Sekavaa

Olen niin paljon poissa, että turvatalo täyttyy lukemattomista lehdistä. Sääli heittää paperinkeräykseen, mutta minkäs teet, kun ei ehdi. Elämä on täynnä asioita, joita haluaisi tehdä, mutta kun ei ehdi. En ole koskaan ollut sosiaalinen, mutta siitä huolimatta minua on siunattu suurella määrällä ystäviä, ja pidän heistä kaikista ja heidän seurastaan, ja heillä pitäisi olla oikeutensa nähdä minua enemmän ja saada minulta enemmän, mutta kun en ehdi. Työt pitäisi tehdä, koska siitä maksetaan, mutta joka päivä tarkoitus oli tehdä enemmän töitä kuin mitä ehti.

On vaikea kieltäytyä asioista, joita saa ilmaiseksi, ja yksi sellainen on Kirkko ja kaupunki. Suunnilleen joka numerossaan tämä lehti puhuu hiljentymisen tärkeydestä, ja sopii puhuakin, koska nykyajan nuorten aikuisten elämä on sellaista kaahotusta, että kukaan ei ole enää onnellinen ja sitä väen väkisin läpi juostessa elämä onkin yhtäkkiä ohi. Kaikenlaista tuli epäilemättä tehtyä, mutta ehtikö mistään nauttia? Onko vasta eläkkeellä aikaa pysähtyä ja nauttia siitä, mitä kaikkea teki, vai kaipaako silloin vain katkeroituneena kadotettua aikaa?

On sentään yksi hetki elämässä, jolloin voi pysähtyä ja hiljentyä, vaikka se tuskin on aivan se, mitä Kirkko ja kaupunki halusi sanoa – nimittäin krapula-aamu. Kun takana on koko yö juomista ja puhumista ja sosiaalista elämää, kun kaikki ovat viimein lähteneet, ja aurinko on liian korkealla, että enää viitsisi mennä nukkumaan, silloin tulee tehneeksi yllättäviä asioita. Asioita, joille ei ollut aikaa silloin kun elämän vakava vauhti oli päällä. Kuten viimeinen lasi Tullamoren nummien kastetta, ja se, mitä oli jäänyt jäljelle Askanelin veljesten erinomaisesta georgialaisesta valkoviinistä Tvišistä. Kuten vakavasti otettava romaani, tällä hetkellä Salman Rushdien uusin, Firenzen lumoojatar.

Syy, miksi hankin Firenzen lumoojattaren, oli Hesarin kulttuurisivujen arvostelu, jossa kirjaa moitittiin siitä, että siinä on ”liikaa kaikkea”, liian paljon diversiteettiä. Mieleeni jäi tuosta arvostelusta alkaen mentaalimuistiinpano, että kirjan tullessa vastaan hankin sen. Toisin kuin Hesarin kirja-arvostelija ja suurin osa nihilististä kansaamme, minä olen aina pitänyt diversiteetistä ympärilläni. Se on määrittänyt koko elämääni, puhuttiinpa sitten luonnon monimuotoisuudesta, kulttuureista, kirjallisuudesta tai ihmisten laadusta. Ymmärrän psykologisesti mutta olen täysi eri mieltä niiden lukuisain ihmisten kanssa, joita ahdistaa, kun vaihtoehtoja on liikaa, kun tietoa on tarjolla enemmän kuin pystyy kerralla sulattamaan, ja kun ympärillä velloo ambivalenssi. Minulle siinä ei ole ongelmaa. Ongelma on, jos liikaa rajataan, suljetaan ulos ja pelkistetään.

Kun katson pensaikkoa, en näe siinä arvotonta pusikkoa, vaan elämää kuhisevan maailman monine paikkoineen. Nyt maaliskuussa siitä on ennenaikaista puhua, mutta parin kuukauden kuluttua sieltä kuuluvat lintujen äänet kertovat jokainen omaa tarinaansa. Eri lajeja, kaikki erilaisia, kaikki tunnistettavissa jos tietää mitä katsoa tai kuulla. Yksi palanneena Afrikan savanneilta, toinen talvehtimispaikastaan Lähi-idästä, kolmas Länsi-Euroopan rannikoilta. Tai ajatelkaamme kimalaisia, kuoriaisia, sudenkorentoja ja niiden suurta moninaisuutta. Kuinka kokonainen maailma voisi olla arvoton pusikko?

Katson kadulle, kaupan ovelle, lähikahvilaan. Ihmisten moninaisuus. Jokainen kasvo, ele ja teko kertovat tarinansa sille, joka katsoo eikä vain käännä silmiään sinne, mistä löytyy tyhjin betoniseinä. Jokainen yksilö on erilainen, erilaisine tarpeineen, tahtotiloineen, unelmineen.

Tai katson kaikkia liikoja tavaroita turvatalossani. Muuten sitä lahjoittaisi pois, mutta kun kaikkeen liittyy tarina: latvialaiseen tyynyyn; pehmovaraaniin; seetripuusta tehtyyn tuoppiin; kashmirilaiseen rukousmattoon; pistimeen, jolla on surmattu ryssiä...

Hesarin kulttuuriarvostelija on hyvä esimerkki opettajasta. Hän yritti opettaa minua ja onnistui siinä, että kiinnostuin arvostelun kohteena olleesta kirjasta, mutta en suinkaan siten kuin opettaja oli tarkoittanut. Sitä ottaa vastaan kaikenlaista ihmisiltä, prosessoi, ja käyttää omiin tarkoituksiinsa. Huono opettaja ärsyyntyy. Hyvä opettaja saa juuri tästä täyttymyksensä.

Vasta kun minulla oli omia oppilaita, ymmärsin, kuinka oppilas onkin usein kaikkein suurin opettaja. Hänen kysymyksensä saavat miettimään. On aivan eri asia kertoa jotain, minkä edellisiltana luonnosteli kalvoille, kuin vastata jatkokysymyksiin. Nähdä se, minkä antoi, otettuna käyttöön, käännettynä toisin kuin alun perin tarkoitettu, mutta sittenkin aivan yhtä ”oikein”. On kuin savesta muotoiltuun nukkeen olisi puhallettu henki.

Viime viikolla kävin kanttiinikeskustelun kahden kollegan kanssa, jotka olivat hiljattain käyneet pitämässä luentoja Tampereella, Turussa ja Kairossa. Minäkään en mistään hinnasta vaihtaisi pois mahdollisuutta pitää luentoja silloin tällöin, milloin Turussa tai Beirutissa tai kuten viimeksi, Päijät-Hämeen korvessa miehille, jotka olivat kehittäneet erityisen rakkauden pyssyihinsä. Mutta luennot eivät vielä ole opettamisen paras muoto, koska vaikka niitä seuraisi vapaa kysely ja keskustelu, ne ovat silti turhan yksipuolista tiedonsiirtoa opettajalta oppilaille.

