Etnisyys

Viettäessäni joulua eteläisen Pohjanmaan rannikolla, tuli mieleeni, että kun Ruotsi on vasiten määritellyt Torniojokilaakson suomalaiset erilliseksi etniseksi ryhmäksi, meänkielisiksi, joita pitää suojella Suomen ja suomen kielen sulauttavilta vaikutuksilta, niin miksei Suomi kostoksi määrittele närpiöläisiä erilliseksi etniseksi ryhmäksi, jonka kieltä ja kulttuuria on suojeltava ruotsalaisvaikutukselta? Ainakin närpiö on aivan riittävän kaukana osaamistani ruotsin kielen murteista kvalifioituakseen omaksi kielekseen (jos kerran meäkin). Lisäksi alueella on monia aivan omintakeisia kulttuuri- ja mentaliteettipiirteitä.

Kulttuuria jouluksi

Olen aloittanut joululomani katsomalla pari syvästi intellektuaalista elokuvaa, nimittäin Rare Exports ja Kick-Ass. Jälkimmäisestä ei ole oikeastaan mitään sanottavaa muuta kuin, että lievästi viihdyttävä sarjakuvasta tehty elokuva, jossa näkyivät Kill Bill -vaikutteet.

Rare Exportsille ei ole jostain syystä keksitty suomenkielistä nimeä - varmaankaan siksi, että kyseessä on suomalainen elokuva, vaikkakin se on kuvattu Norjan Lapissa, koska siellä oli kuulemma halvempaa kuvata ja Norjan tunturit näyttivät hienommilta. Kyseessä on hilariöösi ja absurdi väännös joulupukin myytin takana olevasta pakanallisesta mytologiasta Ior Bockin tyyliin - ja kieltämättä elokuvassa lapsia metsästävän ilkeän tontun yhdennäköisyys tänä vuonna murhatun Bockin kanssa on hämmästyttävä.

Muinaisten uskomustemme pukkihan oli tosiaan sarvipäinen piru, joka vuoden pimeimpään aikaan kaivautui jostain esiin ja lähti pelottelemaan lapsia. Sille uhrattiin ruokaa ja viinaa, ettei se riehuisi ja raiskaisi, niin kuin pukeilla oli tapana. Joku kylän miehistä puettiin rituaalisesti pukiksi vuohinaamareineen ja häntä seurasi pikku apulainen, joka oli musta pikkupiru risukimppuineen. Vielä edelleenkin jouluperinteisiimme kuuluu pukin muotoisia lyhteitä, puhumattakaan joulupukin suomenkielisestä nimestä.

Kun kristinusko valtasi tämän pakanallisen maan, kehiteltiin joulun kristillisen sanoman lisäksi sekasotku pakanallisesta pukkimyytistä ja myöhäisantiikin aikaan Anatoliassa eläneestä pyhästä Nikolauksesta. Myöhemmin katolisessa Saksassa pyhä Nikolaus popularisoitiin lahjojen tuojana ja keitos viimeisteltiin kansalle tarjoiltavaksi Amerikassa, jossa nykyisenkaltainen Coca-Cola-pukki syntyi. Tontut ovat ikivanhoja henkiolentoja, jotka lainattiin suoraan pohjoismaisesta mytologiasta.

Parin bloggarikohtalon kautta olen verestänyt surullisia muistoja Iranin murskatusta vihreästä vallankumouksesta ja pimeyden jatkumisesta edelleen. Lukija, joka piti aikoinaan Persepoliksesta ja haluaa tutustua Iranin myöhempiin vaiheisiin, arvostaa varmasti Zahran paratiisia, joka paikoin aiheuttaa unettomia öitä. Suosittelen lukemaan Zahran paratiisin klikkaamalla suoraan ensimmäiselle sivulle ja koko tarinan siitä eteenpäin. Jatkon voi tilata maksutta itselleen sähköpostitse samalta sivulta.

Sitä toivoisi joululahjaksi joitain valonpilkahduksia niihin maailmankolkkiin, joissa vapautta ja ihmiselämiä poljetaan säälittä ja korruptoituneet saastat hallitsevat. Mutta maailmahan on ikuinen taistelukenttä hyvän ja pahan välillä, joten miksikä asiat täällä muuttuisivat. Jos jossain joskus menee paremmin, jossain muualla vajotaan taas pimeyteen.

Facebook julkisti hiljattain maailmankartan ihmisten (siis pääsääntöisesti nuorten) verkostoitumisesta maailmanlaajuisesti. Kartta paljasti sen, minkä avoimin silmin maailmaa tarkastelevat ovat tietysti jo pitkään tienneet: mustat alueet maailmassa eivät suinkaan ole niitä köyhimpiä - koska jos tiedonvälitys on sallittu, Facebook-tiliä voi käyttää nettikahvilassakin eikä tarvitse omistaa omaa konetta. Mustia alueita maailmassa eivät ole Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän arabimaat (paitsi Syyria ja Libya) eivätkä Latinalaisen Amerikan ja Afrikan kehitysmaat (paitsi Kuuba ja Kongo), vaan mustia alueita ovat ennen kaikkea Venäjä, Kiina ja Iran. Nämä ovat ne maat, joissa Facebook-verkostoja löytyy vain suurkaupungeista ja niissäkin käyttäjistä luultavasti osa on vakoojia, jotka tarkkailevat maidensa nuorison netinkäyttöä.

Internetin vallankumouksellinen ja emansipatorinen aika alkaa tulla tiensä päähän, sillä sortovallat ovat kehittäneet keinot sen tukahduttamiseksi ja valvomiseksi, ja Wikileaksin kaltaiset yksisilmäistä poliittista agendaa ajavat tahot tulevat vain lisäämään karhunpalvelusta. Suomessakin keskustelu on alkanut mennä sananvapauden kannalta erittäin huolestuttavaan suuntaan.

Tätä taustaa vasten minun ei kai pitäisi olla yllättynyt siitä, että tasaisen suomalaislukijoiden joukon lisäksi tätä (suomenkielistä) blogiani luetaan eniten Yhdysvalloista ja Venäjältä. Näistä suurvalloista jotkut jaksavat käydä katsomassa aivoituksiani päivittäin. On tietysti mahdollista, että maailmalla on ulkosuomalaisia, jotka lueskelevat kirjoituksiani - ja imarreltuhan siitä pitää olla.

Robotit profiloivat meitä netinkäyttäjiä muutenkin jatkuvasti. Tällä viikolla eräässä toisessa palvelussa eteeni räväytettiin teksti: "Me tiedämme kuka olet ja mistä tulet! Ja me tiedämme millaista oli olla Afganistanissa ja Irakissa." Tämä oli hassua, koska tosiaankin olen ollut Afganistanissa ja Irakissa, mutta sitten kävi ilmi, että mainos olikin johonkin amerikkalaiseen sotaveteraaniyhdistykseen. Netin robottiprofiloijat ovat siis ilmeisesti käyttämieni sanojen frekvenssistä tai käydyistä sivuista päätelleet, että minun täytyy olla amerikkalainen sotaveteraani. No, onpahan vaihtelua tavanomaisiin "Sinä tahtoa kuuma päivämäärä?" -ilmoituksiin.

Teotihuacánista Tukholmaan

On aika päättää Keski-Amerikan matkakertomus Teotihuacánin mystiseen muinaiskaupunkiin Mexico Cityn koillispuolella, kuivalla ja karulla ylängöllä. En viitsi kirjoittaa enää lisää Meksikon pääkaupungissa viettämistämme kolmesta lisäpäivästä, koska kirjoitin kyseisestä kaupungista jo tämän matkakertomuksen alussa.

Teotihuacán on joskus ollut 150 000 asukkaan suurkaupunki ja Meksikon ylängön keskus, mutta espanjalaisten saapuessa alue oli atsteekkien hallinnassa ja Teotihuacán hylätty. Nimi Teotihuacán on nahuatlin kieltä, atsteekkien antama ja koska tämän suurkaupungin muinoin rakentaneista intiaaneista tiedetään hyvin vähän, heidät on nimetty teotihuakaaneiksi. Atsteekkien imperiumin pääkaupunki Tenochtitlán sijaitsi samalla paikalla, jossa nykyisin on Ciudad de México.

Teotihuacánin maisemaa hallitsevat kaksi valtavaa pyramidia, joista toista kutsutaan Auringonpyramidiksi ja toista Kuunpyramidiksi. Näiden välillä on suora Kuolleiden valtatie. Täytyy sanoa, että kuolleiden valtatie oli kaukana siitä, mitä Teotihuacánissa käydessämme tapahtui. Turisteja oli pilvin pimein, tosin valtaosa heistä meksikolaisia, mikä ei tietenkään ollut ihme, koska kyse oli vallankumouksen vuosipäivän jälkeisistä pyhistä ja Teotihuacán on suurista prekolumbiaanisista arkeologisista kohteista lähimpänä pääkaupunkia.

Ilmeisesti Teotihuacán on myös new age -väen ja ufouskovaisten suosiossa, onhan alueella paljon sellaisia maastoon luotuja kuvioita, jotka näkee kunnolla vasta "ufoperspektiivistä" taivaalta. Ja kieltämättä monet kivikasvot näyttävät siltä kuin niillä olisi päässä avaruuskypärä ja kädessä jonkinlainen laserpyssy. Ei ollutkaan ihme, että Auringonpyramidin huipulla kohtasimme suuren joukon meksikolaisia, jotka imivät pyramidin huipulta merkillisillä menoilla kosmista energiaa, ja alas tullessamme kohtasimme teinipoikia, jotka olivat pukeutuneet kuten Matrixin Neo.

Teotihuacán ei ole väenpaljoudesta huolimatta hullumpi paikka myöskään luontohavainnoille. Ensinnäkin raunioiden keskellä tuntuu elävän runsaasti siiseleitä. Toiseksi, raunioita ympäröivissä kaktuspusikoissa ja piikkipensaikoissa näkee monia kuivan maan ylänkölintuja, joita ei kovin yleisesti tapaa alempana: esimerkiksi kaktuspeukaloisia, kanjonipeukaloisia ja kalliopeukaloisia sekä ruskopipiloita ja kenttäsirkkuleita.

Mutta se Keski-Amerikan matkastani. Suomi on mittavien nietosten peittämä ja jos en olisi niin laiska ja pakkasinhoinen, rientäisin kyllä näinä päivinä kameran kanssa ulos - niinä harvoina tunteina siis kun on valoisaa. Tuossa viime viikolla itse asiassa kuvasinkin jonkin verran lumeen hautautunutta Kalliota. Eilen palasin lyhyeltä matkalta Tukholmaan, jossa sen sijaan oli loskakeli, vaikka lumivuorista saattoikin päätellä, että sielläkin oli vielä hiljattain ollut kunnon talvi. Kävin sillä paikalla Kuningattarenkadun ja Olof Palmen kadun kulmassa, jossa irakilaissyntyinen mutta täydellistä ruotsia puhunut ja Ruotsissa kasvanut hyvin koulutettu ja perheellinen nuorimies räjäytti itsensä.

Tietysti Tukholman matkallani oli todellisuudessa muita syitä. Työasioiden lisäksi ehdin tehdä pari joululahjaostosta ja käydä kirjakaupoissa sekä Bellmanin kahvilassa, jossa ryhdyin heti lukemaan ostamaani Gunnar Ekbergin elämäkertaa.

Laivalla oli joulupukki, muumeja sekä kauniita puolalaisia akrobaattityttöjä, jotka heittelehtivät trapetsilla Bond-tunnarin tahtiin. Viinakaupan tuote-esittelijä ryhtyi esitelmöimään minulle ilmaismaistiaisista ruotsiksi, mutta huomasi sitten omasta ruotsin kielestäni suomalaista aksenttia ja kysyi, voidaanko vaihtaa suomeen. Minä puolestani huomasin hänen suomen kielestään virolaisen aksentin ja viroksi vaihdettuamme kävi ilmi, että olimme opiskelleet samoja asioita samassa yliopistossa, joskin eri aikoina. Kannatuksen vuoksi ostin sitten koko laatikollisen häneltä ja mielessäni toivon, että se koulutus valmistaa parempaankin duuniin kuin alkoholituotteiden esittelijäksi.

Ja nyt alkavat olla ne päivät käsillä, ettei ketään enää tavoita, joten ehkä vihdoin sallin itsellenikin vetäytymisen joululomalle.

Popocatépetl

Piti kertomani Popocatépetlin kansallispuistosta, jotta tämä matkakertomus viimein saataisiin loppuunsakin. Popocatépetlin kansallispuisto, joka on nimetty samannimisen viiden ja puolen tuhannen metrin korkuisen tulivuoren mukaan, sijaitsee Ciudad de Méxicon itäpuolella, kolmen osavaltion alueilla: Méxicon, Pueblan ja Tlaxcalan. Suurin osa näkemistämme alueista muodostui mäntymetsistä ja ylänkönummista eli páramosta.

