Kirjat

sunnuntai 29. kesäkuuta 2008

Sidon

Sidon (arabiaksi Saida) on Libanonin kolmanneksi suurin kaupunki, Beirutin ja Tripolin jälkeen. Nämä kolme suurkaupunkia ovat Libanonin kolme tärkeintä sunnimuslimien keskittymää. Libanonin tapauksessa sunnit ovat perinteisesti olleet kaupunkilaisia ja monet tärkeimmistä sunniperheistä liikemiehiä. Beirutin, Tripolin ja Sidonin sunnit ovat usein myös olleet toistensa poliittisia kilpailijoita ja tämä näkyy Libanonin sunnipolitiikassa. Helmikuussa 2005 murhatun entisen pääministerin Rafiq Haririn perhe on Sidonista ja niinpä Sidon on ollut nimenomaan Haririen Tulevaisuusliikkeen vankka tukialue. Heti Sidonin eteläpuolelta alkaa shiialaisen Hizbullahin vahvasti dominoima Etelä-Libanon. 

Sidonissa on monille Libanonin rannikon kaupungeille ominainen rantakatu, Corniche, ja siellä keskiaikainen linnake, ristiretkeläisajalta peräisin oleva palatsi sekä kahviloita ja kalaravintoloita. Olimme eilen Sidonissa tutustumassa sikäläisen kansalaisjärjestön järjestämään nuorisodialogikahvilaan, jonka tarkoituksena on saada aikaan rakentavaa dialogia palestiinalaisten ja libanonilaisten välille. Sidonin kupeessa nimittäin sijaitsee Libanonin suurin ja ajoittain levottomin palestiinalaisleiri Ain al-Hilwa, jossa lähes viikoittain tapahtuu aseellisia välikohtauksia toisiaan vastustavien palestiinalaisryhmittymien välillä. Leiriläiset kärsivät siitä, että ympäröivä libanonilainen yhteiskunta pelkää heitä ja kohtelee usein kaikkia palestiinalaisia ikään kuin he kaikki olisivat ääriliikkeiden jäseniä. 

Ongelma tietysti on, että Ain al-Hilwassa on myös vaarallisia ääriliikkeitä eikä Libanonin viranomaisilla ole pääsyä palestiinalaisleireille, vaan palestiinalaispuolueiden tehtävä olisi itse vastata järjestyksestä ja siitä, etteivät leirit muuttuisi suojapaikoiksi ääriliikkeille ja tavallisillekin rikollisille. Tässä tehtävässä palestiinalaispuolueet eivät ole onnistuneet, mikä hiertää jatkuvasti välejä libanonilaisiin.

lauantai 28. kesäkuuta 2008

Beirut

Palasin Turkista, mutta Syyria on blokannut pääsyn blogeihin. Damaskoksessa vierähti taas viikko, tukahduttava sellainen, sillä esimerkiksi eilen iltapäivällä lämpötila nousi 48 asteeseen. Aurinkoon jätetty auto muuttuu hetkessä niin kuumaksi pätsiksi, että ratti on liian kuuma kosketettavaksi. Beirutiin saavuin torstai-iltana. 

Runsaat kolme viikkoa poissa täältä ja tuntuu, että niin paljon on taas ehtinyt tapahtua, että kaikesta siitä on ehtinyt pudota kärryiltä, ja toisaalta mitään ei ole tapahtunut. Uutta hallitusta ei ole edelleenkään muodostettu, mutta eihän sitä kukaan asioista perillä oleva odottanutkaan. Hizbullahin johtama oppositio vaatii itselleen vähintään kahta voimaministeriötä monopoliomistukseen, mutta pääministeri ja presidentti haluavat varata sisä- ja puolustusministeriöt presidentin nimittämille ministereille, ja pääministeri on moneen kertaan tarjonnut oppositiolle mahdollisuutta valita toinen kahdesta, joko ulkoministeriö tai valtionvarainministeriö. Tämä ei tietystikään oppositiolle riitä ja niinpä militiat ovat jatkaneet laillista hallitusta kannattavien puolueiden jäsenten kidnappauksia ja "kuulusteluja", joilla luodaan pelon ilmapiiriä. Oppositio vaatii itselleen myös televiestintäministeriötä, jotta voisi saada kaikki maan puhelin- ja tietoliikennelinjat valvontaansa ja hävittää todistusaineiston salamurhissa käytettävästä matkapuhelinten seurannasta. 

Sekä Tripolissa että Keski-Bekaassa ehti tällä välin olla pahoja taisteluja. Tripolissa vastakkain ovat sunnit ja alaviitit. Alaviitit ovat syyrialaismielisen ja hampaisiin asti aseistautuneen marginaalisen Ba'ath-puolueen kannattajia, kun taas taisteluissa osapuolena olleet sunnit eivät ole hallituksen Tulevaisuusliikkeen edustajia, vaan islamistisen kaupunginosan asukkaita, joita katkeroittaa viimeaikaisten tapahtumien lisäksi Syyrian miehityksen aikainen massamurha, jossa kaupunginosan kaikki aikuiset miehet surmattiin Syyrian armeijan toimesta. Nykyiset kevyesti aseistetut sunnimilitantit ovat silloin surmattujen poikia. He vihaavat alaviitteja, koska nämä edustavat Syyrian valtaa, mutta halveksivat yhtä lailla Beirutin länsimielisiä sunneja, koska nämä ovat olleet "heikkoja" eivätkä kyenneet vastustamaan aseellisesti Hizbullahin valtausta toukokuun alussa. 

Beirutissa ei ole yhtä kuuma kuin Damaskoksessa, mutta Välimeren itäpohjukassa vallitsee aina kesäisin suuri kosteus, joka tekee ilmanalasta jos mahdollista vielä painostavamman. Väki on nyt viime päivinä riehaantunut taas ajelemaan kaduilla autoilla kovaa musiikkia soittaen ja lippuja liehuttaen, mutta tällä kertaa ei liehuteta puoluelippuja, vaan Saksan ja Espanjan lippuja ja riehunnan takana ei taida olla tällä kertaa uusi "jumalainen voitto" vaan jalkapallo. 

Joimme taas monia tuoppeja tutuissa paikoissa ja baarit ovat täynnä ihmisiä kuin mitään ei olisi kuukausi sitten tapahtunut. Moni pois lähtenyt ja nyt Dubaissa ja Qatarissa rahaa tahkoava ystävä on käymässä täällä ja kaikki haluavat vaihtaa uutisia. Siellä missä vasta kuukausi sitten taisteltiin ja partioi tuimailmeisiä militiamiehiä, on nyt vain hauskaa pitäviä teinejä, ja jordanialaiset, kuwaitilaiset ja Persianlahden maihin rekisteröidyt urheilu- ja avoautot kruisailevat poppi soiden tärkeimpiä baari- ja yökerhokatuja. Kaikki puhuvat siitä mitä uusia huippukonsertteja Beirutissa tänä kesänä on tulossa. Niin tyypillistä Beirutia. Ja tätä jatkuu taas niin kauan kunnes seuraava pommi-isku tai sota jälleen shokeeraa kansakuntaa.

perjantai 27. kesäkuuta 2008

Silifke

Silifke, antiikin Seleukia, oli aikanaan Aleksanteri Suuren kenraalista polveutuneen seleukidien dynastian pääkaupunkina ja Välimeren rantakaupunki. Nykyisin rantaviiva on vetäytynyt kaupungista pitkälle Göksujoen suistoon. Silifke on hiljainen pikkukaupunki, jossa voi välttää läntisemmän rannikon turistirysien kuten Alanyan ja Marmariksen vilskeen. Kaupungin yläpuolella kukkulan laella on Silifken linna ja seudulta löytyy paljon muitakin hellenistisen ja roomalaisen antiikin sekä islamilaisen keskiajan nähtävyyksiä.

Göksun suistossa sijaitsee erittäin merkittävä suojeltu kosteikkoalue, johon on paras pääsy Silifken lounaispuolella sijaitsevasta Taşucun lomakylästä. Kävelymatkan päässä Taşucun huvila-alueilta on Akgölin lintutorni, josta voi havaita esimerkiksi kymmeniä ruokailevia sulttaanikanoja ja kuunnella mustafrankoliinin omituista kriikkumista. Akgölillä pesii marmorisorsia ja sen ruovikoissa vilisee viiksitimaleja, osmankäämikerttusia ja rytikerttusia. Läheisellä nummella voi nähdä heinäkerttuja, priinioita, kiuruja ja kirvisiä. Onnistuin näkemään illan hämärtyessä Göksun suistossa myös harvinaisen nisäkäslajin, suokissan.

Tie Konyasta Silifkeen kulkee yhden Taurusvuoriston haaran hienojen maisemien kautta. Täällä voi kulkea komeissa ja avarissa vanhoissa ikimäntymetsissä, joiden yläpuolella kaartelevat suorastaan parvina haarahaukat, pikkukorppikotkat ja korpit. Mäntymetsistä löytää tavattoman yleisenä myös Turkille endeemisen lintulajin, punarintanakkelin, ja monia vuoristometsiin rajoittuvia lajeja kuten tikkoja, kultahemppoja ja kulorastaita. Vuorten rotkoissa ja jyrkänteissä on myös paljon muinaisia luola-asutuksia ja varhaiskristittyjen kalliokirkkoja. Göksujoki virtaa tämän maiseman halki rotkon pohjalla.

Kulu

Kulun piirikunta sijaitsee Ankarasta lounaaseen, suuren suolajärven Tuzjärven luoteispuolella matkalla Konyaan. Piirikunnan keskus on Kulun taajama, joka on kuin turkkilainen Mäntsälä, mutta sattumoisin täältä on peräisin erittäin suuri osa Suomeen ja ilmeisesti Ruotsiinkin alun perin tulleista turkkilaisista siirtolaisista. 

