Kirjat

sunnuntai 24. toukokuuta 2009

Haljennut muki

Näinä aikoina, joina muuttokuormani on edelleen - ja arvattavasti sangen pitkään - teillä tietymättömillä, on pääasiallisena kahvimukinani toiminut eräs Hizbullahin muki, ei suinkaan kannatuksen vuoksi vaan siksi, että ko. muki kuului niihin tavaroihini, joita löysin kesämökiltä. Se oli erään viime kesän perinteikkäisiin mökkibileisiin osallistuneen vieraan tuliainen. No, eilen tapahtui, että kaadoin mukiin kuumaa vettä murukahvin päälle (koska ei minulla ole vielä kahvinkeitintäkään) ja katso: muki halkesi napsahtaen alhaalta ylös, halkaisten myös kahtia Nasrallahin naaman ja hessujen keltalipun kalashnikovia puristavan nyrkin. Kahvi alkoi virrata pöydälle ja muki oli tullut tiensä päähän.

Koska Hizbullah itse hyödyntää propagandassaan estoitta ennusmerkkejä ja taivaalta tulevia ihmeellisiä näkyjä, on täysin oikeutettua, että teen itse saman: Sopii toivoa, että tämä on myönteinen ennusmerkki kesäkuun alussa koittaviin Libanonin vaaleihin, joista on tulossa varsin tasaiset. Vuosi sitten toukokuussa Hizbullah toteutti Länsi-Beirutissa ja Shuf-vuorilla aseellisen operaation surmaten monia viattomia ihmisiä. Sen sijaan, että sen edustajia olisi viety oikeuteen rikoksistaan, se palkittiin Dohassa kansainvälisen painostuksen alla sopimuksella, jossa Hizbullahille annettiin veto-oikeus kaikkeen Libanonin hallituksen politiikkaan, huolimatta siitä, ettei Hizbullah osallistu mitenkään vastuun jakamiseen. Niin ikään Dohan sopimuksen avulla estettiin vaalilain merkittävä uudistaminen ja manipuloitiin vaalipiirejä niin, että Hizbullahin liittolaiset, varsinkin kristityllä puolella, voisivat saada enemmän kansanedustajia kuin edelliset vaalit selkeästi voittaneet länsimieliset demokraattiset voimat.

Hizbullah on valtio valtiossa. Nyt kun Sri Lanka onnistui sumeilemattomalla voimankäytöllä nujertamaan tamilitiikerien LTTE:n, väittäisin, että Hizbullah on koko maailmassa voimakkain ja parhaiten organisoitu aseellinen äärijärjestö. Koska se on valtio valtiossa, se tekee Etelä-Libanonissa, Etelä-Beirutissa ja suurimmassa osassa Bekaan laaksoa kaikkea sitä, mitä valtio tekee. Tarkemmin sanoen: sitä, mitä autoritäärinen valtio tekee. Se ylläpitää voimakasta ja hyvin varustettua armeijaa ja erittäin kompetenttia tiedustelupalvelua. Se monopolisoi uskonnollisten, sosiaalisten ja julkisten palvelujen järjestämisen hallitsemillaan alueilla - ja sulkee siis virallisen valtion ulos näistä. Samoin se määrää oman alueensa kouluissa ja päiväkodeissa jaeltavasta sumeilemattomasta propagandasta. Se estää valtiota suuntaamasta julkisia investointeja alueelleen, koska se haluaa esittää, että ainoastaan Hizbullah pitää etelän köyhistä shiioista huolta ja ainoastaan Iran auttaa siinä. Hizbullah tekee mitä haluaa eivätkä mitkään lait sitä rajoita. Se, joka vastustaa Hizbullahia, joutuu valitsemaan sitä vastaan taistelemisen ja sen tahtoon antautumisen väliltä, koska Hizbullah ei noudata niitä "yhteisiä pelisääntöjä", joita se kyllä mielellään muille laatii.

Suurin osa Libanonin shiioista kuitenkin vierastaa Hizbullahin islamistista politiikkaa, ahdasta arvomaailmaa ja jatkuvaa sodassa olemista paitsi Israelia, myös yhä enemmän koko ympäröivää arabimaailmaa (kaikkia muita paitsi Syyriaa) vastaan. Suurin osa Libanonin shiioista kannattaa teoriassa maallista Amal-puoluetta. Hizbullah on kuitenkin tehnyt itsestään aseellisen avantgarden, nujertanut Amal-puolueen oman tahdon ja tehnyt siitä suuren lakeijansa. Amal-puolueen alkuperäinen karismaattinen johtaja Musa Sadr muilutettiin ja katosi matkallaan Italiaan ja Libyaan ja hänen tilalleen tuli Syyrian miehityksen uskollisena vasallina toiminut Nabih Berri.

Amalin lisäksi Hizbullah on saanut tuekseen vaaliuurnille entisen oikeistolaisen kenraalin Michel Aounin kristityt tukijoukot. On aina vain suuri hämmästyksen aihe, mikä saa aounistit sokeasti marssimaan Hizbullahin rinnalla edistämässä Iranin ja Syyrian hallitusten alueellista agendaa. Näiden kristittyjen mielipiteissä kuvastuu enemmän Aounin henkilökohtainen turhamaisuus. Hän tahtoi presidentiksi eikä päässyt. Hän myös tahtoi olla kristityistä kaikkein suurin ja mahtavin, mutta jätettiinkin aikoinaan hallituksen ulkopuolelle lähinnä oman riitaisuutensa ja yhteistyökyvyttömyytensä vuoksi. Aoun katkeroitui paitsi pääministerinpaikkaa hallitseville sunnalaisille, myös muille kristityille puolueille, varsinkin hallitukseen edustuksen saaneille kilpailijoilleen Samir Geagealle ja Amin Gemayelille, sekä Walid Jumblattin johtamille druuseille, joiden kanssa aounisteilla on sisällissodan aikaisia kaunoja.

Aounin kannattajakunta on samoja keskiluokkaisia kristittyjä, jotka kannattavat myös Geageaa ja Gemayelia. Näiden kannattajia ei erota mikään sivilisaatiollinen, kulttuurinen, ikäpolvellinen eikä taloudellinen kuilu. Objektiivisesti aounistia on mahdotonta erottaa Kata'ibin tai Libanonin joukkojen kannattajasta. Vasta kun kuuntelee heidän puheitaan, huomaa jyrkät erot mielipiteiden pintarakenteessa. Ne on saatu aikaan viimeisten vajaiden neljän vuoden propagandalla. Libanonin paradoksi on, että vaikka siellä on koko arabimaailman vapain ja monipuolisin media, suurin osa ihmisistä ei käytä tätä hyväkseen, vaan seuraa visusti vain oman puolueensa kantoja edustavaa mediaa, ammentaen sieltä kaikki mahdolliset vihaa lietsovat typeryydet ja ennakkoluulot naapureita vastaan.

Niinpä kun Geagean kannattaja pitää suurimpana uhkana Libanonille ja varsinkin kristityille Hizbullahia sekä Syyrian ja Iranin toimintaa, Aounin kannattaja katsoo suurimman uhan tulevan pääministeripaikkaa vuodesta 2005 hallinneen maltillisen sunnalaisenemmistöisen Tulevaisuusliikkeen taholta. Ja koska Aoun on nyt liitossa Hizbullahin kanssa, hänen kannattajansakin uskovat yhtäkkiä, että kaiken pahan takana on amerikkalainen salaliitto, että amerikkalaiset yrittävät sunnalaistaa Libanonin. Niinpä aounisteilla olisi yhteiset intressit Syyriaa hallitsevan pienen alawiittilahkon kanssa, sillä myös Syyrian hallitus pitää oman maansa ja koko arabimaailman suurta sunnalaista enemmistöä uhkana itselleen. Aounistit eivät tunnu huomaavan tai halua huomata ristiriitaa siinä, että he vihaavat maallista ja länsimielistä Tulevaisuusliikettä mutta liittoutuvat samaan rintamaan Hizbullahin, Hamasin ja Iranin hallituksen kanssa.

Libanonin kristittyjen keskinäiset riidat ja jakautuminen jotakuinkin kahtia maan kahteen vastakkaiseen poliittiseen leiriin ovat kaikkien asioita seuraavien tiedossa. Geagean johtama Libanonin joukot ja Gemayelin johtama Kata'ib ovat nyt länsimielisessä leirissä ja siis liittoutuneita sunnalaisen Tulevaisuusliikkeen, druusien PSP:n sekä monien pienempien puolueiden kanssa maalis-14-koalitiossa. Aounin puolue Vapaa isänmaallinen liike samoin kuin pohjoislibanonilainen syyrialaismielinen Marada ja militantti fasistisävyinen ääriliike SSNP ovat maalis-8-koalitiossa yhdessä shiialaisten Hizbullahin ja Amalin kanssa.

Paljon vähemmän tunnettua maailmalla on, että itse asiassa kaikki muutkin Libanonin uskontokunnat ovat jakautuneita poliittisesti näihin kahteen leiriin. Sunnalaisista suurin osa kannattaa maalis-14:ä, mutta vastakkaisella puolella on sekä muutama pieni tripolilainen ja sidonilainen syyrialaismielinen sunniryhmä että radikaaleja sunni-islamisteja, jotka jakavat Hizbullahin vihan länsimaita ja länsimielisiä arabihallituksia vastaan. Maltillisemmat sunni-islamistit puolestaan kannattavat maalis-14:ä, vaikkeivät kaikilta osin jaakaan Tulevaisuusliikkeen länsimyönteistä ulkopolitiikkaa. Myös shiialaisten joukossa on riippumattomia ryhmiä, jotka uhmaavat Hizbullahin autoritääristä painostusta.

Niin ikään sekä palestiinalaiset että armenialaiset ovat jakautuneita. Palestiinalaispuolueista Fatah on vahvasti yhteistyössä maalis-14:n kanssa kun taas Hamas on liitossa Hizbullahin kanssa. Libanonin armenialaispuolueet ovat jakautuneet kahden poliittisen leirin välille.

Kaikesta tästä huolimatta tulemme varmaankin jälleen vaalien yhteydessä huomaamaan, kuinka ignorantit länsitoimittajat kuvailevat Libanonin poliittista vastakkainasettelua uskonnolliseksi, kirjoittavat että shiiat sitä ja sunnit tätä ja kristityt tuota ja perustelevat laiminlyöntejään sillä, että tilanne on niin "monimutkainen". Mutta eihän se ole lainkaan monimutkainen. Jako on poliittinen, ei uskonnollinen. Väestö jakautuu kahteen vaarallisen tasavahvaan leiriin, joista toinen pystyy kompensoimaan todellisen kannatuspohjansa heikkouksia ja kiertämään demokraattiset pelisäännöt asevoimallaan ja toinen taas yrittää tukeutua libanonilaisten toiveeseen, että he saisivat elää jonain päivänä ansaitusti vapaana länsimaistuneena yhteiskuntana, tarvitsematta olla elämänsä jokaisena päivänä aseellinen rintamalinja Israelia, Amerikkaa ja milloin mitäkin vastaan.

PS. Kävin eilen Kaisaniemen puistossa Maailma kylässä -tapahtumassa, vaikkakin sade hieman latisti sen värikästä tunnelmaa. Teltat olivat täynnä mitä erilaisimpia kansalaisjärjestöjä, eri maiden ystävyysseuroja ja suomalaisilla poliittisilla puolueillakin oli telttojaan. Paikalta löytyi myös kaikenlaisia vaihtoehtoliikkeitä, salaliittoteoreetikkojen seuroja ja tietysti kirjavaa äärivasemmistoa. Useammassa teltassa julistettiin tuhoa Israelille ja Amerikalle. Yhdessä kerrottiin, että CIA oli syyskuun 11. päivän terrori-iskujen takana. Eurovaalien teemateltassa annettiin lupa äänestää mitä puoluetta haluaa, mutta täytyisi äänestää naista. Jaa, tuskinpa kuitenkaan valitsen ehdokastani sukupuolen perusteella, vaan katson mitä hän aikoisi Europarlamentissa tehdä. Ostin mielenterveysseuran teepaidan, jossa lukee "I hear voices".

lauantai 23. toukokuuta 2009

Kansanmurhien muistopäiviä

Viimeisen kuukauden aikana on muisteltu jälleen kaukasialaisten kansojen kärsimien kansanmurhien muistopäiviä. Armenialaiset kautta maailman ovat valinneet muistopäiväkseen 24. huhtikuuta. Silloin kampanjoidaan maailmanlaajuisesti Turkkia vastaan. Taustalla ovat Osmanivaltakunnan lopun ajan tapahtumat sata vuotta sitten, 1900-luvun alussa, jolloin jopa miljoona armenialaista sai surmansa tai joutui pakenemaan Itä-Anatoliasta, päätyen mm. Libanoniin, Syyriaan, Ranskaan ja Amerikkaan.

Tapahtumat, jotka johtivat armenialaisten kansanmurhaan Itä-Turkissa viime vuosisadan alussa, alkoivat kuitenkin jo vuosikymmeniä aiemmin Venäjän imperiumin etelälaajentumisesta, joka toteutettiin hävittämällä valloitettujen alueiden valtiot, yhteiskunnat ja lopulta fyysisesti kansakunnatkin mahdollisimman perinpohjaisesti. Modernien nationalististen kansanmurhien aika alkoikin ennen kaikkea Krimin valtauksesta vuonna 1783. Katariina Suuren armeijojen vallatessa Krimin krimintataarit muodostivat vielä 98 % niemimaan väestöstä.

Päivien sisällä Krimin liittämisestä Venäjään - huhtikuun lopussa 1783 - tuhansia krimintataarien intellektuelleja, aatelisia, upseereja ja uskonoppineita pidätettiin, koottiin Karasubazariin ja tapettiin. Tästä alkoi järjestelmällinen kansanmurha, joka tähtäsi Krimin kaanikunnan valtion ja yhteiskunnan kaikkien rakenteiden tuhoamiseen sekä myös krimintataarien tuhoamiseen kansana.

Pahimmilleen kansanmurhapolitiikka yltyi 1800-luvulla, jolloin siitä tuli järjestelmällistä ja nimenomaan kansallisesti perusteltua venäläistämispolitiikkaa. Esimerkiksi 1830-luvulla kaikkialla Krimillä kerättiin pois ja poltettiin kirjoja ja tataarien käsikirjoituksia. Moskeijat ja koulut hävitettiin. Krimintataareista jopa 75 % pakeni 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana Osmanivaltakunnan alueille. Tultaessa 1860-luvulle Krimille asutetut venäläiset, joille tataarien maat oli annettu, vetosivat kuitenkin tsaariin krimintataarien maastapaon pysäyttämiseksi, koska se uhkasi romahduttaa maaorjuuteen perustuvan talouden. Niinpä jäljelle jääneiden tataarien poismuutto kiellettiin.

Samaan aikaan 1860-luvulla Venäjä käynnisti kansanmurhan uusilla valloitusmaillaan Pohjois-Kaukasiassa. Aikoinaan koko Mustanmeren itärannikko Asovanmereltä ja Tamanin niemimaalta Abhasiaan saakka oli tšerkessikansan asuinaluetta. Sisämaassa tšerkessien alue ulottui Kabardan ruhtinaskuntaan, joka oli tšerkessien itäisin valtio, tšetšeenien ja osseettien naapurissa.

Venäjä käynnisti väkivallan tšerkessejä vastaan hävittääkseen heidän valtioidensa ja yhteiskuntiensa rakenteet sekä myös poistaakseen tšerkessikansan fyysisesti kartalta. Massakarkotukset aloitettiin valtioterrorin säestäminä vuonna 1860. Toisin kuin krimintataarit, jotka kaanikunnan sotatappion jälkeen olivat lähinnä paenneet maasta Turkin alueille, tšerkessit ryhtyivät kiivaaseen vastarintaan.

Tšerkessit linnoittautuivat pääkaupunkiinsa Sotšiin ja vetosivat Turkkiin ja länsivaltoihin suojelemisekseen, mutta vetoomukset kaikuivat pääosin kuuroille korville. Satojatuhansia tšerkessejä pakeni Venäjän valloittamilta alueilta Osmanivaltakuntaan, päätyen niin nykyiseen Turkkiin kuin kauas valtakunnan laidoillekin, aina Lähi-itään, Irakiin, Egyptiin ja Balkanille saakka. Monista tšerkesseistä tuli myöhemmin kiivaita turkkilaisia nationalisteja, joilla oli roolinsa kostoretkissä Venäjän tukemia armenialaisia vastaan.

Vuonna 1862 Venäjä käynnisti laajamittaisen terrorikampanjan tšerkessejä vastaan. Tähän kuului "tulen ja miekan" taktiikkaa, jossa ratsujoukot ja kasakat kiertelivät tuhoamassa kyliä, toimeenpanemassa joukkomurhia ja joukkoraiskauksia ja polttamassa peltoja, viljavarastoja ja puutarhoja. Kymmeniä tai satoja tuhansia tšerkessejä menehtyi seuranneissa nälänhädissä. Tšerkessien vastarinta murskattiin lopullisesti toukokuussa 1864, vaikkakin se vielä useita kertoja tämän jälkeen nosti päätään lähinnä yhteydessä heimoveljiin tšetšeeneihin. Neljän vuoden aikana 1860-1864 puolitoista miljoonaa tšerkessiä surmattiin ja arviolta vajaa miljoona päätyi maanpakoon, lähinnä Turkin alueille.

Tšetšeenejä vastaan terrorikampanja ja kansanmurha aloitettiin vuonna 1865, heti tšerkessien murskaamisen jälkeen, ja johti niin ikään maastapakoon, joskin tšetšeenien vuoristoiset asuma-alueet eivät olleet yhtä tiheään asuttuja kuin tšerkessien ja toisaalta vastarinta vuoristossa ja ylämailla oli paljon helpompaa, minkä vuoksi tänäkin päivänä, useiden kansanmurhien ja sotien jälkeen, tšetšeenien vastarinta venäläismiehitystä vastaan jatkuu muodossa tai toisessa. Samasta syystä Turkkiin ja Lähi-itään päätyneestä pohjoiskaukasialaisesta diasporasta suurin osa edustaa nimenomaan tšerkessejä, vaikka joukossa on myös tšetšeenejä.

Sen jälkeen kun Venäjä oli murskannut Tšetšenian ja Dagestanin vastarinnan ja vanginnut sen legendaarisen johtajan, dagestanilaisen imaami Shamilin, alkoivat puolestaan juutalaisiin kohdistuvat vainot ja karkotukset, jotka levisivät vähitellen länteen huipentuen 1930-luvulla tunnettuihin tapahtumiin. Samoin keisarillisen Venäjän aloittamat kansanmurhat levisivät Kaukasiasta etelään Venäjän pyrkiessä laajentamaan aluettaan Itä-Turkkiin, kohti Konstantinopolia ja Jerusalemia, käyttäen armenialaisia äärijärjestöjä paikallisena tukenaan.

Armenialaiset saivat maksaa tästä hirvittävän hinnan, vaikka useimmat heistä olivat Itä-Anatolian kaupunkien kauppiaita ja käsityöläisiä eivätkä varmaankaan mitenkään osallisia Venäjän masinoimiin Turkin-vastaisiin salahankkeisiin. Läpi koko Osmanivaltakunnan ajan oli Turkin valtakunnassa armenialaisia ja kreikkalaisia pikemminkin arvostettu hyvinä kauppamiehinä, virkamiehinä ja sulttaanin lojaaleina alamaisina. Asiat muuttuivat vasta 1800-luvun loppupuoliskolla - ja muutos alkoi keisarillisen Venäjän toimista eteläisellä rintamallaan. Suomikin muistanee vielä, kuinka Bobrikovin sortopolitiikka sai äkkiä lojaaleina ja rauhallisina autonomiassaan eläneistä suomalaisista sikiämään aktivisteja ja salamurhaajia.

Tšerkessit muistelevat oman kansanmurhansa ja Sotšin valtauksen muistopäivää 21. toukokuuta, joka oli viime torstaina. Tšerkessien diasporajärjestöt varsinkin Turkissa ja Amerikassa järjestivät mielenosoituksia, joista eräissä vastustettiin Sotšin olympialaisten järjestämistä miehitetyllä tšerkessien maalla. Tšerkessijärjestöjen sivuja löytyy mm. täällä ja täällä.

Armenialaiset diasporajärjestöt puolestaan hyökkäilivät muistopäivänään oman hallituksensa ja Turkin hallituksen viimeaikaista liennytyspolitiikkaa vastaan. Turkin ja Armenian presidentit olivat sopineet alustavasti jopa maarajansa avaamisesta sen oltua suljettuna aina siitä asti, kun Armenia miehitti Azerbaidžaniin kuuluvan mutta armenialaisenemmistöisen Karabahin sekä laajoja sitä ympäröiviä alueita, ja karkotti sieltä satojatuhansia azerbaidžanilaisia pakolaisiksi. Armenialaisdiaspora meuhkasi myös siitä, että Obama oli vaalien aikaan luvannut nimittää vuoden 1915 tapahtumia "kansanmurhaksi", mutta sen sijaan lähtikin presidentiksi tultuaan välittämään Turkin ja Armenian välistä sovintopolitiikkaa.

Yhdysvaltain presidenteille näyttää olevan luonteenomaista, että tekivätpä he niin tai näin, se on aina väärinpäin.

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Tervapääskyt

Vaikka yhäkin on koleaa, aurinko on siunannut maisemia läsnäolollaan ja tervapääskyt ovat nyt saapuneet Helsinkiin, minkä pitäisi merkitä virallisesti kesän alkamista. Kuulin juuri terveisiä Lapista, jossa sielläkin lumet ovat pääosin sulaneet ja viklot saapuneet.

Satakieli

On tultu yli toukokuun puolivälin ja yhä vain sekä yöt että päivät ovat hyytävän kylmiä. Tästä huolimatta muuttolintujen saapuminen lehdettömään huhtikuiseen maisemaan näyttää jatkuneen. Kirjosieppoja alkoi tulla jo kaksi viikkoa sitten ja tänä yönä satakieli lauloi Vartiokylässä. Yksin, vailla muita ääniä.

Lääkäri ei löytänyt minusta muuta vikaa kuin selittämättömät lämpötilan vaihtelut eivätkä hänen määräämänsä lääkkeet ole auttaneet, vaan kummallinen matalan liekin sairaus jatkuu jo yli kaksi viikkoa, mikä on epätavallista, kun yleensä sairastumiseni menevät aina ohi alle viikossa. Perjantai-iltana terva- ja fisudrinkitkään eivät auttaneet.

Luen paraikaa Jukka Mallisen kirjaa Varastettua ilmaa: vapaita esseitä Venäjästä. Se on paras Venäjä-kirja, jota olen pitkään aikaan lukenut, ja yksi parhaista suomalaisista kirjoista ylipäätään. Kuvaus on rehevää ja tarkkaa, yksityiskohdat erinomaisia ja vaativat lukijalta myös yleissivistystä ja ironian tajua. Toveri lukija: suosittelen ehdottomasti, että menette kirjakauppaan ja ostatte sekä luette tämän turkulaisen pienkustantamon Savukeitaan vuonna 2008 julkaiseman teoksen. Lienee kuitenkin parasta, että arvostelen kirjan vasta, kun olen päässyt sen loppuun.

Luen myös Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittamaa kirjaa Kaiken takana oli pelko. Olen ollut liian kauan eristyksissä siitä, mitä täällä päin Eurooppaa tapahtuu.

Vappuhavaintoni on saanut jatkoa. On kuin suomalaisten juopottelutavoissa olisi todella tapahtunut muutos. Jo kahtena yönä peräkkäin olen hämmästynyt yöbusseissa ja yön viimeisessä lähiöjunassa matkustavien nykynuorten kohteliaisuutta ja avuliaisuutta, kuten juuri äsken kun tulin poikkeuksellisesta suunnasta ja yritin saada selville oikeaa pysäkkiä. Vai olisiko hämmästykseni syynä vain se, että oletusarvot ovat muuttuneet niin kyynisiksi.

Toisaalta on syytä kertoa anekdootti perjantai-iltapäivänä, siis keskellä päivää, Aleksanterinkatua pitkin kulkeneesta keski-ikäisestä parista. Kumpikin, sekä mies että nainen, näyttivät olevan ympäripäissään, mutta mies kulki hiljaa ja suoraviivaisesti eteenpäin, kun taas nainen horjahteli ja huojui perässä, kaakattaen erittäin suureen ääneen koko kadun tietoon: "Ja aina sua saa hävetä, kun aina olet tossa kunnossa." Suomi on tasa-arvoinen maa.

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Viikko sairaana

Viimeisen viikon olen ollut sairaana, mutta kyseessä ei ole sikaflunssa eikä mikään trooppinen tauti, jonka olisin tuonut mukanani Afrikasta, vaan tavallinen virusperäinen flunssa, jollaisia saa, kun lentää liian hyvin ilmastoiduissa lentokoneissa ja asettuu täkäläiseen kylmään ilmastoon. Olin myös Genevessä, mutta se ei ollut lainkaan hauskaa sairaana, varsinkaan paluulentomatka, jonka aikana päänsisus meinasi räjähtää otsalohkosta ulos.

Nyt olen äitienpäivän kunniaksi Kanta-Hämeen metsissä. Muistin äkkiä, että tasan vuosi sitten oli Libanonissa puolentoista viikon sisällissota, joka sai minut alun perin tämän bloginkin perustamaan, vaikkakin vasta jälkikäteen, koska vuoden takaisten tapahtumien aikana Beirutissa mieleeni tuli, että niistä olisi pakko kertoa tutuille ja ystäville siten kuin ne silminnäkijän näkökulmasta näyttivät, sillä jos tiedotusvälineitä seurasi, sai täysin väärän kuvan asioista. Tämä on varmasti syynä siihen, että tietyt maat, kuten Venäjä, Iran ja Syyria, haluaisivat mielellään kitkeä pois kaiken bloggauksen, joka ei ole valtion propagandaa tai sitä myötäilevää. Niin tietysti tekisi myös Hizbullah, jos saisi liittolaisineen yksinvallan Libanonissa.

Libanonilainen verkkolehti Now Lebanon on julkaissut muisteloita vuoden takaisista tapahtumista täällä.

Maailman uutisia seuratessa kannattaa nyt kiinnittää huomiota kolmeen kriittiseen alueeseen. Suomea koskettaa konkreettisimmin se, mitä Georgiassa tapahtuu, sillä mikäli Venäjä onnistuu pyrkimyksissään Georgiassa, se tulee kiihdyttämään samanlaista politiikkaa myös Ukrainaa ja Baltian maita vastaan. Suomi ja Puola ovat vuorossa vasta tämän jälkeen. Edward Lucas on vuoden takaisessa kirjassaan käsitellyt havainnollisesti sitä, kuinka Venäjän politiikka naapurialueidensa suhteen muuttuu sitä aggressiivisemmaksi, mitä enemmän myönnytyksiä se saa johtavilta länsivalloilta. Myös Lucasin blogi on mielenkiintoinen.

Pakistan on toinen maa, johon kiinnittäisin huomiota, sillä kuten oli arvattavissakin, sen jälkeen, kun valistunut sotilasjohtaja Pervez Musharraf painostettiin pois vallasta, kaikki on mennyt jatkuvasti huonompaan suuntaan. Enää ei ole poissuljettua, että Pakistanissa tapahtuisi seuraavien vuosien aikana islamilainen vallankumous, jonka jälkeen olisikin vuosikymmeniksi eteenpäin myöhäistä auttaa kyseistä maata. Tosin aiemminkin Pakistanin hauras ja kaikin puolin epätäydellinen demokraattinen järjestelmä on kumma kyllä kestänyt kauheat paineensa eikä ole vielä milloinkaan luhistunut Iranin tai Saudi-Arabian kaltaiseen diktatuuriin. Pakistanin demokratia on yhä paremmin kehittynyt ja lupaavampi kuin Venäjän.

Kolmas maailmankolkka, johon kiinnittäisin huomiota, on Lähi-itä, jossa on jälleen alkanut yksi uusi kierros sitä samaa kahden leirin toisiaan vastaan käymää suurta peliä, joka on jatkunut vuosien 2003-2005 värillisistä vallankumouksista lähtien. Libanonissa on tulossa vaalit ja ikävä kyllä Syyrian miehitysvaltaa edustaneiden tiedustelukenraalien vapautus lisää psykologista pelotevaikutetta, joka hyödyttää Hizbullahin lakeijoja saavuttamaan vaalivoiton ja kääntämään maan kehityksen suunnan takaisin kohti autoritääristä järjestelmää. Vaalivoiton jälkeen on selvää, että poliittiset murhat jätetään tutkimatta, entiset kenraalit tai heidän aatetoverinsa saavat taas vallan ja sananvapautta aletaan suitsia. Syyria ja Iran laskivat jo edellisvuosina sen varaan, että Obaman hallinto olisi halukas uhraamaan Libanonin demokratian, vaikkei saavutakaan todennäköisesti mitään konkreettista Syyrian ja Iranin suhteen.

Sunnalaisenemmistöiset arabimaat ovat edelleen erittäin huolissaan Iranin ja Syyrian suunnitelmista laajemmalla Lähi-idän alueella. Egypti ryhtyi jo toimiin pidättäen suuren määrän Hizbullahin ja Hamasin agentteja, joilla oli pitkälle meneviä salahankkeita Egyptissä. Marokko katkaisi diplomaattisuhteensa Iraniin samantapaisista syistä. Iranin ja Syyrian alueellisten suunnitelmien taustatukija lienee yhä Venäjä, jolle "suuri geopoliittinen muutos" Euroopan eteläreunalla sopisi täydentämään energiasaartoa idän suunnasta.

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Lähiöretkeilyä

On sunnuntai ja olen kävellyt tänään kilometrikaupalla. Suomen hiljaisuuteen alkaa vähitellen tottua ja minua miellyttää se anonyymius, joka täällä kävelemiseen ja asioimiseen liittyy. Kukaan ei kiinnitä huomiota, ei kysele. En poikkea ulkoisesti alkuasukkaista.

Olen nähnyt lisää muuttolintuja: punarinta, kivitasku, pajulintu, mustapääkerttu, haarapääsky. Viimeksi mainitut ovat jo selviä kesän merkkejä, vaikkei yksi pääsky vielä kesää teekään. Lahdenpoukaman rannassa näin myös rantasipejä, punajalka- ja valkovikloja, kalatiiroja ja kimeästi kirkuvia meriharakoita. Monissa pajuissa ja joissain koivuissa on jo hiirenkorvia.

Pienen puron ylittävällä sillalla pysähdyin tuijottamaan ajatuksissani lahdelle ja panin merkille, että kävelypolulta tullut vanhahko mies otti minusta valokuvia. Rekisteröin sen. Vähän myöhemmin olin ostanut elintarvikekioskilta krouvin nurkalta kahvin ja afrikkalaisen lintupatsaan (jonka voin antaa tuliaisena varmuuden vuoksi jollekin, jolle olen unohtanut tuoda jotain Etiopiasta, mutta joka jotain odottaisi). Eikös sama mies kameran kanssa ilmaantunut kioskiin perässäni. Yritän muistuttaa yliaktiiviselle alitajunnalleni, että Suomessa se ei välttämättä tarkoita, että minua seurataan.

Helsingin laidoilla on loputtomiin hiljaisia mummojen ja lapsiperheiden suosimia lähiöitä, joissa on joko pieninä ryhminä identtisiä kerrostaloja tai sitten golfkenttää muistuttavilla vihreillä nurmilla ryhmiä identtisiä kaksikerrosrivitaloja. Siellä täällä on kioski, lähikapakka tai peräti kauppa, mutta ruokapaikkoja on hyvin vaikea löytää. Kohdalleni sattui lopulta yksi.

Olin ainoa asiakas. "Talon punaviini" oli erinomaista, samoin ruoka. Harmi, että hinnat Suomessa ovat niin korkeita, ettei lähiravintoloissa käydä, eivätkä ne siksi tunnu kannattavan. Tarjoilijatar oli muuttanut alueelle jostain määrittelemättömästä pohjoisesta. Sain häneltä käyttökelpoista tietoa alueen asuntomarkkinoista, putkiremonttitilanteesta ja julkisesta liikenteestä.

Vappu

Saavuin Helsinkiin Istanbulista iltapäivällä torstaina, joka oli samalla vappuaatto. Lentokenttäbussissa matkalla keskustaan edessäni istui kärisevä vanha mies, australialainen turisti, jolla oli päässään Australia-lippalakki ja päällä Australia-pusero. Hän tivasi viiden minuutin välein bussikuskilta, menisikö bussi rautatieasemalle – ääntäen rautatien ja aseman erittäin australialaisittain – ja pääsisikö hän sieltä lautoille. Kuljettaja ei kunnolla vastannut hänelle. Ehkä hän ei osannut kunnolla englantia tai ehkä hän oli niin virkaintoinen, ettei suostunut puhumaan matkustajien kanssa ajaessaan.

Keskustaan päästyäni sain havaita vappuaaton olevan jo hyvin käynnissä. Kaikkialla oli opiskelijoiden ja nuorten porukoita, ilmapalloja myytiin ja ihmisillä oli hassuja hattuja ja peruukkeja, vappupillejä ja viinapulloja. Kulkiessani Senaatintorin halki sinne saapui juuri sillä hetkellä kuorma-autojen lavoilla viinaa juovia haalaripukuisia nuoria heilutellen ihmisille. Suomen liput liehuivat. Olin hyvin liikuttunut. Jatkoin sitten noutamaan turvatalon avaimia ja osoitetta ja menin pivnitsaan, koska oli saatava kännykän akku ladatuksi, jotta voisin alkaa koordinoida ihmisten tapaamisia. Otin pivnitsassa pöydän pistorasian vierestä sekä tumman böömiläisoluen ja aloin sitten akun latautuessa lähetellä viestejä.

Viestinnästä alkoi hahmottua tapaamisten sarja. Puhelin alkoi soida taajaan. Kun akku oli täynnä ja tuoppi tyhjä, siirryin Espan puistoon. Muuan pikkutyttö, joka ei vielä osaa kävellä, osaa kuitenkin jo osoitella sormella epäilyttäviä henkilöitä ja spotata mahdollisia varjostajia. Hyvä tyttö! Yhdellä ystävällä oli Sovjetskoje polusladkojea ja toisella jotain kallista ranskalaista šamppanjaa. Kaikkialla oli tuhansia iloisesti juovia ja piknikoivia nuoria. Havis Amanda lakitettiin. Kaikki käyttäytyivät hyvin ja varsin kohteliaasti, mikä oli vaikuttavaa. Onko jokin muuttunut suomalaisten humalakäyttäytymisessä?

Sää oli hieno, vaikkakin huomaa, että kevät on ollut myöhässä. Istanbulissa oli jo täysin kesä, kun taas Helsingissä ei ole vielä puissa edes hiirenkorvia. Kuulemma on ollut aivan viime päiviin saakka todella kylmä ja siten nyt vapuksi tulivat kauan odotetut kauniimmat ilmat. Siksi kai ihmisetkin olivat niin iloisia ja hyvin käyttäytyviä.

Vappupäivänä muutin tavarani ja ystävältä lainatun irtopatjan turvataloon, joka sijaitsee esikaupungissa. Se on tavallinen kerrostaloyksiö, jossa ei ole mitään erikoista. Ovessa lukee nimi, joka ei ole minun. Ainoa sisustukseni on nyt lainattu patja, mukanani tuomat matkalaukut sekä iso kasa kirjoja, jotka olivat olleet toisen ystävän luona viime kesästä lähtien, kun painorajoitukset eivät sallineet kaikkien viemistä Addikseen. Olimme pikkutytön kanssa leikkipuistossa, johon tuli keinumaan myös vappuasuisia humalaisia teinityttöjä minihameissa.

Tänään lauantaina olen varustanut vähitellen tyhjää turvataloa tilapäiseksi kodikseni. Lähellä on Siwa ja kapakka, vähän kauempana toinen kapakka ja S-marketti. Syyrian ja Etiopian jälkeen suomalainen kahvi maistuu ruskeaksi värjätyltä vedeltä. Suomessa on omituisen hiljaista. Hermostun, kun kadulla ei ole mitään liikettä. Alitajuntani yrittää kertoa, että jokin on vinossa, mutta alitajuntani on väärässä; sen pitää kouluttautua uuteen toimintaympäristöön. Lehdistöstä päätellen suomalaiset ovat pelosta hysteerisiä sikaflunssan ja hautausmailla riehuvien kanien takia.

Olen nähnyt talvilintujen lisäksi joitain muuttolintuja: sepelkyyhkyn, peipon, västäräkin ja punakylkirastaan. Aamulla herätessäni kun näin pienen linnun puikkelehtivan ikkunan edessä kohoavassa puussa, mietin vielä mielessäni medestäjien tuntomerkkejä, kunnes tajusin, että sehän oli tietysti sinitiainen ja että olin Suomessa.

Kenraalien vapautus

Keskiviikkoiltana kuulin ensi kerran uutisen, että neljä tiedustelukenraalia on vapautettu. Kenraalit Sayyed, Hamdan, Azar ja al-Hajj olivat olleet vangittuina epäiltyinä osallisuudesta Rafiq Haririn murhaan helmikuussa 2005 ja jo neljän kansainvälisen tuomarin johdolla tehdyt tutkimukset olivat viime vuosien aikana vahvistaneet epäilyjä heitä vastaan. Puhumattakaan siitä, kuinka moniin ihmisoikeusloukkauksiin, katoamisiin ja kidutuksiin mainitut kenraalit olivat todennäköisesti olleet osallisina sinä aikana, kun Syyria miehitti Libanonia ja kyseiset kenraalit vartioivat syyrialaismielisen hallinnon etuja maassa.

Ensimmäinen mieleeni tullut mielikuva kuullessani vapauttamisesta oli jostain syystä kesän 2006 sodan ajalta Beirutista, jolloin muuan vanhempi hotellinpitäjän rouva tarjoili espressoja ja oluita kyseisen pienen perhehotellin parvekkeelle ja ravintolatilaan kokoontuneille asiakkaille.

Hotelli oli sodan vuoksi täynnä toimittajia, kameramiehiä, avustusjärjestöjen edustajia ja ulkolibanonilaisia, jotka odottivat pääsyä pois maasta. Istuin siellä muistaakseni kahvilla ja käymässä läpi papereita assistenttini kanssa, tosin en voi mennä takuuseen siitä, että se oli kahvia. Vuosien kuluminen tekee tepposet muistille. Viereisessä pöydässä muuan STT:n toimittaja flirttaili hotellin portieerin kanssa, vai oliko se niin, että portieeri flirttaili toimittajan kanssa. Seuraukset olivat joka tapauksessa kansainvälistä laatua.

Majatalon emäntä oli nähnyt kaikenlaista elämänsä varrella ja toisinaan paha suustaan. Hän ei hätkähtänyt pommien paukkumisesta. Mutta kun sitten israelilaiset pommit osuivat varsin lähellä sijainneeseen satamaan, jossa kohteena oli ollut epäilyttävä rekka, koko hotelli tärähti ja olutlasit kilisivät. Hotellinjohtajan rouva ei kuitenkaan hätkähtänyt, jatkoi vain työtään ja kuulutti suureen ääneen, kaikkien toimittajien ja kameramiesten ja fiksereiden edessä: ”Toivottavasti siinä räjähti Nasrallahin äidin vittu.”

Onneksi suurin osa läsnäolijoista ei tainnut osata arabiaa. Niinpä toimittajat kirjoittaisivat siivosti kotimaihinsa sitä, mitä toimituksensa odottivat: ”Tavalliset libanonilaiset ovat raivoissaan Israelille ja Amerikalle.” Näitä ”tavallisia libanonilaisia” ei vain löytynyt sieltä, missä toimittajat turvallisuussyistä majailivat - Beirutin keskiluokkaisilla kristityillä, sunnalaisilla ja druusialueilla - vaan heitä piti lähteä etsimään Dahiyen hajalle ammutuista shiialaisista kortteleista, joissa Hizbullah auliisti järjesti ammattimaiset ”tavalliset ihmiset” kertomaan kauhutarinansa maailman medialle sellaisina, jollaisina media ne halusi kuulla.