Vaalien jälkeen

Olen matkustanut väsyksiin saakka. Pian palattuani Turkista ja Kreikasta Kiovaan olin jälleen lentokentällä ja matkustin neljäksi päiväksi Suomeen. Noihin päiviin ja öihin mahtui paljon, käytiinhän kotimaassa vaalikampanjoiden viimeisiä päiviä. Sunnuntaina kävin itsekin antamassa ääneni. Äänestin erästä ehdokasta, jota olin tukenut jo neljä vuotta sitten. Silloin hän ei päässyt läpi mutta nyt pääsi.

Eduskuntavaaleissa oli ehdolla ennätysmäärä ystäviäni ja tuttujani. Vielä useammat olivat mukana eri kampanjoissa. Kaikki nämä ihmiset tekivät tärkeää työtä Suomen demokratian hyväksi näinä kriittisinä aikoina. Eduskunnassa aloittaa nyt ennätysmäärä sellaisia kansanedustajia, jotka lasken ystävikseni. Toivotan heille mitä parasta onnea, sillä vaalikausi tulee olemaan vaikea ja vaarallinenkin, Suomen turvallisuuspoliittisen aseman, ulkopoliittisen liikkumatilan ja tulevaisuuden suvereenina valtiona tullessa mitä todennäköisimmin haastetuksi vakavimmalla tavalla sitten kylmän sodan aikojen.

Monia hyviä ehdokkaita jäi ikävä kyllä rannalle, mikä tietysti latisti jonkin verran tunnelmia vaalivalvojaisissa. Toisaalta he tekivät hienoja kampanjoita, joista koottua osaamis- ja kannatuspääomaa kannattaa käyttää tästä eteenpäinkin. Mieleeni tulevat kaksi ystävää, joita tuin neljä vuotta sitten - yhtä Helsingissä ja toista Uudellamaalla - kun he pyrkivät ensikertalaisina Eduskuntaan. Silloin eivät menneet läpi - nyt sen sijaan kumpikin aloittaa kansanedustajana. Näiden neljän vuoden aikana on siis kertynyt ja hyödynnetty vaadittava määrä kokemusta ja kannatuspohjaa. Luulen, että nyt rannalle jääneistä hyvistä ehdokkaista moni nähdään vielä neljän vuoden kuluttua läpimenijöinä.

Oman puolueeni Kokoomuksen vaalitappio ei loppujen lopuksi ollut niin synkkä kuin olisi voinut olla varsin epäonnistuneen vaalikauden jälkeen. Puolue on kannatuksessa mitattuna toiseksi suurin, vaikka vaalijärjestelmän vuoksi persut saivatkin yhden kansanedustajapaikan enemmän. Silti aihetta henkseleiden paukutteluun ei ole. Puolue sössi lähes täysin mahdollisuutensa, vaikka sillä oli historiallisesti hallussaan sekä tasavallan presidentin että pääministerin paikat. Vaikka pääministeri lopulta vaihtui, uusi ei saanut korjattua tilannetta. Kokoomuksen toivo on sukupolvikehityksessä - nyt läpi meni suuri määrä lupaavia ja lahjakkaita kokoomusnuoria, joiden ajatuksille ei vielä edellisissä vaaleissa tuntunut löytyvän sijaa.

Keskusta otti takaisin saman verran ääniä kuin se menetti neljä vuotta sitten Kokoomukselle ja Perussuomalaisille. Hallitustunnustelija Sipilää voisi onnitella hyvin kerätystä oppositiopotista. Persut sen sijaan menettivät kannatustaan, mitä ei kyllä uskoisi heikäläisten henkselien paukuttelusta ja kuplapuheista. Ihan kuin ne yli 80 prosenttia suomalaisista, jotka eivät äänestäneet persuja, omaisivat jotenkin vähemmän suomalaisen ja harhaisemman maailmankuvan kuin hakkaraiset ja immoset.

Keskustan lisäksi kannatustaan lisäsivät kaksi pientä puoluetta: Vihreät ja RKP. Molemmat lienevät saaneet ääniä Kokoomusta aiemmin äänestäneiden parista suoraselkäisyydellään, Vihreät käsittämättömän venäläisen ydinvoimasekoilun myötä ja RKP ainoana selvästi ei-suomettuneena puolueena. Vihreät lienee saanut ääniä myös vasemmistosta, jonka ylimielinen sekoilu on ajanut historialliseen kannatuskuoppaan. Rinteen luutunut ay-jyräys ei nostanut entisen valtapuolueen kannatusta nousuun, päinvastoin.

Vaikka tämän päivän uutisista päätellen Sipilä näyttäisi heittäneen kylmää vettä ulkoministerin paikkaa itselleen jo etukäteen vaatineen Väyrysen niskaan, ei Suomen valtiolliseen suvereniteettiin kohdistuva välitön uhka ole silti haihtunut mihinkään. Kremlin värisuora hallituksemme strategisesti tärkeimmissä tehtävissä on edelleen täysin mahdollinen, sillä Keskustasta löytyy useita muita ehdokkaita, jotka ovat ulko- ja turvallisuuspolitiikassa samoilla linjoilla Väyrysen kanssa, vaikkeivät ehkä yhtä äänekkäästi. Suomi-Neuvostoliitto -seuran johtajatar ja Venäjä-lobbyn mannekiini Lehtomäki putosi Eduskunnasta, häviten siten kannatuksessa selvästi puolueensa eurolinjan vetäjälle Rehnille, mutta sehän ei estä leipomasta Lehtomäelle ministeripaikkaa.

Keskustassa olisi ulkopoliittisesti järkeviäkin poliitikkoja, kuten juuri mainittu Rehn, mutta he lienevät puolueensa valtavirran kanssa liian eri mieltä juuri ulkopolitiikasta. Jos persut nousevat hallitukseen, on suuri vaara, että maamme sisäisestä turvallisuudesta vastaamaan voisi nousta Packalénin kaltainen Kremlin narratiivejä johdonmukaisesti myötäilevä taho. Idän intressien edustajat eivät ennenkään ole olleet riippuvaisia kansansuosiosta, vaan varsin muunlaisista keinoista valtaan päästäkseen.

Mikä tärkeintä, Suomen poliittisessa eliitissä ei puheista huolimatta näytetä edelleenkään ymmärrettävän, missä määrin huonompaan suuntaan geopoliittinen tilanne lähialueellamme on tosiasiallisesti muuttunut. Ainoa edellisen hallituksen ministeri, joka tämän näytti ymmärtäneen, oli korjausliikkeen ajoissa tehnyt ja suoraselkäisesti esiintynyt Haglund, joka saikin ennätyksellisen äänisaaliin ja epäilemättä keräsi juuri turvallisuuspolitiikasta huolestuneiden kansalaisten ääniä - monen turhan varovaisesti puhuneen evp-upseerin jäädessä laihoihin tuloksiin. Tämän pitäisi opettaa ehdokkaille, että vaikka Naton kiihkomielisimmät vastustajat kyllä äänestävät vanhastaan omia kärkkäästi länsimaisuuttamme vastaan hyökkääviä ehdokkaita, eivät länsimaisen, eurooppalaisen ja pohjoismaisen suuntauksemme tulevaisuudesta huolestuneet sen sijaan innostu äänestämään puolivillaisia hyssyttelijöitä. Näiden tulisi ymmärtää, etteivät he kilpaile samoista äänestäjistä Nato-vastustajien kanssa, vaan lähinnä siitä suomalaisten suuresta enemmistöstä, joka kaipaisi valtionjohdolta - ja ehdokkailtaan - poliittista johtajuutta.