Kulussa on vaikea kuvitella, että paikkakunnalla olisi mitään erikoista tapahtunut pitkiin aikoihin. Taajamassa on muutama teollisuuslaitos - sementtitehdas ja asfalttitehdas - jotka varmaankin tarjoavat työpaikat suurelle osalle niistä kululaisista, jotka eivät työskentele piirikunnan vallitsevan elinkeinon maatalouden parissa. Taajamassa on myös tori, karjankokoamispaikka, lukuisia pikkukauppoja, kioskeja, muutama kebabgrilli - ja keskustassa suuri Olof Palme -puisto, jossa on Ruotsia ylistävä kyltti. Ironisesti puisto on Coca Cola -yhtiön sponsoroima. Taajaman tiet ja talot ovat hyvässä kunnossa, talot maalattuja ja autokanta uutta ja hyväkuntoista. 

Taajamaa ympäröivät loppumattomat viljapellot, koska täältä alkaa nykyisin pelloiksi raivattu Keski-Anatolian ylängön aroalue. Kulun taajaman itäpuolella on myös pieni Tuzjärvestä irrallinen pieni suolajärvi, joka lintuharrastajien piirissä tunnetaan Kulujärvenä, vaikka sillä nyt - ehkä joidenkin vaalien jälkeen - näytti nyt olevan myös toinen nimi. Suolajärvellä pesii tuhansia flamingoja, hietatiiroja ja mustanmerenlokkeja.

torstai 19. kesäkuuta 2008

Ankara

Turkin pääkaupunki ja maan toiseksi suurin kaupunki Ankara on suotta ikävystyttävän kaupungin maineessa. Totta onkin, ettei se turistimielessä kykene kilpailemaan Turkin suurimman kaupungin ja imperiumin vanhan pääkaupungin Istanbulin kanssa. Ankara on moderni eurooppalainen kaupunki keskellä Anatoliaa, johon Turkin uudistaja ja tasavallan perustaja Kemal Atatürk sen siirsi irrottaakseen Turkin moderniksi kansallisvaltioksi Istanbulin imperiaalisesta painolastista, jonka Atatürk näki esteeksi Turkin eurooppalaiselle kehitykselle. 

Ankara on häkellyttävän tavallinen ja eurooppalainen. Siellä kävellessä voisi hyvin kuvitella olevansa jossain saksalaisessa tai jopa ruotsalaisessa kaupungissa, paitsi että Ankarassa ei näe aivan yhtä paljon huivipäisiä naisia eikä afrikkalaisia ja arabeja. Habitukseltaan Ankara on varsin saksalainen; sehän onkin insinöörien ja upseerien kemalistista visiota edustava moderni kaupunki. Vanhakaupunki on jäänyt selvästi jälkeen Turkin kaupunkien mittavissa restaurointiohjelmissa, mutta sielläkin voisi hyvin kuvitella olevansa Kreikassa tai Etelä-Italiassa. Liikenne on tosin rauhallisempaa ja vähemmän kaoottista. 

Ankaraan on turha tulla etsimään sellaista idän eksotiikkaa, jota Istanbul ja Itä-Turkki tarjoavat, eikä Ankarasta löydy rantojakaan. Ankaran historiallinen linnake ei kuulu Turkin vaikuttavimpiin. Sen sijaan Anatolian sivilisaatioiden museo on varsinkin heettiläisten, urartulaisten, assyrialaisten ja fryygialaisten kokoelmiensa osalta näkemisen arvoinen. Ankarasta löytyy vilkkaita ja hyvin länsimaisia ostos- ja kahvilakatuja, kävelykatuja ja hyviä kirjakauppoja. Ne olisivat vielä parempia jos kielitaidot riittäisivät akateemisen kirjallisuuden lukemiseen turkiksi. 

Kävin kylässä tšerkessivanhemmista polveutuvan turkkilaisen ystävän luona, joka on saanut mielenkiintoisen työpaikan Kaukasian suunnan asioita ja varsinkin tšerkessidiasporaa tutkivasta instituutista. Heinäkuussa (12.7.08) Kayserissa järjestetään suuri tšerkessien kansainvälinen kesäkulttuuritapahtuma ja paikka onkin hyvin valittu, sillä Kayserista itään, varsinkin Göksunista ja Pınarbaşısta Sivasin suuntaan Uzunyaylan alueella on peräti 66 tšerkessikylää. Samalla alueella sijaitsee myös kauniita seetri- ja katajametsiä kallioisilla rinteillä. Instituutti on hiljattain julkaissut kirjan venäläis-turkkilaisten sotien alueellisista vaikutuksista ja yksi kirjan kontribuutioista käsittelee näemmä suomalaisten sotureiden seikkailuja Bulgariassa - Gorni Dubnikin muureilla ja Plevnassa. 

Piti lähteä jo tänään paluumatkalle etelää kohti ja käydä matkalla Kulun alueella, Göksun suistossa Seleukian kupeessa ja Birecikissä, mutta juutuin sosiaalisista syistä yhä Ankaraan ja pääsen matkaan vasta huomenaamulla - inshallah. Joku kolmesta kohteesta pitänee pudottaa suunnitelmasta.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2008

Erçekjärvi

Vanin koillispuolella sijaitsee erinomainen lintujärvi, Erçekjärvi, joka on tunnettu flamingoyhdyskunnastaan. Paikassa, jossa järveen laskee joki, kahlailikin lähemmäs kaksi tuhatta flamingoa. Niiden lisäksi ruostesorsia oli sadoittain ja muista sorsalajeista punasotka ja ruskosotka olivat runsaita. Järven etelärannikon pienissä ruovikkoisissa laguuneissa ui lisäksi melko yleisenä valkopääsorsa, Euroopan harvinaisin sorsa. Se, että lajista näkyi lähinnä vain uroksia valkoisine päineen ja sinisine nokkineen, ja vain yksi naaras, viittaa vahvasti siihen, että naaraat olivat hautomassa tai huolehtimassa poikasista ruovikon kätköissä ja että laji siis pesii järvellä. Yllättävän paljon tällä ylänköjärvellä oli pesimäaikaan myös pohjoisia sorsia - läsnä oli vaihtelevassa määrin kaikkia Euroopassa pesiviä puolisukeltajasorsia. 

Myös kahlaajaelämä oli runsasta, runsaimpina lajeina punajalkaviklo ja pitkäjalka, flamingopuolella myös avosetti. Punajalkaviklo mitä ilmeisimmin pesii järvellä, ainakin yksi viklonpoikanenkin nähtiin. Muut viklot lienevät olleet muuttomatkalla. Ehkä erikoisin kahlaajalaji, joita järven rannoilla kuljeksi, oli meriharakka, jota ei olisi heti odottanut turkkilaiselta arojärveltä löytävänsä.

Nemrutvuori

Adıyamanin läänissä sijaitsee Turkin kahdesta Nemrutvuoresta kuuluisampi, joka on eri paikka kuin kuin edellisessä blogiviestissä mainitsemani Vanjärven luoteispuolinen Nemrutin kraatteri. Kahtan pikkukaupungin pohjoispuolinen Nemrutvuoren kansallispuisto on varsin vaikuttava paikka. Nemrutvuoren huipulla kohoavat kuuluisat, kommageenien kuninkaan Antiokoksen jälkeensä jättämät valtavat kivipäät, jotka esittävät hellenistien jumalia, Antiokosta itseään sekä kotkia ja leijonia.

Arsemiassa on lisää patsaita sekä puolitoistakilometrinen tunneli, joka johtaa maanalaiselle joelle. Kansallispuiston alueelta löytyy myös seldžukkien ja mamelukkien käytössä ollut Yenikale, uusilinna, sekä keisari Septimius Severuksen rakennuttama kivisilta vaikuttavassa rotkossa.

Kansallispuisto soveltuu hyvin myös vaellukseen, sillä se sisältää kohtuullisen vaihtelevia maastoja rotkojen lehdoista alarinteiden tammipensaikkoihin, jotka ovat linnustollisesti tavattoman rikkaita, sekä ylärinteiden paljakkaan ja kivirakkaan, jossa lentelevät mm. lumivarpuset. Vuorilla näki pienellä vaivalla mm. tunturikiuruja, keltapääsirkkuja ja alppirautiaisia. Tammivyöhykkeellä olivat yleisiä mm. punapäälepinkäinen, kivikkosatakieli, kivikkorastas ja balkanintiainen.

Kahtan pikkukaupungissa on runsas hotellitarjonta ja myös kansallispuiston alueella on vuoristomotelleja, jotka kuulemma nykyisin ovat erittäin edullisia, koska matkailijoita uskaltautuu niin vähän. Aivan turvallinen lääni on kärsinyt suotta Kaakkois-Turkin ongelmista.

tiistai 17. kesäkuuta 2008

Nemrutin kraatteri

Vanjärven länsiosassa on monia näkemisen arvoisia paikkoja, alkaen historiallisista moskeijoista, haudoista ja muista muistomerkeistä Adilcevazin, Ahlatin ja Tatvanin kaupungeissa. Tatvanista Diyarbakırin suuntaan on lisäksi Bitlisin kaupunki, jonka mm. Lonely Planet on kokonaan unohtanut. Siitä syystä mainitsenkin, että myös Bitlisissä on varsin vaikuttava historiallinen linna ja lisäksi Bitlis sijaitsee hyvin jylhissä maisemissa Tigrisin sivujoen rotkossa.

Tämän seudun suositeltavin nähtävyys on kuitenkin luonnonnähtävyys: Nemrutvuoren kraatterit ja kraatterijärvet. Nemrutvuori on toinen Vanjärven pohjoisrannan kahdesta suuresta tulivuoresta, joista korkeampi on lumihuippuinen Süphanvuori, mutta Nemrutvuori on vaikuttavampi "sisältä käsin".

Nyt on syytä mainita, että tämä Nemrutvuori ei ole sama kuin paljon lännempänä Adıyamanin lähellä sijaitseva Nemrutvuori (Nimrud), jonka huipulla kohoavat hellenististen kommageenien, seleukidien seuraajien, kuningaskunnan ajalta olevat valtavat kiviset jumalten ja kuninkaiden päät.

Tatvanin pohjoispuolisella Nemrutvuorella ei ole kivipäitä, vaan valtava kraatteri, jonka alueelle sijoittuu viisi vulkaanista kraatterijärveä, ylätasankoja nummineen ja tussock-heinikkoineen sekä metsää, joka koostuu haapa-, koivu-, vaahtera- ja katajapensaikosta. Oli todella yllätys löytää Suomen Lapin kaltaista luontoa kaukaa Itä-Anatoliasta. Havisevat haavikot ja tunturikoivikot kirkkaan sinisten vuoristojärvien rannoilla olivat oudosti pohjoissuomalaisia. Samaan aikaan kraatterin eläimistö oli tavattoman runsasta - suunnaton kukkivien kasvien monimuotoisuus veti puoleensa parvittain erilaisia perhosia ja muita hyönteisiä. Nummilla lentelivät runsaita heinäsirkkakantoja verottamassa ruusukottaraisparvet. Kraatterin lajistoon kuuluivat myös mm. kivikkosirkku, keltapääsirkku, ylänkökiuru, tunturikiuru, tiltaltti, sepeltasku, armenianlokki jne. Pensaikossa rymisivät maakilpikonnat, jotka näyttivät isommilta kuin alangoilla näkemäni.

Vanin seudulla kohoavasta Artoshvuoresta oli oppaamme Muratin mukaan joku saksalainen botanisti todennut, että vuorella oli maailman suurin kasvilajien diversiteetti niin pienellä alueella - epäilen kyllä oliko siinä huomioitu tropiikki. Joka tapauksessa tämänkaltaisten paikkojen diversiteetti tuntuu olevan valtava ja herää kysymys, onko esimerkiksi hyönteislajistoa edes kunnolla tutkittu.

Doghubeyazit

Ajomatkalla Vanista Iranin rajalle Doğubeyazıtiin on useampiakin mielenkiintoisia kohteita. Muradiyen lähellä on sekä Pirunsilta että vesiputoukset, jotka ovat suosittu piknikpaikka paikallisille. 

Muradiyesta pohjoiseen on pikkukaupunki nimeltä Çaldıran, jonka ympärillä sijaitsevalla ylätasangolla käytiin 1500-luvulla käänteentekevä Çaldıranin taistelu. Siinä Turkin osmanien sulttaani Selimin joukot murskasivat uuden tekniikan - tykkien - avulla Persian safavidien shaahi Ismailin siihen asti voittamattoman armeijan. Teini-ikäisenä valtaan noussut ja Iranin shiialaistanut shaahi Ismail, joka oli pitänyt itseään jonkinlaisena messiaana ja voittamattomana, masentui tappiosta niin, että määräsi kaikki Iranin kaupungit liputtamaan mustin lipuin, joihin oli kullalla kirjailtu sana "kosto". Turkki ja Iran ovat sittemminkin olleet toistensa vastustajia, mutta kauhun tasapaino säilyi vastedes ja Qasr-e Shirinin rauhansopimuksen rajalinja, Turkin ja Iranin välinen raja, on yksi maailman vanhimmista ja vakiintuneimmista maarajoista. On hämmästyttävää, että turkkilaiset eivät hehkuta voitollaan sen vertaa, että Çaldıranista löytyisi taistelulle omistettu muistomerkki tai sitä hyödyntävää turistirihkamaa. Euroopassa paljon vähämerkityksisemmästäkin taistelukentästä olisi luotu myyttinen matkailukohde. Vanin alueen turistioppaat muistavat kyllä Çaldıranin taistelun, mutta kertovat turisteille mieluummin urartulaisten, seleukidien ja seldžukkien valtakausista. 

Doğubeyazıt on viimeinen rajakaupunki monien Aasian halki matkaajien tiellä Iraniin, Pakistaniin ja Intiaan. Alue on kurdienemmistöistä, mutta sillä on erityinen historiallis-nostalginen merkitys armenialaisille, sillä rajakaupungin horisonttia hallitsee mahtava Ararat-vuori, huippu usein pilvien verhoamana. Araratia ja Nooan arkkia kyllä hyödynnetään Doğubeyazıtin turistikitšissä. 

Näkemisen arvoinen on myös kaupungin lähellä vuorenrinteessä kohoava Ishak-pašan palatsi, jonka arkkitehtuuri yhdistelee osmanien, seldžukkien, persialaisten, armenialaisten ja georgialaisten rakennustyylejä. Ishak-paša oli 1500-luvulla elänyt kurdipäällikkö ja Osmanivaltakunnan itärajan vartija, joka epäilemättä kokosi mittavan omaisuutensa verottamalla silkkitien kauppaa Turkin ja Persian valtakuntien välillä. Niillä varoilla rakennettiin tämä erinomaisesti ajan hammasta kestänyt monumentti jälkipolville. Ishak-paša oli jonkinlainen oman aikansa Barzani.
 
Ishak-pašan palatsin yläpuolella vuorenrinteessä sijaitsevat myös urartulaisajalta peräisin olevan linnan rauniot, muutama historiallinen moskeija sekä paikallisen 1700-luvulla vaikuttaneen suufilaisen sheikin ja runoilijan Ahmad-i Hanin hauta.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

Van II

Tänään vietin koko päivän Vanin läänissä. Vanjärvessä sijaitsevalla Akdamarin saarella on tuhat vuotta vanha armenialaiskirkko, joka on pari vuotta sitten restauroitu "kestämään toiset tuhat vuotta". Turkin hallitus on alkanut edistää turismia Vaniin, joka on toipunut paremmin kuin muu Kaakkois-Turkki valtion ja PKK:n välisestä konfliktista. Akdamarin saaren kalliojyrkänteillä pesii myös merkittäviä lintuyhdyskuntia, eritoten armenianlokkeja, joita saattaa hyvin pesiä yksin Vanjärvellä enemmän kuin Armeniassa. Muutenkin lajin maailmankannasta suurin osa pesii Turkissa. Armenianlokkien joukossa Akdamarin kallioisilla rannoilla pesii myös naakkoja, mustavariksia, alppivariksia, pikkutuulihaukkoja, alppikiitäjiä, kalliokyyhkyjä, kalliopääskyjä ja kallionakkeleita.

Akdamarin saaren nimen kerrotaan juontuvan siitä, että saarella asui armenialaismunkkien kaunis tytär Tamara, jonka siveyttä munkit tiukasti vartioivat. Tamara oli kuitenkin rakastunut mantereella asuvaan poikaan, joka ui öisin saarelle, kun Tamara sytytti tätä varten merkkitulen. Myrskyisinä öinä Tamara ei tulta sytyttänyt. Kerran kuitenkin munkit saivat tietää Tamaran salatusta suhteesta ja myrsky-yön koittaessa virittivät pojalle ansan, sytyttivät merkkitulen, jota sitten siirtelivät koko ajan paikasta toiseen, kunnes onneton poika hukkui. Ennen hukkumistaan järveltä kantautui hänen huutonsa "ach Tamara!". Tamara teki itsemurhan kuultuaan rakastettunsa kohtalosta.

Vanista etelään Hakkariin johtavan tien varrella - tie kulkee suurimman osan matkaansa henkeäsalpaavassa Zap-joen rotkossa, joka johtaa Irakin Kurdistaniin - on kaksi merkittävää historiallista nähtävyyttä, Hoşapin linna ja Çavuştepen rauniot. Jälkimmäisessä paikassa on säilynyt urartulaisten rakentaman linnan jäänteet, kun muualla urartulaisten linnojen paikalle on myöhemmin keskiajalla tai osmaniajalla rakennettu uudempia linnoja. Oppaanamme oli emeritusarkeologi Mehmet-bey, joka on yksi maailman 35:stä urartun kieltä osaavasta ihmisestä. Urartulaisia pidetään tšetšeenien ja tšerkessien esi-isinä, joskin toisten mukaan urartulaisten kieli oli turko-altailainen. Onpa heitä väitetty armenialaistenkin esi-isiksi, mutta parempi ilmaus olisi kai, että he olivat seuraavaksi alueelle kuningaskuntiaan perustaneiden armenialaisten edeltäjiä. Armenian kieli ei ole kaukasialainen eikä turko-altailainen, vaan indoeurooppalainen, siis sukua esimerkiksi persialle ja kurdille.

Urartun valtakunnan pääkaupunki oli nykyisen Vanin kaupungin paikalla ja sen nimi oli Tušba. Nimi Van tulee ilmeisesti urartulaisten omakielisestä nimestä biani. Tušban eli Vanin linnan kallioon hakatut ja valtavista kivikuutioista rakennetut perustukset ovat edelleen urartulaisten ajalta, mutta lukemattomien valloitusten aikana linnaa on rakennettu moneen kertaan uudelleen ja nykyisistä raunioista suurin osa onkin seldžukkien ja osmanien valtakausilta. Vanin linna sijaitsee dramaattisesti vuoren huipulla ja sen ympärillä on jyrkät rotkot. Jos turistibussit joskus tulevat Vaniin, linnalle on pakko rakentaa runsaasti suojakaiteita ja muita varotoimia, sillä nykyisellään sitä ei voi mitenkään suositella ainakaan korkeuskammoisille, onhan kapeilta ja liukkailta poluilta suora pudotus rotkoon.

