Vuoden viimeinen

Toinen vuosi pandemiaa ja eräänlainen annus horribilis tämäkin. Vuosi alkoi osaltani Kataloniasta, Empordàn kosteikoilta, ja tulee päättymään tänään Quindíon läänissä Kolumbiassa. Tammikuussa matkailin pitkin Espanjaa, varsinkin Doñanassa ja Extremadurassa. Helmi-maaliskuussa ehdin käydä kuoleman porteilla mutta toivuin maaliskuun loppuun mennessä. Huhti-toukokuussa elämä hymyili jo enemmän.

Kävin vuoden aikana kahdesti autolla Suomessa, ensin toukokuussa ja myöhemmin elokuussa. Molemmilla kerroilla tuli matkailtua välissä olevia Euroopan maita jonkin verran. Tätä täydensi vielä matka Brysselistä Firenzeen ja takaisin marraskuussa sekä tietysti kaikki ne lyhyemmät matkat, joita tein vuoden aikana Belgiassa ja sen naapurimaissa.

Työni pysyi Brysselissä. Pandemia on vaikuttanut sosiaaliseen elämään siten, että uusia kontakteja ei ole tullut juurikaan reaalielämän puolella, netissä toki. Sen sijaan muutama vuosien ajan tuntemani ihminen tuli vuoden kuluessa paljon aiempaa läheisemmäksi. Menetyksiä ihmishengissä en juuri kärsinyt, koska aivan omassa lähipiirissä kukaan ei kuollut kulkutautiin eikä muuhunkaan - lähipiirien lähipiireissä kyllä.

Taloudessa ei mennyt yhtä hyvin. Pandemia on lisännyt arjen menoja, moni ystävä menetti työnsä sen myötä ja tarvitsi ajoittain taloudellista tukea, ja kaiken huipuksi takavuosien vesivahingot Helsingissä omistamassani asunnossa lankesivat maksettaviksi, mikä teki ison loven säästöihin - tai siis ei sitä säästöistä olisi maksettu, se vaati sijoitusten myymistä. Onneksi olen oppinut olemaan luottamatta sen enempää työmarkkinoihin kuin vakuutuksiinkaan ja jo vuosikaudet olen turvannut omaa taloudellista selustaani lähinnä sijoituksilla.

Joulun lähestyessä pöllähti vielä yksi ystävä käymään Brysselissä, ei tosin kovin kaukaa. Nimittäin ystäväni Kettu tuli Aachenista junalla Brysseliin hoitaakseen joitain asioita Jordanian suurlähetystössä. Samalla saimme tilaisuuden vilkaista hieman jouluun valmistautuvaa kaupunkia markkinahumuineen. Viimeinen viikko olikin tavan mukaan hektinen, koska ennen joululomia piti saada mahdollisimman paljon pakettiin ja pois pöydältä työelämässä. Siinä sivussa piti etsiä kassillinen lahjoja viemisiksi itämaan tietäjänä Kolumbiaan.

Pandemia rajoitti matkailuni Eurooppaan enkä ollut lentänyt kertaakaan sitten paluuni Meksikosta tammikuussa 2020. Korjasin asian lopulta jouluaattona 2021 lentämällä ensin Brysselistä Madridiin, sitten sieltä Bogotáan. Viettämällä vuoden lopun Kolumbiassa sain ensinnäkin tilaisuuden tavata viimein livenä ystäväni Apollo ja toiseksi tilaisuuden nähdä vuoden aikana muitakin uusia lintulajeja kuin toukokuussa Puolasta hoidetun sarakerttusen.

Koronarajoitukset ja säännöt olivat raskaita ja vaativat taas kerran kaikenlaisia digitaalisia rekisteröintejä, rokotustodistuksia ja koronatestejä, vaikka lopulta Bogotássa virkailija tuskin edes vilkaisi papereita. Suuremmaksi ongelmaksi täällä osoittautuikin joulun-uudenvuoden ajan liikenne. Autoa ei ollut mahdollista vuokrata mistään - olin aloittanut sellaisen etsimisen jo viikkoa ennen matkaa, mutta tilanne pysyi samana koko ajan: mistään firmasta ei voinut etukäteen vuokrata autoa. Julkinenkin liikenne oli varsin tukossa, minkä vuoksi juutuin pariksi päiväksi Bogotáan ennen kuin sain itseni sieltä Quindíon pääkaupunkiin Armeniaan.

Bogotán päivät tarjosivat sentään mahdollisuuden tavata yhden uuden ystävän, venezuelalaisen šakinpelaajan, johon tutustuin hänen asuessaan vielä kotimaassaan Margaritan saarella. Jossain vaiheessa tätä vuotta Venezuelan koko ajan pahentuneet olosuhteet kuitenkin saivat hänet lähtemään Kolumbiaan. Hänellä on yliopistotutkinto ja hänellä oli ihan hyvä työkin kotisaarensa matkailusektorilla, mutta tiedämme, mitä pandemia aiheutti, minkä lisäksi Venezuelan poliittiset olot ovat muuttuneet koko ajan ahdistavammiksi. Nyt kaveri myy hedelmiä Bogotán lähiössä, koettaen kerätä rahaa itsensä laillistamiseen siellä tai vielä mieluummin Chilessä. Kävimme hänen kanssaan Monserraten vuorella, jossa pyöri myös paljon valkonaamakerttuleita ja eteläamerikansirkkuja.

Armeniaan matkustin Magdalena-yhtiön bussilla. Ensin Bogotán ylängöltä alas kuumaan Magdalenan laaksoon, sitten taas ylös seuraavan vuoriketjun yli, ja puoliväliin alas seuraavaa laaksoa. Armeniassa lämpötila oli paljon kuumempi kuin viileässä Bogotássa, jossa oli päällystakkikeli +13.

Armenian kaupunki ei ole saanut nimeään etnisistä armenialaisista vaan on osa seudun pitkää sarjaa kaupunkeja ja maakuntia, joilla on raamatullisten paikkojen nimiä. Quindíosta pohjoiseen Medellínin ympärillä oleva maakunta on nimeltään Antioquia (Antiokia) ja seudulta löytyvät mm. Palestina, Arabia, Canaan, Circasia, Eden, Líbano jne. Toisaalta seudulta löytyy myös monia Espanjan merkittävien kaupunkien toisintoja, kuten Córdoba, Barcelona ja Granada. Niin ikään Quindíon pohjoisosasta löytyy sievä ja matkailijoiden suosima vuoristokaupunki Filandia, jonka nimi usein vahingossa vääntyy Suomeksi.

Matkaoppaissa väitetään, että Armenia olisi uudelleen nimetty armenialaisten kansanmurhan vuoksi, mikä on kuitenkin disinformaatiota. Kaupungissa ei ole merkittäviä määriä etnisiä armenialaisia - vaikka heitä toki yleisesti ottaen on Kolumbian suuren orientaalisen väestöosan joukossa, tänne kun tuli menneinä vuosisatoina paljon Osmanivaltakunnan alueen kristittyjä. Armenian perustajasuvut olivat kuitenkin Antioquiasta sisällissotaa paenneita paisoja, joilla kaikilla näyttää olleen hispaaniset nimet.

Osmanivaltakunnan alueelta tulleita "turcoiksi" kutsuttuja populaatioita - jotka useimmiten olivat kristittyjä arabeja, assyrialaisia, armenialaisia, kreikkalaisia jne. - edelsi vielä voimakkaammin tämän alueen maiden kulttuuriin vaikuttanut itämainen virtaus, joka tosin tuli Atlantin rannikoilta. Kyseessä olivat pohjoisafrikkalaiset moriskot. Kuten tiedämme, suuri osa Espanjasta oli pitkään maurien eli pohjoisafrikkalaisten muslimien hallussa, kunnes kristityt käynnistivät Iberian uudelleenvaltauksen sen pohjoisosien refuugioistaan käsin. Viimeisenä maurien hallussa pysyi Andalusia, mutta sekin lopulta vallattiin.

Maureille jäi kolme vaihtoehtoa: paeta Marokkoon ja Mauritaniaan, joille alueille heitä siirtyikin Espanjasta suurin osa; kuolla inkvisition uhrina; tai kääntyä kristityksi. Niitä, jotka valitsivat kolmannen vaihtoehdon, kutsutaan moriskoiksi. He jäivät aluksi elämään Espanjaan, mutta jossain vaiheessa poliittis-uskonnolliset olot muuttuivat heillekin liian vaikeiksi, jolloin osa moriskoista tapettiin, mutta suurempi osa joko vapaaehtoisesti tai pakotettuina lähtivät tuolla välin löydetyn Amerikan uusiin espanjalaisiin siirtokuntiin, erityisesti esim. juuri Kolumbiaan. Niinpä ei olekaan hämmästyttävää Kolumbiassa nähdä sinisiä silmäamuletteja ja Fatiman käsiä joka puolella, tai paljon pohjoisafrikkalaisia kasvonpiirteitä.

Mutta se Armenian nimestä, josta eksyin melko kauas historiaan. Kaupunkina Armenia ei ole erityisen kaunis. Se tuhoutui pahoin vuoden 1999 maanjäristyksessä ja rakennettiin uudelleen betonista - vaikka se uudelleenrakennettiin 2000-luvulla, tyyli edustaa lähinnä 80-luvun betonirakentamista, modernia katedraalia myöten. Onneksi Kolumbiassa ihmiset kuitenkin aina rakastavat värejä ja musiikkia. Kaikkialla talot kuten muutkin asiat koristellaan värikkäästi ja on vaikea löytää ihmisten kansoittamia paikkoja, joissa ei aina soisi taustalla cumbia, hilpeä tai dramaattinen. 

Tapasin Apollon ja hän oli tietysti iloinen iloisen värisestä lahjakassistani, jossa oli paitsi Brysselin turuilta kerättyjä herkkuja, myös kahdeksan dinosaurusta. Niiden tarkoitus oli korvata Apollon lapsuuden trauma. Hän oli antanut toisten lasten leikkiä rakkaimmilla leluillaan - dinosauruksilla - mutta tuo anteliaisuus kostautui katkerasti, kun kaksi hienointa dinosaurusta oli leikkipäivän päätteeksi varastettu. Mikä pahinta, aikuiset eivät välittäneet lainkaan, vaikka itkevä Apollo turhaan etsi kadonneita dinosauruksiaan pimeän tuloon saakka. Apollo on toki nykyään aikuinen, mutta vääryyden korjaaminen myöhään on aina parempi kuin ei milloinkaan.

Tarkoituksemme oli ollut matkailla pitkin aluetta yhdessä, mutta kaksi takaiskua on rajoittanut suunnitelmia. Ensinnäkin ongelma vuokra-auton hankkimisen kanssa - olen saanut varatuksi auton vasta maanantaiksi 3. tammikuuta. Toinen ongelma oli Apollolle joulupäivänä sattunut onnettomuus, jossa hän rikkoi nilkkansa. Kun tapasimme Armeniassa, hän oli kävelykeppien varassa. Muutamaa päivää myöhemmin, kun lähdimme Salenton pikkukaupunkiin ja sen takana avautuvaan Cocoran laaksoon, Apollo kuitenkin jo käveli kokonaan ilman sauvoja, joskin hitaasti ja varovasti.

Vuoden tullessa viimeiseen päiväänsä olen onnistunut keräämään joitain uusia lajeja, niin ettei vuosi 2021 jäänyt historiaan yhden linnun varassa. Niitä tuli kaksi jo Monserratelta, mutta monta lisää Armenian Parque de la Vidasta, jossa on yllättävän hyvä autenttinen metsäosio. Cocoran laaksossa lajimäärä kasvoi entisestään. Majesteetillisia andienkondoreitakin näimme useita - se tosin ei ole elämänpinna, koska näin niitä ensi kerran Patagonian Andeilla tammikuussa 2014, mutta maapinna Kolumbiaan kuitenkin, koska en niitä täällä kolme vuotta sitten matkaillessani nähnyt.

Ensilumi, vettä ja vettä

Ollaan jo joulukuussa ja kuun toisena aamuna lankesi talven ensimmäinen lumisade Brysseliin. Eihän märkä lumi suojasäässä tietenkään pitkään pysynyt. Ihonväriltään trooppisten ja subtrooppisten leveyspiirien rotupiirteitä ilmentävät lapsilaumat, jotka edustavat tämän kansainvälisen kaupungin nousevia sukupolvia, tukkivat kiljuen jalkakäytäviä kaapiessaan vieraiden ihmisten autojen päältä lunta ennen kuin se ehtisi sulaa, ja mätkivät, lumipallottivat ja kiusasivat sillä toisiaan. Ja kirkuvan vihreät kauluskaijat kiljahtelivat puolestaan puistojen nyt jo lehdettömissä vanhoissa lehtipuissa.

Sen koommin ei lisää lunta ole kuulunut. Vettä senkin edestä. Atlanttisessa ilmastossa lämpötilat putoavat aniharvoin pakkasen puolelle. Suurin osa talvesta on sateista ja harmaata kuin Suomen syksy. Päivät toki ovat hieman pidempiä ja kevät tulee huomattavasti aikaisemmin. Koska pandemia on taas pahentunut, käyn toimistolla taas enää kerran viikossa, mutta kannan sateenvarjoa astalona.

Biden piti demokratiahuippukokouksensa ja Venäjä vaatii taas etupiirijakoa Eurooppaan. Tietysti sellaista, jota vain Lännen pitää kunnioittaman - Venäjällä ei ole aikeita kunnioittaa länsirajojaan, saisipa se ne kuinka kauas länteen tahansa. Sopimus on pelkkä bumaga. Länsi on tänä päivänä niin suomettunut, ettei kellekään näytä tulevan edes mieleen vaatia Venäjältä "kirjallisia ja oikeudellisesti sitovia takeita" siitä, ettei Venäjä enää laajene länteenpäin, hyökkäile naapurimaidensa alueille, miehitä niitä ja harjoita sotatoimia naapurimaitaan vastaan. Eihän Venäjä sellaista sopimusta tietenkään kunnioittaisi - vastaukseksi tulisi kieltoja, että mitään joukkoja tai miehityksiä on koskaan ollut edes olemassa, ja selityksiä sille, miksi Venäjän aseet ovat rauhanaseita ja siksi aivan eri asia kuin kauheat, hirveät imperialistiset Nato-aseet, jotka aivan kohta uhkaavat Venäjän ydinalueita ja kutistavat Venäjän Luxemburgin kokoluokkaan.

Suomi teki päätöksen uusien hävittäjien hankkimisesta. Signaali sekin. Pääministeri kävi baarissa ja vähän aiemmin joku sanoi televisiossa sanan neekeri.

Vuosi lähenee loppuaan ja jää historiaan luultavasti heikoimpana suorituksenani koko lintuharrastajaelämäni aikana. Olen nimittäin vuonna 2021 saanut plakkariin vain yhden uuden elämänpinnan (sarakerttusen Puolasta toukokuussa), sen lisäksi yhden muun Euroopan-pinnan (kaitanokkakiurun Espanjasta tammikuussa) ja yhden uuden Suomen-pinnan (punapäälepinkäisen Öröltä toukokuussa). Tästä on tietysti syyttäminen pandemiaa, joka on estänyt minua matkustamasta Euroopan ulkopuolelle. En ole myöskään lentänyt lentokoneella kertaakaan sitten Meksikosta paluun tammikuussa 2020.

Kotimantereella olen toki matkaillut, mutta vain yksityisautolla. Maapinnoja olen kirjannut lisää varsinkin Belgian kohdalle, mutta myös joidenkin muiden Länsi-Euroopan maiden ja Puolan. Asia vain on niin, että olen jo nähnyt melkein kaikki Euroopassa säännöllisesti esiintyvät lintulajit - puuttuvat lajit ovat joko hyvin harvinaisia tai löytyvät vain tietyiltä saarilta, joissa minun kieltämättä vielä on syytä käydä (Madeira, Azorit, Baleaarit).

