Ukraina on jatkanut elämäänsä sodanuhan alla. Kun Janukovitšin roistohallinto oli paennut Kiovasta, tuon yön jälkeistä seesteistä aamua seuranneina viikkoina putosi kaksi naamiota. Ensimmäinen naamio putosi ukrainalaisten edestä. Tuon naamion muodosti Janukovitšin hallinto, jota ukrainalaiset olivat urheasti vastustaneet kolme kuukautta kestäneen kansannousunsa ajan. Kun diktaattori kätyreineen, kummisetineen, tituškeineen, provokaattoreineen ja tunnistamattomine ääriliikkeineen katosi terrorisoimasta väestöä, ukrainalaiset näkivät kuinka heikoilla savijaloilla tämäkin tyranni oli lopulta seisonut.
Imperiumin vastaiskua ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kuin viikko. Pudonneen naamion takaa tulivat esiin Mordorin mustan ruhtinaan kivikasvot. Useimmat kansannousuun aktiivisimmin osallistuneista ukrainalaisista lienevät tämän koko ajan tienneet. Heillä ei ollut harhaluuloja sen suhteen, että asettuessaan tyranniansa vastaan he samalla asettuivat tuon tyrannin lankoja pitelevää vanhaa vainolaista, vapautensa viimekätistä vihollista vastaan.
Kun Mordor miehitti Krimin sotilaallisella hyökkäyksellä, putosi myös toinen naamio: Putinin Venäjän vuosikausia länsimaissa väkinäisesti ylläpidetty naamio, jonka takaa paljastui alaston keisari - kaikista kansainvälisistä normeista ja säännöistä piittaamaton kansalliskiihkoinen imperiumi. Venäjän kiintyneimmätkään ymmärtäjät eivät selityksineen enää kykene peittelemään sitä ilmeistä tosiasiaa, että mikäli jokin valtiovalta nyky-Euroopassa edustaa klassista fasismia, on se juuri Putinin Venäjä. Kaikki fasismin akateemiset tunnusmerkit massapropagandasta kansalliskiihkoon, johtajakulttiin, vähemmistöjen vainoon ja utopiaan uudesta maailmanjärjestyksestä pätevät Venäjään.
Mordor käynnisti maailmanlaajuisen propagandasodan paitsi Ukrainaa myös koko läntistä maailmaa vastaan. Se masinoi ääriliikkeiden ja terroristien hyökkäyksiä Itä- ja Etelä-Ukrainan kaupunkeihin. Se käynnisti Krimillä terrorin ja vainon krimintataareja, ukrainalaisia ja eri mieltä olevia venäläisiä vastaan, kiduttaen, murhaten, maalaten hakaristejä seinille - samalla kun sen kätyrit valehtelivat maailmalle, että ukrainalaiset muka vainosivat venäjänkielisiä. Venäläisfasistit marssivat koko maailman silmien alla Moskovassa ja heidän aatetoverinsa polttivat kirjarovioilla ukrainankielisiä ja tataarilaisia kirjoja Krimillä, Donetskissa ja Harkovassa.
Venäjän maksimivaihteelle käännetty propaganda on tehnyt alusta asti selväksi, ettei Mordor tyydy ahmaisemaan Krimiä, vaan tähtäimessä ovat seuraavaksi Itä- ja Etelä-Ukraina, koko Ukraina, Moldova, Baltian maat, Suomi ja hulluimpien kirjoituksissa jopa Alaska. Niin heikkona fasistisen propagandan triumfalistiseen kansallishurmokseen lietsomat venäläiskiihkoilijat ilmeisesti "banaaneja syövän apinan" johtamaa läntistä suurvaltaa pitävät. Jos venäläiset antavat johtajiensa jatkaa näillä linjoilla, se ei tule olemaan venäläisille mukavaa.
Mordorin uho on nyt kuin kopiota natsi-Saksasta vuosilta 1938-1939. Tavoitteet ja maailmankuva ovat vain vähän muuttaneet muotoaan. Häikäilemättömyyden ja voiman ihannointi, totaalisten valheiden toistaminen, länsimaiden rauhantahtoisuudessa nähdyn heikkouden avoin halveksunta, vähemmistöjen ja toisinajattelijoiden peittelemätön uhkailu ja vainoaminen, hysteerinen massapropaganda, oman toiminnan projisointi vastustajiin, kansalliskiihkon nostatus apokalyptisiin mittoihin, puheet viidensistä kolonnista - tämä kaikki on Euroopassa nähty viime vuosisadalla hirvein seurauksin.
Sekä Moskovan valtiaat että Mordorin myötäjuoksijat länsimaissa uhoavat avoimesti, että Krim on vasta alkua. Tämä uho tulisi ottaa vakavasti ja siihen on jossain vaiheessa vastattava - mieluummin nopeasti kuin myöhään, sillä asiat tulevat tästä eteenpäin joka tapauksessa vain pahenemaan. Niin kauan kuin länsijohtajat kantavat ensisijaisesti huolta siitä, ettei Putin menettäisi kasvojaan, Mordorin uho tulee yltymään ja se tulee olemaan toiminnassaan entistä häikäilemättömämpi.
Putin pitäisi nimenomaan panna menettämään kasvonsa joka kerran, kun ryhtyy uuteen aggressioon. Se patoaisi Venäjää, sillä Putin ei kestä pienintäkään nöyryytystä. Jos tätä ei tehdä, hän seurannee Hitlerin ja Stalinin jalanjälkiä pyrkiessään maailmanjärjestyksen muuttamiseen voimapolitiikalla ja karttojen uusiksi piirtämisellä. George Kennanin pitkä sähke tulisi nyt lukea huolellisesti uudelleen länsimaissa, sillä siinä olivat ohjeet, joilla edellinen kylmä sota voitettiin.
Täällä Ukrainassakin maanpuolustusvaihde on vahvasti päällä. On virheellistä väittää, että Ukraina laiminlöisi maanpuolustuksensa, vaikka se edellisen hallituksen valtakaudella niin tekikin. Janukovitš laiminlöi sattuneista syistä kokonaan ulkoisen maanpuolustuksen ja keskitti voimavarat omaa vallassapysymistään varmistavan sisäisen turvallisuuden sortokoneiston vahvistamiseen.
Uudella hallituksella on ollut vain pari viikkoa aikaa tuoda vakaus maahan, jota Venäjä on pyrkinyt kaikin keinoin epävakauttamaan. Järjestyksen palauttamisessa onnistuttiin onneksi melko nopeasti vallankumouksen jälkeen. Maan kylmän sodan jälkeisen ajan verisin viikko vaihtui Janukovitšin hallinnon paettua Kiovassa ja suurimmassa osassa Ukrainaa parissa päivässä vakauteen ja rauhaan. Ääriliikkeet, rikollisjoukkiot ja provokaattorit katosivat kaduilta samana yönä maksajansa kanssa.
Kansalliskaartia ja vakituista armeijaa on nyt kiireellä mobilisoitu, samoin sisäistä turvallisuutta. Provinsseissa kuvernöörit ja pormestarit ovat rakentaneet kriisin vaatiman konsensuksen takaamiseksi koordinaatioelimiä, joissa ovat mukana niin regionäärit kuin muut puolueet, suojeluskunnat, maidanistit, ammattiliitot, tärkeimmät kapitalistit jne. Tällä on saatu rauhoitettua maakuntia merkittävästi. Kutsuntoja ja harjoituksia on järjestetty eri puolilla maata.
Venäjän agentteja on identifioitu, otettu säilöön ja estetty järjestämästä provokaatioita. Tuhansia Venäjältä tulleita provokaattoreita lienee yhä maassa, mutta uusien tuominen maahan on pysäytetty rajoille. Useita yrityksiä vallata hallintorakennuksia on pysäytetty. "Tunnistamattomat joukot" ovat silti onnistuneet joissain strategisissa haltuunotoissa, kuten Strilkoven kynkään, Mariupolin risteyksien ja Donetskin rajanylityspaikan kohdalla. Nämä ovat kuitenkin pientä siihen verrattuna, mitä kaikkea Venäjä olisi voinut onnistua tekemään.
Suojeluskuntalaiset ja Pravyi Sektorin aktivistit on pyritty mobilisoimaan maanpuolustuksen hyväksi. Hallitus haluaa nyt heidät kansalliskaartiin maan yhtenäisyyttä puolustamaan. Olisi todella suuri virhe lähteä sabotoimaan tätä, millaista aika ajoin kuulee länsimaalaisten vaativan - esimerkiksi vaatimuksia eristää Pravyi Sektor kaikkien struktuurien ulkopuolelle, mikä olisi typerintä mahdollista tässä tilanteessa. Ukrainalainen media esittää kohottavaa isänmaallista ohjelmaa ja vetoomuksia tukea armeijaa. Monet keräävät rahaa ja ulkomailla oleva diaspora lähettää sekä rahaa että kouluttajia.
On syytä sanoa muutama sana Ukrainan suojeluskunnista, koska niistä vallitsee propagandan keskellä niin harhaista mielikuvaa. Maidanin itsesuojelujoukot (Samooborona) perustettiin joulukuusta alkaen Kiovassa suojelemaan mielenosoittajia hallituksen värväämiltä provokaattoreilta ja tituškeilta. Pian suojeluskuntia perustettiin kaikkiin keskeisiin kaupunkeihin. Useimmiten niiden johdossa oli entisiä sotilaita, rauhanturvaajia tai poliiseja, mutta niihin liittyi kaikenlaisia ihmisiä, vanhoja setiä ja nuoria poikia, useimmat ilman mitään poliittista taustaa. Kiovan suojeluskunnan värväyspisteellä Maidanilla seisoi kuva kirkasotsaisesta suojeluskuntalaisesta, jonka pään päällä loistivat sädekehänä kaksitoista tähteä. Koska toiminta oli aluksi spontaania ja paikallista, kokoonpanot vaihtelivat maakunnasta, kaupungista ja keskeisistä järjestäjistä riippuen.
Pravyi Sektor syntyi alun perin kokoamaan yhteen kansallismielisiä pikkupuolueita ja paikallisryhmiä, joista osa kiistattomasti äärioikeistolaisia, osa taas enemmänkin maanpuolustushenkisiä harrasteryhmiä. Kansannousun edetessä myös Pravyi Sektor alkoi organisoida omia suojeluskuntiaan. Joillain paikkakunnilla Samooborona ja Pravyi Sektor tulivat hyvin toimeen keskenään, toisilla taas ne olivat kaksi selvästi eri kuppikuntaa, vaikka ainakin tilapäisesti yhteisellä asialla. Kiistaa saattoi olla politiikasta tai henkilökysymyksistä, mutta kansannousun ajan mölyt yritettiin pitää mahoissa, ne pääsivät hetkeksi pintaan vallankumouksen jälkeen, mutta sitten Venäjän hyökkäys taas nopeasti yhdisti kansaa. Keskinäiset poliittiset erimielisyydet sysättiin sivuun, kun maan kohtalo oli vaarassa.
Pravyi Sektorin vahvuutena olivat ex-sotilaat ja maanpuolustusintoilijat, joilla oli oikeaa tietämystä asioiden järjestämisestä. Heidänkin suojeluskuntiinsa liittyi kansannousun aikana suuria määriä nuoria miehiä, joilla ei ollut välttämättä mitään tekemistä äärioikeistolaisen ideologian kanssa, vaan jotka näkivät Pravyi Sektorissa toimintaa tyhjänpuhumisen sijaan. Viimeisenä vallankumousyönä palopuheen Maidanilla pitänyt suojeluskuntalainen Volodymyr Parasjuk muuttui kansallissankariksi ei suinkaan vain kansallismielisesti ajatteleville ihmisille, vaan miljoonille tavallisille ukrainalaisille, joihin tuo suora puhe vetosi paremmin kuin sittemmin hallitukseen nousseiden poliitikkojen käsienvääntely kompromisseista ja kansan selän takana tehdyistä sopimuksista.