Koska poliittinen eliitti ei halunnut ulko- ja turvallisuuspolitiikasta puhua, ei kansakaan näitä teemoja uskaltanut miettiä äänestyspäätöksissään, lukuun ottamatta suhteellisen pientä asioista perillä olevaa segmenttiä, joka näkyy ainakin RKP:n tuloksessa. Tulokset viittaavat siihen, että perinteiset talous ja työllisyys hallitsivat suomalaisten huolia, toki oikeutetusti. Keskusta lienee hyötynyt myös huonosti hoidetusta kuntauudistuksesta ja ylipäätään siitä, että olot kunnissa kurjistuvat, vaikka valtio on kasannut niille niin paljon lakisääteisiä tehtäviä, että perustuslaillinen kunnallisautonomia on käytännössä vesitetty.

Keskusta ei toki ole mikään vapaiden tuulten airut, joka toisi maakuntiin lisää yrittäjyyttä ja työpaikkoja, mutta koska näillä teemoilla kampanjoivat Kokoomus ja SDP eivät nekään ole käytännössä lupauksiaan lunastaneet, näyttäytynee Keskusta kansalle sentään kotiinpäin vetävänä puolueena. Siltarummuilla ja kotiseudun suosimisella saa ääniä, kuten osoittaa sekin, että Juhantalo äänestettiin takaisin Eduskuntaan.

Minua henkilökohtaisesti ilahdutti, että vihreiden Ozan Yanar ja demareiden Nasima Razmyar pääsivät läpi. He aloittavat nyt historiamme ensimmäisinä sellaisina maahanmuuttajataustaisina kansanedustajina, joiden juuret ovat maamme lähialuetta kauempana. Meillähän on aiemmin ollut muutama lähinnä Ruotsissa ja Virossa syntynyt kansanedustaja, ja ainakin yksi sveitsiläistaustainen ministerikin, kun kauemmas historiaan katsotaan. Moni maahanmuuttajataustainen ystäväni ilmaisi suurta iloa Razmyarista ja Yanarista, puoluekantaan ja kansallisuuteen katsomatta. Nämä kaksi taitavat samalla olla maamme ensimmäiset muslimikansanedustajat - en ainakaan muista, että yksikään tataari olisi istunut Eduskunnassa (kansanedustajan puolisona kylläkin). Yanar eikä Razmyar ei kumpikaan ole aktiivisesti pitänyt uskontoaan esillä eikä varmaankaan halua tulla mielletyksi juuri uskontonsa kautta. Ehkäpä tämä on ensimmäisiä askelia siihen, etteivät tällaiset asiat monimuotoistuvan kansamme keskuudessa enää herättäisi niin voimakkaita tunteita.

Vaalien lisäksi tein Suomessa työasioita, tapasin ystäviä, sukulaisia ja kummilapsia, söin ja join suuria määriä. Zinnkeller, Kosmos, Rotterdam, Harry's Bar, Angleterre ja jokunen muukin paikka tuli todettua yhä olemassaolevaksi. Kävin myös Hyvinkäällä ja Ridasjärvellä, jossa oli joutsenia, härkälintuja, telkkiä, jouhisorsia ja muita vesilintuja. Rastaita, punarintoja, pajusirkkuja ja västäräkkejä oli saapunut. Kaulushaikara mylvähteli ruovikossa. Niin ikään kävin juomassa yhtiökumppanini uudella toimistolla, jossa tulevaisuus näytti hyvältä.

Posti on tuonut minulle kevään aikana mielenkiintoisia kirjoja Suomesta, joiden arvostelu joutuu vielä odottamaan, mutta joita en silti malta olla mainostamatta. Jukka Mallinen, Martti Puukko ja Arto Luukkanen ovat kirjoittaneet Pekka Virkin toimittaman teoksen Lustraatio, joka nimensä mukaisesti pesee Suomen lähihistorian likapyykkiä. Kyseessä on kirja, joka jokaisen kansanedustajan olisi syytä lukea, mielellään jo ennen hallituksen muodostamista.

Toinen postilaatikkooni loksahtanut kirja on Aleksi Mainion mainio väitöskirja Terrorismin pesä - Suomi ja taistelu Venäjästä 1918-1939. Sen on kustantanut Siltala ja se olisi erityisen tärkeää lukemista niille, jotka kuvittelevat Venäjän nyt Euroopassa harjoittaman ns. hybridisodankäynnin olevan jotain uutta, ja Suomen olevan siitä jotenkin erillään. Vajaat sata vuotta sitten Suomi oli salaisen sodankäynnin sekä kohde että tekijä ja tukialue. Mainion kirja antaa perspektiiviä nähdä eräitä sittemmin aktiivisesti unohdettuja (joskaan ei koskaan lakanneita) toimintatapoja.

Ehdin käydä Kiovassa kolmen päivän verran ennen kuin palasin jälleen Pohjois-Eurooppaan, tällä kertaa lahden toiselle puolelle Tallinnaan. Täällä olen ottamassa jälleen osaa konferenssiin, joka sisältönsä puolesta on usein vuoden relevantein mikäli on kiinnostunut Pohjois- ja Itä-Euroopan poliittisesta tilanteesta. Eikä ole mitään syytä olettaa, että se tänä myrskyisänä vuonna olisi yhtään vähempää.

Merkintöjä Traakiasta

Turkille kuuluvan Itä-Traakian ja Kreikalle kuuluvan Länsi-Traakian väliset ulkoiset erot ovat tänä päivänä kovin pieniä. Molemmissa maatalousvaltaista maisemaa täplittävät kylät ja pikkukaupungit ja rannikolla on ulkomailta tulevan massaturismin kannalta periferiassa sijaitsevia kotimaisen turismin huvila- ja lomakylärivejä, jotka Turkin puolella vetävät väkensä lähinnä megapoli Istanbulista ja Kreikan puolella Pohjois-Kreikasta.

Traakialaiset sekä naapurinsa daakialaiset ja illyyrit olivat Pohjois- ja Keski-Balkanin varhaisimpia indoeurooppalaisia kansoja kauan ennen kuin helleenit levittäytyivät niemimaan eteläosasta pohjoiseen, roomalaiset latinalaistivat Daakian (tuloksena romanialaiset) ja slaavit vyöryivät Länsi-Ukrainan paikkeilta pitkin poikin niemimaata roomalaisvallan ollessa jo kukkeimmillaan. Illyyrien jälkeläiset albaanit kantavat tämän kansojen ryhmän viimeistä yhä kukoistavaa kieltä.

Bussi Istanbulista ylitti rajan Ipsalassa ja jätti minut ja pari muuta matkustajaa ensimmäisen sanottavamman kreikkalaiskaupungin Alexandropoliin (turk. Dedeağaç) keskustan pohjoispuoliseen liikenneympyrään yhden jälkeen yöllä, jatkaen sitten kohti Komotinia, Kavalaa ja Thessalonikia. Kävelin Kavyria pitkin halki kaupungin, joka vaikutti zombiapokalypsin kokeneelta: ei ristin sielua missään ja kaikki suljettua. Ei autoja, ei takseja. Onneksi en ollut kaukana keskustasta, joten löysin kävellen bysanttilaisen keisarisuvun mukaan nimetylle Paleologoksenkadulle, jolla hotellini sijaitsi.

Siitä oli lähemmäs kaksikymmentä vuotta, kun olin edellisen kerran ollut ja yöpynyt Alexandropoliissa, satama- ja rajakaupungissa, joka oli tullut tunnetuksi lähinnä muukalaisvalvonnan ja pakolaisuuden asiantuntijain keskuudessa, sillä sitä kautta kulki muuan merkittävistä ihmisten salakuljetusreiteistä Turkin ja Kreikan kautta muuhun Eurooppaan. Näkyikö tämä jotenkin Alexandropoliin katukuvassa? Eipä juuri. Maahanmuuttajia siellä kyllä näkyi, mutta ei niinkään Lähi-idän, Afrikan ja Aasian suunnilta, vaan pohjoisesta. Kaupungissa kuuli paljon slaavikieliä - osa epäilemättä alueen paikallista bulgaarivähemmistöä, mutta osa selvästi entisestä Jugoslaviasta sekä aina Venäjältä asti tulleita kausityöläisiä. Toisaalta siellä kävivät läheisen Istanbulin keskiluokkaiset turkkilaiset katselemassa kristillisen pääsiäisen eksotiikkaa. Ja pankkiautomaatit toimivat myös albaaniksi. Kaksikymmentä vuotta sitten tällainen monimuotoisuuden arkisuus ei olisi vielä perin muukalaisvastaisessa Kreikassa näkynyt.

