Vaikka tämä kesä on ollut säiden puolesta legendaarisen hyvä, tunnen outoa tyhjyyttä ja tarkoituksettomuutta. Voin löytää sille useita syitä, joista olen aiemmissa kirjoituksissa käsitellyt mm. paluumuuttajan Suomi-tuskaa ja keski-ikäistymistä.
Eskapistinen romaanini toimi pitkään pakotienä, mutta saatuani sen valmiiksi, alkoi väistämätön irtautuminen kirjan maailmasta, paneutuminen lohduttoman arkisiin askareisiin kuten editointiin ja kustantajan etsimiseen.
Tavallaan suuren tarinan maailma ei sittenkään jättänyt minua. Romaanin kirjoitustyö oli ainutlaatuisella tavalla interaktiivista ja toi minut yhteen monen nuoren kanssa, jotka harrastavat kirjoittamista, runoutta, musiikintekemistä tai esittävää taidetta. Myös muunlaista maailmojen luomista, kuten keinoälyä ja pelimaailmojen kehittelyä. Jaoimme jotain ainutlaatuista tuossa oudossa maailmassa, etenkin sinä aikana, kun moni meistä ei edes tiennyt toisten oikeita nimiä.
Tarinan tie on kuljettu loppuun, mutta sen varrelta löytyneet ystävät säilyneet. Kuvitteellisessa maailmassa kuljetun polun varrelle avautui tähtiportteja, jotka johtivat oikeiden ihmisten oikeisiin maailmoihin. Tie, joka on fiktiivinen - jossa voi itse hallita ympärillään olevaa - teki helpommaksi raottaa ovia toisiin todellisuuksiin. Niihin, joissa kukin eli niin kutsutussa tosielämässään.
Tähtiportit eivät ole kadonneet mihinkään. Se, mitä olen saanut nähdä, ei aina ole ollut helppoa tai huoletonta, mutta se itsessään, että olen saanut nähdä, on jotain hyvin kaunista ja merkittävää. Minun ei pitäisi tuntea merkityksettömyyttä yhden suuren tarinan valmistumisen vuoksi. Kuten tarinan loppu sen päähenkilöille, tämä kirjoitusprojektikin on oikeastaan ollut toisen, todellisuudessa tapahtuvan tarinan alku.
Toinen asia, joka on vaikuttanut minuun selittämättömällä tavalla, on šakkipeli tunisialaisen pojan kanssa - saman, joka huhtikuussa otti tehtäväkseen voittaa minut edes kerran. Suomeen palattuani hän jatkoi haastamistani leppymättömällä tarmolla, ja katso - pöydät alkoivatkin kääntyä. Sain myöhemmin kuulla hänen isoveljeltään, että poika harjoitteli ja opiskeli pelikuvioita päästäkseen yllättämään minut. Niin tapahtuikin, ensin kerran, sitten kahdesti, ja sitten pelimme alkoivat käydä totisesti mielenkiintoisiksi.
Diili on ollut se, että jos hän voittaa, joudun pitämään hänen voitokasta selfietään kännykkäni taustakuvana, kunnes puolestaan voitan, ja jos hän voittaa kaksi ottelua peräkkäin, se dokumentoidaan feseen. Pari viikkoa sitten tapahtui käänne, joka johti siihen, että jouduin useimpina päivinä katselemaan hänen omahyväistä hymyään kännykästäni, ja odotin suorastaan iltaa, että saisin revanssin ja kuvan vaihdetuksi. Ei niin, että hänen kuvansa olisi ollut millään muotoa epämiellyttävä katsella, mutta se muistutti minua lakkaamatta siitä, kuinka hän vasta keväällä oli ollut aika aloittelija, ja kuinka olin voittanut melkein kaikki ottelut.
Vaikka pelien pelaaminen muodostui addiktiiviseksi ja oli aidosti jännittävää - toisin kuin pelatessani jotakuta ylivoimaista tai alivoimaista vastaan - sekin oli asia, joka sai minut miettimään omaa tarkoituksettomuuttani. On ilo nähdä nuoren ihmisen kehittyvän niin nopeasti, ja on myös ilo nähdä, kuinka pelimme vahvistavat hänen itsetuntoaan ja voitontahtoaan, jotka säteilevät jo muuallekin hänen elämäänsä, kuten unelmiensa toteuttamiseen räp-lyriikan ja osakesijoittamisen parissa sekä uskalluksena lähestyä tyttöjä. Mutta entä minä sitten? En niinkään koe olevani huonompi. Ei - ongelmana on se, että nuoret kehittyvät ja voimistuvat, mutta minä taas pysyn samana. Mikään ei muutu, paitsi korkeintaan taantumisen suuntaan.