Matkustimme ensin Amecamecan pikkukaupunkiin, jossa oli käynnissä vallankumouksen vuosipäivän juhlinta. Zócalo oli täynnä marssivia lukiolaisia, jotka olivat kyhänneet erilaisia karnevaalilavoja, ja villavaatteiden ja muun talvikaman myyjiä, mikä olikin hyvä, koska Suomeen palatessa nämä ostokset tulivat välittömästi käyttöön.

Amecamecasta noustiin ensin maanviljelysmaiseman, sitten mäntymetsien ja väliin jäävien laitumien kautta Paso de Cortésiin, kahden tulivuoren väliin jäävään solaan, jossa on kansallispuiston toimisto, ja josta voi jatkaa eri polkuja pitkin joko alas mäntymetsiin tai ylös nummille. Alempana laitumen laidassa istui preeriapöllö aidalla keskellä päivää. Paso de Cortésia ympäröivällä páramolla näkyi paljon meksikonjunkkoja ja meksikonsirkkuja. Nummelta löytyi myös käärme: varsin pieni ja harmaa. Molemmin puolin on varsin hienot maisemat ja näkymät molemmille yli viisituhatmetrisille tulivuorille, Popocatépetlille ja Iztaccihuatlille.

Kävelimme páramolta mäntymetsiin, lammille ja vesiputoukselle. Jos korkeussuhteita ei oteta lukuun, maisemat olivat perin suomalaisia: mäntymetsää, aluskasvillisuutena usein lupiineja (jotka ovat Suomeen tulleet Amerikasta), linnustona tiaisia, puukiipijöitä, peukaloisia ja tikkoja. Lammen rannassa oli taas parvina junkkoja. Hirsimökkikin siellä oli, muttei saunaa.

Reittien viitoitukset olivat vähän niin ja näin. Ensin oli kyltti, jonka mukaan vesiputouksille oli 2 km, sitten arviolta yli 2 km käveltyämme toinen kyltti, jonka mukaan vesiputouksille oli edelleen 2 km. Kansallispuiston keskuksessa kuulemamme aika-arvio taisikin tarkoittaa jeepillä ajamista. Niinpä meille tuli paluumatkalla kiire Paso de Cortésiin, johon olimme sopineet tapaamisajan pikkubussin kanssa, ja liftasimme pueblalaisen perheen kyytiin. Mies oli töissä turistikaupunki Cancúnissa.

Cancún

Tänään olin Turussa yliopistossa ja sielläkin kaukana lännessä vallitsi kova pakkanen. Ja tämä Keski-Amerikan matkakertomus sekin lähenee pikkuhiljaa loppuaan. Ei kuitenkaan ihan vielä. Viimeinen paikka, johon menimme Jukatanilla oli Cancún - turistirysä, josta meillä oli lento takaisin Ciudad de Méxicoon. Saavuimme Cancúniin illalla ja siellä oli kaatosade ja myrsky.

Sateen hälvettyä seuraavana aamuna näimme kylliksemme Cancúnin könkäällä sijaitsevaa turistiosaa todetaksemme Cancúnin kaikkein vähiten sympaattiseksi paikaksi, jossa olimme Meksikossa olleet. Kyseessä oli täydellisen keinotekoinen muovimaailma, ylihinnoiteltu ja kitšillä kauttaaltaan peitetty. Turisteille on rakennettu keinotekoinen maailma, jossa ei ole mitään muuta kuin rahastusta: amerikkalaisia kauppaketjuja, Kiinassa valmistettua "meksikolaista" krääsää myyviä kauppoja (kaikissa samat tuotteet), baareja, persoonattomia silmänkantamattomiin jatkuvia hiekkarantoja, joiden jokainen senttimetri kuuluu jollekin maksulliselle hotellille.

No, tällaisia turistilandioita on ripoteltuina kaikkialle maailmaan lämpimäin merten ääreen, ja kaikkialla ne ovat yksityiskohtia myöten samanlaisia. Eihän nyt pakettimatkalaisten psyykeä voi rasittaa sillä, että matkakohteessa tulisi vastaan jotain, mikä ei ole entuudestaan tuttua, niin kuin suomalaiset viinakaupat ja tuntemattoman tähtösen "Pirjon" karaokeillat Kanarialla. Meksikolaisetkin on siivottu pois Cancúnin "turistivyöhykkeeltä", jotteivät olemassaolollaan uhkaisi turistien haurasta turvallisuudentunnetta. Heillä on turvallisempaa kun ympärillä hyörii vain lisensoituja huijareita.

Celestún

Méridan länsipuolella rannikolla sijaitsee pikkukaupunki nimeltä Celestún, niemellä, jota erottaa Jukatanista pitkä lahti tai laguuni, mangroverämeiden reunustama. Celestúnin mangroverämeet ja joukko lintusaaria on julistettu suojelualueeksi, joiden erityisenä maskottina on karibianflamingo. Nämä flamingot ovat huomattavasti kirkkaamman punaisia kuin Euraasiassa ja Afrikassa esiintyvät kaksi flamingolajia. Flamingojen lisäksi Celestúnissa on nähtävissä suuri kirjo erilaisia haikaralintuja sekä lintusaarilla yhdyskuntina pesiviä ruskopelikaaneja, amerikanmerimetsoja ja keisarifregattilintuja. Laguuneilla näkee myös runsaasti talvehtivia kahlaajia, tiiroja ja nokisiipilokkeja.

Linja-auton saapuessa Celestúnin keskustaan hyökkäsi heti kimppuun joku, joka halusi myydä laittomasti venematkaa niemen ympäri ja laguuniin, ylihinnalla tietysti. Luonnosta kiinnostuneen matkailijan on hyvä tietää, että kävelymatkan päässä takaisinpäin sillan kupeeseen on suojelualueen virallinen venelaituri, josta saa oikealla hinnalla veneen ja oppaan.

Laguunin rannoilla, erityisesti paikoissa joissa mangrovemetsästä laguuniin saapui jokin makeaa vettä tuova puro, oli suuria määriä jalo-, lumi-, sini-, karibian- ja amerikanharmaahaikaroita. Niin ikään valkoiibiksiä, ruusukapustahaikaroita ja metsähaikaroita oli paljon - ja tietysti omina kerääntyminään vedestä pieneliöitä siivilöivät karibianflamingot. Nokisiipilokkeja kellui suurina lauttoina ja lenteli ympäriinsä. Lintusaarilla näytti pesivän erityisesti fregattilintuja, ruskopelikaaneja ja merimetsoja. Kävimme myös mangrovemetsän sisällä, johon on rakennettu lankkupolkuja - etsimässä ruuhinokkaa, mutta emme tällä kertaa sitä onnistuneet löytämään. Oliivimerimetso sukelteli lähteessä.