Toisaalta maan uusista huolestuttavista tuulista muistuttivat kaupungin pääväylän, Demokratiankadun, varrella toisiaan vastapäätä sijainneet Syrizan ja Kommunistipuolueen puoluetoimistot. Näiden estoton putinismi ei kuitenkaan näkynyt kreikkalaisten arkiasenteissa. Moni muu kummallisuus maan poliittisessa asenneilmastossa kylläkin. Kreikkalaiset ovat pöyristyneitä, kun heiltä vaaditaan vastuun ottamista omasta itseaiheutetusta talousromahduksestaan. Dolce vita istuu tiukassa - töitä ei muka ole, mutta väki notkuu yhä työnteon sijaan kahviloissa ja baareissa, joita on pikkukaupungiksi suhteeton määrä. Mutta kun etsii peruspalveluja, kohtaa hyvin usein maahanmuuttajataustaisia pätkätyöläisiä, yleensä pohjoisista naapurimaista tai entisen Neuvostoliiton alueelta.

Sellainen pikkuasia kuin parkkipaikka kuvasti hyvin Turkin ja Kreikan nykykulttuurisia eroja. Mailla on hyvin paljon yhteistä asenteista elämäntapoihin, mutta on myös jotain perustavalla tavalla erilaista. Turkissa kaikki hoituu ja maksavaa palvellaan. Se toki maksaa, muttei kohtuuttomasti, ellei ole suorastaan hölmö. Jos on tarve, sille löytyy varmasti tarjoaja yksityisyritteliäisyyden kautta, tarvittaessa lakeja kiertäen. Kreikassakin asia järjestyy, mutta se on monimutkaisempaa ja vaatii lähinnä omaa vaivannäköä, sillä paikalliset levittelevät käsiään ja ovat olevinaan empaattisia.

Kun tiedustelin hotelliltani parkkipaikkaa, Turkissa olisi palvelija ilmaantunut välittömästi paikalle ja parkkinut auton juomarahaa vastaan (ei pyytäen, vaikka toki toivoen). Kreikassa taas sain kuulla hotellin myötätuntoiselta portieerilta poliittisen puheen siitä, kuinka pormestari ei ollut valitettavasti järjestänyt heille riittävästi parkkipaikkoja, vaikka sellainen olisi ilman muuta julkisen hallinnon tehtävä. Käsien levittelyä. Tosin, voit parkkeerata auton mihin haluat. Älä välitä niistä parkkeerauskielloista, eivät niitä muutkaan noudata, eikä poliisilla ole pokkaa sakottaa kaikkia. Ei hätää, autostasi ei näe, että se on ulkomaalaisen vuokraama. Tällä mentiin eikä sakkolappuja neljän päiväni aikana tullut.

Alexandropolis oli siitäkin miellyttävä kaupunki neljäksi päiväksi, että vaikka se ei ole lainkaan turistoitunut, se oli silti varsin vilkas ja vireä paikka, olipa sitten aamiais-, lounas- tai illanviettoaika. Kuten mainitsin, kahvilat ja baarit tuntuivat vetävän väkeä aamusta alkuyöhön. Nuoriso kulki pikaruokapaikkojen ja baarien välillä ja istuskeli pelaamassa korttipelejä. Vanhat sedät istuivat tavernoissa juomassa ouzoa ja pelaamassa tawilaa eli backgammonia (kreikkalaiset kutsuvat sitä arabialaisesta nimestään johtaen tavliksi), sormeillen rukousnauhojaan.

Sekin on turkkilaisia ja kreikkalaisia yhdistävä tekijä, nuo rukousnauhat. Habibi valisti minua, että kyse on jo ennen kristinuskoa alueella kehitetystä muistin kehittämisen ja stressin vähentämisen välineestä. Nykyään sekä ortodoksikristityt että muslimit sitä harrastavat, mietiskellen helmien napsuttelun lomassa rukouksia, pyhimyksiä tai Jumalan yhdeksänkymmentäyhdeksää kaunista nimeä.

Alexandropoliin satamasta, jossa sijaitsee myös nuorison populaari Noa-kahvila, pääsee lautalla Samothrakin saarelle. Muuten kaupunki on lähinnä reitin varressa idän metropolin Istanbulin ja Pohjois-Kreikan pääkaupungin Thessalonikin välillä. Via Egnatia kulki tätä kautta Konstantinopoliin, ja onkin merkitty muutamin kyltein Turkkiin johtavien teiden varsille. Muutama kirkko siellä on ja sadan vuoden ikäinen majakka; Kreikan mittapuulla kaupunki on kuitenkin aivan liian uusi ollakseen historiallisesti mielenkiintoinen.

Minun tukikohdakseni Alexandropolis muodostuikin luonnonnähtävyyksien vuoksi. Kaupungista kymmenen kilometrin päässä nimittäin sijaitsee Turkin ja Kreikan välisen rajajoen Evroksen (turk. Meriç, bulg. Maritsa) suistoalue, joka lukeutuu Euroopan tärkeimpiin kosteikoihin. Lisäksi noin 50 kilometrin päässä valtatietä pitkin koilliseen sijaitsee Dadian kansallispuisto metsäisine kukkuloineen, jotka ovat tunnetut korppikotkistaan ja muutenkin yhtenä Euroopan parhaista petolintupaikoista.

Ensimmäinen päiväni Evroksen suistoalueella oli ortodoksinen kiirastorstai ja sen mukainen. Vallitsi kylmä, läpitunkeva viima ajoittaisine tihkusateineen. Huono sää piiskasi hysyjä taivaalta suistoalueen tamariskipöpelikköihin, jotka kuhisivatkin kerttuja, sieppoja, keltavästäräkkeja ja muita hyönteissyöjiä. Matalalla lensivät kaikki Euroopan viisi pääskylajia hajanaisissa pikkuparvissa raivolla pohjoista kohti. Lajisto oli mukavan kirjavaa, sillä yleisimpien pajulintujen, tiltalttien, hernekerttujen ja silkkikerttusten lisäksi oli paljon kaikkia kolmea mustavalkoista sieppoa; sepel-, kirjo- ja balkaninsieppoja, ensin mainittu näistä runsaimpana kosteikoissa, kirjosieppo taas metsissä. Oli sirittäjiä ja yksittäinen balkaninuunilintukin. Oli ruoko-, ryti- ja rastaskerttusia, pensas-, lehto- ja rusorintakerttuja, väliin joku ruokosirkkalintu ja parvittain metsäkirvisiä.

Rantojen kahlaajaparvissa tuntui ensin olevan jotain outoa, kunnes tajusin, että niiden valtalaji oli mustaviklo, jonka on tottunut olevan se harvinaisin monista vikloista. Oli pikkuparvia sirrejä, suokukkoja, avosettejä ja pitkäjalkoja, mutta valtaosa kahlaajista tuntui olevan juuri vikloja. Muutaman päivän aikana löysin kaikki Euroopan säännöllisesti esiintyvät haikaralinnut, paitsi lehmähaikaran, joita olin samalla matkalla nähnyt Birecikissä. Rantakanojakin oli kivasti näkyvillä, koska Evroksen tulviminen oli tehnyt kapeista kannaksista houkuttelevia piilottelevimmillekin lajeille, kuten luhtakanoille ja pikkuhuiteille, joita kumpiakin pääsin näkemään useita.