Onneksi lintuharrastus ei kuitenkaan ole pelkkiä uusia lajeja. Vanhojen tuttujen lajien näkeminen yhä uudelleen on sekin luontoelämyksiä rikastuttavaa. Ehkä jonain päivänä saan vaihdettua kamerani parempaan, jolloin voin ottaa noiden tuttujen lajien kuvaamisenkin enemmän tosissani kuin nykyään tavallisella 300 mm objektiivin amatöörikameralla. Toisaalta kamera tuottaa eksoottisissa maissa vähemmän stressiä kun on vanha ja tavanomainen eikä liian kallis vehje. Jos olisi kallis ja hieno kamera, olisi vaikea vastustaa kiusausta raahata se mukana myös tropiikkiin.

Valloniassa ja Luxemburgissa

Marrashämärä jatkuu. Italiasta palattuani olin viikon verran sairaana, mutta oireet vaikuttivat tavalliselta kausiflunssalta enemmän kuin koronalta. Tein kuitenkin töitä etänä kotoa käsin, koska nykyäänhän ei ole juuri eroa sillä, onko sairas vai ei, mikä vuorokaudenaika on, tai missä sattuu fyysisesti sijaitsemaan.

Tunisialainen ystäväni palasi Suomeen ja viime viikonloppuna pöllähti puolestaan suomalainen ystävä Suomesta tänne, samoilla halpalennoilla, jotka lennättävät Charleroi'han. Koska pelkäsin asunnossani yhä leijailevan taudinaiheuttajia, suosittelin häntä ottamaan majoituksen muualta. Tunisialainen ystäväni ei tartuntaa saanut, mutta hän onkin poikkeustapaus enkä tiedä hänen vielä koskaan olleen sairaana yhtään mistään. Aseistautuneiden murhaajien hyökkäyksestäkin hän taannoin selvisi ainoana täysin naarmuitta, vaikkei hänellä ollut minkäänlaista astaloa käsillä. Sekä hänen kanssaan ollut toinen kohde että hyökkääjät sen sijaan joutuivat sairaalaan.

Suomalainen ystäväni on lahjakas uuden kylmän sodan soturi - jatko-opiskelija ja toimittaja. Hän ei ole immuuni tauteja tai murhamiehiä vastaan, mutta sen sijaan väsymätön totuuden ja oikeuden esitaistelija, joka kääntää kiven toisensa perään löytääkseen niiden alta kaiken sen, mikä maailmassamme on mätää ja korruptoitunutta, eläen itse vaatimattomuudessa, johon erilaiset arjen nautinnot tuovat iloa. Esimerkiksi hyvä ruoka, olut, härskit vitsit ja kaksimieliset viittaukset. Ainakaan ruoasta ja oluesta ei Benelux-alueella ole pulaa.

Noudin hänet sateisena marrasaamuna majapaikastaan Marcinellesta, Charleroin eteläisistä esikaupungeista. Katunäkymät olivat tyypillisestä länsieurooppalaisesta teollisuuskaupungista. Sellaisiahan suurin osa vallonien kaupungeista on. Charleroikin on vanha kaivoskaupunki. Ylipäätään ihmisten mielikuvat Belgian ranskankielisistä ovat varsin kaukana Vallonian tyypillisistä kanta-asukkaista. Esimerkiksi ranskankieliseksi belgiksi väitetty Christien fiktiivinen salapoliisi Poirot vastaa koko olemukseltaan enemmän brittien stereotyyppistä kuvaa pariisilaisesta hienostelijasta kuin tyypillisestä vallonista. Sellainen olisi pitänyt kuvata pikemminkin vähän Obelixin kaltaiseksi olutta litkiväksi tyypiksi, jonka juuret ovat syvällä maataloudessa tai varhaisessa teollisuudessa.

Toki Belgiassa on perinteisesti ollut myös ranskankielinen yläluokka, jonka edustajia nähdään belgialaisessa sarjakuvassa - esimerkiksi Moulinsartin linnan asukkaat Tintissä, Ducastelin perhe Anussa ja Antissa sekä Sieninevan kreivi Picossa ja Fantasiossa. Belgiahan on sarjakuvan suurvalta ja belgialaiset sarjakuvat ovat se, mistä vaikkapa suomalaislapset ovat saaneet mielikuvia belgialaisesta elämänmenosta - jos ylipäätään mistään. Monissa näistä sarjakuvista ei tosin alleviivata sitä, että ollaan Belgiassa. Lukijat saattavat kuvitella Tintin olevan vaikkapa ranskalainen.

Suuntasimme ensin Vallonian pääkaupunkiin Namuriin (hollanniksi Namen), jossa kuljimme pitkin keskustaa, vanhaakaupunkia ja yliopistokortteleita Maasin varrella. Kävimme Saint-Loupin (Pyhän Suden) kirkossa ja Saint-Aubanin (Pyhän Albanin) katedraalissa. Söimme pihvit ranskalaisilla Bodartin terassilla.

Namurista jatkoimme Vallonian halki Luxemburgiin, jossa sielläkin oli tihkusateista ja hieman synkkää, mutta sellaisenaankin nättiä. Kaikenlaisia jouluhärpäkkeitä, jouluvaloja, joulutoreja ja joulutivoleja oli pystytetty pitkin kaupunkia. Tapasimme Luxemburgissa tätä nykyä asuvan virolaisen ystäväni. Illaksi ajoimme takaisin Brysseliin.

Löysin aivan uuden Corto Maltesen, uuden Asterixin ja uuden Blake & Mortimerin. Luojan kiitos ja sarjakuvan ystävien onneksi kaikkia näitä sarjoja on jatkettu alkuperäisten luojiensa jo mentyä manan majoille, ja uusia albumeja ilmestyy joka vuosi. Tintille ei käynyt yhtä hyvin, koska Hergé kielsi uusien luomisen jälkeensä. Elämä tähän pimeään vuodenaikaan on hiljaiseloa, vaikka maailmalla riehuvat vähemmän rauhalliset pimeyden voimat. Niitä tulee torjuman kukin omasta bunkkeristaan käsin.

Firenzeen ja takaisin

Marrashämärän katkaisi edellisessä kirjoituksessa mainitun ystävän vierailu. Prinssi saapui lentäen Ryanairin halpalennolla Suomesta Belgiaan (ne ovat vain 29-39 € per menopaluu ilman ruumatavaraa). Ryanair lentää Charleroin kentälle tunnin ajomatkan päähän Brysselistä Pariisin suuntaan. Charleroin kenttä on pieni ja odottelin siellä parkkipaikan viimassa ja tihkusateessa, että terminaalista alkaisi valua ulos suomalaisen näköisiä matkustajia. Prinssi itse ei näytä suomalaiselta, mutta vaalean matkustajavirran nähdessäni olisin tiennyt oikean koneen laskeutuneen. Tuli matkustajia Pohjois-Afrikasta, Varsovasta ja Tel Avivista, muttei Helsingistä. Lopulta prinssi kuitenkin, tapansa mukaan painovoimaa tuntematta tanssahteli läpi porteista kuin olisi ollut Helsingistä saapuneen lennon ainoa matkustaja. Aurinkoinen hymy loisti jo kaukaa.

Charleroi olisi ollut oikeassa suunnassa seuraavien päivien matkasuunnitelmamme kannalta, mutta palasimme vielä tuoksi illaksi ja yöksi Brysseliin. Olin varannut ystävääni varten suosikkiasioitaan kuten libanonilaisen Le Princen kanavoileipiä, tuoretta patonkia ja nauravien nautojen sulatejuustoja. Vieläpä belgialaista kuohuviiniä (Le Noble Blanc de Noirs). Aamuun mennessä sääolosuhteet olivat mystisesti muuttuneet lämpimiksi ja aurinkoisiksi. 

Lähtömme viipyili mutta iltapäivällä olimme yhtä kaikki jo matkalla Pariisia kohti. Pariisin vaikeiden paikoitusolosuhteiden vuoksi majoituimme tällä kertaa hieman etäälle keskustasta, Seineä kaakkoon Ivry-sur-Seinessä, josta kuitenkin pääsi parin kävelyetäisyydellä olevan metroaseman kautta kätevästi mihin tahansa keskustaan. Prinssi halusi pimeäkuvia Pariisin keskeisiltä paikoilta ja pimeähän tulee tänä pimeänä vuodenaikana täälläkin jo viideltä.

Seuraavana aamuna tapasimme erään yhteisen tuttavamme, Pariisiin päätyneen tunisialaisen, ja suuntasimme sitten keski- ja iltapäiväksi Montmartren ja Pigallen alueille - sinne, missä Pariisi yhä näyttää samalta kuin ihmisten mielikuvien Pariisi. Kiipesimme Pyhän veren ja Pietarin katedraaleille ja söimme taiteilijaravintolassa. Tapasimme Homsista kotoisin olevan ja pitkään Qatarissa asuneen, mutta sittemmin muun perheensä tavoin Pariisiin asettuneen syyrialaisen ystäväni, joka työskentelee museo- ja taidealalla.

Iltapäivällä lähdimme ajamaan pitkän matkan etelään ja sitten itään Sveitsiä kohti, saapuen illaksi toiseen kaupunkikohteeseemme Geneveen. Tuttu kaupunki minulle lukuisilta menneisyyden työmatkoilta. Aamupäivästä tuli aurinkoinen ja seesteinen joskin kolea. Söimme aamiaisen järven rannalla italialaisen kahvikojun pöydissä, kiipesimme tuomiokirkolle ja kävelimme läpi kaupungin molempien puoliskojen tärkeimmät paikat. Sitten Cornaviniin, jossa auto oli parkissa ja Genevejärven rantareittiä pitkin itään.

Matkalla Lausannen ja Montreux'n kautta koleuskin oli haihtunut. Tuli paitsi seesteistä myös lämmintä, ja järven pinnasta haihtuva usva teki maisemasta lumihuippuisine vuoristonäkymineen entistäkin taianomaisemman. Prinssi oli haltioissaan. Oli pysähdyttävä sinne, missä maailma meitä kutsui hetkeksi paikoilleen ja Épesses'in seisake viinitarhojen ja järven välissä tarjoutui moiseksi. Laskeuduimme seisakkeelta alas järvenrantaan, jossa oli kyhmyjoutsenia ja uimasilleen lähtenyt rouva, jota vuodenaika ei pelottanut.

Montreux'ssä ystäväni koki yhteyttä paikkakuntaan ja mainitsi sen paikaksi, johon olisi palaava. Suuntasimme rantatietä pitkin pitkälle itään ja aina Quai des Fleursin loppuun saakka, jossa sijaitsevat Territet'n venelaituri ja idyllinen Mannerheim-puisto. Puistossa on myös Mannerheimin muisto-obeliski suomalaisten jaloa rohkeutta ylistävine ranskankielisine teksteineen. Kotimaansa poliittisen eliitin pikkusieluisuuteen ja intriigeihin tuskastunut Mannerheim, kuten tiedämme, vietti elämänsä ehtoovuodet Montreux'ssä, jossa hän myös kirjoitti muistelmiaan ja kuoli. Ruumis tuotiin suurin menoin Suomeen haudattavaksi.

Ylitimme Alpit Valais'n kantonin hienoissa vuoristomaisemissa, mutta Bovernier'n jälkeen jokin onnettomuus oli tukkinut päätien Italiaan, joten jouduimme ylittämään vuoret vielä jylhempää reittiä, serpentiinimäisesti mutkittelevaa pikkutietä Valettes'ista Champex'n kylän ja vuoristojärven kautta kahden vuorijonon yli Orsières'iin, yhtyen siellä jälleen Italiaan johtavaan päätiehen. Tämä pikkutie veikin meidät hämärtyvässä illassa tonttujen ja menninkäisten maailmaan, lumihankiin kietoutuneisiin kuusimetsiin ja uinuviin postikorttikyliin, joissa näkyi vain lämpimän keltaisina alppitalojen ikkunoissa hohtavia valoja.

Lopulta tupsahdimme tunnelin läpi Alppien eteläpuoliseen maailmaan ja aloitimme laskeutumisen kohti idyllistä Aostan laaksoa (Val d'Aosta), joka muodostaa oman lääninsä ja omaleimaisen alueensa. Monet kylistä täällä ovat ranskankielisiä. Emme majoittuneet Aostan kaupunkiin vaan sen yläpuolisella rinteellä, Charvensodin kylässä sijaitsevaan majataloon, josta avautuivat näköalat Aostan laaksoon ja sitä ympäröiville vuorille.

Ilmastollinen kontrasti heti Alpit ylitettyämme oli kouriintuntuva, vaikka yhä oltiin vuoristomaisemissa. Lunta vain vuorten huipuilla. Aina auringon pilkottaessa tuntui lämpimältä. Laaksojen pohjilla appelsiinipuita ja palmuja. Illallakin sirkat sirittivät.

Vietimme seuraavana päivänä pitkään Piemonten läänin pääkaupungissa ja Italian autoteollisuuden ynnä muun keskuksessa Torinossa. Ystäväni oli viimeinkin tyytyväinen saamansa pizzan pohjarakenteeseen - ilmeisesti vain Italiassa ja Tunisiassa osataan tehdä pizzat oikein - mutta muuten hän ei juurikaan ihastunut Torinon kaupunkiin. Sää oli pääosin pilvinen ja välillä tihkuinen, mutta saimme nauttia myös seesteisiä jaksoja.

Illaksi ajoimme Liguriaan ja Genovan pohjoiseen satelliittiin Voltriin, jossa saimme rantahotellin merinäköalaparvekkeella erinomaisen edullisesti. Voltrista pääsee bussilla tai omalla autolla kätevästi Genovan keskustaan, mutta tuona iltana kävelimme lähinnä Voltria ylös ja alas, söimme siellä, vilkaisimme pari pimentynyttä kirkkoa ja huvilaa. Ystävälläni oli siellä kontakti, mutta monen italialaisen tavoin tämä ei osannut muuta kieltä kuin äidinkieltään, ystäväni pitkästyi nopeasti ja lähetti hänet takaisin kotiin. Hotellimme vastaanoton papparainen ihmetteli, olemmeko naimisissa, mikä huvitti meitä jossain määrin (vaikka huoneessa sentään oli asiallisesti kaksi vuodetta), ja myöhemmin arvuutteli siivoojan kanssa suureen ääneen italiaksi, keitä oikein olimme, mitä teimme työksemme, ja miksi olimme täällä kaikkien turistisesonkien ulkopuolella. Hän kuvitteli selvästi, ettemme ymmärrä hänen puhuessaan italiaa, ja päätyi lopulta valistamaan siivoojaa, että olen asianajaja.

Seuraava päivä oli varattu Genovalle aamusta alkaen. Päivä sisälsikin varsin monta ihmeellistä asiaa. Venetsian historiallisen arkkikilpailijan vanhakaupunki ei ole yhtä tunnettu kuin itäisen vastinparinsa eikä siellä risteile kanavia gondoleineen, mutta kaupunki on silti mitä kiehtovin. Myös Genovalla oli kauppa-asemia ja siirtokuntia pitkin Välimeren ja Mustanmeren rannikoita, mukaan lukien Krimillä ja Lähi-idässä, ja se kävi kauppaa kaukaisten itämaiden kanssa, joista tänne kulkeutui myös aarteita, vaikutteita ja ihmisiä. Samojen historiallisten yhteyksiensä ja kansainvälisyytensä vuoksi Genova, monen muun vanhan Välimeren satamakaupunkin tavoin, on myös ollut esoteerisesti merkittävä.

Herttuallisessa palatsissa on nykyisin mm. taidemuseo ja teologinen koulu. Jälkimmäiseen johtavan rapun toisen kerroksen saniteettitiloissa kummittelee. Esoteeristen kohteiden taikuutta harrastavat naiset yleensä tunnistavat prinssin katseesta ja tervehtivät häntä aina samalla kunnioittavalla tavalla, vaikka kukaan ei olisi sanonut sanaakaan. Entisaikoina samanlaisia merkkejä ja tervehdyksiä oli melkein kaikilla ammattikunnilla ja sellaisista he tunnistivat saman alan ihmiset kielestä ja kaupungista riippumatta. Nykyisin moinen on jäänyt elämään vain erikoisemmille ammattikunnille samoin kuin monenmoisille salaseuroille, jotka haluavat tunnistaa jäsenensä ilman että ennakkoluuloiset maallikot kiinnittävät huomiota. Genova on yhä sellainen paikka, jossa monenlaiset salatut maailmat ovat arkipäivää. Ja vanhankaupungin kapeilla kujilla sen jotenkin tuntee ihollaan tavallinenkin kuolevainen ilman erityisherkkyyksiä tai silmänkääntötemppuja.

Ajoimme tuoksi illaksi vielä Pisaan, jossa kävimme hienossa katedraalissa, kiipesimme kaltevan tornin huipulle saakka ja söimme erinomaiset monen ruokalajin ateriat 20 eurolla. Pisasta jatkoimme Luccaan, jossa kuljimme pimentyneessä vanhassakaupungissa ja kahvila-aukioksi muuttuneella roomalaisella amfiteatterilla kunnes sade piiskasi meidät muurin ulkopuolelle jätetylle autollemme ja matkamme lopulliseen kohteeseen Firenzeen.

Firenzessä vietimme kaksi yötä ja kaksi päivää. Prinssi ihastui kaupunkiin. Minä ihastuin siihen jo kauan sitten, koska laskeskelen olleeni Firenzessä tähän mennessä jo neljä kertaa. Lupasin hankkia ystävälleni Salman Rushdien Firenzen lumoojattaren, joka hänellä tosin on kirjastossani Suomessa, mutta hankin sen hänelle jollain muulla kielellä.

Valitettavasti firenzeläinen ystäväni, italialainen biologi ja kirjailija, oli vastikään sairastanut koronaviruksen, jonka hän perheineen sai rokotekriittiseltä hörhötuttavaltaan, vaikka koko perhe oli rokotettu. Rokotuksen ansiosta oireet pysyivät onneksi lievinä, mutta virus ei vielä useamman viikonkaan jälkeen ollut kokonaan poistunut elimistöistä, joten heidän karanteeninsa jatkui. Ja parempi tietysti niin kuin että me olisimme altistuneet deltamuunnokselle.

Takaisku ei vaikuttanut siihen, että Firenzen päivämme olivat kuin jonkinlaista unta. Ihmeellinen kaupunki täynnä ihmeellistä kauneutta, josta osa avoimesti toreilla ja turuilla, osa taas kätkettyinä mikä mihinkin salaiseen soppeen. Päivälämpötila oli Firenzessä Suomen kesän lukemissa yli 15 ja yölläkin leuto. Sirkat sirittivät. Terassit olivat täynnä elämästä nauttivaa ja pandemian pahimmasta vaiheesta toipuvaa väkeä. Tuomiokirkon tornin muuttohaukka väijyi puluja jossain yläilmoissa.

Kävelimme käsittämättömiä määriä. Mutta olisimme voineet olla myös paikoillamme, sillä asuntomme oli vanhassa talossa aivan tuomiokirkon kupeessa. Auton saaminen kujia pitkin sen sisäpihan parkkipaikalle oli tosin taiteilua, jossa onneksi auttoi, että olen tämän elämän puolella asunut myös Damaskoksessa ja Beirutissa.

Jo ennen kuin ensimmäisen kerran saavuimme Piazza della Signorialle, jossa sijaitsee joukko kuuluisia veistoksia - Neptunuksen lähde, Cosimo de Medicin ratsastajapatsas, Michelangelon Daavid jne. - varoitin prinssillistä ystävääni, että eräällä patsaalla on aivan hänen piirteensä, nimittäin Benvenuto Cellinin veistoksella, jossa puolijumala Perseus pönöttää ylväästi alasti, miekka yhdessä kädessä ja Medusan irtileikattu pää toisessa. Ystäväni olikin yhdennäköisyydestä niin hämmästynyt, että koki patsaan pään liikkuvan katsottaessa ja katsovan häneen takaisin. Ja siltä tosiaan näytti. Mestareiden töissä on usein tuo outo efekti, joka tunnetaan hyvin esimerkiksi Mona Lisasta - kun katsoo tiettyyn kohtaan, patsaan tai maalauksen kasvot näyttävät ikään kuin elävän. Suuret taiteilijat, kuten taikuritkin, hallitsevat illuusioiden luomisen. Eivätkä tietenkään paljasta temppujaan paitsi ehkä kuolinvuoteella kisälleilleen - koska eihän kukaan halua ihan joka salaisuuden menevän mukanaan hautaan.

Alkuperäinen Perseus oli mytologinen hahmo, mutta Cellinin tehdessä veistostaan hänellä luultavasti oli malli, eikä ole kovin suuri ihme jos tuo tuntemattomuuteen jäänyt nuorukainen on ollut kovasti ystäväni näköinen. Molempien suonissa kun lienee pelkästään maantieteellis-kulttuurihistoriallisista syistä virrannut samoja foinikialaisia ja roomalaisia veriä. 

Kävelymme pitkin monen italialaisen kaupungin katuja ja salaisia sisäpihoja olivat sikälikin mielenkiintoisia, että siinä missä minä parhaani mukaan valistin ystävääni eurooppalaisen kulttuurihistorian suurenmoisista vaiheista, sain myös kuulla lukuisia näkökulmia, jotka eurooppalaisesta historiankirjoituksesta usein unohdetaan alaviitteisiin: kuinka Tunisia on aikoinaan hallinnut Sisiliaa, Etelä-Italiaa, monia Andalusian rannikon kaupunkeja, pitänyt siirtokuntia Välimeren pohjoisrannikoilla. Ja meidänkin vierailemissamme kaupungeissa oli portteja ja paikkoja nimetty tunisialaisten historian suuruuksien kuten kuningatar Elissan eli Didon mukaan.

Kyse on tietysti foinikialaisten historiasta, jonka Tunisian koululaitos on kääntänyt "tunisialaiseksi". Eurooppalaisen koululaitoksen käyneet ovat tottuneet ajattelemaan, että antiikin perintö olisi jotenkin lähtenyt pois Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä ja muuttunut meidän pohjoisten kansojen omaisuudeksi siinä vaiheessa kun islam tuli pääuskonnoksi Välimeren eteläpuolella. Mikä tietysti on näkökulmana harhainen, koska kristinusko ja islam ovat peräisin samasta lähi-itäisestä alkuperästä kun taas monijumalainen antiikki sijaitsi yhtäläisesti kaikilla puolilla Välimerta, jättäen myös perintönsä kaikille puolille.

Foinikialaisten alkuperä oli Libanonissa, mutta he tosiaankin ekspansiovaiheessaan olivat Välimeren suurin kauppamahti ja perustivat lukuisia sittemmin kaupungeiksi kasvaneita siirtokuntia, joita ovat Välimeren pohjoispuolella esimerkiksi Espanjan Cádiz (antiikin Gades), Italian Taranto (Tarentum) ja Sisilian Palermo (Panormos, Palemmu). Maltan lisäksi moni muukin Välimeren saari oli kielellisesti seemiläinen ennen kreikkalaistumistaan (Kreeta ja Kypros) tai roomalaistumistaan (Sisilia, Sardinia).

Me tunnemme tietysti foinikialaisten historiasta parhaiten sen suurvaltakauden, jonka johtoon nousi äiti-Libanonia mahtavammaksi muuttunut läntinen siirtokunta Karthago - eli juurikin nykyinen Tunisia. Puunilaissodat olivat Rooman ja Karthagon taistelua Välimeren herruudesta, jonka taistelun Rooma lopulta voitti - ja siksi me kuulemme tunisialaisia koululaisia huomattavasti vähemmän siitä, millaisia portteja kuningatar Elissa rakennutti tai kuinka se-ja-se Italian ja Espanjan kaupunki oli alun perin "tunisialainen".

Osin edellä mainituistakin syistä meitä olisi suuresti huvittanut jatkaa matkaa Roomaan, Napoliin, Tarantoon ja Sisiliaan, mutta tämän lyhyen syysloman päivät alkoivat jo olla luetut, joten Firenze jäi matkan etäisimmäksi pisteeksi ja sieltä piti lähteä palaamaan pohjoiseen, kuitenkin vielä kolmen kaupunkikohteen kautta, joista yksi Italiassa, toinen Sveitsissä ja kolmas Ranskassa.

Ensimmäinen näistä kohteista oli Milano, Italian toiseksi suurin kaupunki ja Lombardian pääkaupunki. Parkkipaikkamme oli katolisen yliopiston ja Sant'Ambrogion luona, josta kävelimme San Lorenzolle ja Milanon tuomiokirkolle saakka. Päivä oli pilvinen ja väliin tihkuinen. Muutenkin vallitsi jo jonkinlainen paluumatkan apeus. Matkalla Milanoon näin koko tämän matkan ainoan maalistoilleni uutena tulleen lintuhavainnon, nimittäin talvehtivia kurkia Emilia-Romagnan maaseudulla.

Illaksi jatkoimme Milanosta Comojärven kautta Sveitsin italiankieliseen osaan Luganoon. Ticinon kantonin suurin kaupunki Lugano on nätti kaupunki kauniin järven rannalla ja vuorten ympäröimänä, mutta elämä tuntui katoavan kaduilta pian pimeän langettua. Hinnat ravintoloissa olivat Italian edullisuuden jälkeen veret seisauttavia - esimerkiksi kahdesta kaakaosta ja perusleivoksesta 41 euroa. Mutta minkäs teet, sveitsiläisillä on millä maksaa.

Viimeisenä matkapäivänä saimme jälleen ajaa Sveitsin mahtavien alppimaisemien kautta, tällä kertaa maan keskiosien läpi - Urin kantonin, Luzernin ja Baselin reittiä - Ranskan puolelle. Ranskassa pysähdyimme vielä ennen hämärän lankeamista Strasbourgiin, jossa kävimme tuomiokirkossa, kävelimme pittoreskia vanhaa keskustaa läpi sekä söimme perinnetavernassa. Strasbourgista jatkoimme Metzin ja Luxemburgin kautta Brysseliin.

Martaiden ajan hämärä

Blogissa on näemmä ollut yli puolentoista kuukauden pimento. Ehkä se heijastelee sitä pimeää, joka on vallannut myös sääolot pohjoisessa. Myös täällä Belgiassa. Ilta lankeaa joka päivä kohtuuttoman aikaisin, eikä paljon lohduta, että Suomessa tilanne olisi vielä ankeampi. Eletäänhän nyt kekrin jälkeen vuoden pimeintä aikaa.

Kaikkien pyhien juhla oli katolisessa Belgiassa iso pyhä ja tarkoitti myös nelipäiväiseksi pidennettyä viikonloppua. Täällä ei tosin riekuta vainajiksi ja vampyyreiksi pukeutuneina kuten Amerikoissa. Tai ehkä teinit tekevät niin, mutteivät avoimesti kaduilla ja julkisilla paikoilla.

Tänä iltana on kuitenkin taikuriprinssi lentämässä luokseni ja meillä tulee olemaan kymmenen päivää aikaa käydä Pariisissa, Genevessä ja Italiassa. Ikään kuin ystäväni tulemista enteillen ovat henget selvästi kiihdyttäneet paranormaaleja ilmiöitä ympäristössä. Esimerkiksi pyhäinpäivän yönä paloi naapuruston hylätyssä entisessä sotilassairaalan kappelissa sisällä valoja. Sähköä siellä ei takuulla ole eikä siellä pitäisi ihmisiäkään käydä - ei ainakaan elävien maailmasta. Tiedä sitten kuka tai mikä siellä kekriyönä vietti omaa tilaisuuttaan.

Ketut kylläkin ulvahtelevat mielellään kappelia ympäröivällä joutomaalla.Viimeksi kun taikuriprinssi oli käymässä, ne myös tulivat muutaman metrin päähän tuijottamaan kuin hädissään, ollessamme palaamassa vakiopizzeriasta Padovan pyhän Antoniuksen kirkon kautta, joka toisin kuin entinen kappeli, on tietysti yhä aktiivikäytössä. Ystäväni näytti ketulle kämmentä ja sanoi jotain, liekö sitten vastaavaa kuin mitä Gandalf sanoi balrogille Morian luolissa, sillä kettu perääntyi eikä enää inissyt pizzaveroa.

Pitkänä viikonloppuna olin ensin ajatellut käydä taas katsastamassa Ranskan rannikkoa, mutta kun kaikki koronahälytykset menivät taas kirkuvan punaisen puolelle, tyydyin Belgian omaan rannikkoon. Knokkessa oli jo tuhansien merihanhien lisäksi parisataa valkoposkihanhea ja viisi tundrahanhea. Haapanoita ja taveja oli kertynyt tavanomaisten ympärivuotisten sorsien lisäksi. Kahlaajia oli melko paljon, mutta lähinnä muutamaa lajia: punajalkavikloja, suosirrejä, isokuoveja, meriharakoita, töyhtöhyyppiä, tundrakurmitsoja, tyllejä. Yksittäinen höyheniään pörhistävä avosetti, muutama mustapyrstökuiri ja yksittäisiä muita vikloja ja sirrejä.

Zwinin kattohaikarat olivat muuttaneet etelään, mutta harmaa- ja silkkihaikaroita kahlaili siellä täällä ja yksi jalohaikarakin. Pikkulintuja oli vähänlaisesti, paitsi valtavia kottaraisten talviparvia ja lukuisina esiintyviä niittykirvisiä. Yksittäinen kivitasku löytyi vielä. Pikkutikka mekasti.

Normandiassa ja Bretagnessa

Viime viikonloppuna päätin lähteä etäämmälle ja suuntasin Ranskan Atlantin-rannikoille Normandiaan ja Bretagneen. Nämä alueet ovatkin jotakuinkin niillä rajoilla, mihin voi vielä mennä viikonloppuretkelle ilman, että viikonloppua on pidennetty päivällä jommastakummasta päästä. Normandiaan ajaa Brysselistä neljässä ja puolessa tunnissa, Bretagneen menee jo seitsemän.

Paljon lähempänä olisi päässyt Ylä-Ranskan (Hauts-de-France) atlanttiselle rannikolle, jossa sijaitsevat Dunkerque, Calais, Boulogne-sur-Mer ja etelämpänä vielä Sommejoensuun lintukosteikot. Tämä alue on Belgiasta käsin ihan naapurissa, mutta kahdesta syystä en suunnannut sinne. Ensinnäkin, olin käynyt tällä alueella melko hiljattain, elokuun lopulla 2018. Toinen syy oli se, että halusin nimenomaisesti nähdä merilintuyhdyskuntia. Jäljellä olevat ruokkilintujen yhdyskunnat Ranskassa ovat kaikki Bretagnen rannikolla.

Ranskassa matkustaessa on syytä käyttää kahta eri periaatetta riippuen siitä, haluaako liikkua nopeasti pitkän etäisyyden vai nähdä jotain. Pitkiä etäisyyksiä varten ovat maksulliset moottoritiet, joissa saa rahaa palamaan paitsi varsin korkeisiin tiemaksuihin, myös bensaan, joka on motareiden huoltoasemilla yleensä kalliimpaa kuin muualla. Ranska on kuitenkin erittäin iso maa, joten moottoriteitä pitkin pääsee taittamaan satoja kilometrejä helposti - näkemättä juuri mitään mielenkiintoista. Kun on saapunut kohdealueelle, jossa haluaa nähdä jotain, kannattaa vaihtaa navigaattorin asetukseksi maksullisten teiden välttely, jolloin pääsee ajamaan lyhyet etäisyydet pikkukaupunkien ja kylien halki mutkittelevia maalaisteitä pitkin. Vasta näillä teillä näkee niin kutsuttua todellista Ranskaa, joka on kaunista ja idyllistä. Pienetkin paikkakunnat ovat täynnä historiaa ja nähtävyyksiä, puhumattakaan paikallisista ruoka- ja juomakulttuurin antimista.

Tie Brysselistä Normandiaan ja Bretagneen kulkee Amiensin ja Rouenin kaupunkien kautta, jotka molemmat historiallisia ja näkemisen arvoisia. Rouen on Normandian pääkaupunki ja Seine virtaa sen halki matkallaan kohti Atlanttia, johon se laskee Le Havren satamakaupungin kohdalla laajana jokisuulahtena kosteikkoinaan. Seinejoensuun suojelualue olikin ensimmäinen luontokohteeni. Kummallinen suojelualue sinänsä, että se oli täynnä sorsastajien houkutuslampia ja piilokojuja, Kahlaajalietteet taas olivat hankalasti näköetäisyydelle saavutettavissa, joten kahlaajia piti etsiä joko yksittäin lampien lietteiltä tai katsoa silloin, kun massat lensivät ruovikon rajan yläpuolelle ruskosuohaukan tai muun pedon niitä hätyyttäessä. Kahlaajaparvet täällä koostuivat pääosin kuoveista ja punajalkavikloista.

Sekä heinäkerttu että silkkikerttunen olivat kosteikolla yleisiä. Tämä lienee pohjoisimpia paikkoja, joissa heinäkerttu esiintyy. Mustapäätaskuja oli siellä täällä ja myös naaraspuolinen pikkulepinkäinen, joka oli uusi laji Ranskan-listalleni - ihme kyllä, mutta lepinkäiset ovat yleisesti ottaen harvinaisia Länsi-Euroopassa, Iberian niemimaata lukuun ottamatta. Näyttävin laji, jonka Seinejoensuussa näin, oli kalasääksi. Taivaalla meni yli myös muutama muuttava mehiläishaukka samoin kuin ruskosuo-, hiiri- ja tuulihaukkoja. Lahdella oli tuhansia naurulokkeja, jonkin verran muita lokkeja sekä riuttatiiroja. Pienemmät tiirat olivat jo kadonneet syksyn tieltä.

Seuraava luontokohteeni oli Caenin kaupungin pohjoispuolella sijaitseva, lintutieteellisen oloisen nimen omaava Ornejoensuu, jossa sielläkin kalasteli sääksi, mutta tärkeimpänä lintunähtävyytenä täällä ovat rantalietteiden ja laguunien kahlaajamassat. Täällä runsaimmat lajit olivat suosirri ja tylli. Kaikenlaista muutakin löytyi, mutta vain pieninä pitoisuuksina - esimerkiksi iso-, kuovi- ja pikkusirrejä, metsäviklo, silkkihaikaroita. Täälläkin tiksautteli heinäkerttuja ja silkkikerttunen päästi räjähtävän äänensä. Myös ruskokerttuja oli dyynipensaikoissa. 

Tuli pimeä ennen kuin olisin ehtinyt joko Cotentinin niemimaan niemenkärkiin tai Mont de Saint-Michelin lahden pohjukkaan, joten menin yöksi majataloon Viren pikkukaupunkiin, josta opin, että sillä on Ranskan kaupunkien vanhin nimi - esikelttiläiseen jokea tai vesistöä tarkoittaneeseen vir-sanaan pohjaava (nimi on oikeastaan paikallisen joen nimi, josta kaupunki on sen saanut).

Lauantai oli ollut seesteinen ja miellyttävä ja olin nähnyt melko paljon lintujakin, varsinkin kahlaajia. Sunnuntai osoittautui sen sijaan monenlaisen epäonnen päiväksi. Liittymästäni katosi yhtäkkiä koko kuukauden data muutamassa hetkessä, mikä tarkoitti ettei navigaattoria voinut enää käyttää ja olisin aiemmin käymättömien lintupaikkojen löytämisessä varsin epävarmalla pohjalla pelkän tiekartaston kanssa. Koska oli sunnuntai, en ihan heti löytänyt ranskalaista prepaid-liittymääkään, ja kun lopulta sellaisen sain Bretagnen puolella Ploubalayssa, sille kävi parissa tunnissa sama kuin edelliselle liittymälle - kaikki data katosi johonkin, eikä mikään enää toiminut. Vasta myöhään samana iltana löysin yhä auki olleen paikan, josta sain ladattua lisää rahaa mainittuun prepaidiin, mutta silloin Google Maps oli lakannut kokonaan toimimasta. Kun myöhemmin löysin paikan, jossa oli wifi, selvisi, että juuri Google Mapsin appi oli ilmeisesti syyllinen datan mystiseen katoamiseen - se oli nähtävästi yrittänyt ja epäonnistunut päivittämään itseään toistuvasti ja käyttänyt tähän hetkessä rajattoman määrän dataa.

Joka tapauksessa, kun olin käytännössä koko päivän vailla yhteyttä ja siis vaistoni ja tiekartaston varassa, päätin priorisoida tärkeimmät kohteeni, ne Bretagnen niemenkärjet, joilla tiedetyt viimeiset merilintuyhdyskunnat Ranskassa sijaitsevat, erityisesti Cap Fréhel. Maisemat tuolla alueella olivatkin hienoja, kylät idyllisiä, ja Fresnayenlahden rantalietteillä oli paljon tuttuja kahlaajiakin. Niemenkärjet olivat kuitenkin kaikki tyhjiä merilinnuista. Oli vain yleisiä harmaalokkeja, muutama merilokki ja karimetso - sekä niemenkärkien nummilla luotokirvisiä, josta tuli sunnuntain ensimmäinen ja matkan toiseksi viimeinen uusi laji Ranskan-listalleni.

Olin tottunut siihen, että Brittein saarten rannikoilla ruokki- ja merilintuja näki runsain mitoin silloin, kun ei enää ollut pesimäaika. Täällä yhdyskunnat olivat kuitenkin tyhjentyneet tyystin ilmeisesti jo loppukesään tultaessa. Nyt lintukallioilla oli lähinnä kalliokyyhkyjä ja yleisiä lokkeja. Ei edes pikkukajavia, ei myrskylintuja, ei pikkuliitäjiä, vaikka tähystelin toiveikkaasti merelle. Sen sijaan Cap Fréhelin majakalla, Fort la Latten linnoituksella ja Port-à-la-Ducin pohjukassa oli runsaasti väkeä viikonlopunvietossa.

Cap Fréhelissä sijaitsevat pesimäaikaan kuitenkin Ranskan elinvoimaisimmat jäljellä olevat ruokkilintujen yhdyskunnat. Lunni ja nykyisin ruokkikin vetelevät jo Ranskassa viimeisiään ja etelänkiislojenkin määrät ovat pudonneet. Etelänkiislaa on kuitenkin vielä useampia yhdyskuntia Bretagnessa ja muutama pieni henkitoreinen vielä Espanjan ja Portugalinkin rannikoilla. Ruokkilintujen, kuten monien muidenkin atlanttisten merilintujen populaatiot ovat maailmanlaajuisesti romahtaneet liikakalastuksen ja ilmastonmuutoksen seurauksena. Lintuja tuhansittain niittäneet öljyonnettomuudet eivät ole parantaneet ahdinkoa. Pesimäajan ulkopuolella merilinnut hengailevat siellä, missä on kalaa ja äyriäisiä, joten se, ettei ainuttakaan näkynyt missään käymistäni niemenkärjistä, kertoo, ettei kalaa juuri enää nouse näiltä vesiltä. Ei ainakaan lintujen kaipaamina massoina.

Söin Plévenonissa kreppejä kahvin kera. Olisin ottanut pari calvadosta ja siideriä kylissä, ellen olisi ollut yksin ja autolla. Kävin vielä Guildon lahdenpohjukassa, Mont de Saint-Michelin lahden lietteillä ja Carollesin, Jullouvillen, Saint-Pair-sur-Merin, Granvillen ja Villedieun pikkukaupungeissa ennen kuin lähdin ajamaan Caenin ja Rouenin kautta takaisin kohti Belgiaa. Viimeinen uusi laji Ranskan-listalleni oli lehtopöllö, joka näyttäytyi ilokseni metsäisellä taukopaikalla Ylä-Ranskan puolella, paluumatkani varrella.

Helteestä ja Afganistanista

Kun suuri osa kesästä oli Brysselissä sateista, nyt syyskuussa on ollut koko ajan aurinkoista ja kuumaa. Tänään tosin tulivat pilvet, mutta kuumuus yltyi painostavaksi. Pyhän Antoniuksen kirkonkellot pauhaavat ja ukkonen jyrähteli jo ei yllättävästi ilmanalaan nähden. Kesä ei täällä ole vielä vähään aikaan ohi.

Ensimmäinen viikonloppuni tänne palattuani kului töissä ja vasta viime viikonloppuna pääsin jälleen ulos kaupungista. Tosin perjantain työt vierähtivät iltaan saakka ja nukuin lauantaiaamupäivän, niin etten enää viitsinyt lähteä suunnitelmani mukaan Ranskan Atlantin-rannikoille vaan pitäydyin Belgian omaan rannikkoon. 

Zwinissä oli nelisenkymmentä valkoposkihanhea. Ne lienevät Alankomaiden ja Belgian pienempää ympärivuotista pesimäkantaa, koska en usko suurten massojen vielä saapuneen tänne Suomesta ja Venäjältä. Kapusta- ja silkkihaikaroita oli paljon ja pääsin todistamaan niiden iltalentoa yöpymispaikoilleen. Kahlaajamuuttoa hallitsivat punajalka- ja mustaviklot, sirrejä oli vain vähän. Isokuoveja oli sen sijaan runsaasti, pikkukuoveja ja mustapyrstökuireja jonkin verran. Hysypuolella ei ollut niin vilkasta kuin olin odottanut. Selvää syysmuuttoa oli kuitenkin havaittavissa pensastaskujen, pajulintujen ja leppälintujen muodossa. Atlantinselkälokkien joukossa oli selvästi tummaselkäisempi Itämeren nimialalajin edustaja.

*   *   *

Elokuusta alkaen koko maailma on puhunut Afganistanista. Taliban valtasi koko maan uudelleen ja toimeenpanee nyt saman uskonnollisen diktatuurin, jota se ylläpiti 1990-luvulta aina syksyyn 2001 ja Bushin terrorisminvastaiseen sotaan, joka käynnistyi al-Qa'idaa suojelleen Taliban syöksemisellä vallasta Afganistanissa. Näiden kahdenkymmenen vuoden aikana muu maailma on muuttanut mielipiteitään paljon enemmän kuin Afganistan.

Suurpolitiikan ja geopolitiikan varjoon jää inhimillinen tragedia, joka koskettaa minuakin, asuinhan sentään Afganistanissa kahteen otteeseen ja siitä seuraa, että minulla on maassa yhä monia kontakteja, entisiä työtovereita ja ystäviäkin. Osa näistä on jo päässyt pakenemaan maasta entisten työnantajiensa evakuoidessa kykyjensä mukaan paitsi kansainväliset, myös afgaanityöntekijöitään, tai ainakin joitain heistä. Niistä, jotka ovat yhä Afganistanissa, käytännössä jok'ikinen haluaa lähteä maasta. Enkä tätä ihmettele. Onhan Afganistanin kaupunkilaiset ja koulutetut nuoremmat ikäluokat viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana petetty moninkertaisesti - niin Afganistanin hallituksen kuin kansainvälisten auttajiensakin toimesta. Miksi kukaan heistä uskoisi elämään Talibanin tyrannian alla?

Vastarintakin näyttää tällä hetkellä toistaiseksi toivottomalta, vaikka sitä johtamaan ryhmittyikin entisen vastarintalegendan Ahmad Shah Masudin samanniminen poika liittolaisineen Panjshirin laaksoon - samaan, jossa vuosikymmeniä käytiin sitkeää vastarintataistelua ensin neuvostomiehittäjiä ja Najibullahin nukkehallitusta, sittemmin Talibania vastaan. Mutta jälleen kerran maailma on muuttunut enemmän kuin Afganistan: entisaikoina länsimaat tukivat afgaanien sitkeää vastarintaa. Nyt länsimaat sen sijaan sivuuttivat afgaanihallituksen ja tekivät alkuvuonna 2020 "rauhansopimuksen" Talibanin kanssa - sopimuksen, jonka Taliban tietysti petti heti tilaisuuden tullen. Venäjä, Kiina, Pakistan, Iran, Qatar, Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit ovat jo kauan sitten luoneet kiinteät suhteet Talibanin johtoon, jossa kullakin on omia avainmiehiään. Seuraavat valtataistelut tullaan käymään näiden välillä, nyt kun Länsi on pelattu ulos.

*   *   *

Viime viikkojen aikana minulta on kysytty monta kertaa, mikä johti tähän katastrofiin, vai oliko se väistämätön lopputulos epäonnistuneesta ideasta viedä länsimaista demokratiaa islamilaiseen maailmaan, kuten tämän hetken muotihokema taas tolkuttaa.

Ensinnäkin kysymyksen jälkiosan premissit ovat vääriä. Karzain ja Ghanin hallitsema Afganistan ei ollut länsimainen demokratia vaan autoritäärinen valtio, joka yritti Sisyfoksen tavoin toteuttaa epäonnistunutta ideaa tehdä Afganistanista keskusjohtoinen ja Pakistania vastaan suunnattu valtio. Länsimaat olivat Afganistanissa tukemassa ylhäältä alas johdetusti instituutioita ja syytivät sinne miljardeittain rahaa.

Ghanin hallituksen romahdus ei johtunut demokratiasta, jota Afganistanissa oli vain nimellisesti, vaan kolmesta asiasta: 

1. Afganistan pysyi viimeiset kaksikymmentä vuotta yhtenä maailman korruptoituneimmista valtioista ja länsimaiden raha edellä -lähestymistapa pahensi ongelmaa moninkertaisesti. Hinnat nousivat pilviin, mikä kurjisti tavallisen kansan elämää, kun taas pieni eliitti Kabulissa ja eräissä muissa keskuksissa rikastui tähtitieteellisesti. Karzain ja Ghanin hallintojen aikana Afganistanista siirrettiin rahaa erityisesti Dubaihin jotakuinkin saman verran kuin sinne syydettiin kehitys- ja sotilasapua länsimaiden toimesta. Varastaminen ei tuntunut erityisesti kiinnostavan Afganistanin lyhytnäköisiä auttajia, vaan nämä päinvastoin mittasivat työnsä tuloksellisuutta sen kautta, kuinka paljon ovat onnistuneet saamaan rahoitusta (länsimaisten veronmaksajien rahoista) ja kuinka tehokkaasti panneet tuon rahan Afganistanissa palamaan. Yhdysvaltain viralliset selvitykset korruptiosta Afganistanissa ovat kylmäävää luettavaa. Silti niistä ei opittu mitään, vaan rahaa päinvastoin vaadittiin koko ajan lisää.
   
   
2. Ghanin hallinto epäonnistui alueellisten johtajien lojaalisuuden saavuttamisessa, mihin pääsyy oli hänen keskusjohtoinen projektinsa ja vallanhimonsa - virhe, jonka jokainen afgaanipresidentti on vuorollaan toistanut. Kaiken huipuksi Ghani kääntyi pohjoisen afgaanipuolueita vastaan ja veti näiltä Afganistanin virallisen armeijan tuen, antaen tarkoituksella Talibanin murskata näiden joukot. Tämä johti täysin ennalta arvattavaan ketjureaktioon, jossa sotilaallisesti matitetut alueelliset sotapäälliköt yksi toisensa jälkeen tekivät diilin ilmeisen uuden voittajan, Talibanin, kanssa. Lopulta Ghani hylkäsi pääkaupunkinsakin ja pakeni maasta. Karzain ja Ghanin hallituksilla oli ollut kaksikymmentä vuotta aikaa rakentaa maataan ja sen instituutioita, sitouttaa poliittisista voimista koalitio Talibania vastaan ja käyttää länsimaiden rahoittamia ja kouluttamia moderneja asejoukkojaan maan puolustamiseen. Sen sijaan he keskittyivät omien ja sukujensa omaisuuden kartuttamiseen (ja siirtämiseen ulkomaille), länsimaisten passien hankkimiseen laajennettujen sukujensa jäsenille sekä riitelyyn sekä kotimaisia poliittisia kilpailijoitaan että länsimaisia auttajiaan vastaan. Ulkopolitiikka keskittyi vihamielisyyteen lähintä naapuria Pakistania vastaan, mikä ei varmasti kannustanut Pakistania luopumaan siteistään Talibaniin. Mahdollisuus muuhunkin olisi ollut, sillä Pakistan on itse joutunut taistelemaan Pakistanin Talibania (TTP) vastaan Khyber-Pakhtunkhwan ja Balutšistanin osavaltioissa.
   
   
3. Kansainvälisen politiikan puolella Yhdysvallat oli jo omavaltaisesti päättänyt, että sen prioriteetti oli vetäytyminen Irakista ja Afganistanista - ei voitto. Tämä politiikka alkoi jo Obaman aikana, Trump jatkoi sitä, ja Bidenin hallinto jatkaa sitä nyt. Vetäytymistä mainostettiin varmana tulevana vuosikaudet, ja sopimus Talibanin kanssa tehtiin vetäytymistä varten, mikä täysin ennalta arvattavasti teki Talibanista jo etupainotteisesti oletetun voittajan ja sai kynnelle kykenevät paikallisjohtajat kalibroimaan uudelleen lojaalisuutensa. Miksi kukaan investoisi lojaalisuuttaan vetäytyväksi tiedettyyn pelaajaan?
   

Edellä mainitut kolme kohtaa vastaavat tyhjentävästi kysymykseen miksi näin kävi. Yllätys on lähinnä se, miksi tapahtunut tuli niin monelle yllätyksenä. Kaikkihan oli etukäteen ennakoitu ja jokainen siirto, jonka Ghanin hallinto, Yhdysvallat, Venäjä, Kiina ja Pakistan tekivät, osoitti loogisesti samaan suuntaan.

On käsittämätöntä, että Yhdysvallat antoi esimerkiksi pois Bagramin tukikohtansa ennen kuin ryhtyi täysin ennakoitavissa olleisiin massiivisiin evakuointeihin, jotka puolestaan käynnistivät suuren ryntäyksen. Suomikin evakuoi osan entisistä työntekijöistään - myös minun entisiä työtovereitani - mutta toisaalta hylkäsi osan oman onnensa nojaan. Nämä piilottelevat nyt Talibanin kotietsinnöiltä ja tulevat epäilemättä kantamaan kaunaa heidät pettänyttä maata kohtaan, jota vuosikaudet palvelivat. Minun on vaikea käsittää, että kun kerran joskus päätetään tehdä jotain oikein, miksei sitten tehdä sitä kunnolla ja loppuun.

Kun nyt poislähtö Afganistanista on miljoonia käsittävän kokonaisen sukupolven elämää määrittävä kysymys tulevina vuosina, on päivänselvää, että Afganistanista tulee jälleen - kuten edellisilläkin kerroilla - maailman suurin pakolaisia ja turvapaikanhakijoita tuottava lähtömaa. Viime kädessä nämä kaikki yrittävät hakeutua siihen ainoaan maailmankolkkaan, johon ei pääse töihin eikä opiskelemaan, mutta jossa laittomin keinoin maahan pääseminen palkitaan mittavilla rahallisilla tuilla ja oikeuksilla. Mikään ei tällä hetkellä viittaa siihen, että Länsi- ja Pohjois-Eurooppa olisivat luomassa koherenttia maahanmuuttopolitiikkaa. Ne panostavat edelleen ainoastaan laillisen maahantulon vaikeuttamiseen omin hallinnollisin estein ja puskurimaajärjestelyin. Nämä keinot puolestaan hyödyttävät lähinnä järjestäytynyttä rikollisuutta ja siirtolaisuuden käyttämistä aseena Eurooppaa ja eurooppalaista demokratiaa vastaan.

Se, että länsimaat ehdoin tahdoin antoivat vihollistensa voittaa sekä Syyriassa että Afganistanissa, tulee kostautumaan myös monessa muussa maailmankolkassa, akuuteimmin Irakissa, Libanonissa, Jemenissä, Libyassa ja Euroopan itärajoilla. Kiina voi rohkaistua tekemään Taiwanilla saman minkä teki Hongkongissa, ja samoin seurauksin. Bidenista ei ehkä ole enää korjaamaan edeltäjiensä raunioittamaa länsijohtoista maailmanjärjestystä. Aluksi vapaan maailman reunamaiden mutta myöhemmin myös ydinmaiden kansalaisille tulee vielä ikävä maailmanpoliisia, kun tilalle astuu joukko aivan eri muotista tulevia maailmansantarmeja.

*   *   *

Muistan kun ensimmäistä kertaa laskeuduin Kabuliin kaksikymmentä vuotta sitten, keväällä 2002. Lentokentällä oli räjähtäneiden koneiden raatoja ja vasta yksi kiitorata oli raivattu laskeutumiskelpoiseksi. Kaupunki oli raunioina, kuten suurin osa maastakin. Osa maasta oli yhä Talibanin hallinnassa. Silti jo miljoonia paluumuuttajia palasi kotimaahansa pakolaisuudesta Pakistanista ja Iranista, jälleenrakennuksen ja länsimaisten organisaatioiden tarjoamien työpaikkojen toivossa. Moni ei ollut nähnyt kotimaataan kymmeneen vuoteen, osa ei koskaan.

Afgaaniyhteiskunnan silmäätekevät kokoontuivat Talibanin jälkeisen ajan ensimmäiseen loya jirgaan väittelemään maan tulevaisuudesta ja pitämään palopuheita menneiden vuosien jihadista ensin neuvostomiehittäjää, sitten Talibania vastaan. Länsimaalaiset nyrpistelivät nenäänsä jihad-sanalle ja sille, että neuvostojoukkoja vastaan oli taisteltu. Heillä oli yleensäkin vaikeuksia ymmärtää, mitä eroa oli neuvostojoukkoja vastaan taistelleilla mujahideilla ja 90-luvulla luodulla Talibanilla.

Poliitikkojen ja sotapäälliköiden palopuheet olivat oma asiansa. Tavalliset afgaanit sen sijaan eivät osoittaneet erityistä vihaa mihinkään suuntaan. He eivät suinkaan vihanneet Pakistania, jossa monet heistä olivat kasvaneet ja käyneet koulunsa pakolaisuudessa ja osasivat siksi englantia, mikä antoi heille paremmat mahdollisuudet löytää töitä maahan parveutuvista lukemattomista kansainvälisistä järjestöistä ja hankkeista. He olivat täynnä toivoa uudesta tulevaisuudesta ja maansa jälleensyntymästä - heidäthän oli kymmenen vuotta aikaisemmin hylätty, kun länsimaat katsoivat asiakseen olla hyväksymättä voittoa neuvostomiehitystä vastaan ja vetäytyivät, jättäen afgaanit Talibanin käsiin. Nykyhetki on paljolti déjà vu 90-luvun alkuun.

Vuonna 2002 Kabul oli raunioina, mutta afgaanit toivottivat länsimaalaiset kaikkialla tervetulleiksi ja suhtautuivat heihin myönteisellä uteliaisuudella. Heidän pyytämänsä palkat ja hinnat tuotteista olivat hyvin vaatimattomia. Kaupungilla sai kävellä vapaasti minne halusi. 

Kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 2012, kun palasin Afganistaniin, kontrasti oli epätodellinen. Kabul oli vähintään kolminkertaistanut väkilukunsa ja ahmaissut sisäänsä kaikki ne heti kaupungin laitamilta alkaneet alueet, jotka kymmenen vuotta aiemmin olivat olleet riisipeltoja ja vuohien laitumia. Afgaanit olivat oppineet paitsi englantia, myös kansainvälisen kehitysyhteistyön, sotilas- ja poliisiavun jargonin, jolla he odotusten mukaisesti esittivät rahoitusvaatimuksiaan.

Kansainväliset olivat kymmenessä vuodessa rakentaneet itse itselleen avovankilan, jossa loputtomissa kokouksissa kansainväliset puhuivat toisten kansainvälisten kanssa Afganistanin asioista - tai pikemminkin monenkeskisistä instrumenteista ja rahoitusmekanismeista - ja kohtasivat afgaaniyhteiskunnan korkeintaan piikkilankojen, suojamuurien, rahaa tahkoavien turvafirmojen ja panssariautojen tummennettujen lasien takaa. Kaupungilla ei missään nimessä saanut kävellä eikä ihmisten kanssa jutustella.

Tavallisille afgaaneille jää viimeisistä kahdestakymmenestä vuodesta mieleen erityisesti se, että länsimaalaiset antoivat rikkaille huviloita, panssarijeeppejä ja kasapäin rahaa, kun taas tavallisilla ihmisillä ei ollut enää varaa pilviin nousseisin hintoihin eivätkä länsimaalaiset halunneet olla heidän kanssaan missään tekemisissäkään - hehän voisivat vaikka yrittää anoa viisumia tai turvapaikkaa.

Tällä hetkellä parasta, mitä Afganistanin hyväksi voi tehdä, on paitsi tarjota turva- ja opiskelupaikkoja maan petetylle nuorelle sukupolvelle, joka kasvoi siellä viimeiset 20 vuotta, myös lopettaa kaikkinainen rahan syytäminen. Tähän asti järjettömällä rahan syytämisellä on saatu aikaan lähinnä pahaa, ja sama jatkuu jos lähestymistapa Afganistaniin on se, mikä se oli viimeiset 20 vuotta, tai mikä se oli Syyrian kohdalla. Edelliselle asialle sukua on toinen merkittävä asia, jonka afgaanien hyväksi voisi tehdä: asteittainen huumepolitiikan liberalisointi, joka romahduttaisi oopiumista saatavat voitot ja antaisi jälleen mahdollisuuden normaalille paikallistuotannolle ja kotimaiselle taloudelle.

Ja taas Euroopan halki

Edellisen blogikirjoituksen jälkeen Suomessa viettämiäni päiviä hallitsivat pilvisyys ja sade, aina silloin tällöin kaatosade. Kävimme silti Viikissä, Nuuksiossa, Espoon Suvisaaristossa, Korkeasaaressa ja Suomenlinnassa. Korjautin autossa olleen rahinan irakilaisten pitämässä korjaamossa Malmilla ja kävin samana päivänä rokotusasemalla, johon minulle oli varattu aika toiseen rokotukseeni. 

Olisin halunnut, että kun minulla on EU:n hyväksymät rokotustodistukset sekä Suomessa toukokuussa että Belgiassa heinäkuussa annetuista rokotuksista, minulle olisi pitänyt niiden perusteella antaa rokotustodistus, joka vapauttaisi matkustamiseen ilman kalliita ja hankalia koronatestejä. Tämä ei kuitenkaan Suomen viranomaisille käynyt, koska heidän mielestään Belgian pitäisi antaa tämä todistus. Toisaalta he kuitenkin eväsivät minulta myös oikeuden toiseen koronarokotukseeni, koska olen saanut jo sellaisen Belgiassa. Tajuntaani ei mahdu, kuinka he voivat näin ollen samalla kertaa sekä tunnustaa belgialaisen rokotukseni että kiistää sen.

Nyt minulla on siis molemmat rokotukset, mutta ei mahdollisuutta saada todistusta, jossa ne kumpikin olisi noteerattu. Minulla on suomalainen todistus ensimmäisestä rokotuksestani ja belgialainen todistus toisesta rokotuksesta, kummatkin EU-hyväksytyssä muodossa, mutta kummassakaan maassa kukaan ei muka pysty antamaan minulle niiden pohjalta rokotustodistusta, jonka piti olla pelkkä muodollisuus.

Koska tunnelma oli ylipäätään ankea ja sadekin sen kuin jatkui, päätin lähteä tunisialaisen kumppanini kanssa Tallinnaan, johon tutustuminen oli jäänyt välistä tulomatkalla, kun halusimme ehtiä viimeiseen laivaan. Vietimme illan, yön ja seuraavan päivän Tallinnassa. Välillä satoi, välillä paistoi. Sitten vein ystäväni haikein mielin Suomen-laivaan ja lähdin itse ajamaan etelään. Kävin ostoksilla Bauskassa ja päädyin yöpymään Panevėžysissä.

Koska ystäväni oli vahingossa käyttänyt koko elokuun datasaldoni, oli pakko tehdä paluumatka Euroopan halki vanhan koulun menetelmillä - paperisella tiekartastolla ja muistin varassa. Tallinnassa tosin latasimme muutaman keskeisen alueen kartat puhelimeen offline-navigointia varten, mutta se ei toiminut kovin hyvin, vaan olisi aina vaatinut verkkoyhteyttä. Nykyaikana oikein mitään ei voi tehdä ilman jatkuvaa verkkoyhteyttä - varaukset vaativat pankkiyhteyttä, monessa paikassa parkkimaksut pitää hoitaa kännykkäsovelluksilla jne.

Seuraavakin päivä oli sateinen, mutta tutustuin aamupäivän aikana kahteen vähemmän tunnettuun luonnonsuojelualueeseen Liettuassa, Babtain-Varluvan metsien suojelualueeseen Kaunasin pohjoispuolella sekä Žuvintasin kosteikkoja ja avomaita käsittävään suojelualueeseen Marijampolėn kaakkoispuolella. Molemmilla alueilla oli meneillään kova petolintumuutto: taivaalla oli parhaimmillaan yhtä aikaa kuusi pikkukiljukotkaa. Mehiläishaukkoja, hiirihaukkoja, haarahaukkoja sekä rusko- ja niittysuohaukkoja oli paljon liikkeellä. Žuvintasin jalohaikarayhdyskunta oli kokoontunut pelloille, mikä oli erikoinen näky. Myös hysyjä oli jo paljon syysmuutollaan: pajulintuja, hernekerttuja, harmaasieppoja, pensastaskuja, keltavästäräkkejä, haara-, räystäs- ja törmäpääskyjä.

Iltapäivällä ja illalla vietin aikaa sateisessa Koillis-Puolassa, mutta verkkoyhteyksien puuttumisen vuoksi päätin panostaa paikkoihin, jotka jo tunsin muistin varassa. Niinpä sateiden tauotessa samoilin Augustówin ympäristön metsissä, mm. Szczebrassa, ja kävin katselemassa samoja paikkoja Biebrzan kansallispuistossa, joissa olin vieraillut toukokuun Suomen-matkalta palatessa. Tunnelma siellä oli jo jotenkin syksyinen ja saraniittyjen laululinnut olivat vaienneet.

Olin yötä Strykówissa ja jatkoin sieltä päivän kaupunkikohteeseen Wrocławiin, entiseen saksalaiseen Breslauhun. Wrocław on Sleesian pääkaupunki, sen vanhakaupunki on erittäin näyttävä ja kyseessä on myös merkittävä yliopistokaupunki sekä esoteerinen keskus. Oderin rannoilla, toinen toistaan näyttävämmissä kirkoissa ja kaupunginaukioilla saattoi muistella Marek Krajewskin kirjojen tummanpuhuvia tapahtumia. Söin sianpotkaa ja borssia lwówilaisessa ravintolassa keskusaukiolla ja maksoi vain viitisen euroa.

Wrocławin ja Lwówin välillä on traaginen yhteys. Ennen toista maailmansotaa seuranneita rajansiirtoja, jotka tapahtuivat lähinnä Moskovan sanelemina, Breslau oli saksalainen kaupunki ja Lwów puolestaan puolalainen. Euroopan kahtiajaon jälkeen Breslau liitettiin Puolaan ja siitä tuli Wrocław, kun taas Puolan itäiset alueet liitettiin Neuvostoliittoon ja niistä tuli osia Ukrainan ja Valko-Venäjän neuvostotasavaltoihin. Lwówista tuli ukrainalainen Lviv (venäjäksi Lvov, saksaksi Lemberg), yhä nykyäänkin yksi vahvimmin ukrainalaiskansallisia kaupunkeja. Lwówin puolalaisväestö siirrettiin juurikin saksalaisista tyhjennettyyn Breslauhun. Joten nykyinen Wrocław on oikeastaan itäpuolalaisen Lwówin reinkarnaatio, ainakin mitä väestöpohjaan tulee.

Wrocławista jatkoin matkaa rajalle, Saksaan, näin Bautzenin lähellä kurkien ja hanhien kerääntymiä, ja päädyin yöksi tieteen ja optiikan kaupunkiin Jenaan, Thüringenin osavaltioon. Toukokuun matkallani olin yöpynyt samassa hotellissa kukkulanrinteessä - nyt se oli ainoa vapaa huone koko kaupungissa, lievätkö uudet opiskelijat tulleet vai jokin tapahtuma kansoittanut koko kaupungin majapaikat. Joka tapauksessa tarkoitus oli antaa Jenalle uusi mahdollisuus, koska kolumbialaisen ystäväni näkemyksen mukaan minun pitäisi löytää Jenasta joku tai jotain itselleni tärkeää. Niinpä laskeuduin aamuksi historialliseen keskustaan, joka on varsin pieni mutta sievä. Kävin luterilaisessa kirkossa ja istuskelin aamiaisella raatihuoneentorilla. Kahvi oli hyvää. Löysin myös aukion laidalta kolumbialaisen ystäväni nimen ja suuren silmän - mutta löysinkö etsimäni, sitä en saanut vielä tietää.

Päivä kului sen jälkeen milloin rankkasateessa, milloin Saksan pahamaineisissa ruuhkissa, joissa autot matelevat moottoriteillä kilometrikaupalla kävelyvauhtia. Saavuin siksi Aacheniin puolitoista tuntia myöhemmin kuin olin arvioinut, ja koska datayhteyttä ei ollut, en pystynyt matkan varrella koordinoimaan saapumistani aachenilaisten ystävieni kanssa. Toinen heistä oli ehtinyt saada tarpeekseen ja ottanut junan asuinpaikkaansa. Toinen oli yhä paikalla. Kiertelimme hämärtyvää Aachenia, joimme kahvit, ja sitten ajoin loppumatkan Vallonian halki Brysseliin. Sää oli kamala, mutta muuten löysin perille asuntooni ongelmitta ilmankin navigointia.

Maanantainakin oli vielä sateista, mutta sen jälkeen sää on parantunut ja ehkä on sittenkin toivoa siitä, ettei kesä vielä ollut tässä.

Euroopan halki

Palattuamme Hollannista Belgiaan oli edessä vielä yksi täysi työviikko Brysselissä, mutta viikonloput ja illat olivat vapaita matkailulle. Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna teimme ekskursion Luxemburgiin. Olimme päivän kaupungissa. Teimme tiettyjä hankintoja erityisalan liikkeessä ja ystäväni iloitsi suuresti sekä alakaupungista että yläkaupungista. Alkuillan vietimme Haff Réimechin suojelualueella, jossa oli liikkeellä pikkuhaikaroita ja rantakanoja.

Belgiassa kävimme tutustumassa Bruggeen, jonka nimi Suomessa kirjoitetaan usein saksaksi Brügge, ehkä siksi, etteivät suomalaiset ole tottuneita siihen, että hollannissa u-kirjain lausutaan kuin y (ü). Brugge on kaunis lukuisten kanavien halkoma monien kirkkojen, mysteerien ja kauppakiltojen kaupunki, jota on kutsuttu myös pohjoisen Venetsiaksi. Tulimme kaupunkiin vasta työaikani jälkeen ja valitettavasti kaikki kirkot olivat silloin jo kiinni, mukaan lukien Pyhän Veren basilika, Bruggen Notre Dame sekä Pyhän Walburgan kirkko, jonka pihalla tosin oli kuolleiden karuselli.

Kävimme myös Brysselin eteläpuolella La Hulpen linnan mailla, jossa on suojelualue ja kauniita metsiä. Ystäväni ihastui paikkaan ja piti sitä myöhemminkin yhtenä parhaista, joissa olimme käyneet. Siellä oli jostain syystä suuria määriä siperianmaaoravia, joita oli niin puistossa kuin metsissäkin. Myös kuningaskalastaja ja muutama jalohaikara. Ehdimme käydä vielä uudelleen Cloître Rougessa ja Soignes'in metsässä ennen kuin viimeiset Brysselin-päivät kuluivat loppuun ja koitti lähdön aamu.

Ensimmäisen päivän aamupäivänä matkustimme Maastrichtin kautta Bergienmaalle ja Wuppertaliin, jossa olin viimeksi käynyt 17-vuotiaana vaihto-oppilaana. Riippuva ratikkajärjestelmä oli yhä paikoillaan, mutta kaupunki teki nyt melko mitäänsanomattoman, nukkavierun vaikutuksen. Ehkä se johtui sateesta. Kävimme lounaalla, jatkoimme kohti Hannoveria. Siellä silmiini osui kyltti Steinhudenjärven suojelualueesta. Se innosti enemmän kuin kaupunkipysäkki, joten etsiydyimme suojelualueen parkkipaikalle, eikä aikaakaan kun näköpiiriin tuli parvittain merihanhia, puun latvassa tähystävä vanha merikotka, kolme kurkea niityllä ja paljon muuta. Liroja ja metsävikloja oli jo syysmuutolla, järven yllä parvittain kaikkia kolmea pääskylajia. Korppikin tuli tervehtimään palatessamme parkkipaikalle. Hyvä retki. En tiennytkään, että merikotka ja kurki pesivät keskellä Ala-Saksia.

Tarkoitus oli ollut jatkaa illaksi Berliiniin, mutta moottoritiet olivat Hannoverin jälkeen tukossa ja oli pakko kiertää hitaita teitä kylien läpi. Niinpä yö ehti saada ja päädyimme lopulta Magdeburgiin yöksi. Ajoimme sieltä aamiaisen jälkeen Berliiniin, jossa keskusta-alueet on suljettu muilta kuin vihertarran omaavilta autoilta, joten jätimme auton parkkiin Kaiserdammin luo ja menimme sieltä metrolla keskustaan. Kiersimme läpi Gendarmenmarktin ja Unter den Lindenin nähtävyydet Spreejoelta Brandenburgin portille ja Tiergartenin puistoon. Berliinissä oli paljon mielenosoituksia, mutta kaikki näemmä hyvien asioiden puolesta: vapaan Valko-Venäjän, vapaan Syyrian, vapaan Georgian ja vapaan Burman.

Ylitimme rajan Puolaan Frankfurt am Oderin kohdalta ja päädyimme yöksi Łódźiin, jossa yövyin toukokuussakin paluumatkallani Suomesta Brysseliin. Seuraavan päivän pääretkikohde oli Puolan pääkaupunki Varsova, jossa vietimme oikein hyvää aikaa. Teimme myös pari erityishankintaa ja kävimme henkisissä kohteissa. Ajomatka sieltä pohjoiseen oli pitkä, mutta saavuimme sittenkin ennen pimeää Kaunasiin, jossa nautimme illallisemme ja yövyimme.

Olimme ajatelleet saavuttavamme Suomen jo maanantai-iltana tai tiistaiaamuna, mutta Euroopan pääkaupunkeihin tutustuminen vei enemmän aikaa kuin pikkukaupungit ja luontokohteet olisivat vieneet, joten tiistaista muodostui viimeinen matkapäivä Kaunasista ensin Bauskaan ostoksille, sitten Riikaan viimeiselle pitkälle kaupunkipysähdykselle, ja lopulta Tallinnaan, jossa aurinko oli jo laskenut. Ehdimme viimeiseen laivaan, saavutimme Helsingin vasta puoli kahdelta yöllä, selvisimme läpi kaikista koronatarkastuksista. Emme ehtineet suomalaisten ystäviemme syntymäpäiville, mutta ehdimme sentään noutamaan muutaman heistä Ruttopuistosta, jonne päivänsankarit ystävineen olivat lopulta päätyneet.

Suomessa olemme toistaiseksi pyörineet vain pääkaupunkiseudulla, mutta vietimme sentään yhden päivän Nuuksiossa, jossa huuteli kaakkuri kaukaa ja nuori haapana ui vingahdellen Mustalammen toisesta päästä meitä katsomaan, käyttäytyen sitten kesysti kuin mikäkin pullasorsa.

Ranskassa ja Hollannissa

Edellisissä postauksissa mainitut sateet jatkuivat lopulta niin kauan, että kymmeniä ihmisiä kuoli tuhotulvissa Itä-Belgiassa sekä läheisillä Saksan ja Alankomaiden alueilla. Itse en niitä tosin nähnyt, vaikka olin vasta vähän aiemmin käynyt Ardenneilla. Sateet jatkuivat aina siihen saakka, kunnes tunisialainen kaverini lensi Pariisiin ja halusi minun noutavan itsensä sieltä Brysseliin. Hän toi mukanaan Tunisiasta auringon, aurinkoihminen kun on.

Oli ollut suunnitelmamme, että hän tulisi vähän ennen kuin lähtisin ajamaan kohti Suomea, tämän vuoden toiselle matkalleni kotimaahan, jolloin voisimme suorittaa läpikulkumatkan Euroopan läpi yhdessä. Hänellä on opiskelijan oleskelulupa Suomeen ja transitointi antaa oikeuden matkustaa kaikkien välissä olevien maiden läpi. Hän oli Tunisiassa tapaamassa perhettään ja joutuikin lähtemään sieltä Pariisiin suunniteltua aiemmin, koska Ranska muutti koronasääntöjään ja lisäsi Tunisian punaiselle listalle sen viikon perjantaista alkaen, joten kaverille tuli kiire ehtiä Eurooppaan ennen tuota päivää, jottei tulisi ties mitä ongelmia.

Loppujen lopuksi kukaan Charles de Gaullen kentällä ei kysynyt häneltä koronatestiään eikä matkan perustetta, vaan hänet toivotettiin aurinkoisesti hymyillen tervetulleeksi. Samalla sade hälveni Pohjois-Ranskan yltä ja saapuessamme Pariisiin vallitsi jo subtrooppinen lämpö. Pariisissa sirittivät sirkat, joita Brysselissä ei kuulu.

Ranskan säädökset antoivat meille 48 tunnin oikeuden oleskella maassa ilman karanteenia, joten kun kerran jo olimme Pariisissa, vietimme siellä kaksi yötä ja koko seuraavan päivän. Ystäväni halusi ennen kaikkea valokuvata itsensä kaupungin ikonisimpien maamerkkien (sekä muutaman vähemmän tunnetun) luona, kävellä ja ihmetellä. Niin myös teimme. Pariisi on hieno kaupunki. Se ei enää tuntunut kovin kalliiltakaan. Ystäväni totesi myöhemmin, että olimme siellä onnellisia ja palaisimme sinne vielä molemmat.

*   *   *

Matkalla Belgiaan pysähdyimme Lilleen, joka on kaunis kaupunki Pohjois-Ranskassa, Ranskan Flanderissa, vähän ennen Belgian rajaa. Flaamilainen kulttuuriperintö näkyy siellä yhä ja kaupungilla on myös hollantilainen nimi, Rijsel (vanha flaamilainen kirjoitusasu Rysel). Tämän maantieteellisen alueen erityispiirteet kauppiaskaupunkina näkyvät Lillessä, esimerkiksi kauppahuoneiden ja vapaamuurariloosien asema.

Lillen tunnetuin kirkko on epäilemättä Lillen katedraali, jonka virallinen nimi on Notre Dame de la Treille. Kirkko, jossa koimme erikoisen kokemuksen, oli kuitenkin vähemmän tunnettu Pyhän Maurin kirkko (Église Saint-Maurice de Lille), joka on Lillen vanhassakaupungissa sijaitseva, osin 1300-luvulla ja osin 1800-luvulla rakennettu goottilainen kirkko. Paikalla on joskus ollut pakanallinen Mars-jumalan temppeli ja pyhälle Maurille omistettu kristillinen kirkko jo 1000-luvulta alkaen, jolloin kaupungin nimi oli vielä Fins, viitaten sijaintiin viimeisillä pohjoisilla rajaseuduilla. 

Yhteys nimien Mars ja Maurice välillä ei liene silkkaa sattumaa, koska kristilliset pyhimykset usein korvasivat aiemmin palvotut pakanajumaluudet. Pyhä Mauritius (Mauri) oli kuitenkin nimensä mukaisesti pohjoisafrikkalainen ("mauri"), koptilainen kristitty, joka toimi roomalaisen legioonan komentajana, mutta kieltäytyi kristittyjen vainosta ja kärsi tästä hyvästä marttyyrikuoleman, päätyen kristittyjen pyhimysten joukkoon. Itämeren-maissa hänet tunnettiin myös Mustapäiden veljeskunnan suojeluspyhimyksenä, josta symbolina neekerin pää (vaikka eiväthän maurit kovin tummaihoisia todellisuudessa olleet).

Kuten kolumbialainen ystäväni, myös tunisialainen ystäväni näkee ja kokee asioita jossain määrin eri tavoin kuin tavalliset ihmiset, eikä se rajoitu sääolosuhteiden ilmiömäiseen ennustamiseen. Ollessamme Pyhän Maurin kirkossa ystäväni kuuli naisäänen, osti meille kummallekin kynttilät sytytettäviksi rukousta varten ja kuvasi toimituksen. Tämän jälkeen hän innostui suuresti tietystä pyhimyspatsaasta, jonka kohdalla hän tunsi voimakkaan aaltoilevan voiman ja kuvaili sitä ihmeelliseksi ja hyväksi, haluten minun viettävän jonkin aikaa sen luona. Luin siellä olevan tekstin jo ennen ystävääni ja havaitsin paikan olevan erityisesti sairaiden parantumista rukoilevien suosima paikka. Ystäväni ei ollut varma, oliko hänen tuntemansa ilmiö peräisin olennosta (hän palasi vielä monena päivänä puhumaan naisesta) vai siitä, että tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat vuosisatojen ajan rukoilleet tuossa kohdassa hyvää itselleen tai sairaille läheisilleen.

Kun olimme lähdössä kirkosta, ystäväni halusi palata vielä uudelleen samaan paikkaan. Ja olisi halunnut palata vielä kolmannenkin kerran kierrettyämme sillä välin Lillen kaupunkia, mutta kolmannella kerralla kirkossa olivat alkamassa häät, emmekä voineet mennä sinne omalla asiallamme, häiriten kuolevaisen hääparin onnenpäivää, vaikka mystinen nainen olisikin toivottanut meidät tervetulleiksi. Kolumbialainen ystäväni, joka aina haltioituu pyhissä paikoissa ottamistani valokuvista ja videoista ja haluaa tutkia ne hämmästyttävällä tarkkuudella, sanoi myös nähneensä naisen. En ollut vielä kertonut hänelle toisen ystäväni kokemuksesta, ja myöhemminkin kerroin siitä vain varovasti. Molemmat olivat yhtä mieltä tuossa kirkossa läsnäolleen ilmiön hyvyydestä ja lempeydestä. Ja hyvä niin.

*   *   *

Myöhemmin näimme myös Lillen vapaamuuraritemppelin, josta kumpikaan ystävistäni ei pitänyt. Tosin he eivät spesifioineet, mitä siinä näkivät, koska kielteisistä henkimaailman asioista ei ole hyvä puhua. Ja olihan se melko kummallinen rakennus. Seinillä egyptiläisiä kuvia, pylväskäytävä, joka ei johtanut minnekään, outoja ovia ja ikkunoita, kaikki suljettuja, kuin symboloiden sitä, ettei avoimuuden valo saisi paistaa sisään paljastamaan talon salaisuuksia.

Näin myöhemmin unen, jossa käytiin oikeudenkäyntiä vapaamuurareita vastaan. Ihmisillä oli entisajan asut ja tuomareilla peruukit, ja erään noin kuusikymppisen, kaikin puolin kunniallisen ja varakkaan oloisen kauppiaan vaimoa ja lapsia yritettiin pakottaa todistamaan häntä vastaan. Syyttäjät tivasivat erityisesti, oliko epäilty vastaanottanut kallisarvoisia kelloja lähetyksinä. Minä istuin yleisössä olematta syytettyjen sen enempää kuin syyttäjienkään riveissä, ja kun vierustoveri kysyi minulta mielipidettäni, sanoin, etten kuulu heihin, mutten myöskään ymmärrä, miksi heidät pitäisi tuomita vain koska uskovat erilailla kuin virallinen dogmi.

*   *   *

Brysseliin saavuttuamme tulivat aurinko ja kuuma ilmanala mukanamme myös Belgiaan. Koko seuraavan viikon aurinko paistoi tauotta. Myös ystäväni hymyili lakkaamatta ja kaikki, mitä näimme ja koimme seuraavina päivinä Brysselin eri osia katsellessamme tuntui tuottavan hänelle iloa. Hän oli kuin Leo-hahmo Hermann Hessen Morgenlandfahrtista. Ehkä hän on moderni Leo Africanus (alkuperäisestä tuli myöhemmin Giovanni Leo de Medici). Tuon viikon aikana kävimme Brysselin vanhassakaupungissa, Ixelles'issä, Etterbeekissä, Saint-Gilles'issä, myös erityisellä ekskursiolla Leuvenin kauniissa yliopistokaupungissa. Ystäväni myös hoiti meille kummallekin koronarokotukset Heyselissa - itselleen ensimmäisen ja minulle toisen. Saa nähdä, ehtivätkö rokotustodistukset helpottamaan tulevaa matkaamme Euroopan halki Suomeen.

*   *   *

Näin unen, jossa olin rahtilaivalla, jonka venäläiset KGB:n agentit olivat kaapanneet, pitäen matkustajia panttivankeina. He eivät tienneet, kuka olin, eivätkä välittäneetkään, koska matkustajien joukossa oli monia paljon tärkeämpiä ihmisiä, osa heistä suomalaisia. Jotenkin minulle valkeni, että kaikki oli bluffia eikä laiva oikeasti ollut avomerellä, vaan yhä samassa satamassa, josta sen oli pitänyt lähteä. 

Kävelin sisään kapteenin kajuuttaan, joka oli vartioimaton, ja löysin siellä vanhanaikaiselta klaffipöydältä dokumentin, joka oli kokonaan venäjäksi, mutta huomasin siinä olevan nimilistan koostuvan suomalaisista nimistä. Muistan erityisesti miettineeni sitä katsoessani, kuinka venäläiset olisivat translitteroineet jaa- ja jää-kirjainyhdistelmät samalla tavoin. Ymmärsin listan käsittävän venäläisten kontakteja Suomen puolustusvoimissa, sisäministeriössä, poliisihallinnossa ja tiettyjen poliisiorganisaatioiden johdossa, ja tunnistin useita nimistä. Ensin päätin ottaa listan, mutta saman tien mieleeni tuli, että kaapparit eivät saisi löytää sitä hallustani, joten palautin listan paikalleen, mutta sen sijaan painoin kaikki sen nimet mieleeni.

Yksi aluksella jumissa olevista tärkeämmistä suomalaisista oli vanhempi mieshenkilö, jota pidin ammattinsa vuoksi isänmaallisena, joten kerroin hänelle, millaisen dokumentin olin nähnyt. Hän oli aluksi hyvin kiinnostunut, mutta erittäin huolissaan, että olin mennyt luvatta kapteenin kajuuttaan, ja mitä venäläiset ajattelisivat, jos joku näki. Hän kuitenkin halusi nähdä listan. Sanoin, ettei minulla ollut sitä, mutta kerroin mistä hän listan löytäisi, jos haluaisi itse katsoa. Hän ei uskaltanut, vaan halusi vain tietää, miten paljon olin nähnyt, ja kuinka tärkeitä henkilöitä listalla oli. Sanoin, että tärkeitä. Se tuntui tekevän hänet entistä haluttomammaksi kävellä avoimeen kajuuttaan listaa katsomaan. 

Vähän myöhemmin kaapparit olivat saaneet myönnytyksensä kansainvälisistä neuvotteluista ja vapauttaisivat matkustajat - tosin hallitusti ja yksi kerrallaan, virallisen uloskäynnin kautta. Minä kävelin ulos vartioimattomasta sivuovesta ja suoraan satamalaitureille. Olin jo ulkona ja tiesin, ettei kukaan enää välittäisi tai haluaisi minua pysäyttää, mutta vanhempi suomalaismies huusi laivan ovelta minua, niin että kaikki kuulivat, ja vielä oikealla nimelläni. Hän huusi, että kaikkien piti poistua samaa virallista tietä. Olin itsekseni vihainen hänelle ja jatkoin matkaani kohti edessä häämöttävää länsimaisen maan satamaa, ilman dokumenttia mutta listan nimet painettuina mieleeni.

*   *   *

Perjantaina töiden jälkeen ajoimme Atlantin rannikolle nähdäksemme meren. Tarkemmin sanottuna Nieuwpoortin pieneen satamakaupunkiin ja sen kupeessa sijaitsevalle Ijzermondingin luonnonsuojelualueelle dyyneineen ja majakoineen. Ijzerjoensuussa oli paljon tiiroja, lokkikerääntymiä, jonkin verran kahlaajia sekä sadoittain kaniineja. Sain Belgian-listalleni uuden lajin, riuttatiiran. Ystäväni kirmasi pitkin dyynejä ja rantoja kuin gaselli.

Lauantaina ajoimme Hollantiin ja sen hallintopääkaupunkiin Haagiin, jossa tapasimme vanhan ystäväni aina Damaskoksen ajoista alkaen, syyrialaisen kurdin, joka pari vuotta sitten avioitui hollantilaisen tyttöystävänsä kanssa ja on nykyään valmistunut ihmisoikeuslakimies Haagissa. Tuona päivänä tuli tunisialaisen ystäväni ennustuksen mukaisesti pilvistä ja alkoi sataa, mutta se ei haitannut mukavaa ja henkevää illanviettoamme Haagissa.

Sunnuntaiaamupäivä kului ensin aamiaiskahvilassa, sitten Haagin rannikolla, Westduinparkissa, jossa on hieno dyynejä, heinikkoa, pensaikkoa ja metsää käsittävä suojelualue. Kasvillisuutta kestävästi laiduntamaan ja alkuhärkiä simuloimaan on tuotu pitkäsarvista skottilaista ylämaankarjaa, jota paikalliset kutsuvat biisoneiksi, mikä lienee seurausta väärinkäsityksestä. Eurooppalaista biisonia eli visenttiä on nimittäin jälleenistutettu kolmelle suojelualueelle Alankomaissa: Kraansvlakiin, Maashorstiin ja Veluween ja tämä asia lienee ollut tiedotusvälineissä.

Iltapäiväksi ja illaksi menimme Amsterdamiin, joka oli tunisialaisen ystäväni varsinainen toive Hollannissa. Oli melko sateista, mutta eipä se meitä haitannut. Kuljimme ympäriinsä, söimme pizzaa, kävimme kirjakaupassa. Ajoimme lopulta takaisin Brysseliin illaksi. Ajomatka Brysselistä Amsterdamiin ei ole kuin kaksi tuntia, Pariisiin kolme tuntia. Kaikki paikat Länsi- ja Keski-Euroopassa ovat Brysselistä katsoen varsin lähellä.

Haagissa näkemässäni unessa olin pienessä vuoristokaupungissa, jossa oli vielä lunta maassa, kun läheinen tulivuori alkoi tupruttaa ilman täyteen vulkaanista tuhkaa. Seurasi hälytyksiä ja varoituksia ja menin autolleni, ajoin kiiren vilkkaa talolle, jossa asuin, varoitin tovereitani ja ryhdyimme sulkemaan kaikkia ikkunaluukkuja viranomaisohjeiden mukaisesti, jottei tuhka tunkeutuisi kaikkialle.

*   *   *

Brysselin-asuntoni takapihalla ketut kiljahtelevat aavemaisesti. Aamulla hain itselleni tulleen kirjapaketin Pyhän Antoniuksen kirjakaupasta ja kävin lounaalla kreikkalaisen kollegan kanssa, jonka kirjan sain kesäkuussa lopulta luettua loppuun ja arvosteltua. Illalla tilasimme tunisialaisen kanssa libanonilaisesta ravintolasta nautaa ja kanaa ja joimme niiden kanssa Riojan alueen Faustino V:tä. 

Olen edistynyt hankkeessani lukea kolumbialaisen kirjallisuuden keskeisiä romaaneja, aloittaen klassikosta Gabriel García Márquezista ja uudemmasta mestarista Juan Gabriel Vásquezista. Márquezin Crónica de una muerte anunciada oli erinomainen kuvaus kunniamurhasta Karibian rannikon pikkukaupungissa kirjailijan ollessa nuorimies. Vasta kirjan lopussa kertojan mainitessa tätinsä nimeltä paljastuu, että kirjailija itse todella on tarinan kertoja, ja oletettavasti tarina siten myös perustuu tositapahtumiin, jotka sattuivat kirjailijan lähipiirissä hänen kotikaupungissaan. Kaupunkia ei kirjassa nimetä, mutta monesta kohdasta voi päätellä sen sijaitsevan Cartagenan lähellä, joen varrella ja myös lähellä rannikkoa.

Tutkiessani asiaa selvisi, että inspiraationa oli todellinen kunniamurhatapaus, joka kosketti Márquezin sukulaista ja tapahtui Sucressa vuonna 1951. Márquez tosiaan asui paikkakunnalla lapsuudessaan, muttei ollut kaupungissa murhan tapahtuma-aikaan eikä siten voinut olla tapahtumien todistaja kuten romaanissa. Vaikka suurin osa yksityiskohdista näyttää vastaavan oikeaa murhatapausta, Márquez on käyttänyt kirjallista vapauttaan ja jokunen yksityiskohta on toisin kuin kävi todellisuudessa.

Tarina kertoo kunniamurhasta ja yhteisöstä, jonka konservatiivinen arvomaailma ajaa tragediaan. Uinuvaan pikkukaupunkiin saapuu muukalainen, rikas nuorimies Bayardo, joka iskee silmänsä paikalliseen tyttöön Angelaan ja haluaa tämän vaimokseen. Tytön suku haluaa samoin, onhan Bayardo rikas ja eläkkeelle jääneen kenraalin poika. Ainoastaan Angela vaikuttaa innottomalta, mutta minkäs teet, vanhemmat päättävät kuka nai ja kenet. Häät ovat suurin spektaakkeli, jonka pikkukaupunki on nähnyt, ja seuraavana aamuna suurin osa väestöstä on yhä joko humalassa tai krapulassa. 

Yön aikana sulhanen on kuitenkin palauttanut morsiamen vanhempiensa taloon, koska tämä ei ollutkaan ollut neitsyt. Äiti ja veljet hakkaavat sitten Angela-parkaa kunnes tämä suostuu antamaan heille sen miehen nimen, joka on esiaviollisesti riistänyt tytön ja perheensä kunnian. Tyttö nimeää Santiago Nasarin, arabimaahanmuuttajien kauppiassuvusta kotoisin olevan varakkaan nuorukaisen, jolla oli myös maine paikallisena naistenmiehenä. Tytön veljet Pedro ja Pablo lähtevät tappamaan Santiagoa.

Ennen kuin murhatyö on tehty, veljekset kuitenkin kertovat puolelle kylää aikovansa tappaa Santiagon, ja koko paikkakunta tietää asiasta ennen murhan uhria. Silti kukaan ei onnistu estämään rikosta, ja viimeksi mainittu asia on se kirjailijaa askarruttanut dilemma, jota hän lähtee kirjassa ratkomaan. Henkilöitä ja yksityiskohtia on paljon, mikä on tietysti realismia, koska tarina perustuu todellisuuteen, ja sillä tavoin asiat todellisessa elämässä ovat.

Lopuksi kertojakin päätyy lopputulokseen, että tragedia oli lukuisten epäonnisten yhteensattumien summaa. Henkilöt haahuilevat pitkin pikkukaupunkia ja hääyön tapahtumia antaen asioista sekä tarkkoja että luuloihin, kuvitelmiin ja näkyjen näkemisiin perustuvia kuvauksia, joita kertoja sitten perkaa toimittajan vaistolla ja ammattitaidolla. Tyylillisesti erityisen nautittavaa on kirjailijan piilotettu kyyninen huumori kotiseutunsa kunniakulttuuria ja ihmisten dramaattisia taipumuksia kohtaan.

Epäselväksi jää lopulta, oliko Santiago syyllinen Angelan neitsyyden viemiseen vai valehteliko Angela. Kirjailija tuntuu uskovan tytön antaneen väärän todistuksen suojellakseen jotakuta toista, todellista poikaystäväänsä, ja ettei tyttö uskonut veljiensä oikeasti toteuttavan uhkaustaan. Kirjailija ei tietenkään nimeä epäiltyä, mutta kirjan loppupuolella on pieniä yksityiskohtia, jotka antavat aihetta epäillä kirjailijan ehkä uskoneen tietävänsä, kuka tytön oikea rakastaja oli ollut. Kyseinen henkilö on ainoa, joka lopulta tosissaan yrittää varoittaa Santiagoa ja estää surmatyön, mutta etsii ystäväänsä vääristä paikoista. Sama henkilö jäävätään ruumiinavauksesta "liiallisen läheisyyden" vuoksi, ja kirjassa on kohtaus, jossa hän käyttäytyy oudosti ja "syyllisen oloisesti" uhrin kotona.

Korkeat letot

Viime viikonloppuna pääsin lopultakin tekemään viivästyneen retkeilyni Hautes-Fagnesin kansallispuistossa Itä-Valloniassa. Alue on Ardennien kukkulamaastoa ja Belgian korkeinta, mikä ei tosin ole kovin korkeaa. Belgian korkein paikka on Hautes-Fagnesissa sijaitseva Signal de Botrange, saksaksi Baldringen, joka on 694 metrin korkeudella merenpinnasta. On se siis kaksin verroin korkeammalla kuin Viron korkein paikka Suur-Munamägi (318 m) tai Alankomaiden korkein paikka Vaalserberg (322 m), joka sijaitsee varsin lähellä, Alankomaiden, Saksan ja Belgian kolmen maan rajojen yhtymäkohdassa.

Hautes Fagnes (Hohes Venn, Hoge Venen) merkitsee "korkeita lettoja", ja nimensä mukaisesti Ardennien korkeimmissa osissa on letoiksi luokiteltavia soita, joissa kasvaa sarakasvillisuutta, tupasvillaa, heiniä ja sen sellaista. Alueella on myös boreaalista kuusimetsää, minkä vuoksi se on myös paras paikka Belgiassa nähdä pohjoisen havumetsävyöhykkeen lajeja. Harvinaisimpia näistä on teeri, jonka pieni belgialainen populaatio ehti kutistua viiteen lintuun, kunnes sitä hiljattain yritettiin elvyttää vapauttamalla kymmenen Ruotsista tuotua teertä samalle alueelle.

Goodersin kirja Euroopan lintupaikoista mainitsee, että Hautes-Fagnesissa olisi myös nummiriekkoja, mitä epäilin, kun en ollut koskaan kuullut nummiriekon esiintyneen Brittein saarten ulkopuolella enkä uskonut tavallisen riekon enää vuosisatoihin esiintyneen missään päin Länsi-Eurooppaa. Tuntemani gentiläinen lintuharrastaja valisti minua kuitenkin, että 70-luvulla, jolloin Gooders kirjoitti kirjansa, olivat metsästäjät tosiaan istuttaneet nummiriekkoa Hautes-Fagnesin ylänkönummille ammuttaviksi, mutta nämä kuolivat sukupuuttoon jo kauan sitten.

Lauantaiaamu alkoi sateisena, mutta tällä kertaa ajoin Ardenneille siitä huolimatta. Onneksi välillä oli sateettomia jaksoja, joiden aikana saatoin tehdä pitkiä kävelyjä sekä havumetsiin että letoille. Ne tosin aina päättyivät siihen, että jouduin pakenemaan kaatosadetta takaisin autolleni. Teeriä en nähnyt, mutta löysin sentään kaksi uutta lintulajia Belgian listalleni - pikkukäpylinnun ja punatulkun. Lisäksi näin keloja koluavan käpytikan, tiaisparvia, valtavia määriä sepelkyyhkyjä, pari hiiri- ja mehiläishaukkaa sekä parvena ja rääkyen liikkuvia närhiä. Kukkaintäyteisten lettoniittyjen yllä lenteli paljon päiväperhoja - varmaankin paljolti niitä lajeja, jotka ovat tavanomaisempia Suomessa kuin täällä.

Söin pihviä Baraque Michelissä. Ardennien pikkukylät perinteikkäine majataloineen ja pubeineen olivat viehättäviä sateisessakin säässä.

Gentissä

Belgia on siinä määrin pieni ja laakea, että Brysselistä käsin voi käydä missä tahansa osassa maata päiväretkellä, palaten samaksi illaksi pääkaupunkiin. Ainoa alue, johon voi olla hyvä varata enemmän aikaa ja yöpymismahdollisuus, on Ardennien vuoristo maan Saksaan rajoittuvassa itäosassa. Sieltäkin pääsee toki illaksi hyvin Brysseliin, mutta koska alue on pinnanmuodoiltaan kukkulaista (ei varsinainen vuoristo), voi siellä paikasta toiseen liikkuminen kestää hieman kauemmin.

Siitä lähtien, kun palasin Suomesta Belgiaan, olen halunnut varata viikonlopun tutustuakseni Hautes-Fagnesin kansallispuistoon Ardenneilla. Siellä on boreaalista metsää ja soita, joten siellä voi havainnoida kasvillisuutta ja linnustoa, jotka ovat tyypillisempiä Suomelle kuin Belgialle. Belgian viimeiset kymmenisen teertä elävät siellä.

Aina on kuitenkin väliin tullut jotain. Joko on lauantaina tai sunnuntaiaamupäivällä ollut niin sateista, etten ole katsonut kannattavaksi lähteä Ardenneille, vaikka sitten myöhemmin iltapäivällä onkin tullut aurinkoisempaa. Tai sitten minulla on ollut ystävien tapaamisia tai syömään menemisiä Brysselin kaupungissa. Elämä Brysselissä palautui kesäkuun aikana siinä määrin normaaliksi, että kaupungissa tuli taas viihtyisäksi viettää viikonloppuja, eikä ole ollut pandemiasta johtuvaa kannustinta hankkiutua maaseudulle. Tuttavapiirissä jo käytännössä kaikki ovat rokotettuja, useimmat kahteen kertaan. (Suomalaisena joudun odottelemaan omaa kakkosrokotustani kuukausikaupalla, mikä vaikuttaa tyhmältä, kun kaikki muut saavat rokotuksensa parin viikon sisään ensimmäisestä.)

Kesäkuun kahtena ensimmäisenä viikonloppuna kävin Blankaartissa ja Harchiesissa. Sitten oli kaksi viikonloppua, jotka vietin kokonaan Brysselissä. Oli illallisia ensin ranskalaisen ja sitten espanjalaisen kollegan luona. Oli lounas Jourdan-aukiolla suomalaisen ystävän kanssa ja georgialainen ystävä oli yhden päivän käymässä täällä Antwerpenistä käsin.

Viime viikonloppu alkoi taas sateisissa ja ukkosmyrskyisissä merkeissä, joten lykkäsin taas kerran Hautes-Fagnesia ja suuntasin sen sijaan Belgian kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin Gentiin, joka on myös Itä-Flanderin pääkaupunki. Sain aikoinaan Bulgariassa tapaamaltani gentiläiseltä lintuharrastajalta kuulla kaupungin kupeessa sijaitsevasta Bourgoyenin suojelualueesta, jossa tein ensin täyden kierroksen. Ollaan jo syvällä pesimäkaudessa, joten läsnä oli vain pesimälajeja eikä mitään kovin epätavallista. Laulavina löytyi ryti- ja luhtakerttusia, laulurastaita. Keskellä aluetta oli kahdessa puussa merimetsoyhdyskunta. Sorsat ja hanhet olivat tähän aikaan vuodesta vain tavanomaisia lajeja.

Iltapäiväksi menin Gentin kaupunkiin. Sen keskiaikainen vanhakaupunki on täynnä näyttävää arkkitehtuuria, kuten romaaninen Pyhän Baafin katedraali, myöhäisgoottilainen Nikolainkirkko ja keskiaikainen Gravensteenin linna. Kaupungin halki risteilee useampi joki ja kanava, joiden rannat on käytetty hyvin kävely- ja ravintolakaduiksi.

Uusintavierailuja

Kesäkuun alun viikonloppujen linturetkeni suuntautuivat jo aiemmilta käynneiltä tuttuihin kohteisiin, Flanderin Blankaartiin ja Vallonian Marais d'Harchiesiin. Alkukesänvihreä värimaailma oli molemmissa tyystin erilainen kuin maalis- ja huhtikuisilla käynneillä, mutta oli lintumaailmakin muuttunut. Monet hanhet ja vesilinnut ovat lentäneet pohjoisille pesimäseuduilleen. Jäljellä olivat paikalliset pesimälajit, joita niitäkin varsin paljon.

Tilalle oli tullut runsaasti loppukeväällä saapuvia laululintuja, kuten ruoko-, ryti- ja luhtakerttusia sekä pensassirkkalintuja. Blankaartissa olivat pesimäpuuhissa myös kapusta- ja silkkihaikarat, pitkäjalat ja mustapyrstökuirit. Luontopolun etäisimmästä päästä, tekoaltaan luota, löysin myös maatilalla toimivan kahvilan, joka oli avannut ovensa ja terassinsa. 

Harchiesissa oli useampi tusina lehmähaikaraa soidinpuvuissa. Aiemmilla käynneilläni niitä ei ole näkynyt ja laji olikin uusi Belgian-listalleni. Peukaloiset ja silkkikerttuset räjähtelivät laulamaan tiheiköissä. Avovesissä kellui runsain määrin juhlapukuisia mustakaula- ja silkkiuikkuja, puna- ja tukkasotkia.

Lähtiessäni palaamaan illalla Bernissartista, päätin mennä syömään ravintolaan nimeltä Le Médiéval läheisessä Hautragen kylässä. Sen nimi kun tuntui viittaavan paikkaan, josta saisi lihaa. Saihan sieltä. Harmi, ettei punaisen angusnaudan kylkiäisiksi voinut ottaa viiniä, kun oli autolla liikkeellä.

Säät ovat olleet kuumat ja aurinkoiset. Viikonloppuisin siitä on voinut nauttia, mutta viikolla se on kotitoimistossa istuessa hiostavan ahdistavaa, minulla kun ei ole varsinaista ilmastointia asunnossani. Onneksi kaupungissa ei ole hyttysiä, joten ikkunoita voi pitää auki pimeään saakka.

Matka Suomeen III

Lähdin Helsingistä takaisin Brysseliä kohti toissaviikon torstaina ja saavuin nykyiseen asuinpaikkaani sunnuntai-illaksi. Suomi jätti hyvästit sateisella ja harmaalla säällä. Tällä kertaa matkustin itäistä reittiä, Baltian ja Puolan kautta. Tähän oli kaksi syytä. 

Ensinnäkin, matkustamiseen vaadittavat koronatestit maksoivat Suomessa toistasataa euroa ja myös tulosten saaminen viipyi kohtuuttoman kauan automatkailijan kannalta. Sen sijaan Tallinkin laivoilla testin sai muutamalla kympillä ja tuloksen jo tuntien sisällä. Samalla testituloksella saattoi sitten matkustaa kaikkien edessä olevien rajojen yli, ja koska tulos tuli kohtuuajassa, ei tarvinnut ajaa tuli perseen alla sitä peläten, että Puolan tai Saksan rajalla testi ei enää kelpaisi.

Viro ei tarkastanut testitulosta eikä passiakaan. Latvia sen sijaan valokuvasi autoni ja tarkisti otsa kurtussa sekä passini että koronatestini tuloksen ja päivämäärän. Liettuassa poliisi seurasi rajanylittäjiä tien vierestä, muttei pysäyttänyt. Puolalla oli kovat ukaasit hallituksen verkkosivuilla, mutta rajalla ei tarkistettu mitään. Saksa edellytti yhä oma-aloitteista ilmoitusta ja koronatestin postaamista, ja rajan ylitettyäni sain taas viranomaisten tekstarin puhelimeeni. Belgiakaan ei tarkistanut mitään rajalla.

Toinen syy oli käydä tapaamassa Tarton yliopistosta vasta maisteroitunutta ystävää, joka oli jo pidempään halunnut, että kävisin. Saavuin vanhaan opiskelukaupunkiini viiden jälkeen iltapäivällä. Ystäväni asui Emajoen toisella puolen Annelinnan puolella, mutta lähellä siltaa, joten sieltä oli lyhyt kävelymatka keskustaan. Söimme sianreittä Münchenerissä, joimme Weihenstephaneria ja tapasimme monihattuista tarttolaista akateemikkoa. Toomemäen heleässä vehreydessä olivat äänessä sirittäjä ja kultarinta. Emajoen satakielet musisoivat Tartolle ominaisen tyynen yön tullen.

Perjantaiaamuna lähdin ajamaan etelään ylittäen rajan Latviaan Valgassa. Sitten Liivinmaan Sveitsin tietä Valmieran kautta kohti Riian ohitustietä, sieltä perinteiseen ostospysähdyspaikkaan Bauskaan ja sitten Liettuan läpi Suwałkin käytävään. Baltian läpi ajaessa oli vuoroin satanut, vuoroin paistanut, mutta Suwałkin käytävässä, jossa usein on huono sää, oli nyt seesteinen ja kuuma kesäsää, jota jatkui pitkin Koillis-Puolaa.

Vaikken tehnyt Baltiassa tällä kertaa varsinaisia lintupysähdyksiä, onnistuin silti näkemään muutamia mukavia lajeja siellä. Kosen kohdalla lensi yli mustahaikara - siinä oli eräänlaista nostalgiaa, koska aikoinaan näin ensimmäisen Virossa näkemäni mustahaikaran samalla paikkakunnalla. Mustahaikara tuli vastaan myös Puolassa. Latviassa näyttäytyi tammitikka, Liettuassa juhla-asuinen uros niittysuohaukka. Jälkimmäistä tuli vastaan vielä pari lisää Puolan päivinä.

Ehdin joka tapauksessa Puolaan niin hyvin, että kävin syömässä Sztabinissa ja suuntasin sitten Biebrzan kansallispuistoon, koska en malttanut vastustaa kiusausta hankkia itselleni tältä matkalta edes yksi elis (eli elämänpinna, kokonaan uusi lintulaji listoilleni). Sellainen oli sarakerttunen, jonka maailmankannasta 70 % elää muutamalla kosteikkoalueella Puolan ja Valko-Venäjän rajaseudulla - ja talvehtii niin ikään vain muutamalla paikalla Senegalissa. Sarakerttunen elää suomenkielisen nimensä mukaisesti matalilla saraniityillä ja on habitaatin suhteen tarkka - siksipä se kai on taantunut niin uhanalaiseksi.

Ilta oli kuuma ja matalalle painuva aurinko värjäsi niityt ja kosteikot tavattoman väkevin värein. Lisäksi Biebrzan kansallispuiston eri vyöhykkeet osoittautuivat suorastaan lintuja kuhiseviksi. Koko ajan oli pensaan nokassa sirkkua tai lepinkäistä, petolintuja kaarteli taivaalla - yksi pikkukiljukotka myös pensaassa istumassa - ja hämärän tullessa räjähtivät kaikki mahdolliset yölaulajat laulamaan, välittämättä saraniityille hiipivästä usvasta. Kansallispuistossa on yhdet tietyt pitkospuut, joiden varrella sarakerttunen on yleisin lintulaji - ja se onkin kansallispuiston opastekstien mukaan koko maailman varmin paikka nähdä laji. No, niitä tosiaan oli siellä kymmenittäin.

Viivyin pitkospuilla ja torneissa niin kauan, että malttaessani lopulta lähteä pois, oli jo pimeää, pöllöt ääntelivät, kehrääjiä nousi lentoon metsätieltä ja vastaan tuli jopa minervanpöllö - luultavasti pohjoisin tähän asti tekemäni havainto kyseisestä lajista. Yövyin sinä yönä Łódźissa, koska se oli suurin Puolan kaupungeista, johon en ollut vielä aiemmin kunnolla tutustunut.

Łódźia kyllikseni katseltuani lähdin ajamaan lännen suuntaan ja otin iltapäivän pikkukaupunkikohteeksi alasleesialaisen Lubinin. Siellä oli vieraillessani käynnissä jonkinlainen kaupunkifestivaali rockkonsertteineen. Oli kaupungintalo, keskiaikainen linna ja tietysti kirkkoja. Jatkoin sitten länteen Saksaa kohti, Görlitzin ja Dresdenin kautta kohti Weimaria. Kolumbialainen ystäväni näki, että minun tulisi yöpyä Jenan tiedekaupungissa ja tutustua aamulla seesteiseen Weimariin, joten niin tein.

Kulttuurikaupunki Weimarissa oli kaunista ja aurinkoista. Goethen kantapaikka Zum Schwarzen Bären ei kuitenkaan ollut auki. Läheisen puiston terassikahvila sen sijaan oli. Oltiin sunnuntaissa ja ajelin autobaanoja pitkin Aacheniin ja sieltä rajan yli Belgiaan, jossa huomasin, että minulla oli hyvin aikaa vielä yhdelle kulttuuripysähdykselle. Sellaiseksi kävi hyvin Belgian etnisen saksalaisväestön pääpaikka Eupen Ardennien kupeessa.

Eupenissa sain nähdä, että poissa ollessani Belgia oli mennyt yhdestä äärestä toiseen - kaikki terassit olivat tupaten täynnä väkeä kaljoittelemassa eikä kukaan enää pitänyt kasvomaskia. Tästä ei välttämättä hyvää seuraa. Kotona odotti kasa postia, mukaan lukien ilmoitus, jonka mukaan Belgiakin olisi nyt huolimassa minut rokotuslistoilleen. No, ehdin jo Suomessa saada ensimmäisen rokotuksen.

Automatkailu halki toukokuunvihreän Euroopan on aina miellyttävää, jopa pandemia-aikana. Meillä on kaunis ja mitä monipuolisin manner, jota voi elämänsä aikana ajella ristiin rastiin vaikka satoja kertoja ja silti joka matkalle löytyy uusia kaupunkeja ja uusia luontokohteita, joissa vierailla.

Pidän saksalaisten ja ranskalaisten tavasta pystyttää moottoriteiden varsille kylttejä, jotka kertovat kulttuurisista, historiallisista ja taloudellisista kohteista ohitettavilla paikkakunnilla. Ne houkuttelevat autoilijaa poikkeamaan tylsältä motarilta, ja vähintäänkin tallentavat tämän mielen perukoille joitain muistijälkiä niiden alueiden historiasta ja kulttuurista, joiden läpi on ajanut. Taukopaikat sen sijaan hyödyntävät ikävän vähän ympäröivien alueidensa omaleimaisuutta ja tuotantoa. Ne ovat kaikkialla persoonattomia ja usein vielä aidattuja, niin etteivät pysähtyjät voi kävellä vessaa tai huoltoasemaa kauemmas.

Italiassa ja Ranskassa on jonkin verran panostettu siihen, että taukopaikkojen kaupat on varustettu paikallisen alueen omaleimaisilla tuotteilla (on juuri sen alueen juustoja, viinejä, vohveleita ja niin edelleen), mutta 90 % Euroopan motareiden taukopaukoista ei ole hyödyntänyt tällaisia mahdollisuuksia oikeastaan mitenkään - huolimatta siitä, että miljoonat eurooppalaiset pysähtyvät näillä paikoilla joka päivä. Huoltoasemien kaupat ovat usein ketjujen hallussa, mutta ei niiden silti tarvitsisi olla niin yhdenmukaisia ja vailla paikallisväriä.