Viisitoista myyttiä Turkista

Tällä kertaa kirjoitan vähemmän akuutista ja enemmän kroonisesta aiheesta, Turkin EU-jäsenyydestä. EU on paraikaa sellaisessa stagnaatiovaiheessa, ettei Turkin jäsenyys näyttäisi ainakaan lähitulevaisuudessa etenevän ollenkaan. Tästä huolimatta Turkin vastustajat käyvät yhä taistoaan, toistaen moneen kertaan kuultuja ja pääsääntöisesti löysiä argumenttejaan Turkkia vastaan.

Monet Turkin EU-jäsenyyden vastustajista eivät oikeastaan ole Turkin EU-jäsenyyden vastustajia, vaan joko Turkin vastustajia ylipäätään, tai EU:n vastustajia ylipäätään. Turkin EU-jäsenyys yhdistetään milloin mihinkin täysin asiaan liittymättömään aiheeseen: yleiseen EU:n vastustamiseen, islamofobiaan, maahanmuuton vastustukseen ja vasemmalla laidalla taas Naton liittolaisen ja Venäjän historiallisen kilpailijan vihaamiseen.

Keräsin siksi nopealla viiden minuutin kahvilakeskustelulogiikalla viidentoista löysän väitteen listan Turkkia koskevista myyteistä, joita sen EU-jäsenyyden vastustajat yleisesti viljelevät. Luettelo ei varmasti ole kattava, joten varaan oikeudet palata samaan aiheeseen vielä joskus myöhemminkin. Parempaa ja tarkempaa tietoa Turkista hakevan kannattaa tsekata Suomen johtavien Turkin asiantuntijoiden ylläpitämä Euroopan rajalla -blogi.

Maantieteen myytti

Turkin vastustajat toistavat jatkuvasti mantraa, jonka mukaan Turkki ei sijaitse maantieteellisesti Euroopassa. Tämän lähtökohtana on muinainen kreikkalainen myytti, jossa Balkan ja Anatolia nimettiin Euroopaksi ja Aasiaksi. Myöhemmin huomattiin, että Vähä-Aasian tuollapuolen riitti Aasiaa aina Tyyneenmereen saakka, ja myöhemmin tulikin tavaksi viitata Aasialla ennen kaikkea Itä-Aasiaan, ehkä myös Intiaan. Nykyisin kukaan ei Aasiasta puhuessaan tarkoita Lähi-itää, Persiaa eikä varsinkaan Turkkia.

Myös Eurooppa laajeni tarkoittamaan aivan muuta kuin mitä antiikin kreikkalaiset ajattelivat. Heidän Eurooppansa sijaitsi Välimeren alueella ja heille Turkki ja Pohjois-Afrikka olivat paljon olennaisempi osa sivistynyttä maailmaa kuin mikään Tonavan pohjoispuolella sijainnut barbaariheimojen asuinalue. Roomalaiset tunsivat jo Germanian ja Britannian, mutta eksoottisista finneistä tiedettiin vain barbaarisuutta tihkuvia myyttejä. Kaikesta tästä huolimatta nykyiset eurooppalaisuuden hehkuttajat eivät suinkaan viittaa termillä Välimeren ja Mustanmeren alueisiin, vaan kuvittelevat Euroopan sydänmaat luoteeseen - katoliset Ranskaan, Belgiaan ja Etelä-Saksaan, protestantit taas Pohjois-Saksaan, Hollantiin ja Pohjoismaihin. Ortodokseilta ei yleensä edes kysytä. Mitä Eurooppaa joku Romania, Kreikka saati Ukraina on?

Huvittavalla tavalla omaksumme osaksi eurooppalaista narratiivia antiikin pakanallisen Kreikan sekä Rooman ja Bysantin välimerelliset imperiumit, mutta torjumme kiivaasti samasta narratiivista suurimman osan näiden sivilisaatioiden maantieteellisistä perillisistä.

Jos nyt kuitenkin ollaan tarkkoja, niin antiikin kreikkalaisten Europe oli foinikialainen prinsessa - siis nykyisestä Libanonista - jonka häräksi muuntautunut Zeus kävi sieltä ryöstämässä ja asettui sitten Kreetan saarelle. Eli siis Euroopan myytti merkitsi sitä, että aiemmin barbaarinen kulttuuri nouti itselleen vanhan assyrialaisen sivistyksen Levantista. Tästä synteesistä muodostui helleeninen kulttuuri.

Hypätäänpä sitten 1900-luvulle, jolloin koulukirjat opettivat meille, että Euroopan ja Aasian raja kulkee pitkin Uralvuoria, Uraljokea, Kaspianmerta, Ison-Kaukasuksen huippuja, Mustaamerta ja Bosporinsalmea. Tällainen perin sopimuksenvarainen Euroopan määrittely saattoi olla joissain tapauksissa tarkoituksenmukainen, mutta mitään tosiasiallisia rajojahan sillä ei kuvattu. Bosporinsalmi ja Uralin kukkulat eivät ole mitään luonnollisia maantieteellisiä rajoja. Eivät ne ole edes kulttuurisia, uskonnollisia eivätkä poliittisia rajoja, sillä niiden molemmilla puolilla on samaa kansaa, samaa uskontoa ja sama valtio. Bosporin salmen voi ylittää sillan kautta tai vesibussilla alle vartissa ja sen molemmilla rannoilla levittäytyy sama kaupunki, Konstantinopoli eli Istanbul, joka on sekä bysanttilaisella että turkkilaisella kaudellaan ollut yksi Euroopan historian tärkeimmistä kaupungeista.

Kaukasusvuoristo ja Kaspianmeri ovat toki historiassa olleet konkreettisempia luonnollisia rajoja, mutta mihin suuntaan? Kaukasuksen pohjoispuolella olivat muslimialueet, tšerkessien ja tšetšeenien valtiot, kun taas eteläpuolella olivat antiikin ajoista lähtien eurooppalaiseen sivistyspiiriin kuuluneet kristilliset Georgian ja Armenian valtiot. Kaspianmerellä menee todellinen Euroopan ja Aasian raja, sillä Kaukasia ja Keski-Aasia kuuluvat jo selvästi eri kulttuuripiireihin. Euraasian jakaminen länteen ja itään jossain keskellä Venäjän tai Turkin alueita on sen sijaan sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti erittäin hankalaa. On kuitenkin päivänselvää, että Turkki ja Venäjä ovat enemmän Eurooppaa kuin osa Kiinan hallitsemaa aasialaista aluetta.

Islamin myytti

Olen useissa aiemmissa kirjoituksissani käsitellyt islamofobiaa ja islamiin yleisesti liitettyjä vääristeleviä myyttejä, joten en palaa niihin tässä yhteydessä. Nyt kysymys on siitä, voiko muslimienemmistöinen valtio, Turkki, olla osa Eurooppaa. Jos vastaus on ei, silloin meidän on oletettava, että EU:n on tarkoitus olla kristikuntaa uusintava linnake. Tämä on sangen ongelmallista, kun suurin osa kristikunnasta jää joka tapauksessa EU:n ulkopuolelle, sijaiten Amerikoissa, Afrikassa, Australiassa ja myös Aasiassa. Kristinuskon historialliset sydänmaat sijaitsevat sen sijaan Lähi-idässä, Turkissa ja Pohjois-Afrikassa.

Meille on perinteisesti uskoteltu, että kristikunta ja islam muodostavat kaksi täysin eri maailmaa, ja että näiden rajalinjalla kulkee sivilisaatioiden välinen kuilu - ja samalla myös Euroopan etelä- ja itäraja. Koko tämä ajattelutapa on toki erittäin myöhäsyntyisen eurosentrinen ja johtuu siitä, että Euroopan keskiajan historiaa leimasivat kristittyjen ja islamilaisten imperiumien väliset sodat Välimeren alueella ja kaakossa.

Oikeasti kysymys ei siis ole kristikunnan ja islamin levinneisyydestä, vaan historiallisista imperiumeista ja niiden alueista. Kristitythän eivät ole kadonneet mihinkään Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta, vaikka ovatkin islamin yleistymisen jälkeen muuttuneet vähemmistöiksi useimmissa Orientin maissa. Tästä huolimatta Georgia, Armenia ja Etiopia ovat leimallisesti kristillisiä ja Egyptissä, Libanonissa, Syyriassa, Irakissa ja muissakin alueen maissa on miljoonia kristittyjä.

Islamofobit väittävät taajaan, että kristinusko ja islam edustaisivat jollain tavoin toistensa vastakohtia, täysin erilaisia sivilisaatioita. Näinhän asia ei ole, vaan kyse on toinen toisensa lähimmistä naapureista, joilla on samat kulttuuriset ja uskonnolliset juuret. Itse asiassa kristinusko ja islam muodostavat jatkumon Assyrian, Niilinlaakson, Kreikan, Rooman, Bysantin ja Persian kulttuuriperimälle, joka on aikojen saatossa kietoutunut niin monta kertaa itsensä ja toistensa ympäri, että meidän pitäisi puhua näistä yhdessä "läntisenä sivilisaationa", joka monissa suhteissa poikkeaa Induslaaksosta itään sijainneista aasialaisista sivilisaatioista ja niiden hindulaisista, buddhalaisista ja kiinalaisista uskonnoista. Jaakko Hämeen-Anttila on tarkastellut ansiokkaasti läntisen sivilisaation yhteisiä mesopotamialaisia juuria ja välimerellistä kehitystä kirjassaan Mare Nostrum.

Islam on paitsi vaikuttanut, myös ollut fyysisesti läsnä Euroopassa jo kauan. Iberian niemimaalla reconquista ja inkvisitio tuhosivat Andalusian kukoistavan sivistysvaltion ja vieläpä kristinuskoon käännytetyt moriskotkin tapettiin ja pakenivat. Sen sijaan Kaakkois-Euroopassa islamin ja kristinuskon vuorovaikutus säilyi, lähinnä suvaitsevaisen Osmanivaltakunnan ansiosta - Osmanivaltakunta ei, toisin kuin eurooppalaiset aikalaisimperiuminsa, tuhonnut vääräuskoisia hallitsemiltaan alueilta. Turkin lisäksi Balkanilla, Krimillä, Kaukasiassa ja Volgan alueilla on ollut muslimikansoja varhaiskeskiajalta lähtien.

Eurooppalainen islam on ikivanha asia. Osmanivaltakunnan synkretistisistä ja suufilaisista lähtökohdista syntyi Balkanilla ja Mustanmeren ympärillä oma islamilainen perinteensä ja kulttuurinsa, joka monissa suhteissa poikkesi arabimaiden ja myös Persian vastaavista. Lukija voi tässä kohdin kuunnella vaikka tätä bosnialaista suufilaista laulua tunnelman kohotukseksi.

Imperiaalinen myytti

Jatkaakseni edellisestä kohdasta, Turkki on kaikissa muissa paitsi uskonnon perusteella katsottuna Bysantin perillinen. Arabit valloittivat aikanaan pääosan Bysantin alueista, mutta Turkki valtasi ne takaisin Bysantin imperiaalisesta positiosta käsin. Osmanivaltakunnan perustajat olivat vasta myöhään islamiin kääntyneitä turkkilaisia, Anatolian ja Kaspian ylänköjen ratsastajia, joita arabit olivat vuosisatoja pitäneet barbaareina, vähän kuin kreikkalaiset traakialaisia ja daakialaisia tai roomalaiset germaaneja ja slaaveja. Mutta kun turkkilaiset valloittivat arabien ja bysanttilaisten alueita, he omaksuivat ahnaasti näiden kulttuuriset ja teknologiset saavutukset.

Toki jo seldžukit olivat aikanaan tehneet saman ja identifioineet itsensä Roomaan (Rum), jolla he tietysti tarkoittivat Itä-Roomaa eli Bysanttia, Konstantinopolin imperiumia. Mutta seldžukkien valtakunta kaatui mongoleihin ja ruttoon ja kesti jonkin aikaa ennen kuin osmanit olivat elvyttäneet imperiumin. Kun tämä lopulta tapahtui, tuloksena oli yksi maailmanhistorian menestyksellisimmistä ja pitkäaikaisimmista imperiumeista. Kuten niin monissa muissa suhteissa, tässäkin suhteessa Osmanivaltakunta kulki Bysantin kunniakkaissa jalanjäljissä.

Kuten Hellas ja Bysantti aiemmin, myös Osmanivaltakunta perusti suuruutensa synteesiin idän ja lännen välillä. Se omaksui aikansa dynaamisimman ja edistyksellisimmän uskonnon Lähi-idästä, runouden ja taiteen perinteet Persiasta, hallinnon ja byrokratian Bysantilta, merenkulun ja laivaston venetsialaisilta, sotilasteknologiaa saksalaisilta ja niin edelleen. Kauppareitit se omaksui kaikista suunnista, yhdistäen silkkitien Välimeren ja Mustanmeren merikauppaan sekä karavaanireitteihin halki Arabian ja Saharan.

Osmanivaltakuntaa ei kiinnostanut, mitä kansallisuutta tai uskontoa kauppiaat edustivat, kunhan maksoivat veronsa sulttaanille. Juutalaiset, armenialaiset ja kreikkalaiset kauppiaat loivatkin omaisuuksia juuri Osmanivaltakunnan suojissa. Konstantinopolin kreikkalainen aateli, fanariootit, siirtyivät sulttaanin uskollisina vasalleina hallintomiehiksi eripuolille imperiumia, Romaniasta Mesopotamiaan ja Egyptiin.

Kun osmanit ensi kerran tulivat taistelemaan Bosporin länsipuolelle, Balkanille, he tulivat sinne Konstantinopolin kristityn keisarin liittolaisina, työntämään takaisin Bysanttia uhanneet barbaariset serbit ja bulgaarit. Tämän jälkeen turkkilaiset toki vähän kerrassaan jäivät kaikkialle, mihin olivat tulleet, ja kampesivat hallintaansa maakunnan toisensa jälkeen Bysantin "sairaalta mieheltä". Keisari Johannes Kantakouzenos myös naitti tyttärensä Turkin sulttaanille, ja tästä uudesta idän ja lännen liitosta syntynyt poika, sulttaani Mehmet II, valloitti Konstantinopolin ollessaan vain 21-vuotias.

Osmanivaltakunta teki oitis Konstantinopolista oman pääkaupunkinsa. Konstantinoksen eli Kostasin kaupungin nimi turkkilaistui vähitellen Kostanpolista Stambuliksi ja Istanbuliksi. Kuten uusi pääkaupunkinsa, myös Turkki seisoi alusta asti jalat tukevasti kahdella mantereella, ja vartioi siitä lähtien Mustanmeren ja Välimeren välistä Bosporinsalmea.

Osmanivaltakunta alkoi muiden monikansallisten ja uskonnollisesti perusteltujen dynastisten imperiumien tavoin ratkeilla nationalismin ja modernisaation paineessa 1800-luvulla, ja sitä nimiteltiin "Euroopan sairaaksi mieheksi". On huomionarvoista, että vielä tuolloinkin se oli nimenomaan Euroopan sairas mies. Ei siis Aasian eikä edes Lähi-idän sairas mies. Sairaus oli samaa laatua kuin Bysantilla aiemmin: tukahtumista omaan ähkyiseen suuruuteen, voimien menettämistä monien rintamien sodissa ja putoamista laukkaavan modernisaation tahdista. Siitä huolimatta sekä Bysantin että Osmanivaltakunnan kohdalla merkittävää on niiden menestys ja pitkäikäisyys - ei suinkaan niiden lopulta vääjäämätön hajoaminen.