Linnasta on hyvä näkymä kolmeen eri suuntaan. Yhdessä suunnassa kimmeltää turkoosinvärisenä Vanjärvi. Toisessa suunnassa on moderni Vanin kaupunki. Jyrkimmän rotkon puolella on puolestaan se vähä, mikä on jäljellä Vanin legendaarisesta vanhastakaupungista, joka oli tärkeä silkkitien etappi - Marco Polokin puhuu Vanista. Vanhassakaupungissa oli kristitty kortteli, jota hallitsivat lähinnä armenialaiset, sekä muslimikortteli. Nyt jäljellä on vain kirkkojen ja moskeijoiden raunioita - kaikki muu tuhottiin venäläis-turkkilaisissa sodissa ensimmäisen maailmansodan aikaan, jolloin Venäjän joukot myös miehittivät Vania muutaman vuoden ajan. Venäjän tuhoisa invaasiohan oli syy siihen, miksi siihen asti Osmanivaltakunnan lojaaleina asukkaina ja etevinä kauppiaina arvostetut armenialaiset joutuivat yhtäkkiä turkkilaisten ja kurdien vihan kohteeksi. Nyt vanhankaupungin alue on maakumpujen peitossa; kumpuja peittää ruoho, jota lampaat laiduntavat. Vain mainitut kirkkojen ja moskeijoiden rauniot ovat näkyvissä. Muu odottaa maapeitteen alla arkeologisten kaivausten aloittamista joskus tulevaisuudessa.

lauantai 14. kesäkuuta 2008

Van

Itä-Anatoliassa on valtava järvi, Vanjärvi, jonka rannalta vastarantaa ei näy, ja jossa koetaan todellisia merenkaltaisia myrskyjä. Illalla näimme auringonlaskun Vanjärven yllä, saavuttuamme tänne Zap-joen rotkoa seuraavaa huikeaa maisematietä pitkin Hakkarin vuoristokaupungista Kurdistanin ydinalueilta. Vanjärven itärannikolla sijaitsee historiallinen Vanin kaupunki, joka toimi aikoinaan Urartun valtakunnan keskuspaikkana, sittemmin yhtenä armenialaisten monarkioiden pääkaupungeista, ja myöhemmin kaupunkia ehtivät miehittää mm. bysanttilaiset, persialaiset, arabit, seldzhukit, paikalliset turkkilaiset ja kurdilaiset ruhtinaat, osmanit, venäläiset ja lopulta Turkin tasavalta. Nykyisin Vanissa on suuri kurdiväestö mutta myös paljon turkkilaisia. Van on vilkas yliopistokaupunki, jossa on paljon ravintoloita, baareja ja yökerhoja. Päätimme iltamme oluttuvassa Kazim Karabekirin kadulla - yläkerran diskokapakassa Türkü Barissa puolestaan soitettiin peräti hevimetallia. 

Päivällä matkustimme koko reitin Turkin ja Irakin välistä rajalinjaa niin, että vain puropahanen erotti meitä Irakista. Suurin osa maisemasta on jylhän kaunista vuoristoa, jonka rinteitä etelässä Irakin rajalla peittää harvakseltaan pensasmainen tammi. Alue on luonnonympäristöiltään erittäin arvokasta varsinkin, kun alkuperäinen tammimetsä on säilynyt niin hyvin. Sininärhiä, käärmekotkia ja lukuisia muita lintulajeja näkyi paljon. Jokilaaksojen pohjilla on vehreitä poppeli- ja jalopuulehtoja. Pohjoisempana ylängöillä ja poissa vaaralliselta rajavyöhykkeeltä lampaat ja vuohet ovat kalunneet rinteet paikoin lohduttomaksi kivikoksi ja puoliaavikoksi.

Şırnak

Matka jatkui Midyatista tänään Cizren kautta Şırnakiin, joka on pahassa maineessa yhtenä PKK-konfliktin pesäkkeistä. Vasta hiljattain tapahtui Şırnakissa pommi-isku, joka oli tarkoitettu santarmin tukikohtaa vastaan, mutta surmasikin koulubussissa matkustaneita kurdikoululaisia. Pommittaja saatiin kiinni ja tapaus oli kurdilasten kuoleman vuoksi niitä harvoja, joissa PKK on pyytänyt julkisesti anteeksi iskuaan. Istuimme Şırnakissa Atatürk-puiston kahvilassa ja ihmettelimme, kuinka jotkut paikat maailmassa, kuten Şırnak, Belfast ja Beirut, ovat niin tottuneita jatkuvaan poliittiseen väkivaltaan, että niissä tavallaan normaalielämä jatkuu ikään kuin konflikti olisi jotenkin olematon, kunnes taas räjähtää jossain, siihen reagoidaan nopeasti ja sitten se unohtuu viikossa ja ihmisillä on taas uudet puheenaiheet.

Cizre on portti Irakiin. Siitä etelään on Silopin rajakaupunki, josta ylitetään raja Irakin Kurdistaniin, Masud Barzanin hallitsemille alueille Zakhoon ja Arbiliin. Cizressä kävimme tällä kertaa lähinnä supermarketissa, sillä tarkoitus ei ollut jatkaa Irakin puolella, vaan seurailla Turkin ja Irakin välistä rajaa aina Zap-joelle saakka, jossa käännyimme pohjoiseen, seuraten jokea Hakkariin saakka. Hakkarissa tehdyn pysähdyksen jälkeen jatkoimme edelleen pohjoiseen, aina Vaniin saakka.

Hasankeyf

Eilen illalla vietettiin varsin pitkä ilta viinin ja ruoan merkeissä Midyatin ykkösmenomestassa, joka oli rakennettu perinteiseen osmaniaikaiseen huvilaan sisäpihoineen ja suihkulähteineen. Kaupungin teinit juhlivat ja tanssivat dabkeä sisäpihalla kun taas aikuisemmille vieraille oli matalin pöydin ja tyynyin varustettuja loosheja kaikilla sivuilla. Tänään taas on ollut todella paljon ajamista Kurdistanin sydänmaille ja Irakin rajoille, mutta siitä enemmän myöhemmässä blogiviestissä. Nyt on aika puhua Hasankeyfistä. 

Hasankeyf on kylä Tigrisin rotkossa henkeäsalpaavien kallionjyrkänteiden syleilyssä Midyatista pohjoiseen Batmanin suuntaan. Paikka on aivan uskomaton ja sillä olisi varmasti suuri potentiaali repputuristien ja hippien keitaaksi elleivät matkailijat yhä välttelisi Itä-Turkkia. Hasankeyf on sekä kulttuurillisesti, matkailullisesti että myös luontonsa kannalta ainutlaatuinen paikka. 

Ensinnäkin, kylää reunustavat molemmin puolin massiiviset kallioseinämät, jotka ovat täynnä luolia ja muinaisia luola-asumuksia, samanlaisia kuin Kappadokiassa. Joissain näistä asutaan yhä tänä päivänä, mm. yksi kurdiperhe Hasankeyfin pääparkkipaikan yläpuolella. 

Toiseksi, pienen kylän alueelle ja liepeille mahtuu uskomaton määrä raunioita, keskiaikaisia linnakkeita, historiallisia hautoja ja moskeijoja eri aikakausilta, heettiläisistä turkkilaisiin emiireihin. Kylän profiilia hallitsevan moskeijan minareetissa on iso kattohaikaran pesä, jossa oli käyntihetkellä kaksi poikasta. 

Kolmanneksi, kalliojyrkänteillä ja niiden luolissa ja koloissa ei asustele ainoastaan ihmisiä ja menneiden sivilisaatioiden haamuja, vaan valtavat määrät lintuyhdyskuntia, osa näistä harvinaisia tai uhanalaisia lajeja. Pelkästään siitä samasta seinämästä, jossa kurdiperhe asusti, laskin yksitoista eri pesivää lintulajia: ainakin 20 paria pikkutuulihaukkoja, kymmeniä pareja naakkoja ja kalliokyyhkyjä, kymmeniä pareja alppikiitäjiä, tervapääskyjä ja haarapääskyjä, ainakin kaksi paria harjalintuja ja pari kallionakkeleita, kalliopääskyjä, ruostepääskyjä ja tietysti varpusia. 

Kylän halki vaikuttavassa rotkossaan virtaa Tigris, joka lopulta laskee sisarvirtansa Eufratin kanssa Persianlahteen, virrattuaan ensin elämää tuoden kaakkoisen Turkin, Syyrian ja Irakin halki. Tigrisin varrelle on rakennettu lukuisia pieniä ravintoloita. Koko Hasankeyfissä on silti yhä ainoastaan yksi vaatimaton motelli. 

Ja nyt varsinaiseen tragediaan: Turkin valtio nimittäin aikoo osana köyhän Itä-Anatolian kehittämisohjelmaa hukuttaa koko Hasankeyfin uuden valtavan tekojärven alle, joka syntyisi, kun Tigrisiin rakennettaisiin jälleen yksi valtava pato. Ihan kuin Itä-Anatoliassa ei olisi jo riittämiin valtavia keinotekoisia tekojärviä, jotka lisäksi uhkaavat vakavasti Eufratin ja Tigrisin ekosysteemejä sekä Syyrian ja Irakin vesitilannetta. Minareetin huippu kattohaikaran pesineenkin jäisi tekojärven pinnan alle. Kaikki kulttuuriaarteet, taianomaiset paikat ja lintuyhdyskunnat hukkuisivat veden alle. Veden alle jäisi myös alueen orastava matkailukehitys, koska kuka nyt tulisi Hasankeyfiin saakka katsomaan tekojärveä. Myös laajat alueet hyvää viljavaa maatalousmaata jäisivät veden alle. 

Tässä siis ainakin joitain syitä vastustaa patohanketta. Kuulemma ainakin yksi ruotsalainen ja yksi saksalainen yhtiö ovat hankkeen rahoittajissa mukana. 

Hasankeyfissä tuli myös käyttöä arabian kielitaidoille, sillä jo heti parkkipaikalla kimppuumme hyökkäsi lauma harvoista turisteista hyötymään haluavia opaspoikia, nuorimmat alle 10-vuotiaita, mutta silti heillä riippui kaulassa virallistetun turistioppaan kunniakas lisenssi. Mistähän oppilaitoksesta mahtaa olla saatu? Kävi ilmi, että pojat olivat pääosin arabiankielisiä, vaikka toki puhuivat myös turkkia, kurdia ja englantia.

torstai 12. kesäkuuta 2008

Mardin

Olen nyt Midyatissa. Tänään matka alkoi Diyarbakırissa, jossa tutustuttiin kaupungin historiallisiin nähtävyyksiin.

Diyarbakırissa on kuusi kilometriä pitkä yhtenäinen kaupunginmuuri, jota väitetään yhdeksi maailman pisimmistä säilyneistä. Nykyisin Diyarbakır on 90-prosenttisesti kurdikaupunki, mutta historiallisesti siellä on elänyt myös suuret yhteisöt armenialaisia ja arabiankielisiä kristittyjä (syyrialaisortodokseja ja kaldealaisia). Näiden historialliset kirkot ovat nyt hylättyjä ja raunioina. Jonkin verran kristittyjä elää kaupungissa edelleen, lähinnä arabiankielisiä.

Matka jatkui Mardiniin, joka on todellinen Itä-Anatolian helmi - yksi maailman vanhimmista pysyvästi asutuista kaupungeista, mistä tittelistä kilpailevat myös ainakin Libanonin Byblos, Syyrian Damaskos ja Aleppo sekä Itä-Anatoliassa sijaitseva Harran. Mardin on aikoinaan ollut Turkin syyrialaiskristittyjen keskuspaikka, mutta kristitty väestö on 1800-luvun lopulta lähtien emigroitunut Turkista. Mardinin ja Midyatin alueella Turkin armeijan ja PKK:n välinen konflikti 80-luvulla toi alueen kristityille lisäongelmia, jotka karkottivat entistäkin enemmän Mardinin ja Midyatin kristittyjä perheitä muuttamaan Istanbuliin ja ulkomaille. Alueen kristityt ovat pääosin arabiankielisiä.

Mardinin vanhakaupunki on erinomaisen kaunis, siellä on hienoja vaaleasta hiekkakivestä rakennettuja kirkkoja, osmanityylisiä huviloita, moskeijoita sekä historiallissa huviloissa toimivat postitoimisto, hotelli ja koulu. Mardinin lähettyvillä sijaitsee lisäksi Dayr az-Za'afranin (Deyrülzafaranin) luostari eli Sahramiluostari, jossa hengellinen elämä on jälleen vilkastunut huomattavasti sitten neljän vuoden takaisen käyntini. Nyt munkkeja on taas toistakymmentä ja messut pidetään säännöllisesti. Turismi on alkanut tuoda kaivattuja lisätuloja alueelle ja saanut myös kristittyjä palaamaan. Kaikkien huoli kohdistuu siihen, että PKK on jälleen uudelleen aktivoinut toimintaansa Turkkia vastaan Irakista käsin.

Mardinissa saattoi jonkin verran käyttää arabian kieltä, esimerkiksi Syyriasta ja Libanonista tuttuja mutta Turkissa eksoottisia ruokalajeja tarjoilevassa erinomaisen viihtyisässä ravintolassa vanhassa huvilassa pääkadun varrella.

Diyarbakır

Taitoin tänään pitkän taipaleen Kappadokiasta ensin Kayseriin autokorjaamolle, jonka kanssa on sovittu tietyistä asioista sinä aikana, jona matkustan matkakumppanini kanssa turkkilaisella autolla kaakossa. Sitten Kayserista Gürünin, Malatyan ja Elâzığin kautta illaksi Diyarbakıriin. Suurin osa matkasta kulki keskisen Anatolian avoimien ylänköjen halki, jotka vaihtelivat viheriöivistä aroista ja pelloista karuiksi kaluttuihin puoliaavikoihin, kaikki kukkulaisessa maastossa. Laaksonpohjissa oli vehreitä poppelilehtoja sekä oliivi- ja aprikoosipuutarhoja. Joissain paikoin kukkuloita on pyritty uudelleenmetsittämään ja niillä kasvoi nuorta mänty- ja lehtikuusimetsää. Joissain paikoin on jäljellä alkuperäistä pensaskokoista tammimetsää.

Malatyan jälkeen maisemaa hallitsivat Eufratin ja Tigrisin laaksoihin luodut massiiviset tekojärvet, jotka ovat osa köyhän Itä-Anatolian kehittämisohjelmaa, mutta uhkaavat puolestaan Syyrian ja Irakin hupenevia vesivaroja. Ennen harvinaiset armenianlokit ovat lisääntyneet huomattuaan kansoittaa uusia tekojärviä, mutta samalla arvokkaita arkeologisia kohteita on uponnut veden alle. Tekojärvien rannoille on näköjään yritetty rakentaa myös paikallismatkailukohteita hotelleineen ja uimarantoineen. 

Malatya on muuttunut moderniksi ja siistiksi vilkkaaksi turkkilaiseksi kaupungiksi, jossa kuuli vielä enimmäkseen turkin kieltä. Se onkin eräänlainen rintamakaupunki, jossa kansallismieliset ja muukalaisvihamieliset tunteet ovat viime vuosina eläneet voimakkaina, kuten joidenkin vuosien takainen kristillisen kustantajan raaka murha osoitti. 

Malatyasta itään alkaa sen sijaan Kurdistan. Jossain Malatyan paikkeilla ylittyy viimeistään myös Euroopan nykyinen itäraja. Vaikka Itä-Anatoliassakin kehitys viimeisten neljän vuoden aikana on muuttanut kaupunkien ja kylien kuvaa huomattavasti, täällä ollaan kuitenkin yhä paljon jäljessä Keski-Turkista, puhumattakaan lännestä. Viimeistään Diyarbakırissa, joka lienee Turkin lähi-itämäisin kaupunki, huomaa tulleensa eurooppalaisesta Turkista orientaaliseen. Yhä useammilla naisilla on huivi, katujen reunoilla on jo roskia - joskin paljon vähemmän kuin edellisellä käynnilläni neljä vuotta sitten - ja yleinen elämänmeno basaareissa ja lokantoissa muistuttaa enemmän Syyriaa tai Pohjois-Irakia kuin suurinta osaa Turkista. Useimmat ravintolat eivät tarjoile alkoholia, vaikka kaupoista sitä kyllä saa. Kaduilla, ravintoloissa ja musiikkikaupoissa kuulee varsin vähän turkkia ja enimmäkseen kurmandžia. Läpi 2000-luvun kurdinkielinen opetus ja mediatuotanto ovat lisääntyneet Turkissa ja nyt hallitus suunnittelee yhden Turkin valtiontelevision kanavista muuttamista kokonaan kurdinkieliseksi. Jo neljä vuotta sitten kirjakaupoista sai ongelmitta kirjallisuutta kurmandžiksi - myös poliittista ja arkaluontoista. 

Päädyimme illalliselle ja oluelle ravintolaan, jossa vietettiin paikallisen lukion päättäjäisjuhlia. Laulajapoika syntetisaattoreineen lauloi vain kurdiksi, mutta juonsi turkiksi, ja ihmiset tanssivat dabkeä. Monissa pöydissä virtasi raki, olut tai viini, mutta suurempi osa pöydistä oli alkoholittomia. Vain yhdellä vanhemmalla naisella koko salissa oli huivi. Televisioruuduista seurattiin samaan aikaan Turkin ja Sveitsin välistä jalkapallo-ottelua. Ironista kyllä, Sveitsin ensimmäisen maalin taisi tehdä etninen turkkilainen.

tiistai 10. kesäkuuta 2008

Kappadokiasta vielä

On uskomatonta, millä vauhdilla Turkki on kehittynyt ja vaurastunut. Kymmenen vuotta sitten vietin pitkän aikaa kartoitustyössä Keski-Anatoliassa, joka kuuluu Turkin köyhempiin alueisiin, joskaan ei ole yhtä köyhää kuin kaakkoisin Kaakkois-Turkki - Pohjois-Kurdistan. Nyt voin todeta, että Keski-Turkki on nyt sillä kehitystasolla, jolla Länsi-Turkki oli kymmenen vuotta sitten, ja Itä-Turkki on nyt sillä tasolla, jolla Keski-Turkki oli kymmenen vuotta sitten. Kymmenen vuotta sitten keskianatolialaiset kylät vaikuttivat vielä hyvin köyhiltä, tiet olivat päällystämättömiä ja kaduilla näkyi paljon roskaa. Joka kylässä puhuttiin tosin sujuvasti saksaa ja joskus ruotsiakin, koska siltä alueelta on peräisin suurin osa Saksaan ja Ruotsiin lähteneistä siirtotyöläisistä. 

Nyt pienet ja köyhätkin kylät ovat uskomattoman hyvässä kunnossa - ulkoisesti paljon vauraamman näköisiä kuin monin paikoin EU:hun jo liittyneissä Itä-Euroopan maissa. Talot on maalattu ja tiet päällystetty, myös yhteiskunnan palvelut ovat hyvin saatavilla ja pienyrityksiä näkyy kaikkialla. Kappadokian alueella turismi on luonnollisesti vaurastuttanut aluetta ja vaikuttanut myös siihen, että alueen esteettinen profiili on pantu kuntoon, mutta viime päivien aikana olen käynyt myös monissa pikkukylissä syrjässä turistien reiteiltä ja näkymä on samanlainen, viimeisten kymmenen vuoden aikana tapahtunut kehitys silminnähtävää. 

Koska Keski-Anatolia on jo selvästi eurooppalaistunut, on aika suunnata huomenna kauas itään, etsimään niitä alueita, jotka ovat vielä Lähi-itää - tai Itä-Eurooppaa, näkökulmasta riippuen.

Sulttaaninsuot

Sulttaaninsuot (Sultan Sazlığı) on karttojen ja matkaoppaiden mukaan lintuparatiisi, jossa voi päästä veneretkelle katsomaan paikallista flamingoyhdyskuntaa. Ikävä kyllä täällä kuten monessa muussakin paikassa Turkissa kartalla näkyvä järvi osoittautuukin paikalle saapuessa viljapelloiksi. Laittoman ojituksen ja kuivatuksen vuoksi Sulttaaninsoiden kansallispuistosta on jäljellä vain rippeet suojelemisen arvoista marskimaata ja sekin palvelee enää lähinnä muuttolintuja. 

Nyt kesäkuussa alue oli muuttunut kuivaksi nummeksi siellä missä sitä ei ollut raivattu pelloksi. Haikaroiden, flamingojen ja kosteikkolintujen sijaan alueella kuhisikin lähinnä kiuruja ja arotaskuja. Muutama ruostesorsa seisoskeli kuivuneilla saraikoilla - mutta tämä suuri sorsalaji onkin tunnetusti riippumaton vedestä. Soiden paikallisen oppaan kanssa meillä osoittautui olevan monia yhteisiä tuttuja.

Soğanlın laakso

Soğanlın laakso (Soğanlı Vadisi) on matkan varrella Ürgüpistä Yeşilhisariin ja kohti Sulttaaninsoita ja Alavuorten kansallispuistoa. Tunnetuin Soğanlın laakso on kaksoislaakson molempien puolten jyrkillä rinteillä sijaitsevista luoliin rakennetuista kirkoista. Nämä eivät ole yhtä vaikuttavia kooltaan tai freskoiltaan kuin Göremen ulkoilmamuseolaakson luostarit ja kirkot, mutta Soğanlın laakso on Göremen ja İlharan laaksoja miellyttävämpi omalle vaellukselle, koska siellä käy vain harvakseltaan turisteja, lähinnä omilla autoillaan, ja siten kaikkialla mölisevät bussiseurueet puuttuvat Soğanlısta. 

Soğanlın laaksonpohjalla virtaa puro, jota reunustavat poppelilehdot ja ikiaikaiset oliivipuut sekä rinteillä tammipensaat ja tietysti kappadokialaiset laavakivimuodostelmat luolineen ja puluille tarkoitettuine reikineen - ihmiset kun ovat täällä harrastaneet pulujen kasvattamista viestinnän, lannoitepaskan ja munien vuoksi jo muinaiskulttuureista lähtien. Pulu, alun perin kalliokyyhky, on niin vanha ihmisen seuralainen, ettei olekaan ihme, että se on levinnyt kaikkialle maailmaan. 

Ollessani pitkällä laakson asumattomimmissa osissa kuulin yllättäen kovaäänistä puhetta läheisten puiden takaa: haloo haloo merhaba. Koska olin ainoa ihminen lähistöllä, luulin ensin että joku yritti huudella minulle. Mutta kävikin ilmi, että se oli lehmiä paimentava Hakan, joka yritti vuorten tähden huonolla kuuluvuusalueella soittaa Nokian kännykästä (uudempi malli kuin minun) isälleen kertoakseen, että lehmät oli viety laakson perälle. Hakan kertoi myös olleensa hiljattain varusmiespalveluksessa, jossa hänet oli lähetetty Kaakkois-Turkkiin "taistelemaan Syyrian ja Irakin tukemaa PKK:ta vastaan". Sille suunnalle olen seuraavaksi lähdössä.

maanantai 9. kesäkuuta 2008

Ürgüp

Olen Kappadokiassa, joka on varmaankin yksi maailman omituisimmista maisemista. Maastoa hallitsevat falliset ja sienimäiset savikivimuodostelmat, joita kohoaa ryhminä ja yksikseen kaikkialla tämän Keski-Turkin kolkan maisemassa. Lisäksi Kappadokia on kuitenkin myös vehreää ja viljavaa seutua. Savikivimuodostelmien sisään on rakennettu sivilisaatioita, kirjaimellisesti, jo heettien aikakaudesta lähtien, jatkuen persialaisten, roomalaisten, bysanttilaisten ja seldžukkien kausilla. Turkin vallan aikana vielä 60-luvulla ihmisiä on asunut vaikuttavissa kallioluolien verkostoissa. 

Derinkuyussa, Kaymaklıssa ja ainakin neljässä muussakin paikassa Kappadokiassa on myös kokonaisia maanalaisia muinaiskaupunkeja, joissa kristittyjä on elänyt parhaimmillaan tuhansia per kaupunki. Maanalaiset kaupungit ulottuvat Kaymaklıssa neljä ja Derinkuyussa jopa seitsemän kerrosta maan alle. Silti aikanaan on osattu rakentaa niin hyvä ilmastointijärjestelmä, että nykyiset turistibussillisetkin voivat ahtaisiin käytäviin ja holveihin ahtautua tukehtumatta. 

Kappadokian suurimmat kaupungit - Nevşehir keskellä ja Kayseri ja Aksaray laidoilla - eivät ole turistikaupunkeja, vaan turkkilaisia peruskaupunkeja, Kayseri (antiikin Caesarea) konservatiivisesta päästä ja Aksaray moderni. Suurin osa Kappadokiaan perehtyvistä omatoimituristeista asettuu Göremen ja Ürgüpin pikkukaupunkeihin, joissa voi majoittua vaikkapa hiekkakivipaasien sisään erinomaisiin luolahotelleihin. Kappadokiassa on myös tunnettu viinintuotanto - ja maanalaisten kaupunkien runsaista viinifasiliteeteistä päätellen harrastus ei ole alueella uutta.

lauantai 7. kesäkuuta 2008

Iskenderun

İskenderun, jonka nimi tulee muinaisesta Alexandrettasta, vaikka jälkimmäinen sijaitsikin ilmeisesti lahden toisella puolella Yumurtalıkin paikkeilla, on 160 000 asukkaan kaupunki Turkille kuuluvassa Hatayn läänissä, jonka pääkaupunki on Antiokia (turkiksi Antakya). İskenderunissa harva turisti vierailee, koska siellä ei ole juuri historiallisia raunioita tai muuta turisteja kiinnostavaa. Sen sijaan İskenderun on viehättävä moderni turkkilainen merenrantakaupunki, jossa on tärkeä itäisen Välimeren satama. İskenderunissa on paljon vihreitä puistoja ja pitkä merenrantaa seuraileva kävelykatu, paljon moderneja ja cooleja kahviloita ja ravintoloita, edullisia kauppakatuja eikä lainkaan turisteja. Hatayn lääni on alkujaan ollut etnisesti arabiankielinen ja monet asukkaista puhuvat yhä arabiaa äidinkielenään. 

Tässä mielessä tämä pikkukaupunki on erinomainen paikka pohtia sitä missä sijaitsee Euroopan itä- ja eteläraja. Eräs tuttavani totesi jo vuosia sitten, että Euroopan itäraja siirtyy Turkissa itäänpäin sadan kilometrin vuosivauhtia - tällä siis kuvataan Turkin eurooppalaistumisprosessia. Nykyisin Euroopan itäraja on ainakin kulttuurisesti jo kauan sitten siirtynyt Välimeren itärannikosta edelleen itään, ollen siis hyvää matkaa etenemässä Kurdistaniin jossain Urfan paikkeilla. 

Kun tänään ylitin autolla rajan Syyriasta Turkkiin ja saavuin Reyhanlin kautta İskenderuniin, en olisi voinut havainnollisemmin huomata tulleeni Lähi-idästä Eurooppaan. Seuraavassa vain joitain niistä pienistä kulttuurisista asioista, jotka todistavat, että Turkki on lähempänä Eurooppaa kuin eteläisiä naapurimaitaan, ja kulttuurisesti edistyneempi eurooppalaisuudessaan kuin jotkut nykyisistä EU:n jäsenmaista. Onhan Turkissa ollut pidempään demokratia ja markkinatalous kuin enemmistössä nykyisistä EU:n jäsenmaista. 

Liikenteessä noudatetaan sääntöjä ja nopeusrajoituksia. Tiet ovat hyvässä kunnossa ja ajoneuvot samoin. Teillä ei ole roskia eivätkä autoilijat heittele roskia ulos ikkunasta. Autot eivät käytä torvea kuin ehkä hätätilanteissa. Kaupungit ovat siistejä ja järjestelmällisiä. Mihin tahansa ei saa pysäköidä, ei ainakaan keskelle ajoväylää. Liikennemerkit ja tienviitat tarkoittavat sitä mitä sanovat ja niitä seuraamalla löytää perille. Kaupungeissa ihmiset käyttäytyvät kuin eurooppalaiset ja puhuvat normaalilla äänellä, meteliä on vain vähän. Kadut ja jalkakäytävät ovat siistejä ja roskia varten on olemassa roskakoreja, joita myös käytetään. Talot on maalattu, luoden siistin yleiskuvan. Liikennepoliisi valvoo liikennettä eikä kerää lahjuksia. Ulkomailla rekisteröityä autoa koskevat vain samat säännöt kuin turkkilaisia. Poliisi ei keksi uusia sääntöjä turisteille. Vain harva nainen, lähinnä jotkut vanhukset, käyttää huivia. Siisteissä puistoissa ja penkeillä nuoret seurustelevat ja halailevat toisiaan avoimesti. Tytötkin juovat terassilla olutta. Internet-kahvilassa voi hengittää koska siellä ei tupakoida. Siellä ei myöskään vakoilla millä sivuilla nuoriso käy eikä nurkassa istu nahkatakkimiestä. Pankkiautomaatteja on paljon ja niistä saa rahaa. Asioilla on viralliset hinnat. 

On vielä mainittava İskenderunin rantapuistossa oleva merkillinen monumentti, joka on omistettu maailman turkkilaisille kansoille. Keskellä monumenttia on maapallo, jota ympäröivät ulompana kehänä maailman itsenäisten turkinsukuisten valtioiden liput ja sisäkehänä maailman ei-itsenäisten turkkilaisten kansojen käyttämät liput. Ylimpänä on Turkin tasavallan lippu, tietysti. Mikä merkillinen paikka tälle monumentille onkaan İskenderun, joka on lähempänä arabialaista maailmaa kuin turkkilaista.