Todellinen opetustyö edellyttää vuosien sitoumusta samoihin oikein valittuihin oppilaisiin, joista jokainen on kuin pieni kuningas tai kuningatar, tuijottaa opettajaansa silmiin vertaisena, ja tekee itse valintansa ja päätöksensä, mutta silti vaatii ja ansaitsee parhaan mahdollisen neuvonannon; eväät, jotka vievät mahdollisimman pitkälle. Minkä on kerran aloittanut, ei voi jäädä puolitiehen.

Vastuu on painava, panokset väistämättä suuria, mutta toisaalta mikään ei ole palkitsevampaa kuin omaksikin ällistyksekseen huomata valintojen osuvan kerta toisensa jälkeen oikeaan, kaikkien investointien tulevan maksetuiksi korkojen kera takaisin, ja oppilaiden olevan lähes aina vielä lahjakkaampia, vielä vahvempia ja vielä luovempia ratkaisuissaan kuin oli uskaltanut uskoa. On melkein pelottavaa, että niinkin vähällä avulla ja neuvonannolla voi olla niin suurta luovaa tulosta – pelottavaa, koska se herättää kysymyksen siitä, kuinka paljon enemmän olisi voinut tehdä, ja kuinka paljon lahjoja menee hukkaan siksi, ettei niin monella, joka ansaitsisi, ole edes yhtä kunnollista opettajaa.

Ei ehkä pidä miettiä liikoja. On vain tehtävä oma osuutensa. Luojan kiitos kukaan ei ole alalla ainoa; aina oli toisia ennen, on muita nyt, ja on toisia, jotka ovat tuleva. On majakanvartijoita, jotka väsymättä joka ilta, pimeän langetessa, nousevat sytyttämään tulen, jotta pimeydessä navigoivat eivät hukkuisi.

Netti on oma maailmansa. Sitä tutustuu ihmisiin, opettajiin ja oppilaisiin, näkemättä kasvoja ja voimatta olla varma, pitävätkö nimet ja kuvat paikkansa. Kaikki tietysti kertovat itsestään jotain, usein hyvinkin paljon, mutta se mikä on merkittävää verrattaessa fyysisen elämän paikkoihin on, että netissä ei välttämättä kerrota samoja asioita, joihin arkielämä liikaakin keskittyy: nimi, ikä, siviilisääty, perhesuhteet, ammatti, joskus sukupuolikin, jäävät usein hämärän peittoon, mikä antaa ihmisille tilaa kertoa itsestään monia sellaisia asioita, joista eivät olisi tulleet puhuneeksi kulmakapakassa tai parturissa.

Aikaa myöten sitä tietysti oppii paljon myös virtuaalisesta keskustelukumppanista, hänen mielipiteistään, tiedoistaan, harrastuksistaan. Myös ne triviaalit arkielämän asiat, joiden perusteella kategorisoimme ihmisiä luokkiin, tulevat yleensä ennemmin tai myöhemmin ilmi, jos ei muuten niin päättelemällä. Tyyli, kirjoittamisen rytmi; asiat, joista kirjoitetaan; ongelmat, joita elämässä on. Hiljattain muuan mitä kummallisin yhteensattuma toi tyköni tällaisen virtuaalikontaktin, josta en etukäteen tiennyt mitään sellaista, minkä mukaan ihmiset normaalisti toisiaan kategorisoivat, vaikka nyt tietysti tiedän nimen, iän, etnisen ryhmän, asuinpaikan ja suuren määrän muutakin tietoa.

Tästä kohtaamisesta syntynyt ajatustenvaihto toimi kuitenkin siten kuin Firenzen lumoojattaressa mogulikeisari Akbarin ajatustenvaihto teloittamansa Kathiawarin pikkuruhtinaan kanssa. On tärkeää, että oppilaat katsovat opettajiaan röyhkeästi ja vertaisina silmiin, ja että esittävät he myös hankalia kysymyksiä. Muuten teemme yhä uudelleen ne virheet, joita omien kokemiemme vääryyksien jälkeen vannoimme, ettemme itse toistaisi. Niinpä kumartamaton oppilas on usein se suurin opettaja, jota tulisi tervehdittämän kuin taivaan lahjaa. Hyvä neuvonantaja ei voi itse olla kuningas, sillä hän jää silloin norsunluutorniinsa kuin filosofikeisari Akbar harhojensa puutarhaan. Eikä hyväkään kuningas pärjää ilman hyviä neuvonantajia.

Kukaan ei ehdi kaikkea, mitä pitäisi. On oltava kiinnekohtia; on oltava syitä, joiden vuoksi jatkaa. Suuret sielut ovat raskaita, mutta sitä tärkeämpää on saada ne liikkeelle. Niiden päämäärät eivät saa jäädä norsunluutornien vankiloihin, vaan ne on käytettävä, hyödynnettävä ja muokattava yhä uudelleen uusiksi, hajotettava pitkin maailmaa. Maailmahan ei kuulu opettajillemme, vaan oppilaillemme. Maailma on meidän vain hetken ajan. Kaikki, mitä jää selkiemme taa, jääköön sinne jäljiksi ja tienviitoiksi niille, jotka tulevat jäljissämme.

Sokotra II

Saavuin tänään iltapäivällä Suomeen. Kävin syömässä poronlihalla höystettyä ruispizzaa ja juomassa punaviiniä (italialaista), sitten hyvää kahvia (etiopialaista) ja olutta (latvialaista). Noudin postista sinne tulleet kaksi David Ignatiuksen kirjaa (Siro ja Sun King), joista toisen välissä oli kirje, jonka kustantajan edustaja on osoittanut jollekulle toimittajalle kirjailijan teoksen puffaamiseksi. Ilmeisesti siis alkujaan arvostelukappale.

Kuuntelen Anwar Brahimin levyä Astrakhan ja katselen pöydällä olevia aurinkolaseja, jotka ovat sattuneista syistä maailman parhaat ja kauneimmat aurinkolasit, ja jotka olivat silmilläni melkein koko Jemenin matkan, koska Punaisenmeren ja Adeninlahden rannoilla aurinko on polttavan kirkas. Nyt en vähään aikaan aurinkolasejani taas tarvitse, mutta oli ilmassa Suomeen saapuessanikin jo jotain kevään tuntua. Auringosta ehti näkyä vähäsen. Paljon lunta oli sulanut. Pidän enemmän vesikeleistä kuin kauhupakkasista. Taksikuski kertoi kuusiaidan leikkaamisesta ja siitä, että haluaisi mieluummin olla puutarhuri. Ja myös siitä, missä kaikkialla Helsingissä on rakennusten seinissä tai torneissa kelloja. Hän osasi ne kaikki ulkoa, koska ei pitänyt rannekelloa.

Edellisessä blogitekstissäni käsittelin jo Sokotraa yleisellä tasolla. Siltä varalta, että joku, varsinkin luonnosta kiinnostunut, lukija haluaisi sinne matkustaa, niin käsitelläänpä nyt joitain saaren paikkoja. Sokotrallehan pääsee lentäen esimerkiksi Sana'asta tai Adenista, ilmeisesti yleensä aina Mukallan lentokentällä tehtävän välilaskun kautta, joka päivä, ja hinta on yhteen suuntaan vain 50-80 dollaria.

Sokotran pääkaupunki on saaren pohjoisrannikolla sijaitseva Hadibu. Sen hiekanruskeat talot kohoavat varsin vaatimattomina ja sekavina rykelminä päällystämättömien pölyisten teiden joukosta. Muutama valkea moskeija kohoaa muita taloja korkeampina. Hadibun suq eli basaarikatu on vilkas ja täynnä kaikenlaisia kauppoja. Vain yhdellä jemeniläisellä teleoperaattorilla on kuuluvuus saarella. Aivan viime vuosina Hadibuun on avattu ensimmäiset nettikahvilat. Joinain päivinä netti toimii, toisina ei.

Hadibussa on muutama säädyllinen hotelli - parhaat maksavat 50-60 dollaria yö ja niistä voi myös vuokrata autoja ja sukellusvälineitä. Pidemmän aikaa saarella viettävän kannattaa toki harkita telttailua, joka on tullut sallituksi yhä useammilla luonnonkauniilla ja syrjäisillä alueilla. Saarella ei elä vaarallisia villipetoja - muuttohaukka ja sivettikissa ovat ravintoketjun huipulla - ja rikollisuus on ainakin vielä vähäistä ellei suorastaan olematonta, al-hamdulillah.

Saaren toiseksi suurin pikkukaupunki tai pikemminkin suqilla varustettu kylä on saaren länsiosassa sijaitseva Qalansiyya. Sen eteläpuolella on Wadi Qalansiyyan tuoman veden muodostama laguuni ja laaja taatelipalmulehto. Pohjoispuolella taas on entinen neuvostojemeniläinen sotilastukikohta ruostuneine tankkeineen, karuja hiekanvärisiä jyrkänteitä sekä henkeä salpaavan kaunis Ditwan laguuni hiekkarantoineen. Näiltä vesiltä nousee haita ja miekkakalaa.

Qalansiyyasta olisi varmaan Sigurd Wettenhovi-Aspa heti huomannut, että sehän on Kalansija, mikä osoittaa, että jo muinaiset suomalaiset ovat täälläkin seikkailleet. Ei ihmekään, että yhden teorian mukaan Sokotran saaren nimi juontuu itse asiassa sanskritin kielestä. Olisivatko siis muinaiset gudžaratilaiset merenkävijät seikkailleet džonkeillaan täällä jo ennen kuin kreikkalaiset ja myöhemmin arabit saapuivat? Sellainen muistikuva minulla on, että Sokotra olisi näkynyt myös amiraali Cheng Hen kartoilla.

Sitäpaitsi Sokotran korkein vuori, Haggihirin korkein huippu, on Jebel Skand eli Skandivuori. Mitähän Wettenhovi-Aspa siitä olisi sanonut...?

Kolmantena kauppapaikkana saarella tulee mainita Shoq, jonka nimi suoraan juontuu arabiankielisestä sanasta suq, joka siis tarkoittaa samaa kuin persialainen sana basaari ja turkkilainen pazari. Shoq oli aikoinaan Sokotran pääkaupunki ja pääasiallinen satama; sen satama on vieläkin tärkeä ainakin kalastajille. Shoqin palmulehdoissa vallitsee erityinen outo tunnelmansa. Täällä kuulemma kummittelee, eli džinnejä liikkuu palmulehdossa ja wadissa öisin. Ehkäpä uskomuksilla on jotain yhteyttä siihen, että aavemaisesti huuteleva sokotranpöllönen elää yleisenä juuri täällä.

Muutenkin saari on täynnä džinnejä. Minä ja oppaani tulimme aamuvarhain Wadi Ayhaftin kansallispuiston rotkolaaksossa kuulemaan perin merkillisiä huutoja, jotka ensin kuulostivat ihmiseltä, sitten kuitenkin ilman epäilystäkään linnulta. Oman muistini rekisterissä lähimpänä tätä ääntelyä ovat eteläaasialaisen variskäen huudot, mutta olen jokseenkin varma, että samanlaisia huutoja en ole kuullut koskaan aiemmin. Lintu ei koskaan näyttäytynyt, joten se jäi arvoitukseksi kuten džinnit ikään.

Qalansiyyasta pääsee veneellä saaren läntisimpään poukamaan Shu'ubiin, jossa on yhä jäljellä mangrovemetsää sekä myös koskemattomia hiekkarantoja. Delfiinit viihtyvät Shu'ubin vesillä ja ulkomerellä on jyrkänteisiä lintusaaria, joilla monet merilinnut, kuten liitäjät, myrskykeijut ja ruskosuulat pesivät.

Haggihir-vuorten huiput näyttävät satumaisilta ainakin silloin, kun ovat alhaalta pilvien verhoamia, jolloin esimerkiksi Quriyyan laguunin tai Khor Sirhinin seudulta katsoen näyttää kuin Sokotran saaria olisi kaksi päällekkäin - toinen merenpinnasta kohoava, jossa kuolevaiset kulkevat, ja toinen Haggihir-vuorten huippujen muodostamana pilvien päällä, taivaassa. Näky on näkemisen arvoinen.

Hadibusta katsoen Haggihirin toisella puolella on laaja Dixemin ylätasanko, joka on kuuluisa suurista lohikäärmeenveripuistaan. Nämä ihmeelliset puut kohoavat majesteetillisina siellä täällä, kun taas suuri osa ylätasangosta on pienempien crotonien ja euphorbioiden peittämää. Seutu on sellaista, että Dixemin ylängöllä leiriytyessäkin voisi kuvitella hämärän laskeuduttua džinnejä löytyvän.

Jos on majoittunut Hadibuun, Wadi Ayhaft on varsin helposti saavutettavissa, mutta vielä lähempänä on Wadi Denegen, joka tosin on paikallistenkin suosiossa piknik-paikkana. Ainakin meidän siellä käydessämme sekin oli kuitenkin autio, käytännössä koko rotkolaakso yksinomaisessa käytössämme eikä missään näkynyt ristinsielua, ellei omistajitta kulkevia vuohia lasketa.

Kahlaajien, haikaroiden, lokkilintujen ja vesilintujen katselun kannalta erinomaisia laguuneja eli khoreja on monia kuljettaessa sekä itään että länteen Hadibusta. Hadibulla on oma khorinsa, joka tosin on täynnä roskia (sokotralainen käsitys jätehuollosta tuntuu yhä olevan, että vuohet ja pikkukorppikotkat hoitavat asian), mutta myös varsin paljon lintuja, varsinkin lokkeja ja kahlaajia.

Länttä kohti seuraavina tulevat pari pientä Kaabobin khoria, sitten Dehamin matalaa pensasta kasvavat rantahietikot laguuneineen - varmin paikka sokotranhertun löytämiseen (sitä esiintyy näissä pensaissa vilisemällä). Edelleen länttä kohti sijaitsevat Ditwan ja Qalansiyyan laguunit.

Itää kohti Hadibusta katsoen on Khor Sirhin varsin lähellä pääkaupunkia. Se on erinomainen lintupaikka, josta löytyivät Qalansiyyan ohella suurimmat ja monipuolisimmat keskittymät. Edelleen itään kuljettaessa tulee vastaan pari mielenkiintoista palmulehtojen täyttämää wadia, Khor Shoq, sekä lopulta Khor Quriyya, joka on Sokotran suurin khor. Se on yleensä varmin paikka löytää flamingoparvia. Tosin tämän khorin laajuus tekee siitä vaikeasti operoitavan - linnut ovat enemmän hajallaan ja usein kaukana katsojasta. Vielä pidemmälle itään sijaitsevat Hoqin tippukiviluolat.

Viimeisten kolmen vuoden aikana Sokotralle on rakennettu hyväkuntoiset asfaltoidut maantiet, jotka vievät Hadibusta niin itään, länteen kuin eteläänkin. Niinpä suurin osa saaren paikoista on käytävissä jopa päiväretkillä Hadibusta käsin. Toki seikkailijankaan ei tarvitse pettyä, sillä nämä kolme päämaantietä ovat saaren ainoat hyväkuntoiset tiet ja jättävät vielä suurimman osan saarta saavutettavaksi vain jalan, kamelein tai aasein vaeltaville.

Sokotra

Olen viimeistä iltaa Sana'assa ja lennän yöllä Istanbulin kautta Suomeen. Toivottavasti siellä on kevät edes vähän edennyt. Vietin kaksi mielenkiintoista päivää Sokotralla, eristyneellä Intian valtameren saarella, joka sijaitsee Afrikan sarven kärjen edustalla, lähempänä Somaliaa kuin Arabiaa, mutta kuuluu Jemeniin.

On vaikea kuvitella, että niin epävakaiden maiden kuin Jemenin ja Somalian välissä voi sijaita niin rauhallinen ja uinuva maailmankolkka kuin Sokotra. Saaren menneisyys on toki ollut aika ajoin myös myrskyisä, sillä muun muassa Marco Polon aikoina se tunnettiin merirosvojen tukikohtana ja myöhemmin sillä oli strategista merkitystä Arabianmeren ja Adeninlahden hallinnassa. Kylmän sodan aikana se kuului kommunistiseen Etelä-Jemeniin, mistä muistuttavat yhä Sokotran upeita ja muuten koskemattomia hiekkarantoja täplittävät ruostuvat venäläiset panssarivaunut ja ilmatorjuntatykit.

Tärkein syy siihen, miksi Sokotralla on säilynyt niin paljon saaren ainutlaatuista luontoa ja rauhaa, on se, että saarella ei edelleenkään ole kuin noin 70 000 asukasta. Väestönkasvu on tosin alkanut sielläkin kiihtyä huolestuttavalla vauhdilla, mistä muistuttavat kaikkia kyliä ympäröivät rakenteilla olevien uusien talojen kehät. Ympäröivät alueet - Afrikan sarvi ja Jemen - ovat maailman nopeimman väestönkasvun ja samalla nopeimman aavikoitumisen ja ympäristötuhon alueita.

Sokotralla on oikeastaan kolmenlaisia asukkaita. Saaren vanhin väestö, alkuperäiset niin kutsutut beduiinit, elävät saaren sisäosien vuoristossa ja wadeissa, ovat valkoihoisia ja puhuvat vanhaa seemiläistä kieltä. He ovat todennäköisesti tulleet nykyisestä Jemenistä ja heidän kulttuurinsa on liittynyt läheisesti Etiopian ja Eritrean ylämailla muinoin hallinneeseen Aksumin imperiumiin, sillä aksumiittien jälkeensä jättämien merkkien, ristien ja symbolien kanssa identtisiä on löydetty Sokotran luolista ja varhaisasutuksista. Ehkäpä sokotralaiset ovat vieläpä edustaneet jonkinlaista puuttuvaa linkkiä Etelä-Arabian ja Abessinian seemiläisten kansojen välillä. Nykyisin Sokotran ylämaiden beduiinit, varsinaiset sokotralaiset, ovat pääosin paimentolaisia ja heillä on vuoristolainen mentaliteetti ja konservatiivinen kulttuuri.

Myöhemmät saarelle muuttaneet väestöt ovat puolestaan tulleet pääosin Afrikan suunnasta, asettuen rannikoille ja perustaen kalastajayhteisöjä. Nämä tummempi-ihoiset asukkaat ovat peräisin Somaliasta ja Itä-Afrikasta, osittain orjien jälkeläisiä sekä sekoittuneet arabimerenkävijöihin, kalastajiin ja merirosvoihin, jotka ovat hallinneet saaren rannikoita eri aikoina. Mainittakoon, että Sokotralta orjuus poistettiin vasta 60-70-luvuilla.

Kolmas ja uusin väestöryhmä Sokotralla ovat modernit jemeniläiset arabit, jotka muodostavat nykyisin saaren basaarikauppiasluokan, pyörittäen suurinta osaa tuontihyödykemarkkinoista sekä mantereen ja Sokotran välisestä kaupasta. Monet näistä ovat kotoisin Pohjois-Jemenistä.

Sokotran kieli on merkillistä. Se on seemiläinen kieli, siis arabian sukukieli, mutta ei mikään arabian murre, vaan aivan eri kieli, jota ei pysty ymmärtämään arabian perusteella. Siinä on käsittämättömiä konsonantteja ja vokaaleja tuntuu muutenkin olevan vain nimeksi, kuin hankalimmissa Marokon murteissa. Lisäksi sokotralainen aksentti kuulostaa siltä, kun ihmisillä olisi paitsi jonkinlainen nasaalinen puhevika, myös kuin he koko ajan valittaisivat jostain. Se ei pidä paikkansa, sillä saarelaiset ovat hyvin vieraanvaraista ja vähään tyytyväistä kansaa.

Sokotra on ollut ulkomaalaisille matkailijoille avoinna vasta viitisen vuotta. Italiasta tulee saarelle jonkin verran aika perinteisiä rantaturisteja, mutta muuten Sokotran turistit tulevat pääosin luonnonihmeitä katselemaan. Kaksi erityisryhmää on saarella yleisiä: lintuharrastajat ja sukeltajat. Jonkin verran näkyy myös surffaajia, ja reppuhipit näyttävät pikku hiljaa päässeen tämän eksoottisen paikan makuun.

Sokotran luonto on ainutlaatuista. Sitä onkin usein kutsuttu "mini-Madagaskariksi" tai "Intian valtameren Galápagosiksi", koska siellä elää runsaasti ainutlaatuisia eliölajeja, joita ei tavata missään muualla, ja jotka ovat eristyksissä kehittyneet vallan omalaatuisiksi. Erityisesti tämä näkyy kasviston kohdalla. Monet Sokotran puumaiset kasvit ovat kuin jostain ulkoavaruudesta: paksuja pullomaisia runkoja, joiden päässä absurdeja kukka- ja lehtiröykkiöitä. Esimerkiksi Dixemin ylätasangon kuuluisa lohikäärmeenveripuu ja Sokotran endeeminen puumainen aavikkoruusu ovat kuin jostain tieteisfantasiasta.

Eläimistö ei ole aivan yhtä omituisen näköistä, mutta siitä huolimatta Sokotralla elää ainakin kymmenisen endeemistä lintulajia sekä vielä useampia endeemisiä matelijoita ja kaloja. Hyönteisistä puhumattakaan - niitä tuskin on kunnolla vielä edes tutkittu. Sokotran endeemiset linnut ja matelijat muistuttavat lähimpiä sukulaisiaan joko Afrikassa tai Arabiassa, mutta ovat eristyksissä kehittyneet hieman erilaisiksi. Myöhemmin on sitten saapunut uusia lajeja, joten saaren lajistossa näkyy eri tasoja, kun samantyyppiset linnut, esim. rakkelit tai sirkut, ovat rantautuneet sinne useaan eri otteeseen. Niinpä sokotranrakkeli ja sokotransirkku ovat eriytyneet kokonaan eri lajeiksi, mutta myöhemmin niiden lähisukulaiset ovat saapuneet saarelle uudelleen ja niinpä saarella nykyisin yleiset somalianrakkeli ja afrikansirkku ovat eriytyneet vasta alalajitasolle mantereisista kantamuodoistaan.

Suuri osa Sokotran luonnosta on pensasmaata, joka on liian matalaa metsäksi, mutta paljon rehevämpää kuin tyypillinen kuivien alueiden piikkipensaikko. Dominoiva puulaji on nimeltään croton, jonka monotonisesta massasta pistävät esille jo mainitut mitä ihmeellisimmän näköiset puut. Lisäksi Sokotralla on runsaasti suojaisia wadeja, jokilaaksoihin muodostuneita reheviä palmulehtoja, matalaa pensasta kasvavia laajoja hiekkadyynialueita sekä tyypillisen sokotralaisia kosteikkoja, jotka ovat muodostuneet laguuneihin (arabiaksi khor). Laguunit ovat täynnä lähinnä palearktisia kahlaajia, talvisin myös sorsia. Saarta ympäröivät laajat koralliriutat ja muutamalta suojaisimmalta rannalta löytyy vielä myös mangrovemetsiä.

Ilmeisesti saarella ei ole villejä alkuperäisiä nisäkkäitä, paitsi lepakoita. Saarella elää kuitenkin afrikkalainen sivettikissa, mutta voi olla, että se on tullut sinne joskus kauan sitten ensimmäisten ihmisten mukana. Nykyisin saarella tietysti näkee ikävä kyllä nisäkkäitä joka nurkalla, mutta nämä ovat vuohia ja villiintyneitä kotikissoja, kummatkin hyvin vahingollisia saaren alkuperäisille lintu- ja matelijalajeille. Myös pahamaineinen tulokaslaji intianvaris ehti jo rantautua laivojen mukana saarelle ja uhata alkuperäislinnustoa, mutta se on ympäristöviranomaisten tehotoimin saatu viime vuosina hävitettyä. Kunpa vain sama tehtäisiin kissoille ja varsinkin vuohille.

Sokotran linnustossa on muitakin erityispiirteitä kuin endeemiset lajit. Jotkut muualta tutut lajit ovat saarella omaksuneet aivan uudenlaisia rooleja. Saaren kolme yleisintä lintulajia lienevät palmukyyhky, somalianrakkeli ja pikkukorppikotka. Palmukyyhkyt ovat saarella oppineet huutelemaan tavalla, jollaista en ole kuullut niiltä muualla. Somalianrakkelit ovat oppineet vuohien kumppaneiksi kuin loisnokkelit tai lehmähaikarat Afrikassa. Ja pikkukorppikotkat taas ovat ottaneet kylien ja kaupunkien puhtaanapidon tehtäväkseen. Niitä on parvittain kaikkialla, kuin puluja tai variksia, ja ne tulevat syömään kädestä ja repimään ruoantähteen lautaselta jo ennen kuin on ehtinyt lopettaa syömistä.

Saaren endeemisistä lintulajeista sokotranvarpunen ja sokotranmedestäjä ovat yleisiä ja laajalle levinneitä. Sokotranrakkeli ja sokotransirkku taas ovat harvinaisia ja vaikeita löytää - tulikin mieleen, että ovatko myöhemmin saapuneet somalianrakkeli ja afrikansirkku työntäneet ne vähitellen marginaaliin, mystisen Haggihir-vuoriston eristyneimpiin osiin.

Saaren alkuperäiset pedot ovat kaikki siivekkäitä. Yksi niistä, sokotranhiirihaukka, on lajiutunut pisimmälle, joskin jotkut pitävät sitä yhä hiirihaukan alalajina. Merkittävää on, että se muistuttaa enemmän länsieurooppalaisia hiirihaukkoja kuin Lähi-idän yli Afrikkaan muuttavia idänhiirihaukkoja. Saarella pesii myös kaksi jalohaukkaa, vuoristossa muuttohaukka ja kaikkialla muualla tuulihaukka. Pienin saaren petolinnuista on etelänisolepinkäinen, joka on eriytynyt omaksi alalajiksi. Lisäksi saarella on oma pöllönsä, taksonomiselta asemaltaan yhä kiistelty sokotranpöllönen, josta ei ole päätetty, onko se afrikanpöllösen vai idänkyläpöllösen alalaji vai oma laji.

Onnistuin kahdessa päivässä näkemään kaikki muut saaren endeemiset lintulajit paitsi sirkun ja pöllösen sekä saarella vain pesimässä käyvät sokotrankiitäjän ja sokotrantyrskyliitäjän, jotka viettävät muun vuoden valtamerillä tai Somalian rannikolla. Sokotranpöllönen jäi näkemättä siksi, että oppaani ilmeisesti pelkäsi kummituksia - palmulehdoissa öisin tavattavia džinnejä.

Oppaani Sokotralla oli nuori poika, alkuperäinen saarelainen, jonka englanti oli varsin hyvää. Hänellä oli sama nimi kuin Sudanin mahdin seuraajalla. Hän oli muiden saarelaisten tavoin hillitty mutta joviaali, vaikkei jättänytkään väliin ainuttakaan rukoushetkeä. Niinpä kun hän ja autonkuljettaja rukoilivat, minä kartoitin laguuneilla ruokailevia kahlaajia. Oppaani oli erityisen perehtynyt botaniikkaan, mikä oli hyvä asia, koska siten kahden päivän aikana minä opin paljon uutta kasvistosta, kun taas hän oppi (ja kirjoitti muistiin) paljon saarella nähtävistä linnuista, varsinkin talvehtivista ja muutolla levähtävistä.

Lisää Jemenistä

Eilen tapahtui monenlaista. Muuan merkittävä paikallinen poliitikko kutsui lounaan jälkeen minut ja kollegani huvilansa vastaanottotiloihin juomaan teetä ja jauhamaan qatia. Eurooppalaiset parhaansa mukaan teeskentelivät arvostavansa suuresti pensaanlehtien pureskelua, ja pensaita kannettiinkin sisälle kokonaisina suuri määrä, tärkeä isäntä kun oli kyseessä. Miespuoliset vieraat saivat jemeniläiset hameet ja tikarit ylleen toimituksen ajaksi.

Kävin myös Burj as-Salaamin tornissa, jossa voi polttaa vesipiippua ja juoda minttulimonadia katsellen samalla sanoinkuvaamatonta näkymää kaikkiin suuntiin yli Sana'an vanhankaupungin. Vanha Sana'a on todellinen arkkitehtoninen helmi. Talot ovat piparkakkutalon näköisiä ja niiden ikkunoissa on kaikissa väreissä loistavia lasimaalauksia. Täältä löytyy yksi maailman vanhimmista moskeijoista, Sana'an suurmoskeija. Auringonlaskun jälkeen erilaiset lyhdyt ja lamput tuovat valoa kapeille kujille. Suq al-Milhin keskellä olevalla pienellä aukiolla voi juoda teetä ja syödä kebabia.

Tänään koko päivä kului Jemenin luoteisosassa, Hudeidan satamakaupungin ja Saudi-Arabian rajanpinnassa sijaitsevan salakuljetuskaupunki Haradin ympäristöissä ja niiden välisellä rannikolla. Maasto on suurelta osin akaasiasavannia sekä viljelymaita, minkä lisäksi tasaisin välein on hedelmätarhoja ja känkkyräisiä vuosisataisia oliivipuita. Pienemmät kylät ovat savimajoja, joissa on ruokokatto. Tunnelma on perin afrikkalainen, vaikka Arabiassa ollaan. Monilla naisilla on hattivattivarustus, mustan kaavun päällä omituinen korkea hattu.

Olen tietysti tällä Jemenin matkalla myös avannut vuoden 2010 uusien lintulajien saldon, johon tuli tänään pari lajia lisää, mm. pallomaisina parvina akaasiasavannilla liikkuva arabiankultavarpunen. Lisäksi olen nähnyt monia aiemmin Etiopiassa havaitsemiani lajeja ensimmäistä kertaa Euraasian puolella. Jemen ja eteläisin Saudi-Arabia - Jizanin, Najranin ja Asirin läänit - muodostavatkin omaperäisen luonnonmaantieteellisen alueen, jonka kasvistossa ja eläimistössä on paljon yhtäläisyyksiä Abessinian ylämaihin. Monien etiopialaisten lintulajien lisäksi näinkin monissa osissa aluetta - samoin kuin aiemmin Adenin seudulla - myös dinosaurusten ajoilta periytyviä useampirunkoisia duumpalmuja.

Etelään ja takaisin

Jemen on askel Arabiasta kohti Afrikkaa - maantieteellisesti, kasvistollisesti ja kulttuurisesti. Jemen on toki mitä aidointa Arabiaa, mutta kaikin mahdollisin tavoin varsin erilainen kuin mikään muu maa Arabian niemimaalla. Se ei ole äkkirikastunut öljyllä, joten sinne ei ole rakennettu Persianlahden pienten emiraattien kaltaisia kimaltelevia muovimaailmoja. Se on erilainen kuin Levantti ja erilainen kuin Pohjois-Afrikka. Siellä on yhteisiä piirteitä Etiopian kanssa, mutta se on siitäkin hyvin erilainen.

Jemeniläiset ovat konservatiivisia, mutta se näkyy toisella tavoin kuin saudilaisen tekopyhässä uskonnollisessa järjestelmässä. Toki voi kysyä sitäkin, miksi Jemenissä koko kansa pureskelee Suomessa huumeeksi luokiteltua khattia iltapäivän kello kolmesta lähtien nukahtamiseensa ja polttelee siinä sivussa tupakkaa ja vesipiippua kuin korsteeni, mutta alkoholi on sen sijaan kauheaa syntiä. Varhaisesta teini-iästä lähtien tytöt ja pojat pidetään visusti erillään toisistaan ellei kyse ole sukulaisista tai aviopuolisoista. Toisenlaisista laeista huolimatta lapsiavioliitot ovat yleisiä - kolmetoistavuotiaita tyttöjä naitetaan vanhoille sedille, koska avioliitot eivät ole yksityinen asia vaan kahden suvun välinen taloudellinen, poliittinen tai yhteiskunnallinen akti.

Eräs täällä oleskeleva eurooppalainen kollegani totesi ensimmäisenä päivänä Sana'assa luulleensa ensi kertaa tänne tullessaan, että Jemen olisi samanlainen yhteiskunta kuin muut tuntemansa arabimaat, mutta sen sijaan se osoittautuikin olevan paljon lähempänä Afganistania. Myös Jemen on raivoisasti keskusvaltaa vastustavien klaanien temmellyskenttää. Suku, klaani ja heimo - sama asia eri mittakaavoissa - on lojaalisuuden ensisijainen kohde. Vanhat sedät päättävät kylän asioista shuura-neuvostoissa, muillekin ylämaalaisille yhteiskunnille ominaisella sangen demokraattisella menettelyllä. Tietysti vain miehillä on äänivalta.

Naisen paikka on kotona, se on selvä, mutta toisin kuin Etiopiassa, jossa naiset tekevät työt ja ovat orjan asemassa, Jemenissä miehelle on häpeäksi jos hänen vaimonsa joutuu tekemään töitä. Mies ja pojat tekevät kaiken minkä khatin jauhamiselta ehtivät ja jos varallisuutta on kertynyt niin kokkauksesta ja siivoamisesta huolehtii etiopialainen tai somalialainen kotiorja.