Moderni nationalismi oli lähtenyt Uudesta Maailmasta, rantautunut sitten Länsi-Eurooppaan ja lopulta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla se saattoi Keski- ja Itä-Euroopan sekä Keski-idän uskonnolliset imperiumit skitsofrenian tilaan. Pienet alusmaat keksivät olevansa kansakuntia ja yrittivät kaikin tavoin irtautua imperiumeistaan, ja kilpailevat imperiumit näitä mielellään avustivat, vaikka samaan aikaan tukahduttivat keinolla millä hyvänsä omien alueidensa sisällä vaikuttavia separatisteja.

Lopulta ensimmäisessä maailmansodassa suuri joukko uusia kansallisvaltioita - Suomesta Balkanille ja Kaukasiaan - irrottautui Itävalta-Unkarin, Venäjän ja Turkin imperiumien savuavilta raunioilta. Venäjä ajautui totalitääriseen kommunismiin, kun taas Turkissa kiistattoman uudistusmielinen joskin vallankäytöltään autoritäärinen Kemal Atatürk pelasti mitä pelastettavissa oli ja pelastikin oikein kunnolla. Atatürkin johdolla sulttaani kaadettiin, kalifaatti lakkautettiin ja Turkista tehtiin sekulaari tasavalta. Turkin tasavallan lainsäädäntö kopioitiin sen ajan edistyksellisimmistä malleista Ranskasta, Saksasta, Italiasta ja Sveitsistä. Arabialaisten ja balkanilaisten siirtomaiden menetyskään ei varmasti tehnyt Turkista vähemmän eurooppalaista.

Pääkaupungin siirtäminen Istanbulista "insinöörien kaupunkiin" Ankaraan oli tietoinen irtiotto Bysantin ja Osmanivaltakunnan imperialismista. Turkista tehtiin eurooppalainen kansallisvaltio, se pysytteli toisen maailmansodan ulkopuolella mutta liittoutui Korean sodassa lännen leiriin ja Natoon, johon se toi liittouman toiseksi vahvimman armeijan.

Turkki seurasi eurooppalaisten valtioiden modernisaation valtavirtaa, Venäjä ei. Varmasti Turkin eurooppalainen perimä oli siis valtionmuodostuksenkin suhteen vankemmalla pohjalla kuin 80 vuoden mittaiseen punaiseen painajaiseen vajonneella Venäjällä, joka lisäksi ei tehnyt irtiottoa edeltäjiensä imperialismiin.

Poliittisen kulttuurin myytti

Turkkia herjataan jatkuvasti epämääräisillä viittauksilla epädemokraattisuuteen, autoritäärisyyteen ja sotilasvaltaan. Taustalla on ennen kaikkea vasemmistolainen kritiikki, joka syntyi kylmän sodan aikana leimaamaan kielteisesti Naton liittolaista ja Neuvostoliiton eteläistä patoajaa. On toki totta, että Atatürk ja hänen seuraajansa İsmet İnönü olivat "autoritäärisiä modernisaattoreita", joiden aikana Turkkia lännetettiin ja maallistettiin pakolla. He jättivät kuitenkin perinnökseen läpikotaisin uudistetun modernin yhteiskunnan, joka oli sekä demokratia että markkinatalous.

Ne, jotka syyttävät Turkkia autoritariasta, vertaavat yleensä Atatürkin aikaista Turkkia nykypäivän Suomeen ja Ruotsiin. Sellaisessa vertailussa Turkki näyttää tietysti kovin nationalistiselta autoritarialta. Mutta entä omana aikanaan? Moni ei ollenkaan ymmärrä, että demokratia ja markkinatalous ovat myös Euroopassa varsin uusia asioita, ja Turkki oli kehityksessä mukana varsin tiiviisti.

Itse asiassa Turkki on ollut sekä monipuoluedemokratia että markkinatalousmaa kauemmin kuin enemmistö EU:n jäsenmaista. Nimittäin Espanjan, Portugalin ja Kreikan sotilasdiktatuurit kumottiin vasta 1970- ja 1980-luvuilla, puhumattakaan Itä-Euroopan maista, joista suurin osa ei ollut koskaan nähnyt demokratiaa ennen vuosien 1989-1992 kumouksia. Enemmistö EU:n nykyisistä jäsenmaista on ollut diktatuureja pidempään kuin Turkki!

Turkissa sotilaiden dominoima kansallinen turvallisuusneuvosto hajotti demokraattisesti valittuja hallituksia sotilasvallankaappauksin useaan otteeseen niinä vuosikymmeninä, joina demokratia oli muuallakin Euroopassa varsin hauraissa kantimissa. Turkissa sotilashallinnot kestivät kuitenkin joka kerran korkeintaan yhden vaalikauden (ei siis kuten Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa), jonka jälkeen palattiin vaaleilla takaisin demokraattiseen järjestykseen. Lisäksi Turkin sotilasväliintulot tapahtuivat suurella kansansuosiolla, kun poliittiset puolueet olivat ryvettyneet korruptiossa tai islamismissa.

Viimeisten 20 vuoden aikana sotilaiden rooli on Turkissa väistynyt selvästi taustalle, mikä sopiikin Turkin eurooppalaistumiseen nyt, kun islamistit ovat Erdoğanin johdolla selvästi maltillistuneet Erbakanin ajoista.

Kokoa koskeva myytti

Turkkia vastustetaan usein sillä perusteella, että se on niin iso. Selvästi yli 70 miljoonalla asukkaallaan Turkki olisi EU:n toiseksi suurin jäsenmaa Saksan jälkeen, ja vaikka Turkissakin väestönkasvu on selvästi hidastunut, arvioidaan, että maa ehtii vielä seuraavina vuosikymmeninä mennä niukasti Saksan ohi väkiluvussa.

Jo nyt EU:n jäsenvaltioiden äänimääriä on tasoitettu sillä tavoin, että Saksa ei suurella koollaan pystyisi liikaa dominoimaan. Saksalaisilla on siis yksilöinä suhteessa vähemmän painoarvoa EU:ssa kuin ranskalaisilla, italialaisilla ja pienempien valtioiden kansalaisilla.

Lisäksi voidaan kysyä lipposlaisesti, että mitä sitten? Turkin väkimäärä ei tee siitä EU:ssa yhtään vahvempaa kuin Saksa, Ranska tai mikään muukaan suuri jäsenmaa, vaan aivan kuten näiden, Turkinkin pitäisi EU:ssa liittoutua joidenkin toisten suurten ja useiden pienten kanssa saadakseen tahtonsa läpi. Tähän asti pienet jäsenmaat ovatkin kärsineet siitä, että Saksa ja Ranska ovat voineet kaksistaan liittoutumalla runnoa läpi itselleen tärkeitä asioita. Ei varmaan ole sattumaa, että Saksassa ja Ranskassa Turkin jäsenyyden vastustus on kaikkein suurinta.

Ei liene sekään sattumaa, että Turkin jäsenyyttä puolustavat eniten kolmanneksi suurin jäsenmaa Britannia sekä pragmaattiset protestanttiset Pohjoismaat. Turkin jäsenyys nimittäin lisäisi kilpailua EU:n suurten joukkoon ja murtaisi Ranskan-Saksan akselin kyvyn kaksistaan dominoida koko EU:ta. Jatkossa siis tarvittaisiin useampi iso jäsenmaa kuin kaksi jonkin asian taakse. Tämä lisää Britannian, Italian, Espanjan ja Puolan liikkumavaraa erilaisten liittojen muodostamisessa - ja isojen keskinäisen kilpailun lisääntyminen on yksinomaan hyödyksi Suomen, Baltian ja Hollannin kaltaisille pienille ja keskisuurille jäsenmaille.

Turkin kokoa koskeviin argumentteihin liitetään usein kaksi uhkakuvaa: Mitä jos Turkki on jostain asiasta täysin eri mieltä muun Euroopan kanssa ja halvaannuttaa koko unionin? Ja mitä jos EU:n laajeneminen uhkaa EU:n tiivistymistä, ja federalistinen kehitys siten hidastuu?

Näihin uhkakuviin voidaan vastata tarkastelemalla epämääräisten mielikuvien sijaan poliittista todellisuutta. Viimeisten vuosikymmenten ajan Turkki on ollut kaikissa suurpoliittisissa kysymyksissä lähempänä EU:n keskiarvoa kuin monet EU:n nykyiset jäsenmaat. Toisin sanoen, EU:n nykyisten jäsenmaiden välillä on suurempia poliittisia eroja kuin näiden ja Turkin välillä. On vaikea kuvitella sellaista todella tärkeää poliittista kysymystä, jossa nimenomaan Turkki olisi niin eri mieltä muiden EU-maiden kanssa, että halvauttaisi systeemin. Ainoat tällaiset kysymykset voisivat olla Kypros ja armenialaisten kansanmurha, joihin palaan alempana, ja kerron myös, miksi EU:n ei niihin tule hirttäytyä. Esimerkiksi Venäjän, arabimaiden, Israelin ja Iranin kohdalla Turkki on pikemminkin ollut matalaprofiilinen, pragmaattinen ja poliittisesti korrekti kuin mikään puolalainen flambojantti.

Tähän asti EU:ssa kiukuttelua ovat harjoittaneet lähinnä Kypros, Kreikka, Irlanti ja joissain tapauksissa Puola. Tarkoitan nyt kiukuttelulla sitä, että joku maa asettuu määrätietoisesti ja itsepäisesti Ranskan ja Saksan muiden puolesta sopimaa "yhteistä linjaa" vastaan. Turkki ei ole tällaista erityisesti harrastanut missään niistä kansainvälisistä kokoonpanoista, joissa se on mukana. Niin Natossa, ETYJ:issä, Euroopan neuvostossa, YK:ssa, Mustanmeren yhteisössä kuin Islamilaisten maiden järjestössäkin Turkki on yrittänyt välttää mielikuvia siitä, että se pyrkisi dominoimaan. Turkille arkaluontoisten kysymysten käsittely ei ole johtanut siihen, että Turkki olisi halvauttanut yhteistyön. Esimerkiksi Irakin sodan tapauksessa Turkki oli Saksan ja Ranskan rinnalla Yhdysvaltain linjaa vastaan, mutta kun Yhdysvallat kuitenkin hyökkäsi Irakiin, Turkki tyytyi samanlaisiin vastatoimiin kuin muutkin suuret Euroopan maat, jotka vastustivat Irakin sotaa.

Väite, jonka mukaan Turkin jäsenyys vaarantaisi EU:n syventämisen, on varsin outo. Tämän väitteen esittäjät ovat ilmeisesti tiukan linjan federalisteja, joiden mielestä EU:sta pitäisi kehittää suuri keskusjohdettu Ranska pikemminkin kuin suuri subsidiariteettiperiaatteen Sveitsi. Turkin jäsenyydestä ja sen vastustuksesta tulee tällöin välinearvo ajettaessa omaa EU-poliittista näkemystä - paneurooppalaista tai frankkilaista. Jää täysin epäselväksi, mikä relevanssi nimenomaan Turkilla olisi EU:n kehittämisessä, kun olemme jo todenneet, ettei Turkki ole todennäköinen halvauttaja millekään suurelle poliittiselle kehityshankkeelle EU:ssa. Toki yhteistyöhön Britannian ja Pohjoismaiden kanssa asettuessaan Turkki voisi pysäyttää monia ranskalais-saksalaisia keskusjohtoa lisääviä hankkeita - jos niin haluaisi, mikä ei ole kirkossa kuulutettu.

Päinvastaisessa asetelmassa voisi päinvastoin kuvitella, että monissa "arvokysymyksissä" AKP:n johtama Turkki löytäisi nopeasti yhteisen sävelen katolisten ja kristillisdemokraattisten puolueiden johtamien keski- ja eteläeurooppalaisten hallitusten kanssa, joten Turkin asemoituminen nimenomaan pohjoisten protestanttien liittolaiseksi ei olisi mikään itsestäänselvyys. Jos taas kemalistit olisivat Turkin hallituksen johdossa, löytäisivät he varmasti yhteisen sävelen huivikieltoja ynnä muita puuhaavien ranskalaisten sekularistien kanssa. Turkki siis todennäköisesti pelaisi liittolaisensa kunkin tilanteen mukaan - aivan kuten tekevät kaikki muutkin EU:n jäsenmaat.

Talouden ja köyhyyden myytti

Suurimman osan 1990-lukua ja 2000-luvun alkua, aina uuteen lamaan saakka, Turkki oli yksi Euroopan nopeimmin kasvavista talouksista. 1990-luvulla Turkin talous oli samaa kokoluokkaa kuin Venäjän ja Hollannin - näihin tilastoihin viittasi mm. ministeri Katainen kohua herättäneissä lausunnoissaan vuosi takaperin. Sittemmin toki öljyn ja maakaasun hinnan nousu nosti Venäjän talouden koon reilusti yli Hollannin ja Turkin, ja jälkimmäiset maat kärsivät myös viimeisimmästä lamasta.

Nämä käyrät kertovat erään olennaisen asian Turkin taloudesta: Turkin talous on eurooppalainen, Venäjän talous ei ole. Venäjän talous on käytännössä täysin riippuvainen energiaraaka-aineiden hintatasosta, joka kartellien avulla asetetaan pysyvästi ylikorkeaksi. Maksumiehinä ovat eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset kuluttajat - hyötyjinä Venäjän, Saudi-Arabian ja Iranin autoritääriset hallinnot sekä muutama kansainvälinen suuryhtiö, joilla on hyvät lobbyt länsihallituksissa. Ilman öljypolitiikkaa vallankumous olisi jo kauan sitten iskenyt Moskovaan, Riadiin ja Teheraniin - ennemmin kuin Kiovaan, Beirutiin, Tunisiin ja Kairoon.

Turkilla on monipuolinen vientiteollisuus, valtava pk-yrityssektori sekä mittava palvelusektori. Turkki on eurooppalainen, korkealle kehittynyt palveluyhteiskunta, vaikka sitä vaivaavatkin Itä-Euroopalle tyypilliset taudit: byrokratia, korruptio ja laajat kasvukeskusten ulkopuoliset alikehittyneet alueet.

Siitä on muutama vuosi kun viimeksi olen opiskellut Turkin talouden indikaattorit, joten minunkin tietoni saattavat nyt vuodesta 2008 alkaneiden mullistusten jälkeen olla vanhentuneita, mutta tuolloin Turkin bruttokansantuote asukasta kohti oli vain hieman alempi kuin Romanian ja Bulgarian, jotka siis ovat EU:n jäseniä. Turkkilainen oli huomattavasti vauraampi kuin keskiverto venäläinen, ukrainalainen tai serbialainen. Itse asiassa länsiturkkilainen oli rikkaampi kuin suurin osa Balkania, koska Turkin lukuja painaa alas ennen kaikkea väkirikas ja köyhä Itä-Anatolia.

Vielä kylmän sodan aikana kuilu oli kouriintuntuva Länsi- ja Itä-Turkin välillä. Lännessä oli korskeita moderneja kaupunkeja, kuten Istanbul, Izmir, Edirne ja Ankara, idässä taas köyhiä kurdikyliä ja ylipaisuneita konservatiivisia kaupunkeja, kuten Diyarbakir, Erzurum, Antep ja Urfa. Tämä tilanne kuitenkin muuttui jo läpi koko 1990-luvun.