Aleppo

Aleppo (arabiaksi Halab, turkiksi Halep) on Syyrian toiseksi suurin kaupunki ja varsin mielenkiintoinen paikka. Monta kulttuurielementtiä on täällä läsnä. Aleppo on merkittävä keskus konservatiivisille sunnimuslimeille ja myös salafilaiset islamistit näkyvät Aleppon katukuvassa valkeine kaapuineen, pitkine partoineen ja kokonaan mustaan kasvot peittävään kaapuun pukeutuneine naisineen. Toisaalta kuitenkin Aleppossa on hyvin moderni uusi kaupunki, jossa on runsaasti länsimaisia ja lähes beirutilaiset standardit täyttäviä trendikahviloita ja baareja sekä vilkas ilta- ja yöelämä. Nuoriso on uuden kaupungin alueella pukeutunut länsimaisittain ja tytöt käyvät kahviloissa siinä missä pojatkin, joskin harvemmin kajoavat alkoholiin. Myös Aleppo on tärkeä yliopistokaupunki. Kaupungin kaupallinen elämä on voimakkaassa yhteydessä Turkkiin ja on ollut jo satojen vuosien ajan. Yksi silkkitien reiteistä kulki Alexandrettasta (nyk. Iskenderun) Aleppon kautta Mosuliin ja edelleen Bagdadia ja Persiaa kohti.

Aleppossa on vaikuttava vanhakaupunki ja linna, paljon historiallisia moskeijoja, uskonnollisia kouluja jne. Myös eräät uusista asuinalueista on rakennettu orientaaliseen tyyliin vähän samoin kuin Beirutin Solidèressä.

Aleppon kulttuurista diversiteettiä kasvattavat myös etniset vähemmistöt, sillä vallitsevien arabien lisäksi kaupungissa on merkittävät yhteisöt kurdeja, armenialaisia, turkkilaisia ja tšerkessejä. Kaupungissa oli jo keskiajalla ja Osmanivaltakunnan aikana merkittävä armenialaisyhteisö, jolla oli vaikutus erityisesti kaupassa, ovathan armenialaiset perinteisesti olleet kauppiaita ja porvareita. Armenialaisyhteisö vahvistui runsaan sadan vuoden takaisten Itä-Anatolian armenialaisiin kohdistuneiden vainojen aikana, jolloin Turkin nuorturkkilainen nationalistiliike purki venäläis-turkkilaisten sotien turhautumista tulilinjalle joutuneisiin armenialaisiin ja sadat tuhannet joutuivat lähtemään maanpakoon. Suuri osa näistä päätyi nykyisten Syyrian ja Libanonin alueille.

Armenialaisten kansanmurha on poliittisista syistä nykyäänkin jatkuvasti tapetilla, mutta 1800-luvun lopulle sijoittuva Venäjän keisarikunnan suorittama tšerkessien kansanmurha on esillä paljon vähemmän, koska Venäjää ei ilmeisesti haluta samalla lailla tilille teoistaan kuin ajat sitten demokraattiseksi ja länsisuuntautuneeksi maaksi muuttunutta Turkkia. Suurin osa tsaarinajan Venäjän kansanmurhia paenneista krimintataareista, tšerkesseistä, adžaareista, tšetšeeneistä ja monista muista Mustanmeren alueen ja Kaukasian kansoista päätyi silloisen Turkin valtakunnan alueelle, sitä kautta niinkin etäisiin paikkoihin kuin Bosniaan, Egyptiin ja Irakiin. Syyriassa ja varsinkin Jordaniassa on yhä edelleen elinvoimaiset tšerkessiyhteisöt. Vaikka suurin osa tšerkesseistä Lähi-idässä lienee peräisin juuri keisarillisen Venäjän kansanmurhista, osa yhteisöstä jäljittää itsensä keskiajalla hallinneeseen Egyptin mamelukkien imperiumiin. Mamelukit olivat sotilaskastisten orjien jälkeläisiä, suuri osa tšerkessejä ja muita kaukasialaisia ja turkinsukuisia kansoja, jotka muodostivat Egyptiin vahvan dynastian.

torstai 5. kesäkuuta 2008

Damaskos II

Eilen illalla olin seuraamassa kurdiystäväni valmistujaisnäytelmää teatterikorkeakoulusta. Näytelmä kuvasi sitä, mitä tapahtuu konservatiivisessa syyrialaiskylässä, kun yksi kylän nuorista naisista on liian kaunis ja ryhtyy käyttäytymään kevytkenkäisesti. Kauhistus!

Matkalla teatterista baariin jouduimme ottamaan kaksi taksia, kun porukkamme oli liian iso yhteen. Näyttelijä ja yksi muu menivät eri taksilla ja heille tapahtui erikoisia asioita: taksissa oli kaksi pikkupoikaa, jotka ojensivat heille ruusut ja puhuivat vierasta kieltä, joka ei ollut ainakaan arabiaa, kurdia, turkkia, armeniaa, farsia, englantia eikä espanjaa, koska näitä kieliä näyttelijäystäväni olisi jollain tasolla ymmärtänyt. Taksikuski ei tuntenut lapsia lainkaan ja näyttelijän toveri ei kuullut, että nämä olisivat puhuneet millään kielellä. Katso: siinä samassa näkivät taivaalla tähdenlennon ja lapset olivat poistuneet taksista. Ruusut jäivät. Läsnäolijat harkitsivat vakavasti ajatusta, että lapset olivatkin džinnejä.

Olen lähdössä kahdeksi viikoksi Itä-Turkkiin, Kurdistaniin ja Kappadokiaan.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2008

Damaskos

Kuten Beirutissa, myös Damaskoksessa kadut ovat täynnä propagandajulisteita ja johtajien kuvia, mutta toisin kuin Beirutissa, Damaskoksessa vain yksi mielipide on sallittu, ja kaikki kuvat esittävät joko presidenttiä tai hänen isäänsä, edellistä presidenttiä. Jonkin verran tietysti näkyy kuvia myös Syyrian hallituksen ulkomaisista liittolaisista, kuten Hizbullahin johtajasta Hasan Nasrallahista, helmikuussa Damaskoksessa autopommilla surmatusta Hizbullahin "ulkoisten operaatioiden" johtajasta Imad Mughniyyasta, Iranin johtajista ja Venezuelan Hugo Chávezista. 

Mutta jos unohdetaan poliittinen järjestelmä, Damaskos ei ole hullumpi paikka. Kaupunki on yksi maailman kolmesta vanhimmasta jatkuvasti asutusta kaupungista - ne toiset kaksi ovat Libanonissa sijaitseva Byblos ja Turkissa lähellä Syyrian rajaa sijaitseva Mardin. Damaskoksen hyvin säilynyt vanhakaupunki on maan hienoin basaareineen, osmaniaikaisine huviloineen ja vaikuttavine Umaijadimoskeijoineen. Ristiretkeläisten kukistaja Salahaddin on haudattu Umaijadimoskeijan vieressä olevaan pyhättöön ja moskeijan sisältä puolestaan löytyy Johannes Kastajan pää. Tai niin ainakin uskotaan. 

Damaskoksen vanhankaupungin merkittävin basaarikatu, Suq al-Hamidiyya, on turistillekin varsin miellyttävä, sillä toisin kuin Egyptissä tai Marokossa, Syyriassa paikalliset kauppiaat eivät ole vielä liian kyllästettyjä turismilla ja tunnelma on rauhallisempi. Kauppiaat kehottavat vain pariin kertaan tulemaan liikkeeseensä, mutta uskovat lähes kerralla "ein". Turistin kannalta Damaskoksen vuoro olla arabien kulttuuripääkaupunkina tänä vuonna ei ole yksinomaan hyvä asia, koska koko vanhakaupunki tuntuu olevan remontissa ja kadut auki. Mikään aiottu ei tietenkään valmistunut vuoden alkuun mennessä eikä ole valmista edelleenkään vaikka vuoden puoliväli on ylitetty. 

Viimeisten viiden vuoden aikana ulkoinen länsimaistuminen on edennyt Damaskoksen uudessakaupungissa kiivaasti - libanonilaistyyppisiä kahviloita on putkahdellut eri puolille ja liike-elämää on jonkin verran vapautettu, vaikkei tämä olekaan poistanut sitä tosiasiaa, että kaikki kaupallinen valta Syyriassa on keskitetty samoille ihmisille kuin poliittinenkin valta. Johtavat sotilastiedustelun upseerit ja hallitsevan puolueen jäsenet omistavat ravintolat, kaupat ja osuudet kansainvälisemmiltä näyttävistä yhtiöistä. 

Kahdeksan vuoden ajan Syyriassa on saanut käyttää internetiä, mutta viimeiset kaksi vuotta ovat olleet takapakkia sananvapaudessa. Esimerkiksi tätä blogia ei Syyriasta käsin pysty lukemaan ellei käytä erikoisia konsteja, sillä blogipalvelut samoin kuin Facebook, YouTube, monet arabiankieliset lehdet jne. ovat kiellettyjä. Internetkahviloissa joutuu todistamaan henkilöllisyytensä ja valvontakamerat tallentavat sivustot, joissa nuoret vierailevat. 

Näin kesän tullen Damaskosta piinaa jälleen jokakesäinen ongelma, vesipula. Juomavesi on katkaistu suurimmaksi osaksi vuorokautta - toimii lähinnä aamuyöstä - ja köyhemmillä alueilla katkaistaan veden tulo kokonaan. Sen sijaan kaupungilla on varaa käyttää vesivaroja suihkulähteisiin ja vauraiden osien pihanurmien kasteluun. Lämpötilojen noustessa myös sähkönjakelu alkaa pian reistailla, kun kaikki joutuvat käyttämään paljon sähköä kuluttavia ilmastointilaitteita. 

Damaskoksessa on vireä maanalainen intelligentsiansa, kuten Itä-Euroopan diktatuureissa 80-luvulla ennen kommunistisen järjestelmän luhistumista. Kerran viikossa ajattelijat ja kulttuurin harrastajat kokoontuvat tiettyyn savuiseen kellaribaariin kuuntelemaan runoilijoiden tuotoksia ja puhumaan keskenään taiteesta ja yhteiskunnallisista asioista. Tilaisuudet ovat alkaneet vetää mukaansa yhä enemmän kaupungissa asuvia länsimaisia arabian opiskelijoita, joita nykyisin pyörii Damaskoksen vanhankaupungin ravintoloissa enemmän kuin turisteja. Damaskos onkin heidän kannaltaan hyvä paikka, koska hintataso on edullinen ja täällä joutuu oikeasti käyttämään arabiaa - toisin kuin vaikka Beirutissa, jossa englantia ja ranskaa osataan kaikkialla.

Beirut

Maanantai-iltana tuli jälleen eteen pikapyrähdys Beirutiin, Samir Qasirin murhan kolmivuotispäivän muistokonserttiin. Ennen murhaansa toimittaja, historioitsija, intellektuelli ja yliopisto-opettaja Qasir ehti kirjoittaa suuren joukon kirjoja Libanonin ja koko Lähi-idän politiikasta, vielä suuremman joukon artikkeleita ja säännöllisiä kolumneja sekä luentoja. Kevään 2005 seetrivallankumouksen taustalla Samir Qasir oli yksi tärkeimmistä taustavaikuttajista ja nuorison inspiroijista demokratialiikkeeseen - ja sen takia epäilemättä murhattiinkin. Qasirin ideoima Demokraattinen vasemmisto oli aivan uudenlainen puolue Lähi-idässä, jossa kylmän sodan aikainen asemoituminen, kommunismin ja arabisosialismin tuhoisa vaikutus, olivat muodostuneet rasitteiksi vasemmistohenkiselle ajattelulle. Qasir uskoi demokratiaan ja puolue on ollut myös käytännössä maan ainoa puolue, joka ei ole sidoksissa mihinkään yhteen uskonnolliseen ryhmään. Suomessakin on saatavissa Qasirin englanniksi käännetty kirja Being Arab.

Vastavalittu presidentti Michel Suleiman on vedonnut puolueisiin, jotta jännitteitä ja jatkuvia tappeluita luovat propagandajulisteet ja poliittisten johtajien kuvat alkaisivat vähetä Libanonin kaduilta. Esimerkin antaakseen Suleiman määräsi poistamaan itseään esittävät kuvat, joita viime viikkojen aikana pystytettiin kaikkialle maahan. Libanonissa on ollut tapana, että puolueet merkitsevät reviireitään näyttävästi johtajiensa kuvilla ja propagandajulisteilla. Ikävä kyllä julistesota sai toukokuun alkupuoliskon viikon kestäneessä konfliktissa ikävän ulottuvuuden, kun opposition miehittämät korttelit täytettiin "miehityksen tunnuksilla" - julisteilla ja kuvilla, jotka edustavat vastakkaista mielipidettä kuin kyseisten alueiden asukkaat. Militioiden informantit valvoivat sitten, että jos joku asukkaista kajoaisi lippuihin ja kuviin - esimerkiksi Syyrian kansallissosialistisen puolueen levittämiin hakaristilippuihin vastakkaista Mustaqbal-puoluetta kannattavalla Hamran alueella - seuraisi heti joukkotappeluita ja järjestyshäiriöitä.

Hakaristiliput Hamrassa olivat vähentyneet, mutteivät suinkaan kadonneet. Ja Hizbullahin ja Amalin julisteet peittävät yhä "väärien" alueiden seiniä asukkaiden ärsyttämiseksi. Ja mitä tulee Suleimanin kuviin, eivät ne ainakaan viikonlopun aikana olleet mihinkään vähenneet.

maanantai 2. kesäkuuta 2008

Hama

Hama on toinen suuri kaupunki samassa Oronteksen laaksossa kuin Homs. Oronteksen laakso on toinen Syyrian kahdesta viljavasta elintarvikeaitasta - se toinen on Eufratin laakso idässä. Hama (antiikin Epifamia) on kuuluisa lähinnä kahdesta asiasta: Ensinnäkin ikivanhoista vesimyllyistä, jotka pyörivät raukeasti ja kuuluvasti natisten joessa vanhankaupungin kupeessa. Toiseksi kaupungin suuresta tabusta, Muslimiveljeskunnan kansannoususta, jonka Hafez al-Assadin hallinto murskasi verisesti vuonna 1982, jyräten matalaksi koko vanhankaupungin, joka oli veljeskunnan tukialuetta. Sittemmin Syyria on rankaissut Syyrian muslimiveljeskunnan jäsenyydestä kuolemantuomiolla mutta tukenut veljeskunnan radikaalimpia haaraosastoja naapurimaissa Libanonissa, Palestiinassa, Jordaniassa ja Irakissa. 

Haman vanhaankaupunkiin on avattu uusvanha orientaalinen ravintola, jonka omistaja on koristellut seinät ilmeisen rakkaiden arabianhevosten kuvilla. Arabit eivät ole yleensä eläinrakkaita, mutta poikkeuksia tähän ovat hevoset, kissat, metsästyshaukat ja kyyhkyt. Niinpä kun kaikkea muuta lentävää ammutaan surutta, puluja ja palmukyyhkyjä kuhisee jokainen ihmisten asuma kolkka arabimaailmasta. Valtavat puluparvet kiertelevät myös Haman harmaiden kattojen yllä. Monet linnuista kuuluvat kyyhkystenkasvattajille, joiden harrastuksena on lennättää puluparviaan muodostelmissa ja yrittää houkutella naapurikasvattajien puluja liittymään omaan parveensa. Puluja voidaan sitten palauttaa lunnaita vastaan, mutta vasta kun yksilöitä omaan parveensa kaapannut kolumbisti on monta kertaa pyhästi kiistänyt, että naapurin pulut olisivat hänen katollaan. Tavasta johtuen islamilaisessa oikeudessa pulunkasvattajan sana ei kelpaa todistajanlausunnoksi.

Homs

Sunnuntaina olin Homsissa, joka on Syyrian kolmanneksi suurin kaupunki (Damaskoksen ja Aleppon jälkeen). Homs, antiikin Emessa, on paljon mitäänsanomatonta mainettaan kiinnostavampi paikka, vaikka vanhastakaupungista suurin osa onkin tuhoutunut harmaiden betonitalojen tieltä eikä kaupungissa ole yhtä paljon turistia kiinnostavaa nähtävää kuin Damaskoksessa tai Aleppossa. 

Homsin nähtävyyksiin kuuluvat kirkko, jossa säilytetään kappaletta neitsyt Marian vyönsoljesta ja ihmeellistä tarinaa soljen seikkailuista Intiaa myöten, sekä kaksi tunnettua moskeijaa, joista kuuluisampi on Khalid ibn al-Walidin moskeija. 

Homsissa on myös suuri yliopisto, melko mielenkiintoiset vanha suq (basaari) ja uusia ostoskatuja, huokeammin hinnoin kuin Damaskoksessa, ja runsaiden opiskelijamäärien avittamana melko vilkas ravintolaelämä. 

Syyriassa homsilaiset ovat kuuluisia homsilaisvitseistä, jotka vastaavat hieman Suomen hölmöläisvitsejä. Tarinoiden kerrotaan saaneen alkunsa mongolivalloitusten ajoista, jolloin Homs selvisi täystuholta sillä, että kaupungin asukkaat teeskentelivät mongolien tullessa hulluja, jotteivät antaisi aihetta hävittämiselleen. Vanhankaupungin alueella on melko suuri kristitty vähemmistö. 

Homsin kuvernöörillä on suurisuuntaisia suunnitelmia kaupungin muuttamisesta Dubain tyyppiseksi pilvenpiirtäjien ja bisneskorttelien kasvukeitaaksi. Syyriassa uskotaan, että talousihmeeseen päästään "Kiinan mallilla" vapauttamalla taloutta asteittain - ja lähinnä vain eliittejä suosien - mutta sananvapautta tai kansalaisoikeuksia ei vapauteta piirunkaan verran. Jos Dubain ja Qatarin kintereille halutaan päästä, Syyrialla onkin jo kiire, koska maan omien rajallisten öljyvarojen ennakoidaan jo lähivuosikymmeninä loppuvan, minkä lisäksi entistä suurempi huoli on vesivarojen hälyttävä ehtyminen.

Fanar

Ystäväni joutui muuttamaan asunnostaan sunnalaisesta Musaitben kaupunginosasta, joka oli käynyt liian turvattomaksi elää. He taisivat olla viimeinen kristitty perhe siinä talossa. Oppositiota kannattavan shiialaisen Amal-puolueen militiamiehet olivat kiusanneet aluetta ja provosoineet tappeluja sunnalaisten asukkaiden kanssa jo monta kertaa aiemmin. Kahden viikon takaiset taistelut ja alueen miehitys olivat viimeinen pisara. Syyrialaismielisten ryhmien militiat tunkeutuivat ihmisten koteihin ja toimistoihin, veivät mukanaan arkistoja ja tietokoneita ja antoivat ymmärtää, että tietoja kaikista Syyrian ja Hizbullahin arvostelijoista käytettäisiin hyödyksi myöhemmin, jos valta vaihtuisi. 

Ystäväni perhe löysi uuden asunnon Fanarista, joka on yksi monista kristityistä pikkukaupungeista Beirutin koillispuolisilla vuorenrinteillä. Lauantaina istuimme parvekkeella oluella ja nautimme näkymistä - mäntymetsiä ja turkoosinsininen Välimeri. Oli toukokuun viimeinen päivä, jota maroniittikristityt juhlivat neitsyt Marian päivänä. Kristillinen kulkue kulki pikkukaupungin läpi käyden jokaisella tienvarren pienellä Maria-patsaalla ennen saapumista kirkolle. Kulkue lauloi "ya umm an-nur" (oi valon äiti). Kaukaa kantautui seudun ainoan moskeijan rukouskutsu - yksi pieni shiialainen kylä on jäänyt kristittyjen alueiden keskelle.