Erityisesti Evroksen suisto on kuitenkin tunnettu linnustollisesta megafaunastaan. Talvella siellä viettävät aikaansa suuret tundrahanhiparvet, joiden joukosta voi etsiä harvinaisia kilju- ja punakaulahanhia, mutta hanhiparvet samoin kuin laulujoutsenet olivat jo ehtineet kaikota pohjoiseen. Viimeisenä päivänä sentään näin kaksi pienehköä auraa tundrahanhia lentämässä rajan ja Turkin suuntaan. Paikallisia kyhmyjoutsenia sen sijaan oli parvittain. Sorsamassatkin lienevät pääosin liikkuneet jo pohjoiseen, mutta rippeet tarjosivat suurimman osan palearktisesta puolisukeltajasorsalinnustosta, sotkista ja lisäksi tukkakoskelopariskunnan, joka lienee ollut mattimyöhäsiä talven jäljiltä. Runsaimpia olivat nyt eteläisemmät sorsalajit kuten heinätavit ja ruskosotkat, molempia sadoittain.

Ensimmäistä kertaa sitten pikkujoutsenen sain myös uuden eliksen Euroopasta, ei sen vähempää kuin jaetulla sijalla isotrapin kanssa Euroopan suurimman linnun tittelistä kilpailevan kiharapelikaanin. Näin niitä kahteen otteeseen, yhteensä viisi yksilöä, elleivät sitten kaksi niistä olleet samoja. Tavallisia pelikaaneja oli paljon enemmän, kymmenien parvissa. Myös merimetsoja ja pikkumerimetsoja oli sangen paljon. Ruskosuohaukkoja kaarteli joka paikassa.

Ortodoksisena pitkänäperjantaina säätilanne parani merkittävästi, aurinko alkoi paistaa ja vaikka tuuli pysyi kovana äkilliseen lopahtamiseensa asti iltapäivän lopussa, muutto riehaantui toden teolla. Jatkuvasti tuli lähietäisyydeltä komeita parvia milloin pelikaaneja, milloin katto- ja mustahaikaroita. Harmaasirkkuja sirisi joka puskan päällä. Kerttujen ja sieppojen seuraan tuli jo laulua tavoittelevia satakieliä ja muita kovin myöhäisinä pidettyjä saapujia. Suokilpikonnat pulikoivat veteen lähestyttäessä. Nisäkäslajistosta mainittakoon, että suokissaa en nähnyt täälläkään tällä kertaa, mutta sen sijaan näin metsäkissan peräti kahdesti - kahtena eri iltana miltei samassa kohdassa, joten kyse saattoi olla myös samasta yksilöstä.

Evroksen suisto tuotti paljon hyviä valokuvia. Ne, joilla on pääsy albumeihini, voivat käydä katsomassa uuden Dubaista ostetun kamerani (tarkoitettu korvaamaan toisen Afganistanissa rikkomistani kameroista) jälkeä mm. kuningaskalastajista sekä käärmeen siepanneesta ruskohaikarasta.

Toinen luontokohteeni Alexandropoliin ympäristössä oli Dadian metsäalue koillisessa. Alueella esiintyy peräti 36 lajia päiväpetolintuja, mukaan lukien kaikki Euroopan neljä korppikotkalajia ja kuusi kotkalajia. Jo ajaessani kansallispuiston keskukseen ehdin nähdä kaksi pikkukiljukotkaa, kaksi pikkukotkaa, käärmekotkan sekä useampia hiiri- ja tuulihaukkoja. Dadiassa on Kreikan viimeinen elinvoimainen yhdyskunta munkkikorppikotkia sekä säännöllinen populaatio hanhikorppikotkia. Pikkukorppikotkat kaartelivat kylän yllä. Valitettavasti partakorppikotkan kanta on supistunut yhteen vanhaan yksilöön, joka ei tällä kertaa näyttäytynyt.

Sunnuntai-illaksi matkasin takaisin Istanbuliin. Maanantaiaamuna lensin takaisin Kiovaan. Boryspilin lentokentän taksimafia oli saavuttanut riistohinnoillaan sellaisen ärsyttävyyden asteen, että päädyin ottamaan bussin eteläiselle rautatieasemalle. Ilokseni havaitsin saapuvani pääsiäistä viettävään keväiseen kaupunkiin, jossa terassikausi oli jo alkanut. Kevät ei toki ollut yhtä pitkällä kuin Turkissa ja Kreikassa, mutta pidemmällä kuin mielikuvani yhä varsin kalseasta kaupungista, josta olin pari viikkoa takaperin lähtenyt.

Ukrainalaiset ovat uskonnollista väkeä. Kaljaa lähikaupasta ostavat teinitkin tervehtivät mummoja sanoen "Kristus nousi kuolleista", mihin vastataan "niin totisesti nousi". Ikävä kyllä pääsiäisen sanomaa vesittää itänaapurin uudelleen kiivastuva keväthyökkäys, joka on vaatinut runsaasti uusia uhreja ja uhkaa eskaloitua, sille kun on taas käytännössä näytetty vihreää valoa läntisen laimeuden muodossa. Ja Suomessa tuntuu yhä olevan käsittämättömän paljon niin vanhan polven politrukkeja kuin äänestäjiäkin, jotka ovat viemässä Suomea takaisin suomettuneisuuden aikakauteen.

Merkintöjä Etelä-Turkista

Olin Silifken eteläpuolisella Göksun suistoalueella vielä seuraavana aamuna. Kevät tuntui edenneen, sillä kahlaajia oli tullut lisää: suokukkoja, sirrejä, vikloja, pikkukuoveja, ensimmäinen pitkäjalka. Pääskyjä muutti kaikkia viittä lajia ja törmäpääskyt rakentelivat jo pesiään. Mehiläissyöjiä ei kuitenkaan vielä näkynyt.

Suuntasin seuraavaksi Alavuorten kansallispuistoon. Alavuoret eli Aladağlar sijaitsevat Adanan ja Kayserin välissä, kuuluen osana Keski-Anatoliaa ja Etelärannikkoa toisistaan erottavaan Taurusvuoristoon. Turkkilaiset ja ruotsalaiset ovat toistensa vastakohtia, koska turkiksi dağlar (lausutaan daalar) tarkoittaa vuoria ja ruotsiksi laaksoja. Suomalaiset ovat tosin kääntäneet Dalarnan omintakeisesti Taalainmaaksi. Ehkä ruotsalaisten laaksojen maataloudellinen vauraus sai finnit ajattelemaan taaloja.

Etelä-Anatoliasta pääkaupunkiin Ankaraan johtavat valtatiet ovat erinomaisia, kuten valtaosa Turkin tiestöstä, eikä niitä ajaessa huomaa lainkaan ajavansa 170 km tunnissa. Ongelmana on kuitenkin, että jos haluaa luontoon tai pienille paikkakunnille, valtatiet eivät tarjoa lainkaan pysähtymismahdollisuuksia - paitsi huoltoasemilla ja ravintolapysäkeillä, jotka on sijoitettu maisemallisesti mahdollisimman tylsiin paikkoihin.

Minulla ei ollut kunnon karttaa kansallispuiston alueelle, joten päädyin lopulta auringon painuessa yöpymään provinssin pääkaupunkiin Niğdeen. Kuljeskelin kaupunkia hieman läpi illalla, näin muutaman seldžukkien aikaisen merkkihenkilön mausoleumin ja historiallisen moskeijan. Söin kebabia ja sen sellaista.