Ei ollut ilmeisesti vielä sesonki, joten lahden toisella puolella sijaitseva erillinen suojelualue, jossa on lankkupolkuja mangrovemetsän sisään ja lintutorni, ei ollut auki, eikä oikein selvinnyt, milloin se avaisi ovensa.

Kannattaa tsekata myös erilliset pikkulammet, joita on tien molemmin puolin sillan ja kylän välissä. Näiltä löytyi sinisiipitaveja sekä runsaasti pohjoisamerikkalaisia kahlaajia, kuten rämekurppeloita, ruostekuireja ja erilaisia vikloja. Pensaikoissa, jotka reunustavat mangrovemetsiä kuivan maan puolelta, oli jukataninpeukaloisia, sääskikerttuja, punaolkatrupiaaleja ja erilajisia vireoita.

Celestún vaikutti viehättävältä ja rauhalliselta paikalta lomailuun myös sellaiselle, jota eivät kiinnosta ympäröivät mangroverämeet ja lintupaljous, sillä Celestúnin kylän rannikolla on rauhallisia hiekkarantoja ja pieniä hotelleja, jotka eivät olleet hinnalla pilattuja. Paljon miellyttävämpi kohde kuin vaikkapa Cancún. Busseja Méridan ja Celestúnin välillä meni puolen tunnin välein.

Campeche

Ajanpuutteen vuoksi Campechen osavaltioon tutustuminen jäi meillä yhteen vierailuun Campechen kaupungissa, ja sinnekin ehdimme vasta pimeän jo langettua, koska bussit myöhästelivät ja Méridan ja Campechen välisellä maantiellä oli runsaasti tietöitä.

Campeche on hieno historiallinen kaupunki Meksikonlahden puolella Jukatanin rannikolla. Hankkiuduimme siellä tietysti zócalolle, jota muiden meksikolaisten historiallisten kaupunkien tavoin ympäröivät katedraali ja mahtipontiset hallintorakennukset.

Campechessa viettämämme illan aikana ehdimme käydä jouluostoksilla - mm. kristillisessä kaupassa, joka myi kaikkea mahdollista katolista joulukrääsää - ja nähdä lasten karate-taisteluesityksen toisella aukiolla.

Chichén-Itzá

Niin ikään Yucatánin osavaltiossa, suunnilleen puolivälissä Méridan ja Cancúnin välissä, on Jukatanin niemimaan kuuluisin arkeologinen kohde, Chichén-Itzán valtavat tolteekkirauniot. Otimme tänne Méridasta paikallisbussin, joka kiemurteli mayakylästä toiseen. Intiaanit itse kutsuvat Jukatanilla itseään mayoiksi ja puhuvat ilmeisesti useampaa eri mayakieltä, mutta Guatemalassa oppaamme teroittivat kovasti päihimme, että Jukatanilla ei ole mayoja vaan ainoastaan Guatemalan ja Chiapasin rauniot on luettava mayaraunioiksi, kun taas Jukatanilla kyse on tolteekeista ja jukateekeista. Mene ja tiedä tuosta sitten.

Jaakko Anhava kirjoittaa teoksessaan Maailman kielet ja kielikunnat asiasta seuraavaa:

Mayakielet. Toinen historiallisesti tärkeä kielikunta Meksikon ja Guatemalan alueella (Guatemalassa väestön enemmistö, ehkä 75 %, on intiaaneja). Mayakulttuurin kieltä, klassista mayaa, on viime vuosikymmeninä yhä enemmän opittu tulkitsemaan. Jos atsteekit olivat muinaisen Keski-Amerikan imperialistisia "roomalaisia" tai "assyrialaisia" (verisiä menoja myöten), mayat olivat "kreikkalaisia" tai "sumerilaisia": he loivat klassisen kaupunkivaltiosivistyksen, jonka saavutukset periytyivät myöhemmille valtakansoille, ja kunnostautuivat tieteidenkin alalla, etenkin matematiikan, tähtitieteen ja ajanlaskun.

Tärkeimpiä nykykieliä ovat kaktšikel (...yht. yli 400 000 puhujaa, Guatemala), tšol (...yht. lähes 100 000, Meksiko), kanhobal (60 000, Guatemala), kektši (275 000, Guatemala), mam (...yht. 250 000, Guatemala ja Meksiko), kitše (yht. yli 800 000, Guatemala) ja jukateekki (...500 000, Meksiko ja Belize).

Chichén-Itzán rauniot olivat toki erinomaisen vaikuttavat, mutta vaikuttavuudelta tasi hieman terää se, että täällä oli turistilaumoja enemmän kuin missään aiemmin vierailemassamme kohteessa. Ilmeisesti pakettimatkalaisia kärrätään tänne bussilasteittain Cancúnista ja "Mayarivieralta" eli Quintana Roon itärannikolta. Samoin kaikki tila oli täytetty rihkamakaupustelijoiden pöydillä ja krääsävuorilla ja he puhaltelivat jaguaaripilleihin ja ylipäätään metelöitsivät minkä pystyivät. Metsiköt raunioiden ympärillä olivat täynnä rihkamakauppiaiden tilapäisiä varastoja, vaatteita ja vessoja, joten niistä ei oikein voinut etsiskellä endeemisiä jukataninnärheä ja jukataninpeukaloista. (Löysin onneksi molemmat lajit muualta.)

Vastaan tuli myös valtava suomalainen Aurinkomatkojen ryhmä, joka kulki parijonossa lippua kantavan oppaan perässä ja mökötti hiljaa. Ehkä hyvä niin. Muunmaalaiset ryhmät pitivät kyllä riittämiin meteliä.

Chichén-Itzassa oli paljon iguaaneja, joita kuljeskeli niin raunioilla kuin niiden ympärillä maassa ja puissa. Ne näyttivät syövän puista putoavia keltaisia kukkia.

Ostin Chichén-Itzán kirjakaupasta puolivahingossa Carlos Castañedan kuuluisan esikoisteoksen Don Juanin opetuksia, jota sitten myöhemmin pitkin matkaa lueskelin. Itse asiassa perusteeni ostaa kyseinen kirja liittyi haman nuoruuteni pinnallisiin tutkimuksiin šamanismin parissa, missä yhteydessä havaitsin omaksi voimaeläimekseni korpin; sellainen on myös Castañedan kirjan kannessa. Tosin kirjan kannessa olevalla linnulla on keltaiset silmät, joten se lieneekin Meksikossa kaikkialla nähtävä pitkäpyrstötrupiaali eikä korppi. Nuoruudessani oli aika, jolloin pari silloisista kämppäkavereistani oli innostunut Castañedasta, joka ilmeisesti juuri noihin aikoihin oli kuollut, mutta jota ei ollut vielä paljastettu todennäköiseksi huijariksi.

Selvisi vasta myöhemmin, että menestyskirjojensa jälkeen Castañeda oli luonut jonkinlaisen epämääräisen kultin ja asusteli kalifornialaisessa huvilassa lukuisien rakastajattariensa kanssa. Hänen kuoltuaan viisi rakastajattarista katosi mystisesti ja yhden luuranko tunnistettiin vasta vuosikausien päästä DNA-tutkimuksen avulla erään kansallispuiston Kuolemanlaaksosta. Katkerat antropologikollegat kääntyivät Castañedaa vastaan ja joku teki perusteellisen tutkimuksen, jolla osoitti Castañedan olleen Kalifornian yliopiston kirjastossa lukemassa hallusinogeenisistä kasveista samoina päivämäärinä, joina hän kirjojensa mukaan olisi ollut harjoittamassa šamanismia mystillisen jaki-intiaaniopettajansa don Juanin kanssa Sonoran autiomaassa.

Peruste sille, että Chichén-Itzássa myytiin Castañedan kirjoja, oli kai se, että kirjailija jaki-intiaanien šamanismin lisäksi oli tutkinut nimenomaan tolteekkien uskomuksia ja oppeja. Kirjassa Castañeda kuvailee psykedeelisiä kokemuksiaan erilaisten hallusinogeenisten kasvien käytössä osana šamaani don Juanin opetuksia, ja esittää tämän kaiken vakavana antropologisena tutkimuksena, mukaan lukien mittava selitysosa omien väitettyjen kokemustensa konseptualisoimiseksi.

Mérida

Olimme saapuneet San Pedroon veneellä Belize Citystä ja meritse myös jatkoimme Ambergris Cayltä pohjoiseen, Meksikoon. Saavuimme Quintana Roon osavaltion pääkaupungin Chetumalin satamaan veneessä, joka oli täynnä puolalaisia. Rajamuodollisuudet menivät nopeasti. Päivät olivat alkaneet huveta, joten meidän piti tiivistää tahtia alkuperäisistä suunnitelmista, joissa olisi pysähdytty päiväksi tai pariksi Chetumaliin, käyty Quintana Roon laajoilla kosteikkoalueilla Sian Kaanissa ja samoin Jukatanin keskiosissa Calakmulissa, johon pääseminen osoittautui kuitenkin yksityisautotta hankalaksi.

Käytettävissä olevan ajan puutteessa matkustimme kuitenkin Chetumalista suoraan Yucatánin osavaltion pääkaupunkiin Méridaan ja saatoin bussista kaihoisasti katsella Sian Kaanin kutsuvien rämeiden ja hetteiköiden perään. Voi mikä määrä lintuja, liskoja, käärmeitä, rapuja, hyttysiä ja iilimatoja siellä olisikaan odottanut!

No, täytyy kuitenkin sanoa, että Mérida oli kaupunkina erinomaisen viehättävä ja monipuolinen, luultavasti etenkin siksi, että se ei ole rannikolla ja niinpä kaiken maailman pakettimatkaturistit pysyvät poissa. Repputuristeja sen sijaan oli kasapäin, teineistä niihin vanhoihin setiin ja yksinmatkustaviin täteihin, jotka hengailevat nuorison hostelleissa.

Perusasetukset olivat Méridassa samanlaisia kuin muissa tähän asti näkemissäni historiallisissa meksikolaiskaupungeissa: iso ja kaunis zócalo, jota ympäröivät mahtipontiset historialliset rakennukset, komea yliopisto, joukko pienempiä puistoaukioita patsaineen ja ravintoloineen, eri suuntiin lähtevien bussien asemat kukin sillä suunnalla keskustasta katsoen. Niin, ja tietysti mayakamaa myyvät kaupat, joista osissa ilmeisesti aitoa (kallista) käsityöläistavaraa ja toisissa kiinalaisvalmisteisia feikkejä. Kuten kaikkialla, matkamuistomyymälöissä ei ole juuri mitään variaatiota, vaan kaikissa kaupoissa on täsmälleen samat tuotteet.

Koska olimme taas Belizen suhteellisen alhaisesta väentiheydestä Meksikon tungoksessa, kaikkialla oli tietysti massoittain väkeä. Meksikossa näyttää olevan yleistä, että jollain aukiolla on aina jokin julkinen konsertti, ja väkeä riittää pakkautumaan sinne satapäin, vaikka se olisi humppaa, kuten jonkun kadunmiehen meille mayakulttuurisena konserttina suosittelema tapahtuma osoittautui olevan.

Ambergris Caye

Belizen rannikon edustalla on suuri määrä koralliatolleja, joista useimpia suojaa mangrovemetsä, ellei sitä ole raivattu hotellien ja typerien hiekkarantojen tieltä - typerien siksi, että hiekkarannat ilman mangrovepuita johtavat siihen, että meri ja hurrikaanit vähitellen upottavat koko saaren. Meille kerrottiin, että Belizen edustan valliriutta on maailman toiseksi suurin, Australian jälkeen tietysti.

Suurinta osaa korallisaarista kutsutaan nimellä Caye (lausutaan samoin kuin Floridan edustan saarista käytettävä sana Key). Niistä suurin, Ambergris Caye, sijaitsee pohjoisen Belizen rannikolla ja on itse asiassa kapean salmen erottama jatke Meksikon Chetumalista etelään suuntautuvalle kynkäälle, joka on vähän samantapainen kuin Kuurinkynnäs ja muut Baltian rannikon kynkäät. Ambergris Cayen pääkaupunki on nimeltään San Pedro ja se on kuin onkin se sama San Pedro, josta Madonna lauloi laulussaan Isla Bonita.

San Pedro ja oikeastaan koko Ambergris Caye, ehkä lukuun ottamatta saaren pohjoisosassa olevaa kansallispuistoa, jonne pääsee vain veneellä, on koko Belizen turistoitunein alue, joka on resorttia ja ravintolaa toisensa perään, ja jonka kaduilla amerikkalaiset turistit ajelevat vuokraamillaan golfvaunuilla. Paikallisväestö on pääosin hispaanista ja myös näyttää meksikolaisilta.

Rämmittyämme pitkään viidakoissa ja mangroverämeillä, asuttuamme varsin vaatimattomissa majataloissa ja bungaloweissa siellä ja täällä, sallimme itsellemme pari yötä luksusta San Pedrossa. Mutta minä kun en pysty lainkaan olemaan suorassa auringossa trooppisten merten äärellä, saati ottamaan aurinkoa, rantalomailu on minulle hyödytöntä, joten matkatoverini paahtaessa itseään auringossa ja nauttiessa margaritoja palmunlehväin suojissa, vuokrasin sen sijaan veneen ja lähdin pienelle ulkoatollille Cayo Rosariolle etsimään joitain mangrovelintuja.

