kaanien palatsin portilla ja Katšan kuivan uoman ylittävillä silloilla tataarilaiset pojat sisäänheittävät reippaina tataarilaisiin ravintoloihin ja kahviloihin. Toisaalta joku provokaattori on asentanut keskelle vanhan yläkaupungin tataarikortteleita Venäjän lipun (ei siis Ukrainan eikä edes Krimin vaan Venäjän) ja alemman kaupungin venäläinen kaupanmyyjä valitti meille tataarimummojen nyhtävän tataaribaklavasta ylihintaa.

Paitsi kaanien palatsin kauneutta ja puutarhojensa vehreyttä viikunoineen ja viinitarhoineen (itämaisista kuvista päätellen krimintataarit eivät suotta sylkeneet pulloon), meitä odotti Bahtšisaraissa muuan toinenkin iloinen yllätys: kahden hanhikorppikotkan näyttävä ylilento yläkaupungin pääraittia kulkiessamme. Parkkipaikan syksyn kultaamissa lehtipuissa visersivät vienosti veikeät pyrstötiaiset.

Bahtšisaraista ajoimme Ai Petrin vuoriston yli ja sitten jyrkkää laskua Mustanmeren rannalle. Vuoristo oli maisemallisesti hienoa, etenkin syksyisen ruskan väreissään. Korkeimmalla kohdalla ylärinteiden jyrkänteiltä kuului kovasti vuoripyymäistä tuksutusta ja korpit kaartelivat kronkkuen ilmassa. Serpentiinitien alapäässä meitä odotti Krimin tunnetuin lomakohde Jalta, jossa suurvaltajohtajat aikoinaan pilkkoivat Eurooppaa Stalinin mielen mukaan.

Yövyimme Jaltassa ja tutustuimme tavan mukaan Sovjetskajaksi ja Leninaksi nimettyjen aukioiden (jälkimmäisellä tietysti myös Leninin patsas) takana avautuvalle kornišille, jossa tivolilaitteet vielä toimivat, lapset leikkivät mikroautoilla ja väki guljaili edestakaisin. Sesonki oli kuitenkin jo selvästi ohi - suurin osa ravintoloista, kahviloista ja merkkiliikkeistä oli joko kiinni tai vain puolittain auki, tyhjää täynnä ja laiskasti palvellen jos ollenkaan. Vaikka kioskit myivät kaljaa, sitä ei saanut puiston penkeillä nauttia tai miliisi tuli huomauttamaan. Jo on aikoihin eletty, vaikkei niemimaa enää olekaan osa Venäjää! Ja tähän yhteyteen sopii mainita sekin, että koko Ukrainassa ravintolat ja baarit ovat nykyisin savuttomia ja jopa kadulla tupakointi kielletty.

Seuraavana päivänä aloitimme aamumme Apelsinin aamiaiselta ja jatkoimme Nikitan puutarhoihin, joissa eksoottisen kasvillisuuden lisäksi viihtyivät myös lukemattomat tiaiset, punarinnat, leppälinnut, tiltaltit, muutama jäljellä oleva hernekerttu ja harmaasieppo sekä iloisena lajina tulipäähippiäiset. Jatkoimme sitten ajellen pitkin Krimin etelärannikkoa Morskojeen, jossa tiirailimme merellä kelluvia suuria talvehtivien kuikkien parvia ja rantaluodoilla notkuvia karimetsoja.

Matka jatkui kahteen historiallisista syistä erityisen mielenkiintoiseen satamakaupunkiin, Sudakiin ja Feodosiaan. Ensin mainituissa söimme vaatimattoman myöhäisen lounaan, jälkimmäisessä illallisen ja majoituimme. Feodosia on keskiajan ja kaanikunnan ajan Kaffa, jolle venäläisvalloittajat antoivat samalla paikalla antiikin aikaan sijainneen kreikkalaissiirtokunnan Theodosian nimen (venäläiset eivät hallitse th-äännettä vaan muuttavat sen f:ksi). Sekä Sudakissa että Kaffassa ovat yhä jäljellä keskiaikaisten genovalaisten linnakkeiden rauniot - jotka Sudakissa on restauroitu näyttävämmin.