Varmasti suojeluskunnissa ja monissa muissakin kansannousun aikana syntyneissä, edelleen muotoaan ja tarkoitustaan etsivissä ryhmissä on mukana myös äärimmäisyysihmisiä. Mutta niissä on mukana paljon enemmän tavallisia ukrainalaisia, jotka paloivat halusta tehdä jotain kansansa hyväksi. Nyt kun naamiot ovat pudonneet ja ulkomainen vihollinen on hyökännyt maahan sota- ja propagandakoneistollaan, maanpuolustus on paras tapa mobilisoida näiden ihmisten toimintahalu kansakunnan hyödyksi.
Eivät kaikki tietenkään liity kansalliskaartiin. Osa tekee muita tärkeitä vapaaehtoistöitä kuten auttavat ylikuormitettuja sairaaloita, majoittavat Krimiltä venäläisten toimeenpanemaa terroria pakenevia tuhansia pakolaisia (joista monet krimintataareja), tuovat vapaaehtoisina ruokaa, vaatteita ja teetä sotilaille, poliiseille ja suojeluskuntalaisille, jotka vuorokauden ympäri vartioivat valtakunnan strategisia kohteita venäläisten erikoisjoukkojen, desanttien ja provokaattorien jatkuvilta hyökkäysyrityksiltä.
Kaikki tämä voi tapahtua liian myöhään pelastaakseen Ukrainan, mutta yritetty ainakin on. Samat avainhenkilöt ja samat metodit, joilla kansannousu voitettiin ja vallankumous toteutettiin, ovat käytössä myös nyt, kun maan itsenäisyyttä puolustetaan Mordorin mustaa ruhtinasta vastaan. Jos ukrainalaiset taistelevat riittävällä tarmolla vastaan, se voi ainakin vaikeuttaa ja hidastaa vihollista. Ehkä silloin länsimaatkin löytävät selkärankansa ja onnistuvat kokoamaan itsensä Ukrainan avuksi. Loput Ukrainasta ei aio joutua siihen tilanteeseen, johon Krim joutui, kun Venäjän jo hyvissä ajoin niemimaalle kasatut joukot miehittivät maakunnan avainkohteet käytännössä yhdessä vuorokaudessa.
Keski-ikäiset ovat peloissaan saavutetuista eduistaan ja yhä jonkinlaisen denialismin vallassa - "en voi uskoa, että tämä tapahtuu meille", on ollut usein kuulemani lause viime viikkojen aikana, "mehän olemme slaaveja ja ortodokseja". Nuoriso uhoaa isänmaallisuuttaan - maanpuolustushengestään ei ole epäilystä, taidot ja kokemus ovat sitten eri asia, kun vastassa on jotain, mitä ei barrikadeilla ja kepeillä pysäytetä. Mummot ovat stooalaisina ja tyyninä - he näkevät Venäjässä sen, mitä näkivät jo neuvostoajalla; heille tämä ei ole uutta.
Mutta kaiken kaikkiaan ukrainalaisissa hämmästyttää heidän kykynsä elää ja järjestää arkeaan, iloineen ja suruineen, vaikka kauhu kouristaisi sydämiään. Ukraina ei ole Venäjä eivätkä ukrainalaiset ole venäläisiä. Ukrainalaisilta puuttuu se venäläisille luonteenomainen imperialistinen uho, joka on villinnyt suuren osan suuresta naapurimaasta. Ukrainalaiset näkevät eron venäläisten ihmisten ja heidän johtajiensa välillä - eivätkä he vihaa venäläisiä.
Toisin kuin venäläisen propagandan vaikutuksen alla elävät venäläiset ja heidän länsimaiset aatetoverinsa, ukrainalaiset eivät erehdy kuvittelemaan kaikkien venäläisten olevan natseja. He eivät sorru kansallisvihan lietsontaan, jota Venäjä propagandallaan harjoittaa. Venäjän propaganda on itse asiassa onnistunut saamaan Ukrainan venäläismielisimmätkin alueet aidon suuttumuksen valtaan - puolustamaan Ukrainan yhtenäisyyttä.
Missään osassa Ukrainaa ei esiinny minkäänlaista vainoa venäläisiä tai venäjänkielisiä kohtaan. Vähemmistöjä vainotaan ainoastaan Venäjän miehittämällä Krimillä. Sieltä tulee tuhansia pakolaisia muuhun Ukrainaan. Ukrainasta ei virtaa pakolaisia Venäjälle - sellaiset väitteet ovat fiktiota ja niiden esittäjät propagandisteja tai niin kutsuttuja hyödyllisiä hölmöjä. On kuvaavaa, että esimerkiksi satoja islaminuskoisia krimintataareja on paennut Krimiltä Lviviin, jota pidetään yhtenä ukrainalaiskansallisimmista kaupungeista maassa. Jos "banderalaiset" siellä vainoaisivat vähemmistöjä, eivät tataarit varmaankaan etsisi suojaa sieltä. Ukrainan juutalaisjärjestöt ovat vuoron perään vedonneet maailmaan, jotta heitä koskevaa venäläistä disinformaatiota ei levitettäisi edelleen, sillä Ukrainassa ei esiinny juutalaisten vainoamista.
Krimin niin kutsuttu kansanäänestys ei ollut mikään kansanäänestys. Se oli venäläisen politteknologian näyte, teatteriperformanssi, jonka suorittivat Moskovassa luodun käsikirjoituksen mukaisesti näyttelijät, monet heistä Venäjältä tuotuja. Krimiläisten mielipiteistä se ei kertonut mitään. Viimeisissä Krimillä tehdyissä oikeissa mielipidemittauksissa selvä enemmistö krimiläisistä kannatti pysymistä Ukrainan yhteydessä ja vähemmistö jakautui itsenäisyyden ja Venäjään liittymisen kannattajiin.
