Ystävänpäivä on suurimmassa osassa maailmaa rakastavaisten päivä, mutta Suomessa kaikenlaisen ystävyyden. Se pitää sisällään myös rakastajat, muttei keskity yksistään heihin. Joissain maissa, kuten Kolumbiassa, se on nimetty "rakkauden ja ystävyyden päiväksi", vaikka paino selvästi onkin ensimmäisellä. Kristillistetyssä muodossaan on päivä nimetty varsin tuntemattomaksi jääneen pyhimyksen, Valentinuksen, mukaan.
Wikipedia kertoo Valentinuksesta seuraavaa:
Pyhä Valentinus on laajalti tunnettu 200-luvulla elänyt roomalainen pyhimys. Hän on rakkauden, mehiläistenhoitajien, ruton, kihlattujen, epilepsian ja onnellisten avioliittojen suojelupyhimys. Hän koki marttyyrikuoleman 14. helmikuuta vuonna 269. Nykyään 14. helmikuuta on nimetty hänen kunniakseen. Tästä päivästä on tullut monessa maassa rakastavaisten juhla, Valentine's Day, joka Suomessa tunnetaan nimellä ystävänpäivä. Pyhän Valentinuksen juhlan seuraavana päivänä oli roomalainen hedelmällisyyden juhla lupercalia, josta johtuu Valentinuksen päivän yhdistäminen rakkauteen.
Koska pyhästä Valentinuksesta on niin vähän tietoa, on uskottu, että hän on saattanut olla useampi kuin yksi henkilö. Ainut, mitä tarkasti tiedetään pyhästä Valentinuksesta, on tämän nimi ja hautapaikka Via Flaminialla.
Roomalaisen lupercalian alkuperä oli kreikkalaisessa lykaia-juhlassa. Molempien nimet viittaavat suoraan suteen - Kreikassa erityisesti metamorfooseja harrastaneen ukkojumalan Zeuksen susi-ilmentymään, joka on jälkipolville hieman vieraampi kuin tunnetumpi härkä-ilmentymänsä, joka tarkkaan ottaen oli tietysti sonni eikä härkä, ja vielä tarkemmin sanoen todennäköisesti tarvas eli urospuolinen alkuhärkä. Sekä indoeurooppalaisten että seemiläisten aakkosten ensimmäinen kirjain, alfa eli älif, sekä tarkoitti härkää että näytti siltä. Jos ette usko, kääntäkääpä A-kirjain ylösalaisin, jolloin siitä tulee tuon puuarojen suuren sarvipään pää. Mutta nyt siis puhutaan toisesta Zeuksen eläinmuotoisesta ilmentymästä, sudesta, joksi muuttuessaan Zeus sai nimen Lykaios.
Kreikan sutta merkitsevää lykosta vastaa suden latinankielinen nimi lupus, josta lupercalia on johdettu. Välissä on jumalolento Lupercus, joka oli roomalainen versio kreikkalaisesta paimentolaisesta poikajumalasta nimeltä Pan, jonka löydämme nykykielessä muun muassa paniikista (jonka Pan myyttien mukaan aiheuttaa) ja ikinuoresta Peter Panista, joka - kuten useimmat lapsille suunnatut sadut - on arkkityyppejä vilisevää monomyyttistä mytologiakudosta. Sattumoisin Pan-jumalalla oli silloin tällöin myös sarvet, olihan hän lampaista ja vuohista huolehtivien paimenten erityisjumala, vaikkakin varsin ilkikurinen sellainen, jonkinlainen teiniversio varttuneemmasta Dionysoksesta eli roomalaisten Bacchuksesta - joka taas oli "hyvän" nuorukaissankarin Apollon hillittömyyksiin taipuvainen vastinpari. Roomalaisten legendoissa susihahmo yhdistyi myös kaupungin perustajaveljeksiin, naarassuden eli jumalattaren imettämiin Romulukseen ja Remukseen, joista ensin mainittu hillittömyyden puuskassaan tappoi jälkimmäisen.
Lykaia-juhlan yhteydessä pidettiin jonkinlaisia sutta palvovia orgioita, väkivaltaisiksikin kääntyneitä puhdistusriittejä, joissa sudennahkoihin pukeutuneet naamioituneet nuorukaiset juoksivat pitkin metsiä päihdyttävien aineiden vaikutuksen alaisina, ahdistelivat joukolla impyeitä ja surmasivat rankaisematta tiellensä tulleita maalaispoloisia. "Missä sudet ratsastaa, siellä lampaat ei voi laiduntaa", olisi Teräsbetoni voinut vähän mukaellen laulaa ja haukahtaa pari kertaa perään susimaisesti. Tavanomaista esihelleenistä menoa siis.
Juhla liittyi välimerellisten perinteiden mukaisesti orastavaan kevään koittoon ja paimentolaiselinkeinoon, jonka kannalta sudet ja lampaat toki olivat enemmänkin kuin pelkkiä vertauskuvia. Nämä eläimet kuvastivat konkreettisesti villin ja kesytetyn, kaaoksen ja järjestyksen ikiaikaista kamppailua, kaipuuta ja vallantunteita. Paimentolaiskulttuuri eli itsekin tuossa välitilassa villin luonnon ja paikoilleen asettuneen, kesytetyn ja kasvituotteita syövän viljelykulttuurin välillä. Niinpä suden ja lampaan kamppailu oli myös miehisen, lihaa syövän ja naisia väkisin ottavan viettimaailman viimeistä kamppailua paikalleen asettunutta, kesytettyä ja naisistunutta, leipää syövää ja rationaalisen säännöllistä arkea vastaan. Tätä kamppailuahan nuoret miehet universaalisti käyvät niin arjen kuin symbolien (esim. pelimaailma ja pop-kulttuuri) tasolla sukupolvesta toiseen.
Eläinmaailman vastinparit - sankari ja antisankari - näkyivät ihmiselle, sillä villin ja ketään kumartamattoman suden (kreikaksi lykos, latinaksi lupus) vastinparina oli kesytetty ja uskollinen koira (kreikaksi kyon, latinaksi canis), jonka tehtävä oli suojella avuttomia ja hieman typeriä lampaita susilta. Niinhän myös vallan vahtikoira - ritari, sotilas, poliisi, salaisen palvelun agentti - suojelee lammasmaisen siveitä siviilejä (varsinkin uuhia ja karitsoja) vaarallisilta, mutta salaa ihailluilta antisankari-susilta lukemattomissa, illasta toiseen toistuvissa populaarikulttuurin tarinoissa. Milloin vallan vahtikoirat ovatkin korruptoituneet tarinan pahaksi, voi susihahmo - joko toverillisena joukkona tai yksinäisenä sutena - saada sankarin roolin. Lampaille yhä vaarallinen mutta sutta heikompi kettukin, huiputtaja ja ilveilijä, voi saada sekä roiston (pettäjähahmot) että sankarin (esim. Robin Hood) osan.
Yksi päivä vuodessa, jona ihmisiä ikiaikaisesti kiihottaneet seksi ja väkivalta olivat vapaita, on hyvin pitkäaikainen trooppi - ainakin indoeurooppalaisissa paimentolais- tai jälkipaimentolaiskulttuureissa - ja perinne jatkuu edelleen dystooppisessa populaarikulttuurissa. Toinen noista menoista väkevänä jälkeenjäänyt mytologinen ja kulttuurinen trooppi olivat tietysti ihmissudet. Ihmissusitarinoita edustaa myös esimerkiksi Grimmin veljesten ikuistama vanha indoeurooppalainen taru Punahilkasta. Kristillistyneille tarinoille ominaiseen tapaan alkuperäisten pakanamyyttien roolit vain ovat usein vaihtuneet: Maan jumalattaresta onkin tullut roisto - "miksi isoäidillä on noin isot hampaat?" - kun taas vapahtajan roolin saa arkkityyppinen sankari, joka lähes universaalisti on poikajumala tai nuori mies, siis ihmisen omakuva. Punahilkan metsästäjä muodostaa "kesytetyn" ja "siveän" vastinparin vaaralliselle saalistajalle, sudelle. Sankari tietysti surmaa hirviön - ja ottaa sitten oikeutetusti tytön palkakseen. Mitä vanhempi tarina, sitä suuremmalla varmuudella pulassa oleva neito on tosiaan vain tyttö, korkeintaan teini-ikäinen, vaikka tietysti jo Grimmin veljesten aikoihin alkoi olla painetta vanhentaa miehisen seksuaalisuuden ja vallan (naimisen) objekti tytöstä nuoreksi naiseksi.
Miten kummassa seksi- ja veriorgioista, ihmissusista ja siittäjäisistä oikein on päädytty hempeisiin sydänkortteihin ja suklaarasioihin, saati suomalaiskansalliseen, näennäisen taka-ajatuksettomaan puhtaan ystävyyden ihannointiin? Itse asiassa, kyllähän jo sydän, suklaa ja puhtaus teemoina johdattavat ajatuksia enemmän juhlapäivän kreikkalais-roomalaisiin menoihin kuin onnelliseen avioliittoon tai mehiläistenhoitoon.
Nykyaikaiseen tapaan tiedustelin kysymystä keinoälyapulaiseltani, joka vastasi seuraavalla tavalla:
Muinainen kreikkalainen Lykaia-juhla, jota vietettiin Zeus Lykaioksen kunniaksi, oli erityisesti Peloponnesoksella sijaitsevalla Arkadian alueella merkittävä vuosittainen tapahtuma. Juhla oli yksi varhaisimmista dokumentoiduista menoista, joilla oli vahva vaikutus varhaiseen kreikkalaiseen mytologiaan ja uskontoon.
Lykaiaan liittyi useita rituaaleja, joista osa on jättänyt selvät jäljet, kun taas toiset ovat jääneet arvoituksiksi ja liittynevät vielä vanhempiin muinaisriitteihin. Muuan juhlan pahamaineisimmista ulottuvuuksista oli huhuttu ihmisuhrauskäytäntö. Samoin tähän juhlaan liittyy myyttisenä piirteenä lykantropia, jossa päihdyttäviä rituaaliaineita nauttineet miehet muuttuivat susiksi (ihmissusimyytti). Näiden tummasävyisempien ainesten lisäksi lykaia sisälsi kuitenkin myös urheilukilpailuja, mässäilyä, ruoka- ja juomauhreja Zeukselle sekä yhteisön kiinnittämistä yhteyteen jumaluuden ja luonnon kanssa.
Lykaian muuntuessa asteittain roomalaiseen muotoonsa lupercaliaksi painopiste siirtyi arkadialaisesta susijumalasta ja muinaiskuninkaasta Lykaonista sekä sudeksi muuntautuneesta Zeus Lykaioksesta roomalaiseen jumalolentoon Faunukseen (Pan, Lupercus) sekä Rooman tarunomaisiin perustajiin Romulukseen ja Remukseen. Helmikuun viidentenätoista juhlittu lupercalia säilytti kreikkalaisesta edeltäjästään elementteinä hedelmällisyyden ja puhdistuksen teemat (februa, josta kuukauden nimi tuli, tarkoitti puhdistusta), mutta sovelsi ne roomalaisiin olosuhteisiin. Juhlan aikana uhrattiin vuohia ja koira. Vuohennahkoihin pukeutuneet Lupercuksen papit eli faunit viilsivät vuohennahasta kappaleita, jotka kastettiin uhrivereen, minkä jälkeen he juoksivat ympäri Palatiumin kukkulaa sivaltaen leikkisästi vastaantulijoita verisillä nahansuikaleilla, minkä uskottiin edistävän hedelmällisyyttä ja puhdistautumista. Juhlintaan kuului myös pariutumisarvonta, jossa nuorukaiset saivat voitoikseen neitoja - ja parittamismeno saattoi johtaa avioliittoihin.
Vaihettuminen lupercaliasta pyhän Valentinuksen päivään sisältää suoran evoluution sijaan kulttuuriperinteiden muodonmuutoksia. Kristinuskon levitessä ympäri Rooman valtakuntaa monia pakanaperinteitä joko vainottiin ja kiellettiin tai assimiloitiin kristillisen sisällön saaneisiin uusiin käytäntöihin. Ystävänpäivän tarkat alkuperät ovat hämäriä, mutta erään suositun teorian mukaan tämä juhlapäivä sijoitettiin helmikuun puoliväliin juuri siksi, että niin saataisiin kristillistetyksi sitkeän suosittu lupercalian juhlinta. Vuosisatain saatossa päivä alettiin yhdistää pyhään Valentinukseen, jonka nimen alkuperä (valens) merkitsi miehuullista, vahvaa ja rohkeaa. Historiallinen Valentinus oli kristitty marttyyri, jonka vaiheet tiedetään huonosti - hänestä on useampi kilpaileva tarina - mutta yhdistettiin usein rakkauden ja uskollisen kumppanuuden teemoihin.
Keskiaikaan tultaessa Valentinuksen päivästä oli tullut rakkauden ja kiintymyksen osoittamisen päivä, jona vaihdettiin rakkausviestejä ja myöhempinä aikoina erityisiä tarkoitusta varten tehtyjä kortteja. Valentinuksen päivä kaupallistui 1800-1900-luvuilla erityisesti Yhdysvalloissa ja Britanniassa, ja siitä tuli laajalle levinnyt romanttisen rakkauden merkkipäivä, jollaisena se nykyisin tunnetaan. Sen tuttuja tunnuksia ovat ystävänpäiväkortit, suklaat, kukat ja romanttiset eleet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti