Moldovan vaaleista

Keskiviikkona pidetyt vaalit Moldovan tasavallassa ovat päättyneet oppositiokoalition voittoon. Vaikka kommunistit pysyivätkin suurimpana puolueena 45 % äänisaaliilla, neljä oppositiopuoluetta onnistuivat saamaan yhteensä enemmistön uuteen parlamenttiin. Niiden mahdollisuudet kääntää maan kelkka selvälle länsilinjalle riippuvat kuitenkin puolueiden kyvystä tehdä yhteistyötä.

Ennen pitkää välirikkoja tietysti syntyy, politiikassa kun ollaan, mutta jos sitä ennen maan kurssi pystytään ohjaamaan oikeille urille ja voimaministeriöissä toteuttamaan käytäntöjen muutoksia, muutos on peruuttamaton. Näin tapahtui Romaniassa vuonna 1995, jolloin Iliescun johtamat entiset kommunistit hävisivät sekä parlamenttivaalit että presidentinvaalit. Vaikka Emil Constantinescun presidenttikausi jäi yhteen ja sen jälkeen ex-kommunistit palasivat Iliescun johdolla valtaan vielä kerran, olivat he jäähyllä ollessaan muuttuneet oleellisesti. Iliescu ajoi kaudellaan Romanian NATO:on ja pitkän matkaa EU:hun. Hänen jälkeensä valtaan nousi taas oikeistokoalitio - riitaisa sellainen, kuten aina - ja presidentiksi Traian Basescu.

Georgiassa, Ukrainassa ja Libanonissa on vallankumousten jälkeen koettu monia krapulajaksoja, puolueet ja kärkipoliitikot ovat riidelleet ja repineet pelihousujaan ja monet lyhythermoiset ovat pettyneet. Ne, jotka julistavat, että mikään ei muuttunut, ovat kuitenkin erittäin väärässä. Hyvin paljon muuttui, vaikka kaikki ei olisikaan muuttunut. Kyse on siitä, olivatko odotukset realistisella vai
epärealistisella tasolla.

Georgia, Ukraina ja Libanon ovat kaikki yhä vaaravyöhykkeessä - Romaniahan on jo tukevasti NATO:ssa. Kuitenkin Georgiassa on pystytty järjestämään jo useammat vaalit, joissa Saakašvili on voittanut rehellisesti, ja maa on selvinnyt jopa Venäjän täysimittaisesta sotilaallisesta invaasiosta. Libanonissa ei ole enää syyrialaisjoukkoja ja Hizbullahista on saatu jo useampi torjuntavoitto. Vallankumouksen hedelmien kypsymisestä kertoo myös kesäkuun vaalitulos, jossa maalis-14 voitti hyvin järjestetyissä vaaleissa maalis-8:n ja jälkimmäinen vieläpä hyväksyi vaalitulokset.

Ukrainassa kävin tässä kuussa ja vietin kaksi viikkoa. Vaikka Juštšenko ja Tymošenko ovat ajautuneet jälleen riitoihin ja poliittinen kriisi huipulla näyttää pahalta, muutos yhteiskunnassa viimeisten viiden vuoden aikana on silminnähtävä. Tästähän jo kertoilin blogissa.

Merimetsoista ja muista vesilinnuista

Suomessa kauhistellaan sitä, että merimetso on viimeisten kahden vuosikymmenen aikana viimein palannut takaisin Itämeren pesimälinnustoon. Ja kun paluumuutto kerran alkoi, se onkin tapahtunut voimalla, onhan merimetso yhdyskuntalintu. Heti alkavat kansalaiset kirjelmöidä tuohtuneina yleisönosastoille ja mennä veneillä merimetsojen pesimäluodoille pesiä tuhoamaan. Merimetsot kuulemma syövät kaikki kalat, tuhoavat kalaverkotkin (miten?) ja näyttävät lisäksi rumilta. Pesimäluodoilla ne paskovat kallioita valkoisiksi - sitä tosin pääsevät näkemään vain ne harvat, jotka varta vasten menevät veneillä pesimäluodoille, merimetsot kun eivät asetu pesimään kesämökkien pihapuille eivätkä uimarannoille.

Joidenkin amatööriasiantuntijoiden mukaan merimetsot eivät muka kuulu Suomen luontoon, koska kului pitkä aika, jolloin niitä näki täällä vain läpimuuttajina, matkalla Jäämeren rannoille. Todellisuudessa merimetsot pesivät aikoinaan kaikkialla Euroopassa, sekä merenrannikoilla että sisävesistöissä. Sitten ihmiset tuhosivat lajin lähes tyystin keräämällä kaikki munat helposti näkyvistä yhdyskunnista. Itämeren alkuperäinen merimetson alalaji oli Jäämerelle nykyisin karkotettu nimirotu carbo, joka Suomessa esiintyy lähinnä läpimuuttajana.

Kun asenteet vähitellen muuttuivat, alkoi merimetso runsastua jälleen, mutta tällä kertaa erityisesti Euroopan sisävesistöissä, jossa runsastui lajin euraasialainen sisävesien alalaji sinensis. Merimetsot hyötyivät ihmisen aiheuttamasta vesien rehevöitymisestä, sillä ne käyttävät ravinnokseen pääasiassa niin kutsuttuja roskakaloja. Vähitellen sinensis alkoi levitä myös Itämerelle, joka rehevöidyttyään on muuttunut yhä enemmän eurooppalaisen sisäveden kaltaiseksi. Yli 70 % merimetson ravinnosta Suomen aluevesillä koostuu kivinilkasta, joka on ihmiselle hyödytön pikkukala. Merimetsot verottavat myös paisuneita särkikantoja. Sen sijaan lohille, turskille ja muille arvokaloille ne eivät muodosta uhkaa.

Suomessa kirjelmöidään säännöllisesti yleisönosastoille myös kyhmyjoutsenia ja valkoposkihanhia vastaan, ikään kuin nämä komeat linnut muodostaisivat eksistentiaalisen uhan uimarantailijoille ja rantakallioilla kaljottelijoille. Kansa tuntuu nykyisin olevan hysteerinen erityisesti valkoposkihanhista, ikään kuin kyseessä olisi jokin vaarallinenkin peto. Toisaalta, kansa pelkää nykyään kaikenlaista, koska vappuna iltapäivälehtien otsikoissa kirkui: "Kanit riehuvat jo hautausmaillakin." Mihin ihmiset oikein voivat enää mennä piknikille, kun rannat ovat valkoposkihanhien vallassa ja muut viheralueet kanien temmellyskenttää? Ai niin, sekin muistetaan aina kuuluttaa, että valkoposkihanhet ja kyhmyjoutsenet eivät muka kuulu Suomen luontoon.

No, asia on niin, että yhtä hyvin voisi väittää, että kansallislintumme laulujoutsen ei kuulu Suomen luontoon. Sekin nimittäin hävitettiin jo kertaalleen sukupuuton partaalle, kunnes sen julistaminen kansallislinnuksi ja rauhoittaminen sai sen vähitellen leviämään Lapin ja Siperian suojapaikoistaan käsin takaisin lähes koko Suomeen.

Kyhmyjoutsen kuului vielä historiallisella ajalla koko pohjoisen pallonpuoliskon lauhkean vyöhykkeen peruslinnustoon ja oli yleinen Euroopassa, nimenomaan lauhkealla vyöhykkeellä, joka nyt ilmastonmuutoksen myötä leviää Suomessa pohjoista kohti. Laulujoutsen oli perinteisesti arktisten soiden, havumetsävyöhykkeen lampien ja eteläisen tundran laji ja kaikkein kaukaisimmalla Jäämeren tundralla viihtyi pikkujoutsen.

Kyhmyjoutsen on kuulunut Itämeren linnustoon: sen luita on löytynyt runsaasti mm. viikinkihaudoista. Uusimmassa Linnut-lehdessä on vihdoin myös kumottu myytti, että Suomen kyhmyjoutsenet olisivat istutuskantaa. Näin ei ole. Kyse on kyhmyjoutsenen paluumuutosta alueille, joilta se kerran metsästettiin ja syötiin pois.

Entä sitten valkoposkihanhi? Olemme tottuneet ajattelemaan, että valkoposkihanhet pesivät kaukana Jäämeren tundralla, Huippuvuorilla ja Novaja Zemljalla. Suomen poikki ne läpimuuttavat sankoin joukoin kahdesti vuodessa. Nyt sitten, kun tämä viehättävä ja kaunis pieni hanhi on alkanut yleistyä Suomenlahdella, kansalaiset ovat joukolla vaatimassa sen hävittämistä.

Kansalaisille tiedoksi: olette itse houkutelleet valkoposkihanhen palaamaan Itämeren rannoille luomalla suuria määriä tuoretta pohjoista tundraa muistuttavia lyhyeksi leikattuja pihanurmikoita. Ensin niillä levähdettiin. Sitten valkoposkihanhet alkoivat jäädä Itämerelle ja Suomenlahdelle myös pesimään. Nyt lajista on tullut osa etelärannikon luontoa.

Luulenpa, että valkoposkihanhi on kyhmyjoutsenen ja merimetson tavoin paluumuuttaja, sillä Egyptissä sekä se että nykyisin vain Siperiassa pesivä punakaulahanhi olivat talvehtijoita vielä faaraoiden aikaan. Valkoposkihanhien on täytynyt joskus olla yleisiä Itämeren rannikoilla eri historiallisten kausien aikana. Miksi lentää eristyneille Jäämeren saarille asti pesimään? Se on tietysti johtunut siitä, että Itämeren alueelta valkoposkihanhet joskus jo kauan sitten metsästettiin ja syötiin pois. Niidenkin munat todennäköisesti kerättiin pesistä.

Sitäpaitsi valkoposkihanhista ei ole mitään haittaa kellekään. Ne ovat rauhallisia lintuja ja niin pieniä, etteivät kykene edes kyhmyjoutsenen kaltaiseen pelotteluun. Niiden poikueet ovat kivoja katsella. Totta kyllä, ne paskovat vihreille nurmille ja golfkentille, mutta sitenhän tulevat nurmet laidunnetuiksi ja lannoitetuiksi. Jos ette halua valkoposkihanhia pihallenne, niin antakaa ruohikon kasvaa vaikkapa ruohokasvien muodostamaksi kukkakedoksi, jollaiset ovat Suomesta katoamassa maatalouden muutosten myötä. Ulkoluodoilla valkoposket tuskin ketään häiritsevät. Ja eivätköhän Töölönlahden pullasorsat ja Kauppatorin lokit pasko edelleenkin paljon hanhia enemmän tavaraa julkisille paikoille. Puhumattakaan kansalaisten kaikkialla vapaina riehuvista koirista ja kissoista, joita kyllä jaksetaan yleisönosastoillakin hyysätä.

Jos muuten puistojen puiden annettaisiin kasvaa kunnon puiksi eikä kaadettaisi heti nuorukaisina kuten valtaosa Suomen puista, niin lehtopöllöt ja kanahaukat voisivat viihtyä esikaupungeissa ja pitäisivät kyllä huolen kaneista, verottaen samalla myös puluja ja variksia.

Venäläinen vitsi

Venäläiset ovat tunnettuja hyvästä sarkasmin tajustaan, joka lienee kehittynyt vuosisatojen saatossa ihmisten selviytymiskeinoksi valtion ja valtaapitävien mielivaltaa vastaan. Seuraavassa yksi lukemattomista kultakalavitseistä.

Amerikkalainen, ranskalainen ja venäläinen olivat kalassa, kun äkkiä kultakala ilmestyi heille ja lupasi kullekin yhden toiveen täyttymisen.

Amerikkalainen toivoi saavansa niin paljon rahaa, että hänestä tulisi maailman rikkain mies. Pim - tapahtuikin.

Ranskalainen toivoi pääsevänsä sänkyyn maailman kauneimman naisen kanssa. Pim - toive toteutui.

Venäläinen mietti tovin ja sanoi sitten: "Ensinnäkin, miksi amerikkalaisella ja ranskalaisella pitäisi olla oikeus nauttia asioista, joita minulla ei ole. Heidän toiveensa pitää peruuttaa. Ja toiseksi toivon, että naapurini lehmä kuolee."

Karpaateilta Suomeen

Moldovassa käymisen ja aiemmin mainittujen poliisivälikohtausten jälkeen oli tullut aika yrittää uudelleen Karpaateille kiipeämistä. Tällä kertaa sää olikin mitä suosiollisin. Ensin junalla Ivano-Frankivskista Nadvirnaan, sieltä pikkubussilla ylös vuorille pieneen kylään, josta Kamazin lavalla lopulta viimeiset parikymmentä kilometriä pyökki- ja kuusimetsien halki Gorganvuorille Zubrivkan alueelle. Mukanamme ukrainalaiset kontaktimme Ivano-Frankivskin yliopistosta sekä pari tusinaa nuorta biologian opiskelijatarta.

Kolmen päivän ajan oleskeluamme vuoristossa siunattiin erinomaisilla sateettomilla säillä ja 30 asteen lämpötiloilla. Virtavästäräkit riehuivat valtoimenaan leiripaikan viereisessä koskessa. Karpaattien luonto oli kukkeimmillaan. Syötiin ja juotiin paljon, laulettiin nuotiolla, ja viimeisenä päivänä lopulta käveltiin alas vuorilta aina Jaremtšen vuoristokaupunkiin saakka.

Sitten olivatkin kaksi lomaviikkoa kuluneet loppuun ja oli aika hankkiutua takaisin Helsinkiin. Länsi-Ukrainasta ajaa Tallinnaan yhdessä vuorokaudessa, vaikka pitäisi monia pysähdyksiäkin. Auto lastattiin tietysti täyteen jo Ukrainasta, koska kaikki on siellä niin edullista, ja lasteja vielä täydennettiin kuriositeeteilla Puolassa, Liettuassa ja Latviassa. Tallinnassa olimme niin väsyneitä ajamisesta, ettemme enää jääneet sinne vaan ajoimme auton seuraavaan lahden ylittävään alukseen. Siellä koimme unohtumattoman suomalaisen kulttuuripläjäyksen, kun toisessa baarissa oli ohjelmana karaokea ja toisessa bingoa. Valitsimme karaoken ja saimme kuulla möreiden miesäänien laulavan "aikuinen nainen mä oon".

Ukrainassa luin jälleen uuden teoksen Boris Akuninilta, oikealta nimeltään Grigori Tškhartišvililtä. Hänen erinomaisista venäläisistä historiallisista salapoliisiromaaneistaan ehdittiin suomentaa Asaselin salaliitto, Turkkilainen gambiitti, Leviatanin purjehdus, Akilleen kuolema sekä puolikasteos Patasotilas, mutta sen jälkeen sarja jostain syystä keskeytettiin. Kyselin vieläpä asiaa muutama vuosi sitten kustantajalta, joka epämääräisesti vastasi olleen joitain "ongelmia" sopimuksen kanssa. Hyvin outoa. Poliittisesti terävimmät tsaarinajan loppua käsittelevät kirjat kuten Valtioneuvos jäivät suomalaislukijoilta näkemättä. Viroksi julkaisusarja on jatkunut jatkumistaan. Myös englanniksi Akuninin kirjoja on jo saatavilla huomattavasti enemmän kuin suomeksi.

Tänään ostin Akateemisesta kirjakaupasta myös Marjane Satrapin loistavan sarjakuvan Persepolis. Katsoin elokuvan sen ilmestyessä Beirutissa. Hizbullah yritti saada elokuvan esityksen kiellettyä, koska se loukkasi Iranin valtaapitäviä, mutta esittivät tietysti siitä huolimatta.

Ukraina ja ukrainalaiset tekivät suuren vaikutuksen. Ensinnäkin muutos, joka maassa on tapahtunut viimeisten viiden vuoden aikana - oranssivallankumouksen jälkeen - on kouriintuntuva. Se ei näy ainoastaan fyysisen ympäristön ja infrastruktuurin parantumisena ja kaunistumisena, uusien talojen rakentamisena, teiden kunnostuksena ja yleisenä elinolojen parantumisena, vaan myös ja erityisesti ilmapiirissä. Kyyninen korruptio on väistynyt aidon yrityksen tieltä. Ukrainalaiset haluavat tosissaan rakentaa eurooppalaista demokratiaa.

Mukana on yhä aimo annos kansallismielistä uhoa, joka on toki ymmärrettävää, kun ottaa huomioon mitä kaikkea ukrainalaiset ovat joutuneet kärsimään milloin puolalaisten, milloin saksalaisten, itävaltalaisten, unkarilaisten tai varsinkin venäläisten miehityksistä. Länsiukrainalaisten tämänhetkistä venäläisvastaisuutta on pakko ymmärtää, kun katsoo, mitä kaikkea Venäjä jatkuvasti pyrkii tekemään Ukrainan päänmenoksi. Ukraina ja Georgia tarvitsisivat vain sitä samaa, mitä hieman lännempänä sijaitsevat maat kuten Puola, Tšekki ja Unkari saivat Jeltsinin kaudella: aikaa normaaliuteen.

Siirtymämaihin ei tule vakautta sillä, että länsieurooppalaiset hyödylliset idiootit moittivat heitä Venäjän ärsyttämisestä ja ampuvat Eurooppaa nilkkaan. Vakaus saavutetaan vain siten, että maat saavat olla rauhassa edes muutaman vaalikauden ajan - ainakin 10-15 vuotta - niin että ihmisetkin tottuvat hallitusten ja koalitioiden vaihtumiseen normaalien demokraattisten prosessien kautta. Tarvitaan sitä, että vieraan suurvallan asiamiehet eivät saa vapaasti tehtailla viidensiä kolonnia, jaella aseita ja passeja, levittää hävytöntä vihapropagandaa, yhdistää politiikan ja järjestäytyneen rikollisuuden ja varastaa omia energiatoimituksiaan syyttäen sitten muita. Paras mitä länsieurooppalaiset voivat tehdä, on pitää silmänsä ja korvansa avoimina. Asioista on puhuttava oikeilla nimillä ja Venäjän metkut paljastettava alkuunsa, samoin kuin ne poliitikot ja oligarkit, jotka ovat roistoja, olivatpa he kenen vasalleja tahansa.

Maissa, joissa on totuttu siihen, että poliisit ovat korruptoituneita, oikeuslaitos suojelee rikollisia ja poliitikot ovat varkaita, vie aikaa, että instituutioihin voidaan alkaa luottaa. Luottamus alkaa jo instituutioiden edustajista itsestään. Virkamiesten on voitava tuntea työskentelevänsä hyvän valtion edestä, tuntea ylpeyttä siitä, että eurooppalaisen demokratian tiellä ollaan. Poliisien on voitava tuntea ammattiylpeyttä siitä, että korruptoitumattomuutta joku arvostaakin ja että kansalainen voi poliisiin luottaa. Se vie aikaa, muttei se mahdotonta ole. Baltian maat ovat esimerkiksi tämän hyvin osoittaneet. Länsi-Ukrainassa ollaan jo samalla tiellä. Toivottavasti se tie saa jatkua.

Chişinău

Nyky-Euroopan köyhin valtio, Moldovan tasavalta, on oikeastaan vain itäisin kolmannes Moldovasta. Kaksi läntisempää kolmannesta kuuluvat yhä Romaniaan, pääkaupunkinaan Iaşi. Itä-Moldova tunnettiin neuvostomiehitykseen saakka nimellä Bessarabia. Ensimmäisen kerran Venäjä valloitti Bessarabian jo tsaarinajalla, mutta Romania sai alueen välillä takaisin, kunnes Stalin liitti sen toisen maailmansodan jälkeen jälleen Neuvostoliittoon. Bessarabia nimettiin uudelleen Moldavian neuvostotasavallaksi, ilmeisesti sillä taka-ajatuksella, että loput historiallisesta Moldavian eli Moldovan ruhtinaskunnasta voitaisiin liittää Neuvostoliittoon myöhemmin siinä tapauksessa, että Romania ei olisi kyllin uskollinen Moskovalle.

Muissa kielissä kuten suomessa romaniankielinen nimi Moldova (lausutaan Moldoova, paino keskimmäisellä tavulla) syrjäytti Moldavian 1990-luvulla, kun tuore tasavalta halusi tulla tunnustetuksi omakielisellä nimellä, pitäen Moldaviaa venäläisenä nimenä.

Moldovalaiset ovat romanialaisia ja puhuvat rajajoen Prutin molemmin puolin samaa kieltä, vaikka joen itäpuolella venäläiset ajoittain pakottivat käyttöön kyrilliset aakkoset erottaakseen itämoldovalaisia muista romanialaisista. Etelä-Bessarabia irrotettiin Moldovasta ja liitettiin Ukrainaan. Alue oli perinteisesti etnisesti sekalaista - siellä asui ja asuu kai yhä niin slaaveja, romanialaisia kuin tataarejakin. Etelä-Bessarabian menetys riisti Moldovan tasavallalta yhteytensä Mustaanmereen. Maan ulkomaankaupasta suuri osa kulkeekin yhä Odessan kautta ja asiaa vaikeuttaa vielä sekin, että sen on kuljettava matkalla Transnistrian halki.

Transnistria (venäjäksi Pridnestrovje) onkin toinen erikoisuus. Dnestr-joen (romaniaksi Nistru, ukrainaksi Dnistro) itäpuolinen alue liitettiin neuvostoajan uusjaossa Moldovaan ja sinne tuotiin runsas venäläisväestö työskentelemään kaistaleelle rakennettuihin asetehtaisiin ja muuhun raskaaseen teollisuuteen. Transnistria osoittautuikin varsinaiseksi Troijan hevoseksi, kuten kävi selväksi Moldovan itsenäistyessä 90-luvun alussa. Venäjän armeija puuttui peliin ja sotilastiedustelu teki Transnistriasta erikoisen pienen Neuvostoliiton ulkoilmamuseon. Siellä valtaa pitävät venäläiset kommunistit ja johtaja Smirnovin perhe omistaa suurimman osan ”tasavallan” bisneksestä. Stalininkadulla kulkevat tankit loputtomissa voitonparaateissaan ja neuvostohymnit raikaavat.

Transnistriasta on tullut järjestäytyneen rikollisuuden, varsinkin asekaupan keskus, joka on vahvassa yhteydessä Odessan venäläismafiaan. On eräiden suurten valtioiden kannalta kätevää, että erilaiset asetoimitukset, rahanpesuoperaatiot ja muu päivänvaloa kestämätön toiminta voidaan pyörittää omien rajojen ulkopuolelta käsin, muka itsenäisessä Transnistriassa, jota tosin ei Venäjäkään ole tunnustanut. Ei tunnustanut silloinkaan, kun odottamattomana vetona tunnusti Abhasian ja Etelä-Ossetian. Ehkä Moskovassa vieläkin toivotaan, että Transnistria voi vielä hallita koko Moldovaa ja sillä tavoin separatistinen ongelma ratkeaa.

Matkustin Moldovan pääkaupunkiin Chişinăuhun pohjoisesta Ukrainasta käsin. Matka sinne ja seuraavana iltana takaisin maksoi yhteensä alle 20 euroa, mihin sisältyi paluumatkalla pikkubussin kuljettajan suostuttelu viemään minut Bricenin piirikuntakeskuksen asemesta aina Crivan raja-asemalle saakka.

Viime vuosina on totuttu ajatukseen, että Moldova on vähän kuin parodiakirjan Molvania - jonkinlainen itänostalgian ja balkanilaisen sekavuuden vyyhti. Euroopan köyhin valtio. Jopa Albania on viimeisten kymmenen vuoden aikana ajanut Moldovasta ohi. Ensitunnelmat Bricenissä ja Bălţissa vain vahvistivat sellaista tunnelmaa. Sirkus oli tullut kylään ja mustalaiset musisoivat. Laittomat rahanvaihtajat ja huijaritaksit olivat vastassa joka asemalla. Bricenin aseman baari oli nimeltään ”Ali Cristi” - mitähän uskontoa omistaja mahtoi edustaa? Varhaisten aamutuntien aikana Chişinăun linja-autoasemalla yksinäiset venäjänkieliset juopot notkuivat halpaa konjakkia myyvän kioskin edessä.

Vaikka Moldova on kommunistihallituksensa aikana jäänyt jälkeen varsinkin Romaniasta mutta myös Ukrainasta, ei aika silti ole siellä pysähtynyt. Jo neuvostoaikana Moldova oli yksi imperiumin vapaimmista paikoista ja sananvapaus on siellä yhä paljon paremmalla tolalla kuin vaikkapa Venäjällä, Valko-Venäjällä tai Keski-Aasiassa. Chişinăussa tulee mieleen, että se on nyt saavuttanut tason, jonka jokin tyypillinen romanialainen provinssipääkaupunki oli saavuttanut 1990-luvun loppupuolella. Tai mistä Länsi-Ukraina lähti liikkeelle vuoden 2004 oranssivallankumouksen aikoina. Voidaan siis arvioida, että Moldova on noin 12 vuotta jäljessä Romaniasta ja noin 5 vuotta jäljessä Ukrainasta.

Joka nostalgioi 90-luvun villin Itä-Euroopan perään, voi yhä löytää senkaltaista tunnelmaa Moldovasta. Kasinoita, rahanvaihtajia, huijaavia takseja ja yllättävää kielitaidottomuutta. Jopa romaniaa ja venäjää puhutaan murteellisesti. Tulee mieleen aika, jolloin nykyinen presidentti, venäläistynyt kommunisti Vladimir Voronin, nousi valtaan 2000-luvun alussa. Hän ylisti ensi töikseen Putinia, julistautui Valko-Venäjän diktaattorin Lukašenkan ystäväksi ja totesi, että ”Moldovan on vastustettava Eurooppaa kuten Kuuba vastustaa Yhdysvaltoja”.

Mutta eivät asiat sentään niin huonosti ole. Kommunistit eivät enää ole oikeita kommunisteja ja vallassa ollessaan Voroninkin on alkanut nähdä maan tulevaisuuden Euroopassa eikä Venäjän vähäpätöisenä vasallina. Kommunistit ovat voittaneet useita vaaleja lähinnä agraarimummojen äänillä, koska niin suuri osa maan koulutetusta nuoresta väestöstä on muuttanut töiden perässä Romaniaan ja vielä kauemmas länteen. Ulkomailta käsin ei voi äänestää. Myös valtaosa niistä nuorista mielenosoittajista, jotka protestoivat äänekkäästi Chişinăussa tänä keväänä, oli äänioikeusiän alapuolella, lukiolaisia ja muuta teininuorisoa. Nämä nuoret ovat myös tehneet mielipiteensä selviksi muilla ulkoparlamentaarisilla keinoilla kuten graffiteilla, Facebook-ryhmillä ja poliittisilla teepaidoilla. Monet englanniksi.