Varhain seuraavana aamuna suuntasin sitten Niğdestä taustalla häämöttäviä lumihuippuisia Alavuoria kohti. Ensin Kayserin maantielle, sieltä kylä kylältä kohti Demirkazıkin kylää, joka on yksi ketjussa kansallispuiston laidalla sijaitsevia kyliä. Aamu alkoi tihkusateella ja vuoristossa oli kylmää ja tuulista, mutta päivästä tuli lopulta mitä viehättävin ja aurinkoinenkin. Habibi oli onneksi jättänyt minulle autoon toppatakin, ajatellen suunnitelmaani mennä vuoristoon. Siitä olikin apua.

Saavuin aamu-usvassa Gümüşlerin kylään ja löysin siellä tieni historialliselle luolaluostarille. Paikalle oli osunut aamuvarhain myös toinen ihmisolento, joka osoittautui amerikkalaiseksi Indianan osavaltion Huntingtonin yliopiston roomalaisen ja bysanttilaisen kristillisen historian professoriksi. Katselimme aikamme vaikuttavan hyvin säilyneitä freskoja, joiden joiltain hahmoilta olivat tosin ikonoklastit hakanneet kasvot näkymättömiin. Keskustelimme muinaisajoista, luolakaupunkien historiasta, Syyriasta, Mardinista ja Yusef Ziedanin kirjasta, jossa liikutaan nestoriolaisten ajassa.

Jatkoin sitten toisiin kyliin halki henkeäsalpaavien vuoristomaisemien. Välillä pysähdyin ylätasangoilla noteeraamaan lumivarpusten, kivitaskujen, tunturikiurujen ja muiden vuoristolintujen läsnäolon ja ottamaan valokuvia. Saavuin lopulta hiljaiseen Demirkazıkiin ja tajusin samalla, että Adanan ja Kayserin välinen valtatie olisi kulkenut aivan kylän vierestä. Kierrokseni Niğdessä oli siis ollut aivan tarpeeton.

Minkäänlaista kansallispuiston keskusta kylässä ei ollut. Kaupassa sanottiin, että tietoa ja karttoja voisi ehkä löytyä hotellista, mutta sinne päästyäni havaitsin sen suljetuksi. Selvästikään sesonki ei ollut vielä alkanut. Useimmat luonnonystävät tuntuvat käyvän Alavuorten kansallispuistossa toukokuussa, jolloin koppelon kokoiset harmaankirjavat kaspianlumikanat huutelevat kuovimaisia huutojaan vuorenharjanteilta. Mutta vaikkei retkeilysesonki vielä ollutkaan alkanut, kevät oli. Lumi suli rinteissä vauhdilla, kivi-, aro- ja valkoselkätaskut (kaikki muuttolintuja) laulelivat innolla. Alpiinisten peippolintujen pikkuparvia näkyi jonkin verran. Alppivarikset ja alppinaakat kaartelivat jyrkänteiden edustoilla ja keräsivät maasta pesämateriaalia. Siiselit tiuskivat pesäkolojensa suilta.

Illaksi ajoin takaisin pitkän matkan Adanan kautta Antepiin, mutta mikäs tuossa oli ajellessa, kun valtatiet olivat priimaluokkaa eikä liikennettäkään ollut paljoa. Palautin vuokra-auton illalla Antepin lentokentälle ja vietin viimeistä iltaa ystäväni ja papukaijojensa seurassa. Aamulla pakkasin volyymiaan kasvattaneet tavarani - jouduin tosin jättämään osan assyrialaisviineistä Habibille - ja lensin Istanbuliin.

Tarkoitukseni oli ollut alun perin ajaa Kiovasta autolla Ateenaan, mutta Antep kasvatti kilometrejä lomani aikarajojen yli, joten olin lentänyt Istanbuliin. Seuraava suunnitelmani oli ollut tulla jo viisi päivää aiemmin Istanbuliin ukrainalaista ystävätärtäni vastaan ja ajaa hänen kanssaan Ateenaan, mutta hänellä oli Schengen-viisumi umpeutunut, tuli lisää väitöskirjakiireitä, ja niinpä lykkäsin paluutani Kaakkois-Turkista tähän päivään. Täällä on lisäksi ylimääräinen ongelma, sillä näyttää, ettei yksikään autovuokraamoista anna mahdollisuutta kansainvälisten rajojen ylittämiseen.

Näillä parametreillä Ateena saa jäädä toiseen lomareissuun ja menen nyt sitten bussilla Kreikan puolelle ja vuokraan sieltä auton katsellakseni Evroksen suistoaluetta, jonka pitäisi olla Euroopan merkittävimpiä, ja yhä nyt huhtikuussa aktiivinen, vaikka talvehtivat hanhiparvet ja muu vesilinnusto lieneekin jo valunut pohjoiseen kohti taigaa ja tundraa.

Lisämerkintöjä Kaakkois-Turkista

Olin perjantaina Birecikissä ja sen ympäristössä. Kyseinen pikkukaupunki sijaitsee Eufratin rannalla Antepin ja Urfan suurkaupunkien puolivälissä, jossa sijaitsee myös kyseisten maakuntien raja. Birecikistä jokea pitkin pohjoiseen sijaitsevat Yenihalfetin ja Eskihalfetin kylät eli uusi ja vanha Halfeti. Jälkimmäinen on osittain vajonnut Eufratin patoamisesta syntyneen tekojärven alle. Birecikistä jokea myöten etelään sijaitsee puolestaan Karkemişin pikkukaupunki, joka on Turkin-puoleinen rajakaupunki. Syyrian puolella on Jerablus.

Birecik tuskin on tavallisten kansalaisten keskuudessa kovin tunnettu kaupunki, mutta lintuharrastajien keskuudessa sillä on jonkinlainen kulttimaine, sillä tällä pätkällä Eufratia voi nähdä Turkin puolella monia Syyrialle ja Irakille ominaisia mesopotaamisia lajeja, joita ei löydä mistään Euroopasta eikä niitä näe edes lintuharrastajien suosimassa muutontarkkailupaikassa Eilatissa. Lisäksi Birecikin kaupungin pohjoispuolen rotkojyrkänteillä pesii yksi viimeisistä äärimmäisen uhanalaisen töyhtöiibiksen yhdyskunnista. Viimeinen täysin villi itäisen populaation yhdyskunta on Syyrian Palmyrassa (sikäli kun se vielä on hengissä). Marokossa elää vielä muutama läntisen populaation yhdyskunta.

Töyhtöiibisten saattoikin nähdä tulevan ja menevän jyrkänteiltä ruokailupaikoilleen ja lentävän Eufratin yli pienissä parvissa. Niitä voi katsella vaikkapa kahvin siemailun lomassa. Jyrkänteiden yllä kaarteli myös parvittain haarahaukkoja sekä pienempiä määriä muita petolintuja, kuten hiirihaukkoja, arohiirihaukkoja ja pikkutuulihaukkoja.

Ajomatkallani pohjoiseen kohti Halfetia jouduin tahtomattani keskelle PKK:n mielenosoitusta. Halfetiin menevä tie oli täynnä kurdeja, jotka olivat saapuneet alueelle bussilasteittain, heilutellen PKK:n lippuja ja Öcalanin kuvia sekä näyttäen juhlivan jotakin. Luulin newrozin olleen jo pari viikkoa aiemmin, jolloin kaikki kurdikaverini lähettelivät newrozin toivotuksia toisilleen. Ehkäpä Halfetissa oli meneillään jokin muu merkkipäivä. Aseita en nähnyt, mutta muuten toiminta vaikutti melko militantilta ja provokatiiviselta. Turkkilaiset santarmit tyytyivät seuraamaan tapahtumia etäältä panssariajoneuvojen suojista.

PKK:n kannattajat olivat tukkineet koko Yenihalfetin, joten en päässyt etenemään Eskihalfetiin, kuten olin halunnut. Kurdit neuvoivat ajamaan itään, joka tie kuitenkin johti pieneen kylään. Sieltä neuvottiin ajamaan takaisin Yenihalfetiin. Yrittäessäni lännen kautta jokea myöten oli tie puolestaan tukossa poliisien vuoksi. En viitsinyt hankkiutua minkään selkkauksen osalliseksi, joten ajoin takaisin Birecikiin ja seurasin jokea etelään kohti Syyrian rajaa.

Birecikin kaupungin eteläosan kohdalla on Eufratissa lintusaari, jonka puut ovat täynnä pikkumerimetsojen, silkkihaikaroiden, lehmähaikaroiden, rääkkähaikaroiden ja yöhaikaroiden pesiä. Joukossa näytti pesivän myös naakkoja ja lokkeja. Kuvatessani saarta joenvarsibulevardilta tuli ympärilleni joukko poikia, jotka tavalliseen tapaan halusivat ihmetellä mitä teen, ja katsoa kiikareideni läpi. Olen käynyt läpi saman proseduurin paikallisten lasten kanssa rajan toisella puolella Syyrian Jerablusissa, jossa paikallisnuoret olivat ylen otettuja nähdessään kosteikoissaan kelluvat sorsalautat Swarovskin läpi täysissä väreissään.

Muut tämänkertaisen poikajoukon jäsenet olivat normaaleja - kertoivat lähinnä sellaisia asioita kuin mistä itse tai vanhempansa ovat kotoisin: Diyarbakırista, Antepista, Birecikistä. Yksi pojista oli kuitenkin kiinnostunut lähinnä käännyttämisestä. Hän kysyi olenko muslimi, ja kun sanoin olevani kristitty, hän ryhtyi esitelmöimään siitä, että minun pitäisi kääntyä muslimiksi tai muuten en pääsisi paratiisiin. Hän kysyi, olenko lähdössä Syyriaan taistelemaan. Hän olisi halunnut minun toistavan perässään islamilaisen uskontunnustuksen sanoja, mihin en kuitenkaan ryhtynyt, vaikka toki kyseisen rimssun osaan varsin hyvin arabiaksi. Teologiseen väittelyyn ryhtyminen noin 12-vuotiaan pikkuvanhan saarnamiehen kanssa ei kuitenkaan kiinnostanut minua ja pojan uskonnollinen paatos alkoi käydä hänen tovereidensakin hermoille. Valokuvaa varten kyseinen poika teki vielä Muslimiveljeskunnan käsimerkin - neljä sormea, mikä juontaa Egyptin hiljattaisista tapahtumista. Käsimerkin tosin libanonilainen ystäväni huomasi vasta jälkeenpäin valokuvistani.

Vastaavaa ei aiemmin tapahtunut, vaan lapset, jotka halusivat katsella kiikareitani ja kaukoputkiani tai otattaa itsestään valokuvia, olivat poikkeuksetta ystävällisiä ja välttivät tämäntapaisia saarnoja tuntemattomille, oltiinpa sitten Turkissa, Syyriassa, Marokossa tai Pakistanissa. Tuonkin pojan toverit olivat normaaleja lapsia, joita kiinnosti lähinnä sanoa jokin primitiivinen lause englanniksi tai kuulla minun sanovan jotain primitiivistä turkiksi tai arabiaksi. Ja varmaa on, että kyseinen pikkupoika ei ole itse oppinut dogmaattisia uskonhöpinöitään eikä puoluekäsimerkkejään, vaan niiden taustalla on takuulla isä tai muu vanhempi sukulainen. Surullista ja huolestuttavaa.

Birecikin eteläpuoleisilta jokivarsikosteikoilta ja läheisiltä viljelymailta ja aroilta löysin kuitenkin jotakuinkin kaikki hakemani lintulajit. Turkissa näkemieni lintulajien määrä nousi yli kolmensadan ja samalla keräsin sekä uusia Euroopan-pinnoja (töyhtöiibis, persiantimali, peltotulkku, tamariskivarpunen) että uusia Aasian-pinnoja (jänkäkurppa). Toki tiesin mitä etsiä, koska olin nähnyt esimerkiksi juuri persiantimaleja, peltotulkkuja ja tamariskivarpusia Jerablusissa. Muuta eläinmaailmaa noilla Eufratin kosteikoilla edustivat lukuisina esiintyvät suokilpikonnat.

Perjantai-iltaa vietimme Antepissa baarikeskittymässä, jossa on useampi "sosiaalisiksi fasiliteeteiksi" kutsuttuja baareja, joista kukin tunnetaan kirjainlyhenteillä, koska niiden nimet ovat niin pitkiä. Näiden "sosiaalisten fasiliteettien" konsepti oli kaikilla sama. Alakerrassa on baari alkoholitarjoiluineen, on elävää musiikkia ja on erillisiä huoneita ja looseja, joissa kaveriporukat voivat juoda olutta tai rakia, laulaa, pelata tawilaa tai syödä. Musiikki oli yleensä joko turkkilaista tai latinalaista (espanjankielistä), joista jälkimmäinen on suosittua Lähi-idän maissa.

Meidän sosiaalisessa fasiliteetissamme suurin osa pöytäseurueesta oli syyrialaisia boheemeja ja intellektuelleja maanpaossa sodan kourissa kärsivästä kotimaastaan. Antepissa on erityisesti aleppolaisia ja raqqalaisia, mutta myös väkeä Damaskoksesta saakka. Loput olivat pääosin syyrialaisten kanssa töitä tekevien kansalaisjärjestöjen turkkilaisia ja kansainvälisiä edustajia sekä Antepin yliopistossa opettavia ulkomaalaisia. Suurin osa seurueen naisista oli huivitta, useimmat myös joivat alkoholia. Bändi soitti vuoron perään turkkilaisia kestohittejä ja latinalaisia, joista monet vallankumouslauluja.

Vaikka Antep on kohtuullisen vapaamielinen kaupunki, päätimme joka tapauksessa lähteä viikonlopuksi lännen suuntaan, päästäksemme Välimeren rantaan ja sille vyöhykkeelle, jossa oluen ja rakin juominen ei ole piilossa hämyisissä fasiliteeteissa ja enemmistö naisista on hiukset paljaina. Samalla toivoimme pääsevämme eroon Antepin sateisesta säästä. Alku oli kaatosadetta, mutta Nurvuorten toisella puolen aurinko paistoi.

Suuntasimme Välimeren pohjukan Mersiniin, satamakaupunkiin, joka palvelee erityisesti Adanan suurkaupunkia. Mersin ei ole turistikaupunki vaan kaupallinen satama, mutta sen pitkän rantabulevardin varrelta löytyy lukuisia ravintolalaivoja. Otimme kalojemme ja katkarapujemme kanssa estoitta rakia ja olutta. Tavatessamme teemme yleensä asioita, joita emme tee yleisesti muiden ystäviemme kanssa, joten kävimme myös huvipuistossa, ja erityisesti laitteessa, joka kieputtaa ihmisiä ympäri kiihtyvällä vauhdilla. Kävimme juomassa kahvia ja polttamassa vesipiippua toisessa rantapaikassa, jossa havaitsimme, että myös Mersin oli täynnä syyrialaisia.

Sunnuntaina Habibi palasi junalla Adanaan ja sieltä Antepiin, sillä hänellä oli kiireisiä työrupeamia edessä. Minä jatkoin puolestani autolla Mersinistä Silifkeen, antiikin Seleukiaan, ja sieltä Göksun suistoon, joka on merkittävä luontoalue. Olen kirjoittanut Göksun suistosta blogissani myös aiemmin - silloin käyntini huipentui harvinaisen suokissan näkemiseen lintutornista.

