Kirjat

tiistai 19. tammikuuta 2016

Tasapuolisuusharhasta ja muusta

Olen usein ihmetellyt, miksi niin monet ihmiset uskovat roskaan. Koulutetut ja älykkäätkin, joilla on pääsy runsaaseen ja monipuoliseen tietoon sekä periaatteessa hyvät yleistiedot maailman menosta. Tästä huolimatta heillä on täysin epärealistinen kuva monista suurista ja tärkeistä asioista, ainakin mitä tulee maailmanpolitiikkaan.

Jostain syystä ongelma tuntuu olevan erityisen suuri suomalaisten keskuudessa. Tällä en tarkoita, että suomalaiset olisivat selvästi harhaisempia kuin muut maailman kansat. Esimerkiksi monissa autoritäärisissä valtioissa ollaan paljon harhaisempia siitä yksinkertaisesta syystä, että tiedonsaanti on rajoitettua ja sitä hallitsee aggressiivinen valtiollinen propaganda. Monissa maailmankolkissa yleistä ymmärrystä asioista taas rajoittaa se, että maailmaa ei ole oikein päästy näkemään - se kuvitellaan enimmäkseen television kautta, jolloin vaikkapa niinkin tunnetusta maailmankolkasta kuin Yhdysvalloista syntyy kiistämättä varsin erikoinen kuva.

Suomalaisilla on erikoinen kuva maailman asioista siitä huolimatta, että he ovat korkeasti koulutettuja. He pärjäävät erinomaisesti erilaisissa koulusuorittamista ja yleistietoja mittaavissa kansainvälisissä tutkimuksissa. Suomi keikkuu sananvapaustilastojen kärkipaikoilla muiden länsimaiden joukossa, joten ainakaan väitteet siitä, että suomalaiset tiedotusvälineet olisivat hallituksen propagandatuutteja, eivät pidä paikkansa. Tiedotusvälineiden ja toimittajien itse harjoittama itsesensuuri on sitten toinen asia, ja sitä on ilmeisesti vaikea mitata, koskapa Suomi, kuten mainittu, yltää samoille sijoille huomattavasti rohkeamman mediaympäristön omaavien länsimaiden kanssa.

Tästä huolimatta suomalaisten käsitys siitä, mitä esimerkiksi Syyriassa tällä hetkellä tapahtuu, on hälyttävän harhainen. Erityisen hälyttävää se on mielipidevaikuttajien kuten toimittajien, tutkijoiden ja poliitikkojen kohdalla, joiden näkemykset kertautuvat koko muuhun kansaan.

Tässä kirjoituksessa haluan esittää sen provokatiivisen väitteen, että suomalaisten edellytyksiinsä nähden harhainen kuva siitä, mitä tapahtuu esimerkiksi Ukrainassa, Syyriassa, Irakissa tai Iranissa, johtuu suomalaisten toimittajien, muiden asiantuntijoiden ja mielipidevaikuttajien arvoista.

*   *   *

Arvojen eroista eri kansojen, kulttuurien, uskontojen ja poliittisten suuntausten välillä puhutaan usein löysästi. Niistä höpistään ikään kuin vaikkapa kristityn ja muslimin, tai oikeistolaisen ja vasemmistolaisen, tai suomalaisen ja venäläisen arvot olisivat toistensa vastakohtia. Halutaan antaa se kuva, että 'omat' uskovat rakkauteen, hyvyyteen, yhteistyöhön, huolenpitoon, lasten kasvattamiseen, totuuteen ja ylipäätään kaikkeen, mikä edustaa jotakuinkin universaaleja arvoja. Kun sitten väitetään 'toisten' edustavan omien arvojen vastakohtaa, sehän tarkoittaisi, että tuo vastapuoli uskoo arvoissaan ennen kaikkea pahuuteen, vihaan, riitelyyn, heitteillejättöön, valehteluun ja niin edespäin.

Olisi aika erikoista, jos maailmasta löytyisi jokin kansa tai kulttuuri, jonka arvot pohjaavat universaalisti pahoina pidettyihin asioihin. Esimerkiksi mikään tuntemistani uskonnoista ei niin opeta. Ehkä muutama marginaalinen satanistiryhmä on halunnut kääntää nurinkurin arvoja ihailemalla mainitunlaisia asioita, mutta kummasti tällaisetkin ryhmät - sikäli kun oikeasti uskovat asiaansa eivätkä käytä sitä vain esimerkiksi imagon luomisessa arvokapinaa edustavia kulttuurituotteitaan varten - yleensä loukkaantuvat, jos heistä sanotaan, että he palvovat pahaa. He alkavat sitten selitellä Luciferin puuhia parhain päin - väärinymmärretty, langennut, ja tiedättehän. Yllättäen sieltäkin pohjalta paljastuu ns. universaaleja arvoja.

Se, missä arvoerot kansojen, kulttuurien, uskontojen ja poliittisten suuntausten välillä todellisuudessa käyvät ilmi, on arvojen keskinäinen arvojärjestys. Jos esimerkiksi ihmishenki asettuu vastakkain jonkin 'suuremman' arvon kanssa, arvoerot eivät näy siinä, että mikään ryhmä varsinaisesti pitäisi ihmishengen uhraamista toivottavana ja hyvänä asiana, mutta lähes kaikki ovat lopulta valmiita hyväksymään ihmishengen uhrauksen jonkin asian puolesta. Suuret erot ovat siinä, mikä tuo asia on.

*   *   *

Politiikasta kirjoittamisesta kiisteltiin aikoinaan renessanssi-Italiassa, jossa kreivi Baldassare Castiglione (1478-1529) edusti perinteistä näkemystä siitä, että hyvän hovimiehen tuli ennen kaikkea olla herrasmies, oikeamielinen ja oikeudenmukainen. Intialaisten apinoiden tapaan sellaisen ei ollut hyvä nähdä, kuulla eikä puhua pahaa. Hänen piti miellyttää kaikkia, hallita hienoja käytöstapoja ja harjoittaa kaunopuheista sivistyneisyyttä. Hovimiehelle olisi varmaan ollut kauhistus kirjoittaa kriittistä arviota hallitsijastaan saati itsestään keisarista tai paavista. Kronikat olivatkin vanhaan aikaan kuningasten ja mahtimiesten ylistyksiä, joita korjattiin vasta, kun nämä oli syrjäytetty ja uudet hallitsijat saattoivat sysätä kaiken pahan vanhojen niskoille.

Castiglionen aikalainen ja sittemmin paljon kuuluisammaksi noussut politiikan ymmärtäjä Niccolò Machiavelli (1469-1527) edusti aika lailla päinvastaista näkemystä kuin kunnon kreivi. Castiglionen tavoin myös Machiavelli havitteli aikansa hallitsijoiden suosiota ja halusi neuvoa, miten poliittisia asioita piti ymmärtää. Hän oli kuitenkin kyyninen konspirantti, jonka arvojärjestyksessä ulkokultainen sivistys, oikeamielisyys ja oikeudenmukaisuus olivat vain välineellisessä asemassa. Machiavellille vallan itsensä etu meni kaiken muun edelle. Jos esimerkiksi vallassa pysyminen edellytti pieniä sotia, masinointeja, vallankaappausta naapuriruhtinaskunnassa tai muuta sellaista operaatiota, tuli niihin rivakasti ryhtyä. Castiglionen maailmankuvassa sellainen olisi pitänyt joko välttää tai tapahduttuaan ainakin siivota ja kaunistella pois häiritsemästä.

Kuten lukija on ehkä jo pannut merkille, sekä Castiglionen että Machiavellin ajattelussa esiintyi sellaisia arvoja, jotka ajoivat tarvittaessa totuuden edelle. Myöhempi maailma on pitänyt Castiglionea idealistina ja Machiavelliä puolestaan kyynisenä realistina. En itse pitäisi asiaa aivan niin yksinkertaisena, sillä tokihan Machiavelli oli suoruudessaan aikaansa nähden hyvin radikaali ja Castiglione puolestaan hovimiesopissaan eräällä tavoin taktisesti realisti. Kumpikin joutui lopulta vallanpitäjien kanssa vaikeuksiin: Machiavelli oli juonitellut tarpeeksi paljon ja valta toisinaan vaihtuu. Eikä liiallista rehellisyyttäkään välttämättä arvosteta. Castiglione puolestaan kaunisteli paavin lähettiläänä sen kuninkaan aikeita, jonka hovista hänen olisi pitänyt mestarilleen raportoida kriittisesti. Joten tavallaan karma rankaisi kumpaakin juuri niistä ominaisuuksista, joita olivat arvojensa mukaisesti promovoineet.

Tiedän, että myöhempi kuva molemmista miehistä, kaikki tuotantonsa huomioon ottaen (eivätkä vain ne kuuluisimmat kirjansa, Hovimies ja Ruhtinas), on epäilemättä monipuolistanut käsityksiä. Käytän heitä tässä tarkoituksellisen vastakkainasettelun välineinä, jottei tarvitsisi heidän tilallaan käyttää vaikkapa eurooppalaisten tai naapurustossamme sijaitsevien valtioiden päämiesten nimiä. Sellainen tuntuu aina niin kovasti häiritsevän joitain ihmisiä.

*   *   *

Mennäänpä sitten päätöksentekijöitä informoivien hovimiesten maailmasta suuren yleisön pariin, jonka informoinnin pyhä tehtävä oli joskus entisaikaan opettajien ja pappien, nykymaailmassa enemmän opettajien ja toimittajien harteilla. Vanhaan maailmanaikaan opettajat opettivat arvoja siinä kuin pysyvämpää tietoa. Arvoja opettivat tietysti papitkin, mutta pappien harteilla oli usein myös suuren yleisön informoiminen saarnatuolista käsin siitä, mitä maailmassa oli meneillään, ja mitä siitä piti ajatella.

Toivon, että opettajat (joihin lasken myös tutkijat ja muut pysyvämpiluontoista tietoa tuottavat asiantuntijat) toteuttavat yhä nykyaikanakin kunniakasta tehtäväänsä alakouluista yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin. Kouluista tosin kantautuu ajoittain kummallisia uutisia siitä, miten varsinaista tietoa eli esimerkiksi historiaa ei olisi enää tarpeen syöttää oppilaille, vaan sen sijaan opettaa heille teknisiä taitoja, jotta voivat (jos jaksavat) itse googlettaa haluamansa tiedon netistä. Toivon totisesti, että nämä huhut ovat liioittelevia tai vääriä. O tempora o mores.

Toimittajilla on kuitenkin alati modernisoituvassa maailmassa yhä tärkeämpi tehtävä uuden ja päivänkohtaisen tilannekuvan ylläpitäjinä. Sosiaalisen median vertaisverkostot ovat siinä rinnalla - samaan tapaan kuin torikokoukset ja kahviloiden nurkkaloošit entisaikaan jakoivat ja kommentoivat edelleen saarnastuoleista (kirjaimellisista tai vertauskuvaannollisista) saatua tietoa.

Länsimaisen tutkimuksen ykkösarvona on valistusajoista alkaen ollut totuus, jota edes pyhät kirjoitukset eivät saaneet estää tavoittelemasta. Mikäli totuuden sijaan jokin muu olisi länsimaisen tieteen ensimmäisenä itseisarvona, se vaarantaisi ja vähä vähältä ehkä murentaisikin koko sen sekulaarin tieteellisen maailmankuvan, johon länsimaiden kulttuurinen menestys on perustunut. Muita arvoja toki voi olla ja on ollutkin. Tiede on perinteisesti pitänyt aisaparinaan koulutusta, jolla viisaimpien tietoa on siirretty uuden tiedon etsijöille, opiskelijoille. Näistä kekseliäimmät tai muuten menestyksellisimmät ovat sitten haastaneet mestareidensa työn, ja niin tiede on jatkuvasti edennyt. Väittely vanhan ja uuden tiedon, ristiriidassa olevien teorioiden ja hypoteesien, väitteiden ja vastaväitteiden välillä on länsimaisen tieteen ehdoton edellytys.

Länsimaisen median oma, aivan erityinen arvojärjestys on aina lähtenyt siitä, että totuudella on itseisarvo. Jos totuus on syystä tai toisesta uutinen, eli sillä on uutisarvo, se tulee kertoa kansalle. Toimittajilla voi ja saakin olla myös muita arvoja. Entisaikaan toimittajat olivat paitsi toimittajia, usein myös oman aikansa ja yhteiskuntansa intelligentsiaa - kynäniekkoja, sanataiteilijoita, idealisteja, intellektuelleja, toisinajattelijoita, poliittisia tai yhteiskunnallisia aktivisteja. Kaikki nuo roolit sopivat hyvin yhteen toimittajan heiluttaman totuuden miekan kanssa heidän yhteiskunnalliseen pyhään tehtäväänsä kansan informoijina ja valistajina. Kunhan heillä pysyi kirkkaana mielessä se, että totuus meni arvona muiden valistustehtävien edelle.

Nykyisin suomalaisten toimittajien samoin kuin muidenkin mielipidevaikuttajien (esim. tutkijoiden ja poliitikkojen) ongelmana on länsimaisen totuuskäsityksen hämärtyminen. Kuka on lähtenyt machiavelliläiseen ja kuka castiglionelaiseen suuntaan, mutta yhtä kaikki muut arvot - sinänsä ehkä kannatettavat ja arvostettavat - ovat kiilanneet totuuden ohi.

*   *   *

Tässä tulemme otsikossa mainittuun tasapuolisuusharhaan (engl. false balance). Yksi niistä arvoista, jotka näyttäisivät selvästi ja oikeudettomasti kiilanneen totuuden kertomisen edelle, on tuotetun tiedon tasapuolisuus. Jostain syystä tämä on vaikkei pelkästään suomalaisten niin eritoten juuri suomalaisten ongelma. Tänä päivänä kuulen yhtenään toimittajien kyselevän, mistä he löytäisivät vaikkapa sellaisen lähteen jonkin syyrialais- tai irakilaiskaupungin tapahtumiin, joka ei olisi puolueellinen, toisin sanoen sympatisoisi (ainakaan näkyvästi) jotain osapuolta konfliktista.

Heidän huolensa osoittaa, että jokin muu asia kuin totuuden kertominen on mennyt arvojärjestyksessä ohi. Kerrottavan sisällön totuutta tärkeämmäksi on noussut se, että kertomus vaikuttaisi tasapuoliselta eri puolia kohtaan (jotka toisinaan kuvitellaan kahdeksi ääripääksi), ja että kertomus voitaisiin kertoa tavalla, joka kuulostaa 'neutraalilta ja uskottavalta'. Neutraali ja uskottava ovat koodisanoja, sillä niillä ei oikeastaan tarkoiteta neutraaliutta ja niiden tarjoama uskottavuus on harhaista uskottavuutta - osa nimenomaista ongelmaa.

Toimittajien ensimmäisen huolen pitäisi olla, onko kerrottava kertomus totta. Sen varmistamiseksi on perehdyttävä todistusaineistoon ja lähteisiin - unohtamatta arvioida näiden totuudenmukaisuutta. Onko lähde sellainen, että se todennäköisesti tietää totuuden? Kertooko se antamassaan tiedossa totta? Näiden jälkeen on toki paikallaan arvioida lähteen puolueellisuutta, koska se vaikuttaa suuresti siihen, mitkä tosiasiat on valittu kerrottaviksi - siinäkin tapauksessa, että ne ovat totta. Lähteen puolueellisuus ei ole sinänsä ongelma, kunhan lähteen käyttäjä ymmärtää ja kykenee arvioimaan, mikä on totta ja mikä ei.

Toimittajan ensimmäisen huolen ei pidä olla miettiä tiedon tasapuolisuutta. Miksi näin?

Ensinnäkin, tieto ei koskaan ole neutraalia ja harvoin tasapuolista. Mikäli kysymys on vaikkapa siitä, että A on pommittanut B:tä, silloin A on pommittanut B:tä eikä niin että "osapuolet ovat ottaneet yhteen". Mitä enemmän tietoa kertyy, sitä vähemmän tasapuolisen kuvan se yleensä antaa maailmanmenosta, sillä maailma ei ole tasapuolinen paikka.

Toiseksi, ne lähteet, joilla on parhaat tiedot jostain asiasta, harvoin ovat neutraaleimpia lähteitä. Tämä johtuu siitä, että mitä enemmän tietoa jostakin asiasta saa, sitä enemmän vahvistuvat myös kyseistä asiaa koskevat mielipiteet. Ja mielipiteethän ovat nykyajattelussa kauhistus - hyi, pois näkyvistä. Neutraaleimmat lausunnot saa toki niiltä, jotka kertovat vähiten. Joko siksi, etteivät tiedä mitään, tai siksi, että tietävät, mutteivät kerro.

Useampikin lukija on eri aikoina huomauttanut minulle (toiset ystävällisesti ja hyvässä tarkoituksessa, toiset vähemmän ystävällisesti - toiset suoraan, toiset selän takana), että näkemykseni asioista olisivat kovin 'voimakkaita' ja onko viisasta kirjoittaa noita näkemyksiä, se kun voi vahingoittaa 'uskottavuutta'. Heille haluan sanoa jotain 'voimakkuudesta' ja jotain 'uskottavuudesta'.

Ensinnäkin, kun jostain asiasta kertyy paljon tietoa, se johtaa - tai sen ainakin pitäisi johtaa - siihen, että silloin myös mielipiteet käyvät yhä 'voimakkaammiksi'. Se tarkoittaa sitä, että näkemykset ovat varsin solideja, niille on kasautunut vankkoja perusteita, ja sellaisten pohjalta monia sellaisiakin asioita voi pitää varmoina, joiden suhteen vähemmän tietävän on oltava, ja kannattaakin olla, epävarma. Joidenkin mielestä voimakkuus kuulostaa ehdottomuudelta. Kuulostakoon sitten. Jos voimakkuus on paha asia, niin tarkoittaako se, että mielipiteiden heikkous on sitten hyvä asia? Minusta aikamme suurimpia ongelmia on juuri tuo mielipiteiden heikkous. Toki niitä on, mutta teeskennellään, ettei niitä ole. Lisäksi niille ei ole solidia perustaa eikä vankkoja perusteita.

Toiseksi, kannattaako ylipäätään kirjoittaa mitään? Aika on rahaa, ja ainakin minä koen aikani tuhlaamiseksi jokaisen sellaisen artikkelin tai kirjoituksen lukemisen, jossa ei ollut sisältöä, jonka sisältö ei antanut mitään informaatiota, tai jossa ei otettu mihinkään kantaa. Minkä ihmeen vuoksi tuhlaisin itse omaa aikaani ja lukijoiden aikaa sellaisen tuottamiseen? Jos se tuo 'uskottavuutta', silloin ollaan arvojärjestyksessä todella hakoteillä. Ainakin minulle uskottavuutta tuo se, että kirjoitus sisältää oikeaa tietoa (mikään muu kuin se ei todista, että kirjoittaja tietää jostain jotain), ja että siinä otetaan kantaa (se taas osoittaa, että kirjoittaja on myös arviointi- ja arvostelukykyinen eikä vain kopioi suoraan 'tietoa' jostain muualta).

Vähimmäiskannanotto on kannanotto siihen, ovatko kerrotut tosiasiat tosiasioita vai eivät. Jos on erittäin epävarmaa, että kerrottu on totta, silloin kannattaisi pohtia, miksi sille pitäisi antaa palstatilaa, ellei sitten uutinen ole nimenomaan, että "poliitikko valehtelee" tai "valtion X propagandassa väitetään näin". Ensimmäisellä on uutisarvo demokraattisen edunvalvonnan näkökulmasta, toisella taas siksi, että propaganda kertoo usein jotain siitä, mitä valtiot tosiasiassa tekevät, jättävät tekemättä tai aikovat tehdä. Molemmissa tapauksissa on kuitenkin epärehellistä raportoida poliitikon puhe ilman kannanottoa siihen, että se todennäköisesti on valetta, tai valtion X propagandaa sellaisenaan, ilman kannanottoa siihen, että se on propagandaa.

Se, että toimittajat irtisanoutuvat mielipiteistä, ei poista heidän vastuutaan mielipidevaikuttajina. Se vain tekee heidän kirjoituksistaan astetta epäluotettavampia, sillä niistä ei paljastu, mistä mielipidevinkkelistä toimittaja on juttunsa kirjoittanut. En tarkoita, että jokaiseen faktapohjaiseen uutiseen tarvitsisi kertoa vaikkapa toimittajan puoluekantaa tai suhdetta käsiteltävään aiheeseen (minua ei tosin lainkaan sellainenkaan käytäntö haittaisi). Sen sijaan on erittäin tärkeää tietää, uskooko toimittaja itse levittämiinsä 'faktoihin'.

Se on vähimmäisvaatimus. Vasta kun se on täytetty, on hyvä paneutua siihen, millä perusteilla toimittaja niin uskoo. Onko niitä tarkisteltu eri lähteistä? Onko käyty paikan päällä tai käytetty silminnäkijöitä? Jos usea lähde väittää samaa, tekevätkö ne niin siksi, että kukin on itsenäisesti etsinyt tietoja ja päätynyt samoihin johtopäätöksiin, vai ovatko ne kopioineet saman sisällön toisiltaan tai kolmannelta, piiloon jätetyltä lähteeltä? Tällaisia asioita arvioimalla ja avaamalla voi merkittävästi lisätä kerrotun kertomuksen uskottavuutta - ainakin sillä tavoin kuin minä 'uskottavuuden' ymmärrän.

*   *   *

Tasapuolisuusharhaksi kutsuttu ilmiö on raadollisimmillaan sitä, että kun yksi sanoo 1+1=2 ja toinen sanoo 1+1=4, niin toimittajat raportoivat, että asiasta on eri näkemyksiä ja totuus on todennäköisesti jossain kolmen paikkeilla. Tällöin on tehty rikos journalismin ensimmäistä arvoa kohtaan - tasapuolisuus on nostettu totuuden edelle arvoksi. Se, että 1+1=2 on nimittäin matemaattinen totuus, ja mikäli joku haluaa esittää asiasta toisen näkemyksen, hänen on perusteltava se niin, että paitsi toimittajat, myös matemaatikot toisistaan riippumatta vakuuttuvat, että 1+1=4 on palstatilaa ansaitseva eli uutisarvoinen 'eri näkemys'.

Totuus ja valhe eivät ole samanarvoisia. Mikäli ne nostetaan tietoisesti samanarvoiseen asemaan, kysymyksessä on valehtelu siinä missä suorassa valheessakin. Vaikka sekaan heitetään puolet totta, kirjoitus on silti myrkyllinen, sillä se sisältää sen toisen puolen valheeksi tiedettyä, joka tasapuolisuussyistä siunataan totuuden kanssa samanarvoiseen asemaan - jotta kukaan ei loukkaantuisi, jotta toimittaja välttäisi ottamasta kantaa, tai mistä tahansa muusta motiivista. Toimittaja päätyy silti ottamaan kantaa: hän vain tekee sen epärehellisesti ohjatessaan lukijaa 3:n paikkeille, vaikka hänen huolellisen taustatyönsä ja aiheeseen perehtyneisyytensä perusteella pitäisi tietää, että 2 on merkittävästi suuremmalla todennäköisyydellä totta.

Valehtelua ja vääristelyä ei pidä sekoittaa tahattomiin virheisiin eikä väärässä olemiseen. Mikäli antautuu yritykseen ymmärtää jotakin suurta asiakokonaisuutta (tai pienempääkin) ja vieläpä sanoo ja kirjoittaa siitä prosessin aikana, on käytännössä mahdotonta välttää virheiden tekemistä ja väärässä olemista. Olennaista on korjata näitä jatkuvalla prosessilla, niin että kokonaiskuva vähitellen muodostuu yhä todenmukaisemmaksi.

Totuus on ainaisesti keskeneräinen palapeli, johon lisätään jatkuvasti uusia paloja, ja toisinaan ne aiheuttavat sen, että jotkut aiemmista paloista osoittautuvat olevan väärissä paikoissa tai kenties kokonaan vääriä (toiseen palapeliin kuuluvia tai väärentäjän peliin ujuttamia). Ei pidä hävetä sitä, jos tietää palapelistä melkoisella varmuudella yhden nurkan, mutta ei muuta. Siitä yhdestä nurkasta voi silloin puhua jo aika itsevarmasti, vaikka samaan aikaan kasaa vasta ensimmäisiä paloja muille pöydän alueille.

*   *   *

Maailmassa on kovin monenlaisia mediakulttuureja. Länsimaisen ja erityisesti anglosaksisen mediakulttuurin ominaispiirteisiin ja vahvuuksiin kuuluu sen suunnaton moniäänisyys. Diktatuureissa sellaisesta ei ole tietoakaan - niissä on yleensä virallinen totuus ja sitä vastaan asettuvia, marginaaliin tukahdutettuja oppositioääniä. Vaikka Suomi onkin sananvapausoloiltaan länsimaa, se ei täysin ole sitä mediakulttuuriltaan. Meillä on sisäänrakennettuna voimakas kulttuurinen taipumus etsiä yksiäänisyyttä, konsensusta. Koemme ahdistavaksi, monimutkaiseksi ja ei-toivottavaksi sen, että asioista vallitsee kovin monenlaisia näkemyksiä.

Helpoin tapa muuntaa tietoa yksiääniseksi ilman että tarvitsee käyttää pakkokeinoja, kuten sensuuria, on redusoida se pienimpiin yhteisiin nimittäjiin. Tällöin mennään mahdollisimman yleisellä ja kiistattomalla linjalla, jätetään pois kaikki liian informatiiviset yksityiskohdat ja rönsyt, puhumattakaan kiistanalaisista käsityksistä. Tuloksena on epäinformatiivista uutisointia, josta puuttuu tietoa todellisuudessa lisäävä sisältöaines kuten juuri uudet ja yllättävät yksityiskohdat, asiat jotka eivät sovi konventionaaliseen kokonaiskuvaan, tai jotka eivät tue merkittävän suomalaisen auktoriteetin ennenaikaisesti ja puutteellisin tiedoin ulos kiirehtimää näkemystä.

Tendenssi jatkuu pahimmillaan viikkoja, kuukausia - historiallisissa asioissa joskus vuosikymmeniä - niin, että yleisöltä käytännössä pimitetään tärkeää tietoa, mikäli yksikin merkittävä taho asettaa sen kiistanalaiseksi. Toisissa asioissa, kuten eksoottisista maailmankolkista puhuttaessa, menee puolestaan läpi käsittämätöntä puppua, koska maan mediakulttuuriin ei kuulu korjata uutista, jonka toinen toimittaja on mennyt heittämään. Niin harva Suomessa tietää asiasta, ettei sillä koeta olevan suurempaa merkitystäkään. Ristiriitojen ja väittelyn koetaan Suomessa vahingoittavan uskottavuutta - vaikka juuri ne ovat uskottavuuden tae, koska niiden edellytyksenä on, että joku jossain tietää jotain, mitä kaikki eivät vielä tiedä.

Muun maailman uutisia tehdessään suomalaiset toimittajat ja muut mielipidevaikuttajat referoivat yleensä suurimpia kansainvälisiä uutistoimistoja - erityisesti anglosaksisia, muiden maiden uutistoimistojen englanninkielisiä versioita sekä vähemmässä määrin joidenkin muiden suurten kielialueiden kuten venäjän-, ranskan-, saksan- ja espanjankielisiä uutisia. Ruotsia ja Viroa kyetään jonkin verran seuraamaan omakielisistä lähteistä. Venäjän kohdalla yleensä pyritään samaan - mikä ei aina ole yksinomaan hyvä asia, koska se rajaa Venäjän seuraamisen ihmisille, jotka ovat tehneet venäjästä erittäin keskeisen investoinnin omaan elämäänsä, eivätkä siten aina kykene näkemään muuta maailmaa ilman, että venäläinen, poikkeuksellisen propagandakyllästetty infosfääri siihen vaikuttaisi. Esimerkiksi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tapahtumia ei Suomessa juuri lainkaan seurata arabiankielisistä lähteistä, vaikka luulisi maastamme jo vähitellen löytyvän kohtuullisia määriä sitä äidinkielenään puhuvia mutta sujuvasti kaksikielisiä, kirjoitustaitoisia ihmisiä.

Kieli ei kuitenkaan ole pääasia hankittaessa tietoa ulkomailta - nykyään on siinä määrin helppoa löytää aiheesta kuin aiheesta riittävästi tietoa käännöksinä aikamme lingua francalle eli englanniksi tai jollekin muulle kirjoittajan osaamalle kielelle. Käännösrobotitkin ovat kehittyneet huimasti, niin että esimerkiksi itse käytän niitä lähes päivittäin kommunikointiin sosiaalisessa mediassa sellaisten ihmisten kanssa, joiden puhumaa kieltä osaan vain heikosti. (Ne ovat nimenomaan käyttökelpoisia silloin, kun kohdekieltä osaa vähäsen, jolloin on helppo korjata robotin selvät virheet ja epäjohdonmukaisuudet.)

*   *   *

Pääasia on edelleen totuus. Totuuden jäljille ei pääse etsimällä neutraaliutta tai oikeaa kieltä, vaan hankkimalla, analysoimalla ja järjestämällä tietoa. Tiedonhankinta ei ole vaikeaa - sitä on yleensä saatavissa paljon enemmän kuin sitä pystyy prosessoimaan. Tiedon analysointi ja järjestäminen ovat kriittisempiä kohtia suomalaisille, sillä suomalaiset ovat hyviä insinöörejä, mutta välttävät vastuuta ja kannan ottamista, joten he mielellään näkisivät analyysin ja järjestämisenkin puhtaasti teknisinä asioina. Laitetaan vain kokoon ja kasaan ja katsotaan näyttääkö lopputulos tarpeeksi neutraalilta ja uskottavalta. Näin sen ei kuitenkaan saisi mennä.

Analysointi edellyttää kykyä arvioida tietojen oikeellisuutta, laatua, lähdettä, painottuneisuutta ja monia muita sellaisia asioita, joiden osaaminen puolestaan edellyttää aihepiirin säännöllistä seuraamista pidemmällä aikavälillä. Hyvä analyytikko osaa tiedon saadessaan usein suoraan - ja hyvinkin jyrkästi - sanoa, onko se todennäköisesti paikkansa pitävää vai todennäköisesti huuhaata. Hän osaa myös suoraan asettaa sen kontekstiinsä weberiläisellä silmämääräisyydellä ja tuntemalla kontekstin etukäteen niin hyvin, että hän palasesta jo näkee, mihin kohtaan palapeliä se todennäköisimmin kuuluu.

Tässä tullaan kolmanteen asiaan eli tiedon järjestämiseen. Tiedonhankinta ja analyysi eivät riitä, ellei tietoa kyetä järjestämään ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi. Toimittajan työssä sellainen kokonaisuus muodostaa yleensä kertomuksen. Se voidaan saattaa artikkelin, reportaasin, dokumentin tai muun tuotoksen muotoon, mutta tuon järjestämisen tarkoitus on kertoa yleisölle, mihin kohtiin ja mitä kokonaisuutta palapelin palat eli uutisarvoisiksi ja riittävän luotettaviksi arvioidut tiedot kuuluvat. Jos kokonaisuus on järjestetty hyvin ja oikein ja sillä on vankka pohja, muutama virhe, löysä tieto tai myöhemmin vääräksi osoittautuva huhu siellä täällä eivät pilaa kokonaisuutta. Jos taas kokonaisuus on järjestetty harhaanjohtavasti tai väärien lähtökohtaoletusten pohjalta, silloin oikeatkaan tiedot eivät pelasta sitä. Niitä ei ole silloin ymmärretty.

'Vaihtoehtoisten' ajattelijoiden tarjoilemat salaliittoteoriat ovat usein hyviä esimerkkejä siitä, kuinka näennäisen loogisesti ja sisäisen johdonmukaisesti järjestetty kokonaisuus saattaa sisältää paljon aivan oikeita pikkutietoja. On etsitty yksityiskohtaisia raportteja sieltä täältä, ja on löydetty tarkoitukseen sopivia haastateltavia. Siitä huolimatta koko paketti on roskaa jos sen lähtökohtaoletukset ja osista rakennettu järjestys ovat virheellisiä.

Faktat, analyysi ja järjestäminen kaikki vaativat toisiaan. Jos yksikin kolmesta on tehty leväperäisesti, koko paketti on heikoissa kantimissa.

*   *   *

Kun suomalaiskirjoittaja sitten etsii maailmanpolitiikkaa koskevalle kertomukselleen tietopohjaa, harjoittaa mielestään analyysiä ja järjestää kaiken lopulta kokonaisuudeksi yhdistämällä asioita toisiinsa, hänen tulisi huolehtia visusti siitä, että totuus pysyy etusijalla verrattuna taustalla vaaniviin tasapuolisuusharhaan ja vahvistusharhaan (engl. confirmation bias). Molemmat harhat ovat erityisen haasteellisia suomalaisille, koska tasapuolisuuden ja konsensuksen arvot ovat heidän arvoasteikossaan refleksinomaisesti niin korkealla sijalla, että ne usein ajavat ohi totuuden arvosta.

Suomalainen ei välttämättä tahallaan toista venäläistä propagandaa. Kuitenkin suomalaisen median ja mielipidevaikuttajien kirjoittelu Venäjän intressejä koskettavista asioista kuten Ukrainasta ja Syyriasta on läpeensä venäläisen propagandan kyllästämää. Miksi näin? Syy löytyy osittain suomalaisten omaleimaisesta tavasta käyttää anglosaksista, moniäänistä keskustelua lähdeaineistonaan.

Näet, anglosaksisessa moniäänisessä keskustelussa on mukana todella monenlaista tietoa.

On niin sanottua kovaa tietoa, joka on tyypillisesti erittäin vahvaa ja hyvin varmistettua. Sitä ovat arvioineet keskenään kilpailevat tutkimuslaitokset ja sitä on ehkä testattu jopa riippumattomissa länsimaisissa oikeusistuimissa. On tärkeää havaita, että tällaisen tiedon kohdalla on hyvin vähän väliä sillä, mikä on tiedon ns. tasapuolisuus. Faktat eivät ole tasapuolisia, koska maailma, jota ne kuvaavat, ei ole. Luotettavimman tiedon ongelma on usein se, että se on toimittajien kannalta auttamattomasti myöhässä saavuttaessaan tämän luotettavuusasteen.

On pehmeämpää tietoa, joka voi olla esimerkiksi hyvin perusteltuja arvioita ja analyysejä asioista. Sitä on käsitelty ja arvioitu korkean luotettavuustason lähteissä. Siihen liitetään usein jatkoksi johtopäätöksiä, kommentteja ja suosituksia, jotka on syytä arvioida esittäjänsä taustaa vasten, vaikka itse tieto olisi luotettavaa. On tärkeää jälleen pitää erillään toisistaan tiedon luotettavuus ja se, miten sitä käytetään. Tasapuolisuuteen pyrkivä käyttötapa ei tee tiedosta oikeaa eikä poliittisesti motivoitu käyttötapa tee siitä väärää.

On spekulatiivista ja selvästi tarkoitushakuista tietoa, joka voi tulla vaikkapa poliittisesti voimakkaan sitoutuneilta toimijoilta, liiketaloudelliselta pohjalta toimivilta tiedon tuottajilta (he käyttävät tietojaan sen pohjalta, mikä myy) ja riskejä ottavista lähestymistavoista kuten lähitulevaisuuden ennustaminen.

On löysää tietoa, jota tuottavat asioita tuntemattomat diletantit mutta myös vahvat asiantuntijatahot toimiessaan kiireessä ja puutteellisten tietojen varassa. On tärkeää ymmärtää, että esimerkiksi juuri tänään tapahtuneita asioita koskeva tieto on helposti lähtökohtaisesti löysää, sillä niin moni asia selviää ja varmistuu vasta viiveellä. Vaikka tapahtumahetkellä paikan päältä tuotettu pikaraportti voi edustaa autenttista materiaalia, kannattaa tietosisällön osalta yleensä mennä myöhemmin tuotettujen, perusteellisempien katsausten äärelle.

On Venäjän ja toisinaan muidenkin toimijoiden länsimaiseen keskusteluun syöttämää propagandaa ja tahallista disinformaatiota (väärää ja harhaanjohtavaa 'tietoa'), jonka volyymi on tottumattomalle hyvinkin yllättävä. Se naamioidaan säännöllisesti länsimaisten tiedotusvälineiden tai tutkimuslaitosten näköiseksi muodoltaan. Kannattaakin aina pitää mielessä, että 'uskottavuus' ei riipu muodosta vaan sisällöstä.

On monenlaisten länsimaiden omien hörhöryhmien tuottamaa propagandaa, jota koskee sama kuin valtiollista propagandaa.

*   *   *

Konsensusta arvostavat suomalaiset hämmentyvät tämän moniäänisyyden äärellä eivätkä oikein osaa toimia sen kanssa. He haluaisivat kovasti päästä tasapuolisuuteen. Niinpä he helposti ottavat länsimaisesta moniäänisestä uutisvirrasta sen, mikä tukee Suomessa jo vallitsevaa käsitystä, ja jonka kanssa venäläinen propagandakaan ei ole liian erimielistä, jolloin vaikuttaa siltä kuin samansuuntaisen tiedon saisi sekä lännestä että idästä. Mikäs sen mukavampaa.

Ongelma on vain se, että tällä tavalla tullaan todennäköisimmin valituksi länsimaisesta uutisvirrasta sitä ainesta, joka on heikkoa ja propagandan penetroimaa. Miksi? Koska vahvistusharha saa sen näyttämään 'uskottavalta' (ts. ei konfliktia) ja tasapuolisuusharha taas saa asettamaan epätodet näkemykset samanarvoisiksi tosien kanssa.

Pahimmillaan konsensushakuisuus vielä redusoi koko paketin sellaiseksi, että se saa suomalaiset uskomaan, että länsimaissa jaettaisiin Venäjän näkemykset vaikkapa Georgian tapahtumista. Varmasti joku länsimaissa jakaakin ne - olisi hyvin erikoista, jos läntisestä moniäänisyydestä ei löytyisi Venäjää myötäilevää versiota. Olennaista ei kuitenkaan ole löytää tasapainoa idän ja lännen välille, vaan olennaista on, onko se totta.

Lakatkaa siis suomalaiset mielipidevaikuttajat etsimästä Mosulin tai Raqqan perukoilta, Donbasin miehityksen liepeiltä tai Suomeen saapuneiden pakolaisten joukosta sitä yhtä lähdettä, joka olisi luotettava, neutraali ja silti informatiivinen, koska sellaista ei ole. Keskittykää sen sijaan siihen, ovatko esitetyt faktat totta, onko niistä tehtävä analyysi oikea, ja onko kokonaiskuva tosi. Kyllä, nämä vaativat enemmän töitä ja virheitä ja väärässä olemisia tulee (eikä niitä aina voi sälyttää huonolle lähteelle). Mutta jos näihin rehellisesti panostaa ja on varustettu hyvällä järjellä, niin palapeli aivan väistämättä kasautuu koko ajan yhä vahvemmaksi, jonka jälkeen paloja voi jo alkaa latoa paikoilleen suuremmalla itseluottamuksella.

Se itseluottamus tosin tuppaa sitten olemaan vanhempien professorien ja valtiomiesten ongelmana myöhemmin, kuten myös eräiden nimeä keränneiden veteraanitoimittajien. Mutta se on eri murhe, ja sitä varten on olemassa suomalaisten inhoamat haastaminen ja väittely, että instituutioiksi muuttuneet puhuvat päät pudotetaan jalustoiltaan, jos siihen on aihetta. Moni hyvä tutkija, analyytikko, upseeri ja toimittajakin on norsunluutornin huipulle saakka kavuttuaan alkanut huudella sieltä merkillisiä, eikä sitä tarvitse hymistellä.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Taharrush

Edellinen kirjoitukseni sai osakseen merkittävästi tavanomaista enemmän huomiota, sekä asiallista että epäasiallista. Ehkä se olisi pitänyt arvata, kun aiheessa yhdistyivät seksuaalinen väkivalta ja maahanmuuttajat.

Sittemmin Kölnin ja muiden saksalaiskaupunkien tapahtumien tutkinta on vahvistanut kirjoituksessa esittämiäni arvioita - mukaan lukien tahoa, jonka hyöty näyttäytyy tapahtumien taustalla. Kyse ei todellakaan ollut spontaanista tapahtumasarjasta, joka olisi ollut jotenkin automaattista seurausta siitä, että etelänmailta tulleet siirtolaismiehet ovat olleet samoilla julkisilla paikoilla valkoihoisten kantaeurooppalaisten naisten kanssa.

Edellisen kirjoitukseni näkökulmaa puoltavat myös sittemmin samaan tyyliin masinoidut joukkohyökkäykset arabin näköisiä ohikulkijoita vastaan Saksan kaupungeissa sekä maahanmuuttajien omistamien liikkeiden hävitykset, joissa alkavat jo kaikua juutalaisvastaisten pogromien kaiut. Nämä ovat osa samaa käsikirjoitusta, jota ei ole väärin pitää hybridisodankäyntinä eurooppalaista oikeusvaltiojärjestystä, pluralistista demokratiaa ja vapaamielistä elämäntapaa kohtaan. Euroopassa on vain yksi suurvalta, joka aktiivisesti ja aggressiivisesti ajaa mainitunlaista poliittista agendaa - kovin samanlaista kuin eräät saksalaiset ja italialaiset puolueet 30-luvulla.

Saksasta annetut viranomaislausunnot vahvistavat, että tapahtumien taustalla oli organisoitu masinaatio. Suomessa keskustelu on kuitenkin siirretty väärille uomille. Sosiaalisessa mediassa paljon jakoja saanut Ilkka Ahtokiven artikkeli Verkkouutisissa kirjoitti saksalaislehteen viitaten:
"Uutena vuonna tapahtuneet hyökkäykset naisia vastaan olivat ennalta suunniteltuja. On selvää, että ahdistelijat saapuivat Kölniin ja muihin kaupunkeihin toisilta paikkakunnilta. Yleensä tällainen tapahtuu sosiaalisen median kautta, mutta ryhmät ovat suljettuja, Saksan keskusrikospoliisi BKA sanoo Die Zeit -lehden mukaan."
Ahtokivi jatkaa viitaten italialaislehteen nimeltä Il Giornale:
"Italialaislehti Il Giornale puolestaan kertoi maanantaina, että seksuaaliseen ahdisteluun on yllytetty muun muassa sähköpostilla ja tekstiviesteillä.
'Hyökkää ja raiskaa valkoinen nainen, käytä häntä niin kuin tahdot. Uutena vuotena tehkää taharrush gamai kaikkialla Euroopassa. Hyökätkää heidän naisiaan vastaan, näyttäkää, keitä olemme', kuului lehden mukaan viesti.
Il Giornalen mukaan viestiä lähetettiin arabiaksi, englanniksi, saksaksi ja italiaksi."
Ahtokivi siis aivan selvästi antaa sellaisen käsityksen, että kiihottamisen takana ovat olleet maahanmuuttajien omat verkostot. Hän mainitsee eksoottisen termin taharrush gama'i ja linkittää sen yhteydessä järkyttäviin videoihin, jotka on kuvattu Egyptin väkivaltaisuuksien aikana.

