Gefersa

Asioista perillä olevat lähteet suosittelivat minulle aamupäiväretkeä Gefersan tekojärvelle, joka sijaitsee Addiksesta 18 kilometrin päässä. Toteutin aikeen vihdoin sunnuntaina kotiuduttuani takaisin tilapäiseen hotellimajoitukseeni Etiopian pääkaupunkiin. Addiksen ongelma on, että ilman yksityisautoa on vaikea liikkua mihinkään ja joutuu turvautumaan takseihin, jotka ovat likaisia venäläisiä romuja, joista saa kirppuja ja varmaan muitakin syöpäläisiä.

Lisäksi taksikuskien kanssa täytyy joka kerran tinkiä ja riidellä hinnasta ja siihen vaikuttavista tekijöistä kuten alati kohoavista elintarvikkeiden ja polttoaineiden hinnoista ja nälkää näkevistä lapsista. On melkein mahdotonta yrittää saada taksikuski ymmärtämään, että valkoinen mies haluaa matkustaa johonkin kaupungin ulkopuolelle pysähtyäkseen keskellä ei-mitään ja viettääkseen tuntikausia samoillen jonkin suon tai järven reunamilla, rantaniityillä ja eukalyptusmetsiköissä.

Paikallisen käsityksen mukaan luonnossa ei voi vapaaehtoisesti kävellä, jos asfaltilla, ihmisvilinällä ja roskilla täytetty vaihtoehtokin on käytettävissä, koska luonnossa elää käärmeitä, skorpioneja ja muita vaarallisia asioita, joiden olemassaolon teoreettinen mahdollisuus tuntuu häiritsevän paikallista mieltä enemmän kuin kirput takseissa, malariasääsket hotellihuoneissa ja housunpuntteja rähmivät kerjäläiset kadunvarsilla. Hyvä niin, sillä saapahan luonnossa liikkua miltei kokonaan rauhassa, ellei joudu lapsilauman tähtäimeen. Addiksessa lapset vaatisivat sumeilematta rahaa. Maaseudulla ollaan hienovaraisempia ja pyydetään vain kyniä tai saada katsoa kiikareiden läpi. Jälkimmäinen pyyntö on yleensä ympäristökasvatuksellisesta näkökulmasta hyvä asia, koska tekee aivan eri vaikutuksen nähdä uivia pisteitä vedessä tai katsella optiikan läpi afrikankääpiösorsaa tai kuningaskalastajaa koko väriloistossaan.

Gefersaan johtavan maantie numero viiden varren kylät ovat pääosin oromokansan asuttamaa. Oromot tunnettiin 30-luvun kirjoissa nimellä gallat. Kommunistiregiimin aikana oromon kielen puhuminen oli kielletty, mutta nyt tämän Etiopian suurimman kansan kieli ja kulttuuri ovat kokeneet rehabilitaation. Oromoa kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin ja siinä on paljon tuplavokaaleja kuten somalissa, mutta siinä ei ole lainkaan yhtä paljon suoria arabialaisia lainasanoja kuin somalissa. Oromoja on sekä muslimeja että kristittyjä ja kristityt jakautuvat edelleen protestantteihin ja ortodokseihin - olisiko katolisiakin joukossa. Toisin kuin seemiläiseen kieliryhmään kuuluvat amharan ja tigren kielet, oromo ja somali kuuluvat kušiittiseen kieliryhmään, näin ainakin kieliopiltaan. Somalin sanastossa on kuitenkin niin paljon arabilainoja, että se hämärtää kielellistä yhteenkuuluvuutta.

Tähän yhteyteen on vielä mainittava Bahar Darin baarikadun yöelämästä se erityispiirre, että miesten vessassa ei ollut pelkästään naisia, jotka myivät itseään, vaan siellä oli myös lammas. Ihkaelävä sellainen.

Bahar Dar

Pidän Etiopiasta heti paljon enemmän kun pääsin ulos pölyisestä, liejuisesta ja likaisesta pääkaupungista. Kaksi päivää meni siivillä Bahar Darissa, nykyisessä Amharan osavaltiossa, historiallisten Godžamin ja Gondarin kuningaskuntien rajalla. Nämä ylpeän amharakansan sydänmaat ovat myös historiallisesti muodostaneet Etiopian keisarikunnan ydinalueet.

Bahar Darin nimi merkitsee paikkaa meren rannalla - olisi arabiaksi Dar al-Bahr, mistä aika hyvin näkee arabian ja amharan kielten sukulaisuussuhteen samassa seemiläisessä kieliperheessä, johon kuuluu lisäksi myös heprea. Se meri Bahar Darissa on Etiopian suurin järvi, Tanajärvi, jonka sedimentistä ruskean veden alla piilee yhä krokotiileja ja virtahepoja, ja näitä vesipetoja voi päästä näkemäänkin muutamissa paikoissa kohtuullisella ajomatkalla kaupungista. Järven saarissa on keskiaikaisia luostareita ja alueen kaupungeissa mahtavia kirkkoja. Hämmästyttävän hyväkuntoinen ja rauhallinen maantie johtaa Addiksesta ylänköjen halki Bahar Dariin ja sieltä edelleen Tanajärven itäpuolitse Gondariin. En malta odottaa, että oma jeeppini vihdoin saapuu perille. Se on jo lähtenyt merimatkalle Latakian satamasta Syyriasta Džibutiin, josta se byrokraattisten kiemuroiden jälkeen matkannee maateitse Addikseen.