Vietin käytännössä koko päivän Göksun suistoalueen eri osissa. Tällä kertaa en suokissaa nähnyt, mutta kylläkin runsain määrin lintuja ja maakilpikonnia. Akgölin vesialueet olivat yllättävän hiljaisia lukuun ottamatta suuria nokikanalauttoja, mutta paikalla oli sentään kaksi pelikaania. Niitä saattoi verrata etäällä kelluvaan kyhmyjoutseneen (joka ei ole Turkissa mikään yleinen laji). Ruskosuohaukkoja kaarteli joka puolella aluetta, muita petolintuja tällä kertaa vähänlaisesti. Nummilla kriikkuivat jälleen mustafrankoliinit yleisinä ja sirkuttivat priiniat monotonista säettään.

Vaikka ollaan vasta huhtikuun alussa, myöhäisinä pidettäviäkin muuttolintuja oli jo sangen paljon liikkeellä. Kosteilta niityiltä löytyi kasapäin keltavästäräkkejä, eri alalajeja, ja missä vain kasvoi hyviä tamariskipensaita, sieltä löytyi useita lajeja sylviakerttuja sekä jo ensimmäisiä vaaleakultarintoja. Herne- ja pensaskerttuja ja pajulintuja tuntui olevan joka puolella.

Göksun suistoalueen maatalousvaltaisessa osassa näytti olevan muutama pakolaisleiriltä näyttävä telttakylä, joiden teltoista osa vieläpä oli UNHCR:n tunnuksilla varustettuja. Väki ei kuitenkaan näyttänyt syyrialaispakolaisilta, vaan pikemminkin mustalaisilta tai muilta nomadeilta, jotka lienevät tulleet maatalouden kausityöläisiksi.

Asetuin illaksi Taşucun pikkukaupunkiin, joka toimii Silifken satamana ja samalla hiljaisena lomakylänä. Rannat ovat hienoja, mutta rantalomakausi ei ole vielä alkanut. Muutenkin Taşucu on paikka, jossa ei näe Antalyan tai Alanyan ulkomaalaislaumoja, vaan täällä käy lähinnä kotimaisia turisteja. Parin kilometrin rantabulevardin toisessa päässä on kaupunki, toisessa päässä huvilakylä ja sen jälkeen häämöttävä kaupallinen satama.

Merkintöjä Kaakkois-Turkista

Kuten edellisen blogimerkintäni lopussa totesin, tulin Istanbulista kaakkoisturkkilaiseen Antepiin, joka on varsin lähellä Syyrian rajaa ja sotanäyttämöä. Antep on puolitoistamiljoonainen suurkaupunki Kaakkois-Turkin sisämaassa modernin Adanan ja itämaisen Urfan puolivälin kieppeillä. Jossain näillämain kulkee eräänlainen Euroopan itäraja ja samalla eteläraja.

Gaziantep tunnettiin antiikissa nimellä Zeugma, jonka raunioiden mosaiikit koristavat nyt kaupungin suurinta museota ja toimivat yleisinä koristekuvioina kaikkialla. Kaivauksilta löytynyt mystikkonaisen, ns. Zeugman mustalaistytön, tuijottava naama roikkuu kopiona myös Habibin asunnon seinällä. Kaupunki kuuluu maailman vanhimpiin pysyvästi asuttuihin, mutta jossain vaiheessa kreikkalaisvaikutuksen korvasivat seemit - ensin kristityt syriakit eli assyrialaiset ja sittemmin islaminuskoiset arabit, jotka molemmat kutsuivat kaupunkia nimellä Aintab. Riippuen siitä, minkä seemiläiskielen kautta nimeä tulkitaan, se tarkoittanee ylistettyä lähdettä, hyeenalähdettä tai susilähdettä. Jos taas persiasta, lähteiden täyttämää, ja jos heettien muinaisesta kielestä, kuninkaanmaata. Nykyturkiksi kaupungin nimi on Antep, johon 70-luvulla lisättiin kunniakas etuliite Gazi (Sankari).

Olen käynyt Antepissa viimeksi kymmenisen vuotta sitten, joten siitä ei löydy merkintöjä vuonna 2008 aloitetusta blogistani. Eräissä lähikaupungeissa olen sentään käynyt viime vuosinakin. Antep on joka tapauksessa miellyttävä kaupunki. Yhdistelmä orientaalista menneisyyttä ja modernia nyky-Turkkia. Ensin mainittu muistuttaa, missä maantieteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti ollaan, jälkimmäinen taas luo oudolla tavalla tutun eurooppalaisen tunnelman siisteine katuineen, mukavine asuntoineen ja toimivine palveluineen. Kaakkois-Turkki on periaatteessa Turkin köyhintä aluetta, mutta siihen nähden Antep on yllättävän vauras.

Kaupunki on tunnettu ruoasta ja erityisesti herkuista - pistaaseista ja niistä tehtävästä baklavasta. Turkkilainen tuttavani Kiovassa lupasikin, että palaisin Antepista monta kiloa lihoneena. Tiedä sitä, onnistuin saamaan Mardinista jonkinlaisen vatsataudin, josta toivun paraikaa Antepissa, ja siksi tätä blogia kirjoitan. Niinpä katosi ainakin osa niistä kiloista, joita ehdin ensimmäisinä iltoina ahtaa itseeni illastaessamme libanonilaisen ystäväni kanssa täkäläisissä lokantoissa. Jos lukijani koskaan vierailevat täällä, suosittelen tilaamaan paikallisen ali nazikin esimerkiksi ystäväni kantapaikassa, vuonna 1887 perustetussa İmam Çağdaşissa, jota sama omistajaperhe yhä pyörittää.

Toinen asia, josta Antep on kuuluisa, on kahvilakulttuuri. Täkäläinen erikoisuus on pistaasikahvi. Sen kanssa tulee yleensä pistaasimakeinen. Suurin osa suosituista kahviloista, kuten ikivanhassa rakennuksessa sijaitseva Tütün Hanı, jossa nuoriso käy litkimässä kahvia tai teetä, polttamassa vesipiippua, tanssimassa däbkeä ja kuuntelemassa livemusiikkia, ei tarjoile alkoholia. Mutta ei Antep sentään aivan kuiva kaupunki ole, täällä on joukko suosittuja baareja ja lisäksi alkoholia saa kaikista supermarketeista.

Teimme maanantaina ekskursion konservatiivisena tunnettuun Urfaan. Siinä matkalla pysähdyimme Birecikissä ja onnistuimme näkemään parven paikallisia töyhtöiibiksiä ylittämässä Eufratia. Birecikin populaatio on puoliferaali, koska alkuperäinen yhdyskunta ehti kuolla sukupuuttoon - viimeinen täysin villi yhdyskunta on Palmyran piskuruinen yhdyskunta Syyrian autiomaassa. Nykyinen uudelleen istutettu populaatio otetaan talveksi sisätiloihin, jotta linnut eivät muuttaisi pois, koska yksikään muuttaneista ei palannut.

Saimme jo Birecikissä esimakua koko Turkkia ravistelleista valtavista sähkökatkoista, koska Eufratin varren kalaravintoloista olivat sähköt poikki. Tulimme pian televisiosta ja netistä tietämään, että ilmiö oli maanlaajuinen eikä syitä vielä tiedetty. Sabotaasia tai kyberhyökkäystä ei kuitenkaan ollut poissuljettu. Tärkeimmät motiivit Turkin vahingoittamiseen tällä mittakaavalla olisivat tänä päivänä Syyrian diktatuurilla ja sen suojelijoilla Iranilla ja Venäjällä. Näistä tietysti lähinnä vain viimeksi mainitulla olisi sekä voimaa että röyhkeyttä hyökätä näin törkeästi Naton jäsenmaata vastaan.