Minulle nämä kaupungit ovat erityisen nostalgisia, koska niistä Marco Polo aloitti aikanaan uransa. Hänen isänsä Niccolò ja setänsä Maffeo matkustivat perustamaan perheen kauppa-asemat näihin silkkitien läntisiin etäpesäkkeisiin, jonne karavaanit Kiinasta ja Keski-Aasiasta asti saapuivat tuomaan idän ihmeitä, ja josta italialaiset ja kreikkalaiset kauppiaat - myöhemmin turkkilaiset - sitten laivasivat ne edelleen Euroopan markkinoille. Täältä käsin Marco Polo lähti ensin vanhempien sukulaistensa kanssa itään Saraihin ja Bolgariin ja sieltä edelleen Turkestaniin ja Kiinaan. Myöhemmin Marco palasi vielä omille matkoilleen Aasiaan.

Marco Polon aikana Krim oli portti Mongolivaltakuntaan ja alueella vallitsi Pax Mongolica, kontrastina sotaiseen Eurooppaan, jonka sodat juuri estivätkin Polojen alkuperäiset suunnitelmat palata Mustanmeren ja Välimeren kautta Italiaan ja ajoivat heidät kauaskantoisille matkoilleen silkkitien maailmaan. Sittemmin mongolien paikan ottivat heidän läntiset vasallinsa tataarit, joiden hallitsema Kiptšakin kaanikunta eli Kultainen Orda hajaantui vielä erikseen Krimin, Kazanin ja Astrakanin tataarikaanikunniksi sekä pohjoisen slaavilaisiksi runtinaskunniksi. Krimintataarit hallitsivat jonkin aikaa Mustanmeren geopolitiikkaa, kunnes eteläiset naapurinsa osmanit saivat yliotteen ja alistivat Krimin vasallikseen. Lopulta ryntäsi sitten Venäjä.

Myös Sudakissa on basaarikadun jatkeena rantakatu, mutta vähemmistö paikoista oli enää sesongin päätyttyä auki. Lokit ja merimetsot lepäilivät aallonmurtajilla ja harvat asiakkaat nauttivat kahvejaan ja oluitaan rannan laiskoissa kahviloissa guljailun ja Sudakin komean linnakkeen ihastelun lomassa. Feodosiassa ranta oli sataman ja rautatien vallassa ja kävelykadut juuri ja juuri sisämaan puolella. Georgialaisessa ravintolassa tanssittiin jotain yksityisjuhlia ja pidettiin maljapuheita.

Feodosiasta jatkoimme Kertšin niemimaalle, jossa maisema muuttuu etelärannikon välimerellisistä vuorista ja pensasmaisista metsämaista laakeiksi aroiksi ja tuulisiksi rannoiksi. Lintuja oli kuitenkin tämän niemen järvillä ja aroilla runsaasti. Järvet olivat täynnä muuttomatkalla olevia tai talvehtimaan saapuneita sorsia, nokikanoja, lokkeja ja tiiroja, aroilla taas oli vauhdissa petolintumuutto. Kotkia, haukkoja ja varsinkin pieniä punajalkahaukkoja liisi taajaan yli heti kun päivä oli lämmittänyt ilmavirrat mukaviksi.

Jatkoimme sitten pitkin Krimin itärannikkoa pohjoiseen Sovjetskyin ja Džankoin (Canköy) kautta kohti Krimiä Hersonin läänistä ja mannermaasta erottavaa Tšongarin kannasta. Vähän väliä pysähdyttiin aroille katsomaan yli lipuvia petolintuja tai merenlahdille ja laguuneille katsastamaan kahlaaja- ja sorsaparvien koostumusta.