Menettely on kyseenalainen jo senkin vuoksi, että videomateriaaleilla ei ollut mitään tekemistä Kölnin tapahtumien kanssa, vaan ne on kuvattu Egyptissä. Niiden avulla pyritään luomaan harhaanjohtavaa linkitystä maahanmuuttovastaisen skenen jo viisi vuotta propagoiman cause célèbren, Kairossa vallankumouksen aikana tapahtuneen amerikkalaistoimittaja Lara Loganin raiskauksen kanssa. Tällä linkityksellä pyritään puolestaan osoittamaan, että raiskaaminen ja naisten ahdistelu ovat kaikkia muslimeja, arabeja ja maahanmuuttajia yhdistävä kulttuuripiirre. 

Kiivaalla propagandalla, jonka mukaan Kölnin tapahtumissa ei ollut kyse kyynisestä masinaatiosta, vaan kulttuuripiirteestä, pyritään ohjaamaan ongelman samoin kuin sen ratkaisujenkin ymmärtäminen alusta alkaen väärille uomille. Kun ongelmasta tehdään kulttuurinen ja rodullinen ominaispiirre, kaikki muslimit, kaikki arabit ja kaikki Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta tulleet maahanmuuttajat ovat yhtäkkiä kollektiivisesti syyllisiä tähän. Poliisin ei siis pidä yrittää löytää ja karkottaa rikollisia, vaan ainoa ratkaisu ongelmaan on estää vääränväristen, väärää etnisyyttä ja väärää uskontokuntaa edustavien ihmisten maahanmuutto Eurooppaan. Tämä on tietysti maahanmuuttajavastaisen liikkeen pääpyrkimys, ja sen vuoksi he propagoivat Kölnin tapahtumia ja lukemattomia muita vastaavia juuri siten kuin propagoivat.

Se, että ihmiset - toimittajatkin - tekevät rasistisia ja maahanmuuttajavastaisia assosiaatioita ja jatkavat maahanmuuttajavastaisen liikkeen lietsomien yhtäläisyysmerkkien tekemistä Egyptissä tapahtuneen ja Kölnissä tapahtuneen välille, ei ole vielä sinänsä yllättävää. Ahtokiven artikkelista paljastuu kuitenkin jotain, mikä antaa aihetta epäillä tarkoitushakuista epärehellisyyttä.

Nimittäin, hänen lähteekseen linkittämä italialaisen oikeistolehden Il Giornalen artikkeli ei lainkaan sano sitä, mitä Ahtokivi väittää sen sanovan. Ahtokiven linkki vie Il Giornalen sivuille Facebookin kautta, mikä tarkoittaa sitä, että Ahtokivi on todennäköisesti poiminut linkin sosiaalisesta mediasta. Ehkä hän ei osaa italiaa ja uskoi sokeasti sitä, mitä joku valheita tahallisesti levittävä taho sosiaalisessa mediassa väitti italialaislehden sanovan.

Katsotaanpa, mitä kyseinen italialaisartikkeli todellisuudessa sanoo: 
"Secondo le indagini sarebbero stati mandati e-mail, sms e messaggi criptati, sia in arabo sia in inglese così come in tedesco e in italiano, ai residenti di origine araba nel Vecchio Continente. Una chiamata alle armi del mondo islamico per umiliare le nostre donne. Interpellati da Repubblica, i responsabili del ministero dell'Interno tedesco e del Bka (l'equivalente della Fbi) non hanno smentito la ricostruzione:
'Indaghiamo su tutte le piste, senza escludere nulla, tanto meno il fatto che l'appello alle aggressioni sessuali di massa sia stato una trappola diffusa online dall'ultradestra xenofoba o neonazista contro i migranti'."
Tämä käännettynä suoraan suomeksi, ilman ääriliikkeiden levittämiä väärennöksiä, tarkoittaa: 
"Tutkimusten mukaan lähetettiin sähköposteja, tekstiviestejä ja kryptattuja viestejä niin arabiaksi kuin englanniksi, saksaksi ja italiaksikin Vanhan Mantereen arabialkuperää oleville asukkaille. Kutsu islamilaiselle maailmalle aseisiin naistemme nöyryyttämiseksi. La Repubblicalle antamassaan haastattelussa Saksan sisäministeriön johto ja BKA (FBI:n vastine) eivät puhuneet tätä rekonstruktiota vastaan: 
'Me seuraamme kaikkia tutkintalinjoja emmekä sulje ulos mitään, emme varsinkaan sitä mahdollisuutta, että seksuaaliset joukkohyökkäykset olivat ksenofobisen äärioikeiston ja uusnatsien netin kautta levittämä ansa siirtolaisia vastaan.'"
Ainakin Saksan keskusrikospoliisi näyttää siis uskovan, että iskut oli huolellisesti masinoitu - eli että taustalla tosiaan oli salaliitto. Parhaat, joskaan ehkä ei ainoat, mahdollisuudet näin laajan operaation toteuttamiseen on tietysti sellaisella organisaatioilla, jolla on todennetut kontaktit sekä eurooppalaisiin äärioikeistoverkostoihin että eräisiin väkivaltaisiin masinointeihin mielenosoitusten yhteydessä aiemminkin syyllistyneisiin arabiorgaaneihin.

Haluaisin mielelläni uskoa, etteivät Verkkouutiset tahallisesti vajoa näin halpamaiseen väärentämiseen. Il Giornalea ei ole pidetty varsinaisesti laatujulkaisuna, joten on ehkä mahdollista, että lehti on joutunut siivoamaan aiemmin saman linkin takana ollutta artikkeliaan, jota Ahtokivi on mennyt hyväuskoisesti ja kiukun vallassa siteeraamaan. Jos taas Ahtokivi on sortunut somessa olleeseen tahallisesti väärin käännettyyn versioon artikkelista, hänellä on paljon opittavaa ns. maahanmuuttovastaisen someskenen toimintatavoista ja etiikasta. Kolmas vaihtoehto, eli että Ahtokivi käytti lähteitään tahallisesti harhaanjohtavasti, on kaikkein ikävin. Itse olen pitänyt Verkkouutisia keskimääräistä parempana uutislähteenä enkä toivoisi sen vajoavan moisiin menettelyihin, jotka ovat luonteenomaisempia skandaalilehdille ja venäläisille uutistoimistoille.

*   *   *

Mutta se Kölnin tapahtumien masinoinnista, jonka suhteen kaikki tähän asti selvinnyt näyttäisi lähinnä vahvistavan edellisessä kirjoituksessani hahmottelemaani kuviota ja taustaorganisaatiota. Tämän kirjoituksen näkökulmaksi olen valinnyt yleisökommenttien pyynnöstä sen, mikä rooli ahdistelutapahtumissa oli arabimaiden kulttuuri-ilmiöillä ja etenkin islamin väitetyllä naisvihamielisyydellä eli misogynialla. Voidaanhan ihmisiä nimittäin yllyttää ja käskeä kaikenlaiseen, mutta jonkinlainen pohja täytyy jalkamiestenkin tasolla olla sille, että he moiseen suostuvat.

Aihe olisi sinänsä pohtimisen ja keskustelun arvoinen, vaikka onkin naurettavaa väittää, ettei sitä olisi käsitelty - todennäköisesti siitä lähtien kun pohjoiseurooppalaiset ovat ensi kertaa havainnoineet kulttuurieroja sukupuolten välisessä kanssakäymisessä etelänmaalaisten kanssa. Maahanmuuttovastainen ja islamofobinen nettiskene on pursunnut seksuaalipropagandaa ja siihen perustuvaa vihakiihotusta jo ainakin kymmenen vuotta. Valtamediassa aihetta on ehkä vältelty siksi, että laadukkaammalla medialla on tapana välttää silkkaa iljettävyyksillä ja perversioilla mässäilyä. 

Minua on jo ehditty syyttää halusta painaa villaisella raiskauksia ja seksuaalista ahdistelua, jos tekijöinä on monikulttuurisia tahoja. Tällaista väittäville haluaisin vastata, että vaikka pidänkin itseäni suvaitsevaisena liberaalina, minusta nollatoleranssi seksuaaliväkivallan ja muunkin väkivaltarikollisuuden kohdalla olisi oikein hyvä lähestymistapa. Minun puolestani näihin syyllistyneet saisi automaattisesti karkottaa jos ovat ulkomaalaisia. Ei Euroopassa tarvitse hyysätä rikollisia - meillä on omasta takaa jo sellaisia, joita emme kansalaisuutensa vuoksi voi karkottaa, ja joita pitää käsitellä varsin kalliin rikosseuraamusjärjestelmän puitteissa.

Sen sijaan minua häiritsee keskustelussa kollektiivisen syyllisyyden jakelu. Jos joku arabi, joku muslimi tai joku maahanmuuttaja tekeekin tällaisia rikoksia, se ei tarkoita, että syyllisyys pitäisi ulottaa niihin arabeihin, muslimeihin ja maahanmuuttajiin, jotka ovat moiseen syyttömiä. Vaikka joissain ulkomaalaisryhmissä esiintyisi jopa tilastollisesti havaittuja poikkeamia joidenkin rikosnimikkeiden tekijöinä, se ei edelleenkään poista sitä tosiasiaa, että enemmistö näiden ryhmien jäsenistä ei ole raiskannut eikä ahdistellut. Tuomittakoot ja karkotettakoot minun puolestani raiskaajat, mutta ne muut eivät ole millään muotoa syyllisiä asiaan.

Toinen häiritsevä piirre on motiivien käsittely eksotisoivassa diskurssissa. Yhteiskuntatieteiden puolella puhutaan asioiden ja ilmiöiden uskonnollistamisesta ja kulttuurillistamisesta. Toisin sanoen, jos suomalainen tai saksalainen raiskaa, hän on huono ihminen, perverssi ja ehkä hullu (hulluus on aina hyvä peruste rajata jokin teko yksittäistapausten maailmaan, jolla ei saa olla yleistettävyyttä muihin). Jos kuitenkin egyptiläinen tai irakilainen raiskaa, niin hänen oletetaan raiskaavan siksi, että on arabi ja/tai muslimi. Maahanmuuttajien rikosten oletetaan jotenkin kumpuavan heidän 'kulttuuristaan' ellei peräti rodullisista tai geneettisistä ominaispiirteistä, kun taas vastaavat rikokset valtaväestön tekeminä eivät tietenkään voi johtua suomalaisuudesta, saksalaisuudesta tai kristinuskosta.

Eksotisoivaa diskurssia edustavat erikoiset, eksoottisista kielistä johdetut sanat, joilla korvataan samoja ilmiöitä kuvaavia suomen tai saksan kielen sanoja. Kun esimerkiksi puhumme itsepintaisesti Allahista emmekä Jumalasta, eksotisoimme islamia ja korostamme sen erilaisuutta käyttämällä Jumalasta arabiankielistä nimeä, joka ei ole islamin Jumalan erisnimi vaan yksinkertaisesti Jumala arabiaksi - myös arabiankieliset kristityt sanovat Allah. Ja vaikka pidänkin tällaista tapaa yksijumalaisten uskontojen näkökulmasta teologisesti perusteettomana, se on ymmärrettävää niiden kannalta, jotka nimenomaan haluavat korostaa esimerkiksi islamin ja kristinuskon eroa. Monet muslimitkin, varsinkin arabimaailman ulkopuolella, puhuvat Allahista ikään kuin se olisi Jumalan erisnimi.

Heikomilla jäillä ollaan silloin, kun eksoottinen termi omaksutaan kokonaan väärin tai muuten vain harhaanjohtavasti. Sellaisten käyttö on joskus hyödyllistä diskurssianalyysissä, sillä se paljastaa hyvin paljon esimerkiksi käyttäjien ideologisista kytköksistä. Islamofobisessa diskurssissa tällainen termi on ollut taqiyya, alun perin šiialaiseen islamiin liittyvä erikoistermi, jolla tarkoitettiin, että jos uskonvainojen kohteena oleva (šiia) salaa uskonsa (sunnalaiselta enemmistöltä), hän ei tällöin syyllisty valehtelun syntiin. Eräänlainen uskonnollinen hätävale siis. Islamofobinen diskurssi on kuitenkin vääntänyt tästä termistä itselleen fetissin, jolla pyritään osoittamaan, että muslimit valehtelevat ja islam hyväksyy valehtelun.

Kölnin uudenvuoden tapahtumien jälkeen lanseerattiin ja levitettiin voimalla mediaan egyptiläinen termi taharrush gama'i, joka on arabiaa ja tarkoittaa 'ryhmäahdistelua'. Taharrush tarkoittaa suomeksi ahdistelua - samaa kuin englannin kielen sana harassment. Sen perässä oleva sana gama'i on adjektiivi, joka viittaa ryhmään (gama'a). Nämä on vieläpä kirjoitettu egyptiläisittäin - standardiarabiassa ryhmä on jama'a ja siitä johdettu maskuliininen adjektiivi jama'i. Joskus i-kirjain korvataan arabiassa e:llä, kun halutaan korostaa murteellista ääntämistä - sitä miltä vokaali kuulostaa osassa arabimurteita.

Ehkä surkuhupaisinta suomalaisessa keskustelussa oli, että ensimmäiset tiedotusvälineet ja nettipoliisi, jotka poimivat seksikkään eksoottisen termin englannin- tai saksankielisistä lehdistä, sekoittivat väärin kirjoitetun sanan gama'e englannin kielen sanaan game, joka tarkoittaa peliä tai riistaa. Niinpä meillä saatiin nähdä harhaanjohtavia otsikoita 'taharrush-pelistä', ennen kuin joku keksi kysyä asiaa parilta arabiaa osaavalta lähteeltä.

Ksenofobinen äärioikeisto ryhtyi välittömästi markkinoimaan taharrushia meille terminä, joka todistaa, että naisten joukkoahdistelu on ikivanha arabialainen perinne. Toimittajat kertoivat epämääräisesti sitä 'esiintyvän laajalti Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maissa'. Myös Intian joukkoraiskaukset tuotiin keskusteluun, vaikka niiden tekijät eivät ole olleet muslimeja vaan hinduja. (Enkä nyt yritä väittää, etteivätkö Intian muslimitkin luultavasti syyllistyisi raiskauksiin, eivätköhän kaikki maailman kansat ja uskontokunnat.)

Mistä tuo termi taharrush gama'i sitten tuli eurooppalaisiin tiedotusvälineisiin? Termi ei tullut aivan tyhjästä, ja kuten sen egyptiläinen kirjoitusasukin antoi ymmärtää, taustaa oli syytä lähteä etsimään Niilinlaakson suunnalta. Siellä käsitepari oli ilmaantunut keskusteluun jo ennen Tahririn tapahtumia. Sitä käyttivät erityisesti egyptiläiset naisasia- ja kansalaisjärjestöt, jotka pyrkivät nostattamaan tietoisuutta naisten ahdistelusta ja siihen liittyvistä ongelmista.

Useimmat tuntemani arabit ovat sitä mieltä, että Egypti on ollut perinteisesti ongelmallisin arabimaa julkisilla paikoilla esiintyvän naisten ahdistelun suhteen. Sen sijaan Lähi-idän arabimaissa matkustelevat naiset kiinnittävät enemmänkin huomiota paikallisten miesten huomaavaisuuteen. Maghreb - Marokko, Algeria ja Tunisia - ovat ehkä jotain tältä väliltä. Irakilaisilla miehillä on Levantissa maine aggressiivisempina ja machompina kuin muilla Lähi-idän arabikansoilla, mutta tuntemieni irakilaisten nuormiesten (mitä ystävällisimpien ja kohteliaimpien) perusteella epäilen vahvasti, että tuo maine liittyy enemmän irakilaisten 'kovaan' aksenttiin.

Egyptissä julkinen keskustelu ryhmäahdisteluista käynnistyi joitain vuosia ennen vallankumousta, jolloin valveutuneet kansalaisyhteiskunnan piirit havaitsivat, että kyseisenlainen häiriköinti oli lisääntynyt. Muualla arabimaailmassa on kyllä keskusteltu naisten kokemasta ahdistelusta - myös julkisuudessa - mutta ryhmäahdistelu ei ole ollut havaittavissa ollut trendi. Historioitsija Johannes Remy tutki ahdistelutilastoja Egyptistä, Irakista ja Suomesta ja havaitsi ilmiön olevan huolestuttavan suuri kaikissa kolmessa. Egyptissä yli 99 % naisista, Irakissa 80 % ja Suomessa 71 % naisista oli kokenut ahdistelua miesten taholta. Naisten ahdistelu on siis yleisesti ottaen ongelma, johon kannattaisi kiinnittää huomiota sekä arabimaissa että Euroopassa riippumatta siitä, onko tapauksissa jokin yhteys maahanmuuttoon.

Palataksemme Kölniin, kukaan uudenvuoden jälkeen Kölnin joukkoahdisteluista kuulusteltu ei ollut egyptiläinen. Kukaan heistä ei ollut myöskään turkkilainen - vaikka venäläinen propaganda ja sitä monistava äärioikeisto käyttivät paljon palstatilaa Saksassa ja Suomessa Venäjän Turkin-vastaisen geopoliittisen agendan palvelemiseen. Joukossa oli yksi irakilainen. Suurimmat kansallisuusryhmät epäiltyjen joukossa näyttivät olevan algerialaiset ja marokkolaiset. 

Miksi siis niin massiivinen propagandapanostus Egyptiin ja sieltä ammennettuihin termeihin? Siksi tietysti, että amerikkalaistoimittajattaren raiskaus on ollut päälle viisi vuotta cause célèbre, jolla kaksi ryhmää on käynyt propagandasotaansa: virallisen Venäjän propagandakoneisto sekä eurooppalainen islamofobinen äärioikeisto. Molempien kantaviin narratiiveihin on kuulunut äärimmäinen vihamielisyys arabimaiden demokraattisia kansannousuja kohtaan, minkä vuoksi narratiiveissä valehdellaankin säännöllisesti, että Egyptin vallankumous olisi ollut islamistisen Muslimiveljeskunnan tekemä.

Naisten ahdistelu julkisilla paikoilla ei tuntuisi olevan erityisen suuri ongelma vapaamielisimmissä muslimimaissa kuten Turkissa tai Libanonissa. Se ei luonnollisesti ole myöskään kovin suuri ongelma kaikkein ahdasmielisimmissä muslimimaissa kuten Saudi-Arabiassa tai Afganistanissa, koska niissä kaikki sukupuolten välinen julkinen kohtaaminen on niin säänneltyä. Ilmiö näyttäisi keskittyvän sellaisiin maihin, joissa vapaamielisemmät ja konservatiivisemmat kulttuurisuuntaukset käyvät kamppailua toisiaan vastaan puolivapaissa yhteiskunnallisissa oloissa. Tällaisessa kamppailussa eräillä diktatorista järjestelmää tukevilla voimilla olisi voinut olla motiivi häpäistä ja nöyryyttää liian vapaamielisiä naisia, jollaisiksi esimerkiksi Tahririn nuoret mielenosoittajat nähtiin.

Mutta miksi ihmeessä tavalliset, paremman elämän perässä Eurooppaan lähteneet siirtolaiset ja turvapaikanhakijat haluaisivat häpäistä länsimaisia naisia tällaisilla šokeeraavilla operaatioilla? Vaikka joka joukkoon mahtuu hyödyllisiä hölmöjä, näiden mielissä pitäisi kyllä raksuttaa, ketkä tulevat olemaan tällaisen kulttuurisodan lietsonnan ensimmäisiä uhreja. Valitettavasti tällä hetkellä eletään Euroopassa aikaa, jolloin useampi näennäisesti toisilleen vastakkainen äärisuuntaus - jihadistit, äärioikeisto ja putinistit - jakavat kaikki yhteisen tavoitteen lietsoa sotaa sivilisaatiotamme vastaan. Ja tähän kelkkaan hyppääviä idiootteja tuntuu riittävän.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Organisoidusta naisten ahdistelusta

Uutenavuotena nähtiin ainakin kahdessatoista saksalaisen kielialueen kaupungissa organisoitua naisten ahdistelua, johon osallistui mediaraporttien mukaan jopa tuhansia miehiä. Useimpien ahdistelijoiden kerrottiin olleen vaihtelevasti joko turvapaikanhakijoita tai maahanmuuttajia, syyrialaisia, irakilaisia tai pohjoisafrikkalaisia. Julkisuudessa annettiin se kuva, että uhrit olivat pääosin kantaväestöön kuuluvia nuoria naisia ja tyttöjä - siis valkoihoisia eurooppalaisia.

Pahimmat välikohtaukset tapahtuivat minullekin Saksan vaihto-oppilasaikana tutuksi tulleessa suurkaupungissa Kölnissä rautatieaseman ympärillä, johon puheet tuhansista ahdistelijoista ja kymmenistä uhreista liittyivät. Kölnin poliisipäällikkö Wolfgang Albers erotettiin lopulta tapahtumien seurauksena, siinä määrin vakavasta asiasta oli kyse. Toiseksi pahin tilanne oli Hampurissa. Lisäksi samanlaisia tapahtumia raportoitiin Saksassa ainakin Berliinistä, Münchenistä, Stuttgartista, Frankfurtista, Düsseldorfista, Bielefeldistä, Freiburgista ja Weil am Rheinista. Lisäksi vastaavaa raportoitiin naapurimaista Zürichistä ja Salzburgista sekä Ruotsin Kalmarista.

Suomessa koettiin kohun sivujuonne, kun Helsingin poliisilaitos väitti turvapaikanhakijoihin viitaten miesjoukkojen valmistelleen samanlaista joukkoahdistelua myös Helsingin asematunnelissa, johon olisi uudenvuodenyönä kerääntynyt toistatuhatta ulkomaalaismiestä. Vähän myöhemmin KRP kiisti huhut ja antoi Helsingin poliisin kanssa ristiriitaisen lausunnon. Vihreän langan mukaan asematunnelissa ei sattunut ahdisteluja. Hyviä syväkurkkuja poliisin piirissä omaava rikostoimittaja ja salapoliisikirjailija Jarkko Sipilä torjui liioiteltuja huhuja Kirkkonummen pidätyksistä ja raotti hieman tapauksen taustoja. Poliisijohto selitti sitten ristiriitaisia lausuntoja näkökulmaeroilla järjestyksenpidon ja tutkinnan välillä, muttei oikein selvinnyt, olivatko näkökulmaerot tilannekuvaa koskevia vai pikemminkin viestinnällisiä.

Tapaukset aiheuttivat tietysti Euroopan-laajuisen hysterian ja maahanmuuttajavastaisen lynkkausmielialan aallon, mikä epäilemättä oli ollut tarkoituskin. Hysteerisiä mielialoja lietsottiin lisäksi tavanomaiseen tapaan runsaalla disinformaatiolla ja liioittelulla, joihin osallistuivat niin venäläismieliset kuin muutkin äärioikeistolaiset ja maahanmuuttovastaiset toimijat.

Islamofobisista narratiiveista ammentava aatekenttä yhdisti tapaukset Egyptin vallankumouksen yhteydessä tehtyihin Tahrir-aukion ahdistelutapauksiin - mm. puolustusministerin ja Assadin apologeettana viime aikoina profiloituneen islamkriittisen tutkijan suilla. Valitettavasti myös toimittajat sortuivat heti levittämään islamofobisten väärentäjien disinformaatiota. Ylen toimittaja Esa Koivuranta väitti jutussaan, että Egyptin vallankumouksen olisi tehnyt islamistinen Muslimiveljeskunta, mikä on tietysti täysin virheellinen väittämä. Tahririn nuoret mielenosoittajat ja heidän sanomaansa maailmalle välittäneet toimittajathan olivat ahdistelun kohteita ja uhreja - eivät suinkaan tekijöitä.

Virheellinen väite näyttää tulleen toimittajille suoraan ministeri Jussi Niinistön blogista. Joten Suomen puolustusministeri on siis paitsi täysin pihalla siitä, mitä arabikeväässä tapahtui, myös levittää valheellista tietoa Suomen tiedotusvälineisiin. Tämä ei toki ole ensimmäinen kerta, kun perussuomalaiset poliitikot levittävät ilmoille puuta heinää lietsoakseen kielteisiä mielialoja tiettyjä kansanryhmiä, uskontoja ja kansallisuuksia kohtaan. Sitä ikävämpää on, ettei valtamedian yleissivistys riitä korjaamaan tällaisia ilmeisen vääriä tietoja, vaan he toistavat ne suureen levitykseen sellaisinaan ja ikään kuin tosiasioina.

Mutta vihanlietsonta sikseen. Myös minulle Kölnin ja muiden kaupunkien tapahtumat toivat mieleen eräitä aiemmin nähtyjä operaatioita, joiden joukossa juuri Tahririn hyökkäykset nuoria mielenosoittajia vastaan. Vaikka silminnäkijäkertomusten perusteella monissa naisten ahdistelutapauksissa Tahririlla oli kyse nuorisorikollisjengien toiminnasta, kohtasivat mielenosoittajat järjestelmällisiä hyökkäyksiä, joita olivat masinoineet heidän vastustamansa hallinnon turvallisuuspalvelut ja niiden mobilisoimat hakkaajat, samanlaiset joita Syyriassa kutsutaan shabihoiksi ja Ukrainan Maidanilla tituškeiksi. Tällaiset rosvojoukot eivät yleensä ole kovinkaan nuoria vaan enemmänkin keski-ikäisiä robusteja miehiä. Heidän tarkoituksensa on yhtäältä terrorisoida ja häiritä mielenosoittajia, toisaalta provosoida yhteenottoja ja tehdä erilaisia rikoksia kaaoksen ja epäjärjestyksen luomiseksi.

Minusta oli alusta asti selvää, etteivät Kölnin ja muiden kaupunkien tapahtumat olleet spontaaneja eivätkä peräisin mistään turvapaikanhakijoiden kulttuurisesta raiskaustaipumuksesta, kuten rasistiset ja islamofobiset sivustot haluaisivat väestön uskovan. Katsotaanpa, mitä Saksan oikeusministeri Heiko Maas sanoi asiasta:
"Mahdollisesti kaaosta aiheuttamaan rekrytoitiin ihmisiä niin turvapaikanhakijoista kuin Kölniin muodostuneista vakiintuneista rikollisliigoista. Ne ovat pyörittäneet huumekauppaa ja taskuvarkauksia Kölnin vanhassa kaupungissa muutaman vuoden ajan.

Oikeusministeri Heiko Maas (SPD) sanoi epäilevänsä, että kyse voi olla organisoidusta tapahtumasta.

– Koko tapahtuma vaikuttaa ennalta sovitulta, Maas totesi ZDF:n aamuohjelmassa. Hänen mukaansa uudenvuoden yön tapahtumien kaltaista ei tapahdu ilman, että joku on kaiken takana."
Myöhemmin tapahtumien organisoitu luonne on tullut yhä selvemmäksi. Poliisi löysi jopa ohjelappuja, joissa on käännetty saksan kielelle niitä törkeyksiä, joita jalkatyön tekijöiden oli tarkoitus laukoa ahdisteltaville naisille. Donbasin, Harkovan ja Odessan riehujilla oli keväällä 2014 myös tuollaisia lappuja, joissa luki, millaisia huuteluja piti toistella ja mitä vaatimuksia esittää. Samoin Maidania vastaan masinoiduilla ns. Antimaidanin osanottajilla Kiovassa. Heistä suurin osa ei kuitenkaan pystynyt vastaamaan mitään järjellistä toimittajille, he olivat humalassa, sotkivat Mariinski-puistoa törkykuntoon ja muutama valitti toimittajille, ettei heille ollut maksettu Maidanin-vastaisesta toiminnastaan sitä, mitä luvattiin.

Aluksi monissa uutisissa väitettiin kaikkien häiriköiden olleen turvapaikanhakijoita ja suurimman osan olleen syyrialaisia, vasta Saksaan saapuneita. Hieman myöhemmin syntynyt kuva oli varsin toisenlainen ja monipuolisempi, vaikka jutuissa korostettiin edelleen, että ainakin osa häiriköintiin osallistuneista oli ollut turvapaikanhakijoita - poliisin kuulustelemista epäillyistä noin puolet. Kolmenkymmenenyhden epäillyn joukossa oli yhdeksän algerialaista, kahdeksan marokkolaista, viisi iranilaista, neljä syyrialaista, kaksi saksalaista, yksi serbi, irakilainen ja jopa Yhdysvaltain kansalainen.

Silminnäkijä nimeltä Lieli Shabani, 35-vuotias nainen, joka oli tullut Iranista turvapaikanhakijana, oli seurannut tapahtumia Kölnin katedraalin portailta ja kertoi haastattelussa nähneensä kolmen arabiaa puhuneen miehen koordinoineen toimintaa ja jakaneen ohjeita jalkatyön tehneille miehille.
"Kuvaten 'koordinointitaktiikaksi' kutsumaansa käytöstä Shabani kertoi: 'katselin jonkin aikaa, kun kolme hyvinpukeutunutta miestä jakeli ohjeita. Kerran kolmen-neljän miehen ryhmä tuli heidän luokseen, sai ojeet ja lähetettiin väkijoukkoon. Sitten toinen neljän-viiden ryhmä tuli paikalle ja he viittoilivat tiettyihin suuntiin ja lähettivät heidät menemään."

Paitsi Tahririlla ja Maidanilla, olen todistanut vastaavaa myös tammikuussa 2006, kun koettiin niin kutsuttuja pilakuvamellakoita. Meille väitettiin, että 'muslimit' olivat raivostuneet Tanskassa ja Norjassa julkaistuista profeetta Muhammedia esittäneistä pilakuvista. Todellisuudessa Tanskan ja Norjan suurlähetystöjen ja konsulaattien polttamiseen Damaskoksessa, Beirutissa ja Teheranissa huipentuneissa pilakuvamellakoissa ei ollut missään vaiheessa kyse spontaanista muslimien vihasta, vaan kyynisten tahojen tahallisesti ja tarkasti masinoimasta operaatiosta pohjoismaisia 'pehmeitä kohteita' vastaan.

Seurasin silloisen damaskolaisen kotitaloni parvekkeelta, kun väkijoukko, joka oli juuri tuikannut Tanskan suurlähetystön tuleen, velloi katua pitkin talolle, jonka kuvittelivat olevan Norjan lähetystö. Heillä oli väärää tietoa, koska kyseinen talo ei enää pitkään aikaan ollut palvellut Norjan valtiota, vaan oli tavanomainen siviilirakennus. 'Vihaista väkijoukkoa' organisoineet koordinaattorit, jotka olivat pääosin nahkatakkisia keski-ikäisiä miehiä ja puhuivat matka- ja lyhytaaltopuhelimiin, joutuivat hetkeksi sekaannukseen, kun kävi ilmi, että talossa olikin nykyisin iranilaisia. Nämä toivat Iranin lipun parvekkeelleen ja seurasi kiivas sananvaihto - mielenosoittajat oli selvästi tuotu aivan väärään paikkaan.

Organisaattorit saivat tilanteen haltuunsa, esittelivät talon parvekkeelta Tanskan suurlähetystöltä riistettyä vaakunakilpeä voiton merkkinä ja ohjasivat sitten väkijoukon kävellen puolentoista kilometrin päähän Norjan uudelle suurlähetystölle, jonka polttivat. Koko tänä aikana Syyrian turvallisuuspalvelu ei estänyt heitä mitenkään. Kun kuitenkin osa vihaan nostatetuista jalkamiehistä lähti seuraavaksi kohti Ranskan - ei niin pehmeän kohteen - suurlähetystöä riehumaan, puututtiin asiaan nopeasti vesitykein ja mellakkapoliisein. 

Nykyisin tiedetään, että pilakuvamellakat, mukaan lukien Tanskan ja Norjan suurlähetystöjen polttaminen, olivat Syyrian ja Iranin turvallisuuspalvelujen organisoimia. Mukaan oli mobilisoitu Hizbullahin kaltaisia ääriliikkeitä, Assadin hallitukselle myötämielisiä sunni-islamisteja sekä asemaltaan heikkoja palestiinalaispakolaisia, joita on kyseisissä maissa usein mobilisoitu maksetuiksi mielenosoittajiksi aina kun pitää saada aikaan meteliä ja kaaosta.

Suurin osa näistä vihaisista väkijoukoista tuskin tiesi toimintansa tarkoitusta. Keskeisimmät operaatiot kuten suurlähetystöjen murrot ja tuleen tuikkaamiset tehtiin ammattilaisten toimin. Suurin osa väestä oli paikalla vain savuverhona - he tekivät sen joko käskystä tai rahasta. Tällaisia joukkoja ei ole lainkaan vaikeaa mobilisoida köyhissä maissa, varsinkin jos organisaattoreilla on hyvät yhteydet esimerkiksi eräiden järjestöjen, nuorisoliikkeiden tai moskeijojen johtajiin. Ihmiset ovat tottuneet tottelemaan määräyksiä. Samasta oli kyse myös niissä 'vihaisissa kansanjoukoissa', jotka hyökkäsivät Tahririn ja Maidanin mielenosoittajien kimppuun sekä koettivat saada aikaan tulipaloja, rikoksia ja yleistä kaaosta.

Olen jo jonkin aikaa varoittanut, että tämä hybridisota tuodaan myös Euroopan maaperälle, kuten on jo parin vuoden ajan tapahtunut. Saksassa, Suomessa samoin kuin Pariisissa, Zürichissä, Malmössä, Brysselissä, Ateenassa ja monissa muissa eurooppalaisissa kaupungeissa olisi kiireesti ymmärrettävä, minkälaisesta toiminnasta tässä on kyse, ja mitä sillä pyritään saamaan aikaan.

Minua ei yllättäisi lainkaan mikäli Kölnin levottomuuksien organisaattoreiden tausta olisi Saddamin ja Assadin turvallisuuspalveluissa. Nämä, samoin kuin lukuisat Venäjän ja Itä-Euroopan entisten kommunististen turvallisuuspalvelujen työntekijät, ovat korviaan myöten sekaantuneet järjestäytyneeseen rikollisuuteen, mukaan lukien ihmissalakuljetus ja Euroopan kaupunkeihin suuntautuva huumekauppa. Eurooppaan laittomasti salakuljetetut siirtolaiset ovat jo matkansa järjestelyjen aikana tottuneet siihen, että heidän on sanottava ja tehtävä asioita, joita organisaattorit käskevät, eikä liikoja kysymyksiä ole syytä esittää.

Kun kysymme ratkaisevan cui bono -kysymyksen, joudumme nopeasti toteamaan, että ainakaan turvapaikanhakijoille ja Euroopan muslimeille näistä tapahtumista ei ollut mitään hyötyä. On kuitenkin yksi toimija, joka selvästi hyötyy. Sama toimija sattuu olemaan myös niitä harvoja, joilla olisi ollut motiivin lisäksi keinot ja tilaisuus. 

Venäjän turvallisuuspalvelu on harvoja toimijoita Euroopassa, jolla on kyky mobilisoida tuhansia miehiä väkivaltaiseen toimintaan yhtäaikaisesti yli kymmenessä keskeisessä kaupungissa ilman että tekijöistä vieläkään oikein ymmärretään, keitä he olivat ja mistä tulivat. Rivimiehiä voidaan pidättää, mutta he eivät todennäköisesti tiedä paljoa. He ovat tällaisten operaatioiden jalkatyövoimaa, joka tekee likaisen työn rahasta tai käskettyinä. Kansallisuuksien ja maahantulotaustojen listaaminen antaa vain viitteellistä tietoa organisoijista - tärkeämpää olisi hahmottaa verkostoja, yhteisiä tekijöitä (esim. poliittisessa profiilissa) sekä niitä järjestäytyneen rikollisuuden kytköksiä, joita taustalla on todennäköisesti hyödynnetty.

Venäjän propaganda on toistanut viime kuukaudet kaikilla tuuteilla maahanmuuttajavastaista teemaa, hyödyntäen nimenomaan seksuaalisia iljettävyyksiä kuten keksittyjä (ja joskus todellisiakin) raiskausuutisia. Venäjän tiedetään varmuudella operoivan voimakkaasti hysteerisen ja äärioikeistolaisen ilmapiirin voimistamiseksi Euroopassa. Enemmän kuin mikään muu vastaavanlainen toimija, nimenomaan Venäjän turvallisuuspalvelu on perinteisesti panostanut paljon seksuaalisia tunnekuohuja hyödyntävään propagandaan, leimaamiseen ja kompromettaatioon. Sellainen ei ole ollut perinteisesti esimerkiksi islamististen järjestöjen tyyliä, joskin tässä on saattanut tapahtua viime vuosikymmenen aikana muutosta, sillä vastaavasta on viitteitä ainakin Da'ishin osalta. Ei ole sattumaa, että juuri Da'ishin turvallisuuspalvelun rakentajat olivat Saddamin turvallisuuspalvelusta - eli ovat saaneet KGB:n koulutuksen.

Mikäli tapahtumien takana olisi Da'ish tai jokin muu islamistinen organisaatio, on silloin syytä huoleen, sillä näiden koordinointi- ja mobilisointikyky Euroopassa osoittautuisi silloin olevan samalla tasolla kuin vihamielisten valtiollisten turvallisuuspalvelujen. Heillä olisi silloin myös vahva osa järjestäytyneen rikollisuuden verkostosta sellaisissa kaupungeissa, joissa kyseisiä verkostoja ovat perinteisesti hallinneet entisten kommunistileirin maiden turvallisuuspalveluihin kytkeytyneet ammattirikolliset. Islamistinenkin tutkintalinja on syytä ottaa vakavasti ja selvittää - varsinkin mikäli se johtaa mainittujen kahden ryhmän keskinäisten yhteyksien jäljille.

Muuan ääriliike, jolla on ollut vahva osuus Euroopan järjestäytyneessä rikollisuudessa, on kurdien PKK, johon Venäjä on jälleen viime aikoina voimakkaasti panostanut. Se on aiemmin pystynyt samanlaisiin koordinoituihin operaatioihin, kuten yhtäaikaiset polttopulloiskut Turkin lähetystöihin, konsulaatteihin, yrityksiin ja kulttuurikeskuksiin Wienissä, Baselissa, Salzburgissa, Hampurissa ja Helsingissä vuonna 2008. Vaikka yksi aiemmin linkitetyn artikkelin silminnäkijöistä kertookin nähneensä Kölnin riehujien joukossa myös kurdeja ja balkanilaisia, eivät epäilykset mielestäni tällä kertaa voi kohdistua mihinkään sellaiseen äärijärjestöön, joka rajoittuisi yhteen tiettyyn kansallisuuteen. Pidätettyjen kirjava tausta osoittaa taustalla olevan jotain kansainvälisempää.

Poliisi ja tiedustelu eivät kuitenkaan saa välttämättä tarvittavaa työrauhaa tähän - siitä muukalaisvastainen riehuminen ja öyhötys pitävät huolen. Tällaiset iskut palvelevat erinomaisesti eurooppalaisen äärioikeiston asiaa, jota Venäjä on muutenkin jo vuosikaudet tukenut, lietsonut ja ohjannut toivomaansa suuntaan. Valitettavasti Suomen poliisijohdon samoihin aikoihin osoittama hyssyttely ja ymmärrys kansallissosialistisen ääriliikkeen katupartiointia kohtaan suomalaiskaupungeissa ei anna kovin hyvää käsitystä poliisin tilannekuvasta - ei vaikka sitä olisi oikeutetustikin voinut myöhemmin selittää väärinkäsitykseksi.

Omat maahanmuuttajaystäväni Suomessa kehuvat edelleen Suomen poliisin toimintaa ja kertovat asiallisista aloitteista ja yhteistyömuodoista. Hyvä niin. Naiivi ei kuitenkaan pidä olla. Tänä päivänä elämme maailmassa, jossa useampi erivärinen mutta yhtä häikäilemätön ja laista piittaamaton ääriliike on valmis tuhoamaan yhteiskunnallista luottamustamme ja kansalaistemme turvallisuutta tavoilla, jollaisia ei ole vähään aikaan koettu. Sekä jihadistit että uusnatsit rekrytoivat vankiloista ja väkivaltarikollisista - tällaisille ihmisille ei saa luovuttaa katujen valtaa. Lisäksi muuan suurvalta lietsoo ja tukee tätä kehitystä kyynisesti ja häikäilemättömästi oikeusvaltioidemme rapauttamiseksi. Kyse on hybridisodasta, ja yhteiskuntiemme on kyettävä siltä puolustautumaan. Strutsien on nyt vedettävä päänsä esiin ja katseltava ympärilleen.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Joulun henki

Länsimainen joulumme ei ollut täällä Kiovassa valkea vaan vetinen. Sitten tarvottiin muutama päivä pikkupakkasissa ja loskassa. Uuden vuoden edellä tulivat lopulta pysyvä lumipeite ja paukkupakkaset. Tai sellaisilta nämä täkäläiset kymmenestä viiteentoista pakkasastetta ovat tuntuneet, kun talojen eristykset ovat mitä ovat. Vuosi on vaihtunut ja ortodoksinen joulu on parin päivän päässä, Suomen loppiaisena ja sitä seuraavana päivänä.

Perheettömänä minulla ei ole tarpeita säntäillä jouluna ostoksilla ja esittämässä pukkia. Joulukortteja en ole lähettänyt mihinkään enää vuosikausiin ja kaikenlaista kimaltelevaa joulukrääsää välttelen parhaani mukaan. Muutamaa läheistä muistan yleensä lahjoilla. Ukrainalainen ystävättäreni saa persialaisia runoja ja merinohuivin. Muutama muu ystävä saa kirjan tahi suklaarasian. Suomessa oleville perheenjäsenille ja muutamille muille hankin nimissään aarniometsän palasia Luonnonperintösäätiön ja World Land Trustin kautta. Toisin kuin suklaa, joulutähden terälehdet ja tarpeeton tilpehööri, maa on jotain arvokasta ja kestävää - sellaista, jonka suojelemiseen kannattaa investoida.

Ennen kaikkea investoin kuitenkin ihmisiin. Joku toinen tekee niin antamalla rahaa jollekin isolle organisaatiolle, joka sitten tekee hyväntekeväisyyttä jossain kaukana, ilman että lahjoittajan omat kädet likaantuvat katuojissa tai tahriutuvat haavoittuneiden vereen. Järjestöjen tukeminen on varmaan ihan hyvä toimintatapa monille, ja ammattitaitoisia ja luotettavia järjestöjähän löytyy. Itse harrastan kuitenkin investoimista ihmisiin, joihin minulla on edes jokin henkilökohtainen kontakti. Tämä on erityisen tärkeää juuri siksi, että haluan korostaa kyseen olevan investoimisesta, ei hyväntekeväisyydestä. On tilanteita, joissa hyväntekeväisyyttä tarvitaan, mutta ei kukaan tule onnelliseksi siitä, että on muiden auttamisen armoilla. Ihmisille on tärkeää, että joku uskoo heihin, ja että he sitten pystyvät seisomaan omilla jaloillaan ja tulemaan vahvoiksi, auttaakseen vuorostaan jotakuta muuta.

Vaikka minulla ei ole omia lapsia, kummilapsia on siunaantunut muutaman läheisimmän ystäväni jälkikasvusta, virallisina ja epävirallisina. Heistä vanhin aloitti vastikään koulunkäynnin. Lisäksi aiemmat harrastukseni eräiden foorumien kirjoittaja-, konsultointi- ja ylläpitotehtävissä toivat tyköni joukon lahjakkaita nuoria, jotka löysivät kuka innoitusta ja kuka tukea siitä, mitä kirjoitin. Heistä osa muuttui seuranneiden vuosien aikana kirjeenvaihtajista ihan oikeiksi ystäviksi, vaikka useimpia heistä en ole koskaan nähnyt tosielämässä. Joistain en tiedä edes oikeaa nimeä.

Heitä on eri maista, eri kulttuuripiireistä, poikia ja tyttöjä. Useimpia heistä yhdistää samankaltainen profiili, koska he ovat tulleet kanssani yhteyteen samojen foorumien kautta: He ovat useimmiten selvästi keskivertoa älykkäämpiä, toisinaan huippuälykkäitä nuoria, lähes poikkeuksetta introverttejä, joilla on lahjakkuutta toisaalta tietotekniikan, toisaalta joko sana- tai kuvataiteellisten harrastusten parissa. Useimmat heistä ovat kehitysmaista, mutta osa myös Euroopasta ja Amerikoista. Useimmat heistä ovat kokeneet nuoressa elämässään kovia: sotaa, kotinsa menettämistä, murhia, perheväkivaltaa, kiusaamista, itsemurhayrityksiä ja vakavaa masennusta. Taide versoo usein vaivatusta maasta.

Elämä ja sosiaaliset suhteet eivät aina ole kovin helppoja nuorille, jotka ovat ympäristöään älykkäämpiä ja lahjakkaampia. On masentavaa, kuinka moni erityislahjakas elämä menee hukkaan, koska ei ole edes sitä yhtä aikuista, joka olisi uskonut heihin - ja osannut vielä lisäksi sanoa tai tehdä jotain kannustavaa. Erittäin monelle internet on ollut ainoa ikkuna vapauteen. Siellä he ovat voineet hankkia ystäviä, jakaa ajatuksiaan ja olla luovia, tarvitsematta esiintyä omilla nimillään ja kasvoillaan. On raivostuttavaa, kuinka jotkut netin anonymiteettiä vastaan hyökkäävät tahot perustelevat vaatimuksiaan automaattitunnistautumisesta lasten suojelemisella, vaikka juuri anonymiteetti on lasten paras suoja. Se on sitä niin pedofiilejä, muunlaisia hyväksikäyttäjiä kuin myös omien vanhempien, opettajien ja koulukiusaajien urkintaa vastaan. Lastensuojelijoiden tulisi ennemminkin aina kehottaa lapsia ja nuoria anonymiteettiin ja olemaan paljastamatta netissä oikeita nimiään, kasvojaan ja henkilötietojaan.

Muutama noista nuorista on nyt aikuisia tai aikuistumassa, joten päätin tänä jouluna muistaa heitä jollakin erityisellä. Yhdelle maksoin hänen opiskelija-asuntolansa vuokran. Toiselle hankin hänen pitkään toivomansa kameran - hän haluaa tulla elokuva- ja dokumenttiohjaajaksi ja on jo osoittanut lahjansa valokuvaajana heikolla kännykkäkameralla. Koska kumpikin asuu kehitysmaissa, summat olivat minun kannaltani pieniä, mutta heille elämässään käänteentekeviä. Niillä oli erityinen vaikutus, koska ongelma, johon ne toivat vastauksen, oli kummassakin tapauksessa nuorten itsensä identifioima. Eivät he koskaan pyytäneet, mutta pitkän yhteydenpidon kautta tiesin tarkalleen, millä olisi merkitystä; mikä olisi sellainen käytännön ongelma, joka minun olisi varsin helppoa ratkaista.

Kolmas, georgialainen, on nyt 19-vuotias, ja hän kertoi joulun alla haluavansa tulla käymään Kiovassa. Vastasin hänelle, että tervetuloa, koska tiesin olevani joulupyhät täällä ja melko vapaana. Kehotin ottamaan mukaan lämpimiä vaatteita, koska täällä olisi kylmä. En ollut koskaan tavannut häntä aikaisemmin ja tiesin lähinnä, millaisia asioita hän harrasti taidealoilla. Mutta minulla käy usein vieraita ja vierashuoneeni on toiminut muutaman päivän tukikohtana jo monelle toimittajalle, tutkijalle, kirjailijalle ja opiskelijalle. Georgialaisilla nuorilla, kuten ukrainalaisillakaan, ei ole liiemmin rahaa, joten oli selvää, että hän olisi tervetullut asumaan vierashuoneessani jonkin halpahostellin sijaan.

Hänen piti saapua jouluksi, mutta kun menin lentokentälle vastaan, hän ei tullutkaan. Hänellä oli ongelmia kotimaassaan. Ajattelin jo, ettei hän todennäköisesti tulisikaan. Pari päivää joulun jälkeen sain kuitenkin yöllä viestin, jossa hän kertoi saapuvansa aamulla. No, ajoin lentokentälle ja löysin sieltä vaiteliaan, taideopiskelijan näköisen nuorukaisen, jonka vein asunnolleni, näytin nopeasti paikat, kerroin kadulta löytyvän kauppoja ja muuta nähtävää, ja lähdin itse töihin.

Vasta illalla ehdin puhumaan hänen kanssaan paremmin, ja kävi ilmi, että hänen Kiovaan tulonsa olikin pakomatka. Hänen äitinsä oli kuollut ja välit isään olivat katkenneet lopullisesti pari vuotta aiemmin tämän tappouhkailtua poikaansa. Poika oli paennut ensin isoäitinsä luo, mutta isä oli ilmaantunut sinne rähisemään, joten poika oli nukkunut seuraavia öitä kaduilla ja sittemmin asunut useiden ystäviensä nurkissa. Ymmärsin hänen tarvitsevan lähinnä tauon elämästään. Niinpä olohuoneeni sohvasta tuli hänen tilapäinen kotinsa. Aiemmin mainitussa vierashuoneessa lattia räjähti valitettavasti aatonaattona, kun patterista oli valunut vettä sen alle, ja koko huoneen sisältö piti evakuoida siksi aikaa, kunnes lattia kuivuisi niin kuivaksi, että parkettimestari voisi tulla uusimaan tuhoutuneen lattian.

Vaikka kaveri oli sympaattinen, oli minulle jotenkin vierasta tulla iltaisin kotiin, jossa hän oli siivonnut, tiskannut, käynyt kaupassa ja parhaimmillaan tehnyt ruokaakin. Piti totuttautua kaikenlaisten teinitapojen läsnäoloon yksityisissä tiloissani: Siihen, että hän makaili sohvallani kuuntelemassa musiikkia kovalla - usein samoja kappaleita uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Onneksi hänellä on hyvä musiikkimaku ja hän pitää monista samoista bändeistä kuin minäkin. Joskus tosin kahdeskymmenes kerta yhteen menoon Musen kappaleita Uprising, Resistance, Unnatural Selection tai Guiding Light on minullekin liikaa. Jos olisi koko albumin kertaus, mutta että sama kappale kerta toisensa jälkeen...

Taikka siihen, että hän ottaa jatkuvasti selfieitä itsestään, muokkaa niitä minun kameroillani ja tietokoneillani ja postailee niitä someen. Hän on selvästi lahjakas esteettisesti, graafisesti ja kuvamanipulointiasioissa, joten suosittelinkin hänelle jo töiden hakemista noilta aloilta. Hän on myös jotenkin saanut elokuvat näkymään netitse vanhalta läppäriltäni, jonka annoin käyttöönsä. Minä en siinä koskaan onnistunut ilman jatkuvia häiriöitä. Hän kommentoi ääneen elokuvia ja videoita silloinkin kun yritän tehdä töitäni.

Olen oppinut, mitä ovat kartuliksi sellaiset ilmaisut kuin "cool", "loistavaa" ja "virallisesti hullu". Olen yrittänyt nalkuttaa hänelle siitä, että -15 asteen pakkasessa kannattaisi mieluummin käyttää lämpimiä vaatteita kuin muotivaatteita. Ostin hänelle noin kolme euroa maksavan pipon, joka sopii Kiovan talveen paremmin kuin merkkilippalakki. Otin hänet viikonloppuna mukaani käymään Odessassa, siinä toivossa että Mustanmeren rannalla olisi lämpimämpää, mutta siellä oli yhtä kylmä ja päälle vielä hyytävä merituuli.

Tänä iltana hänen piti lähteä takaisin Georgiaan, mutta jo eilen illalla huomasin, että jokin oli vinossa. Hän oli vajonnut hiljaisen masennuksen valtaan, samanlaisen, jossa tilassa hain hänet lentokentältä viikkoa aiemmin. Ollessaan epävarma ja peloissaan hän alkaa puhua lapsen äänellä. Kävi ilmi, että hänellä ei itse asiassa ollut paikkaa, mihin palata. Se ystävä, jonka luona hän oli asunut Tbilisissä, oli saanut työpaikan Saksasta ja lähtenyt.

Kävimme sitten pitkän vakavan keskustelun siitä, mitä on itsenäisyyden hankkiminen, ja kuinka tärkeää olisi saada asiat järjestykseen kotimaassa. Ennemmin tai myöhemmin mahdollisuuksia kyllä löytyisi älykkäälle ja lahjakkaalle nuorellemiehelle, joka osaa hyvää englantia. Tänä vuonna georgialaisten pitäisi saada viisumivapaus EU-alueelle, joten matkustaminen opiskelupaikan tai työn perässä ei sekään enää olisi niin ylipääsemätön ongelma kuin vielä jokin aika sitten, jolloin Ukraina oli yksi niistä harvoista maista, joihin georgialainen nuorimies pystyi matkustamaan ilman säännöllisiä tuloja. (Lennot ovat parhaimmillaan alle satasen eivätkä georgialaiset ja ukrainalaiset tarvitse toistensa maihin viisumia.)

Lopputulos oli joka tapauksessa se, että minulla on nyt eräänlainen perheenjäsen täällä. Muuan balttilainen kollegani jo vitsaili, että sain ottopojan. Toistaiseksi olemme siirtäneet hänen paluulentoaan vajaalla kahdella viikolla. Sen pitäisi antaa hänelle riittävästi aikaa saada ainakin joitain asioitaan kotimaassa siinä määrin järjestykseen, että voisi palata. Enhän minä voi häntä kadulle heittää. On sentään joulu ja kaikkea.

Olen jo ehtinyt jotenkin tottua siihen, että hän on läsnä, että siitä syntyy jonkin verran ääniä, ja että hänen tavaroitaan on pitkin olohuonetta. Muuten oikeastaan vain hyödyn. Hän on näyttänyt päättäneen osoittaa kiitollisuuttaan tekemällä niitä kotitöitä, joita olisin muuten teettänyt täällä kerran viikossa käyvällä kiertävällä taloudenhoitajattarella. Voin antaa vieraalleni viikkorahana sen, minkä kyseinen ulkopuolinen olisi muuten saanut. Ja kertoa hänelle iltaisin kaikesta, mitä tiedän stipendien ja työpaikkojen hakemisesta. Antaa linkkejä ja suositella joitain ystäviäni, joilta hän voi kysellä lisää neuvoja. Jahka lattiamestari on päässyt tekemään työnsä, poika saa asua vierashuoneessani. Se oli aiemmin niin kylmä, etten ole talvella juuri käyttänyt sitä, mutta nyt asia on hoidettu ylimääräisellä patterilla, joka tuotiin sinne lattian kuivattamista varten.

Tänään hän oli miettinyt kaikkea aiemmin sanomaani ja palatessani töistäni hän halusi kertoa minulle, kuinka hän oli tehnyt päätöksen luoda uuden version itsestään. Hän oli etsinyt käsiinsä vanhoja kuvia itsestään ajalta ennen kuin vanhempien kanssa kävi niin kuin kävi. Hän näytti kuvia iloisesta ja viattomasta pojasta - sanoi kaipaavansa sitä poikaa, joka noissa kuvissa oli (joka hän oli kerran ollut). Hän ei luovuttaisi eikä enää vajoaisi masennukseen, se olisi vähintä mitä hän voisi tehdä. Hän uskoisi taas itseensä ja kaikki ongelmat olisivat tavalla tai toisella ratkaistavissa, vaikka se veisi jonkin aikaa.

Muistan hämärästi Disneyn jouluelokuvan, jossa jonkinlainen joulun henki koetteli päähenkilön inhimillisyyttä ja hyvää tahtoa. Ehkäpä georgialainen jouluvieraani oli minun joulunhenkeni. Jos hän onnistuu avullani saamaan elämänsä jälleen tolpilleen, kirjoittautumaan yliopistoon tai pääsemään johonkin mainostoimistoon tai lehteen töihin, silloin tulemme varmaan kumpikin muistamaan tämän joulun lopun ikäämme. Toivon, että kun vien hänet lopulta lentokentälle, Georgiaan palaa nuorimies, joka sekä uskoo itseensä että ajattelee jonkun muunkin uskovan häneen.

lauantai 2. tammikuuta 2016

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Epäsäännöllisenä tapanani on ollut toisinaan kirjoittaa vuodenvaihteen yhteydessä ennustuksia tulevalle vuodelle. Aiempien vuosien osalla sellaisia löytyy tästä blogista joulukuiden lopuista tai tammikuiden aluista, milloin en ole ollut vuodenvaihteessa jossakin matkoilla.

Hullut vuodet näyttävät jatkuvan maailmassa, jonka hallitsevimpiin makrokulttuurisiin trendeihin kuuluvat edelleen vastuunvälttely, vieraantunut ajelehtiminen ja tunnepohjainen reaktiivisuus. Toisinaan kuulee syytettävän tästä kaikesta sosiaalista mediaa, mutta tällaisissa syytöksissähän on kyse juuri mainitusta vastuunvälttelystä. Sosiaalinen media, älykännykät ja muu välineistömme vain heijastaa omista ratkaisutaipumuksistamme kehkeytyvää kulttuuria.

Hysteerisiä piirteitä saavan tunteilun ja reaktiivisen käyttäytymisen lisääntyminen näyttää jokseenkin yhtä universaalilta kuin moderni välineistönsä. Kysymys ei ole yksinomaan länsimaisesta ongelmasta, vaan sama heijastuu selvästi nuoremmista sukupolvista esimerkiksi Itä-Aasiassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa, luultavasti muuallakin. Länsimaailman ulkopuolella se vaikuttaa teinien ja nuorten aikuisten ilmiöltä. Se näkyy esimerkiksi niistä pitkän ja vaivalloisen matkan Irakista ja Syyriasta Pohjois-Eurooppaan tehneistä siirtolaisista, jotka tulevat sosiaalisen median huhuja seuraten, dokumentoiden matkaansa älypuhelimin, odottavat suuria ja lähtevät sitten parin kuukauden kuluttua turhautuneina takaisin, kun pohjoisissa periferioissa olikin kylmää, pimeää ja ikävää.