Viimeisissä Krimillä tehdyissä mielipidemittauksissa näkyi myös, että krimiläisten tärkeimpiä huolenaiheita olivat työllisyys ja talous, kun taas kielikysymykset ja laivastotukikohta olivat huolenaiheiden häntäpäässä. Venäjän miehityksen Krimillä laittomasti valtaan nostaman quislingin, rikollistaustaisen Aksjonovin, marginaalipuolue sai Krimin viimeisissä vaaleissa 4 % kannatuksen krimiläisiltä.
Kuvaavaa on, että kansanäänestykseksi väitettyä näytelmää todistamaan Venäjä toi Länsi-Euroopasta Krimille kokonaisen freak shown - lähinnä erilaisten äärioikeistolaisten ja äärivasemmistolaisten marginaalipuolueiden jäseniä: kreikkalaisia ja unkarilaisia uusnatseja, itävaltalaisia holokaustinkieltäjiä, ranskalaisia uusfasisteja, serbialaisia sotarikollisia ja tšetnikkejä, katalonialaisia separatisteja, venäläisiä moottoripyöräjengejä - ja joukossa toki myös muuan suomalainen dosentti, joka jakeli venäläismedioille absurdia propagandaansa.
Nämä ovat siis ihmisiä, jollaisia Kreml nostaisi valtaan Euroopan maissa, mikäli pääsisi Euroopan herraksi. Myöntyväisyyslinjan edustajien kannattaisi miettiä mielissään, mitä kannattavat. Se, että Venäjä on nostanut Tšetšeniassa, Etelä-Ossetiassa, Abhasiassa, Karabahissa, Transnistriassa ja nyt Krimillä valtaan toinen toistaan vastenmielisempiä ammattirikollisia ja marginaalihahmoja, kertoo synkeää tarinaansa Kremlin omasta arvomaailmasta.
Tämä ei välttämättä ole tahatonta tragikomiikkaa vaan juurikin se viesti, jonka Kreml haluaa maailmalle antaa. Venäjän tavoitteena kun ei ole vain Itä-Euroopan palauttaminen valtaansa, vaan myös Lännen nöyryyttäminen. Nöyryyttämiseen kuuluu demonstroida avointa halveksuntaa länsimaisia arvoja, kuten demokratiaa, ihmisoikeuksia, kansainvälistä oikeutta ja totuuden puhumista kohtaan. Siksi Venäjä rikkoo heti julistamansa tulitauon käyttämällä sitä hyväkseen ja hyökkäämällä ukrainalaisten tukikohtiin. Siksi Venäjä käynnisti välittömästi Krimin anneksoimisen jälkeen krimintataarien karkotukset mailtaan. Putin julistaa eurooppalaisille: me olemme barbaareja ja te ette mahda meille mitään. EU:n ja Yhdysvaltain niin kutsutuille sanktioille venäläispoliitikot ovat nauraneet avoimesti.
Putin haluaa näyttää selvästi, että säännöt koskevat vain muita - heikot joutuvat niitä noudattamaan, Venäjää ne eivät koske. Venäjä lähettää näin myös viestin vasalleilleen, kuten Syyrian, Venezuelan ja Pohjois-Korean diktaattoreille, jotka riensivät ensimmäisinä tunnustamaan Krimin Venäjään liittämisen. He saavat rauhassa tappaa mielenosoittajia ja käyttää kemiallisia aseita niin kauan kuin ovat Venäjän suojeluksessa. Sama koskee oligarkkeja ja mafiosoja, joille vain Putin voi tarjota koskemattomuuden länsimaisilta viranomaisilta myös Lontoon Cityssä tai Ranskan Rivieralla. Venäjää ja sen suojeluksessa olevia eivät YK:n tai Interpolin säännöt koske. Länsimaat ja länsimieliset joutuvat sen sijaan noudattamaan sääntöjä - Venäjän mukaan koska ovat heikkoja.
Venäjän toimintaa seuratessa on syytä muistaa, että Venäjä on valheen ja bluffin valtakunta. Se on todellisuudessa paljon länsimaita heikompi. Venäjän väestö on Bangladeshin luokkaa ja sen talous Italian luokkaa - paitsi että Venäjän talous nojaa yksinomaan energiaraaka-aineiden ylikorkeaan ja kartellisoituun hintatasoon. Venäjä ryöstää ja riistää valtaansa saamiaan alueita, mutta alikehittää samalla omien mittaamattomien luonnonvarojensa hyödyntämistä. Venäläisten oikeudet ovat paremmalla tolalla kaikkialla Venäjän ulkopuolella kuin Venäjällä. Venäjän eliitti siirtää rahojaan lähinnä Venäjältä ulos. Venäjän mahti perustuu sotilaalliseen, tiedustelulliseen ja propagandalliseen voimaan, joihin Venäjä on panostanut.
Länsimaissa sotapropagandan tarkoitus on tukea sotilaallisia operaatioita. Venäjällä sen sijaan propaganda ilmentää sitä todellisuutta, jonka valheen valtakunta haluaa rakentaa: siitä voi lukea Mordorin unelman. Sotatoimet ja operaatiot sen sijaan tukevat propagandaa. Itse asiassa siis propagandasota on se pääoffensiivi, jonka Venäjä on maailmaa vastaan käynnistänyt, ja Krimin sotilaallinen miehitys sekä muut valmistellut operaatiot ovat tuota suurta imperiaalista tarinaa tukevaa teatteria, nekin eräänlaista politteknologiaa.
Venäläisen geopolitiikan teatteri ei kuitenkaan ole leikin asia. Ihmiset kuolevat siinä oikeasti. Historiallisesti sadat miljoonat ovat kuolleet sen seurauksena. Kokonaisia kansoja on pyyhkäisty maan päältä todellisuuden väärentämiseksi venäläisen propagandan mukaiseksi - jotkut jopa useampaan kertaan, kuten krimintataarit luotaessa fiktiivistä "Uutta-Venäjää". Lähtemällä mukaan venäläisen propagandan valheisiin suomalaiset ja muutkin myötäjuoksijat leikkivät voimilla, jotka voivat viime kädessä tuhota heidän oman kansansa tulevaisuuden. Venäläinen propaganda on lopulta suurempi uhka maailmanrauhalle kuin heidän armeijansa - tämä tulisi jo Saksan ja Neuvostoliiton synkkien kokemusten jälkeen Euroopassa ymmärtää.