Sana'an vanhakaupunki on näkemisen arvoinen paikka. Siellä on suqeja, jotka jatkuvat labyrintteina ikuisuuksiin ja muistuttavat suuresti Damaskoksen vanhankaupungin suqeja. Myös jemeniläisten pidättyväisyys ja kohteliaisuus muistuttaa syyrialaisia. Kauppiaat tarjoavat tuotteitaan mutta jos asiakas torjuu tai sanoo vain katselevansa, kauppias ei ryhdy inttämään, riitelemään eikä kaatamaan tavaraa väkisin asiakkaan päälle, niin kuin Egyptissä ja Maghrebin maissa. Sana'an vanhakaupunki on 3000 vuotta vanha, vaikkakin nykyinen rakennuskanta ulottuu pääosin "vain" 700 vuoden taa.

Jemenissä on vuosisatojen ajan rakennettu korkeita kerrostaloja savitiilestä tai kivestä. Eräät Hadramawtin kylät ovat kuin jostain tarusta tai ulkoavaruudesta. Sana'an ruskeat, tyypillisesti tavalla valkoisella koristellut kerrostalot kuuluvat kukin yleensä aina yhdelle perheelle, mutta perhehän on Jemenissä laaja yksikkö, joka voi käsittää satoja ellei tuhansia ihmisiä. Ylimpänä katolla on olohuone, jossa jauhetaan khattia, juorutaan, puhutaan politiikkaa ja katsellaan näköaloja. Muuten talossa tärkeimmät ihmiset, kuten vanhimmat sukupolvet, asuvat ylimpänä ja nuoremmat perheet alempana.

Toinen Sana'an erikoisuus on vanhankaupungin halki kulkeva kanava, joka suurimman osan vuotta on tyhjillään ja toimii vilkkaasti liikennöitynä katuna. Sateiden tullessa se tulvii jokena kaupungin läpi. Lauantaina koimmekin jonkin verran sateita ja kanava alkoi virrata vettä, mutta se ei estänyt autoja edelleen käyttämästä tätä valtaväylää. Ilmeisesti kanava saa tulvia aika lailla ennen kuin jemeniläiset lakkaavat yrittämästä ajaa sinne autoilla, pikkubusseilla ja vieläpä moottoripyörilläkin.

Lauantai-illaksi lensin Adeniin, Intian valtameren vilkkaaseen satamakaupunkiin, joka oli myös entisen kommunistisen Etelä-Jemenin pääkaupunki ja sitä ennen brittiläisen siirtomaavallan tärkein sillanpääasema matkalla Suezista Intiaan. Aden sijaitsee oikeastaan kolmena toisistaan hieman erillisenä kaupunkina mereen työntyvällä niemellä, jonka on muodostanut valtava tulivuoren kraatteri, Siira. Molemmilta puolilta niemeä reunustavat upeat hiekkarannat ja laguunit. Adenin alueella olisikin suurta potentiaalia turistikohteeksi. Kannattaa myös muistaa, että Jemenissä on erittäin edulliset hinnat ja massaturismin puuttuessa matkailijoihin suhtaudutaan uteliaalla ystävällisyydellä eikä rahanahneella päällekäymisellä.

Jos Sana'asta tuli mieleeni Damaskos niin Adenista tuli jossain suhteessa mieleen Aqaba, Jordanian Punaisenmeren-satama. Adenissa on viime vuosina kehitetty voimakkaasti turismia, mutta muuten infrastruktuuri on vielä varsin rajallinen. Kussakin Adenin osassa on oma vilkas pääkatunsa, minkä lisäksi kaupungista löytyy Beirutin vastaavaa hieman vaisumpi Corniche sekä useita erinomaisia kalaravintoloita. Kalaruoat ovatkin Jemenille tyypillisiä ja maa on niistä kuuluisa.

Kävin myös somalien slummeissa niin Sana'assa kuin Adenissakin sekä Kharazin pakolaisleirillä Adenista länteen. Vaikka Jemen on arabimaista köyhin ja moniongelmainen maa itse, sinne kohdistuu myös massiivinen ja viime vuosina kestämättömästi paisunut muuttovirta Afrikan sarven maista.

Suurin osa Jemeniin virtaavista somaleista, etiopialaisista ja eritrealaisista ei suinkaan haluaisi jäädä Jemeniin, vaan toivoo voivansa jatkaa matkaa yrittämällä laittomasti Saudi-Arabiaan tai muihin Persianlahden rikkaisiin maihin - tai Eurooppaan. Osa kuitenkin jää jumiin Jemeniin, etenkin Saudi-Arabian tiukennettua huthilaiskapinan vuoksi rajavalvontaa, minkä Oman teki jo kauan sitten. Silti siirtolaiset eivät halua palata sodan kouriin Somaliaan eivätkä köyhään Etiopiaan, koska pimeillä töillä voi Jemenissä sittenkin hankkia enemmän rahaa kuin Afrikan sarvessa, ja samalla toivoa ja odottaa, että löytyisi mahdollisuus muuttaa parempipalkkaisiin arabimaihin tai sosiaaliturvaa jakelevaan Eurooppaan.

Köyhyys ajaa tuhannet somalit ja etiopialaiset ylittämään Adeninlahtea Puntmaan satamakaupungista Boosaasosta tai Punaistamerta Djiboutin Obokista Jemenin rannikoille. Monet uppoavat sille tielle tai jäävät merirosvojen armoille, modernin orjakaupan uhreiksi. Riittävän monet kuitenkin pääsevät Jemeniin ja heistä vielä riittävän monet siitä eteenpäin kaukana häämöttäviin onneloihin - kuten Saudi-Arabiaan tai Eurooppaan - ja näiden yksilöiden perillepääsy on se investointi, jonka vuoksi kaikki inhimilliset tragediat ovat kannattaneet. Kun yksi saa taloudellisen tai virallisen jalansijan vauraammista maista, kymmenet perheenjäsenet, sukulaiset ja naapurit voivat myöhemmin seurata perässä.

Kauhutarinat mereen uponneista huterista veneistä ja kaltoin kohdelluista maanmiehistä ja -naisista eivät pelota riittävän voimakkaasti, että tappaisivat toivon paremmasta tulevaisuudesta jossain muualla.

Tänään palasin takaisin Sana'aan. Koska Jemenissä eletään pitkälle yöhön, kävin juuri vähän aikaa sitten parturissa. Parturi oli irakilainen Bagdadista, eikä selvästikään pitänyt Irakin olosuhteista, muttei Jemenistäkään. Valitti valittamistaan. Mieli olisi tehnyt Dubaihin, mutta jostain syystä mies oli juuttunut kahdeksaksi vuodeksi Jemeniin. Parturi oli siis lähtenyt maanpakoon Saddamin valtakauden lopulla, muttei ole jostain syystä voinut vallan vaihduttuakaan palata, olivatpa syyt sitten taloudellisia tai poliittisia. Puhuimme Irakin politiikasta samalla kun mies ajoi partaani partaterä kurkullani. Ilokseni selvitin melkein kaikki parturikeskustelut primitiivisellä arabiallani.

Kadonneet laukut

Vietän ensimmäistä yötäni Sana'assa, Jemenin pääkaupungissa. Itse asiassa on jo aamuyö ja ensimmäiset rukouskutsut kantautuvat juuri lähimmistä moskeijoista. Niissä on aivan omansalainen kaiku täällä, jotain hyvin autenttista.

Ikävä kyllä vaihto Genevestä Istanbulin kautta oli ilmeisesti niin nopea - vaikka ehdin siinä käydä kirjakaupassa ja ottaa viimeisen Efesin ennen parin viikon pakollista tipattomuutta - että molemmat matkalaukkuni jäivät tulematta. Kaikki arvokas oli toki käsimatkatavarana, mutta harmittavaa tässä on se, että kaikki vaihtovaatteeni olivat matkalaukuissa ja huomenna on perjantai eli muslimien sunnuntai, jolloin kaupat ovat kiinni. En siis ehkä pysty huomenna aamupäivällä, kun olisi aikaa, hankkimaan korvaavia varusteita. Täytyy toivoa, että lentoyhtiö paikallistaa laukut mahdollisimman pian ja toimittaa ne minulle Sana'aan. Toivossa on hyvä elää.

Saapuessani oli jo pimeää, mutta siitä huolimatta päädyin jo pitämään Sana'aa melko viihtyisän tuntuisena kaupunkina, josta tulee jossain määrin mieleen Damaskos. Keskellä yötäkin paljon kahviloita ja nettikahviloita oli auki. Mangokausi on alkanut viikko sitten, kertoi autonkuljettaja, ja niinpä tuoremehu on nyt kova juttu. Jemenissä alkoholi on sen verran haram, että päätä sekoitetaan lähinnä khatilla, joka on täällä yhtä suosittua kuin Afrikan sarvessa. Miehillä on hameet ja värikkäät leveät vyöt, ja kaikki kantavat vyössä perinteistä tikaria. Naisilla on huivit. Jemeniläiset vaikuttavat kuitenkin ystävällisiltä.

Jemen on nykyään arabimaista köyhin. Muinoin se oli rikas kauppamahti, joka vartioi Punaisenmeren porttia, Bab al-Mandibia. Raamatun aikoina se tunnettiin Shaaban kuningattaren maana ja Rooman valtakunnan aikaan "onnellisena Arabiana". Rooman valtakunnalle Jemen tuotti suitsukkeita, joiden kysyntä uskonnollisissa menoissa kuitenkin lopahti, kun valtakunta kristillistyi, ja silloin romahti myös Jemenin talous.

Alun perin Jemenin ylängöillä puhuttiin omaa seemiläistä kieltä, joka kuitenkin arabivalloituksen jälkeen nopeasti sulautui arabiaan, koska se oli lähisukukieli. Samoinhan kävi ja samoista syistä myös aramean, syriakin ja foinikian kielille. Kuitenkin alkuperäiskielet sinnittelevät vielä ylämailla, Hadramawtin vuorilla ja Sokotran saarella. Alun perin runsaasta juutalaisväestöstä on jäljellä vain rippeet, vaikkei heitä koskaan vainottukaan, koska suurin osa on emigroitunut Israelin perustamisen jälkeen sinne.

Jemenin suhteet Adeninlahden toiselle puolen Afrikan sarveen, ja etenkin Abessinian ylämaille, ovat olleet historian saatossa kiinteät. Puolin toisin Jemen ja Etiopia ovat hallinneet aluetta suurvaltoina. Väestökin on sekoittunut, minkä takia jemeniläiset ja Etiopian vaaleammat ylämaalaiset ovatkin yllättävän samannäköisiä.

Jemenin väestöstä viidennes on pohjoisessa Sa'adan alueella asuvaa shiialaista zaidilaislahkoa, joka viime aikoina on tullut tunnetuksi huthilaiskapinasta. Mitään uutta asiassa ei sinänsä ole, koska zaidilaisten imaamien pitkä dynastia hallitsi aluetta vuosisatoja ja kapinoi aina ulkopuolisia imperiumeja vastaan. Muiden muassa turkkilaiset, saudit, egyptiläiset ja britit olivat ajoittain helisemässä ylämaalaisten kanssa. Niinhän vuoristolaiset ovat kaikkialla maailmassa asettaneet imperiumeille rajoja.

Sushin syömisestä

Genevessä on kuulemma vasta toinen aurinkoinen päivä tänä vuonna. Vielä pari päivää sitten satoi räntää. Minullehan tämä sopii! Kummasti keväinen ilma kohottaa heti mielialaa. Muuttolintujakin näkyy saapuneen, vaikka osa varmaan onkin näillä leveysasteilla talvilintuja, kuten puissa laulavat punarinnat ja mustarastaat, mutta luulen, että västäräkki ja naurulokki ovat kevään saapujia. Geneven peruseksoottejakin on jo näkynyt, kuten pähkinänakkeli, vihertikka ja pyrstötiaisen mannermainen rotu. Genevejärvellä kelluu paljon vesilintuja, mm. juhlapukuisia isokoskeloita, punapäänarskuja ja tukkasotkia.

Söin eilen illalla erinomaista sushia japanilaisessa ravintolassa ja luin siellä Akuninin avainromaania eli Timanttivankkurin jälkimmäistä, ajallisesti ensimmäistä osaa. Tänään olin italialaisessa ravintolassa ja illalla turkkilaisessa lettupaikassa.

Sushista tuli mieleeni uusi merkillinen freudilaisuneni, jossa oltiin Islamabadissa. Kaupunki oli muuten kuten siellä asuessani, mistä on jo kahdeksan vuotta, mutta matkustimmekin keskustasta kaupungin ulkopuolelle, jossa kohosi valtava Masjid al-Haram, riisipellon laidalla. Riisipellossa eli ankeriaita ja monneja ja moskeijasta löytyi japanilainen sushiravintola, jossa tarjoiltiin erinomaisia ankeriaasta valmistettuja makeja ja sashimeja. Minua kuitenkin varoitettiin, että muuan lähisukulaiseni oli siellä saanut ruokamyrkytyksen ankeriassushista.

No, unesta huolimatta eilinen sushiateriani ei ainakaan tuottanut ruokamyrkytystä, eikä kukaan ollut tainnut leikkiä pallokalalla.