Osittain kesälomieni peruuntumisen vuoksi, osittain päästäkseni eroon abominaatioiden huippukokouksesta helteisessä Helsingissä, lähdin viikonlopuksi pikamatkalle Saksaan. Otin halpalennon Berliiniin perjantai-iltana ja lauantaiaamulla pikajunan Berliinistä kauas länteen, Duisburgiin. Suora junayhteys otti vähän päälle neljä tuntia, mutta junassa oli hyvä nettiyhteys ja muutenkin väljää.
Düsseldorfin ja Kölnin kentät olisivat olleet paljon lähempänä Duisburgia, mutta niihin ei ollut Helsingistä suoria lentoja - ja epäsuoratkin maksoivat paljon enemmän kuin yhdistelmä Berliini ja juna. Saksan rautatieverkosto on erinomainen ja kattava. Aikataulut ja liput saa kätevästi netistä, mutta etukäteisvaraukset eivät edes ole tarpeen kuin ruuhka-aikoihin.
Duisburgissa pidin oman huippukokoukseni salaisen järjestelmäherran kanssa, joka on nyt kovalla työllä ja sujuvan saksan oppimalla saanut itsensä preppauskurssille, joka toivottavasti johtaa pysyvään paikkaan eräässä Saksan parhaista teknologisista korkeakouluista.
Meillä oli kaksi päivää yhdessä, lauantai ja sunnuntai. Duisburg - jossa olen käynyt lyhyesti 18-vuotiaana - on melko mitäänsanomaton Ruhrin alueen teollisuuskaupunki Essenin ja Mühlheimin naapurissa. Siellä on uusi keskusta ja niin kutsuttu vanhakaupunki, jossa vanhaa edustavat lähinnä raatihuone ja Salvatorkirkko. Kokonaisuuden läpi kulkee kävely- ja pääostoskatu Königsstrasse, jonka lisäksi Salvatorwegillä, Beekstrassella ja Münzstrassella on mukavia paikkoja, kuten pienpanimomyymälä, pari oluttupaa sekä itämaisia ravintoloita.
Kuten muuallakin Ruhrinmaalla, Duisburgissa on runsaasti sodanjälkeisinä vuosikymmeninä vierastyöläisiksi tulleita turkkilaisia, jugoslaaveja ja albaaneja. Myös myöhemmin saapuneita venäläisiä, arabeja ja kiinalaisia oli sangen paljon. Ystäväni järjestelmäherra on turhautunut siihen, kuinka kaikki hänen ympärillään ovat itsensä tavoin maahanmuuttajia - hän ei tullut Saksaan hengaillakseen muiden arabien tai edes intialaisten ja kiinalaisten teekkarien kanssa, vaan haluaisi käyttää sujuvoitunutta saksaansa kanta-asukkaiden kanssa. Selitin, että hiljaa hyvä tulee, ja varmasti ajan myötä hän löytäisi enemmän aitosaksalaisiakin ystäviä, viimeistään syksyllä, jolloin hänen on määrä muuttaa Duisburgista varsinaiseen yliopistokaupunkiinsa.
Kävimme oluella ja pizzalla, ostimme marketista punaviiniä ja erikoisoluita ja pidimme omaa sessiota. Autoin ystävääni varustamaan ensimmäisen oman opiskelijakämppänsä, vaikka tilapäisen. Kävimme läpi kaupungin kirjakaupat ja radan toisella puolella sarjakuvien erikoisliikkeen. Kirkoissakin kävimme - sekä katolisessa että evankelisessa - vaikka ystäväni on islamista luopunut rationalisti. Hän kuitenkin ymmärtää hengellisyyden sosiaalisen ja psykologisen merkityksen ihmisille, ja päästyään islamistiäitinsä jatkuvasta nalkutuksesta hänellä on varaa suhtautua kuolevaisten uskonnollisuuteen suopeammin.