Chişinău on kymmenien suurien puistojen kaupunki, joka edelleen vaikuttaa pikemminkin provinssin keskukselta kuin varsinaisen valtion pääkaupungilta. Maassa on asukkaita nelisen miljoonaa - yhtä paljon kuin monessa romanialaisessa tai ukrainalaisessa suurmaakunnassa. Bukarestissa ja Kiovassa taitaa olla enemmän väkeä kuin koko Moldovassa. Puistoja ja kirkkoja on paljon. Myös kahviloita ja viihtyisiä (ja erittäin edullisia) ravintoloita on noussut kaikkialle. Ihmiset ovat trendikkäitä kuten missä tahansa Euroopassa. Ja eurooppalaisia he tietysti ovatkin.

Keskustelin politiikasta satunnaisesti tapaamieni opiskelijoiden kanssa yliopiston liepeiden paikoissa. Monilla oli yhä päällään siniset teepaidat, joissa luki Liberaalipuolueen iskulause ”Sinun vapautesi tähden”. Vapaus näytti olevan Liberaalipuolueen vaaliteema. Kristillisdemokraattien vaaliteemana taas oli ”Remontti koko maahan”, kun taas kommunistit kampanjoivat kansallispatrioottisuudella: lippuja, marssimista, ylväiden vakavien kasvojen yläviistoon suunnattuja katseita.

Tähän on siis tultu. Entiset kansallismieliset, joiden ajatuksena 90-luvun alussa oli reunitatea, Moldovan tasavallan uudelleenyhdistyminen Romaniaan samoin kuin Itä-Saksa oli liittynyt Länsi-Saksaan, kampanjoivat nyt vapaudella, yrittäjyydellä ja liberaaleilla arvoilla. Entiset kommunistit, joiden pääajatuksena oli aiemmin vastustaa Eurooppaa ja julistaa ystävyyttä Venäjään, kampanjoivat nyt moldovalaisella kansallispatriotismilla. Ja kristillisdemokraattien mainoksissa on ristien sijaan haalaripukuisia duunareita.

Tšernivtsi

Lviv ja Ivano-Frankivsk ovat keskeisiä kaupunkeja Galitsiassa, Länsi-Ukrainassa. Näistä etelään alkaa toinen historiallinen alue, Bukovina eli pyökkien maa, joka nykyisin on jaettu Ukrainan ja Romanian kesken. Pohjois-Bukovinan pääkaupunki on Tšernivtsi, Romanian-puoleisen Etelä-Bukovinan keskus on puolestaan Suceava. Käytän tässä kaupungista sen nykyistä ukrainalaista nimeä Tšernivtsi, mutta mainittakoon muitakin nimiä, joilla kaupunki tunnetaan: romaniaksi Cernauţi, puolaksi Czerniowce, saksaksi Tschernowitz ja venäjäksi Tšernovtsyi.

Tšernivtsi on väkiluvultaan hieman Ivano-Frankivskia suurempi: 270 000 asukasta. Ivanossa on hieman yli 200 000 asukasta. Kun Ivano-Frankivsk on nykyisin erittäin ukrainalainen kaupunki, Tšernivtsissä vallitsee suurempi kansojen sekoitus, joka heijastelee kaupungin värikkäitä historiallisia vaiheita. Siellä on nykyisin lähinnä ukrainalaisia, venäläisiä ja romanialaisia - jotka Ukrainan väestötieteessä jaetaan moldovalaisiin ja (muihin) romanialaisiin. Ennen Ukrainaan kuulumista kaupunki on kuulunut mm. Romaniaan, Puolaan ja Itävalta-Unkariin.

Kaupunki on historiassaan erityisen tunnettu siitä, että se oli itäisen Euroopan merkittävimpiä juutalaisten keskuksia. Vielä ennen toista maailmansotaa kaupungissa oli vahva juutalaisväestö (vajaa kolmannes) ja se olikin suhteessa Euroopan juutalaisimpia kaupunkeja. Nykyisin juutalaisuudesta kertovat lähinnä monet kadunnimet ja kaupungin historiallisten kulttuurivaikuttajien, kirjailijoiden, taiteilijoiden ja kustantajien nimet sekä israelilaiset turistiryhmät, joiden Euroopan-kiertomatkoihin Tšernivtsi sattuneista syistä kuuluu.

Nykyisinkin Tšernivtsissä asuu vähän yli tuhat juutalaista, hieman vähemmän kuin puolalaisia. Tšernivtsin juutalaiset selvisivät natsimiehityksen vainoista paremmin kuin monen muun itäisen Keski-Euroopan paikan, koska natsit kuuleman mukaan päättivät rajoittaa Tšernivtsin puhdistamista siitä syystä, että kaupunki olisi ilman juutalaisiaan romahtanut. Kaupungin juutalaisväestöstä suurin osa emigroitui Israeliin ja Yhdysvaltoihin heti kun olot Neuvostoliitossa vapautuivat 1980-luvun lopulla, mahdollistaen maastamuuton. Ironista kyllä, kaupungista löytyy Schalom Aleichem -katu mutta sen varrelta kreivi Vorontsovin mukaan nimetty oluttupa.

Sekä juutalaisten että muiden ansiosta Tšernivtsi oli aikoinaan Keski-Euroopan tärkeä monikulttuurinen kulttuurikeskus, jossa ovat vaikuttaneet mm. kuuluisa Romanian kansallisrunoilija Mihai Eminescu, taloustieteilijä Josef Schumpeter ja ukrainalainen kirjailija Ivan Franko. Kaupunki on ollut tärkeä toisinajattelun ja kirjanpainannan keskus eri aikoina ja siellä on kertomusten mukaan ollut enemmän kirjakauppoja kuin leipomoita.

Nykyisin Tšernivtsi on miellyttävä länsiukrainalainen kaupunki, joka sijaitsee kukkuloilla Prutin ja toisen joen välissä. Sen upea historiallinen keskusta on kauniisti restauroitu vuonna 2008 pidettyihin kaupungin 600-vuotisjuhliin. Monet historiallisista rakennuksista ja kahviloista sijoittuvat raatihuoneen edessä olevan Keskusaukion ja sivummalla sijaitsevan Teatteriaukion ympärille sekä komealle kävelykadulle, jonka toinen pää tulee Keskusaukiolle.

Naiskauneudessa Tšernivtsi empiiristen havaintojemme mukaan häviää Ivano-Frankivskille, mutta asiaa kyllä enemmän kuin kompensoi tšernivtsiläinen emäntämme, joka on entinen Miss Länsi-Ukraina ja hammaslääketieteen tohtori. Hän tarjosi ilmaiset hoidot vierailleen ja niinpä tuli nyt todistettua, että hampaani ovat ihme kyllä jälleen reiättömät. Hampaillani on ihmeellinen taipumus, että silloinkin, kun niistä on löytynyt reiänalkuja, ne ovat toipuneet itsestään seuraavaan hammaslääkärikäyntiin mennessä.

Ukrainalaisista aamiaisista ja poliiseista

Kerrotaan vitsinä, että ukrainalainen perinneaamiainen käsittää suklaata ja silavaa. No, se on totta, mutta siihen se ei suinkaan jää, vaan kevyeen aamiaiseen kuuluvat myös makkarat, pekoni, pihvit, suolakurkut, kaviaari, letut, hunaja, majoneesi, kermavaahto, valkosipuli, olut, pontikka ja krimiläinen tai moldovalainen konjakki kahvilla ja niin edelleen. Ukraina ei ole laihduttajan maa. Sitä suurempi ihme on kuinka ukrainattaret onnistuvat säilyttämään täydelliset vartalonsa ja ampiaisvyötärönsä.

Ivano-Frankivsk on ihmeellinen kaupunki. Taisin sen jo pari kertaa mainitakin, mutta nyt olen nähnyt useita muitakin länsiukrainalaisia kaupunkeja, joissa pitäisi periaatteessa olla kaikki se, mitä Ivanossakin, mutta niin vain on, että juuri Ivano pesee naiskauneudessa kaikki muut mennen tullen. Kaupungissa on useita yliopistoja, mikä on osaselitys tilanteeseen sen kaduilla, puistoissa ja terasseilla, mutta on yliopistoja kaikissa muissakin tärkeissä kaupungeissa. Ehkä se on geneettistä. Erään ukrainalaisen kontaktin mukaan osasyy on se, että niin suuri määrä nuoria miehiä lähtee valmistuttuaan töihin muualle, joten naisten kesken vallitsee tavallista suurempi kilpailu.

Ukraina on aikojen alusta ollut suuri ruoka-aitta. Ennen muinoin siellä levisivät mittaamattomat arot, joilla mammutit, alkuhärät, visentit, hevoset, antiloopit ynnä muut laidunsivat. Sitten tulivat ihmiset, tappoivat arojen suuret nisäkäslaumat sukupuuttoon ja muuttivat arot mittaamattomiksi viljapelloiksi. Kansainvaellukset pyyhkivät sittemmin moneen kertaan Ukrainan tasankojen yli: sarmaatit, skyytit, petšenegit, kasaarit, gootit, slaavit ja tataarit. Mongolit, tataarit ja lopulta moskoviitit hävittivät ja alistivat näitä alueita imperiumiensa ikeeseen. Viikingit, kreikkalaiset, arabit, genovalaiset ja venetsialaiset kävivät kauppaa sen valtavilla joilla - Dnepr, Dnestr, Don ja Prut - ja rannikoilla.

Ukrainassa musta multa puskee niin paljon ruokaa ja niin vaivatta, että jokainen tuppukyläkin tuntuu olevan yltäkylläisyyden vallassa ainakin mitä tulee ruokaan ja vieraanvaraisuuteen. Kävimme kontaktien kotikylillä parissa paikassa ja se voidaan todeta, että tyhjin vatsoin ja selvin päin ei ukrainalaisesta talosta lähdetä.

Tuntuu mahdottomalta ajatella, että Venäjän ja Neuvostoliiton vallan aikoina Ukrainaa hävittivät laajamittaiset nälänhädät, joissa miljoonittain ihmisiä kuoli nälkään. Venäläiset joutuivatkin ukrainalaisten kansanmurhan aikaansaadakseen käyttämään erityisiä poltetun maan menetelmiä. Venäläisjoukot saivat Ukrainaa miehittäessään määräyksen kaataa jokainen hedelmää kantava puu, tuhota jokainen pelto ja puutarha sekä tappaa jokainen kotieläin. Myös miljoonia ihmisiä toki tapettiin. Ei ole ihme, että Venäjän nykyiseen ukrainalaisvastaiseen kiihotukseen suhtaudutaan Ukrainassa syvällä huolella.

Päivänä muutamana palatessani Moldovasta matkakumppanini oli minua vastassa raja-asemalla Ukrainan puolella. Matkustaessamme sitten iltaa myöten Tšernivtsin kautta takaisin tukikohtaamme Ivano-Frankivskiin jouduimme kahteen eri otteeseen poliisien pysäyttämiksi. Ensimmäisellä kerralla kyseessä olivat epärehelliset, toisella kerralla rehelliset poliisit.

Ensimmäinen poliisiparivaljakko kieltäytyi puhumasta ukrainaa ja vaati meitä puhumaan venäjää. He olivat väijymässä autoja paikassa, jossa vastavalon häikäisemät autoilijat joutuivat epäselvien viittojen harhaan johtamina ryhmitysongelman eteen tyhjässä risteyksessä. Poliisit alkoivat keksiä mielikuvituksellisia sakkoja, mutta kieltäytyivät antamasta kuittia sakoista. Oli selvää mistä oli kyse. Niinpä otin rauhallisesti esiin muistivihkoni ja kirjoitin muistiin poliisiauton rekisteritunnuksen. Toinen poliiseista hätäytyi ja vaati minua ensin pyyhkimään pois ylös kirjoittamani numeron. Totesin, että tämä on täysin rutiinitoimenpide. Niinpä poliisi meni kertomaan tästä toverilleen, joka oli kirjoittamassa sakkolappua autoa ohjanneelle matkakumppanilleni. Tämä näytti pettynyttä naamaa, ojensi paperit takaisin, luopui sakkojen kirjoittamisesta ja osasikin yhtäkkiä sanoa englanniksi "bye bye".

Mainittakoon, että taannoin marraskuussa 2002 sama toimenpide - poliisiauton rekisterinumeron kirjoittaminen näyttävästi muttei hyökkäävästi muistiin - tuotti saman tuloksen myös eräässä itäpuolalaisessa tuppukylässä, jossa poliisikaksikko oli keksivinään tuulilasin naarmusta syyn sakottamiselle.

Toisessa tapauksessa oli puolestaan kyse rehellisistä poliiseista, jotka puhuivat ukrainaa ja vetosivat täysin ymmärrettäviin nopeussääntöihin. Nopeusrajoituksiahan ei ole Ukrainassa merkitty vaan ne riippuvat siitä, ollaanko taajamien alueella vai haja-asutusalueella. Tätä ei usein ole kovinkaan helppo päätellä. Joka tapauksessa poliisit olivat niin virkaintoisia, etteivät halunneetkaan käteistä, vaan olisi pitänyt maksaa vieressä olevan kaupan pankkiautomaatilla sakko suoraan viralliselle tilille. Ikävä kyllä meillä ei ollut ukrainalaisia tilejä, joten poliisien rehellisyys johti samaan kuin edellisten epärehellisyys: emme maksaneet sakkoja.

Ukrainan Karpaateilla

Olen ollut kalkkikivikukkuloilla alueella, jonka halki Dnestrin aiempi valtava jääkautinen uoma joskus virtasi, ja Ivano-Frankivskin menomestoissa kuten Babylon-diskossa. Sitten Ukrainan Karpaateille. Eivät ole yhtä korkeita kuin Karpaattien kaksi pääasiallista vuoristoa Romanian puolella tai Tatra Slovakiassa, mutta vaikuttavia maisemia kuitenkin.

Ukrainan Karpaateilla elää etninen ryhmä nimeltä hutsulit, joiden kieli on varsin erilaista kuin ukraina tai muut alueen slaavilaiset kielet. Hutsulit ovat pitkiä ja vaaleita vuoristolaisia, koristelevat talonsa ja uniaattikirkkonsa tinalla, jota käytetään sekä kattoihin että koristeellisiin julkisivuihin.

Etukäteen paikkakunnan veteraanikävijät kertoivat juttuja siitä miten villiä on iltaelämä Verhovinassa, eräänlaisessa hutsulien pääpaikassa. Mutta vaikka oli perjantai-ilta, Verhovinassa oli lähes täydellisen tyhjää. Nuorisotalo ja ainoa disko olivat palaneet tulipaloissa. Ainoat bileet näyttivät olevan majatalossamme, jossa oli bussilasteittain koululaisia Kiovasta, ja sielläkin oli kaikki vaiennut siihen mennessä kun palasimme tyhjin käsin kyliltä.

Kiipesimme Ukrainan korkeimmalle vuorelle Hoverlalle. Alarinteitä peittävät sankat kuusimetsät ja ylempänä on katajan peittämiä alpiinisia alueita. Mutta huipulle päästyämme Boh oli selvästi vihastunut kaikkeen tähän juomiseen ja juhlimiseen, joka on ollut meneillään viikon, ja päästi päällemme kunnolla kaatosadetta ja rakeitakin, piiskaten meidät pikavauhtia alas vuorelta, samoin kuin laumat kiljahtelevia turistineitoja, joita oli tullut Odessasta, Puolasta ja Moldovasta asti.

Palattu on Ivano-Frankivskiin, jossa tosiaankin näyttää olevan suurempi tiheys uskomattoman kauniita naisia kuin missään muualla maailmassa. Täällä voi istua terassilla ja jos ei nyrjäytä niskojaan katselusta, nauttia editse lipuvasta liikenteestä kuin muotiesityksestä.

Lviv ja Ivano-Frankivsk

Lähdin lauantaina lahden yli Tallinnaan ja vaikka Tallinnassa olivatkin lauantaina tanssi- ja laulupidot, jatkoimme nopeasti etelään Pärnuun, jossa suoritimme ensimmäiset laajemmat elintarvike- ja varustehankinnat tulevaa Karpaateille kiipeämistä varten. Sitten matka jatkui halki Latvian. Pitkästä aikaa matkustin Via Balticaa pitkin, kun Tarton-siteideni vuoksi olen niin monet kerrat matkustanut Tarton kautta ja sitten jatkanut sieltä Valgan kautta Latvian hienoimmalle näköalareitille, joka kulkee Valmieran, Cēsisin sekä Siguldan ja Turaidan linnojen kautta. Siitä reitistä pitäisi joskus kirjoittaa erikseen.

Olimme tulleet Viroon vasta iltapäivällä, joten Etelä-Latviaan saavuttaessa oli jo yö. Ensimmäinen yöpyminen tapahtui motellissa Bauskassa vähän ennen Liettuan rajaa. Sunnuntain kuluessa ajettiin sitten Liettuan ja Itä-Puolan halki pysähtyen muutamilla kosteikoilla. Itä-Puolan halki Ukrainaan ajaessa näkee helposti etniset valkovenäläiset kylät siitä, että niissä on ortodoksikirkot sekä tien varsilla pitkiä penkkejä, joilla äijät ja baabuškat istuvat katsomassa huvikseen ohi kulkevaa liikennettä.

Ukrainan rajalle saavuttiin yhdeltätoista yöllä ja Ukrainan puolella yövyttiin armenialaisessa Ararat-hotellissa heti Rava-Ruskan ulkopuolella. Maanantaina ajettiin halki Länsi-Ukrainan. Käytiin tutustumassa keskieurooppalaiseen kaupunkiin, jonka nimi on ukrainaksi Lviv, saksaksi Lemberg, puolaksi Lwów, venäjäksi Lvov ja latinaksi Leopolis. Nykyisin kaupunki on muun Länsi-Ukrainan tavoin kaikkein ukrainalaisinta ja patrioottisinta aluetta tässä nuoressa eurooppalaisessa demokratiassa, jonka yllä isovenäläisen imperialismin ja fasismin uhka riippuu kuin Damokleen miekka näinä aikoina. Länsi-Ukrainan pääkaupunki Lviv on erinomaisen miellyttävä, kulttuurisesti monimuotoinen ja kaunis kaupunki. Siellä on 800 000 asukasta ja vaikuttaakin Helsinkiä isommalta.

Ukrainassa on nykyisin tolkuttoman edullista. Hyvästä hotellihuoneesta saa maksaa kymmenisen euroa yöltä, täydestä illallisesta puolitoista euroa. Erinomaisia paikallisia oluita, viinejä ja perinneruokia ei Länsi-Ukrainasta puutu.

Varsinaiseen päämääräämme Ivano-Frankivskiin saavuimme Lvivistä vielä hyvissä ajoin maanantai-iltapäivänä ja ilta ja yö tietysti venähtivät pitkiksi. Ivano-Frankivsk on alun perin ollut puolalaiselta nimeltään Stanisławów Puolan perintöprinssin mukaan (ukrainaksi Stanyslaviv ja saksaksi Stanislau), mutta Hruštševin kaudella, kun neuvostovalta suhtautui hetkellisesti myönteisesti ukrainalaiseen kansallistuntoon, kaupunki nimettiin uudelleen Ukrainan kansallisrunoilijan Ivan Frankon mukaan. Nimi sopi ukrainalaisille vapautuksen jälkeenkin, joten sitä ei lähdetty enää muuttamaan.

Ivano-Frankivsk on miellyttävä pikkukaupunki, jossa on useita tärkeitä yliopistoja ja siksi poikkeuksellisen vireä elämä kahviloissa, terasseilla ja baareissa. Mahtaako missään maailmassa olla samanlaista tiheyttä kauniita nuoria naisia kuin täällä? Näkymät saavat ajoittain päät pyörälle. Niska kipeytyy, kun päätä on koko ajan käänneltävä kaikkiin suuntiin näkymien vuoksi.

Ivano-Frankivskissa on myös runsaasti ukrainalaiskansallisia muistomerkkejä ja sankarihautoja. Keskuspuiston ikivanhojen hevoskastanjojen ja saarnien katveessa olevat partisaanien sankarihaudat kaivettiin Ukrainan itsenäistyessä yöaikaan salatuista paikoistaan, koska ukrainalaiset eivät olleet vielä varmoja, palaisiko venäläismiehitys.

Länsi-Ukrainassa useimmat osaavat kyllä venäjää, mutta sen puhumisella ei juuri saa ystäviä. Varsinkin viime aikojen politiikallaan ja tolkuttomalla propagandallaan Venäjä on saanut kansan vihat päälleen. Ukrainan kieli on varsin erilaista kuin venäjä - länsimurteissa muistuttaen usein enemmän puolaa ja tšekkiä kuin venäjää. Kannattaa kuitenkin opetella edes perussanastoa ukrainaksi, niin suosio on taattu.

Lvivissä ja Ivano-Frankivskissa on kansallismielisiä baareja, joihin pääsee vain koputtamalla merkitsemättömälle ovelle ja sanomalla "Slava Ukraini". Venäläisiä kutsutaan täälläpäin moskaleiksi eli moskoviiteiksi sen korostamiseksi, että alkuperäinen Rus ja Kiovan valtakunta olivat toki Ukrainassa. Oikeastaan pitäisikin sanoa, että Moskovan valtakunta on mongolien muokkaama ja Mongolivaltakunnan hallitsemisperinteitä seuraava Ukrainan äpärä, joka valtakunnallisessa nuoruudessaan ei vieläkään ole oppinut elämään ihmisiksi naapurikansojen saati omien kansallisten vähemmistöjensä kanssa. Venäjän kielikin on lähinnä varsin uusi ukrainan murre.

Suomessakin on totuttu Ukrainaa ja sen historiaa vähättelemään - sitähän kutsuttiinkin pitkään Vähä-Venäjäksi. Kysymyksessä on kuitenkin yksi Euroopan suurimmista valtioista, joka sijoittuu koossaan heti Saksan, Turkin, Ranskan, Britannian ja Italian kintereille, mutta ohittaa Espanjan ja Puolan. Miljoonakaupunkeja on runsaasti ja talouspotentiaali merkittävä.

Eurooppalaistuminen eteni nopeasti kaikilla aloilla heti oranssivallankumouksesta 2004 lähtien. Silloin aloitettiin myös monia korruptionvastaisia kampanjoita ja siitä asti on vaikkapa suomalainen päässyt Ukrainaan helposti ja ilman viisumia. Kohtelu rajalla oli kaikin puolin eurooppalaista ja sivistynyttä. Ei tietoakaan Venäjälle ja Valko-Venäjälle ominaisesta kiusanteosta ja vainoharhaisuudesta. Valtaan tultuaan Viktor Juštšenko laati esimerkiksi säännöt, joiden mukaan poliisien palkat 10-kertaistettiin mutta samalla tehtiin rangaistavaksi potkuilla ja vankilalla se, että poliisi tavattiin virantoimituksesta mukanaan enemmän kuin tietty määrä rahaa. Paitsi poliisin toiminnassa, edistys on silminnähtävää myös kaupunkien ja pienempienkin paikkojen ulkoasussa.

Länsi-Ukrainassa ymmärtää hyvin, että jos vain Venäjä jättäisi Ukrainan rauhaan riittävän moneksi vuodeksi, se saavuttaisi nopeasti Puolan nykyisen tason ja olisi valmis integroitumaan Eurooppaan. Ikävä kyllä Ukrainan tulevaisuutta varjostaa yhä synkemmin venäläinen imperialismi. Venäjä pyrkii Ukrainassa aktiivisesti häirintään ja subversiivisiin operaatioihin, joissa se käyttää hyväkseen laajaa viidettä kolonnaa, venäläisväestöä, jota tuotettiin neuvostoaikana miljoonittain Itä-Ukrainan synkkiin miljoonaväestöjen teollisuuskaupunkeihin, kuten Harkova, Donetsk ja Luhansk. Tätä kautta venäläisten kaasuputkien kaasu katoaa moskovalaismielisten oligarkkien kautta ja osa ehkä palaa takaisin Venäjälle laittomasti, mutta Venäjä käyttää kaasutoimituksia jatkuvana aseena Ukrainan (ja muun Euroopan) poliittiseksi manipuloimiseksi. Roman Kuptšinskin hiljattainen kirja aiheesta (Gazprom in Europe) on valaiseva.

Samoin yritetään venäläisen median avulla agitoida usein absurdillakin propagandalla neuvostoaikana venäläistynyttä ukrainalaisväestöä. Erityisesti Odessassa ja Krimillä väestö on käännytetty erittäin moskovalaismieliseksi. Ukrainan kahtiajako jyrkkenee kaiken aikaa Venäjän toiminnan vuoksi. On kuitenkin muistettava, että monet venäjänkielisetkin Ukrainassa ovat niin tuohtuneita Venäjän propagandasta ja pyrkimyksistä tuhota demokratia, että ovat ryhtyneet tukemaan ukrainalaista nationalismia.

Lomalle valmistautumista

Olen varustanut turvataloani vuoraamalla yhden seinän kokonaan kirjahyllyillä. Jugendkivitalossa huoneet ovat korkeita joten olisi sääli jättää ylhäällä olevaa tilaa käyttämättä sitten jos ja kun kirjastoni lopulta saapuu Afrikasta ja elleivät merirosvot sitä matkalla ryövää. Niinpä jatkossa kirjaston ylimpiin osiin päästäkseen on kiivettävä jakkaroille tai tikapuille.

Olen myös varustautunut vuoristoretkeilyyn, sillä lauantaina alkaa parin viikon loma ja suuntaan erääseen vuoristoon itäisessä Euroopassa. Koska elän yhä minimivarustuksessa, monia perustarvikkeita kuten vaelluskengät, makuupussi ja uusi rinkka pitää hankkia. Onneksi ei haittaa, vaikka omistaisikin niitä kahdet sitten kun omaisuus Afrikasta joskus tulee. Mahtaako kyseisessä vuoristossa tarvita hyttysverkkoja? Hmm... Malarialääkkeitä olisi vaikka niitä tuskin tarvitsee.

Suomen kesä on vaihteeksi lämmin, mutta ikävänä sivuvaikutuksena toimistoni ei selvästikään ole tällaiseen ilmastoon sopeutunut ja on kuin sauna. Jotain pitäisi asentaa mutta Suomen hintataso monien viimeaikaisten investointien jälkeen hirvittää. Kesäloma tulee oikeaan aikaan.

Olen myös ladannut lisää Etiopian lintukuvia valokuvablogiin.