Ensinnäkin, köyhät maalaiset kaakosta muuttivat sankoin joukoin läntisiin kasvukeskuksiin (samoin kuin etelärannikon turistikaupunkeihin), niin että Istanbulista tuli maailman suurin kurdikaupunki (ja Berliinistä toiseksi suurin). Toiseksi, Turkin talouskasvu alkoi viimein todella saavuttaa köyhän Itä-Anatolian ja Kaakkois-Turkin, niin että 1990-luvun puolivälin jälkeen ja 2000-luvun alussa voitiin sanoa, että Euroopan itäraja liikkui Turkissa itää kohti sadan kilometrin vuosivauhtia. Vuonna 2000 se oli saavuttanut ensimmäiset kaakkoiset suurkaupungit. Adana oli jo täysin modernisoitunut ja Urfa alkanut vähitellen eurooppalaistua. Tämä kehitys on edelleen jatkunut, ja talouskasvu on auttanut silminnähtävästi kehitystä myös kaakkoisilla kurdialueilla. Ei ole varmasti sattumaa, että samaa tahtia alue on myös rauhoittunut ja kurdien oikeudet alkaneet parantua.

Itä-Anatolian ja Kurdistanin köyhiä kaupunkeja ja vanhanaikaisia maalaiskyliä on toki helppo leimata epäeurooppalaisiksi jos niitä verrataan Helsinkiin, Tukholmaan tai hollantilaiseen kylään. Ongelma on se, että Turkkia kauhistelevat eurooppalaiset harvoin tuntevat kunnolla omaa Eurooppaansa. He eivät ole käyneet Britannian Midlandsin pakistanilaiskaupungeissa, Marseillen ja Pariisin arabislummeissa, Tšekin ja Slovakian mustalaiskylissä, Itä-Puolan valkovenäläisissä maalaistaajamissa, Narvanmaan teollisuuskaupungeissa eivätkä varmasti edes Kainuun tyhjentyvissä korpikunnissa. Kun on aikansa matkustellut nykyisen EU:n alueen unohdettujen rajamaiden parissa, pystyy näkemään Diyarbakirin ja Malatyan dynaamisina moderneina kaupunkeina, joissa huomiota kiinnittää enemmän taloudellinen vilkkaus kuin kurjuus.

Turkin talous sopii mainiosti Eurooppaan - siihen Eurooppaan, joka jo on rakennettu. Ennen kaikkea Turkin jäsenyydestä on taloudellista hyötyä sekä Turkille että Euroopalle. Ja tavallinen kansalainen voi miettiä vaikka sitä, että jos Espanjan rantakiinteistöt ovat alkaneet käydä liikaa kukkarolle, EU:n lainsäädännön suomin oikeuksin on ihan kiva tehdä yksityisiä sijoituksia itäiselle Välimerelle.

Maahanmuuttajien myytti

Nykyisin ehkä kaikkein yleisin ja virheellisin Turkin jäsenyyttä vastaan käytetty myytti koskee maahanmuuttajia: meille uskotellaan, että jos Turkki liittyy EU:n jäseneksi, miljoonat turkkilaiset ryntäävät heti muuttamaan Suomeen ja Länsi-Eurooppaan. Historiatietoisempi muistaa vielä, että meitä peloteltiin samalla tavoin aikoinaan espanjalaisten, portugalilaisten ja kreikkalaisten ryntäyksellä, ja myöhemmin itäeurooppalaisten ryntäyksellä, puolalaisilla putkimiehillä ja saksalaisilla, jotka ostaisivat kaikki Suomen rantatontit.

Itse asiassa Espanjan, Portugalin ja Kreikan jäsenyydet johtivat siihen, että monia Keski-Eurooppaan muuttaneita eteläeurooppalaisia siirtotyöläisiä muutti kotimaidensa vaurastumisen myötä takaisin. En ole myöskään huomannut, että puolalaiset ja baltit olisivat romahduttaneet Länsi-Euroopan talouksia, pikemminkin päinvastoin, Puola taisi olla ainoa Euroopan maa, joka teki viime lamavuosinakin voittoa. Monet puolalaiset lähtivät ylivelkaantuneesta Irlannista takaisin Puolaan. Ja mitä Suomen rantatontteihin tulee, saksalaiset eivät välittäneetkään niitä ostaa, mutta nyt kun venäläiset ostavat, monet ovat kauhuissaan. Eikä Venäjä ole edes EU:ssa.

Itse asiassa jo miljoonia turkkilaisia on muuttanut pysyvästi EU-alueelle, etenkin Saksaan, Itävaltaan, Hollantiin ja Belgiaan, mutta myös Ruotsiin ja joitakin kaukaiseen Suomeenkin. Tämä kaikki on tapahtunut ilman että Turkki olisi EU:n jäsen. Päinvastoin se, että Turkki on EU:n ulkopuolella, on johtanut siihen, että yhteistyö Turkin viranomaisten kanssa on hieman hankalampaa, minkä vuoksi esimerkiksi rikoksiin syyllistyneiden ja ääriliikkeisiin kuuluvien Turkin kansalaisten palauttaminen kotimaahansa on ollut vaikeampaa. Jos Turkki olisi mukana Dublinin sopimuksessa, kaikki Turkin kautta EU-maihin tulleet aiheettomat turvapaikanhakijat voitaisiin palauttaa Turkkiin yhtä helposti kuin heitä nykyisin palautetaan Saksaan, Italiaan ja Ruotsiin.

Toki Turkista voisi tulla ihmisiä muihin Euroopan maihin töihin, opiskelemaan ja yrittäjiksi. Miksei? Ainakaan Suomessa turkkilaiset eivät ole tuottaneet erityisiä ongelmia. Suurin osa on työllistynyt ja monet toimivat yrittäjinä, hyödyttäen Suomen taloutta. EU-jäsenyyden myötä myös esimerkiksi suomalaisten eläkeläisten olisi helpompi halutessaan muuttaa halvemman hintatason Turkkiin nauttimaan ilmastosta ja toimivasta palvelukulttuurista.

Turkin EU-jäsenyyden estäminen ei mitenkään estäisi turkkilaisten maahanmuuttoa EU-maihin, mutta Turkin EU-jäsenyys voisi huomattavasti auttaa kanavoimaan sen taloudellisesti myönteisellä tavalla ja myöskin tehdä liikkuvuudesta vastavuoroista, molempia osapuolia hyödyttävää. Turkin pitäminen EU:n ulkopuolella lisää lähinnä kielteisen aineksen muuttoa EU-maihin. Turkin äärivasemmisto ja islamistit samoin kuin Turkin järjestäytynyt rikollisuus toimivatkin nykyisin suuressa määrin Länsi-Euroopasta käsin. Tähän ongelmaan vaikuttamisessa Turkin EU-jäsenyys olisi yksinomaan myönteinen asia.

Islamismin myytti

Kun Recep Tayyip Erdoğan perusti vuonna 2001 AKP-puolueen (Adalet ve Kalkınma Partisi), Euroopassa tapahtui yllättävä keikahdus suhtautumisessa Turkkiin. Kylmän sodan aikana vasemmisto oli vihannut Turkkia ja yrittänyt leimata sen fasistiseksi, koska Turkki oli liitossa Amerikan kanssa ja sorti äärivasemmistolaisia terroristeja. Oikeisto sen sijaan oli suhtautunut Turkkiin pragmaattisen myönteisesti, muistellen Atatürkin aikoja ja nähden Turkin tärkeänä liittolaisena Israelille. AKP:n nopea nousu Turkin suurimmaksi puolueeksi - mikä perustui ennen kaikkea Turkin oloissa ainutlaatuiseen panostamiseen kenttätasoon ja maaseutuun - ja puolueen vaalivoitto vuonna 2002 johtivat kuitenkin asennemuutokseen Euroopassa.

Äkkiä kemalistista nationalismia inhonneet vasemmistopuolueet muuttivatkin linjaansa huomattavasti myönteisemmäksi Turkin suhteen, ja vastaavasti kristillinen ja maahanmuuttokriittinen oikeisto äityivät riehumaan suorastaan hysteerisesti Turkkia vastaan, pelotellen islamistien aivan varmalla valtaannousulla. Mutta miten kävikään, ääni Erdoğanin kellossa oli muuttunut. Vielä Istanbulin pormestarina hän oli vaatinut Turkkia irti Natosta, EU-hankkeesta luopumista, diplomaattisuhteiden katkaisemista Israeliin sekä suhteiden avaamista Iraniin ja Hamasiin. Vuonna 1997 hän sai neljän kuukauden vankilatuomion islamistisen runon lukemisesta.

Valtaan noustuaan AKP oli kuitenkin huomattavasti maltillistunut Erbakanin ajoista. Erdoğan linjasi nyt, että puolue oli "eurooppalainen konservatiivipuolue, kuten kristillisdemokraatit Saksassa". Oltiinpa mitä mieltä tahansa AKP:n harjoittamasta politiikasta, johon on kuulunut mm. Irakin sodan vastustaminen, Israelin arvosteleminen ja islamilaisuuden aiempaa suurempi esiin tuominen turkkilaisessa yhteiskunnassa, ainakaan eurooppalaisten julkilausuttuja kauhukuvia se ei toteuttanut. Varkailta ei ryhdytty katkomaan käsiä, turkkilaisnaiset eivät pukeudu burqaan, Turkki ei ole eronnut Natosta, ei haudannut EU-hankettaan eikä katkaissut diplomaattisuhteita Israeliin. Itse asiassa AKP:n irtiotto kemalistien politiikasta on verrattavissa Euroopan suurten valtioiden poliittiseen suhdannevaihteluun.

Turkkilaiset islamistit, kuten Erdoğan ja suufilainen filantrooppi Fethullah Gülen, ovat itse asiassa saattaneet tehdä suuren palveluksen maailmalle näyttämällä, että islamistista politiikkaa voi tehdä myös rauhanomaisilla, demokratiaan sitoutuneilla, koulutukseen ja aluekehitykseen panostavilla keinoilla - ei siis vain räyhäämällä, riehumalla, salaliittoteorioilla ja pommeilla.

Ihmisoikeuksien myytti

Turkkia suomitaan todella paljon ihmisoikeuksista. Tämä johtuu kahdesta asiasta. Ensinnäkään Turkissa kaikki ei ole suinkaan kunnossa ihmisoikeuksien alalla, minkä vuoksi ongelmia on. Toiseksi, Turkki on vapaa maa, jossa ovat vallalla sananvapaus ja yhdistysvapaus - tämä tarkoittaa, että yksittäisetkin poliisiasemilla sattuneet tapaukset tulevat raportoiduksi tehokkaasti ja levitetyiksi läntiseen maailmaan.

Jos Turkin ihmisoikeusongelmia tarkastellaan objektiivisesti, joudutaan sen kiusallisen tosiasian eteen, että EU haukkuu Turkkia asioista, jotka eivät ole kunnossa edes EU:n nykyisissä jäsenmaissa. Turkkia haukutaan esimerkiksi siitä, kuinka terrorismirikoksista pidätettyjä ja vangittuja kohdellaan, vaikka samaan aikaan samoja ihmisoikeusrikkomuksia tehdään Britannian ja Ranskan toimesta, puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu poliisiasemilla ja turvallisuuspalveluissa monissa entisen Itä-Euroopan maissa.

Turkin ihmisoikeusongelmista ei tietenkään pidä vaieta, mutta voidaanko niitä pitää esteenä EU-jäsenyydelle, jos EU:n nykyiset jäsenvaltiot eivät kunnioita ihmisoikeuksia vastaavissa tapauksissa? Terrorismintorjunta ei aina ole mukavaa kyläpoliisipuuhastelua eivätkä poliisiasemien "asiakkaat" aina suinkaan viattomia ja sinisilmäisiä uhreja. Kurdien PKK ja Turkin useat pienet äärivasemmistolaiset, äärioikeistolaiset ja pari ääri-islamilaista järjestöä eivät ole mitään puhtaita pulmusia, niin kuin eivät ole myöskään Espanjan baskien ETA, Ranskan korsikalaisjärjestöt tai Pohjois-Irlannin IRA.

Länsi-Euroopassa myös usein ummistetaan silmät siltä, että Turkki itse asiassa on tehnyt todella paljon uudistuksia ja parannuksia oikeuslaitoksessaan, poliisien kouluttamisessa ja erityisesti kurdien asemassa. Muutokset tällaisissa asioissa eivät tapahdu yön yli, mutta Turkissa ne ovat ihan oikeasti tapahtuneet. Nykyinen Turkki ei ole enää sama kuin vaikkapa 1980-luvulla kylmän sodan rintamamaana.

Naisten myytti

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa uppoaa yleisöön moni sellainenkin myytti, joka ei sattuneista syistä menisi läpi Italiassa tai Espanjassa. Turkki on välimerellinen machokulttuuri, perhe- ja sukukeskeinen yhteiskunta. Kun isä, vanhempi veli tai aviomies sanoo sanansa, niin se on sitten siinä, paitsi jos isoisä tai anoppi sen kumoaa. Vanhempia ihmisiä kunnioitetaan.

Kun suomalaiset turistinaiset vierailevat Alanyassa ja Marmariksessa, heitä vastassa on suuri määrä usein maaseudulta kotoisin olevia nuoria miehiä, jotka tekevät itsensä tykö paremman elämän toivossa. Suomalainen mies saa ajoittain osakseen samanlaista kiinnostusta vastakkaisen sukupuolen taholta vieraillessaan Venäjällä tai Itä-Euroopassa. On kuitenkin naurettavaa väittää vakavalla naamalla, että turkkilaiset miehet veisivät kaikki meidän naiset, ja venäläisnaiset vievät meidän miehet. Sitäpaitsi avioliiton kautta tapahtuva maahanmuutto johtaa yleensä paljon parempaan kotoutumiseen kuin turvapaikanhaku. Jos molemmat osapuolet saavat, mitä haluavat, niin mikäs siinä?

Eduskunnassa nostettiin taannoin Ahtisaaren Turkki-raporttia vastaan kysymys naisiin kohdistuvasta kotiväkivallasta Turkissa, mutta kun asiaa tutkittiin vähän tarkemmin, kävi ilmi, että Turkissa naisiin kohdistuva kotiväkivalta oli tosiaan huolestuttavan korkealla tasolla - nimittäin samalla tasolla kuin Suomessa. Joviaalina miehenä Ahtisaari ehdottikin, että ehkä Suomen ja Turkin pitäisi muodostaa yhteinen komitea tätä ongelmaa ratkomaan.

Turkin vastustajat ovat nostaneet esille myös naisten lukutaidottomuuden korkean prosentin Turkissa. Totta tosiaan, luku on lähes sama kuin Kreikalla ja Maltalla, ja ottaen huomioon Turkin suuret alueelliset erot, länsiturkkilaiset naiset ovat siis keskimäärin paremmin lukutaitoisia ja paremmin koulutettuja kuin EU:n jäsenmaiden Kreikan ja Maltan naiset.

Monet Turkkia vastaan käytetyt argumentit saavat aivan uuden luonteen, jos niitä ryhdytään soveltamaan EU:n nykyisiin jäsenmaihin. Mahtaisiko EU:hun jäädä muita jäseniä kuin Pohjoismaat jos kaikki Turkin vastustajien vaatimukset huomioitaisiin?