Imperiumin vastaiskua ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kuin viikko. Pudonneen naamion takaa tulivat esiin Mordorin mustan ruhtinaan kivikasvot. Useimmat kansannousuun aktiivisimmin osallistuneista ukrainalaisista lienevät tämän koko ajan tienneet. Heillä ei ollut harhaluuloja sen suhteen, että asettuessaan tyranniansa vastaan he samalla asettuivat tuon tyrannin lankoja pitelevää vanhaa vainolaista, vapautensa viimekätistä vihollista vastaan.
Kun Mordor miehitti Krimin sotilaallisella hyökkäyksellä, putosi myös toinen naamio: Putinin Venäjän vuosikausia länsimaissa väkinäisesti ylläpidetty naamio, jonka takaa paljastui alaston keisari - kaikista kansainvälisistä normeista ja säännöistä piittaamaton kansalliskiihkoinen imperiumi. Venäjän kiintyneimmätkään ymmärtäjät eivät selityksineen enää kykene peittelemään sitä ilmeistä tosiasiaa, että mikäli jokin valtiovalta nyky-Euroopassa edustaa klassista fasismia, on se juuri Putinin Venäjä. Kaikki fasismin akateemiset tunnusmerkit massapropagandasta kansalliskiihkoon, johtajakulttiin, vähemmistöjen vainoon ja utopiaan uudesta maailmanjärjestyksestä pätevät Venäjään.
Mordor käynnisti maailmanlaajuisen propagandasodan paitsi Ukrainaa myös koko läntistä maailmaa vastaan. Se masinoi ääriliikkeiden ja terroristien hyökkäyksiä Itä- ja Etelä-Ukrainan kaupunkeihin. Se käynnisti Krimillä terrorin ja vainon krimintataareja, ukrainalaisia ja eri mieltä olevia venäläisiä vastaan, kiduttaen, murhaten, maalaten hakaristejä seinille - samalla kun sen kätyrit valehtelivat maailmalle, että ukrainalaiset muka vainosivat venäjänkielisiä. Venäläisfasistit marssivat koko maailman silmien alla Moskovassa ja heidän aatetoverinsa polttivat kirjarovioilla ukrainankielisiä ja tataarilaisia kirjoja Krimillä, Donetskissa ja Harkovassa.
Venäjän maksimivaihteelle käännetty propaganda on tehnyt alusta asti selväksi, ettei Mordor tyydy ahmaisemaan Krimiä, vaan tähtäimessä ovat seuraavaksi Itä- ja Etelä-Ukraina, koko Ukraina, Moldova, Baltian maat, Suomi ja hulluimpien kirjoituksissa jopa Alaska. Niin heikkona fasistisen propagandan triumfalistiseen kansallishurmokseen lietsomat venäläiskiihkoilijat ilmeisesti "banaaneja syövän apinan" johtamaa läntistä suurvaltaa pitävät. Jos venäläiset antavat johtajiensa jatkaa näillä linjoilla, se ei tule olemaan venäläisille mukavaa.
Mordorin uho on nyt kuin kopiota natsi-Saksasta vuosilta 1938-1939. Tavoitteet ja maailmankuva ovat vain vähän muuttaneet muotoaan. Häikäilemättömyyden ja voiman ihannointi, totaalisten valheiden toistaminen, länsimaiden rauhantahtoisuudessa nähdyn heikkouden avoin halveksunta, vähemmistöjen ja toisinajattelijoiden peittelemätön uhkailu ja vainoaminen, hysteerinen massapropaganda, oman toiminnan projisointi vastustajiin, kansalliskiihkon nostatus apokalyptisiin mittoihin, puheet viidensistä kolonnista - tämä kaikki on Euroopassa nähty viime vuosisadalla hirvein seurauksin.
Sekä Moskovan valtiaat että Mordorin myötäjuoksijat länsimaissa uhoavat avoimesti, että Krim on vasta alkua. Tämä uho tulisi ottaa vakavasti ja siihen on jossain vaiheessa vastattava - mieluummin nopeasti kuin myöhään, sillä asiat tulevat tästä eteenpäin joka tapauksessa vain pahenemaan. Niin kauan kuin länsijohtajat kantavat ensisijaisesti huolta siitä, ettei Putin menettäisi kasvojaan, Mordorin uho tulee yltymään ja se tulee olemaan toiminnassaan entistä häikäilemättömämpi.
Putin pitäisi nimenomaan panna menettämään kasvonsa joka kerran, kun ryhtyy uuteen aggressioon. Se patoaisi Venäjää, sillä Putin ei kestä pienintäkään nöyryytystä. Jos tätä ei tehdä, hän seurannee Hitlerin ja Stalinin jalanjälkiä pyrkiessään maailmanjärjestyksen muuttamiseen voimapolitiikalla ja karttojen uusiksi piirtämisellä. George Kennanin pitkä sähke tulisi nyt lukea huolellisesti uudelleen länsimaissa, sillä siinä olivat ohjeet, joilla edellinen kylmä sota voitettiin.
Täällä Ukrainassakin maanpuolustusvaihde on vahvasti päällä. On virheellistä väittää, että Ukraina laiminlöisi maanpuolustuksensa, vaikka se edellisen hallituksen valtakaudella niin tekikin. Janukovitš laiminlöi sattuneista syistä kokonaan ulkoisen maanpuolustuksen ja keskitti voimavarat omaa vallassapysymistään varmistavan sisäisen turvallisuuden sortokoneiston vahvistamiseen.
Uudella hallituksella on ollut vain pari viikkoa aikaa tuoda vakaus maahan, jota Venäjä on pyrkinyt kaikin keinoin epävakauttamaan. Järjestyksen palauttamisessa onnistuttiin onneksi melko nopeasti vallankumouksen jälkeen. Maan kylmän sodan jälkeisen ajan verisin viikko vaihtui Janukovitšin hallinnon paettua Kiovassa ja suurimmassa osassa Ukrainaa parissa päivässä vakauteen ja rauhaan. Ääriliikkeet, rikollisjoukkiot ja provokaattorit katosivat kaduilta samana yönä maksajansa kanssa.
Kansalliskaartia ja vakituista armeijaa on nyt kiireellä mobilisoitu, samoin sisäistä turvallisuutta. Provinsseissa kuvernöörit ja pormestarit ovat rakentaneet kriisin vaatiman konsensuksen takaamiseksi koordinaatioelimiä, joissa ovat mukana niin regionäärit kuin muut puolueet, suojeluskunnat, maidanistit, ammattiliitot, tärkeimmät kapitalistit jne. Tällä on saatu rauhoitettua maakuntia merkittävästi. Kutsuntoja ja harjoituksia on järjestetty eri puolilla maata.
Venäjän agentteja on identifioitu, otettu säilöön ja estetty järjestämästä provokaatioita. Tuhansia Venäjältä tulleita provokaattoreita lienee yhä maassa, mutta uusien tuominen maahan on pysäytetty rajoille. Useita yrityksiä vallata hallintorakennuksia on pysäytetty. "Tunnistamattomat joukot" ovat silti onnistuneet joissain strategisissa haltuunotoissa, kuten Strilkoven kynkään, Mariupolin risteyksien ja Donetskin rajanylityspaikan kohdalla. Nämä ovat kuitenkin pientä siihen verrattuna, mitä kaikkea Venäjä olisi voinut onnistua tekemään.
Suojeluskuntalaiset ja Pravyi Sektorin aktivistit on pyritty mobilisoimaan maanpuolustuksen hyväksi. Hallitus haluaa nyt heidät kansalliskaartiin maan yhtenäisyyttä puolustamaan. Olisi todella suuri virhe lähteä sabotoimaan tätä, millaista aika ajoin kuulee länsimaalaisten vaativan - esimerkiksi vaatimuksia eristää Pravyi Sektor kaikkien struktuurien ulkopuolelle, mikä olisi typerintä mahdollista tässä tilanteessa. Ukrainalainen media esittää kohottavaa isänmaallista ohjelmaa ja vetoomuksia tukea armeijaa. Monet keräävät rahaa ja ulkomailla oleva diaspora lähettää sekä rahaa että kouluttajia.
On syytä sanoa muutama sana Ukrainan suojeluskunnista, koska niistä vallitsee propagandan keskellä niin harhaista mielikuvaa. Maidanin itsesuojelujoukot (Samooborona) perustettiin joulukuusta alkaen Kiovassa suojelemaan mielenosoittajia hallituksen värväämiltä provokaattoreilta ja tituškeilta. Pian suojeluskuntia perustettiin kaikkiin keskeisiin kaupunkeihin. Useimmiten niiden johdossa oli entisiä sotilaita, rauhanturvaajia tai poliiseja, mutta niihin liittyi kaikenlaisia ihmisiä, vanhoja setiä ja nuoria poikia, useimmat ilman mitään poliittista taustaa. Kiovan suojeluskunnan värväyspisteellä Maidanilla seisoi kuva kirkasotsaisesta suojeluskuntalaisesta, jonka pään päällä loistivat sädekehänä kaksitoista tähteä. Koska toiminta oli aluksi spontaania ja paikallista, kokoonpanot vaihtelivat maakunnasta, kaupungista ja keskeisistä järjestäjistä riippuen.
Pravyi Sektor syntyi alun perin kokoamaan yhteen kansallismielisiä pikkupuolueita ja paikallisryhmiä, joista osa kiistattomasti äärioikeistolaisia, osa taas enemmänkin maanpuolustushenkisiä harrasteryhmiä. Kansannousun edetessä myös Pravyi Sektor alkoi organisoida omia suojeluskuntiaan. Joillain paikkakunnilla Samooborona ja Pravyi Sektor tulivat hyvin toimeen keskenään, toisilla taas ne olivat kaksi selvästi eri kuppikuntaa, vaikka ainakin tilapäisesti yhteisellä asialla. Kiistaa saattoi olla politiikasta tai henkilökysymyksistä, mutta kansannousun ajan mölyt yritettiin pitää mahoissa, ne pääsivät hetkeksi pintaan vallankumouksen jälkeen, mutta sitten Venäjän hyökkäys taas nopeasti yhdisti kansaa. Keskinäiset poliittiset erimielisyydet sysättiin sivuun, kun maan kohtalo oli vaarassa.
Pravyi Sektorin vahvuutena olivat ex-sotilaat ja maanpuolustusintoilijat, joilla oli oikeaa tietämystä asioiden järjestämisestä. Heidänkin suojeluskuntiinsa liittyi kansannousun aikana suuria määriä nuoria miehiä, joilla ei ollut välttämättä mitään tekemistä äärioikeistolaisen ideologian kanssa, vaan jotka näkivät Pravyi Sektorissa toimintaa tyhjänpuhumisen sijaan. Viimeisenä vallankumousyönä palopuheen Maidanilla pitänyt suojeluskuntalainen Volodymyr Parasjuk muuttui kansallissankariksi ei suinkaan vain kansallismielisesti ajatteleville ihmisille, vaan miljoonille tavallisille ukrainalaisille, joihin tuo suora puhe vetosi paremmin kuin sittemmin hallitukseen nousseiden poliitikkojen käsienvääntely kompromisseista ja kansan selän takana tehdyistä sopimuksista.
Varmasti suojeluskunnissa ja monissa muissakin kansannousun aikana syntyneissä, edelleen muotoaan ja tarkoitustaan etsivissä ryhmissä on mukana myös äärimmäisyysihmisiä. Mutta niissä on mukana paljon enemmän tavallisia ukrainalaisia, jotka paloivat halusta tehdä jotain kansansa hyväksi. Nyt kun naamiot ovat pudonneet ja ulkomainen vihollinen on hyökännyt maahan sota- ja propagandakoneistollaan, maanpuolustus on paras tapa mobilisoida näiden ihmisten toimintahalu kansakunnan hyödyksi.
Eivät kaikki tietenkään liity kansalliskaartiin. Osa tekee muita tärkeitä vapaaehtoistöitä kuten auttavat ylikuormitettuja sairaaloita, majoittavat Krimiltä venäläisten toimeenpanemaa terroria pakenevia tuhansia pakolaisia (joista monet krimintataareja), tuovat vapaaehtoisina ruokaa, vaatteita ja teetä sotilaille, poliiseille ja suojeluskuntalaisille, jotka vuorokauden ympäri vartioivat valtakunnan strategisia kohteita venäläisten erikoisjoukkojen, desanttien ja provokaattorien jatkuvilta hyökkäysyrityksiltä.
Kaikki tämä voi tapahtua liian myöhään pelastaakseen Ukrainan, mutta yritetty ainakin on. Samat avainhenkilöt ja samat metodit, joilla kansannousu voitettiin ja vallankumous toteutettiin, ovat käytössä myös nyt, kun maan itsenäisyyttä puolustetaan Mordorin mustaa ruhtinasta vastaan. Jos ukrainalaiset taistelevat riittävällä tarmolla vastaan, se voi ainakin vaikeuttaa ja hidastaa vihollista. Ehkä silloin länsimaatkin löytävät selkärankansa ja onnistuvat kokoamaan itsensä Ukrainan avuksi. Loput Ukrainasta ei aio joutua siihen tilanteeseen, johon Krim joutui, kun Venäjän jo hyvissä ajoin niemimaalle kasatut joukot miehittivät maakunnan avainkohteet käytännössä yhdessä vuorokaudessa.
Keski-ikäiset ovat peloissaan saavutetuista eduistaan ja yhä jonkinlaisen denialismin vallassa - "en voi uskoa, että tämä tapahtuu meille", on ollut usein kuulemani lause viime viikkojen aikana, "mehän olemme slaaveja ja ortodokseja". Nuoriso uhoaa isänmaallisuuttaan - maanpuolustushengestään ei ole epäilystä, taidot ja kokemus ovat sitten eri asia, kun vastassa on jotain, mitä ei barrikadeilla ja kepeillä pysäytetä. Mummot ovat stooalaisina ja tyyninä - he näkevät Venäjässä sen, mitä näkivät jo neuvostoajalla; heille tämä ei ole uutta.
Mutta kaiken kaikkiaan ukrainalaisissa hämmästyttää heidän kykynsä elää ja järjestää arkeaan, iloineen ja suruineen, vaikka kauhu kouristaisi sydämiään. Ukraina ei ole Venäjä eivätkä ukrainalaiset ole venäläisiä. Ukrainalaisilta puuttuu se venäläisille luonteenomainen imperialistinen uho, joka on villinnyt suuren osan suuresta naapurimaasta. Ukrainalaiset näkevät eron venäläisten ihmisten ja heidän johtajiensa välillä - eivätkä he vihaa venäläisiä.
Toisin kuin venäläisen propagandan vaikutuksen alla elävät venäläiset ja heidän länsimaiset aatetoverinsa, ukrainalaiset eivät erehdy kuvittelemaan kaikkien venäläisten olevan natseja. He eivät sorru kansallisvihan lietsontaan, jota Venäjä propagandallaan harjoittaa. Venäjän propaganda on itse asiassa onnistunut saamaan Ukrainan venäläismielisimmätkin alueet aidon suuttumuksen valtaan - puolustamaan Ukrainan yhtenäisyyttä.
Missään osassa Ukrainaa ei esiinny minkäänlaista vainoa venäläisiä tai venäjänkielisiä kohtaan. Vähemmistöjä vainotaan ainoastaan Venäjän miehittämällä Krimillä. Sieltä tulee tuhansia pakolaisia muuhun Ukrainaan. Ukrainasta ei virtaa pakolaisia Venäjälle - sellaiset väitteet ovat fiktiota ja niiden esittäjät propagandisteja tai niin kutsuttuja hyödyllisiä hölmöjä. On kuvaavaa, että esimerkiksi satoja islaminuskoisia krimintataareja on paennut Krimiltä Lviviin, jota pidetään yhtenä ukrainalaiskansallisimmista kaupungeista maassa. Jos "banderalaiset" siellä vainoaisivat vähemmistöjä, eivät tataarit varmaankaan etsisi suojaa sieltä. Ukrainan juutalaisjärjestöt ovat vuoron perään vedonneet maailmaan, jotta heitä koskevaa venäläistä disinformaatiota ei levitettäisi edelleen, sillä Ukrainassa ei esiinny juutalaisten vainoamista.
Krimin niin kutsuttu kansanäänestys ei ollut mikään kansanäänestys. Se oli venäläisen politteknologian näyte, teatteriperformanssi, jonka suorittivat Moskovassa luodun käsikirjoituksen mukaisesti näyttelijät, monet heistä Venäjältä tuotuja. Krimiläisten mielipiteistä se ei kertonut mitään. Viimeisissä Krimillä tehdyissä oikeissa mielipidemittauksissa selvä enemmistö krimiläisistä kannatti pysymistä Ukrainan yhteydessä ja vähemmistö jakautui itsenäisyyden ja Venäjään liittymisen kannattajiin.
Viimeisissä Krimillä tehdyissä mielipidemittauksissa näkyi myös, että krimiläisten tärkeimpiä huolenaiheita olivat työllisyys ja talous, kun taas kielikysymykset ja laivastotukikohta olivat huolenaiheiden häntäpäässä. Venäjän miehityksen Krimillä laittomasti valtaan nostaman quislingin, rikollistaustaisen Aksjonovin, marginaalipuolue sai Krimin viimeisissä vaaleissa 4 % kannatuksen krimiläisiltä.
Kuvaavaa on, että kansanäänestykseksi väitettyä näytelmää todistamaan Venäjä toi Länsi-Euroopasta Krimille kokonaisen freak shown - lähinnä erilaisten äärioikeistolaisten ja äärivasemmistolaisten marginaalipuolueiden jäseniä: kreikkalaisia ja unkarilaisia uusnatseja, itävaltalaisia holokaustinkieltäjiä, ranskalaisia uusfasisteja, serbialaisia sotarikollisia ja tšetnikkejä, katalonialaisia separatisteja, venäläisiä moottoripyöräjengejä - ja joukossa toki myös muuan suomalainen dosentti, joka jakeli venäläismedioille absurdia propagandaansa.
Nämä ovat siis ihmisiä, jollaisia Kreml nostaisi valtaan Euroopan maissa, mikäli pääsisi Euroopan herraksi. Myöntyväisyyslinjan edustajien kannattaisi miettiä mielissään, mitä kannattavat. Se, että Venäjä on nostanut Tšetšeniassa, Etelä-Ossetiassa, Abhasiassa, Karabahissa, Transnistriassa ja nyt Krimillä valtaan toinen toistaan vastenmielisempiä ammattirikollisia ja marginaalihahmoja, kertoo synkeää tarinaansa Kremlin omasta arvomaailmasta.
Tämä ei välttämättä ole tahatonta tragikomiikkaa vaan juurikin se viesti, jonka Kreml haluaa maailmalle antaa. Venäjän tavoitteena kun ei ole vain Itä-Euroopan palauttaminen valtaansa, vaan myös Lännen nöyryyttäminen. Nöyryyttämiseen kuuluu demonstroida avointa halveksuntaa länsimaisia arvoja, kuten demokratiaa, ihmisoikeuksia, kansainvälistä oikeutta ja totuuden puhumista kohtaan. Siksi Venäjä rikkoo heti julistamansa tulitauon käyttämällä sitä hyväkseen ja hyökkäämällä ukrainalaisten tukikohtiin. Siksi Venäjä käynnisti välittömästi Krimin anneksoimisen jälkeen krimintataarien karkotukset mailtaan. Putin julistaa eurooppalaisille: me olemme barbaareja ja te ette mahda meille mitään. EU:n ja Yhdysvaltain niin kutsutuille sanktioille venäläispoliitikot ovat nauraneet avoimesti.
Putin haluaa näyttää selvästi, että säännöt koskevat vain muita - heikot joutuvat niitä noudattamaan, Venäjää ne eivät koske. Venäjä lähettää näin myös viestin vasalleilleen, kuten Syyrian, Venezuelan ja Pohjois-Korean diktaattoreille, jotka riensivät ensimmäisinä tunnustamaan Krimin Venäjään liittämisen. He saavat rauhassa tappaa mielenosoittajia ja käyttää kemiallisia aseita niin kauan kuin ovat Venäjän suojeluksessa. Sama koskee oligarkkeja ja mafiosoja, joille vain Putin voi tarjota koskemattomuuden länsimaisilta viranomaisilta myös Lontoon Cityssä tai Ranskan Rivieralla. Venäjää ja sen suojeluksessa olevia eivät YK:n tai Interpolin säännöt koske. Länsimaat ja länsimieliset joutuvat sen sijaan noudattamaan sääntöjä - Venäjän mukaan koska ovat heikkoja.
Venäjän toimintaa seuratessa on syytä muistaa, että Venäjä on valheen ja bluffin valtakunta. Se on todellisuudessa paljon länsimaita heikompi. Venäjän väestö on Bangladeshin luokkaa ja sen talous Italian luokkaa - paitsi että Venäjän talous nojaa yksinomaan energiaraaka-aineiden ylikorkeaan ja kartellisoituun hintatasoon. Venäjä ryöstää ja riistää valtaansa saamiaan alueita, mutta alikehittää samalla omien mittaamattomien luonnonvarojensa hyödyntämistä. Venäläisten oikeudet ovat paremmalla tolalla kaikkialla Venäjän ulkopuolella kuin Venäjällä. Venäjän eliitti siirtää rahojaan lähinnä Venäjältä ulos. Venäjän mahti perustuu sotilaalliseen, tiedustelulliseen ja propagandalliseen voimaan, joihin Venäjä on panostanut.
Länsimaissa sotapropagandan tarkoitus on tukea sotilaallisia operaatioita. Venäjällä sen sijaan propaganda ilmentää sitä todellisuutta, jonka valheen valtakunta haluaa rakentaa: siitä voi lukea Mordorin unelman. Sotatoimet ja operaatiot sen sijaan tukevat propagandaa. Itse asiassa siis propagandasota on se pääoffensiivi, jonka Venäjä on maailmaa vastaan käynnistänyt, ja Krimin sotilaallinen miehitys sekä muut valmistellut operaatiot ovat tuota suurta imperiaalista tarinaa tukevaa teatteria, nekin eräänlaista politteknologiaa.
Venäläisen geopolitiikan teatteri ei kuitenkaan ole leikin asia. Ihmiset kuolevat siinä oikeasti. Historiallisesti sadat miljoonat ovat kuolleet sen seurauksena. Kokonaisia kansoja on pyyhkäisty maan päältä todellisuuden väärentämiseksi venäläisen propagandan mukaiseksi - jotkut jopa useampaan kertaan, kuten krimintataarit luotaessa fiktiivistä "Uutta-Venäjää". Lähtemällä mukaan venäläisen propagandan valheisiin suomalaiset ja muutkin myötäjuoksijat leikkivät voimilla, jotka voivat viime kädessä tuhota heidän oman kansansa tulevaisuuden. Venäläinen propaganda on lopulta suurempi uhka maailmanrauhalle kuin heidän armeijansa - tämä tulisi jo Saksan ja Neuvostoliiton synkkien kokemusten jälkeen Euroopassa ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti