Kirjat

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Kevättä Galitsiassa ja Volyniassa

Takatalven jälkeen kevät on viimein lyömässä läpi Kiovassa. Sama oli asiainlaita länsiukrainalaisissa Galitsiassa ja Volyniassa, joissa kävin neljän päivän automatkalla läntisten kirkkojen pääsiäisen kunniaksi. Ukrainalaiset ja useimmat muut ortodoksit viettävät pääsiäistä vasta toukokuun alussa. Matkaseuraksi otin georgialaisen vieraani, ukrainalaisilla kun ei ollut lomaa.

Historialliset Galitsia ja Volynia jakautuvat kumpikin nyt useampaan ukrainalaiseen oblastiin. Volynia on tänä päivänä sen läänin nimenä, jonka pääkaupunkina on Lutsk, mutta oikeastaan myös itänaapurilääni Rivne samannimisine pääkaupunkeineen sekä läntisin osa Žytomyrin lääniä ovat Volyniaa. Historiallinen Volynia ulottui suurimmillaan Puolan puolelle Lubliniin ja nykyiseen valkovenäläiseen Brestiin.

Galitsian pääkaupunki oli aikoinaan nykyisessä Halytšin pikkukaupungissa, josta se siirtyi Lviviin kaupungille nimensä antaneen ruhtinas Leo I:n aikana. Hänen isänsä, ruhtinas Danylo, oli nimennyt Lvivin poikansa mukaan - kaupungin nimet kaikilla kielillä (Lviv, Lwów, Lvov, Lemberg, Leopolis) viittaavat leijonaan. Galitsiakin jakautuu nykyään Puolan puolella olevaan Länsi-Galitsiaan (ulottuen Lubliniin ja Przemyśliin, suurimmillaan Krakovaan saakka) sekä Ukrainan puolella olevaan Itä-Galitsiaan, jonka yleensä katsotaan sisältävän nykyiset Lvivin, Ivano-Frankivskin ja Ternopilin läänit.

Itä-länsi-suuntaiset päätiet ovat Ukrainassa pääosin hyvässä kunnossa (toisin kuin kuulee usein valitettavan) ja nopeita ajaa, joten olimme taittaneet pitkän matkan Kiovasta polesialaisten tasankojen halki Rivneen jo aamupäivän aikana. Rivne (puol. Równe, ven. Rovno) toimi saksalaismiehityksen aikana Ukrainan valtakunnankomissariaatin pääkaupunkina, mikä on osittain syynä siihen, että kaupunki on nykyään huomattavasti muita länsiukrainalaisia lääninkeskuksia tylsempi. Se nimittäin tuhoutui pahoin toisessa maailmansodassa ja uudelleenrakentaminen tapahtui neuvostovallan toimesta - opaskirjan sanoin "ainoalla tyylillä, jonka neuvostoliittolaiset osasivat". Kävimme siellä kuitenkin kaupunkikävelyllä ja lounaalla. Löysin parinkymmenen euron hinnalla kaiken mahdollisen kattavan kannettavan työkalusetin, jollainen Suomessa maksaisi vähintään kymmenkertaisesti.

Varsinainen kohteemme perjantaina oli Volynian läänin pääkaupunki Lutsk (puol. Łuck), johon liittyy kaksi tilastoseikkaa: Ensinnäkin, kyseessä on Transkarpatian (Užhorod) ja Krimin (Simferopol) ohella ainoa ukrainalainen lääni, jonka virallinen nimi ei ole sama kuin läänin pääkaupungin. Toinen merkittävä seikka oli, että Lutsk oli yksi kolmesta viimeisestä lääninpääkaupungista Ukrainassa, jossa en ollut vielä käynyt. Ne toiset kaksi, Donetsk ja Luhansk, taitavat jäädä minun elinaikanani käymättä (Donetskin läänin satamakaupungissa Mariupolissa olen käynyt).

Lutskissa vietettiin ilmeisesti läntisen kalenterin mukaista pitkääperjantaita. Muuten ei ollut oikein selitettävissä, miten hiljainen paikka se perjantai-illasta huolimatta oli. Vaikka useampi ravintola ja oikein mukiinmenevä viinibaari olivat kyllä auki, niissä oli hyvin tyhjää. Lutskin linnaksi nykyään kutsuttava Lubartin keskiaikainen linna on Lutskin vanhankaupungin näkymää hallitseva rakennus. Siellä hallitsi 1300-luvulla Suur-Liettuan ruhtinas Gediminaksen poika Liubartas Demetrijus.

Lauantaina matkasimme Lutskista lounaaseen Lviviin, jossa majoituspaikkamme sijaitsi aivan kaupungin ytimessä, ruhtinas Potockin palatsin luona ja korttelin päässä vanhastakaupungista. Lutskin hiljaisuuteen verrattuna Lviv kuhisi lauantaina elämää aamuyöhön saakka. Kaupunki on mitä viehättävin ja Pohjois-Bukovinan pääkaupungin Tšernivtsin ohella Ukrainan kaunein. Sen arkkitehtuuri muistuttaa Puolan ja Itävalta-Unkarin valtakausista. Paitsi visuaalisesti, myös henkisesti Lviv on eräällä tavoin paitsi Ukrainan ukrainalaisimpia kaupunkeja, myös Ukrainan eurooppalaisin kaupunki. Siellä oli pitkään mittavat puolalais-, juutalais- ja saksalaisväestöt, joista toinen maailmansota ja Puolan siirtäminen länteen tekivät kuitenkin selvää. Suuri osa Lvivin puolalaisväestöstä siirrettiin nykyisen Länsi-Puolan Wrocławiin eli entiseen Breslauhun, joka puolestaan oli liitetty Saksalta Puolaan.

Kaupungin katselemisen lisäksi tarjolla oli katudraamaa ja -musiikkia (jopa Musea soitettiin vanhassakaupungissa kadulla) ja ostoksia viini- ja suklaaerikoisliikkeissä. Sunnuntaiaamuna kaupungilla oli vaisumpaa, mutta se sopi lisäostoksiin ja kirjakaupoissa käymiseen. Georgialainen vieraani hankki kirjan tähtitieteen uusista saavutuksista, joten ehkä siitä lähtee tie NASA:an.

Sunnuntaina kohteenamme oli Ivano-Frankivsk, alkuperäiseltä puolalaiselta nimeltään Stanisławów (ukr. Stanyslaviv, saks. Stanislau), joka Lvivin tavoin on ehtinyt kuulua Puolaan ja Itävalta-Unkariin ennen alueen neuvostomiehitystä. Ukrainalaisen runoilija-kirjailijan Ivan Frankon mukaan uudelleennimetty kaupunki on nykyään Ukrainan ukrainalaisimpia ja alati leimallisesti isänmaallinen. Majoituksemme oli uniaattikatedraalin ja kaupungintalon välissä Galitsiankadulla. Kiersimme läpi vanhankaupungin minulle jo vuosien varrella sangen tutuiksi tulleet nähtävyydet, unohtamatta ostostelua ja hyvin syömistä tässä suomalaiseen hintatasoon nähden absurdin edullisessa kaupungissa. Lvivkin on erittäin edullinen, mutta siellä sentään käy runsain määrin puolalaisia, saksalaisia ja brittiläisiä turisteja, joita paljon harvemmin eksyy Franekiin.

Kävimme sankarihautausmaana toimivassa puistossa. Kerroin viime kesänä Roman Hurykin haudasta - kaupungin oman opiskelijan, joka kuoli Maidanilla helmikuussa 2014 yhtenä taivaallisista sadasta, eli venäläisten tarkk'ampujien surmaamista mielenosoittajista. Nyt valokuvista, runoista, kypäristä ja muusta rekvisiitasta improvisoidun sankarialttarin tilalla oli kokonainen valtava patsas Hurykille. Sankarikultti sen kuin kasvaa. Poikaparka on saanut myös oman kadun Frankivskin keskustaan.

Tuoreemmat haudat viime ja tänä vuodelta kertoivat surullista tarinaansa siitä, että Putinin hyökkäyssota Ukrainaa vastaan jatkuu edelleen, surmaten lisää Ukrainan puolustajia Donbasin rintamalla joka viikko. Samaa tarinaa kertoivat kaupunkien keskusaukioiden laidoilta löytyvät yhä uusien sankarivainajien muistotaulut Rivnessä, Lutskissa, Lvivissä ja myös pienemmissä paikoissa, joissa pysähdyimme kahville automatkojen varrella, esimerkiksi Frankivskin läänin Rohatynissä ja eräässä Ternopilin läänin kylässä, jossa jouduimme keskelle marttyyrihautajaisia. Ikävänä seurauksena ukrainalaisten mielialat muuttuvat katkerampaan ja nationalistisempaan suuntaan - uskottavuutensa moskoviittisen aggression edessä menettävät niin Porošenkon hallinto kuin käsiään vääntelevät länsimaatkin.

Vaikka oli sunnuntai, ilta oli mitä vilkkain Frankivskissa, jonka ravintolat ja baarit olivat nuorisoa täynnä. Ajauduimme yötä kohti metallikonserttiin, jossa tapasimme runsaasti paikallisia nuoria patrioottisine mielipiteineen ja Pohjoismaiden ihailuineen (Suomen ja Norjan ihaileminen tuntuu aina kulkevan käsi kädessä metallimusiikin kuuntelemisen kanssa). Joukossa tapasimme myös Tukholmasta tupsahtaneita hollantilaisia yliopisto-opettajia ja erään kybersota-asiantuntijan.

Maanantaina suuntasimme hiljalleen Ivano-Frankivskista kohti Ternopiliä. Tämä ajo-osuus lukeutuu alueen kauneimpiin - perinteistä kumpuilevaa maaseutua, jota täplittävät syvästi uskonnolliset kylät ja pikkukaupungit mahtipontisine kirkkoineen. Hevosia käytetään yhä laajalti sekä työssä että kulkuvälineinä ja mummoilla on huivit tiukasti päissään. Neuvostomonumentit ovat kadonneet ja tilalla on ukrainalaisittain ymmärrettäviä mutta naapurikansojen kulmia kohotuttavia muistomerkkejä UPA:lle, Stepan Banderalle ja muille sota-aikojen vastarintajohtajille.

Kevään saapumisen havaitsi linnustosta: Puistoissa lauloivat jo kaikkialla kottaraiset ja peipot, pelloilla oli parvittain töyhtöhyyppiä, kiuruja ja räkättirastaita. Haikaranpesät olivat pääosin vielä tyhjillään, mutta ensimmäisen saapuneen kattohaikaran näimme eräässä kylässä Ivano-Frankivskin läänissä nokkaansa kalisuttamassa. Ternopilin läänissä kaarteli muutolla olevia hiirihaukkoja ja Žytomyrin läänissä tuli vastaan harmaahaikara.

Ternopilissä kävimme vanhassakaupungissa myöhäisellä lounaalla ja jatkoimme sitten hyväkuntoista ja suoraa valtatietä illaksi Kiovaan.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Palmunlehviä ja aaseja

Keski-Amerikasta palaamiseni jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon, suuressa maailmassa ja pienessä elämässäni. Mitä maailmaan tulee, joudun korjaamaan ennustuksiani vielä aiempaa pessimistisemmiksi lähivuosien suhteen, johtuen lähinnä poliittisen johtajuuden katastrofaalisesta tilasta läntisissä suurvalloissa. Objektiivisilla tekijöillä mitattuna Länsi olisi toki paljon vahvempi kuin vihollisensa, mutta vaikutusvallassa on se jännä piirre, että sillä on väliä vain jos sitä käyttää. Länsi ei käytä. Sen viholliset käyttävät sitäkin enemmän.

Vielä viime vuonna ajattelin, ettei Yhdysvallat voisi ulko- ja turvallisuuspolitiikan suhteen saada Obamaa vahingollisempaa johtajaa, mutta tätä näkemystä minun on valitettavasti korjattava. Kaikki kunnon miehet on tämänhetkisten tietojen valossa pelattu auttamattomasti ulos presidenttipelistä. Sekä Trump että Sanders olisivat Vapaan Maailman säilymisen kannalta niin tuhoisia johtajia, että ihmisten on ilmeisen vaikeaa edes hahmottaa sitä. Pelkään pahoin, että Lännen kansa tulee vielä kokemaan sen suurella itkulla ja hammastenkiristyksellä, kaivaten ja anellen takaisin kaikkea sitä, mitä heillä vielä vähän aikaa sitten oli, ja mikä pian on mennyttä. On vastenmielistä joutua kannattamaan läntisen suurvallan johtajaksi ryvettynyttä ja korruptoitunutta poliittista peluria Clintonia, mutta Trumpiin ja Sandersiin verrattuna hän sentään tulee järjestelmän sisältä ja eliitin jäsenenä tietää suunnilleen, mistä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on kyse. Clintonin kohdalla ongelmana on se, että hänen väärinkäytöksensä altistavat hänet valtaan päästessäänkin alusta saakka propagandalle ja kiristykselle.

Mutta ei tässä kaikki. Merkit osoittavat tällä hetkellä siihen suuntaan, että Putin voittaa ensi vuonna vaalit sekä Saksassa että Ranskassa. Mikäli Euroopan suurvallat joutuvat yksi toisensa jälkeen uusfasistien valtaan ja Iso-Britannia vielä lisäksi astuu isolationismin tielle kansanäänestyksessä, alkaa olla pian yhdentekevää, mitä ratkaisuja Suomi tai Viro - Ukrainasta puhumattakaan - tekevät. Ruotsi saattaa hyvinkin onnistua pelastamaan itsensä, vaikka Suomen jo valitettavan itseaiheutetulta vaikuttava menetys tulee tekemään siitä rintamamaan ja vaikeuttamaan Ruotsin asemaa monin tavoin.

Venäjä ei ole vetäytynyt eikä vetäytymässä Syyriasta, vaikka näin on meille monesta tuutista väitetty. Päinvastoin, Venäjä on luonut pysyvän sotilaallisen läsnäolon Levantissa ja ottanut haltuunsa laajoja strategisia maa- ja merialueita, taaten siten paitsi Assadin ja Iranin islamistiregiimin, myös Da'ishin hallitsemien alueiden koskemattomuuden. Venäjä kykenee nyt kieltämään Mustanmeren, Levantin ja itäisen Välimeren alueet sekä länsimailta että niiltä alueellisilta valtioilta, jotka olisivat voineet sotilaallisesti puuttua tilanteeseen. Alueiden lisäksi Venäjä on saanut haltuunsa miljoonien asekuntoisten nuortenmiesten reservin sekä tärkeimmät taisteluorganisaatiot ja turvallisuusrakenteet näiden mobilisointiin.

Erittäin aggressiivinen hybridisota Turkkia vastaan jatkuu. Venäjä pyrkii murentamaan Turkin suvereenisuuden ja Nato-turvatakeet käyttämällä terroristiryhmiä sijaissotijoinaan ja luomaan näille koskemattomuuden ilmoittamalla avoimesti tuestaan, johon myös läntiset strategiset hölmöt on sitoutettu. Venäjän lyhyen tähtäimen tavoitteena on ollut Turkin pakottaminen vetämään intressinsä lähialueilta omien ydinalueidensa suojelemiseksi. Tässä Venäjä on onnistunut - Turkki on pakotettu vetäytymään Azerbaidžanin ja Georgian suojeluksesta, Mustanmeren merivalvonnasta sekä maltillisten ja länsiystävällisten voimien suojelemisesta Pohjois-Irakissa ja Luoteis-Syyriassa. Samalla Venäjä on uhannut Istanbulia ja Ankaraa kaikella, taktisia ydinaseita myöten. Hevosenpäät on toimitettu myös Riadiin, Abu Dhabiin ja Dohaan, jotka muutenkin lienevät menettäneet uskonsa vielä vähän aikaa sitten aluetta sotilaallisesti taanneisiin Yhdysvaltoihin.

Pidemmän tähtäimen tavoitteena Venäjällä on eristää Turkki Lännestä ja tukea autoritääristä, länsivihamielistä tendenssiä sen poliittisessa eliitissä. Tähän Venäjä käyttää samoja menetelmiä kuin hybridisodassaan Eurooppaa vastaan: vastakkaisia puolia edustavien ääriryhmien tukemista ja pelaamista toisiaan vastaan, samalla kun vakautta edustavien valtiovaltojen suvereenisuus murennetaan ja luodaan rankaisemattomuuden kulttuuri Venäjän terroristisille ja rikollisille suojateille. Kuten aiemmin Ukrainan kohdalla, Venäjän tarkoituksena on kiistää Turkin oikeus maanpuolustukseen, voimaannuttaa aseellisia terroristi- ja rikollisryhmiä toimimaan rankaisematta sekä delegitimoida Turkin maanpuolustus ja sisäinen järjestyksenpito Länteen suunnatulla propagandalla. Lähikuukausina tulemme kuulemaan Venäjän läntisiltä vaikuttaja-agenteilta (ml. heidän suomalaiset resonaattorinsa) voimistuvia vaatimuksia, että Turkin tulisi neuvotella omaan suvereenisuuteensa liittyvistä elintärkeistä turvallisuuseduista suoraan PKK:n kanssa. Venäläisiä erikoisjoukkoja operoi nyt kaikissa Turkin ympärysvalloissa, samaan aikaan kun Obama viestittää Venäjälle vihreää valoa sekä Levantin että Ukrainan suhteen.

Suomen tulisi seurata kehitystä erityisen tarkasti, koska kaikki tämä on edessä myös Suomen kohdalla. Vastarintakyky on tosin sen verran heikko, että suomalaiset eivät ehkä joudu huomaamaan suvereniteettinsa menetystä ja johtajiensa muuttumista vieraan vallan vasalleiksi ennen kuin on liian myöhäistä. Baltit kohtaavat samoja toimenpiteitä kuin Suomi, mutta heillä on sentään Naton turvatakeet, poliittisen eliitin vahva länsisitoumus ja kansan tietoisuutta lisäävä neuvostokokemuksen rokotus suojanaan. Suomen pässiä viedään sen sijaan päästä (eliitistä) vetäen, kansan seuratessa määkiessä perässä.

Venäjän aluelaajennuksiin kuuluu olennaisena osana omaisuuden uusjako. Niinpä suomalaiset voivat varautua merkittäviin muutoksiin yritysten ja varallisuuden hallintasuhteissa. Myös Ukrainan alueiden haltuunotto oli maailman tämän hetken voimakkaimmalle järjestäytyneen rikollisuuden organisaatiolle taloudellisesti mitä tuottoisin operaatio osittain juuri sen vuoksi, miten valtavia omaisuuksia siirrettiin vähällä vaivalla Venäjän salaisten palvelujen kontrollissa oleville järjestäytyneen rikollisuuden liigoille.

Vaikka menetelmät eivät ole identtisiä, ne tuovat mieleen natsi-Saksan aluelaajennukset, joiden olennaisena osana oli valloitettujen maiden ryöstö pakkodevalvoinnin avulla. Valtakunnanmarkkojen haltijoista tuli kertaheitolla miljonäärejä ja valloitusalueiden väestöstä ryysyläisiä. Mafialta tutut menetelmät ovat myös erittäin toimivia, kun halutaan varmistaa kunkin yhteiskunnan vastenmielisimpien mutta tietyssä mielessä tehokkaimpien elementtien lojaalisuus uusille harvainvaltiaille. Siinä sivussa väkivaltakoneiston palvelijat, hyödylliset hölmöt ja hurraava herrarahvas saavat hetkellisesti kokea katteetonta ylemmyyttä niitä kohtaan, joille propaganda osoittaa uhrien ja häviäjien osan.

Ei kyse ole sen kummemmasta kuin mafian, katujengien tai koulukiusaajien toimintaperiaatteista. Ihmiset ovat helpoimmin manipuloitavissa vetoamalla heidän alhaisimpiin tunteisiinsa. Sallimalla järjenkäytön poiskytkemisen. Niin natsien, kommunistien kuin putinistien ja heitä tietäen tai tietämättään palvelevien eurooppalaisten ja amerikkalaisten uusfasistien menestys perustuu samoihin resepteihin. Niihin nähden jihadistit saattavat - ainakin omiensa silmissä - näyttää hyveellisiltä ritareilta, vaikka ehkä mustilta sellaisilta. Ulkopuolelta katsottuna on selvää, että he ovat samanlaisia alhaisia roistoja. Käyttäväthän he kaiken huipuksi täsmälleen samoja menetelmiä - rikollisten hyödyntämisestä jalkatyövoimana aina pankkien ja korruptiokultakaivosten haltuunottoon.

Herättää minussa pahaenteistä kutinaa, että suomalainen pankkini on kuluneiden puolen vuoden aikana alkanut vaatia selvityksiä yksityisasioistani, kuten ulkomailla asumiseni perusteista, varallisuuteni alkuperistä, lähitulevaisuuden suunnitelmistani varallisuuden investoimisessa sekä syistä, miksi olen tehnyt monia pieniä siirtoja yksityisille eri puolilla maailmaa. Ei myöskään herätä suurta luottamusta Suomeen päin, että minulta udellaan, olenko itse tai joku omaiseni poliittisesti vaikutusvaltaisessa asemassa jossakin kotimaassani. Pääomia hallinnoivat piirit saavat usein vihiä tuloillaan olevasta ennen suurinta osaa poliittisesta saati muusta valtiollisesta koneistosta. Epäilemättä joillekin on tiedossa johtokuntapaikkoja pankeissa, kaasuyhtiöissä ja tulevan turvallisuusinfrastruktuurin alihankkijoissa.

Mutta ehkä tämä kaikki on yhä vain pahinta skenaariota pikemminkin kuin toteutuvaa. Kansainvälistä politiikkaa tänä päivänä seuratessa vain tuntuu siltä, että optimismi kannattaa puolittaa ja kyynisyys tuplata, mikäli haluaa ymmärtää mitä Euroopassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Amerikassa on tällä hetkellä tekeillä. Hajanaisemmat tietoni Itä-Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta eivät lupaa paljoa parempaa. Onneksi Sveitsi, Ruotsi ja Norja todennäköisesti selviävät huomattavasti muita kauemmin ja suhtautuvat yhä myönteisesti ja ei-fasistisesti maahanmuuttajiin, ainakin lainkuuliaisiin ja työ- ja investointihaluisiin sellaisiin.

Parempaa kannattaa paitsi toivoa, myös omien käytettävissä olevien resurssien kautta tavoitella. Jokaisella on ainakin vähän vaikutusvaltaa, ja kyky tehdä jotain. Mutta pahimpaan kannattaa alkaa varautua.

*   *   *

Siirrytään sitten yleisestä yksityiseen ja samalla raadollisesta subliimiin. Luonani on käynyt näin aikaiseksi kevääksi - ja maaliskuun lopun takatalveksi - poikkeuksellisen vilkas virta vierailijoita. Olen kestinnyt vieraita niin Suomesta, Baltiasta, Keski-Euroopasta kuin kaukaisemmistakin maailmankolkista. On ollut tutkijaa, toimittajaa ja bloggaria, pari dokumentaristia ja ohjaajaa, IT-osaajaa ja kirjailijaa. Maksa on käynyt omaa jihadiaan useampien kutsujen järjestäjän kehossa. Toivon, että vierailijoita tulee vielä enemmän kesällä - varsinkin kun Ukraina on yhä olemassa ja vieläpä Euroopan edullisin maa matkailla ja oleilla.

Kävin suomalaisen vieraan ja vierashuoneessani asuvan gruusin kanssa Petšerska Lavrassa, joka on ortodoksien pyhin paikka Kiovan Rusissa. Olen käynyt Petšerin luolaluostarissa jo monta kertaa aiemminkin, mutta yleensä aina jonkun ukrainalaisporukan kutsumana ja jossain tilaisuudessa. Niinpä oli tervetullutta viettää siellä kerrankin aivan yksityinen päivä, pällistellen ortodoksista uskonelämää oikeassa elementissään. Tuon vierailun aikaan luonani asuva georgialainen koki tilapäistä ateistista kautta. Minullakin oli sellainen samanikäisenä, joten ymmärrän häntä, ja muutenkin se edustanee tilapäistä vaihetta ja liittyy joihinkin bändeihin. Kuitenkin hän koki hengellisiä ajatuksia alhaalla luolastossa, jossa ukrainalaiset huojuivat, itkivät ja puhuivat kielillä kuolleiden munkkien kalmojen äärellä. Palatessamme maan pinnalle valoon hän oli kokenut siellä kuolleiden puutarhassa vaeltaessaan rauhaa.

Ukrainalaiset sanovat olevansa maailman ortodoksisin maa. Väite perustuu kaiketi siihen, että Ukrainassa on lukumääräisesti eniten ortodoksisia seurakuntia kaikista maailman maista. Vaikka Venäjällä on kolme kertaa enemmän väkeä kuin Ukrainassa, näistä muutama kymmentä prosenttia edustaa muita uskontoja kuin kristinuskoa ja lisäksi kommunismiin elimellisesti liittynyt ateismi tuntuu tehneen neuvostoaikana suuremman vaikutuksen Venäjällä kuin Ukrainassa, jossa ateisteiksi tunnustautuvat lähinnä metallirokkarit ja jokunen kommunisti. Ukrainalaiset ovat kiistattomasti uskonnollista väkeä, ja nimenomaan ortodoksikristillistä sellaista. Jopa länsiukrainalaiset uniaatit, jotka Puolan ja Itävalta-Unkarin historiallisesta vaikutuksesta tunnustavat paavin, ovat teologisesti hyvin lähellä ortodokseja. En ole kuitenkaan aivan varma ukrainalaisesta väitteestä, sillä prosentuaalisesti katsoen olettaisin joissain pienemmissä ortodoksimaissa, kuten Kreikassa, Georgiassa ja Armeniassa, olevan täydellisemmän ortodoksienemmistön, ja lukumääräisesti taas ortodokseja lienee Ukrainaa suurempia määriä paitsi Venäjällä myös Etiopiassa.

Petšerska Lavrasta jatkoimme toista maailmansotaa eli neuvostoretoriikan suurta isänmaallista sotaa muistavalle Rodina Matille, tuttavallisemmin "Rautatisseille", jossa valtavan, sosialistisen teräksisen naispatsaan jalkain juuressa sijaitsevat betonibunkkereissaan sekä vanha (neuvostoaikainen) että uusi sotamuseo. Uuden mielenkiintoista antia ovat Donbasissa taistelleiden ja kaatuneiden Ukrainan puolustajien aineistot. Ne osoittavat, kuinka monenlaisilla ihmiskohtaloilla on Euroopan ideologisen jakolinjan konkreettisille tappokentille loppujen lopuksi lähdetty.

Ukrainalaiselta puolelta löytyy tietysti lukuisia nuoria ukrainalaisia miehiä ja naisia, jotka ovat olleet täyttämässä isänmaallista velvollisuuttaan. Heidän lisäkseen rintamalla on kaatunut monia vanhempia, jo perheellisiä miehiä ja naisia, jälkimmäisiä varsinkin lääkintätehtävissä mutta myös aktiivisissa taistelutoimissa. Erityisen mielenkiintoisia olivat kuitenkin Donbasin rintamalla kaatuneiden ulkomaisten vapaaehtoisten tavarat, jotka kertovat toisenlaisista ihmiskohtaloista: On valkovenäläisiä itsenäisyysmielisiä, jotka jo vuosia sitten pakenivat Lukašenkon diktatuurista vapaampaan Ukrainaan. On venäläisiä antiputinisteja, jotka taistelevat Ukrainassa paremman Venäjän puolesta. On vapaaehtoisia Georgiasta, ja Ukrainaan alun perin pakolaisina tulleita tšetšeenejä. On ukrainalaisen diasporan jälkeläisiä Puolasta ja Pohjois-Amerikasta.

Näyttelyssä oli myös vihollisen kaatuneilta saatua tavaraa: Donetskin ja Luhanskin "kansantasavaltoja" varten painettua propagandaa ja lippuja, monenlaista länsimaita halventavaa materiaalia, kuten Yhdysvaltain Irakin sotaan liittyneitä propagandapelikortteja jäljittelevät pelikortit "Amerikan kätyreistä". Suomalaisetkin putinistit ovat olleet mukana laatimassa ja levittämässä tätä absurdilla tavalla natsi-Saksasta muistuttavaa aineistoa, mikä on ikävässä mielessä sangen pysäyttävä tieto, etenkin kun näiden ihmisten propagandasivuilla ja taisteluvärssyissä luvataan tuoda taistelu myös Suomeen.

Olimme syömässä ukrainalaiskansallisessa ravintolassa Lavran luona. Seuraavina iltoina Mala Žytomyrskan erinomaisissa ravintoloissa eri kokoonpanoilla. Keskustelin kotikaukaasini kanssa siitä, mitä Muse-yhtyeen laulun Thoughts of a Dying Atheist sanat todella merkitsevät, ja ettei yhtyeen lauluntekijän ateismi ehkä ole aivan kirkossa kuulutettu asia. Kappale on muodostunut ajankohtaiseksi, koska olen kuullut tätä vieraani suosikiksi noussutta kappaletta viime kuukausina taajaan. Se liittyy ajatuksellisesti elokuussa Yorkshiren ja Irlannin nummilla mieleeni palautuneeseen ja syyskuusta saakka kirjalliseen muotoon kirjoittamaani romaanikäsikirjoitukseen. Ainakin yhteen sen taustatekijöistä ja päähenkilöistä.

Päivänä muutamana oli georgialainen katsonut Discovery Channeliltä sarjan tähtitiedettä ja avaruustutkimusta käsitteleviä dokumentteja ja ilmoitti minulle illalla, että nyt hän tiesi, mitä tahtoisi tehdä isona: hän haluaisi töihin NASA:an. En halua missään nimessä lannistaa hänen kunnianhimoaan, mutta totesin silti, että hänen pitäisi ehkä ensin harkita keskeytyneen lukion suorittamista loppuun. Vieraani tietää hämmästyttävän määrän triviaa muusikkojen ja näyttelijöiden elämästä, mutta ne eivät ole välttämättä tähtitiedettä siinä merkityksessä, jossa NASA sitä tekee.

Viime viikonloppuna käynnistyi Kiovan muotiviikko ja kotikaukasialaiseni tunsi kaksi sille osallistuvista georgialaisista muotisuunnittelijoista. Hän hankki tapahtumaan vapaaliput myös minulle sekä tieteellisesti ja esteettisesti suuntautuneelle ukrainalaiselle ystävättärelleni, joten sukelsimme yhdeksi illaksi muotimaailman kimaltelevan pinnan alle. Kehotin georgialaista orientoitumaan tällaisiin tapahtumiin siten, että hänen kontaktinsa eivät vain käyttäisi häntä palkattomana apupoikana, vaan hyödyntäminen olisi molemminpuolista ja johtaisi lopulta työpaikkaan tai harjoitteluun. Joka tapauksessa muotiviikon avajaisista päädyimme erään puolalaisen kutsuille, josta muistutuksena isäntämme illan mittaan heiluttelema käsiase löytyi seuraavana aamuna minun hallustani. Ei välttämättä olisi huono ajatus opettaa georgialaista ampumaan. Kuka tietää, tulevina vuosina voi olla hyvä jos jossain selustassa on ampumataitoinen kaukaasi. Puolalaiselle tosin palautan replikansa, jahka ehdin.

Muuan azerbaidžanitar, jonka vasta syksyllä tapasin Bakussa, ilmaantui pankkiiri-isänsä kanssa niin ikään Kiovaan ja heti nevruzin juhlallisuuksien jälkeen tapasimme viinin ja ruoan merkeissä. Sain täydennystä jo huvenneisiin Savalan-varastoihini. Hän oli jälleen oma hurmaavan ja ärsyttävän elitistinen itsensä, luennoiden siitä kuinka kavalia armenialaiset ovat ja kuinka demokratia ei sovi muslimeille, paitsi tietenkin azereille, jotka ovat joka suhteessa erilaisia. Erdoğan tuhoaa Turkin ja arabit ovat kykenemättömiä järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. Kun Länsi on pettänyt Azerbaidžanin ja Turkin, onko ihme, että Putin vetoaa määrätietoisuudella ja voimalla?

On häiritsevää, miten selvästi monista ihmisistä paistaa se korruptoiva vaikutus, joka vallalla on. Usea aiemmin kohtalaisen täyspäisenä pitämäni ihminen on alkanut reivata näkemyksiään ennakoimaan Putinin johtamaa Eurooppaa, jossa fasismi on uusi normaali. Samat ihmiset oireilevat myös äkillisen ymmärtäväisesti Trumpin manipuloivaan propagandaan ja valehteluun perustuvaa kampanjaa kohtaan, yrittäen väkisin löytää siitä häikäisevää neroutta, jota olisi syytä myötäillä. Palmunlehtiä heitellään ties minkälaisten alastomien keisareiden, paidattomien gangsteritsaarien ja rääväsuisten šarlataanien jalkoihin. Aasit ratsastavat väärillä profeetoilla. O tempora o mores!

Lopulta koittaa läntisen pääsiäisen aika, jonka kunniaksi olen ottanut neljä päivää vapaata - pitkästäperjantaista maanantaihin. Ukrainalaiset ja useimmat muut ortodoksit viettävät pääsiäistä vasta vapun aikaan.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Keski-Amerikasta III: El Salvador

Saavuin bussilla San Salvadoriin yöaikaan. Sitä edelsi mittava huumetarkastus rajalla, jossa salvadorilaiset poliisit kovistelivat kaikkia bussin yksin matkustavia nuoria miehiä - vain paikallisia tosin, turistit jätettiin rauhaan - ilmeisesti yrittäen löytää heidän joukostaan marojen (järjestäytyneen rikollisuuden) agentteja ja kuriireja. Myöhemmin luin lehdestä, että Hondurasin puolella oli saatu kiinni tärkeä gangsteripomo, ja San Salvadorin esikaupungeissa taas oli murhattu poliisi.

El Salvadorilla on huono maine yhtenä maailman vaarallisimmista maista. Sen ja muun Keski-Amerikan kaupungit loistavat vuodesta toiseen maailman henkirikostilastojen kärjessä asukaslukua kohti. Suurin osa väkivaltarikollisuudesta liittyy järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja erityisesti huumesotaan, huumeiden ollessa rikollisliigojen tärkein rahoituslähde. El Salvador on pinta-alaltaan alueen pienin valtio, mutta väkiluvultaan se on suurempi kuin esimerkiksi Panama ja Costa Rica, ja siten alueen tiheimmin asuttu maa. Järjestäytyneen rikollisuuden lisäksi siellä ovat perinteisesti rehottaneet myös poliittinen epävakaus ja korruptio.

Lauantain vietin yksin San Salvadorin kaupungilla ja mietin, missä kaikki tuo väkivalta ja vaara lymyili näennäisesti seesteisen pinnan alla. Ihmiset olivat ystävällisiä ja hyvin elämään orientoituneita, mutta väkivaltaisen sotilasjuntan, sitä vastustaneen, yhtä väkivaltaisen vasemmistolaisen sissiliikkeen sekä verisen sisällissodan varjot olivat yhä yhteiskunnan yllä. Ne näkyivät kirjakauppojen vallankumousromanttisista valikoimista, yliopistokampusten puheenaiheista ja poliittisista seinämaalauksista. Ne näkyivät poliisitiheydestä historiallisen keskustan alueella - siellä käydessäni olin jopa jättänyt kameran majatalolleni, ajatellen kaupungin vaarallista mainetta, mikä tosin osoittautui aiheettomaksi - ja hampaisiin aseistetuista yksityisten turvafirmojen vartijoista pankkien ja muiden ison rahan liikeyritysten ympärillä.

Jokin El Salvadorissa muistutti minua jatkuvasti Libanonista. Kumpikin maa on ilmastoltaan lämmin ja merenrannalla, alueeltaan pieni mutta vuoristoinen, mikä lisää laaksojen ja rinteiden kautta pinta-alaa - ja kumpikin on varsin tiheään asuttu. Kummassakin maassa sisällissodan pitkä varjo lankeaa muutoin niin elämään orientoituneen ja esteettisesti, usein jopa narsistisesti suuntautuneen kulttuurin ylle, ollen alati jossain taustalla läsnä.

Kirjakaupassa minua neuvonut silmälasipäinen nuorimies suorastaan pakotti minut ostamaan Roque Daltonin runoteoksen, ja lueskelin sitten hänen vallankumousromanttisia runojaan espanjaksi seuraavina päivinä tyhjinä hetkinä, kuten ravintolassa tilaustani odotellessa. Kävi ilmi, että Daltonin murhasivat omat sosialistitoverit - vallankumoukset syövät lapsensa.

Varhain sunnuntaiaamuna paikallinen kontaktini tuli noutamaan minua majataloltani yliopiston läheltä. Toisin kuin panamalainen ja costaricalaiset kontaktini, jotka ovat koulutukseltaan biologeja, salvadorilainen on usean vuoden ajan netistä tuntemani journalismin ja tiedotusalan opiskelija. Hän vietti takavuosina boheemia elämää, mutta tulee uskonnollisesta perheestä. El Salvadorissa suuri enemmistö väestöstä on katolisia, mutta ystäväni isä kääntyi evankeliseen uskoon, hylkäsi aiemman ammattinsa ja ryhtyi pienen vähemmistöseurakunnan pastoriksi. Jokin aika sitten ystäväni päätyi isänsä tavoin hylkäämään aiemmat suunnitelmansa ja ryhtymään hengelliselle uralle.

Olin aluksi hieman huolissani hänen kertoessaan muuttavansa erään Havaijilla päämajaansa pitävän uskonnollisen järjestön pyörittämään yliopistoon, joka on sisäoppilaitos. Sieltä pääsee ulos vain sunnuntaisin - siksi olin varannut hänelle juuri sunnuntain. Hänen kannoillaan seurasi koko ajan nuorempi poika, jonka hän esitteli yhdeksi 'valvojistaan' ja entiseksi slummista kotoisin olevaksi jenginuoreksi, joka oli tullut uskoon, hylännyt nuorisorikollisen uran ja toimi nyt jonkinlaisessa sielunpaimenen tehtävässä tuossa nuorisoon suuntautuvassa järjestössä.

Olin puolitietoisesti odottanut ystäväni haluavan puhua kanssani jonkinlaisesta kriisistä, johon ratkaisuksi hän oli tämän uravalinnan tehnyt. Toisin kuitenkin oli. Hän oli yhtä iloinen ja sosiaalinen kuin takavuosina nettifoorumeilla, joilta hänet muistin. Hänellä ei ollut minkäänlaisia estoja puhua kanssani vapaasti vaiteliaan valvojapojan läsnäollessa - tämä tosin puhui englantia vain muutaman sanan, ja ystäväni kertoikin olevansa yliopistollaan tulkkina siellä käyville ulkomaisille seurueille, koska on siellä parhaiten englantia puhuva.

Järjestön tavoitteena ei ole kouluttaa opiskelijoistaan pastoreita vaan omien erityisalojensa osaajia, jotka sitten solutetaan yhteiskunnallisesti mahdollisimman vaikutusvaltaisiin asemiin, joista käsin näiden on sitten tarkoitus levittää Jumalan sanaa. Jo opintojensa aikana he jalkautuvat esimerkiksi slummeihin ja rikollisjengien hallitsemille alueille tekemään hyväntekeväisyyttä ja monenlaisia kehityshankkeita. He eivät suinkaan tee hankkeita vain El Salvadorissa vaan ympäri maailmaa - etenkin Afrikassa, johon ystävänikin odottelee komennusta jossain vaiheessa. Eräs lääketieteen opiskelija oli juuri lähdössä verkoston järjestämään harjoitteluun suureen sairaalaan eräässä Suomen naapurimaassa. Kuten uskonnolliset järjestöt usein, tämäkin huolehtii tehokkaasta kielikoulutuksesta. Eihän ammattityö sen enempää kuin siinä sivussa tehtävä lähetystyökään oikein onnistu ellei osaa kohdemaan kieltä.

Lähdimme kaikki kolme maan pohjoisosassa sijaitsevaan Santa Anan kaupunkiin tapaamaan ystäväni perhettä. He olivat vähemmistöprotestantteina kovin iloisia, että Ukrainasta saakka oli saapunut luterilainen veli keskuuteensa. Kaikki olivat sangen joviaalia ja ystävällistä väkeä, joista huokui alkukristillishenkinen hyväntekemisen ja jakamisen eetos. Kukaan ei yrittänyt käännyttää minua - ehkä he kokivat oman kirkkokuntani olevan jo valmiiksi riittävän lähellä omaansa. Ainoa erikoisempi hetki oli, kun halusin käydä Santa Anan katolisessa katedraalissa. Hiljainen poika alkoi silloin puhua toisille - ystävälleni, hänen veljelleen, eräälle taiteilijattarelle ja parille muulle mukana olleelle ystävälle - jotakin demonisista voimista. Keskustelu päättyi kuitenkin siihen, että katedraaliin saattoi mennä ja pällistellä tätä maan valtauskonnon monumenttia pyhimyskuvineen, verta vuotavine patsaineen ja muine ihmeineen, jotka epäilemättä paistavat epäilyttävinä evankelisten silmiin.

Itselläni on aina ollut sekä kristinuskon eri suuntauksia että muita uskontoja kohtaan sellainen lähestymistapa, että vaikka uskonasiat sisältävät yhteyden Jumalaan ja paljon puhetta pyhästä, niin uskonnot eri muotoineen ovat kuitenkin ihmisten luomusta. En suhtaudu niihin tuomitsevasti enkä kiivaile sen vuoksi, että jokin tietty uskonharjoittamisen muoto olisi se ainoa oikea ja muu maailma väärässä. Pikemminkin katselen ja kuuntelen niitä kaikkia uteliaana ja vaikuttuneena inhimillisen hengellisyyden suuresta monimuotoisuudesta. Tästä myös keskustelimme usein ystäväni kanssa, joka aina tapasi ajatella samoin kanssani.

Asia, jonka havaitsin sekä ystävästäni että tämän nuorista tovereista, oli tietty heistä huokuva sisäinen voima. He eivät olleet epävarmoja kriisinuoria, jotka takertuivat veljeskuntaansa löytääkseen moraalisen kodin, vaan pikemminkin sitä mitä sanoivatkin olevansa - uskovia kristittyjä, jotka käännyttämisen ja julistusten sijaan harjoittivat uskoaan tukemalla, auttamalla ja palvelemalla lähimmäisiään moninaisin tavoin. Se oli välitöntä ja vilpitöntä, ei tekopyhää eikä vain sen vuoksi tehtyä, että toiset saataisiin käännytettyä, ikään kuin taivaspisteitä keräävässä pelissä.

Olen aiemminkin ollut tekemisissä karismaattisten kristillisten kanssa ja tiedän, että he saavat sekä koulutuksen että runsaasti käytännön kokemusta hyvään puhumiseen ja esiintymiseen, saattavat ryhtyä spontaanisti 'väkevästi todistamaan' tai laulamaan. Jumalanpalveluksensa ovat iloisia tilaisuuksia eivätkä harrasta muotojen ja rituaalien maagista toistelua kuten katolisilla ja ortodokseilla (enkä sano tätä väheksyäkseni katolisia ja ortodokseja). Minuun teki vaikutuksen ystäväni ja hänen nuorempien tovereidensa kyky keskustella mitä syvällisimmin asioista - ei vain hengellisistä, vaan esimerkiksi taiteesta tai politiikan moraalikysymyksistä.

Palattuamme San Salvadoriin kävimme vielä nykytaiteen museossa ja päätimme iltamme Maailman Vapahtajan (Salvador del Mundo) patsaalle. Siellä luovutin lopulta ystävälleni hänelle hankkimani tuliaiset, joista suurin osa kirjoja, joiden ajattelin hänen nykyiseltä kampukseltaan puuttuvan (kuten Hermann Hessen Siddhartha), sekä tärkeimpänä tyhjän muistikirjan ja kynän, koska halusin, että hän tulevina vuosina muistaisi lakkaamatta kirjoittaa johonkin ajatuksiaan ja runojaan. (Olin aiemmin saanut tietooni, että sielunkaitsijansa yliopistolla olivat rajoittaneet netinkäytön tuntiin vuorokaudessa - aiemmassa elämässään ystäväni vietti melkoisen osan elämästään netissä ja kirjoitti lähinnä sinne.) Hän vaati minulta saatesanoja, joten kirjoitin muutaman sivun valosta ja pimeydestä.

Se oli hyvä päivä. Seuraavana päivänä minulla oli vielä aamu vapaata San Salvadorissa. Sitten lensin Atlantaan ja sieltä Amsterdamin kautta Kiovaan.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Keski-Amerikasta II: Costa Rica

Minun oli pitänyt ottaa bussi Panama Citystä pitkin Panamericanaa länteen Costa Ricaan ja siellä jäädä pois pian rajanylityksen ja Ciudad Neilyn kaupungin jälkeen saavuttaakseni La Gamban kylän ja sen eteläpuolella sijaitsevan biologisen aseman, jonne costaricalainen kontaktini oli tehnyt minulle varauksen. Ticabussit olivat kuitenkin täynnä ja muutenkin järjestely alkoi vaikuttaa logistisesti siinä määrin hankalalta, että päädyin lopulta lentämään Albrookin lentokentältä San Joséhen, jossa vuokrasin auton ja ajoin Costa Rican halki kartta ja biologisen aseman koordinaatit mukanani.

Tie kulki halki hienojen maisemien, ensin keskuslaaksosta, jossa San José sijaitsee - ylängöllä miellyttävässä ympärivuotisessa 25 asteen lämpötilassa - kosteankuumalle rannikolle, jossa pääsin jälleen näkemään Tyynen valtameren auringossa välkehtiviä aaltoja. Pysähdyin katselemaan maisemaa sekä ohi liitäviä ruskopelikaaneja ja fregattilintuja merenrantaan, joka ei ollut kaukana Cararan kansallispuistosta. Kuinka ollakaan, kuulin silloin takaani kovaäänisiä rääkäisyjä ja katsoessani sinne näin puna-aroja. Myöhemmin kirjaa konsultoidessani selvisi, että kyseinen rannikkokaistale samoin kuin Osan niemimaa ovat viimeisiä paikkoja Costa Ricassa, joissa tuo uljas papukaija on vielä yleinen.

Jatkoin sitten rannikkoa pitkin kohti kaakkoa, Corcovadon ja Piedras Blancasin kansallispuistoja. Sain paikallispoliisilta vielä neuvoja La Gamban löytämiseen ja ehdinkin sinne parahiksi juuri pimeyden langettua. Ennen La Gambaa asfaltti loppui ja tulvavesi oli vienyt sillan, joten jouduin kahlaamaan autolla joen kautta. Kauluskehrääjät parveilivat hiekkatiellä ja avonaisesta ikkunasta kuului muitakin öisen viidakon ääniä. Perille kuitenkin päästiin ja joku biologisella asemalla tiesi jopa odottaa minua, mutta tieto oli mennyt kiertotietä ja joku itävaltalainen naisprofessori oli ehtinyt pönöttää itselleen kontaktini minulle varaaman mökin.

Näet Tropenstation La Gamba on itävaltalaisen kansalaisjärjestön Regenwald der Österreicherin, sitä rahoittavan säätiön ja Wienin yliopiston tutkimusasema, joka sijaitsee Piedras Blancasin kansallispuiston sademetsäin kyljessä. Kävelymatkan päässä on myös voittoa tuottava osa hanketta, paikallisia kyläläisiä työllistävä Esquinasin viidakkolooši, joka on sesonkien aikaan täynnä amerikkalaisia lintuharrastajia ja muita luonnonystäviä. Säätiö myi sen jossain vaiheessa matkailuyrittäjälle. Biologinen asema keskittyy tutkimustyöhön ja luonnonsuojeluun ja tarjoaa ensisijaisesti biologeille ja biologian opiskelijoille, mutta myös amatöörinaturalisteille mahdollisuuden kenttätutkimuksiin.

Majoitusongelma ratkaistiin siten, että minä muutin itävaltalaisten opiskelijattarien kanssa pylväiden päässä olevalle katetulle lavalle, jossa vain hyttysverkot erottivat meitä öisen viidakon moninaisesta äänimaailmasta. Suihkutilat edustivat improvisoitua partiolaistyyliä mutta ei ollut valittamista. Biologisen aseman pieni terassikanttiini tarjosi kongin ilmoittamina ruoka-aikoina ruokaa ja muina aikoina jääkaapin täynnä epäilyttävän itävaltalaisen näköisellä kotkalla varustettua Imperial-olutta ja muita kylmiä juomia, jotka merkittiin tukkimiehen kirjanpidolla viereiseen listaan.

Suurin osa leirin väestä oli omia kenttätutkimuksiaan puuhailevia itävaltalaisia ja costaricalaisia biologian opiskelijoita ja näiden professoreja - kasvi-, hyönteis- ja lintutieteilijöitä ja ekologeja. He olivat joviaalia ja mutkatonta väkeä, joiden kanssa oli hauskaa iltaisin kallistella tuoppia.

Viidakon huudot kertoivat ensivalon tulosta jo ennen kuin pimeys väistyi eikä minulla biologisella asemalla asuessani ollut lainkaan vaikeuksia herätä ilman herätyskelloa viideltä aamulla, jotta olisin viidakkopoluilla jo puoltatuntia myöhemmin, kun valo alkaisi kajastaa. Silloin linnut ja muutkin eläimet ovat yleensä aktiivisimmillaan ja helpoimmin nähtävissä. Jo kymmenen aikaan kuumuus on tukahduttava ja lintumaailma vetäytyy vaikeammin havaittaviksi aina myöhäisiltapäivään saakka, jolloin tulee toinen kiivaan toiminnan ja hyörinän jakso. Itävaltalaisilla tytöilläkään ei tuntunut olevan ongelmia nousta viiden aikaan, joskin he toki upottivat kolme-neljä kertaa minua enemmän aikaa aamutoimiinsa.

Costaricalainen kontaktini oli valinnut tämän paikan siksi, että siellä piti olla kohtalaisen helppoa nähdä eräs tavoitelajeistani, muilla matkoilla missaamani aarnihokko - erittäin suuri ja komea kanalintu, joka on suosittuna riistalintuna säilynyt vain suojelluilla alueilla. Uros on musta, naaras kuparinruskea, ja kummallakin on päässä kiharainen töyhtö. Ryhmä naaraspuolisia aarnihokkoja oli jotakuinkin ensimmäinen asia, jonka aamulla näin ja valokuvasin astuessani ulos leirin portista. Piedras Blancasissa oli varsin helppoa nähdä kaksi muutakin kanalintulajia, panamankaklattaja ja isosaku.

Fila-polku kiertää pitkän kehän koko alueen ympäri, käsittäen eri metsätyyppejä, ylä- ja alamäkiä. Lisäksi on useita pienempiä luontopolkuja. Kaikkien näiden varsilta löytää troopillisen biodiversiteetin kirjoa parhaimmillaan, lintuarmeijoista ja muurahaisia seuraavista sekaparvista ajoittain näyttäytyviin suurempiin lajeihin kuten hokkoihin, sakukanoihin, haukkoihin ja purojen pohjia kahlaileviin haikaroihin. Tukaanit ja papukaijat olivat yleisiä. Alueella on jaguaareja ja oselotteja, mutta niitä on tunnetusti vaikea nähdä. Sen sijaan aguteja ja sen sellaisia näki helposti.

La Gamban kylän ympärillä olevat riisipellot avomaineen tarjosivat puolestaan monia trooppisten savannien lajeja, kuten savanniaratteja, ruohikkotrupiaaleja ja kahdenlaisia karakaroja. Aluetta halkovan Tigrejoen ja sen sivupurojen varsilta löytyi valkoiibiksiä, sinihaikaroita, kuningaskalastajia sekä runsain määrin juomapaikoilla käyviä kyyhkyjä, tangaroita ja sirkkusia. Täällä mikään lätäkkö ei ollut niin mitätön, etteikö siellä olisi joku suokilpikonna tai kaimaani pulikoinut.

Kolmantena päivänä ajoin sovitusti La Gambasta ylämaille ja lähelle Panaman rajaa San Viton pikkukaupunkiin, joka on alun perin ollut italialaisten siirtokunta. Siellä osataan yhä jonkin verran italiaa, ainakin vanhemmissa sukupolvissa. Tapasin kaupungissa asuvan toisen kontaktin ja lähdimme hänen jeepillään Las Tablasin vuorille etsimään ketsaaleja ja muita alueen legendaarisia lajeja. Oma vuokra-autoni ei olisikaan selvinnyt trooppisten sateiden myllertämästä tukkitiestä, jota pitkin parhaisiin paikkoihin päästiin.

Päivä oli mitä onnekkain. Näimme paitsi yhteensä kolme ketsaalia, myös kaksi muuta trogonilajia, samoin kuin kuningasjalokotkan, seppäkotingoja, turkoosikotingan, rosvorastuleita, aprikoosiseppiä, smaragditukaaneja, lyijypuhkojia, koskinapsijoita, yhdessä puussa kolme eri tikkalajia, lukuisia eri kolibreja, tyranneja ja peukaloisia sekä paljon muuta. Pysähdyimme maatalolla syömässä ja ostimme sieltä emännän valmistamia hilloja tuliaisiksi. Hyvin tuotteliaan päivän yllättävin havainto oli puuma, jonka näimme hyvin läheltä, vain muutaman metrin päästä, mutta se oli poissa muutamalla loikalla, joten emme saaneet sitä valokuvattua. Puuma piileskeli edessämme saniaispöheikössä ja lähti liikkeelle vasta kun olimme tulossa aivan sitä kohti.

Paluumatkalla tuli pimeä ja näimme tiellä vielä tummakehrääjän, joka on paljon harvinaisempi kuin yleinen kauluskehrääjä. Olimme kumpikin erinomaisen tyytyväisiä Las Tablasin päivän antiin - kontaktinikin oli nähnyt puuman vasta muutaman kerran, vaikka lähti joka päivä jo aamuyöstä maastoon lintuja rengastamaan.

Viimeisenä Costa Rican päivänäni ajoin San Vitosta takaisin pääkaupunkiin San Joséhen ja palautin vuokra-auton. Vietin sitten illan San Joséssa ja majoituin siirtomaatyyliseen hotelliin aivan Teatteriaukion laidalla. Kolmelta aamuyöllä lähtisi bussini pohjoisen Costa Rican, Nicaraguan ja Hondurasin läpi matkani kolmanteen pääkohteeseen El Salvadoriin. Tämänkertainen tynkätalvilomani ei jättänyt aikaa Nicaragualle ja Hondurasille kuin läpiajoon, mutta eiköhän Keski-Amerikkaan tule vielä palattua, ellei elämäni lähivuosina pääty ennenaikaisesti eurooppalaisen suursodan juoksuhautoihin tai uuden kylmän sodan salamurha-aaltoihin.

Costa Rica on tunnettu vapaudestaan, jossa suhteessa maa on aito länsimaa. Se on onnistunut välttämään monien naapurimaiden kommunistiset vallankumousriehumiset ja siten myös veriset sisällissodat (lukuun ottamatta puolitoista kuukautta kestänyttä sisällissotaa vuonna 1948, josta palattiin nopeasti demokratiaan). Costa Rica on ollut demokratia pidempään kuin yksikään muu alueen maista. Armeijaa ei ole, vain tehokkaat ja ammattimaiset poliisivoimat - maanpuolustus naapurimaan diktaattoria Ortegaa vastaan on ulkoistettu Yhdysvaltain turvatakuille.

Costa Rica on Keski-Amerikan maista luultavasti turvallisin ja muutenkin matkailuystävällisin - ja yllätyksekseni se oli silti selvästi edullisempi kuin Panama. Päätiet olivat hyvässä kunnossa, liikenne maltillista eikä paikkojen löytäminen tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Luonnonystäville tämä maa on erityisen houkutteleva paitsi korkean biodiversiteetin vuoksi, myös siksi, että sillä on maailmanennätys sen suhteen, kuinka suuri osa maapinta-alasta on suojeltua.

Costaricalaisia kutsutaan ticoiksi ja näin tekevät he myös itse, eli kyse ei liene epämieluisasta haukkumasanasta.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Keski-Amerikasta I: Panama

Panamassa oli kuumaa ja kosteaa. Panama City (Ciudad de Panamá) toi moderneilta osiltaan mieleen Dubain ja osa rakennusten arkkitehdeistä olikin kuulemma ollut samoja. Oli ilta kun saavuin ja majoituspaikkani oli paremman väen huvila-alueella Albrookissa, joka on saanut anglosaksisen nimensä siitä, että alue oli aikoinaan Yhdysvaltain sotilastukikohta-aluetta. Samalla nimellä yhä tunnettu kotimaanlentokenttä oli kävelyetäisyydellä.

Panama sijaitsee Keski-Amerikan kapeimmassa kohdassa, Panaman kannaksella, joka yhdistää toisiinsa Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa ja toisaalta erottaa toisistaan Karibianmerta ja Tyyntä valtamerta. Panaman kanavan rakentaminen kannaksen läpi yhdistämään Atlanttia ja Tyyntämerta oli meriliikenteen geopolitiikkaa mullistanut insinöörityön näyte samaan tapaan kuin Suezin kanava, joka yhdisti toisiinsa Välimeren ja Punaisenmeren ja mahdollisti meriliikenteen suoraan Euroopasta Aasiaan tarvitsematta kiertää koko Afrikkaa. Panaman kanava mahdollisti sen, ettei Atlantilta Tyynellemerelle tai päinvastoin pyrkineen meriliikenteen tarvinnut enää kiertää koko Etelä-Amerikkaa ja joutua Kap Hornin vaarallisen myrskyisille vesille.

Panaman kanavan rakentamisen aloittivat ranskalaiset 1880-luvulla, mutta homma kaatui teknologisiin virheisiin, suuriin miestappioihin lähinnä malarian kourissa sekä rahoituksen kavalluksiin. Yhdysvallat osti kesken jääneen hankkeen ranskalaisten konkurssipesältä vuonna 1903 ja vei hankkeen päätökseen paremmalla teknologialla - onnistumista edesauttoi myös tuolla välin parantunut tietämys malarian torjumisesta ja hoidosta. Amerikkalaisten rakentamana kanava aukesi viimein liikenteelle vuonna 1914. Yhdysvallat hallinnoi kanavavyöhykettä aina vuoteen 1977, jota seurasi yhteishallinto ja lopulta virallinen luovuttaminen Panamalle vuonna 1999.

Panama itsenäistyi Kolumbian hallinnasta käytännössä yhdysvaltalaisten kanavahankkeen ansiosta vuonna 1903, joten voidaan oikeastaan sanoa nykyisen Panaman valtion rakentuneen kanavan ja siitä saatavien tulojen ympärille. Panaman ja Bogotán välisellä kitkalla oli kuitenkin jo tuolloin parin sadan vuoden perinteet. Panamasta ei vieläkään pääse Kolumbiaan maateitse, vaan etelänaapuriin matkustavan on kuljettava meritse tai lentäen. Hyvä puoli tässä on se, että Panaman ja Kolumbian väliset Dariénin ja Chocón sademetsät kattavat mittavan alueen, muodostaen myös erään maailman parhaimmista biodiversiteettikeskittymistä.

Viidakko alkoi jo majoituspaikkani takapihalta, jatkuen sitten Panaman pääkaupunkialueella sijaitsevan kansallispuiston Parque Metropolitanon luonnontilaisiin sademetsiin. Ensimmäisenä päivänäni Panamassa olin omillani, koska paikallisella biologikontaktillani oli työkiireitä. Se ei estänyt minua havaitsemasta jo ensimmäisenä päivänä noin 120 lintulajia. Lajien kertyminen alkoi jo aamiaispöydästä, sillä majoituspaikka piti viidakkokaistaleen laidalla ruokintalaitteita, joilla vieraili troopillista aamiaista nauttiessani ainakin toistakymmentä lintulajia sekä yksi orava. Runsaimpia lajeja pihassa olivat sepelsirkkunen, kastanjavarpuskyyhky, piispatangara ja palmutangara. Nämä olivat vielä minulle tuttuja aiemmilta matkoiltani Latinalaiseen Amerikkaan, mutta ei kestänyt kauaa kuin samaisessa puutarhassa näin jo ensimmäisen itselleni uuden lajin - Panamassa hyvin yleisen tarhatangaran.

Tangarat ovat trooppisen Amerikan sirkunsukuinen linturyhmä. Muutama laji elää myös Yhdysvalloissa ja aina Kanadassa asti, mutta nämäkin lajit löytää talvisaikaan Keski-Amerikasta, koska ovat muuttolintuja. Niinpä esimerkiksi pohjoisamerikkalainen kesätangara (nimikin kertoo, että se elelee Yhdysvalloissa vain kesäisin) oli yleinen näky matkallani. Aikuisesta uroksesta on vaikea erehtyä, sillä lintu on kokonaan kirkkaanpunainen. Suurin osa tangaroista on kirkasvärisiä, muistuttaen kekonokkineen muuten Euroopan peippolintuja. Muutamat lajit ovat kuitenkin erikoistuneet etsimään mettä kukista ja niinpä ne muistuttavatkin ulkonäöltään ja tavoiltaan Vanhan maailman medestäjiä.

Parque Metropolitanossa ehdin kulkea kaikki luontopolut läpi jo ensimmäisen päivän aikana ja palasin vielä parina iltapäivänä sinne tekemään ylimääräiset kierrokset - tästä kaupunkialueen kyljessä sijaitsevasta kansallispuistosta löysinkin 94 eri lintulajia ja lisäksi tamariiniapinoita, aguteja, oravia, iguaaneja ja vesikilpikonnia. Kahta papukaijalajia (epolettiaratteja ja keltaotsa-amatsoneja), rikkitukaaneja, oravakäkiä ja sinipäämomotteja löytyi helposti.