Cayo Rosariolta löytyikin pesiviä ruskopelikaaneja ja fregattilintuja, runsaasti keltakerttulin mangrovealalajia sekä muutama erikoisempikin laji, kuten mölymangrovekana ja mangrovekäki. Lisäksi saarella oli runsaasti iguaaneja ja muita liskoja - sekä ikävä kyllä hyttysiä.

Oppaani oli erityisesti kalojen asiantuntija ja asiakkaistaan ilmeisesti suurin osa suunnistaakin näille matalikoille merenalaisen eikä merenpäällisen elämän houkuttamina. Hän kertoi haaveistaan perustaa jonain päivänä kalanvientiyritys ja sitten muuttaa Yhdysvaltoihin. Hän kertoi myös siitä, että lahjomalla joitain viranomaisia matalikolle voi perustaa oman keinotekoisen saaren. Oman saaren rakentamiseen kuluu alle miljoona dollaria ja se vie vain pari vuotta. Suurin osa matalikkoalueista, jotka jatkuvat silmänkantamattomiin, on niin matalia, että Ambergris Cayeltä voisi ilmeisesti varsin helposti myös kahlata ulkosaarille; syvimmillään vesi tuntui yltävän vain kaulaan asti.

Hotellimme aiempi omistaja oli ollut lintuharrastaja ja rakentanut pienelle viidakkotontille oman lintutornin, josta näki latvustoa, paljon kerttuleita, tyranneja, jukataninvireoita, Icterus-suvun trupiaaleja ja tropiikkimatkijoita. Kävin siellä useamman kerran kukonlaulun aikaan ja auringon juuri laskettua. Näin muun muassa ampuhaukan repimässä pyydystämäänsä sääskikerttua ja satoja hedelmälepakoita. Jukatanin erikoisuus, silkkimatkija, oli tolkuttoman yleinen. Yöllä pienessä metsikössä huuteli amerikanhuuhkaja.

Kaikesta turistisuudestaan huolimatta San Pedro oli sympaattisempi paikka kuin esimerkiksi Cancún, joskin monesta näkee, että infra ja logistiikka toimivat vähän heikommin kuin Meksikossa, ja hinnatkin ovat kalliimmat - paitsi tietenkin jos vertaa Cancúniin.

Kävimme San Pedrossa supermarketissa, jonka omistaja kysyi tietysti iänikuiseen tapaan, mistä olemme kotoisin. Vastattuani hän toisti ensin "Holanda? Irlanda? Aa, Finlanda!" Jolloin arvasin, että hän on arabi ja puhuttelin arabiaksi. Kävi ilmi, että "Bill" olikin oikeasti Bilal ja he olivat koko jengi Jordaniasta. Saimme 10 % alennuksen kaupungissa sijaitsevaan ravintola Ali Babaan, joka epäilemättä on sukulaisten omistama.

Välihuomio

Taustalla soi Cielito Lindo, joka kuulemma on meksikolainen kansanlaulu, vaikka minä olen nuorena oppinut tuntemaan sen aivan eri sanoilla: "Juo ystävä juo, juo itsesi täyteen kuin sika; omat viimeiset kopeekkasi kapakkaan vie, ja kerro mikä elämässä on vika."

Hyvä elämä ei ole välttämättä kiinni elämän pituudesta, koettujen sairauksien määrästä, normisuorituksista eikä muistakaan mitattavista asioista, vaan se on sitä, että voi kääntyä katsomaan taaksepäin jalanjälkiinsä ja olla jotenkuten tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan. Se antaa myös perspektiiviä kokea sen, mitä on nyt, ja mitä on tuleva.

Nuorempana laadin kaavion, jonka mukaan onnellisuus seuraa toiveiden toteutumisesta; ihmisen pitää tahtoa ja tavoitella niitä asioita, joita oikeasti toivoo, ja siten todennäköisimmin saavuttaa onnellisuutta. Mutta nykyisin olen tarkistanut teoriaani siltä osin, että onnellisuus onkin delikaatimmin preesensiin sidottu perspektiivi omien toiveiden, tahtotilojen ja toteutumien todennäköiseltä näyttävästä (ei siis välttämättä reaalisesta) suhteesta. Onnellisuutta on olla juuri nyt saavuttamaisillaan; sitä, että onni on juuri kulman takana edessä, niin, että sen jo tietää olevan siellä, mutta se ei ole vielä takana plakkarissa.

Elämä, jossa on paljon onnellisuutta, voi olla hyvä elämä, muttei välttämättä, koska hyvä elämä arvioituu retrospektissä, kun taas onnellisuus seuraa potentiaalista. Molemmissa (retrospektissä ja potentiaalissa) kuitenkin pätee se Theodor Fontainen lausuma, että ihmiset yleensä ottaen käyttävät liian suuren osan ajastaan ja resursseistaan murehtiessaan sitä, mitä heiltä puuttuu, ja liian vähän ajastaan ja resursseistaan sen kapitalisointiin, mitä heillä on.

Cockscomb

Kävelin Helsingin keskustaan asioille ja lounaalle. Mennessä oli lumimyrsky. Kadunkulmassa joku itäeurooppalainen setä soitti trumpetilla trooppista lambadaa lumipyryssä. Palatessa ohi kolisteli mustassa sohjossa punainen kuplavolkkari, jonka takaa roikkui kaljatölkkejä jonkun parin avioitumisen kunniaksi. Lienee aika jatkaa Belizen matkamuistoja. Vuorossa on Cockscomb.

Cockscombin suojelualue sijaitsee Dangrigasta ja Hopkinsista lounaaseen yli Sitteejoen ja läpi kylän nimeltä Maya Center, johon on siirretty "sivistyksen pariin" aiemmin hajallaan sademetsissä eläneet mayaintiaanit. Cockscombin suojelualue käsittää laajan alueen trooppista metsää, lähinnä uudelleen elpyneitä entisiä jalopuun hakkuualueita ja entisiä viljelyksiä - esimerkiksi kaakao ja kookospalmu kasvavat villiintyneinä pitkin alueen viidakoita. Alue käsittää myös Belizen korkeimman vuoren Victoria Peakin. Nimensä alue on saanut tästä Mayavuorten osasta, joka joidenkin mielestä muistuttaa kukonhelttaa.

Cockscombin perustamisen syy oli alueen poikkeuksellisen vahva jaguaarikanta, mutta jaguaarin lisäksi alueella elää koko maailman suurin kissapetojen diversiteetti - jaguaarin lisäksi myös ainakin puuma, oselotti, jaguarundi ja margai sekä muitakin petonisäkkäitä kuten tairoja, harmaakettuja, koateja ja saukkoja. Harmaakettuja näkyi estoitta kuljeskelemassa kansallispuiston keskuksen ympärillä keskellä kirkasta päivääkin, mutta jaguaarista löytyi tietysti vain raapimajälkiä.

Linnustollisesti Cockscomb oli varsin mielenkiintoinen paikka, jossa näki esimerkiksi momotteja ja jakamareja aika hyvin. Alueella elävät hokkokanat ja tukaanit pysyivät paremmin piilossa, mutta kuningaskondorin sain bongattua täältä. Erilaisten tyrannien kirjo oli ällistyttävä. Pääsin myös näkemään pari muuralajia hyvin ja läheltä.

Hopkins

Dangrigasta etelään Belizen rannikolla sijaitsee kylä nimeltä Hopkins, joka on nimetty jonkun lähetyssaarnaajan ja filantroopin mukaan, mutta on garifunakylä. Nyttemmin se on alkanut saavuttaa suosiota reppumatkailijoiden keskuudessa hipahtavana rantachillailukohteena. Kylän pohjoispuolelle on rakennettu muutama bungaloweja käsittävä resortti, eteläpuolelle taas keskittyy paikallinen asutus.

Päästäkseen Hopkinsiin on joko oltava oma auto, otettava ainoa sinne päivittäin menevä bussi, tai sitten hypättävä pois etelään Punta Gordaan menevästä bussista keskellä ei mitään, josta on lähteestä riippuen neljän tai kuuden tai kahdeksan mailin kävelymatka päällystämätöntä hiekkatietä pitkin Hopkinsin kylään. Paikassa, johon tämä hiekkatie saapuu, on King Cassava Culture Bar, jossa saa quesadilloja, olutta ja jossa soi tietysti puntarock. "Kuningas Kassava" on samalla myös matkanjärjestäjä.

Niin kuin kaikkiin tällaisiin paikkoihin maailmassa, Hopkinsiinkin on päätynyt joitain ekspättejä, kuten teksasilainen eläkeläissetä, joka asui pylväiden varassa olevassa perinteisessä belizeläismökissä parikymppisen mustan karibialaisnaisen kanssa, ja kanadalaisnainen, joka oli naimisissa tai ehkä avoliitossa Hopkinsin kuuluisan rumpalimestarin kanssa. Tämä jälkimmäinen herra oli erityinen syy miksi tulimme Hopkinsiin ja vuokrasimme hiekkarannalta palmujen katveesta mökin. Matkakumppanini ryhtyi absorboimaan tietoa paikallismusiikista ja sai ilmeisesti myös matkan parhaat kirjalliset lähteet.

Minä sen sijaan korkkasin kaljan ja istuin mökkimme terassille katselemaan edessä siintävää Karibianmerta, siellä edestakaisin lentäviä fregattilintuja, ruskopelikaaneja, kuningastiiroja ja nokisiipilokkeja, vieressä palmuissa riehuvaa keltarintakerttulia, joka on Dendroica-kerttuleista tyylikkäimpiä, ja ryhdyin järjestämään jäljessä laahaavia muistiinpanojani ja lintuhavaintojani, jotta ymmärtäisin omia merkintöjäni myös matkan jälkeen.

Jopa Hopkinsissa asti näyttävät kaupat ja baarit olevan kiinalaisten ja meksikolaisten omistuksessa. Ehkä siksi paikalliset tuntuivat suosittelevan meille joidenkin ekspättihippien omistamaa pizzeriaa, jota emme koskaan tulleet löytäneiksi, joten kiinalaisten ja meksikolaisten palveluja käytettiin. Kukonlaulun aikaan seuraavana aamuna Kuningas Kassavan mies vei meidät räjähtäneellä pakettiautollaan Cockscombin kansallispuistoon, joka tunnetaan myös jaguaarinsuojelualueena.

Dangriga

Dangriga on rauhallinen pikkukaupunki Belizen eteläisellä rannikolla. Se on tullut tunnetuksi garifunakansan pääkaupunkina, sillä on ainoa suurempi kaupunki, jossa garifunat ovat väestöstä (ainakin oman ilmoituksensa mukaan) enemmistönä, noin 60 prosenttia. Saapuessamme Dangrigan linja-autoasemalle tapasimme taksikuskin, jolla oli päässä rastat ja Etiopian värein varustettu löysä pipo, ja tietysti Siionin leijona roikkumassa karvanoppien tilalla.

Dangrigassa puhutaan mustaa englantia ja miehiä kutsutaan "mieheksi" tai "veljeksi" ja naisia "siskoksi" tai "leidiksi". Väki lampsii löysissä vaatteissa kiireettömästi pitkin kylänraittia ja polttelee gandžaa kadunkulmissa. Garifunien musiikista, erityisesti uudemmasta puntarockista, on tullut kansainvälinen "juttu", jota hipit tulevat etsimään Dangrigasta ja eteläisemmän rannikon pienistä garifunakylistä, kuten Hopkinsista.

Vaikka nykyisin useimmat garifunat puhuvat lähinnä englantia, garifunan kieli on kokenut jonkinmoisen renessanssin Belizen (entisen Brittiläisen Hondurasin) 1980-luvulla tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen, jolloin garifunien identiteetistä tehtiin jonkinlaista kansallisidentiteettiä koko Belizelle. Jos menet sanomaan, että garifunat ovat orjien jälkeläisiä, saat todennäköisesti turpiin, sillä tämä jos mikä on garifunille tärkeä osa identiteettiä - ja erottava asia suhteessa muuhun Karibian mustaan väestöön, jotka garifunien mielestä ovat kreoleja tai neekereitä.

Vaikka nykyiset garifunat näyttävät päästä kantapäähän tyypillisiltä länsiafrikkalaisilta, kuuntelevat jamaikalaista musiikkia, pukeutuvat kuin jenkkimustat, puhuttelevat toisiaan sanoilla "man" ja "brother", pitävät kiiltävistä esineistä, katsovat että naisen takapuolen on hyvä olla paksu, niin he eivät missään tapauksessa ole afrikkalaisia eivätkä neekereitä, vaan muuan intiaaniheimo.