Armenialaisten myytti

Suomeenkin on rantautunut 2000-luvulla armenialaisen diasporan ja kristillisten piirien suosima vetoaminen sadan vuoden takaisiin armenialaisten joukkovainoihin hajoavassa Osmanivaltakunnassa. Armenialaisten kansanmurhasta pidetään paljon ääntä samalla kun samanaikaisesti tapahtuneet muslimikansojen - erityisesti tšerkessien, krimintataarien, tšetšeenien, adžaarien, Balkanin muslimikansojen mutta myös turkkilaisten ja kurdien - joukkovainot vaietaan. Tasapainoisemman kuvan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tapahtumista saa tämän esityksen viimeisellä sivulla olevasta kartasta. Siis aikakauden aikana häädettiin kotiseudultaan viisi miljoonaa muslimia ja vajaat kaksi miljoonaa kristittyä. Me kuulemme vain jälkimmäisistä.

Armenialaisten kansanmurhasta kiehuvat ennen kaikkea ulkoarmenialaiset. Armenian armenialaisille Turkki on läheisin länsimaa ja siellä käydään vierastyöläisinä. Kirjoitin joitain havaintoja viime kesän matkaltani Armeniaan täällä. Ulkoarmenialaiset ovat tehneet kansanmurhan narratiivistä osan marttyyri-identiteettiä, josta näyttää nykyisin olevan käsittämättömän vaikeaa irrota.

Olennaista ei ole kuitenkaan pohtia sitä, kenen ja miten pitäisi pyytää anteeksi sadan vuoden takaisia tapahtumia, vaan kysyä, miksi ylipäätään sadan vuoden takainen tapahtuma olisi este nykyisen Turkin jäsenyydelle EU:ssa. Kukaan silloisesta kansanmurhasta vastuussa ollut henkilö - ei käskyjen antaja eikä niiden toteuttaja - ole nykyisin elossa eikä nykyisiltä turkkilaisilta voida vaatia vastuuta siitä, mitä heidän esi-isänsä ovat ehkä tehneet. Ei ainakaan, jos muilta valtioilta ei vaadita vastuun ottamista paljon myöhemmistä kansanmurhista ja vainoista, joihin vastuulliset henkilöt ovat edelleen vallassa.

Vastenmielisintä asiassa on se, että armenialaiset ovat itse tehneet 1980-luvun lopussa ja 1990-luvulla naapureilleen sitä samaa, mistä syyttävät turkkilaisia. Armenia miehittää yhä tänä päivänä Karabahin aluetta, 20 prosenttia Azerbaidžanin pinta-alasta ja satojatuhansia azereja joutui pakenemaan kodeistaan armenialaisjoukkojen toimeenpaneman miehityksen ja etnisen puhdistuksen vuoksi. Kuinka armenialaisten puolustajilla on otsaa tänä päivänä hyökätä nykyturkkilaisten kimppuun sadan vuoden takaisista tapahtumista ja samaan aikaan vaieta täydellisesti yhä käynnissä olevasta vääryydestä?

On myös mielenkiintoista, että sadan vuoden takaiset tapahtumat ovat yhtäkkiä este Turkin EU-jäsenyydelle, mutta 1990-luvun tapahtumat eivät ole este Serbian, Makedonian tai Kroatian jäsenyydelle. Kukaan ei kiistä Saksan EU-jäsenyyttä 1940-luvun tapahtumien vuoksi, Espanjan jäsenyyttä Francon aikaisten asioiden vuoksi, tai Ranskan jäsenyyttä hugenottien ja kataarien tuhoamisen tai Algerian sodan vuoksi. Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea eurooppalaiset siirtomaavallat tekivät vielä 1900-luvun alkupuoliskolla siirtomaissaan.

Mainittakoon vielä, että Turkissa maan historiaa ja sen kipukohtiakin on käsitelty varsin avoimesti ja laajasti. Samaa ei voi sanoa kaikista Euroopan maista, varsinkaan itäeurooppalaisista.

Kurdien myytti

Turkkia arvostellaan usein ja myös aiheellisesti suurimman etnisen vähemmistönsä, kurdien, kohtelusta. Kun Osmanivaltakunnan maita aikoinaan 1900-luvun alussa jaettiin, kurdit jäivät jaossa osattomiksi. Heidän maansa pilkottiin Turkin, Iranin, Irakin ja Syyrian kesken eikä mikään näistä maista halunnut antaa kurdeille autonomiaa tai erillisoikeuksia. Kaikki neljä maata ovat eri aikoina pyrkineet kurdien assimiloimiseen, mutta kurdit ovat tehokkaasti tätä vastustaneet.

Kylmän sodan aikana kurdikysymys politisoitui, kun Neuvostoliitto ryhtyi kouluttamaan ja tukemaan stalinistista PKK:ta epävakauttaakseen Turkkia. Niin ikään Turkki, Iran, Irak ja Syyria tukivat toistensa alueilla toimineita kurdiliikkeitä salaisessa sodassa. Kurdeilta itseltään puuttui kansallinen yhtenäisyys ja he taistelivat milloin kenenkin tukemina toisiaan vastaan.

Koska äärivasemmistolaiset kurdijärjestöt etabloivat itsensä kylmän sodan aikana Länsi-Eurooppaan, hankkivat osuutensa järjestäytyneen rikollisuuden verkostoista sekä hyödylliset idioottinsa länsieurooppalaisesta älymystöstä, Euroopassa alettiin kuvitella, että PKK edustaa kurdeja ja että se on jonkinlainen ihmisoikeusjärjestö. Todellisuudessa PKK oli ja on yhä äärivasemmistolainen taistelujärjestö, joka ei suvaitse toisinajattelua omassa piirissään ja jonka tuhansista uhreista useimmat ovat kurdeja.

Samaan aikaan kun Kaakkois-Turkin taloudellinen tilanne parani 1990-luvun mittaan, parani merkittävästi myös kurdien asema. Ei olekaan yllättävää, että samaan aikaan nähtiin PKK:n ja sen bulvaanien kannatuksen heikkeneminen Turkin kurdien keskuudessa - puhumattakaan Irakin ja Syyrian kurdeista, näissä maissa kun PKK:n kilpailija KDP sai Irakin sodan myötä vahvemman aseman.

Useilla matkoillani Turkin Kurdistanissa 2000-luvulla olen huomannut kurdikielen ja kurdien kansallisen identiteetin aseman huomattavan parantumisen. Kurdeilla on nyt omat kanavat ja opetuskin sallitaan, kurdikielistä kirjallisuutta löytyy turkkilaisista kirjakaupoista ja lehtiä lehtikioskeilta. Kurdipuolueiden toimistot ovat avoimesti esillä kurdienemmistöisissä kaupungeissa. Lukija voi tutustua lyhyihin huomioihini Kurdistanista ja Itä-Anatoliasta tämän blogin kesäkuun 2008 alta.

Kristittyjen myytti

Turkkia vastaan kampanjoivat aktivistit väittävät usein, että kristityt ovat Turkissa jatkuvasti "mittavan vainon kohteena". Tähän on pakko todeta, että nämä vainot tapahtuivat pääosin jo 1800-luvulla, jolloin Turkin käydessä sotia Venäjää ja muita alueilleen tunkeutuvia vihollisia vastaan, Anatolian paikalliset kristityt väestöt joutuivat maksamaan tästä imperiaalisesta politiikasta karun hinnan: armenialaisten lisäksi myös suurin osa Turkin assyrialaisista ja Pontoksen kreikkalaisista pakeni Lähi-itään ja Eurooppaan.

Kreikka ja Turkki päätyivät rauhansopimuksessaan väestöjen vaihtamiseen, mikä pääsääntöisesti tapahtui ilman, että väestöiltä itseltään kysyttiin. Jako tapahtui uskonnon perusteella. Niinpä sadattuhannet tai jopa miljoonat muslimit joutuivat lähtemään Balkanilta, joka oli ollut heidän kotiseutuaan satojen vuosien ajan, ja vastaavasti sadattuhannet tai pari miljoonaa kristittyä joutuivat lähtemään niin ikään vuosisataisilta kotikonnuiltaan Anatoliasta. Tragikoomisinta tässä oli se, että väestönvaihdon myötä Kreikkaan päätyi turkinkielisiä kristittyjä, ja vastaavasti Turkkiin bulgaareja, valakkeja ja kreikankielisiä muslimeja.

Kreikka asutti näitä evakkoja pohjoisosiinsa, jotka oli tyhjennetty turkkilaisista ja bulgaareista käydyissä sodissa. Kävin itse 1990-luvulla Rodopivuoriston kylissä, joiden väestö puhui äidinkielenään bulgaaria, pomakkia tai turkkia. Emäntänämme toiminut tyttö, joka oli kova makedoniankreikkalainen nationalisti, oli vihainen, kun hänen isoäitinsä kehtasi puhua vieraiden kuullen turkkia; tiuski isoäidille, joka puhkesi tästä kyyneliin, koska oli niin vanha, että pakko-opittu kreikka tahtoi unohtua. Muuan toinen väestönvaihdot kokenut ystäväni on armenialainen, joka syntyi Libanonin passilla Jordaniassa, kasvoi ja eli suurimman osan ikäänsä Kreikassa ja muutti sitten Britanniaan. Hän puhui veljensä kanssa kreikkaa, äitinsä kanssa armeniaa, isoäitinsä kanssa turkkia ja meidän muiden kanssa pääosin englantia, vaikka osasikin myös arabiaa, venäjää, saksaa, persiaa ja ranskaa.

1800-luvun ja 1900-luvun alun traagisten tapahtumien pitkin poikin aluetta heittelemien perheiden jälkeläisistä osa on luonut kansanmurhista ja menneisyyden kauhuista osan nykyistä kansallista identiteettiään. Ehkä se auttaa pitämään armenialaista ja assyrialaista diasporaa koossa, kun perhe on hajallaan pitkin Lähi-itää, Eurooppaa, Amerikkaa ja Australiaa. Tätä ymmärrettävää historiallista nostalgiaa ei kuitenkaan pidä sotkea nykypäivän politiikan valintoihin. Suomalaisillakin on oltava oikeus muistella miehitettyä Karjalaa ja niitä isovanhempiamme, jotka tulivat Laatokan rannoilta tai Viipurista. Sen ei kuitenkaan pidä antaa sumentaa aivoja nykypäivän valinnoilta. Lähikahvilan venäläinen omistaja ei ole vastuussa Stalinin teoista eikä Karjalan kysymys saa minua vaatimaan hänen karkottamistaan.

Turkki ei muuten ole todellakaan ollut vain pakolaisten lähtömaa, vaan se on ottanut vastaan ja tarjonnut uuden elämän miljoonille vainoja paenneille ihmisille - turkkilaisille ja monille muille. Espanjan inkvisitiota paenneet juutalaiset ladinon puhujat asettuivat Istanbuliin. Alkaen krimintataareista ja tšerkesseistä, Turkki oli se maa, johon Venäjän imperiumin toimeenpanemia kansanmurhia pakenevat ihmiset tulivat. Turkki otti niin ikään vastaan miljoonia pakolaisia Balkanin sodista.

Monet kurdit pakenivat Saddamin Irakista ja islamistisesta Iranista Turkkiin. Yhä tänä päivänä Turkkiin tulee paljon pakolaisia: kurdeja, afgaaneja, tšetšeenejä ja persialaisia. Myös kristityille maanpakolaisille Turkki tarjosi aikoinaan suojan; Venäjän ja Itävalta-Unkarin hallintoja paenneille liberaaleille. Istanbulissa vaikuttivat eurooppalaisista vapaustaistelijoista mm. puolalainen Adam Mickiewicz ja unkarilainen Lajos Kossuth, puhumattakaan bolševikkeja vastustaneista venäläisistä maanpakolaisista 1900-luvun alkupuolella.

Venäjän myytti

Turkkia vertaillaan usein Venäjään. Molemmat ovat entisiä keisarikuntia ja Euroopan itälaidan suurvaltoja, joiden alueella jossain Euroopan itäraja kulkee - kukaan ei vain oikein osaa sitä rajaa aivan tarkalleen sijoittaa. Molemmilla on kiistaton sijansa Euroopan historiassa ja kulttuurissa. Molempia on pelätty, kauhisteltu ja ajoittain ihailtukin. Välimeren ja Mustanmeren välissä seisova Istanbul ja Itämeren pohjukan Pietari ovat hurmanneet kauppiaita ja intellektuelleja. Molemmat kaupungit ovat olleet valtakuntiensa ikkunoita länteen ja päinvastoin länsieurooppalaisten ikkunoita mystiseen itään.

Ei kuitenkaan ole totta väittää, että jos Turkki hyväksyttäisiin EU:hun niin silloin Venäjäkin pitäisi. Miksi pitäisi? EU on ennen kaikkea eurooppalainen demokraattisten markkinatalouksien unioni. Turkki on demokratia ja avoin markkinatalous - Venäjä ei ole kumpaakaan, vaikka sekin on toki kehittynyt paljon verrattuna Neuvostoliiton aikoihin. Koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan Turkki on ollut moderni eurooppalaiseen malliin järjestetty valtio, jossa on ollut toimiva demokraattinen monipuoluejärjestelmä ja markkinatalous. Venäjä taas on ollut suljettu totalitäärinen diktatuuri, joka vapautui hetkeksi talouskaaokseen 1990-luvulla, mutta palasi sitten takaisin autoritääriseen ja militaristiseen imperialismiin.

Turkki on halukas sopeutumaan EU:n muiden jäsenmaiden kanssa samanlaisiin pelisääntöihin, ja on itse asiassa sopeutunut jo nykyisin, vaikkei jäsenyys olekaan toteutunut. Venäjä ei missään tapauksessa ole halukas hyväksymään samanarvoista asemaa muihin Euroopan valtioihin nähden. Venäjä haluaa olla suvereeni suurvalta, joka tekee mitä lystää. Venäjä ei ylipäätään edes halua EU:n jäseneksi, joten tässäkin mielessä asialla spekulointi on parasta jättää aikaan, jolloin Venäjä toden teolla muuttaa luonnettaan (ja suhtautumistaan pienempiin naapurimaihinsa).

Turkin ja Venäjän vertailussa on erityisen tärkeää se, minkäluonteinen valtioliitto EU on. EU on eurooppalainen rauhanliike, joka tähtää kansalaisten ja kaupan vapauteen alueellaan. On aivan selvää, että ainoastaan demokraattiset markkinatalousmaat voivat olla tällaisen unionin jäseniä. Sen sijaan uskonnolla ei ole väliä, koska EU:n poliittiseen kulttuuriin kuuluu Turkin tavoin sekularismi - valtiovallan ja uskonnon pitäminen sopivasti erillään toisistaan, vaikka uskonnoista kumpuavat arvot saavat toki näkyä ihmisten normaalissa elämässä ja moraalissa. Sekularismi ei tarkoita ateismia eikä militanttia uskonnon vähättelyä - se tarkoittaa neutraalia suhtautumista uskontoon; politiikkaa ei tule sotkea uskonasioihin.

Näissä suhteissa on paljon vaikeampi kuvitella Serbian kykyä sopeutua EU-jäsenyyteen kuin Turkin kykyä. Uskon tosin, että Serbiakin suhteellisen pienenä maana pääsee vielä eroon historiansa pimeistä varjoista ja liittyy eurooppalaiseen perheeseen.

Kyproksen myytti

Viimeisenä kohtana käsittelen EU:n ja Turkin konkreettista kipupistettä, Kyprosta. Tämä on se todennäköisin kysymys, jossa EU:n enemmistön ja Turkin näkökannat voisivat jyrkästi poiketa toisistaan.