On todettava, että vaikka alueella on nähtävissä paljon köyhyyttä ja neuvostoajan harmaata perintöä, kaupungit ja kylät yllättävät silti elinvoimallaan. Maatalous kukoistaa. Monin paikoin yksityiset talolliset ovat voineet investoida taloihinsa, aitoihinsa ja autoihinsa, vaikka suurin osa onkin yhä rapistuneessa tilassa ja pihalla vanhoja ladoja ja volgia. Pienimmissäkin tuppukylissä näkyi aina taloudellista toimintaa - toisin kuin Suomessa. Vähintään muutama kauppa, kioski ja baari oli kaikkialla toiminnassa, usein enemmänkin palveluja. Pankkiautomaatteja ja bensaa on pienilläkin paikkakunnilla. Työvoima on halpaa eikä siitä koidu ylettömiä rasitteita, joten yrittäminen kannattaa vähilläkin asiakasmäärillä - ja on luultavasti myös välttämätöntä, koska sosiaaliturva koostuu vain omista verkostoista.

Merja Zerga

Olin tämän viikon työhommissa ensin Casablancassa ja sitten Marokon hallintopääkaupungissa Rabatissa. Kävin maailman kolmanneksi suurimmaksi mainitussa Hassan II:n moskeijassa, ostoskeskuksissa, Cornichen kalaravintoloissa, basaarissa, slummissa, työläiskaupunginosassa ja hienoston huvila-alueella.

Casablancan metropolin köyhimmissä slummeissa en nähnyt palavia ghettoja enkä kuolemaa länsimaalaisille räyhääviä kiihkoilijoita, vaan pikemminkin oloihinsa nähden hämmästyttävän yritteliäitä ja sitkeitä ihmisiä, köyhyydestä, addiktioista ja hyväksikäytöstä kansalaisjärjestöjen tuella toipuvia nuoria ja ompelualan yrittäjiksi ryhtyneitä yksinhuoltajaäitejä.

Huvila-alueella taas kuulin muun muassa, että hankala naapuri Algeria oli sulkeutunut yhä surullisemmaksi sosialistiseksi diktatuuriksi, mutta maat ovat sentään nyt solmineet jonkinlaiset suhteet ja lentoteitse niiden välillä pystyy matkustamaan. Marokon koulutetun eliitin valitukset islamisteista toivat mieleen tunisialaisten itkuvirren siellä käydessäni puolitoista vuotta aiemmin, ja egyptiläisten hurraahuudot sotilasvallankaappaukselle, joskin nopean pettymyksen saattelemina.

Marokkolaisten sekularistien mielestä kaikkialla näkyy nyt islamismin peikko, kun nämä pääsivät edellisisten parlamenttivaalien myötä hallitukseen. Katukuvassa kuitenkin alle puolet kaupunkilaisista nuornaisista käyttää huivia ja nuoriso bailaa ja lutraa alkoholin kanssa Casablancan baarikaduilla kuten ennen. Islamvihaajien ikiaikainen teesi, etteivät islamistit milloinkaan luovu missään vallasta, sai Egyptin jälkeen uuden kolauksen myös Tunisiassa, jossa islamistit luopuivat hallitusvallasta epäonnistumistensa jälkeen ilman, että tarvittiin sotilasväliintuloa. Arabikeväästä on vasta pari vuotta, joten on aika ennenaikaista julistaa lopullisia totuuksia islamisteista ja heidän kyvyistään sanella muulle yhteiskunnalle, mihin suuntaan arabimaita tulisi kehittää.

Töiden perään olin varannut perjantain ja lauantain vapaata. Söin aamiaiseni Aïn Diabissa, vuokrasin 40 euron päivähintaan Dacian ja käänsin rintamasuunnan Casablancasta rannikon myötäisesti pohjoista kohti Kénitran ja Tangerin suuntaan. Daciasta on yhtäkkiä tullut yleisimpiä automerkkejä Marokossa, mikä lienee yhteydessä siihen, että ranskalainen Renault on ostanut romanialaisen Dacian. Yksi marokkolainen kontaktini kertoi, että Marokossa nykyään valmistettaisiinkin Daciaa.