Iltapäivän kuumuudessa, jolloin metsälinnut ovat passiivisia, suuntasin kaupungin itäpuolen rannikolle Panamá Viejon raunioille ja Costa del Esteen. Panamá Viejon vierailijakeskuksen takaa voi seurata rannikkoa aina raunioille saakka ja sieltä vielä niemenkärkeen. Vuoroveden vetäytymisen aikaan näkee siellä tuhansittain nokisiipilokkeja ja kahlaajia, sadoittain ruskopelikaaneja, fregattilintuja, kuningas- ja riuttatiiroja, erilaisia haikaroita sekä lisäksi mangroverämeen lintuja. Kahlaajista suurin osa näytti muodostuvan rämekurppeloista, kanadan- ja tundrasirreistä, kanadantylleistä ja tundrakurmitsoista, mutta vähäisempiä määriä muitakin lajeja löytyi.

Panamá Viejon rauniot ovat jäljellä alkuperäisestä Panaman siirtokunnasta, jonka Henry Morganin johtamat merirosvot ryöstivät ja tuhosivat vuonna 1671. Tätä "vanhaa Panamaa" ei pidä sekoittaa nykyisen Panama Cityn vanhaankaupunkiin, joka puolestaan kulkee nimellä Casco Viejo tai Casco Antiguo. Casco Viejo on matkailijan kannalta miellyttävin osa Panamankaupunkia, sillä sinne keskittyvät historialliset kirkot ja rakennukset, ravintoloiden reunustamat aukiot ja merinäköaloja tarjoava rantakävelykatu, jolla voi käyskennellä panamahattu päässä ja naukkailla välillä rommia tai olutta terasseilla.

Casco Viejosta länteen sijaitsevista kaupunginosista lähtee kapea aallonmurtaja, Amador, joka yhdistää kolme saarta kaupunkiin. Yhdellä saarista, Punta Culebralla, sijaitsee myös pieni luonnonsuojelualue, jota ulompaa löytyy ravintoloita, pursiseuroja ja biitsejä.

Toisena aamunani tapasin paikallisen kontaktini jo puoli kuudelta aamuyöllä, jotta ehtisimme ensivalon aikaan Soberanían kansallispuiston reunamille. Ehdimme parahiksi näkemään kauluskehrääjien (pauraakkien) autonvaloissa hohtavien silmien parveilevan metsäaukioiden halki johtavalla tiellä. Entisen sotilasalueen ammuslampien muodostamassa kosteikoissa kahlaili ruskotiikerihaikaroita sekä kumpiakin lähilajeja, viher- ja kyyryhaikaroita (Keski-Panamassa nämä lähilajit löytää rinnakkain). Onnistuimme näkemään siniliejukanoja ja useita piilottelevia lymyrääkkiä, jotka hiipivät uteliaisuuttaan lähemmäs nauhoitustamme kuultuaan.

Kansallispuiston sademetsäalueiden kuuluisin polku lintuharrastajien keskuudessa on niin kutsuttu Putkitie (Pipeline Road, Camino del Oleoducto), hylätty entinen maantie, joka aikoinaan rakennettiin sodan varalle valmisteltua varaöljyputkea varten, mutta jota ei koskaan otettukaan käyttöön. Putkitien legendaarinen maine ei näyttänyt olevan liioiteltu, sillä joka kerran, kun kohdalle osui suuri sekaparvi tai peräti muurahaisryntäys seuraajalintuineen, oli vaikea päättää, mihin suuntaan katsoa, kun tusinan verran eri metsälintulajeja oli yhtä aikaa silmänpiirissä.

Polun varsilta löytyi myös tanssijoiden (manakinien) soidinpaikkoja - nämä ovat niitä pikkulintuja, jotka esittävät mitä ihmeellisimpiä tansseja kosiomenoinaan. Putkitien varrelta ovat löydettävissä kultakaulustanssija, rubiinitanssija ja sinilakkitanssija, kaikilla omat absurdit soidinmenonsa (ks. linkit).

Seuraavan päivän aamulla varhain palasimme jälleen Soberanían kansallispuistoon, tällä kertaa mukana eteläafrikkalainen kaivosyhtiön mies, joka jakoi lintuharrastuksemme. Suuntasimme ensin latvuston ylle rakennettuun lintutorniin, josta käsin saattoi katsella kolmen tukaanilajin, kauluslaiskurien, trogonien ja momottien touhuja. Sademetsäkeskuksen kolibreja houkuttelevilla sokeriliemilaitteilla tarjoutui hyvä mahdollisuus kuvata neljää-viittä eri kolibrilajia työn touhussa. Muita päivän kohokohtia olivat pikkutrogonien ampiaispesään kovertaman pesän löytyminen sekä vaeltajamuurahaisten laumaa seuraileva sekaparvi, jossa oli useita peukalois- ja kipuajalajeja sekä kesylaiskureita kerralla vain muutaman metrin päässä meistä.

Soberanían kansallispuistossa on myös rikas nisäkäslajisto. Suurnisäkkäitä kuten tapiireja ja jaguaareja on hyvin vaikea päästä näkemään, mutta monia muita kuten mölyapinoita, laiskiaisia, koateja, aguteja, oravia ja puurottia on paljon helpommin nähtävissä. Läheisen Gamboan kylän kanavanvarsibaarin terassin kupeessa pulikoi kapybara. Kaimaaneja ei ole lainkaan vaikea päästä näkemään. Niitä löytyi keskeltä viidakkoakin pienistä lammikoista.

Molempina päivinä kävimme erikseen Summit-puiston alueella sijaitsevan Panaman poliisivoimien tukikohdan lammilla, jonka vanhoissa puissa sijaitsee ruuhinokkien uskollinen päivälepopaikka. Ruuhinokka on eriskummallisesta nokastaan huolimatta oikeastaan yöhaikara - ja muiden yöhaikaroiden tavoin yölintu, joka päivisin lepäilee hiljalleen suurien puiden siimeksessä.

Yhden paikallisen rariteetinkin pääsimme näkemään, kun hoidimme kotiin Gamboan lähellä rantaniityllä jo pidempään viihtyneen amerikanpronssi-iibiksen, joka on yleinen Etelä-Amerikassa ja joissain osissa pohjoisempaa Keski-Amerikkaa, mutta Panamassa harvinaisuus - harvinaisempi kuin Vanhan maailman vastineensa pronssi-iibis, joka joskus muutama sata vuotta sitten ylitti oma-aloitteisesti Atlantin ja levisi Karibianmeren alueelle. Lehmähaikara teki saman 1930-luvulla ja valloitti nopeasti sekä Pohjois- että Etelä-Amerikan. Monet haikaralinnut ovat vahvoja lentäjiä, jotka vaeltelevat laajalti ja asettuvat sinne, mistä löytävät sopivan kosteikon tai paikan yhdyskunnalle. Lehmähaikaran tiedetään kuuluneen Pohjois-Amerikan preerioilla vaeltaneiden suurten ruohonsyöjälaumojen seuralaisiin ennen katoamistaan, ja paluutaan jälleen hiljattain, tällä kertaa kotieläinlaumojen seuralaiseksi.

Vietin Panamassa vain kolme täyttä päivää, yhden illan ja yhden aamun, ja koko tämän ajan varsin lyhyellä etäisyydellä pääkaupungista. Siitä huolimatta Panamasta kertyi 121 lintulajia, monet niistä minulle uusia. Määrä olisi vähintään tuplautunut jos olisin tehnyt yhdenkin matkan lähimmälle ylänköalueelle saati vuoristometsiin - nyt olin vain keskisen kannaksen alankometsissä, parissa kosteikossa ja merenrantahabitaatissa.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Paluuta ja elokuvaa

Minulla on ollut tapana pohjoisen kylmän talven aikana käydä talvilomalla jossain trooppisen ilmanalan kohteessa ja kesäaikaan puolestaan matkailla autolla Euroopassa. Tällä kertaa talvilomaan ei ollut mahdollista käyttää kuin kaksitoista vuorokautta viikonloput mukaan laskien. Siitä huolimatta päätin piipahtaa kuumankosteassa Keski-Amerikassa, lisätä parisataa uutta lintulajia listoilleni, verestää alkeellisia mutta yllättävän hyvin toimivia espanjan taitojani sekä tavata joitain paikallisia kontakteja. Maailmassa eletään vaarallisia ja kriittisiä aikoja, joten maailmanlaajuisen verkoston kultivoimisesta on syytä kantaa huolta eikä mitään aluetta jättää hunningolle, kuningasresurssia eli väkeä kun löytyy kaikkialta.

Lensin Kiovasta Pariisin ja Atlantan kautta Ciudad de Panamáan, vietin muutaman päivän Panamassa, siirryin sitten Costa Ricaan, jossa niin ikään vietin muutaman päivän, ja matkustin sitten Nicaraguan ja Hondurasin kautta El Salvadoriin, josta eilen aloitin matkani Atlantan ja Amsterdamin kautta takaisin Kiovaan. Suorempia mutta selvästi kalliimpia lentoja olisi ollut tarjolla Madridin kautta, vain yhdellä välilaskulla. Nicaragua ja Honduras jäivät ajanpuutteen takia tällä kertaa vain läpi ajamiseen ja pariin ruoka- ja huoltopysähdykseen. Panamassa, Costa Ricassa ja El Salvadorissa kussakin ehdin sentään viettää muutaman päivän ja tavata paikalliset kontaktini.

Olen aiemmin ollut syystalvella 2010 Meksikossa, Guatemalassa ja Belizessä. Näistä löytyy blogikirjoituksia tuon vuoden marras- ja joulukuiden alta. Yhdessä noiden kolmen maan kanssa nyt käväisemäni viisi maata kattavatkin koko Väli-Amerikan mannerosan. Karibianmeren saarivaltioissa en ole vielä kerennyt käymään. Niiden vuoro tulee aikanaan. Vuonna 2010 matkaohjelma myös keskittyi Keski-Amerikan Karibian-puoleisiin osiin, kun taas nyt liikuin käytännössä koko ajan kannasta halkovan vedenjakajaketjun Tyynenmeren-puoleisissa osissa. Tällä on paljon merkitystä luonnon ja lajiston puolesta. Alueella on ylipäätään käsittämätön diversiteetti johtuen juuri maantieteestä ja korkeuseroista, jotka luovat runsaasti toisistaan erotettuja habitaatteja. Voi käydä metsässä ja nähdä päivässä helposti yli sata lintulajia, sitten matkustaa sata kilometria mihin tahansa suuntaan, käydä metsässä ja nähdä jälleen yli sata lajia, joista yli puolet on täysin eri lajeja kuin edellisessä kohteessa.

Keski-Amerikassa oli rannikoilla koko ajan yli kolmeakymmentä astetta ja ylängöillä miellyttävä 20-25 asteen lämpötila. Yhdysvaltain Georgian osavaltion suurimmassa kaupungissa Atlantassakin oli paluumatkallani parikymmentä lämpöastetta, mikä oli yllättävää, mutta keväthän on tänään kai virallisesti alkaen. Amsterdamissa lämpötila oli pudonnut kolmeen ja Kiovassa satoi koleassa säässä.

Asunnolleni palatessani alakerran portinvartijamummo oli heti innokas raportoimaan minulle vierashuoneessani asuvan svanin elämästä ja millaisiin vuorokaudenaikoihin tämä oli liikkunut ulkosalla, vieläpä palannut baarista. Minä olin huomattavasti haluttomampi kuulemaan tällaisia paheksuvia juoruja. En ole mikään valvoja - päinvastoin olen iloinen, että nuori vieraani on alkanut käydä muuallakin kuin lähikaupassa. Nykyteinien elämään kaiketi kuuluu, että jos ei ole koulua tai työtä pakottamassa muuhun, he alkavat elää öisin ja nukkua päivisin. Omien luovien kausien vampyroitumiseni muistaen ei minulla ole varaa sellaisesta valittaa.

Kotigeorgialaiseni oli myös huolehtinut kiitettävästi turvatalostani, enkä minä sitä epäillytkään. Ainoa, mikä huolestutti, oli, että hän olisi vajonnut yksikseen ollessaan masennuksen tilaan, minkä vuoksi värväsin pari luotettavaa kiovalaista ystävääni käymään välillä häntä katsomassa. Ilokseni olivat ystävystyneet ja tavanneet sitten ravintolassakin. Uuden sosiaalisen elämän muodostuminen tänne outoon kaupunkiin on ehdottomasti myönteinen merkki. Jos jotain haluan hänen oppivan minun luotani ja ottavan mukaansa, niin on se juuri sen ymmärtäminen, ettei ihminen tule koskaan tyytyväiseksi, ellei ole itsenäinen.

(Svanit ovat Länsi-Georgian vuoristo-osissa sijaitsevan Svanetian kansaa, yksi georgialaisista kansoista, joilla on kullakin oma poikkeava kielensä, vaikka kaikki osaavat sujuvasti maan yleiskielenä toimivaa kartulia. Vierashuonettani asuttava poika on tosin asunut koko ikänsä Tbilisissä, mutta hänen sukunsa juuret ovat Svanetiassa, vieläpä paikallisessa aatelissuvussa, joka joskus kaukaisella keskiajalla oli paikallisesti vaikutusvaltainen.)

Lähipäivinä ehdin toivoakseni päivittää blogiini joitain mietelmiä Panamasta, Costa Ricasta ja El Salvadorista. Sitä odotellessa päätän tämän kirjoituksen pariin elokuvakommenttiin. Atlantin ylittävillä lennoilla kun on aina mukavasti aikaa katsella, mitä uutta elokuvarintamalla on tullut esiin.

Odotin Skyfallin jälkeen paljon enemmän Spectreltä, uudelta Bond-elokuvalta. Valitettavasti se ei yltänyt lähellekään Skyfallin ja Casino Royalin tasoa, vaan kuuluu enemmänkin samaan kategoriaan Quantum of Solacen kanssa. Se ei ole itsenäinen elokuva vaan osa sarjaa, ja suuri osa sen annista koostuu viittauksista Bond-elokuvien jatkumoon. Kun minua Skyfallissa erityisesti miellytti paluu Ian Flemingin henkeen, Spectressä palattiin enemmänkin elokuvien Flemingistä etäisyyttä ottaneeseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa kylmä sota katoaa kuvasta ja valtioton järjestäytynyt rikollisuus lonkeroineen ottaa päävihollisen paikan. Se on sääli, koska Spectre ei ollut alun perin valtioton - kuten ei järjestäytynyt rikollisuus yleensäkään. Spectressä se sidotaan kuitenkin vain ja ainoastaan länsimaiden urkintateollisuuteen.

Kiitosta saavat Spectressä visuaalisesti hienot näkymät Ciudad de Méxicon zócalolta kuolleiden juhlan aikaan sekä salaliittoteoreetikoiden mystisestä Roomasta (vrt. Da Vinci -koodi) estetiikkaa ammentavat jaksot mafiamies Schiarran hautajaisista ja Spectren kokouksesta. Elokuvassa nimi lausutaan Schiarra [Skiarra], mutta monessa paikassa näen sen väärin kirjoitettuna Sciarra, joka lausuttaisiin Šarra, koska italian kielessä š-äännettä merkitään sci-yhdistelmällä, kun taas h-kirjain c:n ja e:n/i:n välissä tekee c:stä k:n.

Sam Smithin tunnussävelmäksi valittu kappale Writing on the Wall on hieno ja kaunis kappale, mutta mielestäni aivan väärä tähän elokuvaan. Alkuperäisempää Bond-henkeä löytyy tästä muusikko Daniel Emmetin (oletan, että hän on tuo linkin takana oleva muusikko) tekemästä kappaleesta, johon ihastuin ensikuulemalta, myös sen lyriikan sisältämien sanaleikkien vuoksi. Kumpikaan ei tosin ylitä arvosteluasteikollani Adelen tunnussävelmää Skyfallissa.

Olen aiempien Bond-elokuvien analyyseissä kiinnittänyt huomiota siihen seikkaan, että kulttielokuva-asemaan nousevien "suurten tarinoiden" analyysi paljastaa olennaisia asioita länsimaisen kulttuurin tilasta. Spectressä olennaista on sen trendin jatkuminen, jossa taistelu oikeuden ja vääryyden välillä halutaan edelleen tuoda tiedustelumaailman todellisen kontekstin muodostavasta kylmästä sodankäynnistä henkilökohtaisten psykologisten ongelmien ja kaunojen maailmaan. Kuten edellisetkin Bondit, tämä vatvoo henkilökohtaisia sidoksia.

Tällä kertaa taustalla on ratkennut oikeuskiista Flemingin luoman salaisen vihollisorganisaation Spectren ja sitä johtavan Ernst Stavro Blofeldin käyttöoikeuksista, jonka ratkettua elokuvan tekijät selittivät sitten takautuvasti myös kaikkien edellisten kolmen Bondin roistot Spectren operatiiveiksi. Blofeldille on rakennettu henkilökohtainen yhteys Bondin lapsuuteen - uusien Bondien psykologisoivan narratiivin hengessä - tekemällä tästä Bondin entinen ottoveli, joka oli kateellinen perheeseen otetulle orpopojalle ja kostaa sitä nyt sitten edelleen. Blofeld piti Bondia käenpoikana, joten pisti itse pahemmaksi.

Käenpoika-teema esiintyi myös kahdessa muussa lentomatkalla katsomassani elokuvassa. Nimittäin uusimmassa Tähtien sodassa (Force Awakens), jossa ollaan hyvin uskollisia klassikkotrilogian hengelle. Kun välissä tehtiin ylettömästi tietokoneanimaatiolla kikkailevia Tähtien sotia, nyt näytetään puolestaan rujoja koneistoja, karuja maisemia ja jotenkin camp-henkisiä ihmissuhteita, joissa on vanhojen Tähtien sotien henkeä leikkisässä klišeisyydessään. Käenpoika on Han Solon ja prinsessa Leian pimeälle puolelle siirtynyt poika - jonkinlainen emotuskaversio Darth Vaderistä. Keisarikin on korvattu jättiläishologrammilla.

Lopuksi katsoin vanhempaa tuotantoa edustavan Lahjakkaan herra Ripleyn, joka on klassikkotarina käenpoika-teemasta. Kun köyhä pianisti Tom Ripley on valehdellut olleensa Princetonissa ja tunteneensa Dickie Greenleafin siellä, rikas herra Greenleaf lähettää Ripleyn Italiaan puhumaan ympäri poikaansa palaamaan Amerikkaan. Sen sijaan Ripley paljastaa isän suunnitelmat Dickielle ja tämän morsiamelle Margelle saman tien ja lyöttäytyy iilimadoksi näiden nurkkiin, mieltyen hyvin nopeasti uuteen mukavaan elämäänsä.

Pelottavinta Ripleyn hahmon vastenmielisissä piirteissä on niiden hyvin mietitty uskottavuus. Hänen mielistelevän kiltin pojan kuorensa alla on tovereidensa vaurautta ja elämäniloa kadehtiva ja eräällä lailla leppymätön manipulaattori, joka alkaa kuin itsestään punoa sekä itseään että muita ympärillään olevia monipolvisten valheiden verkkoon. Siihen sekoittuu taas runsaasti psykologiaa. Ripleyn biseksuaaliset tendenssitkään eivät kätke sitä tosiasiaa, että vaikka hänellä tuntuu olevan tunteita monia ihmisiä kohtaan, hän toimii silti eräänlaisen sisäisen tyhjyyden ja siitä kumpuavan itsekkyyden pohjalta. Hänellä on romanttisia tunteita toisia henkilöitä kohtaan, mutta ne ovat silti jotenkin rakkaudettomia. Hän tuntee syyllisyyttä ja katumusta eikä siten ole perinteinen narsistinen psykopaatti, mutta valehdellessaan jatkuvasti myös itselleen hän jatkaa edellisten rikostensa peittämistä uusilla.

Elokuvassa on kiitettävää se, kuinka monipolvisesti sen henkilöt on kuvattu. He eivät ole stereotyyppejä. Dickie, Marge, Peter ja Freddy eivät kukaan ole mitään pyhimyksiä mutta silti heissä on paljon sellaista inhimillistä välittömyyttä ja jopa suoranaista hyvyyttä, joka tuntuu tyystin puuttuvan Ripleystä, huolimatta siitä, että nimenomaan Ripleyn ulkokuori on niin viaton ja tavallinen, ettei kukaan oikein ota häntä vakavasti. Alkuteoskin löytyy kirjastostani - olen sitä joskus muinoin aloittanut lukemaan, mutta se on kadonnut ja jäänyt kesken kuten niin moni muu teos. Pitänee kaivaa se esille jossain yhteydessä sen tarkistamiseksi, poikkeaako elokuvassa moni asia kirjasta.