Lopulta yritin keskittyä peleihin kunnolla ja ottaa ne enemmän tosissani kuin aiemmin, ja tuottihan se tulosta. Sain katkaistua sen viikon jatkuneen tilanteen, jossa hän voitti noin kaksi ottelua minun yhtä voittoani vastaan, ja revansoin siten, että keskiviikkona pieksin hänet kunnolla. Perjantaina olimme tasoissa, lauantaina hän päihitti minut jälleen (koska olin keskellä alkoholipitoista grilli-iltaa), mutta sunnuntaina ja uudelleen tänään voitin kuudesta pelistä neljä. Tosin viimeisessä hän oli niin lähellä voittoa, että minulla on oikeastaan paha mieli vuokseen. Sitä vain, että keski-ikäisen miehen egoni tarvitsi tämän. Katselen hänen naamaansa sitten taas, kun olen liian kiireinen keskittymään peleihini kunnolla.
Tästä tulemme kolmanteen tarkoituksettomuuden pistoksia aiheuttaneeseen asiaan. Sekin tuntuu ehkä pieneltä ja merkityksettömältä, mutta olen pannut sen merkille. Nimittäin tämä blogini. Oli aika, jolloin kirjoitin harva se päivä maailmanpolitiikasta. Tunsin itseni Aisopoksen sutta huutelevaksi paimenpojaksi, mutta ikävä kyllä näyttää siltä, että olin varoituksissani pikemminkin liian varovainen kuin alarmistinen. Sittemmin niistä susista kirjoittaminen on siirtynyt osaksi valtavirtaa.
Ei niin, ettei minulla olisi siihen enää mitään lisättävää. Minä vain väsyin kirjoittamaan samoista asioista ilman minkäänlaista vaikutusta mihinkään. Olen jo pitkään kirjoittanut niin kuin ruohon kasvua katseleva mies - arkisista asioistani, lähiöissä tekemistäni huomioista, lukemistani kirjoista. Nuo aiheet kiinnostavat ehkä joitain tuttuja ja silloin tällöin satunnaista lukijaa, mutta minulle tulee niistä jälkikäteen tunne syrjäytymisestä yhdentekevään tarkoituksettomuuteen. Elän vain elämääni. Mikään ei muutu. Sillä välin maailma kulkee kohti synkkiä aikoja. Ihmiset joko hyppäävät mustaan kelkkaan tai vääntelevät käsiään.
Olen muutaman kerran tarttunut näppäimistöön aikomuksenani kirjoittaa siitä, mistä Helsingin huippukokouksessa on kyse, mutta joka kerran minut valtaa tarkoituksettomuuden tunne - olenhan kirjoittanut sen kaiken jo monta kertaa, eikä sillä ollut silloinkaan merkitystä. Päinvastoin, nekin, jotka olivat kanssani samaa mieltä jo silloin, naureskelivat selän takana, kun eihän asioista tietenkään sovi kirjoittaa siten kuin ne ovat, vaan pitäisi kirjoittaa siten kuin niiden haluttaisiin olevan.
Ollaan tilanteessa, jossa omaisuutta kannattaisi oikeastaan realisoida ja sijoittaa turvataloihin jossain mahdollisimman kaukana. Ehkä myös asekätköihin. Ikävä vain, etten toimi niin kuin opetan, vaan asun ostovoiman suhteen epäedullisimmassa mahdollisessa maassa, ja se syö hiljalleen mutta vääjäämättä varallisuuttani. Pitäisi löytää sopiva kuvio, jonka puitteissa lähteä. Ei vain kuvitteellisiin maailmoihin vaan fyysisesti johonkin, missä tulevaisuus näyttää vähemmän lohduttomalta; missä voisi uudelleen löytää hiipuvan elämän kipinän. Tarkoituksen.
Suurin osa elämäni hyvistä asioista on luonteeltaan enemmän pakopaikkoja kuin tarkoituksia. Niitä minulla on kiitettävästi - pakopaikkoja. Kasvoin sen verran vankilamaisissa oloissa, että myöhäisteini-iästä lähtien pakopaikkojen - fyysisten ja henkisten - ylläpito ja varmistaninen on ollut elämäni kantavia voimia. Kun olen niiden suhteen itseopitusti pätevöitynyt, olen saattanut tarjota pakopaikkojani myös muiden käyttöön.
Kanssaihmisten auttaminen on ehkä lähimpänä elämäni tarkoitusta - sen ajatuksen vähitellen kuoltua pois, että voisin jotenkin vaikuttaa yhteiskuntaan. Olen kai ajatellut jotenkin siihen tapaan, että yhteiskunta muodostuu ihmisistä, joten ehkä voin vaikuttaa suotuisasti edes joidenkin kanssaihmisten elämään. Onko se sitten tarkoituksellista, jos nuo elämät kuitenkin tuhotaan jauhamalla tyrannian ja terrorin rattaisiin? Miksi sanoa kellekään 'pää pystyyn', jos pään pystyyn nostaminen vain altistaa kirkkaan otsan tarkk'ampujan luodille?
Kaikkialla ympärilläni näen todisteet siitä, etteivät kanssaihmiset ole syyttömiä siihen, mitä osakseen saavat. On suuri houkutus heittää hanskat tiskiin ja antaa heidän saada, mitä haluavat. Sitten kun on itkunsa ja hammasten kiristyksensä aika, olen tuskin enää kuulemassa.
Kuitenkin jokin - tai joku - aina muistuttaa siitä, mikä ihmisissä on arvokasta. Olen aina ollut taipuvainen sympatisoimaan altavastaajia ja ajattelemaan, että ihmiset ansaitsevat parempaa kuin hallitsijansa. Se parempi nostaa silloin tällöin päätään. Silloin tällöin auringonnousu muuttaa pimeyden laaksot valoisiksi kedoiksi ja vehreiksi metsiksi. Ihmiset ovat kuitenkin sellaisia, että perittyään tuollaisen maiseman he ryhtyvät heti tärväämään sitä, juonitellen toistensa alistamiseksi tai eliminoimiseksi. Eikä sille koskaan näy loppua.
Tiedän - tiedän, että olen opettanut: loppu ei ole meidän huolemme, vaan pitää liekkiä yllä, niin ettei pimeys koskaan peri koko maata. Vaan kuka opettaisi opettajaa? Paraskaan kirurgi ei pysty leikkaamaan omaa kasvaintaan, kuten muuan itsemurhaa yrittänyt nerokas ystäväni sanoi. (Nykyisin hän on elossa ja voi paremmin; on palannut yliopistoonkin.)
Aatamin ja Eevan tultua karkotetuiksi Eedenin puutarhasta on Tiedon puu pudotellut hedelmänsä lähelle ja kauas, mutta ilman levittäjiä hedelmät mätänevät versomatta maahan. Puutarhassa henkäilevät vain luotunsa hyljänneen Jumalan huokaukset, kellastuvia lehtiä varisuttaen.
Eskapistinen romaanini toimi pitkään pakotienä, mutta saatuani sen valmiiksi, alkoi väistämätön irtautuminen kirjan maailmasta, paneutuminen lohduttoman arkisiin askareisiin kuten editointiin ja kustantajan etsimiseen.
Tavallaan suuren tarinan maailma ei sittenkään jättänyt minua. Romaanin kirjoitustyö oli ainutlaatuisella tavalla interaktiivista ja toi minut yhteen monen nuoren kanssa, jotka harrastavat kirjoittamista, runoutta, musiikintekemistä tai esittävää taidetta. Myös muunlaista maailmojen luomista, kuten keinoälyä ja pelimaailmojen kehittelyä. Jaoimme jotain ainutlaatuista tuossa oudossa maailmassa, etenkin sinä aikana, kun moni meistä ei edes tiennyt toisten oikeita nimiä.
Tarinan tie on kuljettu loppuun, mutta sen varrelta löytyneet ystävät säilyneet. Kuvitteellisessa maailmassa kuljetun polun varrelle avautui tähtiportteja, jotka johtivat oikeiden ihmisten oikeisiin maailmoihin. Tie, joka on fiktiivinen - jossa voi itse hallita ympärillään olevaa - teki helpommaksi raottaa ovia toisiin todellisuuksiin. Niihin, joissa kukin eli niin kutsutussa tosielämässään.
Tähtiportit eivät ole kadonneet mihinkään. Se, mitä olen saanut nähdä, ei aina ole ollut helppoa tai huoletonta, mutta se itsessään, että olen saanut nähdä, on jotain hyvin kaunista ja merkittävää. Minun ei pitäisi tuntea merkityksettömyyttä yhden suuren tarinan valmistumisen vuoksi. Kuten tarinan loppu sen päähenkilöille, tämä kirjoitusprojektikin on oikeastaan ollut toisen, todellisuudessa tapahtuvan tarinan alku.
* * *
Toinen asia, joka on vaikuttanut minuun selittämättömällä tavalla, on šakkipeli tunisialaisen pojan kanssa - saman, joka huhtikuussa otti tehtäväkseen voittaa minut edes kerran. Suomeen palattuani hän jatkoi haastamistani leppymättömällä tarmolla, ja katso - pöydät alkoivatkin kääntyä. Sain myöhemmin kuulla hänen isoveljeltään, että poika harjoitteli ja opiskeli pelikuvioita päästäkseen yllättämään minut. Niin tapahtuikin, ensin kerran, sitten kahdesti, ja sitten pelimme alkoivat käydä totisesti mielenkiintoisiksi.
Diili on ollut se, että jos hän voittaa, joudun pitämään hänen voitokasta selfietään kännykkäni taustakuvana, kunnes puolestaan voitan, ja jos hän voittaa kaksi ottelua peräkkäin, se dokumentoidaan feseen. Pari viikkoa sitten tapahtui käänne, joka johti siihen, että jouduin useimpina päivinä katselemaan hänen omahyväistä hymyään kännykästäni, ja odotin suorastaan iltaa, että saisin revanssin ja kuvan vaihdetuksi. Ei niin, että hänen kuvansa olisi ollut millään muotoa epämiellyttävä katsella, mutta se muistutti minua lakkaamatta siitä, kuinka hän vasta keväällä oli ollut aika aloittelija, ja kuinka olin voittanut melkein kaikki ottelut.
Vaikka pelien pelaaminen muodostui addiktiiviseksi ja oli aidosti jännittävää - toisin kuin pelatessani jotakuta ylivoimaista tai alivoimaista vastaan - sekin oli asia, joka sai minut miettimään omaa tarkoituksettomuuttani. On ilo nähdä nuoren ihmisen kehittyvän niin nopeasti, ja on myös ilo nähdä, kuinka pelimme vahvistavat hänen itsetuntoaan ja voitontahtoaan, jotka säteilevät jo muuallekin hänen elämäänsä, kuten unelmiensa toteuttamiseen räp-lyriikan ja osakesijoittamisen parissa sekä uskalluksena lähestyä tyttöjä. Mutta entä minä sitten? En niinkään koe olevani huonompi. Ei - ongelmana on se, että nuoret kehittyvät ja voimistuvat, mutta minä taas pysyn samana. Mikään ei muutu, paitsi korkeintaan taantumisen suuntaan.
Lopulta yritin keskittyä peleihin kunnolla ja ottaa ne enemmän tosissani kuin aiemmin, ja tuottihan se tulosta. Sain katkaistua sen viikon jatkuneen tilanteen, jossa hän voitti noin kaksi ottelua minun yhtä voittoani vastaan, ja revansoin siten, että keskiviikkona pieksin hänet kunnolla. Perjantaina olimme tasoissa, lauantaina hän päihitti minut jälleen (koska olin keskellä alkoholipitoista grilli-iltaa), mutta sunnuntaina ja uudelleen tänään voitin kuudesta pelistä neljä. Tosin viimeisessä hän oli niin lähellä voittoa, että minulla on oikeastaan paha mieli vuokseen. Sitä vain, että keski-ikäisen miehen egoni tarvitsi tämän. Katselen hänen naamaansa sitten taas, kun olen liian kiireinen keskittymään peleihini kunnolla.
* * *
Tästä tulemme kolmanteen tarkoituksettomuuden pistoksia aiheuttaneeseen asiaan. Sekin tuntuu ehkä pieneltä ja merkityksettömältä, mutta olen pannut sen merkille. Nimittäin tämä blogini. Oli aika, jolloin kirjoitin harva se päivä maailmanpolitiikasta. Tunsin itseni Aisopoksen sutta huutelevaksi paimenpojaksi, mutta ikävä kyllä näyttää siltä, että olin varoituksissani pikemminkin liian varovainen kuin alarmistinen. Sittemmin niistä susista kirjoittaminen on siirtynyt osaksi valtavirtaa.
Ei niin, ettei minulla olisi siihen enää mitään lisättävää. Minä vain väsyin kirjoittamaan samoista asioista ilman minkäänlaista vaikutusta mihinkään. Olen jo pitkään kirjoittanut niin kuin ruohon kasvua katseleva mies - arkisista asioistani, lähiöissä tekemistäni huomioista, lukemistani kirjoista. Nuo aiheet kiinnostavat ehkä joitain tuttuja ja silloin tällöin satunnaista lukijaa, mutta minulle tulee niistä jälkikäteen tunne syrjäytymisestä yhdentekevään tarkoituksettomuuteen. Elän vain elämääni. Mikään ei muutu. Sillä välin maailma kulkee kohti synkkiä aikoja. Ihmiset joko hyppäävät mustaan kelkkaan tai vääntelevät käsiään.
Olen muutaman kerran tarttunut näppäimistöön aikomuksenani kirjoittaa siitä, mistä Helsingin huippukokouksessa on kyse, mutta joka kerran minut valtaa tarkoituksettomuuden tunne - olenhan kirjoittanut sen kaiken jo monta kertaa, eikä sillä ollut silloinkaan merkitystä. Päinvastoin, nekin, jotka olivat kanssani samaa mieltä jo silloin, naureskelivat selän takana, kun eihän asioista tietenkään sovi kirjoittaa siten kuin ne ovat, vaan pitäisi kirjoittaa siten kuin niiden haluttaisiin olevan.
Ollaan tilanteessa, jossa omaisuutta kannattaisi oikeastaan realisoida ja sijoittaa turvataloihin jossain mahdollisimman kaukana. Ehkä myös asekätköihin. Ikävä vain, etten toimi niin kuin opetan, vaan asun ostovoiman suhteen epäedullisimmassa mahdollisessa maassa, ja se syö hiljalleen mutta vääjäämättä varallisuuttani. Pitäisi löytää sopiva kuvio, jonka puitteissa lähteä. Ei vain kuvitteellisiin maailmoihin vaan fyysisesti johonkin, missä tulevaisuus näyttää vähemmän lohduttomalta; missä voisi uudelleen löytää hiipuvan elämän kipinän. Tarkoituksen.
* * *
Suurin osa elämäni hyvistä asioista on luonteeltaan enemmän pakopaikkoja kuin tarkoituksia. Niitä minulla on kiitettävästi - pakopaikkoja. Kasvoin sen verran vankilamaisissa oloissa, että myöhäisteini-iästä lähtien pakopaikkojen - fyysisten ja henkisten - ylläpito ja varmistaninen on ollut elämäni kantavia voimia. Kun olen niiden suhteen itseopitusti pätevöitynyt, olen saattanut tarjota pakopaikkojani myös muiden käyttöön.
Kanssaihmisten auttaminen on ehkä lähimpänä elämäni tarkoitusta - sen ajatuksen vähitellen kuoltua pois, että voisin jotenkin vaikuttaa yhteiskuntaan. Olen kai ajatellut jotenkin siihen tapaan, että yhteiskunta muodostuu ihmisistä, joten ehkä voin vaikuttaa suotuisasti edes joidenkin kanssaihmisten elämään. Onko se sitten tarkoituksellista, jos nuo elämät kuitenkin tuhotaan jauhamalla tyrannian ja terrorin rattaisiin? Miksi sanoa kellekään 'pää pystyyn', jos pään pystyyn nostaminen vain altistaa kirkkaan otsan tarkk'ampujan luodille?
Kaikkialla ympärilläni näen todisteet siitä, etteivät kanssaihmiset ole syyttömiä siihen, mitä osakseen saavat. On suuri houkutus heittää hanskat tiskiin ja antaa heidän saada, mitä haluavat. Sitten kun on itkunsa ja hammasten kiristyksensä aika, olen tuskin enää kuulemassa.
Kuitenkin jokin - tai joku - aina muistuttaa siitä, mikä ihmisissä on arvokasta. Olen aina ollut taipuvainen sympatisoimaan altavastaajia ja ajattelemaan, että ihmiset ansaitsevat parempaa kuin hallitsijansa. Se parempi nostaa silloin tällöin päätään. Silloin tällöin auringonnousu muuttaa pimeyden laaksot valoisiksi kedoiksi ja vehreiksi metsiksi. Ihmiset ovat kuitenkin sellaisia, että perittyään tuollaisen maiseman he ryhtyvät heti tärväämään sitä, juonitellen toistensa alistamiseksi tai eliminoimiseksi. Eikä sille koskaan näy loppua.
Tiedän - tiedän, että olen opettanut: loppu ei ole meidän huolemme, vaan pitää liekkiä yllä, niin ettei pimeys koskaan peri koko maata. Vaan kuka opettaisi opettajaa? Paraskaan kirurgi ei pysty leikkaamaan omaa kasvaintaan, kuten muuan itsemurhaa yrittänyt nerokas ystäväni sanoi. (Nykyisin hän on elossa ja voi paremmin; on palannut yliopistoonkin.)
Aatamin ja Eevan tultua karkotetuiksi Eedenin puutarhasta on Tiedon puu pudotellut hedelmänsä lähelle ja kauas, mutta ilman levittäjiä hedelmät mätänevät versomatta maahan. Puutarhassa henkäilevät vain luotunsa hyljänneen Jumalan huokaukset, kellastuvia lehtiä varisuttaen.
Siltä se on näyttänyt jo kymmenen vuotta, että suunta on kohti terrorin ja rosvojoukkojen vallan alla vaikerrusta. Ja koko ajan on mieltä masentanut tieto, että jollei suunta muutu, niin pakosta tie vie pahaan paikkaan. Vielä ei ole suunta muuttunut ja paha hyppii jo pöydillä hieromassa hedelmätöntä ja päämäärätöntä uhoaan hyvän voiman itsestäänselvyyteen uskoneiden ihmisten naamoihin - ihmiset olivat taas kerran alkaneet uskoa, että hyvän voitto olisi jotenkin pysyvä olotila, itsestään selvä. Vähän kuin lopettaisi joka vuotisen puuveneen kunnossapidon, kun on yhtenä keväänä saanut veneen pohjan pitämään vettä. Kunnossapidon lopettamisen lisäksi on heitetty pois pilssipumppu, äyskäri, airot ja pelastusliivit... hätäraketit on jätetty, mutta eihän kukaan voi tulla apuun, kun ollaan samassa veneessä.
VastaaPoistaAmerikan poliittisen systeemin puolustuskyvyttömyys pahaa vastaan on ollut masentavaa katsottavaa. Valtamedia on vain mainoskatkojen välistä tyhjää puhetta, ja ihmiset vieläkin ajattelevat, että on turhaa ja tyhmää äänestää... tämän ajatuksen toteuttaminen on johtanut ja on johtamassa sen todeksi tulemiseen.
Masentavaa on nähdä, miten maailmassa olisi työkalut ja keinot maailman parantamiseen, mutta miten ilmeistä on, että oikeasti älykkään lajin puuttuminen kuvasta johtaa romahdukseen. Ahneus ja itsekkyys ovat edelleen kaiken kehityksen jarru - korruptio ja tribalismi pahimpina kehityksen esteinä.
Kiitos sinulle mielenkiintoisista kirjoituksistasi ja erityinen kiitos taitavasta kerronnastasi, jollaista aivan liian harvoin olen nähnyt. Uutta kirjaasi odotellessa.
Olet puhunut paljon teknologian aiheuttamasta yksityisyyden katoamisesta ja valtionhallinnon kyvyttömyydestä vastata netissä tapahtuvaan uhkailuun ja vainoamiseen. Voisiko tämä olla myös syynä sille, että yhä harvempi uskaltaa kirjoittaa enää tämäntyyppisiä blogeja? Kirjoitustaidon heikkeneminen on myös kasvanut kun ihmiset lähinnä väittelevät Facebookissa ja keskustelevat chateissa.
VastaaPoistaJos Trump saa Naton hajalle, uskotko tämän johtavan suuremman mittaluokan konfliktiin vai saako Putin vain vihreän valon Naton ulkopuolisilla alueilla? Puola ja Baltia tuskin lähtevät enää Venäjän kelkkaan vaikka hinta olisi mikä, mutta muista Visegrad-maista en olisi niin varma. Suomi näillä näkymin suomettuu uudelleen, mutta tapahtuuko jotain vakavampaa kuin viime kerralla?
VastaaPoistaLähetin kirjoituksesi inspiroimana kommentin jo aiemmin, mutta ilmeisesti se jäi välille. No, otetaan uudestaan.
Oma synkkä jaksoni merkityksettömyyden ja tarkoituksettomuuden syövereissä loppui yksinkertaiseen oivallukseen (oikeastaan kahteen oivallukseen) ja siitä seuranneeseen päätökseen. Ensimäinen oivallus oli, että ajatteluani vaivasi mittakaavavirhe. Merkityksettömyyden kokemukseni johtui, ei siitä, ettenkö olisi tehnyt mitään jälkeenpäin katsottuna merkityksellistä, vaan asteikosta jolla mittasin merkitystä. Kärjistettynä: Maailmankaikkeus kokee lämpökuoleman muutaman kymmenen miljardin vuoden kuluttua, joten tekoni ovat merkityksettömiä eikä mitään kannata tehdä. Mikä absurdi ajatus. Entäpä jos asia onkin täsmälleen päinvastoin?
Päätin ottaa vakavasti ajatuksen siitä, että jokainen tekoni vie maailmaa piirun verran joko hyvään tai huonoon suuntaan. Niinpä jokaisella teollani, olipa se kuinka pieni tahansa, on merkitystä. Onko teoillani merkitystä laajemmin on epärelevantti kysymys, sekaannus asioiden mittakaavassa.
Päätökselläni oli järisyttävät seuraukset. Sen jälkeen olin nimittäin vastuussa tekemisistäni. Kaikista tekemisistäni. Olosuhteiden ja muiden ihmisten syyttely ei tullut enää kysymykseen. Merkityksettömyys oli tarkoittanut minulle sitä, että minun ei tarvinnut ottaa vastuuta mistään. Miksi olisi tarvinnut, jos mikään ei kerran merkinnyt mitään. Päätöksestäni seurasi täyskäännös, olin yhtäkkiä täysimittaisesti vastuussa elämästäni. Mikä taakka. Mutta mikä helpotus samalla kerralla.
Toinen oivallukseni liittyi vastuun kantamiseen. Taakkaan. Oivalsin, että en voi muuttaa kaikkea yhdellä kerralla. Niinpä en edes yrittänyt sitä. Sen sijaan päätin, että teen joka päivä yhden asian joka vie maailmaa parempaan suuntaan. Koska olin melko huonossa jamassa, aloitin helpoimmasta päästä. Omasta asunnostani. Sitten omasta fyysisestä kunnostani ja terveydestäni. Sitten taloudestani, ihmissuhteistani jne. Nykyään rohkenen silloin tällöin yrittää jotain myös oman lähipiirini ulkopuolella (kuten tätä kirjoittaessani). Se joka ei ole kokeillut pienten askeleiden ottamista, yllättyy kuinka ne kumuloituvat ja muuttavat asiat melko täydellisesti muutamassa kuukaudessa.
En yritä neuvoa tai opetaa sinua (tai ketään muutakaan) tarinallani. Mutta toivon, että se herättää ajatuksia jotka parhaassa tapauksessa johtavat johonkin parempaan.
Jatkan toisessa kommentissa.
Jatkoa edellisestä kommentistani.
VastaaPoistaSitten maailmanpoliittisiin kirjoituksiisi.
Me elämme verkostossa ja jokainen meistä on verkon solmukohta. Kaikki mitä teemme, säteilee verkoston kytkentöjä pitkin ympäristöömme. Jos kirjoituksiasi lukee 100 henkilöä, joiden lähipiiriin kuuluu 100 henkilöä ja näiden kunkin lähipiiriin 100 henkilöä, potentiaalinen vaikutus ulottuu miljoonaan ihmiseen. Todellinen vaikutus on tietysti pienempi, mutta yläraja vaikutuksen laajudelle on todella suuri. Vielä tärkeämpää on, että kirjoituksesi voivat vaikuttaa tavoilla joista et tiedä, ihmisiin joita et tunne tai joista et koskaan kuule, hetkillä jolloin niillä voi olla ratkaiseva merkitys siihen kuinka henkilö toimii.
Oleellista on, etteivät kirjoitustesi vaikutukset ole missään tapauksessa omassa kontrollissasi. Se mikä on kontrollissasi, on se kirjoitatko ylipäänsä ja jos kirjoitat, kuinka kiinnostavasti, ytimekkäästi, vakuuttavasti jne. jne. kirjoitat.
Minun nöyrä mielipiteeni on, että kyse on tietoisesta päätöksestä. Päätätkö uskoa, että kirjoituksesi voivat tehdä maailmasta edes hieman paremman paikan. Ja päätätkö uskoa, että jättämällä kirjoittamatta maailmasta puuttuu se positiivinen mitä kirjoituksesi voivat siihen tuoda. Tekstejäsi lukeneena minulla ei ole epäilystäkään kumpaanko suuntaan vaikuttaisit tai siitä, mitä lukijasi menettävät jos päätät jättää maailman politiikasta kirjoittamisen.
Lopuksi toivon onnea ja menestystä minkä tien sitten valitsetkin.
Aloitin tämän blogin seuraamisen Ukrainan tapahtumien myötä ja käyn aina silloin tällöin vilkaisemassa josko täällä olisi päivityksiä. Oma matkailuni on säälittävän vähäistä; lypsykarja sitoo minut suurimmaksi osaksi vuotta tänne kotikylään. Mutta kyllä se kaukokaipuu säilyy ja toisaalta muistot paikoista joihin joskus olen onnistunut matkustamaan, useampaan kertaan olen lukenut täällä paikoista joissa olen itsekkin käynyt.
VastaaPoistaVaikka politiikka olikin se syy miksi löysin tänne, on tuo avoin mielin matkaileminen aivan yhtä tärkeä syy seurailla teidän kirjoituksianne. Kirjallisuus- ja historiaviitteet tosin menevät usein yli tällaisen takametsien tallaajan hilseen puhumattakaan noista ystävyyden kuvauksista...
Kuitenkin aivan ensimmäisistä lukukerroista asti olen pannut merkille kykynne kirjoittaa selkeästi ja vaikuttavasti siitä todellisuudesta missä me elämme. Se on harvinainen kyky eikä sitä kannata jättää käyttämättä vaikka tuntuisi siltä, ettei mihinkään voi vaikuttaa. Aivan samalla tapaa minäkin tunnen itseni voimattomaksi kun luen vaikkapa whatsapp-ryhmistä lähes päivittäin kaikenlaista vihamielistä paskaa tai jonkun puolitutun Italialaisen Salvini-memejä FB:sta.
Täällä maaseudulla usein nähdään niin, että kyvyn omaaminen - olipa se sitten lahjakkuutta tai vain koulutusta - velvoittaa myös käyttämään ja soveltamaan sitä. Käytännön tasolla minun tapauksessani se tarkoittaa yleensä sitä, että minut valitaan koulutuksen vuoksi usein vaikkapa tilintarkastajaksi kun minulla sattuu olemaan koulutusta... ja itse saan tiedon asiasta vasta sitten joskus jälkeen päin kun ne tilit pitää tarkastaa. Kirjoittamisessa tämä ei tietenkään toimi näin mutta samalla tapaa ne kyvyt jäävät käyttämättä jos ei edes yritetä valaista sitä todellisuutta missä elämme ja mihin olemme menossa.
Kiitos kaikille erinomaisista kommenteista.
VastaaPoistaBlogspotin asetuksissa on kesän aikana ilmeisesti tapahtunut jokin muutos, koska en ole saanut kommenteista tietoa ja huomasin vasta nyt, että piti mennä moderointilaatikkoon niitä hyväksymään. Tästä syystä suuri joukko kommentteja teksteihin on ollut näin kauan julkaisematta. Pahoittelut.