Kohteenani oli noin 70 kilometriä Kénitran pohjoispuolella sijaitseva Merja Zergan laguunialue, jonka pohjoispuolisessa niemennokassa on surffareiden ja lintuharrastajien hyvin tuntema pikkukaupunki Moulay Bouselham. Olen kymmenen vuotta sitten käynyt pikavisiitillä Merja Zergassa mutta nyt halusin perehtyä alueeseen kunnolla kahden päivän ajan, sen sijaan että olisin viettänyt vapaapäiväni kokonaan autonratissa maata ristiin rastiin ajaen.

Olin vasta asettunut niemenkärkeen staijaamaan atlanttista merilintumuuttoa ja kirjannut neljä suulaa ja yhden pikkuliitäjän sekä lukemattomia lokkeja, kun paikallinen vanhempi setä alkoi markkinoida minulle paikkakunnan mahdollisuuksia.

Setä oli sympaattinen ja koko paikka kärsi työttömyydestä turistien ollessa äärimmäisen vähissä. Lokakuu ei ole sesonkia ja lisäksi Euroopan talouslama on romahduttanut matkailijoiden määrät. Esimerkiksi laman runtelemasta pohjoisnaapurista Espanjasta en nähnyt lainkaan kävijöitä; vain ulkomarokkolaisten Eurooppaan rekisteröityneitä autoja perhelasteineen tulossa tai menossa vanhan ja uuden kotimaan väliä etelän ja pohjoisen välisen valtatien pysäkkipaikoilla ja huoltoasemilla. Arabikeväälläkin on voinut olla pelotevaikutusta, joka on ulottunut myös rauhallisina pysyneisiin maihin kuten Marokkoon ja Omaniin, vaikka nämä hoitivatkin tilanteensa kunnialla.

Tapasin pian hotellinomistajan Muhammadin, jolla on huvilahotelli Atlantin rannalla Moulay Bouselhamissa (300 dirhamia eli noin 30 euroa yö) ja erillinen lintuharrastajia varten perustettu turvatalo Merja Zergasta pohjoiseen sijaitsevan makeavetisen järven Merja Barqan rannalla. Tapasin myös Moulay Bouselhamin kenties tunnetuimman lintuoppaan Hasanin, hänkin jo iäkkäämpi setä. Hasanin avulla tutustuminen koko alueeseen sujui mitä parhaimmalla paikallistuntemuksella. Sekä Muhammadilla että Hasanilla olivat asiakkaat vähissä - vieraskirjasta päätellen heitä oli viimeksi ollut yli kuukautta aiemmin.

Merja Zergan kuuluisimpia erikoisuuksia on länsipalearktisen alueen viimeinen pesivä yhdyskunta afrikansuopöllöjä. Ne pesivät laguunissa sijaitsevassa saaressa, johon menemistä tulisi eettisistä syistä välttää, mutta pitävät päivälepopaikkaansa peltojen keskellä olevassa pensaikkotilkussa. Ilmeisesti ne arvostavat vaistomaisesti harvojen alkuperäispensaiden suojaa yhä maatalousvaltaisemmaksi käyvässä maisemassa, mutta tykkäävät toisaalta saalistaa maatalousmailla yleisinä parveilevia jyrsijöitä. Pöllöjä on kuulemma viime aikoina ollut enää kahdeksan ja onnistuin näkemään niistä kaksi hämärän alkaessa saapua.

Merja Barqan järvelle päästäkseen pitää ajaa traktorien ja karjan runtelemia kärrypolkuja peltojen ja maalaiskylien halki. Sateiden jälkeen se ei henkilöautolla onnistuisikaan - nyt järvi oli kuitenkin Daciallakin saavutettavissa. Paikka tarjoaa alueen suurimpia keskittymiä niitä kahlaajia ja vesilintuja, jotka suosivat makeaa vettä. Järven vesilinnusto koostuu sekä paikallisesta että Euroopasta talvehtimaan valuvasta lajistosta - jälkimmäinen ei ollut vielä kunnolla rynnännyt Marokkoon, koska Etelä-Euroopassa ei ole vielä ollut tarpeeksi kylmä. Kuitenkin monia yleisiä palearktisia sorsalajeja, molempia nokikanalajeja sekä monenlaisia kahlaajia oli tarjolla yllin kyllin. Haikaroita ja pronssi-iibiksiä oli parvittain, flamingoja tällä kertaa varsin pieniä määriä. Järveä ympäröivistä pensaikoista löytyi runsaasti heinäherttuja, silkkikerttusia, ruskokerttuja ja yksi lännenorfeuskerttu. Naakat seurailivat karjaeläimiä lehmähaikaroiden seurana.

Merja Zergan laguuni on sen verran laaja ja linnut yleensä kaukana - ja silloinkin suurina kertyminä vain laskuveden aikaan - että siihen on tutustuttava veneestä käsin. Lähinnä merta sijaitsevat hiekkasärkät olivat täynnänsä lokkeja, joista suurin osa selkälokkeja, mutta joukossa varsin paljon naurulokkeja, kaitanokkalokkeja ja etelänharmaalokkeja, yksittäisiä mustanmerenlokkeja sekä ilahduttavan suuria määriä välimerenlokkeja. Myös riuttatiiroja, hietatiiroja ja meriharakoita lepäili parvittain hiekkasärkillä.

Sisempänä laguunin rannoilla oli runsaasti niitä kahlaajalajeja, jotka ovat mieltyneempiä murtovetiseen ympäristöön, erityisesti laguuniin laskevien jokien lähellä. Oli iso- ja pikkukuoveja, punakuireja ja monenlaisia vikloja ja sirrejä, karikukkoja, tyllejä ja mustajalkatyllejä. Jokivarsien pensaista löytyi muuttomatkalla olevia sinirintoja ja pensaiden päältä kivitaskuja. Alueella on aiemmin talvehtinut myös huippuharvinainen kaitanokkakuovi, mutta se lienee kuollut koko maailmasta sukupuuttoon.

Tarkoitukseni oli päättää viimeinen iltani ennen hämärän lankeamista Sidi Bettachen metsään, joka on nykyisin ilmeisesti varmin paikka bongata muiden Marokon afrikkalaisreliktien tavoin harvinaiseksi käynyt kannusfrankoliini. Katsastin siis joukon päivälevolla olevia paksujalkoja ja yritin vielä staijata muutaman liitäjän lisää - tai rannikolla silloin tällöin näyttäytyvän madeirankeijun - mutta tällä kertaa tuloksetta. Ajoin sitten toiveikkaasti Benslimania ja Sidi Bettachen metsää kohti. Juutuin ikävä kyllä ennen Rabatia liikenneruuhkaan ja poliisin ylinopeustutkaankin, joten hämärä ehti langeta ennen ehtimistäni oikealle alueelle, joten ajoin sen sijaan suoraan Casablancaan palauttamaan autoa ja viettämään viimeistä yönpuolikasta ennen aamukuudelta lähtevää lentoa.

Casablancassa

Lensin Pariisin kautta Casablancaan. Pariisissa mieleeni tuli, että Ranska on vahvasti palannut Euroopan sydämeksi ja selkärangaksi. Ruoka ja viini olivat hyviä, sanomalehdet täynnä Syyriaa käsitteleviä juttuja, joita leimasivat järjenkäyttö ja älyllinen rehellisyys. Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa muutoin hallitsevan käsittämättömyyden keskellä ranskalaislehtien lukeminen oli kerrankin lepoa verenpaineelle. Syyrian lisäksi myös Euroopan talousahdinkoa käsiteltiin välttäen patologista typeryyttä, mikä alkaa nykyään olla hatunnoston arvoista. "Ranska pysyy aina Ranskana", kuten de Gaulle lausahteli.

Saapuessani Casablancaan vastassa oli toimiva palveluyhteiskunta, jossa asiat ovat helppoja ja halpoja, ja jossa on hyvä infrastruktuuri. Ihmiset ovat aina auttavaisia ja jos heitä kohtelee ystävällisesti, siis ihmisinä, he ovat aina ystävällisiä. Marokossa ei ole koskaan sitä pelkoa, että jäisi johonkin limbotilaan silkan ulkomaalaisuutensa vuoksi.

Matkalla hotellilleni Aïn Diabiin ohitin muun muassa sen ostoskeskuksen, josta edellisellä Marokon-ekskursiolla toukokuussa 2011 kävin serkkuni kanssa lataamassa auton täyteen Rabbi Yaqubin kosherpunaviiniä ja muita tarpeellisia tuotteita Atlasvuorten ja Saharan ankarista luonnonoloista selviämiseksi. Liberaalissa ja paheellisessa metropolissa Casablancassa ei sellaista pelkoa ole, että olisi joko omillaan tai kuivin suin.

Useimmiten arabimaissa sattuu kohdalle taksikuskeja, jotka haukkuvat hallituksiaan, korruptiota tai nyt ainakin yleisiä elinoloja. Tällä kertaa taksikuskini oli kuitenkin ylpeä nationalisti, joka ylisti kuningasta, joka toimii kansansa parhaaksi, kehui maan kehitystä, vapautta ja demokratiaa. Jumalalle kiitos Marokolla oli viisas ja hyvä kuningas, minkä vuoksi maan evoluutio demokraattiseksi hyvinvointivaltioksi etenee eikä revoluutiota tarvita. Marokon mallina toimivat Pohjoismaat, ja syy, miksi niiden tasoa ei ole vielä aivan kaikessa saavutettu, on ihmisten määrä. Katso nyt, Suomessa on viisi miljoonaa, Marokossa 38 miljoonaa ihmistä, ja pelkästään Suur-Casablancassa enemmän ihmisiä kuin koko Suomessa.

Olen sekä arabian että ranskan puhumisessa huono, mutta yritettyäni nyt viimeiset kaksi kuukautta pärjätä venäjäksi tai ukrainaksi tajusin pärjääväni sittenkin melko hyvin ranskaksi, arabiaksi ja varsinkin puhumalla näitä sekaisin. Tosin pitkästä matkustamisesta väsyneenä tuotan sellaisia lauseita kuin "da, merci habibi, eta ktiir fancy".

Edellisen toukokuun 2011 Marokon matkani jälkeen kirjoitin jo jonkin verran sekä Marokosta maana että Casablancasta. Jatkoin sitten matkakuvausta Keski-Atlakselle, Todran solaan, Draan laaksoon ja Korkea-Atlakselle. Kaikilla tähänastisilla matkoillani Marokkoon olen ollut varsin myönteisesti vaikuttunut maan edistyksestä.

Marokossakin oli arabikevään aikana massamielenosoituksia, mutta hallinto ei missään vaiheessa yrittänyt murskata niitä voimatoimin, ja niinpä myös mielenosoittajat pysyivät väkivallattomissa menetelmissä. Aivan kuten muissakin arabimaissa, myös Marokossa on olemassa jihadistinen äärilaita, joka on aika ajoin räjäytellyt pommin siellä, toisen täällä. Islamistien lisäksi maassa on perinteisesti ollut myös äärivasemmiston vahvaa toimintaa sekä Länsi-Saharassa vasemmistolainen taistelujärjestö Polisario. Näistä huolimatta Marokko on kuitenkin luovinut arabikevään läpi demokratiaansa vahvistaen sen sijaan, että hallinto olisi lähtenyt sotaan nuorta sukupolveansa vastaan.