Toki motiivi olisi myös ääriliike Da'ishilla (ISIS), jolla on runsaasti agentteja juuri Urfan seudulla, mutta ei ole uskottavaa että se, sen enempää kuin al-Qa'idakaan, pystyisi iskemään koko Turkin laajuisesti. Onkin mielenkiintoista, että samanaikaisesti sähkökatkojen kanssa äärivasemmistolaiset terroristit hyökkäsivät Istanbulissa oikeustaloon ja poliisiasemalle. Minkä suurvallan tiedustelupalvelu onkaan yhteinen nimittäjä sekä äärivasemmistolaisten että islamististen terroristien taustalla?

Urfassa on puoli miljoonaa asukasta ja syyrialaispakolaiset näkyvät siellä jopa vielä enemmän kuin Antepissa, jossa sielläkin heitä on runsaasti. Kun Antepista oli tullut Gaziantep, urfalaiset halusivat hekin kunniakkaan etuliitteen, ja niinpä kaupungin virallinen nimi muutettiin muotoon Şanlıurfa eli Loistava Urfa. Väestö puhuu kuitenkin Antepista ja Urfasta. Urfa on antiikin Edessa, joka toimi varhaiskristillisellä ajalla ja vielä Bysantissa eräänä alueen tärkeimmistä kristillisistä keskuksista. Nykyisin se on turkkilaiseksi hyvin konservatiivinen muslimikaupunki.

Urfa on sijaintinsa vuoksi ollut aina lähellä Syyriaa ja nykyäänkin siellä kuulee jatkuvasti arabiaa. Kurdejakin toki on paljon, mutta varsinaiset kurdialueet alkavat vasta idempänä. Matkailijan kannalta mielenkiintoisimmat nähtävyydet sijaitsevat Urfan eteläosissa. Siellä sijaitsevat basaarialue sekä suuri vehreä puistoalue Gölbaşı, palatseineen, moskeijoineen, kahviloineen ja karppilampineen. Karpit ovat kuulemma pyhiä, niitä kalastava sokeutuu. Toisin kuin melko vapaamielisessä Antepissa, vanhoillisessa Urfassa ylivoimainen enemmistö kahviloissa istuvista naisista käyttää huivia.

Tiistaina matkustimme vielä edemmäs, Mardiniin, joka on tunnettu syyrialaiskristittyjen keskuspaikkana Turkissa. Mardin on yksi maailman vanhimmista pysyvästi asutuista kaupungeista. Tämän merkittävästi Antepia ja Urfaa pienemmän kaupungin uusi osa levittäytyy vuoren alarinteillä, mutta matkailijan ja kristityistä kiinnostuneen kannalta mielenkiintoisin on ylhäällä vuorenrinteessä sijaitseva vanhakaupunki, josta avautuvat uljaat näköalat alas Mesopotamian tasangoille ja Syyriaan saakka.

Antepin ja Urfan tavoin myös Mardin on vastaanottanut runsaasti pakolaisia Syyriasta. Tänne ovat tulleet etenkin kurdialueen kristityt. Esimerkiksi assyrialaisia viinejä myyvissä kaupoissa tapasimme Hasakasta kotoisin olevia syyrialaiskristittyjä. Muistan vierailuni erään toisen ystävän kanssa Mardiniin, Qamishliin ja Hasakaan keväällä 2004, Syyrian kurdikansannousun, niin kutsutun Qamishlin kevään, vanavedessä. Silloin tapasimme Hasakassa silmälasipäisen pikkupojan, joka halusi näyttää meille paavin. Kävi ilmi, että paavi oli assyrialaiskristittyjen patriarkkaa esittävä pyhimyspatsas sikäläisen katedraalin muurein suljetulla pihalla. Tulimmepa samalla nähneiksi katedraalin.

Parturimmekin olivat arabiankielisiä, mutta osoittautuivat keskustelun pitkittyessä muslimeiksi. Vaikka ystäväni on libanonilaiskristitty, häntä pidetään usein automaattisesti muslimina, koska on arabiankielinen. Niinpä parturimme erehtyivät vitsailemaan hänelle, pestessään hiuksiani kylmällä vedellä (Mardinistakin olivat sähköt poikki), että kun lukevat uskontunnustuksen hiustenpesun yhteydessä, kyseessä on itse asiassa kaste ja hänen ystävänsä kääntyy sen myötä muslimiksi, jos Jumala suo. Parturit avautuivat myös siitä, miten ärsyttäviä syyrialaispakolaiset ovat - yrittivät iskeä paikallisia naisia ja syntyi tappeluita.

Tuoremehukauppias oli kurdi. Hänellä oli seinällään Said Nursin kuva ja ikivanhasta radiosta tuli rätisevää ikivihreää kurdimusiikkia. Pähkinäkauppiaat puhuivat arabiaa mutta painottivat, etteivät ole syyrialaisia vaan arabiankielisiä turkkilaisia. Kebabpaikan pitäjät sen sijaan kertoivat olevansa Raqqasta, joka tällä hetkellä on kokonaan julman ääriliikkeen Da'ishin hallinnassa.

Vaikka toistaiseksi vielä Mardinissa elävät muslimit ja kristityt, arabit, assyrialaiset, kurdit ja turkkilaiset sulassa sovussa, ilmassa on jännitteitä, joita ei voinut samalla lailla havaita edellisillä matkoillani samaan kaupunkiin vuosina 2004, 2005 ja 2008. (Viime mainitusta on kertomusta täällä.) Aiemmin suurimman uhan Mardinin kristityille muodosti kurdien äärivasemmistolaisen taistelujärjestön PKK:n ja Turkin turvallisuusvoimien välinen konflikti. PKK:n läsnäolo on edelleen jonkinlainen uhka, joka on nyt yhdistynyt Syyrian sodan eri konfliktien vuotamiseen pakolaisten myötä Turkin puolelle. Syyrialaisyhteisöissä pyörii niin Syyrian opposition, Assadin regiimin, kurdipuolueiden kuin myös islamistien (mukaan lukien Da'ish) agentteja.

Lisäksi pitkään vallassa pysynyt AKP-puolue näyttää reagoineen levottomiin aikoihin korostamalla entistä enemmän islamilaista konservatiivisuuttaan. Useat aiemmin alkoholia tarjoilleet ravintolat ja hotellit Mardinissa ovat nyt lopettaneet, joten mikäli haluaa juoda paikallisia viinejä tai olutta, kannattaa mennä niihin paikkoihin, joiden nimet viittaavat assyrialaiskristittyihin omistajiin, kuten Gabriel tai Cerces (Gerges). Myös paikallinen Abbara-baari, joka muuten ei ole Mardinin mielenkiintoisimpia, jatkaa alkoholitarjoiluaan ja lisäksi kaikkea oluesta ja viinistä vodkaan saa tietysti yhä marketeista, kuten kaikkialla Turkissa.

Matkailun lisäksi huomiomme on kiinnittynyt lemmikkieläinten ihmeelliseen maailmaan. Habibi on viime aikoina kiinnostunut ruukkukasveista, akvaarion pitämisestä ja näiden lisäksi papukaijoista. Aluksi oli vain viktoriankaijanen nimeltä Stanley, mutta nyt tälle on hankittu pari, joka sai nimen Margaret. Linnut elelevät asunnossa vapaina, käyvät vain syömässä ja juomassa häkissä. Ne tulevat mainiosti toimeen keskenään ja käyttäytyvät kuten pariskunta, mutta ystäväni on huolestunut, onko Margaret ehkä sittenkin uros, koska se on alkanut käyttäytyä yhä itsevarmemmin kasvaessaan ja vahvistuessaan. Molemmat laulavat samalla lailla. Koska viktoriankaijasen kohdalla sukupuolta ei voi oikeastaan varmuudella tunnistaa mistään ulkoisesta tai edes käyttäytymiseen liittyvästä seikasta, niille on nyt hankittu pönttö. Jos munia tulee, tiedetään, että ainakin toinen on naaras.