Erityisen kuuluisa alue on siitä, että sen pienistä lähteistä saa alkunsa mahtava Niili, joka Gondarin ja Godžamin ylämailta virtaa Tanajärveen ja sitten Sinisenä Niilinä Sudaniin, yhtyäkseen Khartumin paikkeilla Valkeaan Niiliin, joka tulee Ugandan läpi Viktoriajärveltä. Voin nyt sanoa käyneeni kirjaimellisesti ainakin kahdella Niilin alkulähteistä. Olen katsellut pelikaaneja ja merimetsoja paikassa, jossa Niili ensimmäistä kertaa virtaa Tanajärveen.

Vaikka sadekausi on päättymässä, viime viikon ajan vielä joka päivä satoi, yleensä kerran kunnolla ja pari kertaa vähemmän iltapäivällä ja lisää vettä yöllä. Niinpä monet Niilin alkulähteinä toimivat purot ja tasangot Tanajärven itäpuolen piirikunnissa olivatkin tulvineet. Tulvaniityillä parveili suurin määrin kynsihanhia, afrikanhanhia ja etiopianhansuja, lehmä-, silkki-, jalo- ja pikkujalohaikaroita, kobolttihaikaroita, pyhäiibiksiä ja endeemisiä helttaiibiksiä, kruunukurkia, kaislamerimetsoja, käärmekauloja, iibishaikaroita ja vasarapäähaikaroita. Kuivemmilla akaasiaa kasvavilla alueilla näin ensimmäistä kertaa valtavia kalkkunasarvekkaita ja pienempiä sarvinokkia, tokoja.

Alue on tiheästi asuttua ja otettu lähes kokonaan maatalouden piiriin, niin että suurnisäkkäät ovat pääosin kadonneet, mutta shakaalit ja hyeenat ovat vielä paikoin yleisiä. Omat nisäkäshavaintoni rajoittuivat tällä kertaa jyrsijöihin, illansuussa genettiin sekä järven rantametsiköissä riehuviin marakatteihin. Kamerani pääsi kunnolla vauhtiin löytäessäni hedelmöiviä viikunapuita, jotka tulvivat hedelmänsyöjälintuja, kuten turakoja, kukaaleja, hiiroja, papukaijoja ja viikunakyyhkyjä. Rantapuissa istuskeli kaloja kärkkymässä kiljumerikotkia, kirjokalastajia ja afrikankeisarikalastajia.

Bahar Darissa ja ylämaiden piirikuntakeskuksissa ja kylissä tapasi myös aivan toisenlaisen Etiopian kuin Addis Abeban stressatuilla pölyisillä kaduilla. Ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä ja perinteisiä elämäntapoja. Bahar Darin kaupungin yleiskuva on paljon siistimpi kuin Addiksen. Perjantaina Bahar Darissa vietettiin monin laulavin ja ristejä kantavin kulkuein ortodoksikirkon meskel-pyhää, "totisen ristin löytymisen juhlaa", joka jatkui lauantaina. Melkein heti perään, todennäköisesti huomenna tiistaina, on puolestaan muslimien vuoro juhlia eid al-fitriä, joka päättää ramadanin, paastokuukauden.

Addis Abeba II

Olen ollut vajaan viikon Etiopian pääkaupungissa. Tälläkin hetkellä sataa kaatamalla, mutta viikonloppuna oli pääosin poutaista. Koska minulla ei ole - eikä tule varmaan vielä kuukausiin olemaan - autoa käytössäni, olen käynyt keskustassa rämisevillä Lada-takseilla, joista saa kirppuja, pitkin liejuisia "pääkatuja", jotka näyttävät siltä kuin olisivat rypälepommitusten jäljiltä. Kadut kulkevat slummien läpi, joissa ihmisiä makailee ilmeisesti päiväunilla teiden varsilla ja joskus myös maanteillä. Olen myös käynyt paikallisella golfklubilla näkemässä, kuinka maan rikkaat ja kehitysapuihmiset elävät autuaasti eristyksissä ympäröivästä yhteiskunnasta.

Suurin kulttuurishokki on ollut se, että etiopialaiset näkevät valkoihoisen lähinnä kävelevänä lompakkona. Kaikki haluavat rahaa. Hinnat, joita eurooppalaiselta pyydetään tavallisista asioista, ovat kalliimpia kuin mitä samat asiat maksaisivat Euroopassa. Kun Lähi-idässä sain aina tapella saadakseni maksaa edes osan laskusta, Afrikassa paikalliset "ystävät" ja kollegat tilaavat itselleen kalleinta mitä ravintolasta löytyy kysymättä edes mielipidettäni ja olettavat automaattisesti, että valkoinen mies maksaa. Jos sitten paljastuu, että lompakkoni pohja häämöttää enkä ole varautunut kaikkia kestitsemään, naamat menevät mytryyn ja katseet lattiaan ja kaikki ovat kovin surullisia ja ihmeissään. Oi, kuinka kaipaan takaisin Lähi-itään.

Käydessäni eräässä puistossa lintuja katsomassa ja kuvaamassa, tapasin paikallisen metsänvartijan, joka oli harjaantunut jo hyväksi lintuharrastajaksi. Hän pyysi minut mukaan bileisiin, joissa lisäksemme oli vain nuoria kauniita opiskelijattaria paikallisista yliopistoista juhlimassa meskel-pyhän ja siten lomansa alkua. Tytöt joivat kuin sienet, tietysti vain minun laskuuni. Heitä oli myös lukuisista eri etnisistä ryhmistä: amharoita, tigreläisiä, oromoja. Etiopian kansat siis juhlivat sulassa sovussa, joskin vain kristityt. Samalla he valistivat minua, että somalit ovat kaikki rikollisia. Rasismin suorasukaisuus on häkellyttävää. Samaan hengenvetoon, kuultuaan edellisestä asuinpaikastani, he kuitenkin valittivat arabien olevan inhottavia rasisteja.

Kävin viikonloppuna myös suomalais-etiopialaisissa häissä, joissa soitettiin kovalla musiikkia ja juotiin kotikaljaa ja siman tapaista "viiniä". Seremonioihin kuului myös kakunleikkausta ja raakaa lihaa. Häihin oli helppo löytää, koska koko kaupunginosa näytti tietävän, missä ne ovat ja kenen häät, ja että juuri sinne olen etsimässä tietä. Maassa, jossa tiedotusvälineet ovat rankasti suitsittuja, kaikki tieto leviää suullisesti. On myös kuvaavaa, että hotellissani ei näy yhtäkään etiopialaista televisiokanavaa, vaan ainoastaan BBC ja kokoelma arabialaisia viihteellisiä satelliittikanavia.

Addiksessa saa jonkinlaisen kuvan Afrikan lintumaailman runsaudesta ja monipuolisuudesta, kun lyhyellä istumalla omalta parvekkeelta näkee jo helposti kymmeniä lajeja, kaikki afrikkalaisia ja osa etiopialaisia endeemisiä lajeja. Taivaalla kaartelee pilvinä haarahaukkoja ja korppikotkia, pensaissa parveilee hemppoja, kutojia, hiiroja, medestäjiä ja monenlaisia muita pikkulintuja.

Addis Abeba

Olen ollut kaksi ja puoli päivää Addiksessa. Maan kahdesta vuodenajasta toinen, sadekausi, on lopuillaan, mutta joka iltapäivä sadetta on tullut ja muutenkin Addiksessa on varsinkin öisin ja varhain aamulla varsin koleaa. Tämä on maailman toiseksi korkeimmalla sijaitseva pääkaupunki La Pazin jälkeen. Ollaan yli kahden kilometrin korkeudessa Etiopian ylängöllä. Yksi seuraus korkeudesta on ilmeisesti hapenpuutteesta johtuva jatkuva päänsärky, mutta se menee kuulemma parissa viikossa ohi. 

En muista olleeni aiemmin yhtä kaoottisessa pääkaupungissa - jopa Kabul on Addikseen verrattuna järjestäytynyt ja siisti. Kaupungin kadut ovat erittäin huonossa kunnossa, lähinnä liejua ja tomua, kuoppia ja töyssyjä. Ei niin, että niillä muutenkaan voisi ajaa kovin kovaa vauhtia, sillä kaduilla on sikin sokin ihmisiä ja kotieläimiä. Rikkaat asuvat puutarhojen ympäröimissä huviloissa piikkilankojen takana, lasinsiruja muurattuina muuriensa päälle, muu kansa alkeellisissa hökkeleissä kotieläimineen. Ja ihmisiä riittää: 70 miljoonan asukkaan Etiopia on Afrikan väkirikkaimpia maita. Väestöprofiili painottuu nuorimpiin. 

Kestää aikansa tottua tummanpuhuviin kasvoihin kaikkialla ympärillä, jotteivät kaikki enää näytä samanlaisilta. Itse asiassa etiopialaiset ovat varsin vaihtelevan värisiä ja näköisiä. Alue on ihmisten alkukotia - sekä ylipäätään ensimmäiset ihmislajit että myöhemmin oma lajimme lähtivät leviämään muuhun maailmaan Itä-Afrikan Suuren Hautavajoaman alueelta, joka kulkee Keniasta Etiopian läpi, jatkuen pohjoiseen Punaisenamerenä ja Jordanjoen laaksona. Vaaleimmat etiopialaiset muistuttavat jemeniläisiä, tummimmat taas ovat erittäinkin mustanpuhuvia. Suurin osa kansasta edustaa erilaisia suklaan ja kahvin sävyjä. Myös kasvonpiirteitä on kaikenlaisia: seemiläisiä, haamilaisia ja negridisiä, korkea- ja matalaotsaisia, pitkäkasvoisia ja lattakasvoisia. On ruumiinrakenteeltaan lyhyenläntiä ja on pitkä ja hoikkia. 

Etiopiassa puhutaan kuulemma 70 kieltä. Ainakin amharassa ja somalissa erottaa paljon tuttuja arabiankielisiä tai arabian kanssa yhteisiä seemiläisiä sanoja. Kristittyjä ja muslimeja on kumpiakin nelisenkymmentä prosenttia väestöstä, joskin luvut lienevät kasvaneet jäljellä olevan osan, vanhojen afrikkalaisten uskontojen kannattajien, kustannuksella.

Beirut

Minulle on siunaantunut vielä päivä entisessä kotikaupungissani. Beirutin ilmanala jatkuu kuumankosteana, mutta kontrastia Suomeen lievitti hieman se, että viimeisinä päivinäni Helsingissä ei enää satanut. Hyvän ystäväni lauantaiset häätkin sujuivat siis hienosti, jatkuen pitkälle yöhön. Sunnuntaina syötiin kaunis illallinen Vartiokylässä. Maanantaina kävin vielä nykyisiä ja entisiä työnantajiani katsomassa ennen matkaamista lentokentälle. 

Minulla oli jälleen kerran viisituntinen välilasku Istanbulissa, mutta Suomessa vietetyn loman jälkeen olin niin väsynyt, etten tällä kertaa ottanut metroa tai taksia keskustaan, kuten olen monta kertaa aiemmin tehnyt. Istanbulin lentokenttä on poikkeuksellisen törkeästi ylihinnoiteltu - kahvista tai oluesta saa maksaa paljon enemmän kuin Suomessa ja samoin jopa juomavedestä. Niinpä en ole siellä tavallisesti viihtynyt, vaan ottanut metron kaupungille, joka sentään on yksi Euroopan historian tärkeimpiä. Vastahan edellispäivänä luin lehdestä Mika Waltarin viimeisestä matkasta rakkaaseen Istanbuliinsa. Hänen hotellihuoneestaan alkoi tulla yöllä savua ja selvisi, että kirjailijan vuode oli syttynyt tuleen. Waltarin mukaan jumalatar Afrodite oli jo muutamana yönä vieraillut hänen luonaan ja sinä yönä vierailu oli ollut niin kuuma, että vuode oli syttynyt tuleen. Waltarin mukaan tämä oli myös kosto, koska jumalatar ei halunnut kirjailijan lähtevän Turkista. Jotkut muut seurueessa olivat epäilleet, että kirjailija olisi sen sijaan konjakkia pitkin päivää hopeapikareista naukkailtuaan sammunut vuoteeseensa tupakka suussa. 

Nyt kuitenkaan ajatus Istanbulin täpötäysistä metroista ei enää jaksanut houkutella ja kaupungilla olisi sitä paitsi ollut vaara ostaa lisää tuliaisia, kun muutenkin liikuin ylipainosakkojen uhalla ja jouduin jättämään kassillisen kirjoja ystävien nurkkiin Suomessa. Niinpä vetelehdin lentokentän kahvilassa ja päivitin muistiinpanojen ja valokuvien arkistoja koneellani. 

Yöllä saavuin rakkaaseen Beirutiini ja sain huomata olevani pudonnut pienen poissaolon jälkeen takaisin turistin kategoriaan. Taksien kanssa piti taas tapella hinnoista. Täällä puhutaan nyt kaikkialla kansallisesta dialogista ja sen aikana eri puolilla tehdyistä provokaatioista, joissa on kuollut ihmisiä - Tripolissa, Bekaan laaksossa, Ayn al-Hilwan leirillä... Uusi salamurhakin tehtiin, tällä kertaa kohteena Saleh Aridi, oppositioon kuuluvan druusiryhmän johtajan Talal Arslanin lähimies ja uskottu. 

Kyseessä oli ensimmäinen salamurha, joka kohdistui syyrialaismielisen opposition (maalis-8) jäseneen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että länsimielinen maalis-14 olisi nyt ryhtynyt vastaiskuihin menetettyään omia jäseniään salamurhissa jo neljän vuoden ajan. Yksi viimeaikaisista poliittisista kehityskuluista oli nimittäin maalis-14:n druusipuolueen, druusien enemmistöä edustavan PSP:n lähentyminen Arslanin puolueen kanssa druusien hajoamisen välttämiseksi. PSP:n johtaja Walid Jumblatt on toukokuusta asti käynyt kulissien takaisia neuvotteluja Arslanin kanssa. Joidenkin tahojen intresseissä on ollut iskeä väkivaltaisin provokaatioin aina, kun joko sunnit tai druusit uhkaavat yhdistää rivinsä.

Tallinna

Eilen oli vasta toinen sellainen päivä Suomeen saapumisestani lähtien, jolloin ei aivan koko aikaa satanut. Menin kavereiden kanssa helikopterilla Tallinnaan. Virossa oli aurinkoista ja kaunista, mutta jokin synkkä varjo huojuu nykyisin koko Euroopan itäisen laidan yllä ja ehkä erityisen raskaana Baltiassa nyt kun Ukrainassa se on jo kerääntynyt myrskypilviksi ja Georgiassa myrsky jo puhjennut.

Vaikka tunnelma muuttui Tallinnassa uhkaavammaksi jo yli vuosi sitten kun Venäjän masinoima pronssipatsasprovokaatio oli lietsonut kansalliskiihkoista hysteriaa niiden venäläisten keskuuteen, jotka muodostavat viidennen kolonnan - ollen vähemmistönä vironvenäläisten joukossa, mutta tietenkin kaikkein äänekkäimpiä. Venäläinen propaganda on muuttunut yhä häikäilemättömämmäksi ja todellisuudesta vieraantuneemmaksi ja vertautuu suoraan 30-40-lukujen tapahtumiin. Tätä kuvastaa myös ulkomaisten vaikuttaja-agenttien ja hyödyllisten hölmöjen lisääntyvä mobilisointi Venäjän naapurimaita vastaan. Suomessakin käytetään sekä provokaattoreja että varovaisempia mielipidevaikuttajia pyrkimyksissä leimata kielteisesti Viroa, Georgiaa ja muita uhanalaisia maita.

Edellinen käyntini Tallinnan miehitysmuseoon tapahtui jotenkin huolettomammissa merkeissä. Katsoessa miehityksen kokeneiden vanhusten haastatteluja siinä ajatustilassa, että "tämä ei toistu koskaan enää, Viro on nyt vapaa", niitä on helppo pitää menneisyyden irvokkaina tapahtumina, jotka osoittavat kylmän sodan ja sen voittamisen olleen välttämätön vaihe vapauden ja demokratian taistelussa pimeyttä vastaan. Totalitäärinen järjestelmä perustui ihmisten nöyryyttämiselle. Rumuus ja pimeys levisivät yli maan samalla kun hyviä ihmisiä tuhottiin järjestelmällisesti. Tänä päivänä tätä katsoessa ahdistusta kasvattaa lisääntyvä tunne siitä, että myrskypilvet idästä ovat nousemassa jo tasolle, jossa prosessin pysäyttäminen ei enää ole mahdollista, vaikka Eurooppa alkaisikin vähitellen herätä unestaan.

Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi englanninkielistä kirjaa otsikolla The New Cold War, toisen kirjoittajana Mark MacKinnon (kustantaja kanadalainen Random House) ja toisen kirjoittajana Edward Lucas (kustantaja Bloomsbury). Kumpikin on jo käännetty ja julkaistu viroksi, mutta kumpaakaan ei näyttänyt jostain syystä löytyvän Helsingin kirjakaupoista edes englanniksi. Pitäisi siis tilata itse. Fiktion puolella on puolestaan tänä vuonna ilmestynyt Alex Drydenin vakoiluromaani Red to Black, joka kuvaa nyky-Venäjän siirtymistä kommunismin raunioilta fasismiin. MacKinnonin kirja alkaa enteilevästi syksystä 1999 Rjazanista, jossa KGB jäi verekseltään kiinni räjähteiden asentamisesta asuintaloon jatkoksi Moskovan ja Volgodonskin asuintalopommeille - niille, joista kaikki Venäjän ystävät silloin kuorossa syyttivät tšetšeenejä ja hakivat oikeutusta uuden pääministerin Vladimir Putinin hyökkäykselle Tšetšeniaan. Sittemmin varovaisimmatkin asiantuntijat lienevät ymmärtäneet syksyn 1999 tapahtumat sarjaksi Venäjän masinoimia provokaatioita ja siksipä kai niistä tapahtumista ei enää puhuta avoimesti.

Monien muiden lailla olen tavannut ajatella, että aggressiivisessa kansalliskiihkossaankin Putinin Venäjä on silti parempi kuin oli totalitäärinen Neuvostoliitto, jonka senkin kanssa tulimme joten kuten toimeen huolimatta siitä, että puoli Eurooppaa riutui miehityksen ja hitaan kansanmurhan kourissa. Tämän vuoden kirjallisuutta lukiessa ei voi kuitenkaan välttyä ajatukselta, että nykyvenäläinen fasismia muistuttava imperialismi saattaa olla jopa vaarallisempi vihollinen Euroopalle - vaikkei ehkä koko maailmalle - kuin oli internationalistinen kommunismi. Loppujen lopuksi Venäjän suurin heikkous kylmässä sodassa oli juuri kommunismi. Nyt kommunismin jäykkään dogmatiikkaan liittyneet rajoitteet ja irrationaaliset virheet ovat poissa. Venäjän kansallismielinen ekspansionismi on siis pidäkkeetöntä ja seuraa doktriineja, jotka ovat vasta ottamassa muotoaan jonkinlaisena sekoituksena tsaarinaikaista itsevaltiuden ylistystä, ortodoksisen mystiikan uskonnollista kiihkoa, kommunismin byrokraattista ja megalomaanista perintöä, eurooppalaistyyppistä fasismia, vanhaa suuren pelin geopolitiikkaa sekä modernia pseudokapitalistista kleptokratiaa.

Lähitulevaisuuden Venäjä voi olla myös institutionaalisesti vaarallisempi kuin Neuvostoliitto, sillä kun Neuvostoliitossa NKP johti ja KGB toteutti, nyky-Venäjällä ideologiaa muotoilee ja hallitsee ennen kaikkea KGB. Puolueen sijaan ovat Kremlin "tutkimuslaitokset", joiden tehtävänä on polit-teknologian toteuttaminen ja propagandan luominen. Lähtötilanne vain ei ole se, mikä se oli 40-luvulla, kun toinen maailmansota oli raivannut venäläissotilaille tien Berliiniin, Prahaan ja Budapestiin saakka. Venäjä on nyt pikemminkin nousevan natsi-Saksan asemassa ja käyttää samanlaista sudeettitaktiikkaa aluevaltausten toteuttamiseen. Mikään tämän päivän uudessa suuressa pelissä ei ole tarkoitettu pysyväksi, vaan ainoastaan myönnytysten voittamiseksi Länneltä seuraavia offensiiveja varten.

Venäjä ei ole Kiinan tavoin kärsivällinen suurvalta, joka luottaisi vääjäämättömään nousuunsa. Se on kärsimätön ja pinnan alla kiihkossa kihisevä poltergeist, joka tietää regiimin tämänhetkisen vaurauden olevan seurausta yksinomaan öljyn ja maakaasun korkeasta hinnasta. Sitä hintatasoa jokainen uusi sota Kaukasian, Keski-Aasian ja Lähi-idän alueilla nostaa. Venäjä tuntee, että sillä on kiire, koska jokainen vuosi itsenäisyyttä ja vapautta lujittaa jokaista niistä valtioista, jotka ovat onnistuneet Venäjän heikkouden vuosina integroitumaan läntisiin rakenteisiin. Vakaus Moskovassa riippuu siitä, että Venäjä pystyy ylläpitämään epävakautta kaikkialla ympärillään.

Loppi

Niinä harvoina päivinä, joina ei ole satanut aivan koko aikaa, olen yrittänyt tehdä kävelyretkiäkin. Helsingissä kävin Viikin pelloilla ja näin paljon valkoposkihanhia ja töyhtöhyyppiä. Nyt olen Lopella ja täällä sisämaassa näyttää satavan hieman vähemmän kuin rannikolla, mutta kylliksi siltikin. Heti kun sade hieman hellittää ja aurinko näyttäytyy, on kuin luonto yrittäisi ottaa siitä kaiken irti: ilma on heti mustanaan parveilevia lentomuurahaisia ja rapsikuoriaisia. 

Pitkällä kävelylenkilläni Ojajoen maastoon näin kahdesti nuolihaukan, mutta se saattoi olla myös sama yksilö kahdessa eri paikassa. Maisemissa oli myös tuulihaukka ja pari päivää sitten näin samassa paikassa naaraspuolisen pikkulepinkäisen nokka täynnä sittiäisiä, joita on nyt kaikilla tukkiteillä liikkeellä. Myös käpylintuja on paljon liikkeellä, rastaita harvakseltaan. Hyönteissyöjälinnut näyttävät pääosin jo kadonneen: ei sieppoja, kerttuja eikä pajulintuja enää. Syksy laskeutuu jo kovaa vauhtia raskaana suomalaisen luonnon ylle.

Helsinki V

En lähtenytkään vielä Hämeeseen. Se saa odottaa vielä pari päivää. Sen sijaan sain itseeni neljä eri rokotusta ja maksoin malarialääkkeistä yhtä paljon kuin uudesta tietokoneestani. Hiilitabletteja ja kortisonia kirpunpuremiin. Olen päivittänyt testamenttinikin. Alan siis olla valmis lähtemään Afrikkaan. 

Olen taivaltanut sateessa ja viimassa tapaamassa ystäviä ja heidän lapsiaan Helsingin alueen lähiöissä. Kuitenkin käy taas niin, että lähden maasta ennen kuin olen tavannut kaikkia, joita olisin halunnut tavata. Elämä Suomessa pelkistyy kaukana toisistaan sijaitseviin ja yhä uusia kalliita julkisen liikenteen lippuja vaativiin kahvitapaamisiin, koska kukapa haluaisi sateessa ja kylmässä lähteä lämpimistä kodeistaan yleisemmille hengailualueille, joissa voisi kerralla tavata monia kävelyetäisyyksillä toisistaan. Ja ymmärrän nyt, miksi suomalaiset lukevat niin paljon enemmän kuin muut kansat. Täällä on niin paljon yksinäistä aikaa. Kun tapaamisista on kerran sovittu, ne pidetään, eikä siis puhelimenkaan tarvitse koko ajan soida. Liikkeelle lähtöön on suuria ilmastollisia ja taloudellisia kynnyksiä. Asiat täytyy suunnitella ja varata. Elämä on eräissä suhteissa vaikeampaa kuin eteläisemmillä leveysasteilla. 

Suomessa on julkaistu enemmän kirjoja Etiopiasta 20-30-luvuilla kuin nykyaikana. Myös tematiikka on toinen. Antikvariaattien valikoimista löytyvät 80-luvulla julkaistut kirjat kertovat kaikki kehitysyhteistyöstä, kun taas vielä 30-luvulla seurattiin Etiopian politiikkaa, ihailtiin "mustan keisarikunnan" saavuttamaa voittoa Italian epäonnistuneesta siirtomaavalloitusyrityksestä ja kuvailtiin maan historiaa. 

Suomalaisen toimittajan Väinö Vatasen vuonna 1935 julkaisema Abessinia - musta keisarikunta on ainakin vielä ensimmäisissä luvuissaan kunnioitettavan objektiivinen ja analyyttinen kuvaus paitsi aikansa afrikkalaisesta siirtomaakamppailusta, myös Euroopasta. Vatanen tarkkailee italialaista fasismia neutraalina ulkomaalaisena, nähden siinä sekä historiallisia muutosvoimia että vaarallisen tragedian alun. Toki hän käyttää Afrikasta ja afrikkalaisista sanoja ja asenteita, jotka eivät tänä päivänä olisi poliittisesti korrekteja. Niin, tosin etiopialaiset katsovat tänä päivänäkin, että he eivät ole afrikkalaisia, ja että muut afrikkalaiset ovat neekereitä.

Helsinki IV

Taas eilen satoi, mutta pari sateetonta vaikkakin koleaa päivää välissä teki kaupungista vähemmän alakuloisen. Olen istunut kahvilassa ja jopa puiston penkillä lukemassa kirjoja. Ensinnäkin, Robert Kaganin uusi kirja The Return of History and the End of Dreams. Kirjan nimikin osoittaa, että tämä pieni ja hyödyllinen julkilausuma on vastaus Francis Fukuyaman taannoiselle teokselle. Kagan pukee yksinkertaisiksi ja helppotajuisiksi teeseiksi sen, mitä kaikkien politiikasta päättävien olisi pitänyt ymmärtää viimeistään 90-luvun lopulle tultaessa:

Maailmanhistoria ei ole päättynyt länsimaisen liberaalin demokratian voittoon eikä siten kylmä sotakaan ole päättynyt. Venäjä on aggressiivinen kansallismielinen imperiumi, joka haluaa haastaa länsimaisen hegemonian hinnalla millä hyvänsä, uhkaa kaikkia pienempiä naapurimaitaan epäsuorasti ja suoraan, eikä jaa Euroopan ja Yhdysvaltain arvomaailmaa. Myös Kiina ja Intia ovat nousemassa suurvalloiksi. Maailma on jo siirtynyt tai vähintään siirtymässä moninapaiseen maailmanjärjestykseen. Jakolinjat tässä maailmanjärjestyksessä eivät tule olemaan Samuel Huntingtonin ennustamien "sivilisaatioiden" (uskontojen) välisiä, vaan suuri ideologinen skisma kulkee edelleen demokratioiden ja autokratioiden välillä. Venäjä ja Kiina ovat autokratioita ja tukevat muita autokratioita. Maailman demokratioiden on syytä koota rivinsä ja voimansa ja saavuttaa puolustusvalmius. Kaganin kirja ennusti Venäjän hyökkäävän Georgiaan (samoin kuin Ukrainaan ja Baltiaan) sekä sen, että Eurooppa ja Yhdysvallat eivät tekisi juuri mitään sen estämiseksi.

Toinen lukemani kirja on Ryszard Kapuścińskin Keisari, joka kertoo Etiopian viimeisen keisarin Haile Selassien autoritäärisestä järjestelmästä ja poliittisesta kulttuurista Addis Abebassa keisarikunnan tuhon edellä.

Minulla on vielä ostoksia tehtävänä Helsingissä. Suunnittelen kuitenkin vielä tänään lähteväni Kanta-Hämeen provinssiin.

Helsinki III

Lopulta sateet loppuivat - samana kesän viimeisenä päivänä kun libanonilaisvieraani piti lentää takaisin Beirutiin. Hän ehti nähdä vilaukselta auringon Helsingin yllä. Odotan tosin uusia vieraita Lähi-idästä jo viikon päästä. Suomalaisten käyttäytyminen piristyi kummasti sääolojen muutoksen myötä, vaikkakin kolea viima pitää jalankulkijat kiireisinä etenemään paikasta toiseen.

Lauantai-iltana pidettiin kotibileet ystäväni asunnolla Kalliossa. Se on varmaankin harvoja asuntoja Kalliossa, jossa seinällä on Mannerheimin kuva. Solidaarisuudesta vapautta ja demokratiaa kohtaan tilaisuudessa juotiin georgialaisia ja libanonilaisia viinejä, jotka oli noudettu Alkosta, joten niiden hankkimisella tuli tuettua myös Suomen valtion kassaa.

Sunnuntaina päivällä, kun libanonilainen vieraani oli täällä viimeistä päivää, törmäsimme Vanhalla ylioppilastalolla SKP:n punalippuihin ja kojuihin, jossa jaettiin esitteitä: seminaareissa olisi ollut tarjolla marxilais-leniniläistä teoriaa, vastarinta-aatetta, tutustumista Kuuban ja Venezuelan sosialistisiin aatteisiin ja länsimaisen yhteiskunnan halveksuntaa eri muodoissa. Puhujien joukossa oli venäläinen kansanedustaja, suomalaisia kommunisteja ja amerikkalaisia itsekriitikoita - kyllä Amerikan kansa on varmaan ylpeä tällaisista lähetyssaarnaajista.

Libanonilainen vieraani, joka on lyhyen elämänsä aikana saanut jo yliannostuksen erilaisten totalitääristen ryhmien ja "vastarinnan" etujoukkojen kansan eduista piittaamatonta öykkäröintiä, tuli tällaisen näkemisestä niin vihaiseksi, että tarvitsi tuopin olutta. Mitä mieltä oli puolustaa ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia uhanalaisissa valtioissa, kun demokraattiset länsimaat - ja vieläpä niiden ylioppilaskunnat - tukivat avoimesti totalitarismin levittämistä ja ylistivät diktatuureja, ihmetteli demokraattiseen vasemmistopuolueeseen kotimaassaan kuuluva ystäväni. Vaikka kummatkin kannatamme myös marginaalisten puolueiden oikeutta ilmaista omat mielipiteensä rauhanomaisesti, ystäväni toivoi, että joku ottaisi näistä ihmisistä valokuvia, jotta he myöhemmin häpeäisivät toimiaan.

Minua on viime päivinä hämmästyttänyt, kuinka moni koulutettu suomalainen luulee, että Georgia ja Viro olisivat jotenkin itse aiheuttaneet Venäjän hyökkäykset itseään vastaan kohtelemalla huonosti ja "nationalistisesti" venäläisiä. En ole kuullutkaan, että Georgia olisi jossain vaiheessa sortanut georgianvenäläisiä, laittanut Venäjää kauppaboikottiin, räjäytellyt Venäjän kaasuputkia tai että Georgian joukot olisivat tehneet pogromeja venäläissyntyisten kauppiaiden omistamia kauppoja vastaan Tbilisissä. Venäjällä kaikkea tätä on kyllä tapahtunut georgialaisia vastaan eikä sitä ole taidettu Suomessa edes huomata.