Voi vain kuvitella, mitä Marokossa ja koko alueella olisi tapahtunut, jos kuningas ja hallintonsa olisivat reagoineet arabikevään oikeutettuihin vaatimuksiin siten kuin Mubarak, Qaddafi ja Assad reagoivat, ja jos ulkopuoliset suurvallat olisivat yllyttäneet Marokon hallintoa kansansa silmittömään surmaamiseen ja joukkotuhoaseiden käyttöön siviiliväestöä vastaan. Miljoonat jo nykyisin Länsi-Euroopassa asuvat marokkolaiset siirtotyöläiset olisivat saaneet seurakseen miljoonia pakolaisia, puhumattakaan konfliktin puhkeamisesta Atlantin rannikolla asti, soutuvene-etäisyydellä suurissa taloudellisissa ja sosiaalisissa vaikeuksissa kamppailevasta Espanjasta.

Päivitystä matkan päältä

Kiovassa satoi kuukauden lähes yhtäjaksoisesti, ja onkin hämmästyttävää, ettei Dnepr siitä huolimatta tulvinut Podiliin, kuten se on kuulemma joskus tuhoisin seurauksin tehnyt. Ilmeisesti kaikki se vesi virtasi suuria jokia myöten johonkin eteläisemmän Ukrainan tasangoille ja lopulta Mustaanmereen. Sää on kuulemma hyvin epätavallinen Kiovalle - yleensä täällä on ollut loka-marraskuulle saakka oikein hyvät syyssäät.

Säät paranivat onneksi hetkeksi, kun libanonilainen ystäväni tuli kylään ja toi Istanbulista mukanaan parin päivän ajaksi auringon näyttäytymisen. Noinakin päivinä tosin satoi, muttei yhtäjaksoisesti. Toinenkin vieras lennähti kylään samaan aikaan, Brysselistä. Vietimme kolmistamme täysimittaisen, neljään aamuyöhön venyneen kierroksen Kiovan vilkkaassa yöelämässä, alkaen runsaasta päivällisestä ukrainalaisessa ravintola Budmossa Myhailivskalla ja päättyen Buddha Barin ja Podilin jälkeen Deluxe-klubille.

Perjantai vaatikin irtiottoa, koska sitä edeltäneet viikot olivat töissä perin stressaavia. Univelka ei viikonloppuna tosin yhtään vähentynyt, mutta piristävää oli silti. Tapansa mukaan ystäväni myös ryhtyi kantamaan huolta Kiovan asuntoni varustuksesta ja avusti minua hankkimaan uusia kalusteita ja muita varusteita. Ikävä kyllä uusi työpöytä on vielä kasaamatta, koska en ole vielä löytänyt mistään kauppaa, josta saisi ostettua ruuvimeisseleitä, vasaroita ja vastaavia työkaluja.

Sääolosuhteiden ja autoni rekisteröinnin etenemättömyyden vuoksi koko syksy on mennyt minulta linturintamalla sivu suun. Nyt pitäneekin paikata asiaa, sillä olen matkalla Casablancaan. Siellä minulla on ensin kolme täyttä päivää, mutta perjantaiksi otin vapaata, jotta pääsen ainakin sikäläisenä viikonloppuna johonkin maastoon. Ei tosin Casablanca kaupunkinakaan ole hullumpi.

Viikonloppuna minulla oli viimeinen käyntini lääkärillä ja olen nyt kokonaan toipunut. Kävelenkin taas kuin ihminen. Tilille oli kuitenkin tullut lääkärikeikoista sellainen lovi, että eilen illalla luottokorttini oli lakannut toimimasta, enkä siksi saanut ostettua imuria, jonka olin kovan etsinnän myötä löytänyt ja identifioinut.

Syyskuu ei ole ollut parhaimpia kuukausiani. Sairaalakeikat, luokaton sää ja loppuunpalamiseen viettävä stressikuormitus töissä ovat varjostaneet elämää. Vaikka kaupunki onkin tuonut iltaisin ja viikonloppuisin hymyä huulilleni, aikaa ei ole kauheasti jäänyt itselle eikä siten myöskään elämisen perustarpeista huolehtimiselle. Onneksi muutama uusi ja vanha ystävä ovat tehneet minut toistuvasti iloiseksi. Täytyy toivoa, että lokakuu tuo myötänsä parannusta asioihin.