Hänelle tuntui sopivan, ettei Duisburg ole maailman menevimpiä paikkoja. Se on hänen pehmeä laskunsa Eurooppaan, sianlihaan, punaviiniin ja vaaleisiin tyttöihin. Vaikka hän on koko ikänsä elänyt lukuisina avattarina todellisessa kotimaassaan internetissä, hänen fyysinen olomuotonsa on viettänyt koko lyhyen elämänsä yhdessä ja samassa paikassa, Ammanissa, josta hän on käynyt vain muutaman kerran muualla Jordaniassa ja kerran lapsena äitinsä kotimaassa Algeriassa. Irakissa, jonka kansalainen hän on, ei hän ole koskaan käynyt.
Sunnuntai-iltana otin paikallisjunan rautatiesolmukohtaan Hammiin - ilmeisesti vähän aiemmin mennyt suora pikajuna Berliiniin oli täynnä tai jotain, kun järjestelmä ei sitä tarjonnut - ja Hammista pikajunan Berliiniin. Lensin maanantaiaamuksi Helsinki-Vantaalle, mutta sieltä minut noukki mukaansa pari saattajia tehtävänään viedä minut Satakunnan metsiin muuatta koulutusta pitämään. Täten onnistuin välttämään kokonaan puhelinteni ja läppärieni käytön pääkaupunkiseudulla huippukokouksen aikana, jonka turvallisuuden nimissä suurvallat takuulla saivat kaikki oikeudet yli suomalaisten yksityisyyden (tai jos eivät saaneet, joka tapauksessa ottivat).
Putin ei takuulla lennättänyt vasalliaan Helsinkiin turhan päiten, joten tapaamisessa oli taatusti sisältöä enemmänkin kuin yleisölle esitetyssä teatterissa. Tästä ei liene tarvetta sen kummempaa kirjoittaa. Arvioistani kiinnostunut voi turvautua tähän marraskuussa 2016 kirjoittamaani katsaukseen, johon minulla ei ole juurikaan korjattavaa.
Düsseldorfin ja Kölnin kentät olisivat olleet paljon lähempänä Duisburgia, mutta niihin ei ollut Helsingistä suoria lentoja - ja epäsuoratkin maksoivat paljon enemmän kuin yhdistelmä Berliini ja juna. Saksan rautatieverkosto on erinomainen ja kattava. Aikataulut ja liput saa kätevästi netistä, mutta etukäteisvaraukset eivät edes ole tarpeen kuin ruuhka-aikoihin.
Duisburgissa pidin oman huippukokoukseni salaisen järjestelmäherran kanssa, joka on nyt kovalla työllä ja sujuvan saksan oppimalla saanut itsensä preppauskurssille, joka toivottavasti johtaa pysyvään paikkaan eräässä Saksan parhaista teknologisista korkeakouluista.
Meillä oli kaksi päivää yhdessä, lauantai ja sunnuntai. Duisburg - jossa olen käynyt lyhyesti 18-vuotiaana - on melko mitäänsanomaton Ruhrin alueen teollisuuskaupunki Essenin ja Mühlheimin naapurissa. Siellä on uusi keskusta ja niin kutsuttu vanhakaupunki, jossa vanhaa edustavat lähinnä raatihuone ja Salvatorkirkko. Kokonaisuuden läpi kulkee kävely- ja pääostoskatu Königsstrasse, jonka lisäksi Salvatorwegillä, Beekstrassella ja Münzstrassella on mukavia paikkoja, kuten pienpanimomyymälä, pari oluttupaa sekä itämaisia ravintoloita.
Kuten muuallakin Ruhrinmaalla, Duisburgissa on runsaasti sodanjälkeisinä vuosikymmeninä vierastyöläisiksi tulleita turkkilaisia, jugoslaaveja ja albaaneja. Myös myöhemmin saapuneita venäläisiä, arabeja ja kiinalaisia oli sangen paljon. Ystäväni järjestelmäherra on turhautunut siihen, kuinka kaikki hänen ympärillään ovat itsensä tavoin maahanmuuttajia - hän ei tullut Saksaan hengaillakseen muiden arabien tai edes intialaisten ja kiinalaisten teekkarien kanssa, vaan haluaisi käyttää sujuvoitunutta saksaansa kanta-asukkaiden kanssa. Selitin, että hiljaa hyvä tulee, ja varmasti ajan myötä hän löytäisi enemmän aitosaksalaisiakin ystäviä, viimeistään syksyllä, jolloin hänen on määrä muuttaa Duisburgista varsinaiseen yliopistokaupunkiinsa.
Kävimme oluella ja pizzalla, ostimme marketista punaviiniä ja erikoisoluita ja pidimme omaa sessiota. Autoin ystävääni varustamaan ensimmäisen oman opiskelijakämppänsä, vaikka tilapäisen. Kävimme läpi kaupungin kirjakaupat ja radan toisella puolella sarjakuvien erikoisliikkeen. Kirkoissakin kävimme - sekä katolisessa että evankelisessa - vaikka ystäväni on islamista luopunut rationalisti. Hän kuitenkin ymmärtää hengellisyyden sosiaalisen ja psykologisen merkityksen ihmisille, ja päästyään islamistiäitinsä jatkuvasta nalkutuksesta hänellä on varaa suhtautua kuolevaisten uskonnollisuuteen suopeammin.
Hänelle tuntui sopivan, ettei Duisburg ole maailman menevimpiä paikkoja. Se on hänen pehmeä laskunsa Eurooppaan, sianlihaan, punaviiniin ja vaaleisiin tyttöihin. Vaikka hän on koko ikänsä elänyt lukuisina avattarina todellisessa kotimaassaan internetissä, hänen fyysinen olomuotonsa on viettänyt koko lyhyen elämänsä yhdessä ja samassa paikassa, Ammanissa, josta hän on käynyt vain muutaman kerran muualla Jordaniassa ja kerran lapsena äitinsä kotimaassa Algeriassa. Irakissa, jonka kansalainen hän on, ei hän ole koskaan käynyt.
Sunnuntai-iltana otin paikallisjunan rautatiesolmukohtaan Hammiin - ilmeisesti vähän aiemmin mennyt suora pikajuna Berliiniin oli täynnä tai jotain, kun järjestelmä ei sitä tarjonnut - ja Hammista pikajunan Berliiniin. Lensin maanantaiaamuksi Helsinki-Vantaalle, mutta sieltä minut noukki mukaansa pari saattajia tehtävänään viedä minut Satakunnan metsiin muuatta koulutusta pitämään. Täten onnistuin välttämään kokonaan puhelinteni ja läppärieni käytön pääkaupunkiseudulla huippukokouksen aikana, jonka turvallisuuden nimissä suurvallat takuulla saivat kaikki oikeudet yli suomalaisten yksityisyyden (tai jos eivät saaneet, joka tapauksessa ottivat).
Putin ei takuulla lennättänyt vasalliaan Helsinkiin turhan päiten, joten tapaamisessa oli taatusti sisältöä enemmänkin kuin yleisölle esitetyssä teatterissa. Tästä ei liene tarvetta sen kummempaa kirjoittaa. Arvioistani kiinnostunut voi turvautua tähän marraskuussa 2016 kirjoittamaani katsaukseen, johon minulla ei ole juurikaan korjattavaa.
Oletko ajatellut koskaan muuttoa Saksaan, Itävaltaan tai Sveitsiin? Monin paikoin maat tuntuvat kulttuurisesti melko pohjoismaalaisilta, mutta niistä puuttuvat useimmat Suomesta kirjoittamasi kriittiset puolet. Etenkin ostovoima vaikuttaa puolet vahvemmalta ja ilmasto huomattavasti leudommalta.
VastaaPoistaOlen ajatellut paljonkin. Elämänlaadun ja ostovoiman vertailussa varsinkin Saksa voisi olla tällä hetkellä parhaita asuinmaavalintoja, ajatellen, että myös palkka juoksisi sieltä. Sveitsissä on korkeat palkat mutta hintatasokin on erittäin korkea, mikä ei ole asianlaita Saksassa. En kuitenkaan tällä hetkellä ole vapaa valitsemaan töitä asuinpaikan mukaan, vaan se menee toisin päin.
VastaaPoista