Länsimaissa ilmiö on sen sijaan läpäissyt kaikki ikäluokat, mukaan lukien vanhimmat ja hallitsevan eliitin. Nykylännen ehkä luonteenomaisimpiin piirteisiin kuuluu käsittämätön johtajuusvaje. Saan miettiä viimeisten kahden vuosikymmenen ajalta ankarasti keksiäkseni ainuttakaan todella hyvää poliittista johtajaa länsimaailmasta, ja sittenkin löydän heitä lähinnä melko pienistä maista eli maailmanlaajuisesti vähäpätöisen vaikutusvallan omaavista tehtävistä. Koska länsimaat ovat demokratioita eli poliittinen johtajuus reflektoi kansan tahtoa, on kyse nimenomaan kulttuurisesta ilmiöstä: johtajuuspula on seurausta siitä, ettei kansa arvosta hyvää johtajuutta, vaan pikemminkin vastuunvälttelyä, tunnetrippailua ja helppoheikkejä. Mieleen tulevat amerikkalaisten yläkoulusarjojen suosituimmuuskilpailut nykyaikaisen länsimaisen kansanvallan mallina.

Kun sitten Lännen viholliset käyttävät kaikkea tätä sumeilematta hyväkseen, vallaten kaupungin siellä ja murhaten väestön tuolla ilman että kukaan katsoo voivansa tehdä asialle mitään, kyse ei ole vihollistemme kaikkivoipaisuudesta vaan omasta kyvyttömyydestämme vastata millään järjellisellä tavalla. Vastaamme vastuunvälttelyllä, reaktiivisuudella ja tunnepitoisella hysterialla.

Venäjä jatkaa aggressiotaan, joka ei ole katoamassa mihinkään. Vaikka Venäjän taloudella menee huonosti, sotakoneistolla, vakoilukoneistolla ja propagandakoneistolla ei ole eikä tule olemaan puutetta resursseista eikä etenkään poliittisesta tahdosta näiden satsausten takana, sillä Venäjä uskoo saavansa öljyn hinnan takaisin nousuun ja rahat pois tyhmiltä ja heikoilta kiristettäviltään nimenomaan aggressiivisen toiminnan keinoin. Tämähän on täysin järkevä oletus etenkin niin kauan kuin Venäjä voi luottaa siihen, ettei länsimaissa vastata tähän muuten kuin vastuunvälttelyllä, reaktiivisuudella ja tunnepitoisella hysterialla. Tai peräti Tukholma-syndroomalla.

Niinpä Venäjä jatkaa hyökkäystään sekä Ukrainan että Syyrian rintamilla. Se pyrkii Moldovan epävakauttamiseen, Georgian eristämiseen, Azerbaidžanin sitomiseen itseensä ja kiihdyttää toimintaansa läntisemmillä kohdealueillaan, etenkin Balkanin, Suomen ja Baltian suunnilla.

Venäjän eteläinen rintama elää koko pituudeltaan, Keski-Aasiasta ja Afganistanista Iranin ja Irakin kautta itäiselle Välimerelle. Venäjän tavoitteina on epävakauttaa alueen niitä maita ja hallituksia, jotka ovat ulkopoliittisesti Länteen suuntautuneita, nostaa öljyn hinta, evätä mahdollisimman paljon maa-aloja länsimailta ja lietsoa länsimaiden vihollisia, kuten Da'ishia ja Talibania, offensiivisempaan toimintaan. Venäjän toiminnan suorimpina kohteina ovat Turkki, Pakistan ja länsimieliset arabihallitukset, jotka ovat kaikki sunnalaisia, joten Venäjän eteläinen liittolainen Iran jakaa sen strategiset tavoitteet.

Pidemmän aikavälin päämääränä tulee olemaan Persianlahti öljyvaroineen. Venäjä markkinoi länsimaiden äänestäjille vetäytymistä Persianlahdelta mutta tietysti pysyttelemistä öljytaloudessa. Kuinkas muutenkaan.

Vuoden 2016 osalta, mikäli länsimaissa ei koeta herätystä, epäilen Venäjän aluelaajennuksiin tähtäävän hyökkäyssodan aktivoituvan voimakkaammin luoteisella ja lounaisella ilmansuunnalla, joilla Venäjä pyrkii valtaamaan itselleen geopoliittista etupiiriä Itämeren ja itäisen Välimeren alueilta. Tämä on loogista seurausta siitä, että Venäjä on käytännössä onnistunut saamaan Mustanmeren hegemonian itselleen ja käyttää valtaamaansa Krimiä Mustanmeren Nato-maiden Turkin, Romanian ja Bulgarian sotilaalliseen uhkaamiseen.

Itämeren alueella Venäjä pyrkii liittämään Suomen etupiiriinsä ja käyttämään sitä välineenä Länteen integroitujen Baltian maiden, Ruotsin ja Norjan epävakauttamiseen. Ennustukseni on, että vuoden 2016 aikana Ruotsi lännettyy ja Suomi suomettuu. Tämä trendi on ollut näkyvissä jo edellisinä vuosina ja vahvistumaan päin viime vuoden kuluessa. Trendi tulee heijastumaan Suomen sisäpolitiikan, elinkeinoelämän ja yleisen yhteiskunnallisen turvallisuuden heikentymisenä, monenlaisina kummallisuuksina ja mahdollisesti yrityksinä palauttaa itsesensuuri. Suomi on oma-aloitteisesti asettunut alueen heikoksi lenkiksi, joten se houkuttelee kohdistamaan vaikutustoiminnan nimenomaan Suomeen - samaan aikaan toki operoiden Baltiassa ja Ruotsissa.

Itäisen Välimeren alueella on odotettavissa merkittäviä siirtoja. Tämä on pääteltävissä vaikkapa siitä, kuinka suuria määriä sotilaallista iskukykyä Venäjä on siirtänyt Turkin ja Kyproksen ympärille. Venäjän päätavoitteisiin kuuluu eristää Turkki Lännestä - epävakauttamalla se kriisialueeksi, joka pyritään sitten pelaamaan Lähi-idän konflikteista paitsioon, ja viime kädessä mieluiten tekemään siitä Iranin tavoin eteläinen liittolainen Venäjälle. Viimeksi mainitun tavoitteen kannalta Erdoğanin pitkitetty pysyminen vallassa ei olisi lainkaan pahitteeksi Venäjälle, onhan hänessä nähtävissä ilmeisiä ideologisia yhteneväisyyksiä Putiniin.

Syyrian lisäksi Venäjä tulee aktivoimaan muita konflikteja Turkin ympärysmaissa. Otollisimpiin näistä kuuluu Kypros. Venäjän poliittiset vaikuttaja-agentit ovat vallassa sekä Ateenassa että Nikosiassa. Venäjällä on laivasto, ilmavoimat, ilmatorjunta ja erikoisjoukot Syyrian rannikolla aivan Kyproksen kyljessä, ja se lisää edelleen sellaista sotilaallista toimintaa, jonka tarkoituksena on siirtää mahdollisimman suuret alueet Levantissa Venäjän operaatioalueeksi, josta Lännen on pysyttävä poissa kiusallisten välikohtausten kuten hävittäjien alasampumisten uhalla. Näin Venäjä saa työrauhan runsaaseen muuhun myyräntyöhön, puhumattakaan siitä, että sen vastustajat ovat taas de facto luovuttaneet laajoja maantieteellisiä ja merellisiä alueita.

Kypros on ihanteellinen siitäkin syystä, että Venäjä saa hajotettua yhtä aikaa sekä Naton että EU:n. Turkki ja Kreikka ovat Nato-maita ja niiden ajaminen toisiaan vastaan konfliktiin olisi mitä ihanteellisin tapa halvaannuttaa koko Nato, etenkin jos samanaikaisesti Yhdysvallat keskittyy presidentinvaaleihin, joissa pelataan kristittyä korttia ja vasemmistokorttia toisiaan vastaan. Molemmat kortit ovat Venäjän tavoitteiden kannalta edullisia, kunhan asiat propagandalla kehystetään oikein - siinä suhteessahan Venäjällä hyödyllisine hölmöineen ei ole ollut vuosikausiin mitään haastetta.

Kyproksen konfliktin uudelleen aktivointi olisi myös oiva tapa hajottaa ja halvauttaa EU. Ryhtymällä offensiiviin Kyproksella - esimerkiksi sotilaallisilla provokaatioilla Turkkia vastaan - on kaksi asiaa käytännössä selviä: Ensimmäinen on se, että Turkin on pakko reagoida asettumalla Pohjois-Kyproksen tueksi - se on tunnustanut Pohjois-Kyproksen ja taannut sen sotilaallisen turvallisuuden, minkä lisäksi Turkilla on kansainvälis-oikeudellinen asema yhtenä kolmesta Kyproksen suojelusvaltiosta (Kreikan ja Iso-Britannian ohella). Toinen asia on se, että EU:n tai ainakin monien EU-toimijoiden on hyvin vaikea olla asettumatta jäsenmaansa Etelä-Kyproksen tueksi. Vaikka Venäjän masinaatiot tiedostettaisiin, poliittiset prosessit EU:ssa ja sen jäsenmaissa takaavat, että Venäjä saa vapaat kädet. Venäjä aktivoinee myös massiivisen Turkin-vastaisen lobbyn asialle, kuten jo Balkanin sotien aikaan.

Venäjä jatkaa asemansa lujittamista Serbiassa, jota myös käytetään astinlautana ympäröivien Naton jäsenmaiden ja Natoon pyrkivien maiden (Montenegro) epävakauttamiseen. Albania on onnekseen päässyt Naton jäsenmaaksi. Bosnialla ei ole samanlaista tukea. Serbialla ja siten Venäjällä on sekä Bosniassa että Makedoniassa laajat, hampaisiin aseistetut segmentit väestöstä helposti masinoitavissa asialleen. Eurooppalaisten huomio voidaan kiinnittää vaikka maahanmuuttajien läpikulkuun.

Kuten aiempana mainitsin, Lännessä on krooninen pula poliittisesta johtajuudesta, mikä on johtanut siihen, että myös länsimaiden vaikutusvaltaisimmaksi yksittäiseksi poliittiseksi johtajaksi on noussut Vladimir Putin. Tämän ja seuraavan vuoden vaalinäkymät eivät ainakaan toistaiseksi näytä lupaavan asioihin mitään merkittävää parannusta.

Yhdysvalloissa pidetään, kuten kaikki tietävät, presidentinvaalit tänä vuonna, ja tähän mennessä vaalikamppailua on voinut seurata lähinnä kauhulla. Keskeisimmät ehdokkaat molemmilla puolilla näyttävät olevan joko ryvettyneitä pelureita, kylähulluja tai Mantšurian kandidaatteja. Muissa keskeisissä länsimaissa vaalit sijoittuvat lähinnä vuodelle 2017: Ranskan presidentinvaalit, Saksan liittovaltiovaalit ja Iso-Britannian kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Viimeksi mainittu voi pahassa lykyssä aikaistuakin, ja britit äänestävät jo tänä vuonna paikallisvaaleissa.

Eurooppaa vaivaavat EU:n hupenevan elinvoiman lisäksi monet muutkin rakenteelliset ongelmat. Talous on kuralla. Äärioikeisto jatkaa kasvuaan ja diskurssinsa valtavirtaistamista. Maahanmuutosta on tehty ongelma, vaikkei sen tarvitsisi sitä olla. Olen vuosikausia sanonut, että raja-aitojen pystyttäminen on joka tapauksessa turhaa. Jos työntötekijöihin eli sotiin Euroopan ympärillä ei edelleenkään ole poliittista tahtoa puuttua, niin pitäisi puuttua edes vetotekijöihin, eli lopettaa rahan jakelu toimettomuuteen ja ottaa maahanmuuttajat tuottaviin töihin.

Kiina vahvistuu sekä Lännen että Venäjän kustannuksella, eri syistä. Se saattaa pitkällä tähtäimellä olla Venäjän sotapolitiikan suurin voittaja. Viimeisin välipäivinä silmiini osunut uutinen koski Kiinan kehittämää sosiaalisen median peliä, jolla palkitaan puolueen linjaa myötäilevistä ja rangaistaan sen vastaisista mielipiteistä sekä kannustetaan kansaa paitsi ajattelemaan internetissä oikein, myös valvomaan omia sosiaalisia verkostojaan. Länsimaalaisten sosiaalinen käyttäytyminen netissä osoittaa, että peli olisi takuulla menestys täälläkin.

Koska otaksun Venäjän pyrkivän eteläisen rintaman laajennukseen myös Etelä-Aasian suunnalla, on silloin turvallista olettaa, että Putin pyrkii liittosuhteen palauttamiseen ja vahvistamiseen Intian kanssa, etenkin kun pääministerinä on fasistista politiikkaa ja pogromeja jo Gudžaratin osavaltion johdossa tehnyt Modi. Venäjä voinee hyödyntää Intiaa ja Afganistania Pakistanin epävakauttamiseksi samaan tapaan kuin Irania Lähi-idän.

Itä-Aasiaa ja Latinalaista Amerikkaa pystyn näinä päivinä seuraamaan vähemmän intensiivisesti, mutta olen kontaktieni kautta pannut merkille, että ainakin Japani ja Korea ovat lähentäneet välejään, mikä onkin viisasta Venäjän ja Kiinan naapurustossa, Yhdysvaltain harjoittaessa maailmanlaajuista vetäytymistä. Mahtaako Putinin sormi jo alkaa syyhytä Pohjois-Koreankin pyssyn liipaisimella? Venezuelassa chávezilaiset hävisivät vaalit, ja samoin Argentiinassa sosialistisen vastaehdokkaansa voittanut Mauricio Macri astui virkaansa joulukuussa.

Lopuksi on syytä esittää surullinen kommentti maailman tilasta, jossa jatkuvat metsien tuhoaminen ja sukupuuttoaalto. Yhtenä viimeisimmistä esimerkeistä sumatransarvikuono liittyi Sabahin osavaltion ilmoituksella siihen pitkään jonoon maailmamme eläinlajeja, jotka ihminen on hävittänyt sukupuuttoon luonnosta. Vaikka viime vuoden aikana raportointiin monista teknologian läpimurroista, mitkään kehittelemistämme drooneista, älyesineistä ja virtuaalitodellisuuksista eivät voi kompensoida niitä korvaamattomia menetyksiä, joita yhä aiheutamme ainoan toistaiseksi tuntemamme elinkelpoisen planeetan biosfäärille.