Kun Kreikan sotilasjuntta ja sen kyproslaiset agentit masinoivat aikanaan vallankaappauksen Kyproksella vuonna 1974 ja aloittivat etniset puhdistukset turkkilaisväestöä vastaan, Turkki teki sen, mihin sillä oli sekä moraalinen että kansainvälis-oikeudellinen oikeus: sotilaallisen väliintulon. Asiasta päätti Turkkia tuolloin hallinnut pääministeri Bülent Ecevitin hallitus. Ecevit johti sosiaalidemokraattista puoluetta.

Moraalinen oikeus Turkilla oli siksi, että Kyproksen konfliktin aloittivat kreikkalaiset ja kysymyksessä oli Turkin väliintulon aikaan humanitäärinen kriisi. Turkilla oli asialleen myös kansainvälisen oikeuden mandaatti, sillä Turkki, Kreikka ja Britannia olivat kaikki mandatoituja Kyproksen suojeluvalloiksi, joilla oli oikeus puuttua Kyproksen tilanteeseen, jos toinen sopimusosapuoli - tässä tapauksessa Kreikan juntta kyproslaisine agentteineen - rikkoi sopimusta.

Turkin sotilasväliintulon ansiosta kyproksenturkkilaiset pelastuivat kansanmurhalta, sotilasjuntan seikkailijat häädettiin maasta ja Kreikan sotilasjuntta kaatui. Kypros jaettiin kahtia kreikkalaiseen etelään ja turkkilaiseen pohjoiseen, mutta Turkki jäi ainoaksi maaksi, joka oli tunnustanut Pohjois-Kyproksen. Kuitenkin sekä Etelä- että Pohjois-Kypros demokratisoituivat eikä sotaan enää päädytty.

Vuonna 2004 Turkin hallitus oli valmis hyväksymään miehityksestä luopumisen ja Kyproksen saaren yhdistämisen yhteen valtioon. Sekä Turkki että Pohjois-Kypros olivat valmiit pitkin hampain hyväksymään ns. Annanin suunnitelman. Sen sijaan Ranskan ja Venäjän agitoimana kommunistijohdossa ollut Etelä-Kypros torjui suunnitelman. Kyproksenkreikkalaisia kehotettiin torjumaan suunnitelma, jotta Turkki ei pääsisi EU:hun. Samalla Kreikka ilmoitti blokkaavansa kaikkien kahdeksan Itä-Euroopan maan ja Maltan EU-jäsenyyden mikäli Etelä-Kyprosta ei hyväksyttäisi EU:n jäseneksi.

EU hyväksyi Kyproksen jäsenekseen, vaikka se oli torjunut saaren yhdistämisen rauhanomaisella ratkaisulla ja siten luonut EU:n sisään pysyvän pattitilanteen, jossa Turkkikaan ei tietenkään voinut yksipuolisesti vetäytyä Pohjois-Kyprokselta. EU-jäsenyyden saaneena Etelä-Kyproksella ei ole enää mitään insentiiviä ratkaista Kyproksen pattitilannetta. Vastaavasti EU:n ulkopuolelle jätettynä Turkilla ei ole mitään insentiiviä hylätä kyproksenturkkilaisia.

Kyproksen jäsenyys oli EU:lta ilmeinen virhe; jäsenyys olisi pitänyt asettaa palkinnoksi oikeasta äänestystuloksesta Annanin suunnitelmaan, mutta nyt Kyprosta käytettiinkin aseena Turkin pitämiseksi EU:sta ulkona. Tämä tarkoittaa de facto Pohjois-Kyproksen pysymistä itsenäisenä ja konfliktin pysymistä ratkaisemattomana. Toivottavasti eurooppalaiset eivät toista virhettään Balkanilla, vaan asettavat Kosovon tunnustamisen ehdoksi, että Serbian kanssa neuvotellaan jäsenyydestä.

* * *

PS. Uutisten mukaan Libyan oppositio on vapauttanut tänään myös Zawiyan kaupungin ja suuri osa maailmastakin näyttää vihdoin kääntäneen selkänsä Qaddafille. Radio kertoi juuri, että Venäjälle on tullut miljardien tappiot asekaupan menetyksistä Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä, joilla alueilla Venäjä on tietysti ollut vuosikymmenet diktaattorien tärkein aseistaja. Toisaalta uudet demokratiat tulevat olemaan hauraita vuosikausia ja aseille löytyy varmasti vastedeskin ostajia.

Hullu mies liekehtivässä norsunluutornissa

Jos Salman Rushdiea on uskominen niin alkuperäinen norsunluutorni oli Intian Mogulivaltakunnan keisari Akbarin rakennuttama. Sittemmin sillä on viitattu ympäröivästä todellisuudestaan vieraantuneisiin hallitsijoihin ja myöhemmin akateemikkoihin. Tällä hetkellä Libyan torni on liekeissä ja tornin huipulla riehuu vaarallinen sekopää.

Itseään "Libyan suuren kansanjumhuriyyan veljelliseksi everstiksi" tituleeraava Muammar al-Qaddafi lienee nykyajan absurdeimpia diktaattoreita, jonka todellisuudesta vieraantuneille houreille ovat vetäneet vertoja ainoastaan Pohjois-Korean johtajien omintakeinen tyyli ja Turkmenistanin jo menehtynyt Türkmenbashi.

Jos Qaddafi todella joskus uskoi olevansa kansalaistensa veli, hän on silloin ensisijaisesti veljesmurhaaja. Kuluneen viikon tapahtumien valossa erään arabiystäväni naamakirjassa jo monta päivää sitten esittämä raivostunut kommentti on enemmän kuin ymmärrettävä: "Tämän sekopään kohdalla ei saa enää riittää Ben Alin ja Mubarakin kohtalo. Libyan kansa ei saa tyytyä vähempään kuin että Qaddafi hirtetään lyhtypylvääseen." Itse asiassa arabiystäväni ovat viime päivinä reagoineet Libyan uutiskuviin paljon voimakkaammillakin sanoilla, mutta se kaikki ei ole painokelpoista.

Libyasta viime päivinä itärajan yli Egyptiin salakuljetetut amatöörivideot ovat järkyttävää katsottavaa: kaduilla lojuu satoja ruumiita, varuskunnissa on teloitettu kymmeniä sotilaita, jotka kieltäytyivät ampumasta omaa kansaansa. Qaddafi kutsui eilisessä puheessaan "veljiään" rotiksi, jotka on hävitettävä maan päältä kuin tuholaiset. Näyttää kuitenkin siltä, että yhä useammat rotat ovat jättäneet hourailevan hullun uppoavan laivan ja Qaddafi tulee itse olemaan se, joka hävitetään. En usko, että Libyan kansalta heruu kovin paljon armoa Qaddafille, jos hän jää elävänä kiinni.

Libyan valtiontelevision lähetykset tapasivat alkaa maapallosta, joka pyöri mahtipontisen musiikin tahdissa ja pysähtyi sitten Libyan kohdalle. Libyasta kohosi Qaddafin tajunnanvirrasta koottu Vihreä kirja taivaalle, avautui, ja sieltä levisi sitten vihreä valo kaikkialle maailmaan. Nuorena opiskelijana luin kerran pitkällä automatkalla Ruotsin halki tuota Vihreää kirjaa, ja muistan sieltä luvun nimeltä "Naisesta", joka alkoi näillä sanoilla: "On epäämätön tosiasia, että sekä mies että nainen ovat ihmisiä." Sellaista viisautta ja edistyksellisyyttä "veljellisen everstin" ajattelu sisälsi.

Arabiliiton huippukokouksessa Damaskoksessa Qaddafi nojaili ensin tuskaisen näköisenä päätään kämmeneensä ja solvasi sitten henkilökohtaisin loukkauksin muiden arabimaiden johtajia, julistaen nämä kaikki hyödyttömiksi, koska eivät olleet vapauttaneet Palestiinaa. Qaddafi itse ilmeisesti oli vapauttanut. Sama omintakeinen tyyli hatusta vedettyine tajunnanvirtoineen ja omituisuuksineen toistui Afrikan unionin huippukokouksessa Addis Abebassa, jossa Qaddafia seurasi epämääräinen jengi mustasta Afrikasta koottuja heimokuninkaita ja "suuren kansanjumhuriyyan veljellinen eversti" julisti itsensä Afrikan kuningasten kuninkaaksi. Koottuaan ajatuksiaan tuskaisen näköisenä hän myös kertoi funtsanneensa asioita ja tulleensa siihen tulokseen, että demokratia, oppositio ja sananvapaus olivat turhia asioita.

Qaddafin viime päivien esiintymiset eivät ole jättäneet kenellekään niitä seuranneelle rivikansalaiselle arabimaissa epäselväksi, että Libyan diktaattori on kauan sitten kadottanut järjen valon samoin kuin todellisuudentajunkin. Ainoat, joille tämä ei näytä valjenneen, ovat täysin pihalla arabimaiden tapahtumista olevat Euroopan johtajat, jotka ovat ilmaisseet huolensa öljylähteistä ja pakolaisuudesta samaan aikaan kun Qaddafin palkkasotilaat ovat lahdanneet libyalaisia kaduille ja ilmavoimat heitä pommittaneet.

Yhdysvaltain kunniaksi on todettava, että siellä on Egyptin tapahtumien jälkeen sentään herätty miettimään todellisuutta alueella. Euroopan pääkaupungeissa herätystä ei ilmeisesti ole koettu. Kuluneen viikon arabimielipiteet eivät ainakaan sosiaalisessa mediassa ole Eurooppaa mairitelleet: tekopyhyys, kaksinaismoralismi, diktaattorien liehittely ja täydellinen todellisuudentajun puute ovat määreitä, joita EU on saanut osakseen.

Ja onpa Qaddafilla toki ollut myös uskolliset ystävänsä maailmalla. Syyrian turvallisuusjoukot murskasivat voimatoimin syyrialaisten raivostuneiden kansalaisten mielenosoituksen Libyan suurlähetystön edestä. Nicaraguan diktaattori Ortega ylisti Qaddafia järjestyksen ja vakauden tuojaksi. Niin ikään Qaddafia ovat ihannoineet Venezuelan Chávez ja Italian Berlusconi.

Libyan tapahtumat etenivät hyvin nopeasti sen jälkeen, kun hallitus oli tukahduttanut voimatoimin mielenosoitukset Tripolissa ja ne siirtyivätkin itäiseen Benghaziin. Siellä oppositio ryhtyi selvästi hyvin valmisteltuun ja aseistettuun operaatioon, jolla se hyvin nopeasti valtasi sekä Qaddafin hallintopalatsit että kasarmit, joista saatiin lisää aseita. Näytti selvältä, että armeija tai ainakin merkittävä osa sitä oli alusta asti mukana operaatiossa. Benghazi oli parissa päivässä opposition käsissä.

Seuraavaksi mielenosoittajat valtasivat suurimman osan Kyrenaikaa ja etenivät nopeasti myös Tripolin esikaupungeissa ja eräissä Tripolitanian kaupungeissa. Qaddafi ja hänen LSE:stä valmistunut "uudistusmielinen" poikansa vannoivat vuodattavansa verta ja niin tapahtuikin. Mutta mitä enemmän Qaddafi vaati väkivaltaa, sitä enemmän armeijan ja poliisin yksiköitä loikkasi opposition puolelle. Mielenosoittajia pommittamaan määrätyt hävittäjät loikkasivat Maltalle ja Libyan omat YK-lähettiläät kääntyivät hallitustaan vastaan, vaatien länsimailta vastatoimia.

Oppositiovoimat, joiden kova ydin koostuu ilmeisesti sotilaista ja itäisistä heimoista, ovat ottaneet käyttöön vanhan kuningasaikaisen lipun ja avanneet rajat Egyptiin. Rajan kautta toimittajia on päässyt sisään Libyaan ja vastaavasti libyalaisia tietoineen ja videoineen Egyptiin. Jopa Libyan sisäministerin on kerrottu eronneen ja määränneen joukot puolustamaan kansaa Qaddafia ja hänen sahelilaisia ja venäläisiä palkkasotilaitaan vastaan.

Qaddafin kerrotaan puolestaan määränneen sabotaasi-iskuja, joilla räjäytettäisiin öljyputket rangaistukseksi länsimaille, joita Qaddafi vainoharhaisessa mielikuvituksessaan syyttää vallankumouksen masinoinnista, vaikka länsimaiset öljy-yhtiöt ovat päinvastoin olleet Qaddafin tukena siitä lähtien, kun tämä sai Britannian kanssa aikaan diilin Lockerbien terrori-iskusta ja luopui pitkän kantaman ohjuksista.

Libanonilaisia kiinnostanee huhu, jonka mukaan libyalaiset loikkarit ovat tunnustaneet Libyan murhanneen (odotetusti) libanonilaisen shiiapuolue Amalin perustajan Musa Sadrin. Tosin kilpaileva huhu on väittänyt Sadrin olevan yhä elossa, vankina salaisessa vankilassa jossain Libyan aavikko-osissa. Epäilen, että vallankumouksen myötä Libyan kaapeista löytyy vielä kasapäin luurankoja, jotka tulevat valaisemaan kylmän sodan ja terrorismin historiaa, elleivät ne katoa ja tuhoudu yhtä salaperäisesti kuin Saddamin joukkotuhoaseet.

Libyan lisäksi vallankumous on edennyt Bahrainissa, jossa hallitus muutamin kuolonuhrein valtasi ensin Helmiaukion mielenosoittajilta, mutta nämä valtasivat sen sitten takaisin. Mielenosoitusten kerrotaan Bahrainissa kiihtyneen ja hallitus on myöntynyt puolestaan vapauttamaan suuren määrän poliittisia vankeja, ilmeisesti enimmäkseen shiioja. Sunnihallituksia huolettaa, onko Bahrainin opposition taustalla iranilainen käsi. Herää kuitenkin kysymys, eikö näiden hallitusten kannattaisi silloin mieluummin saada Bahrainin arabishiioja omalle puolelleen ja lakata sysäämästä näitä Hizbullahin ja pasdaranin kynsiin.

Libanonissa Hizbullah on järjestänyt paraatin, jossa on hyllattu Kairosta vankilasta paennutta Hizbullah-solun johtajaa. Hizbullah ei alun alkaenkaan vaivautunut edes kiistämään, että se organisoi Egyptissä salahankkeita Egyptin hallitusta vastaan.

Iranissa opposition väkivaltainen kukistaminen on jatkunut samoin kuin opposition joukkopidätykset. Siitä huolimatta opiskelijat palaavat kaduille joka päivä. Iranilaisten aktivistien toimittamat tiedot kertovat väkivaltaisista kahakoista ja mielenosoitusten murskaamisesta lukuisissa Iranin suurimmista kaupungeista.

Samoin Jemenissä ovat turvallisuuspalvelun masinoimat thugit avanneet tulen opiskelijoita vastaan ja Algeriassa hallitus on käyttänyt väkivaltaa opposition kukistamiseksi. Kun Tunisia on vapautumassa, Algeria on ajautumassa syvemmälle diktatuuriin ja kaaokseen.

Toisin on Marokossa, jossa uudistusmielisen kuninkaan hallinto on ottanut alusta asti aivan eri linjan kuin diktatuurimaat. Marokko on sallinut mielenosoitukset ja turvallisuusjoukot ovat valvoneet niiden sujumista väkivallattomasti. Sekä islamistiset että kommunistiset oppositiopuolueet ovat pysyneet protesteissaan varsin maltillisissa vaatimuksissa. Marokko osoittaa, kuinka ajoissa aloitetuilla uudistuksilla ja pehmeämmällä otteella voidaan pahin välttää. Toivottavasti. (Pohjoismarokkolaisessa Huseiman kaupungissa näyttää olleen väkivaltaa.)

Marokon, Jordanian ja Syyrian mielenosoituksissa väkimäärät ovat viikon aikana liikkuneet tuhansissa - eivät siis sadoissa tuhansissa, kuten Egyptissä, Tunisiassa, Libyassa ja ilmeisesti Iranissa. Omanissa mielenosoittajia on ollut vain satoja. Kaikkialla arabimaissa ja Iranissa siis kuohuu, mutta olosuhteet ovat silti varsin erilaisia maasta toiseen.

Tämän vuoden 2011 arabikevään tapahtumat eivät siis ole liian paljon yleistettävissä, mutta se ei tarkoita, etteikö kaikkialla ratsasteta saman vapautta vaativan aallon harjalla. Arabit haluavat vapautta, demokratiaa ja parempia mahdollisuuksia. Saavuttaako tämän mielenkiintoisesti alkaneen vuoden arabikevät tavoitteensa, on toinen asia. Sekä Tunisiassa että Egyptissä vanhat hallinnot yrittävät yhä takertua valtaan ja pitää kiinni voimaministeriöiden hallinnasta.

Faarao kukistui ja Iran kuohuu

Melkein heti sen jälkeen, kun perjantaina 11.2.2011 lähetin kahvilasta edellisen postini, Egyptin sotilasneuvosto ilmoitti, että Mubarak on eronnut. Faarao on siis kukistunut. Hänen on kerrottu olevan jonkinlaisessa kotiarestissa Sharm ash-Sheikhissä, joten ei ole varmaa, että Mubarak pääsisi valtion kassan kanssa viettämään eläkepäiviä ja pelaamaan Ben Alin kanssa tawilaa Jeddassa. Mubarakin kerrotaan viettäneen viimeisen viikkonsa siirtelemällä perheen kahmimaa omaisuutta ulkomaille, mutta nyt hänen kukistuttuaan useissa länsimaissa uskalletaan ryhtyä hänen tiliensä jäädytykseen.

Heti kun egyptiläiset tointuvat juhlinnastaan, heitä kiinnostanee varmaankin Mubarakin kohtaloa enemmän, muuttuuko mikään Egyptissä. Sotilasneuvoston johtaja ja siis maan tämän hetken valtionpäämies on marsalkka Muhammad Tantawi. Mubarakin tiedustelupäällikkö Omar Suleiman joutui ilmeisesti syrjään jo torstaina, vaikka tuskin hänkään peukaloitaan pyörittelee, jos on vapaalla jalalla. Sotilasneuvoston kokouksessa häntä ei näkynyt. Epärehellisissä vaaleissa muodostettu parlamentti on hajotettu ja perustuslakimuutos kumottu. Sotilaskomitean johdolla on muodostettu perustuslakikomitea, joka aikoo muotoilla uuden perustuslain ja vaalilain. Siinä kerrotaan istuvan juristien lisäksi myös yksi Muslimiveljeskunnan edustaja.

Islamistisen Muslimiveljeskunnan lisäksi Egyptin oppositioon kuuluu useita sekulaareja puolueita: Muhammad al-Baradein Kansallinen muutosliike, Ayman Nurin Ghad-puolue (Huomen), George Ishaqin johtama Kifaya! (Jo riittää!), Mahmud Abazan johtama liberaali Wafd-puolue ja Rifaat Saidin johtama vasemmistolainen Tagammu-puolue.

Carnegie-säätiön tutkija Marina Ottaway on ilmaissut huolensa siitä, että vaikka Ben Ali ja Mubarak on kukistettu, vanhat valtarakenteet pyrkivät pysymään vallassa sekä Tunisiassa että Egyptissä. Uskon, että tästä huolimatta paljon on muuttunut, sillä takin kääntäneet eliitit joutuvat tekemään myönnytyksiä mielenosoittajille ja osoittamaan, että ainakin jotain muuttuu. Uudet vaalit on järjestettävä molemmissa maissa ja ne kannattaisi järjestää pian, jottei vallankumouksen myönteinen energia mene hukkaan ja demokratia diskreditoidu. Vaalien väärentäminen johtaisi ilman muuta raivoisiin reaktioihin ja siitä hyötyisivät vain ääriliikkeet.

Moni asia on jo muuttunut ja psykologinen vaikutus on ollut valtava. Kirjoitin tästä jo edellisessä postissa ja kirjoitan edelleen: arabimaiden keskiluokka ja nuoriso ovat kouriintuntuvasti huomanneet, että heidän toiminnallaan on väliä, ja että järkähtämättöminä nähdyt hallitsijatkin voivat murtua.

Suurmielenosoitukset ovat viikonloppuna ja tänään jatkuneet Jemenissä ja Algeriassa; Algeriassa on ollut rajuja yhteenottoja mielenosoittajien ja poliisin välillä. Syyriassa ja Libyassa autoritääriset hallinnot ovat pitäneet salaiset poliisinsa jatkuvassa hälytystilassa, kansalle on yritetty järjestää muuta tekemistä, mistä osoituksena Qaddafi kutsui väkeä mielenosoituksiin Israelia vastaan.

Jopa pienessä Bahrainissa on puhjennut suuria mielenosoituksia, vaikka Bahrainin hallitus antoi jokaiselle bahrainilaisperheelle lahjaksi osinkoja 1000 dinaaria (2700 dollaria), joka on iso raha varsinkin maan köyhemmälle väelle, shiialaiselle enemmistölle. Hallitsijasuku on sunnalainen.

Suurin tapaus on kuitenkin arabimaiden ulkopuolelta: se hämmästyttävä uhkarohkeus, jolla iranilaiset ovat päättäneet toistaa vuonna 2009 murskatun vihreän vallankumouksen tapahtumat. Eilen illalla miljoonia iranilaisia oli kaduilla Teheranissa, Isfahanissa, Shirazissa, Mashhadissa ja lukuisissa muissa kaupungeissa. Iranin hallinnon turvallisuuskoneisto iski väkivalloin takaisin: molemmat oppositiojohtajat, Musavi ja Karubi, on pidätetty kotiarestiin ja tuhansia nuoria on pidätetty mielenosoituksista. Mielenosoittajia on ammuttu kyynelkaasulla ja piesty.

Iranin nuorison parhaimmisto menee silti kaduille tänäänkin, profeetan syntymäpäivänä. He tietävät, että monia heistä tullaan tappamaan, ja vielä useammat päätyvät vankiloihin, piestäviksi, luita murskaksi ja kidutetuiksi. Hyvän kuvan vihreän vallankumouksen jälkeisistä tapahtumista Iranissa saa sarjakuvasta Zahran paratiisi.

Koska Iran on tehokkaasti katkonut tietoyhteydet ja kansainväliset televisiokanavat eivät pysty toimimaan maassa, ollaan iranilaisten maasta salaa lähettämien amatöörivideoiden varassa. Tunnelmaan pääsee ensin katsomalla tämän solidaarisuuskappaleen, jonka taustana on kuvaa vihreän vallankumouksen ajalta. Eilisillan kuvaa on ainakin tässä, jossa huudetaan "vapautta" (azadi), ja tässä, missä huudetaan kuolemaa diktaattori Ahmadinejadille ja hänen suojelijalleen ajatollah Khameneille. Teheranissa on muuten ollut todella kylmä talvi, luntakin on ollut kuin Helsingissä ikään. Katsokaa tästä iranilaisen valokuvaajan blogista.

Iranilaiset ovat huomanneet, että armeija ratkaisi pelin sekä Tunisiassa että Egyptissä, ja he ovatkin yrittäneet aktiivisesti vedota armeijaan ja sisäisen turvallisuuden joukkoihin Teheranissa, jotta nämä liittyisivät vallankumoukseen tai olisivat ainakin käyttämättä aseitaan mielenosoittajiin. Ikävä kyllä pelkään pahinta. Egyptissä vallankumous oli paljon vaikeampi kuin Tunisiassa, jossa armeija puuttui peliin nopeammin opposition hyväksi. Egyptissä tapettiin ainakin 350 mielenosoittajaa ja armeija pysyi kolme viikkoa sivussa, ennen kuin teki siirtonsa. Iranissa vallankumous tulee olemaan vielä huomattavasti vaikeampi.

Iranissa opposition kukistamisesta vastaavat poliittinen turvallisuusorganisaatio pasdaran, joka omistaa myös suurimman osan Iranin bisneksestä ja vastaa mm. Hizbullahin ohjaamisesta. Lisäksi thugeina käytetään maaseudulta ja köyhälistöstä koottavia uskonnollisesti indoktrinoituja nuorisokaarteja, basidžeja. Iranin hallinto ei kaihda käyttää julmaa väkivaltaa opposition kukistamiseen. Sama koskee Syyriaa ja Libyaa. Lisäksi kaikki nämä maat pystyvät paljon Egyptiä ja Tunisiaa helpommin katkaisemaan viestiyhteydet ja eristämään maansa nuorison ulkomaisista medioista. On turha kuvitella, että al-Jazira osoittaisi näiden maiden oppositioille samaa solidaarisuutta kuin "Amerikan liittolaisten" vastustajille. Kilpailija al-Arabiyya saattaa näin tehdä, mutta sitä ei samalla lailla seurata länsimaissa, joiden median kerrannaisvaikutus on kuitenkin erittäin tärkeä.

Iranissa mielenosoittajat huutavat katoilta Allahu akbar, kuten vihreän vallankumouksen aikaan, mutta tätä ei pidä erehtyä luulemaan merkiksi islamismista. Kyse on pikemminkin Jumalan nimen haltuunotosta takaisin sitä väärin käyttävältä regiimiltä. Voidaan vain toivoa, että Iranin koulutetun nuorison kauheat uhraukset lopulta tuovat tulosta ja näemme vielä elinaikanamme Ahmadinejadin ja hänen tekopyhän suojelijansa kohtaavan sen Herransa raivon, jonka nimeä ovat vetäneet murhaamisen, kidutuksen ja sorron lokaan.

Jos ihme tapahtuu ja Iranin vallankumous nyt tai myöhemmin onnistuu, se merkitsisi välittömästi muutosta myös Syyriassa ja Libanonissa. Libanonissa Hizbullah pyrkii nyt ennen kaikkea estämään murhatutkimukset. Länsimielinen Maalis-14-liike on joutunut oppositioon ja ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2005 seetrivallankumouksen sen laukaisijana toimineen Rafiq Haririn murhan vuosipäivä 14. helmikuuta meni Libanonissa ilman muistomielenosoitusta. Maalis-14 pystyi pitämään vain oman muistotilaisuutensa, ja senkin synkissä tunnelmissa. Arabimaista vapain on palannut takaisin pelon ilmapiiriin. Epäilemättä moni Libanonissa toivoo, että iranilaiset mielenosoittajat onnistuisivat epätoivoisessa yrityksessään.

Demokraattinen Iran olisi valtava tekijä koko alueella. Kyseessä on yksi alueen suurimmista valtioista, itä-länsi-suunnassa Turkin ja Pakistanin välissä ja pohjois-etelä-suunnassa Kaukasian, Keski-Aasian ja arabimaiden välissä. Iranin ydinohjelman ongelma poistuisi länsimaiden ja Persianlahden maiden painajaisista jos Iran olisi valtiona luotettava. Iranissa on valtava ja suhteellisen korkeasti koulutettu nuori väestö, jolla olisi suuri potentiaali taloudessa, tieteessä ja kulttuurissa, koko maailmalle.

Mutta Iranissa on myös valtavan turvallisuuskoneiston Venäjän avulla rakentanut teokraattinen hallinto, jolla ei ole pienintäkään aikomusta pienimpäänkään myönnytykseen. Ja kuin tehdäkseen viestinsä selväksi Iran uhkasi sulkea Persianlahden Hormuzinsalmen kohdalta mikäli havaitsisi ulkoisen uhan.

Lähtölaskenta alkanut?

Onko Mubarakin lähtölaskenta alkanut? Eilen alkoi näyttää siltä, vaikka Mubarak itse onkin kieltäytynyt eroamasta ja uhoaa yhä jatkavansa syksyyn. Sotilaskomitean perustaminen ja kokoontuminen ilman Mubarakia ja ilman Omar Suleimania indikoi sitä, että armeija on viimein tekemässä siirtonsa vallanvaihdon puolelle. Mielenosoittajat ovat jo pitkään yrittäneet saada armeijaa asettumaan puolelleen.

Tämä ei tietenkään vielä tarkoita, että vallankumous on onnistunut. Poikkeustilan purkamista on luvattu, muttei tehty. Viimeksi ehdoksi asetettiin "tämän tilanteen" päättyminen. Arabimaissa johtajat ovat ennenkin antaneet paljon suuria lupauksia ja saaneet niillä aikaan länsimaalaisten innostusta, mutta sitten lupaukset on unohdettu ja uudistukset jääneet vain tyhjiksi sanoiksi.

Hyvä esimerkki tästä on Syyria, jossa on jo kymmenen vuotta lupailtu uudistuksia, joita ei ole tullut. Nyt Syyria on kuitenkin sallinut pitkään kielletyn Facebookin käytön! Tämä tosin ei kovin paljon muuta, koska nuoriso on jo pitkään käyttänyt Facebookia erilaisten proxien kautta eikä Syyrian tiedustelupalvelu ole onnistunut kaikkien blokkaamisessa. Assad lupaili myös lisää iänikuista dialogia, kansalaisjärjestöjen asteittaista sallimista ja muita uudistuksia, jotka toivon mukaan myös toteutuvat, mutta uskon vasta kun näen.

Algeriassa hallitus on luvannut lopettaa poikkeustilalait. Jordaniassa on tehty täysi hallitusremontti ja lisäksi kuningas on lupaillut vaalilain uudistamista. Jemenissä presidentti on ilmoittanut luopuvansa vallasta seuraavissa vaaleissa.

Toisin sanoen, kaikki ne jotka ovat sanoneet, ettei nuoriso saavuta mitään riehumalla netissä ja kaduilla, ovat olleet melkoisen väärässä. Todella suuria asioita on saavutettu jo - vaikka se ei tarkoittaisikaan siirtymistä yhdessä yössä täyteen demokratiaan. Näitä asioita ei varmasti olisi saavutettu, jos arabimaiden nuoriso olisi uskonut eurooppalaisia neuvojiaan ja odotellut kiltisti hallitusten johdolla tapahtuvia "hallittuja uudistuksia", "asteittaista kehitystä" ja "rakentavaa dialogia".

Osa arabimaista aloitti uudistumisen jo vuosia sitten - esimerkiksi Jordania ja Marokko. Muutkin ovat nyt lukeneet seinällä olevan kirjoituksen ja ottaneet vaarin näkemästään. Jopa niin kovapäiset diktaattorit kuin Assad ja Qaddafi näyttävät huolestuneen omien maidensa koulutetun nuorison kyvyistä.

Kansalaisten rohkaistuminen se oli joka kaatoi myös Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden kommunistiset diktatuurit. Jok'ikinen niistä maista, jotka vapautuivat vuosina 1989-1992 kommunistisista diktatuureista, on tänä päivänä vapaampi ja demokraattisempi kuin neuvostoaikana. Vaikka Venäjällä on palattu takaisin autoritääriseen järjestelmään, sekään ei ole lähelläkään sitä tyranniaa, joka se oli Neuvostoliiton aikana. Jopa Valko-Venäjä on vapaampi kuin silloin.

Jok'ikinen niistä maista, joissa vuosina 2003-2005 tapahtui värivallankumouksia, on tänä päivänä vapaampi ja demokraattisempi kuin ennen vuotta 2003. Vaikka takapakkia on tullut Ukrainassa ja Libanonissa, ja vaikka Venäjä hyökkäsi asevoimin Georgiaan, siitä huolimatta mikään näistä maista ei ole taantunut sille tasolle, jolla ne olivat kun Kutšma riehui kännissä ja määräsi toimittajien päitä katkottavaksi, kun Juštšenko myrkytettiin, kun Shevardnadzen mafiamiehet ampuivat toisiaan Tbilisin kaduilla tai kun Syyria ja sen tiedustelupalvelu miehittivät Libanonia pelon ilmapiirin kera.

Vaikka Iranin vihreä vallankumous murskattiin raa'alla väkivallalla, Iranissakaan asiat eivät enää olleet toissavuoden jälkeen niin kuin ennen. Näin on myös arabimaissa. Henki on tullut ulos pullosta. Nuoriso on alkanut luottaa itseensä. Tämä itseluottamus on valtava henkinen voimavara, joka tulee muuttamaan näitä yhteiskuntia, vaikka autoritääriset johtajat kuinka änkyröisivät muutosta vastaan.

Ne, jotka sanovat, että mikään ei muutu, ovat väärässä, vaikka kaikki ei muuttuisikaan. Ne, jotka sanovat, että vallankumous syö aina lapsensa, ovat väärässä, vaikka joitakin lapsia kaatuisi poliisin luoteihin tai kidutettaisiin hengiltä iranilaisissa vankiloissa. Tunisialaiset ja egyptiläiset nuoret - mutta myös jordanialaiset, syyrialaiset, algerialaiset ja jemeniläiset - ovat osoittaneet viime viikkojen aikana, että riskejä kannattaa ottaa vaikka epätietoisuuden koura kuristaisikin samalla sydäntä, ja että asiat voivat muuttua. Nämä ihmiset ansaitsevat kaiken kunnioituksen.

Toivottavasti he ovat opettaneet jotain myös eurooppalaisille, varsinkin niille, jotka ovat luulleet, ettei mikään koskaan muutu Euroopan etelälaidalla - että autoritääriset hallitukset ovat ikuisia ja että niille pitää vain vakauden nimissä syytää rahaa ja aseita.

Arabimaailman uutisia

Egyptissä voimasuhteet näyttävät olevan uudelleen kääntymässä regiimin eduksi, vaikka mielenosoitukset Vapautuksen aukiolla ja muualla jatkuvatkin ja vaikka hallitsevan puolueen johto suostui eroamaan. Tilanteen vähittäiseen kääntymiseen on vaikuttanut ennen kaikkea länsimaiden jatkettu joskin haparoiva tuki Mubarakin regiimille, mikä on lisännyt Omar Suleimanin ja kovan linjan kenraalien itseluottamusta. Lisäksi maailman mielenkiinto on alkanut hiipua - tosin lähinnä muussa maailmassa. Arabinuoriso jatkaa yhä vallankumouksen hehkuttamista internetissä.

Yhdysvallat on heilunut ja horjunut suhtautumisessaan Egyptiin ja näyttää ilmeiseltä, että Obaman hallinnon sisällä oikea ja vasen käsi kamppailevat linjasta. Erikoislähettiläs Wisner esitti yksiselitteisen tukensa Mubarakille ja hänen hallinnolleen, ja Obaman hallinto sai jälkikäteen selitellä hänen puhuneen vain yksityishenkilönä. Tällainen ei anna kovin uskottavaa kuvaa Yhdysvaltain kyvystä toimia jonkinlaisena arvojohtajana arabimaailmassa. Arabimaiden länsimieliset ovat syvästi pettyneitä, kun taas islamistit ovat saaneet vettä myllyynsä ja ensimmäistä kertaa Kairossa ja Alexandriassa on näkynyt leimallisesti amerikkalaisvastaisia iskulauseita.

Eurooppa on ollut vielä neuvottomampi kuin Yhdysvallat ja jos sillä on ylipäätään ollut enää uskottavuutta arabimaissa, nyt se viimeistään on menetetty EU:n hirttäydyttyä yhä selvemmin hallitusten vallassa pysymisen taakse arabikansaa vastaan. Euroopan pääkaupungeissa tiedetään aivan hyvin, että heidän nyt Egyptin johtoon tukemansa Omar Suleiman on Mubarakin tiedustelupäällikkönä ollut vastuussa kaikesta siitä, mistä Mubarakia syytetään. Myös Arabiliiton pääsihteeri Amr Musa on vanhan vallan mies.

Euroopan maat ovat siis osoittaneet tukensa autoritääriselle järjestelmälle, mielivaltaisille vangitsemisille, opposition kukistamiselle ja kidutukselle. Tai näin se viesti ainakin arabikaduilla luetaan, kun sanahelinä jätetään pois. Se on ollut täyslaidallinen kylmää vettä nuorten koulutettujen arabien niskaan: "Meillä on ehkä demokratia, mutta teille se ei sovi. Te ette ole tervetulleita demokratioiden joukkoon, emmekä me muutenkaan välitä siitä, mitä teille tapahtuu - vain siitä, mitä televisioruuduista näemme. Mielenosoitukset näyttävät meistä kaaokselta; se on pelottavaa emmekä halua sellaista katsella. Kunhan teidät saadaan pois televisiosta, meillä on helpompaa. Menkää kotiin ja anelkaa armoa johtajiltanne, vakauden nimessä!"

Suomessa "asiantuntijat" ovat toistaneet samanlaisia viestejä. Meillä näyttää olevan vain kahdenlaisia "asiantuntijoita": niitä, jotka kysyttäessä Egyptistä alkavat haukkua Amerikkaa, ja niitä, jotka muistuttavat islamin uhasta ja toteavat, ettei demokratia sovi arabeille, koska arabimaissa ei ole demokratiaa. (Jälkimmäiset eivät ole koskaan kuulleetkaan siitä, mitä Libanon, Jordania ja Marokko ovat saavuttaneet demokratian alalla.)

Vasta eilen näin lauantain Hesarin yliössä jonkun suomalaisen armeijan upseerin kirjoituksen. Upseeri oli opiskelemassa Mubarakin hallinnon thinktankissä Kairossa ja kertoi meille sanasta sanaan Mubarakin hallinnon - tai sen tiedustelupalvelun - virallisen linjan, minkä lisäksi hän äityi vielä ylistämään Mubarakin ja hänen läheisten kenraaliensa sotilastaustaa ja julistamaan, ettei demokratia sovi arabimaihin, koska muuten islamistit nousisivat heti valtaan.

Vastakkaisen leirin "asiantuntijoilta" on viime päivinä kuultu, että nimenomaan islamistit pitäisi päästää heti valtaan, koska he sopivat paremmin Egyptin kansalle kuin länsimieliset sekulaarit. Yhdysvaltain pitäisi suorastaan tukea Hamasia, Hizbullahia ja Muslimiveljeskuntaa. Pitäisikö myös al-Qa'idaa tukea, jos se väärentäisi itselleen vaalivoiton jossain päin maailmaa? Entä Somalian ash-Shabaabia? Eikö kuitenkin olisi parempi tukea ensi sijassa sitä, että egyptiläiset, libanonilaiset, palestiinalaiset, afgaanit ja somalit saisivat äänensä kuuluville avoimissa yhteiskunnissa, joissa vaalit olisivat rehellisiä ja vallitsisi sananvapaus? Vasta sitten voimme ylipäätään sanoa jotain siitä, mitä mieltä "kansa" missäkin päin maailmaa on.

Pahimmanlaatuista propagandaa on aina väittää, että vaihtoehtoja ei ole kuin kaksi (saati yksi). Että joko pitää vastustaa jotakuta johtajaa hinnalla millä hyvänsä tai vaihtoehtoisesti tukea häntä syytämällä rahaa. Joka kerran kun tällä tavoin linjaamme kantamme henkilöihin sitoutuen, menetämme samalla vaikutusvaltamme, sillä olemme pelanneet korttimme. Ja muskelittomien eurooppalaisten jos keiden kannattaisi lähialueellaan aina olla mieluummin kansalaisten kuin yksittäisten johtajien ystäviä.

Amerikkalaisten ja eurooppalaisten ongelma arabimaissa ei tällä hetkellä ole se, että ne olisivat hyviä tai pahoja - tuota tai tätä mieltä. Ongelma on se, että ne ovat tehneet itsestään irrelevantteja. Suosittelen tästä aiheesta lukemaan CIA:n entisen terrorismintorjunnan johtajan Robert Grenierin artikkelin. Grenier tietää mistä puhuu ainakin Egyptin ja sen nykyisten de facto johtajien suhteen - hän toimi terrorismintorjunnan päällikkönä CIA:ssa presidentti Bushin aikana vuosina 2004-2006. Se, mitä Grenier kirjoittaa Yhdysvalloista, pätee kahta kauheammin Eurooppaan.

Michiganin yliopiston professori Juan Cole on kirjoittanut viime päivinä runsaasti erinomaisia analyysejä - ja välillä voimakkaita mielipiteitäkin - Egyptin tilanteesta ja siitä esitetyistä virhetulkinnoista. Esimerkiksi tämä artikkeli on erinomaisen suositeltava johdatus siihen, millaisia Egyptin kansannousun taustalla vaikuttavat yhteiskunnalliset toimijat ovat. Samalla Cole kritisoi viime aikoina toistuvasti esitettyä ontuvaa rinnastusta, jossa pelotellaan islamistien valtaannousulla viittaammalla Iranin islamilaiseen vallankumoukseen vuosina 1978-1979.

Toimittaja Ellen Knickmeyer on kirjoittanut erinomaisen informatiivisen artikkelin armeijojen roolista arabimaiden hiljattaisissa tapahtumissa, ja selittää sen miksi Tunisiassa armeija ratkaisi pelin mielenosoittajien hyväksi, kun taas samaa ei ole tapahtunut Egyptissä. Tässä artikkelissa olisi paljon opittavaa suomalaisillekin asiantuntijoille.

Samalla Knickmeyerin artikkeli, joskin epäsuorasti, valottaa sitä asiaa, joka on aivan ilmeinen arabeille itselleen sekä arabimaissa pitkään asuneille asiantuntijoille (joilla on muitakin ystäviä kuin hovi tai hallitseva puolue): korruptio on kaikkien autoritääristen valtioiden ratkaiseva ongelma. Se ei ole vastaavanlainen ongelma vähänkään liberaalimmille valtioille, koska mitä enemmän vapautta valtio kansalaisilleen antaa, sitä paremmin nämä voivat pärjätä omillaankin eivätkä siten ole täysin korruption ja mielivallan armoilla.

Kovin monilla länsimaalaisilla ei näytä olevan mitään muita neuvoja Egyptille ja egyptiläisille kuin toistella hysteerisesti vakautta ja ladella latteuksia siitä, miten "kaikkien osapuolten pitäisi pidättäytyä" liibalaaba ja päläpälä. Nyt kuitenkin olisi mahdollisuus kerrankin vaikuttaa Egyptissä kulissien takana, koska juuri nyt - eikä vasta jälkeenpäin - Egyptin konfliktin osapuolet etsivät kuumeisesti ymmärrystä mistä vain sitä saavat. Aivan varmasti jotkut osapuolet saavat ymmärrystä Venäjältä, Kiinasta ja Iranista. Saavatko toiset osapuolet ymmärrystä länsimaista?

Libanonilainen tutkija ja Beirutin Carnegie-instituutin johtaja Paul Salem on niitä harvoja, jotka ovat esittäneet lyhyessä, selkeässä ja erittäin pragmaattisessa muodossa, mitä Egyptin pitäisi tehdä varmistaakseen vakaus vallanvaihdoksen jälkeen. Salem esittää poliittisesti neutraalia mutta tarpeen vaatiessa perustuslaillisuutta ja vakautta varjelevaa turvallisuusneuvostoa passiiviseksi taustavalvojaksi sekä parlamentaarisen järjestelmän muokkaamista majoritaarisesta (ja siten riskialttiisti yksipuoluevaltaan viettävästä) järjestelmästä suhteelliseen. Soisi länsimaistenkin besserwisserien tutustuvan näihin näkemyksiin.

Mitä kauemmin länsimaalaiset jahkailevat ja tuottavat pettymyksiä konfliktin molemmille osapuolille, ja mitä kauemmin tilanne jatkuu, sitä todennäköisempää on, että syrjään joutuvat nimenomaan sekulaarin demokraattisen opposition edustajat. Länsimaat antavat tukensa Mubarakin tiedustelupalvelun johdolle, joka pysyy vallassa, ja samalla ainoa oppositiovoima, joka saa itselleen edullisia myönnytyksiä, on Muslimiveljeskunta.

Demokratia sivuutetaan ja kulissien takana tehdään diilejä. Tästä seuraa väistämättä länsimaiden vaikutusvallan ja uskottavuuden rapautuminen sekä Iranin, Syyrian, Venäjän ja Kiinan vaikutusvallan vastaava nousu suhteessa Egyptin uuteen autoritääriseen hallintoon. Demokraattiselle oppositiolle ja sen nuorille kannattajille on ehdottoman tärkeää saada aikaan todellinen vallanvaihdos, perustuslakiuudistus ja mahdollisimman nopeasti rehelliset vaalit - muita mahdollisuuksia demokraateilla ei ole saada Egyptissä vaikutusvaltaa. Mikä tahansa autoritäärinen malli lisää länsivastaisten voimien valtaa.

Perjantain ja viikonlopun tapahtumat Egyptissä osoittavat, että regiimi ja erityisesti salainen poliisi ovat rohkaistuneet käyttämään enenevässä määrin voimaa, väkivaltaisia provokaatioita sekä valtiontelevision kautta syötettyä määrätietoista propagandaa diskurssin muuttamiseksi ja demokratian diskreditoimiseksi. Ulkomaisia toimittajia vastaan on käynnistetty järjestelmällinen kampanja sekä televisiossa että kaduilla. Edellisvuonna vangitut Hizbullahin salahankkeen johtajat olivat paenneet vankilasta samassa yhteydessä, jossa vankilat tyhjennettiin kaduille. Egyptissä tärkeiden bloggarien ja verkkoon tietoa toimittaneiden aktivistien kerrotaan perjantaista alkaen kadonneen. Mitä kauemmin "hallitun muutoksen" diskurssissa pysytään, sitä enemmän ihmisiä tulee katoamaan.

Tilanne on toki jatkunut muuallakin arabialueella kuin Egyptissä, vaikkakin muiden maiden tapahtumat näyttävät jäävän länsimaisissa tiedotusvälineissä syrjään. Syyriassa perjantaina ja lauantaina pidetyt mielenosoitukset jäivät odotetusti vaisuiksi, sillä hallitus torjui ne heti alkuunsa voimatoimin, etukäteispidätyksin ja pelotteluin. Mielenosoittajia piestiin. Ilmeisesti parhaiten organisoituja protesteja saivat jälleen aikaan kurdit, mutta koska nämä mielenosoitukset sijoittuivat pääosin pääkaupungin ulkopuolelle, koillisen Hasakaan ja Qamishliin ja Aleppon ympäristöön, niistä ei länsimaissa kuulla.

Lisäksi viime päivinä levisi paljon huhuja, että Iran olisi tukenut Syyrian hallitusta lähettämällä maahan jopa 5000 Hizbullahin militanttia Libanonista sekä Pasdaranin agentteja. Jonkin verran liikennettä havaittiin, mutta määriä on mahdotonta mistään luotettavasta lähteestä tarkistaa. Pelkät huhutkin toimivat varmasti tehokkaana pelotteena syyrialaisille pysyä kotona.

Libyassa ja Sudanissa on ollut viime päivinä samanlainen tilanne kuin Syyriassa. Jemenissä sen sijaan mielenosoitukset tuntuvat jatkuneen ja sahanneen ylös ja alas. Ehkäpä ne riippuvat qatin pureskelun päivärytmistä. Jemenissä opposition eri elementit ovat lisäksi perinteisesti olleet erityisen vihamielisiä toisiaan kohtaan, joskin entiset kommunistit etelässä ovat enenevässä määrin lähentyneet islamisteihin. Sana'assa vaikuttava keskiluokkaisempi ja liberaalimpi oppositio saattaa laskea edullisemmaksi hankkia hallitukselta myönnytyksiä kuin pyrkiä täysimittaiseen vallankumoukseen, koska Jemen on valtiona hauraampi kuin Egypti tai Tunisia.

Algeriassa ja Jordaniassa mielenosoitukset ovat jatkuneet, vaikkakin Jordaniassa lientyneet. Algeria on näistä maista selvästi autoritäärisempi ja siellä mielenosoitukset on kielletty sekä tiedonvälitystä selvästi häiritty. Myös Marokossa oppositio on kutsunut kannattajiaan kaduille mielenosoituksiin, mutta hallitus on ilmoittanut olevansa luottavainen, koska Marokko on viime vuosina tehnyt paljon demokraattisia uudistuksia.

Arabipalon propagandasodasta

Tunisian tapahtumista lähtien arabipalon ympärillä on käyty raivokasta propagandasotaa. Sitä harjoittavat erityisesti ne tavanomaiset tahot, jotka kykenevät näkemään koko arabialueen ainoastaan joko islam-obsessionsa tai Amerikka-obsessionsa kautta.

Ensin mainitut yrittävät levittää käsitystä, että kysymys olisi islamistien riehumisesta tai vähintään että "kaaos johtaa Muslimiveljeskunnan valtaannousuun", puhumattakaan siitä ilmeisesti vielä kauheammasta asiasta, että "Israelin turvallisuus vaarantuu".

Toiseksi mainitut yrittävät levittää käsitystä, että arabimaiden nuoriso on kaduilla siksi, että se on raivoissaan Yhdysvalloille ja "länsimielisille" arabijohtajille.

Länsimaista löytyy molempien sorttien diletantteja, joiden näkemyksissä yhdistyvät asenteellisuus ja tietämättömyys. Mutta näistä länsimaisen yleisön käsityksistä taistelevat alueen omat propagandistit, jotka suoltavat ilmoille myyttejä niin, ettei samoja käsityksiä valtamedioissa levittäviltä puuttuisi siteerattavaa, linkitettävää ja disinformoitavaa.

Saatavilla on paljon myös laadukasta analyysiä, johon soisi varsinkin toimittajien enemmänkin perehtyvän. Quilliam-säätiön erinomaiset lyhyet analyysit vastaavat hyvin myytteihin. Myös Carnegie-säätiö on julkaissut viime aikoina erinomaisia analyysejä arabialueen tapahtumista.

Islam-myytit. Mubarakin hallinto samoin kuin useimmat muut autoritäärisesti johdettujen arabimaiden hallitukset - ja Israel vielä kaupan päälle - ovat tehneet hartiavoimin töitä uskotellakseen länsimaille jo vuosikymmenten ajan, että "ainoa vaihtoehto" autoritäärisille hallinnoille on islamistien valtaannousu, josta puolestaan seuraa apokalypsi. Tai jos ei apokalypsiä niin ainakin Iranin kaltainen totalitäärinen teokratia ja sodanjulistus Israelille.

Mielenkiintoisesti myös Iran yrittää propagandallaan muuttaa diskurssia oman mielensä mukaiseksi - ja jälleen kerran näyttää siltä, että Israel ja Iran yrittävät itse asiassa syöttää maailmalle samanlaista polarisoivaa narratiivia, vaikkakin kohdistavat sen vastakkaisille yleisöille. Ajatollah Ali Khamenei julisti Iranin ylistävän Tunisian ja Egyptin "islamilaisia kumouksia" ja lupasi maailman näkevän "islamilaisen renessanssin". Khamenein ilmeinen tarkoitus oli vedota Tunisian ja Egyptin islamisteihin, jotka ovat olleet mielenosoituksissa siivosti taustalla polarisoimatta suhteitaan sekulaariin oppositioon.

Khamenein lausunnot herättivät raivoa ainakin nuoremmassa koulutetussa arabiväestössä, joka on edustettuna omalla naamakirjaseinälläni: "Eikö tämä Khamenei voi vittu pitää turpaansa kiinni ja olla sekaantumatta meidän (arabien) asioihin", kommentoi asiaa libanonilainen taloustieteen maisteri seinällään. Mutta kaikkein paras on vastata Khamenein spinniin itsensä Egyptin Muslimiveljeskunnan virallisella vastauksella, joka oli osoitettu suoraan Khameneille:

Muslimiveljeskunnan vastaus Iranin islamilaiselle johtajalle: Muslimiveljeskunta katsoo kysymyksen olevan Egyptin kansan vallankumouksesta, ei islamilaisesta vallankumouksesta, ottaen huomioon sen, että Egyptin kansan vallankumouksessa ovat mukana muslimit ja kristityt kaikista eri lahkoista ja poliittisista suuntauksista.

Revi siitä, Khamenei. Muslimiveljeskunnalla saattaa vielä olla muistissa se, kuinka Iran tuki Muslimiveljeskunnasta eronneita sirpaleryhmiä, mm. sittemmin al-Qa'idan pääideologiksi ryhtynyttä Ayman az-Zawahiriä, joka kirjoitti kokonaisen pamfletin Kuudenkymmenen vuoden katkera sato Muslimiveljeskuntaa vastaan. Voipi olla, että sekin vielä muistetaan Muslimiveljeskunnassa, kuinka Mahmud Ahmadinejad julisti veljeskunnan nykyään Qatarissa vaikuttavan äänitorven Yusuf al-Qaradawin olevan "siionistien ja vapaamuurarien kätyri".

Epäilemättä islamofobi selittää Muslimiveljeskunnan oman lausunnonkin taqiyyaksi, jolla yritetään vain hämätä länsimaita ja Israelia uskomaan Muslimiveljeskunnan hyviin aikeisiin. Mutta jos tällainen asenne omaksutaan heti alkuunsa eikä Muslimiveljeskunnalle koskaan anneta mahdollisuutta osoittaa, kuinka se voisi tulla sekulaarien ja kristittyjen kanssa toimeen, silloin ei ainakaan ole mitään mahdollisuutta sopuun - eikä syyllinen silloin ole Muslimiveljeskunta.

On selvää, että Muslimiveljeskuntaa kohtaan tunnetaan epäluuloa - sitä eivät suinkaan hälvennä monien nimekkäiden veljeskunnan edustajien vuosien varrella esittämät polarisoivat näkemykset, Hamasin ja Hizbullahin ylistäminen ja uho, että rauhansopimus Israelin kanssa sanotaan irti heti jos päästään hallitukseen. Asiat kuitenkin muuttuvat tilanteiden ja iän myötä ja niin myös islamistien näkemykset. Nuoruudessaan hyvinkin radikaaleja näkemyksiä edustanut Turkin nykyinen pääministeri ja hänen puolueensa osoittavat, että islamistit voivat sopeutua myös rakentavaan hallitusvastuuseen.

Tunisian Renessanssipuolue on jo ilmoittanut, ettei se pyri islamilaiseen valtioon. Myös Egyptin Muslimiveljeskunnalle on annettava mahdollisuus itse osoittaa, että se tarkoittaa sitä, mitä se viime aikoina on sanonut, eikä petä niiden miljoonien muiden egyptiläisten luottamusta, joiden kanssa katuja on viimeisen viikon ajan jaettu. Kristityt ovat suojelleet rukoilevia muslimeja salaisen poliisin mobilisoimien thugien hyökkäykseltä ja tätä ennen muslimit suojelivat koptilaisia kristittyjä al-Qa'idan uhoamilta pommi-iskuilta. Kyllä solidaarisuutta on vuosisatojen ajan riittänyt Lähi-idän alueella, vaikka alueen ulkopuolelta käsin kiihkoilevat ääri-islamistit ja islamofobit kieltäytyvätkin sitä uskomasta.

Amerikka- ja Israel-myytit. Toinen setti perusspinniä viime aikoina on niin ikään tullut molemmilta puolilta rintamalinjaa. Tämän ajatusputken kautta tarkasteltuna Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa on aina kyse ainoastaan amerikkalaisesta imperialismista ja siionismista - tai toisin sanoin Yhdysvaltain strategisista intresseistä ja Israelin turvallisuudesta.

Myyttitehtailijoiden mukaan länsimaiden kannattaisi hirttäytyä epäsuosittuihin autoritäärisiin johtajiin, koska he tuovat "vakautta" ja koska "ainoa vaihtoehto on kaaos", kuten Mubarak varsin lapsellisesti totesi. Puhe oli todennäköisesti yksi hänen viimeisiksi jääviä puheitaan valtionpäämiehenä, koska hänet käytännössä on jo syrjäytetty. Tämä blogisti uskoo, että jo useamman päivän ajan valta on ollut jonkun muun käsissä, mahdollisesti Omar Suleimanin. Viime päivien väkivaltaiset hyökkäykset - jotka näyttäisivät olevan mobilisoituja salaisen poliisin toimesta - osoittavat, minkätyyppistä "vakautta" autoritääriset hallinnot tuovat väkivallattomien ja aseistamattomien mielenosoittajien "kaaokseen".

Jos länsimaiden hallitukset nyt olisivat aidosti kiinnostuneita vakaudesta, niiden pitäisi laittaa tiedustelupalvelunsa kyselemään ja selvittämään, ketkä tarkalleen ottaen ovat mobilisoineet, maksaneet, bussikuljettaneet ja ohjeistaneet väkivaltaiset thugit pieksemään ja surmaamaan ihmisiä, hajottamaan kauppoja ja polttamaan taloja. Tämän jälkeen tulisi listata kyseisistä operaatioista vastanneiden tiedustelupalvelun osastojen komentajat ja varakomentajat (kenraali- ja everstitasot), määrätä näille nimeltä henkilökohtaiset viisumikiellot sekä jäädyttää näiden henkilöiden länsimaisilla pankkitileillä olevat henkilökohtaiset varat siksi kunnes väkivaltaisuudet on tutkittu kunnolla.

Takaan että tällä tavoin syntyisi huomattavasti paremmat pidäkkeet väkivallalle ja huomattavasti nopeampi "vakaus" kuin epämääräisillä vetoomuksilla "kaikille osapuolille pidättäytyä väkivallasta". Nimiä ei tarvitsisi edes julkaista, koska vapaaehtoisen eroamisen kynnys on vallanvaihdoksen jälkeen hyvä pitää matalana. Riittää, että kyseiset upseerit itse saavat tietää, että jossain on olemassa mustat kirjat, joihin nimet (ja liikemiehinä toimivien sukulaisten nimet) on merkitty. Egyptin oppositio voi varmasti avustaa listojen laatimisessa.

Israelin ystävät kaikkialla maailmassa kohisevat nyt siitä, onko Israelin turvallisuus vaarassa jos diktaattorit hui kauhistus kaatuvatkin. Tuntuu siltä, että Israelin ystävät aidosti pelkäävät parikymppisten arabinuorten laumoja, etenkin kun tätä ikäluokkaa on satoja miljoonia.

Israelin ystävien asennevamma perustuu useampaankin täysin väärin ymmärrettyyn asiaan. Ensinnäkin siihen, että arabinuoret vaatisivat vapautta vain päästäkseen seuraavaksi ryntäämään Israelin kimppuun. Todellisuus ei voisi olla kauempana, koska itse asiassa autoritääristen arabimaiden diktatuurit ovat perustuneet nimenomaan poikkeuslakeihin, jotka taas perustuvat vihollisuuteen Israelin kanssa. Ei arabinuorisoa toki kovin helposti saa rakastamaan Israelia - vähän kuten suomalaisia on vaikea saada rakastamaan Venäjää - mutta tavoitteen pitäisikin olla, että pystytään elämään pragmaattisesti naapureina, jolloin sukupolvien mittaan asenteetkin voivat sitten muuttua. Tiedoksi: arabinuoret ovat kaduilla aivan muista syistä kuin Amerikan tai edes Israelin vuoksi. Jokaisen olisi pitänyt tässä vaiheessa se tajuta.

Toinen harhakäsitys on se, että Israel voisi luottaa arabidiktaattoreihin, jotka "pitävät kansan kurissa". Tämä ei takuulla tuo yhtään ymmärrystä kansan keskuudesta, minkä lisäksi se paljon puhuttu luottamus on kyllä melko kaksinaamaista - kylmää rauhaa ja salaista sotaa. Hyvä esimerkki on Syyrian hallitseva Ba'ath-puolue, joka on kylläkin estänyt rakettien ampumisen Israeliin omalta alueeltaan, mutta kahta kauheammin tukenut ainakin neljän aseellisen taistelujärjestön jatkuvaa sotaa Israelia vastaan, kunhan se tehdään libanonilaisten ja palestiinalaisten alueilta käsin (ja nämä pikkukansat kärsivät Israelin kostoiskut).

Kolmas harhakäsitys on se, että Israelin etu muka todella olisi länsimaiden ja islamilaisen maailman vastakkainasettelu, jotta "ymmärtäisimme" Israelia paremmin ja oppisimme vihaamaan muslimeja. Kuinka seitsemän miljoonan asukkaan Israelin etu voisi olla ikuinen vihollisuus koko ympäröivää miljardin ihmisen muslimimaailmaa vastaan? Jokainen, joka vilkaisee karttaa ja demografiaa, ymmärtää, ettei tämä voi olla pitkällä tähtäimellä Israelin etu.

Koska vastasin ajatollah Khamenein möläytyksiin Muslimiveljeskunnan lausunnolla, on paikallaan, että vastaan Israel-lobbyn höpinöihin sillä, mitä israelilainen sanomalehti Haaretz vastikään kirjoitti:

Ongelma kommentaattoriemme orientalistisessa diskurssissa... on, että se vain auttaa eristämään meidät siihen ghettoon, johon olemme asteittain lukitsemassa itsemme; ghettoon Lähi-idän alueella ja koko maailmanhistoriassa.

Ei liene yllättävää, että Amerikka- ja Israel-myyttiin on turvautunut myös Syyrian johto, joka on jo ennalta joukkopidätyksin ja toimenpitein ehkäisemässä täksi viikonlopuksi ilmoitettuja mielenosoituksia Syyriassa (syyrialainen viikonloppu on pe-la). Bashar al-Assadin hiljattainen puhe oli oikea malliesimerkki orwellilaisesta retoriikasta - Assadin mukaan Syyria on, toisin kuin Egypti ja Tunisia, "täydellisen vakaa, koska hallitus on niin lähellä kansaa." Lähellä tosiaan - aseen piippu kansan ohimolla.