Kaikille vapaan tiedonvälityksen maiden asukkaille pitäisi olla tähän mennessä selvää, että venäläinen sotapropaganda Georgian joukkojen "kansamurhasta" venäläisiä "rauhanturvaajia" ja osseettimilitioita vastaan oli täyttä puppua. Kaukasiassa kansanmurhia on harrastanut Venäjä - 1800-luvulta alkaen tšerkessejä, tšetšeenejä, balkaareja, karatšaita, avaareja, adžaareja, hemšinejä ja monia muita vastaan, ja jälleen 1990- ja 2000-luvuilla tšetšeenejä vastaan. Venäjän liittolaiset ovat etnisin puhdistuksin ajaneet kymmeniätuhansia kodeistaan Karabahissa, Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa. Venäjä ja sen tukema Armenia miehittävät laajoja alueita, jotka kansainvälisen oikeuden mukaan kuuluvat Georgiaan ja Azerbaidžaniin. Georgia ei ole puhdistanut Tbilisiä abhaaseista sen enempää kuin venäläisistäkään, mutta Venäjä ja sen tukemat militiat ovat puhdistaneet Georgiaan kuuluvat Abhasian ja Etelä-Ossetian georgialaisista (ja niistä abhaaseista ja osseeteista, jotka eivät ole samaa mieltä Moskovan kanssa, koska tällaisia ihmisiä olen itsekin tavannut mm. pakolaisia täyteen ahdetussa Tbilisin Iveria-hotellissa).

Ja mitä Viroon tulee, ihmettelen, mitä virolaisten oikein pitäisi tehdä ollakseen jotain muuta kuin "nationalisteja". Lakata puhumasta viroa? Muuan venäläismielinen tuttavani rinnasti toissailtana Viron laulavan vallankumouksen Venäjän hyökkäykseen Georgiaa vastaan, pitäen sitä "kauhean kovana ja ulossulkevana" ja venäläisiä sortavana. Minä kun luulin, että Viron laulavassa vallankumouksessa oli kyse yleisinhimillisen demokratian ja vapauden sekä kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustamisesta eikä se suuntautunut venäläisiä vaan Neuvostoliiton totalitääristä järjestelmää vastaan. Eivätkö venäläisetkin hyötyneet siitä, että tuo järjestelmä Luojan kiitos siirtyi historiaan? Neuvostoliiton järjestelmähän muodosti maailmanhistoriallisen rikossarjan, jossa reippaasti yli sata miljoonaa ihmistä surmattiin ja heistä hyvin suuri osa venäläisiä. Mikä "geopoliittinen katastrofi" sen hajoaminen oikein oli?

Jos vironvenäläiset olisivat onnellisempia Venäjän imperiumissa kuin Virossa, he olisivat voineet äänestää jaloillaan ja lähteä Virosta - varaa heillä olisi ollut siihen, sillä heillä meni taloudellisesti paljon paremmin kuin venäjänvenäläisillä. Viron yksityistämisprosessi antoi käytännössä kaikille, kansallisuuteen katsomatta, mahdollisuuden yksityisasunnon lunastamiseen nimellishintaan, kun taas Venäjällä yksityistäminen merkitsi miljoonien ihmisten joutumista asunnottomiksi, kun kommunistieliitti yksityisti lähiöitä itselleen ja nosti vuokrat satakertaisiksi.

Venäjän venäläiset kiehuvat tänä päivänä kansallisvihassa uskoen virolaisten ja georgialaisten uhkaavan suurta Venäjää ja katselevat samalla kuinka pieni turvallisuuspalveluihin valtansa pohjaava eliitti Moskovassa ja Pietarissa rikastuu ylettömästi öljyn ja maakaasun ylikorkeilla hinnoilla. Samaan aikaan vironvenäläiset ovat vähitellen integroituneet virolaiseen (eurooppalaiseen) yhteiskuntaan, tulleet EU:n jäseniksi, palvelevat vapaaehtoisina Nato-joukoissa, matkustavat vapaasti Schengen-alueella, nauttivat sananvapaudesta ja ihmisoikeuksista ja osallistuvat vapaasti Viron sisäpolitiikkaan ja kaupalliseen elämään. Onko Viro syyllistynyt yhteenkään pogromiin venäläisiään vastaan? Onko se vanginnut heitä? Onko venäläisiä internoitu suodatusleireille ja nuoria miehiä kaapattu ja kidutettu miliisiasemilla ja sotilastiedustelun tukikohdissa? Ei.

Tosiasia on, että Viro huolehtii vastuullisesti kansalaistensa ja alueellaan olevien kansalaisuudettomienkin hyvinvoinnista, mitä ei voi sanoa Venäjästä. Virolaisilla on oikeus puhua omaa kieltään ja puolustaa maansa itsenäisyyttä ja Viron demokraattisella hallituksella on vastuu ennen kaikkea omia kansalaisiaan kohtaan, ei suomalaisia tai saksalaisia besserwissereitä, jotka tuntuvat aina tietävän virolaisia ja georgialaisia paremmin, mitä venäläiset saavat Virossa ja Georgiassa tehdä. En sen sijaan kadehdi Venäjän kansalaisia, jotka saavat vastineeksi tottelevaisuudestaan lähinnä kansalliskiihkoista hurmosta, ohjattua mediapropagandaa ja suurvaltauhoa. Entä sitten kun öljyn ja kaasun hinnat taas laskevat ja koittaa tilinteon hetki? Kuinka monia Mainilan laukauksia Moskovan kyyniset johtajat ehtivät vielä masinoida ennen sitä?