Garifunat ovat mustia karibeja ja jäljittävät juurensa Saint Vincentin saarelle, josta britit väkisin karkottivat heidät, kun garifunat olivat riittävän kauan niskoitelleet, kieltäytyneet orjuudesta ja käyneet sissitaistelua vuoroin ranskalaisia ja vuoroin brittejä vastaan. Garifunien kieli muodostuu pääosin arawakin kielestä, johon on sekoittunut jonkin verran vaikutteita karibin kielestä, länsiafrikkalaisista kielistä, arabiasta, englannista ja ranskasta. Garifunien uskonto on nykyisin nimellisesti kristitty, mutta todellisuudessa pinnan alla sekoitus vaikutteita karibeilta, arawakeilta ja marabuilta eli länsiafrikkalaisilta suufimuslimeilta.

Miten on mahdollista, että on olemassa intiaanikieltä puhuva intiaaniheimo, joka kuitenkin ilmiselvästi koostuu länsiafrikkalaisperäisistä ihmisistä? "Mustien karibien" synty on selitetty siten, että aikoinaan Pikku-Antilleja asuttanut arawakkikansa joutui kahdesti karibien valloittamaksi. Ensin "punaisten karibien" ja sitten "mustien karibien". Karibit tulivat nykyisten Guyanan ja Venezuelan alueilta sekä Orinocolta. Punaiset karibit olivat varsinaisia alkuperäisiä karibi-intiaaneja, mustat karibit taas afrikkalaisten geneettisiä jälkeläisiä. Nämä surmasivat kummallakin kerralla arawakkimiehet mutta ottivat vaimoikseen paikallisia naisia, joten naisten kieli, arawakki, säilyi. Garifunien kieli on yksi harvoja kieliä maailmassa, jossa on olemassa "naisten kieli" ja "miesten kieli" - eri sukupuolet siis käyttävät mm. eri sanoja ja eri kielioppimuotoja.

Se, kuinka karibit alun perin "mustuivat", on hämärän peitossa. Ehkä Saint Vincentin rannikolle haaksirikkoutui orjalaiva tai ehkä orjat sittenkin pakenivat jostain muualta ja saivat valloitettua itselleen intiaaniheimon naiset. Ehkä myytit siitä, että länsiafrikkalaiset muslimit ylittivät Atlantin jo ennen Kolumbusta, pitävät sittenkin paikkansa. Tällaista ei tosin tietääkseni mainita edes Ibn Battutan matkoissa, vaikka Ibn Battuta matkusti melko laajalti Länsi-Afrikassa.

Dangrigan länsipuolella vähän kaupungin ulkopuolella on garifunamuseo ja sen yhteydessä koulu, joka opettaa lapsille garifunien omaa kieltä ja musiikkia. Ensimmäisellä kerralla, kun yritimme vierailla siellä, museo ei koskaan avannut oviaan, kun taas myöhemmin palatessamme Hopkinsista, museo oli auki ja kuultuaan, että matkakumppanini on Karibian alueeseen ja Latinalaiseen Amerikkaan erikoistunut etnomusikologi, hän kertoi vuolaasti garifunien historiasta ja kulttuurista.

Dangriga on leppoisa pikkukaupunki meren ja joen rannalla. Kuulimme useilta eri paikallisilta tuttavuuksilta, että tuloamme seuraavana iltana olisi tärkeä ilmainen konsertti, jossa soittaisi tunnettu hondurasilainen bändi puntarockia. Menimme tietysti sinne ja olimme ainoat valkoiset, kunnes sinne ilmaantui aiemmin tapaamamme taidekauppiaan seurassa myös joku keski-ikäinen amerikkalainen miesturisti. Kookkaat, rintavat ja persevät karibiattaret jaksoivat tanssia koko illan, mikä lienee ollut melkoinen fyysinen suoritus sinässään. Teimme kuten muukin yleisö, joimme toista Belizen kahdesta omasta olutmerkistä (joiden lisäksi saatavilla oli kaikkialla tietysti jamaikalaista Red Stripea).

Kaikkialla Belizessä näkyi vapaamuurariloošien taloja. Niiden seinissä oli usein suoraan sanottu, mikä looši oli kyseessä, ja harppien, pyramidien, silmien ynnä muiden kuvia. Erään talon ohittaessamme sisältä kuului äkillinen kovaääninen mumina, joka kuulosti siltä, kuin suuri joukko ihmisiä olisi yhtäaikaisesti mumissut loitsuja. Koko talo oli suljettu, kaikki sen ovet ja ikkunaluukut, ja pihalla vartioi vihaisen näköinen matroona. Arvelimme myöhemmin, että kyseisen talon kätkemät menot olisivat saattaneet olla myös garifunien perinneuskonnon harjoittamista, joka pitää tehdä puolisalaa, koska virallisesti kaikki ovat kovin kristillisiä.

Asuimme majatalossa, jonka aulassa oli kartta värillisine neuloineen osoittamassa, mistä kaikkialta oli aiemmin käynyt asiakkaita. Yllättyneinä totesimme, että täällä asti oli käyty aiemmin myös Suomesta ja Virosta. Mikä ettei. Matkamme aikana emme muutoin olleet tähän mennessä tavanneet muita suomalaisia kuin yhden El Panchánissa ovemme taakse koputtamaan ilmaantuneen tytön, joka oli jossain Jukatanin rantakohteista lyöttäytynyt italialaisten poikien seuraan ja lähtenyt näiden mukana johonkin Palenquessa järjestettävään hippijuhlaan.

Söimme Riverside Caféssa jotain, mikä oli sen päivän ainoa saatavilla oleva liha, ja emäntä kuvaili sitä joksikin possun tapaiseksi. Myöhemmin meille selvisi sanakirjoista, että kyseessä oli aguti, viidakoissa elävä kookas marsumainen jyrsijä, joita olimme nähneet paljon Tikalissa. Niin että tulipa sellaistakin sitten syötyä. Samaisen kahvilan edessä valokuvasin sellaisenkin ihmeen kuin pelikaanin istumassa puhelinlangalla. Fregattilinnut kaartelivat taivaalla. Äkillinen monsuuni kasteli meidät märiksi.

Belize City

Guatemalasta jatkoimme Belizeen. Kuten Guatemala, myös Belize on yleensä ottaen selvästi köyhempää seutua kuin köyhinkään osavaltio Meksikossa - ja sehän on Chiapas. Kaikkialla Belizessä näkee mitä erilaisimpien kirkkokuntien - lähinnä erilaisten baptistien ja tietysti myös katolisten - kirkkoja ja hoilaushuoneita. Meksikon väentäyteyden jälkeen Belize tuntuu jo pelkästään alhaisen väentiheytensä vuoksi rauhalliselta ja leppoisalta maaseudulta. Jopa suurin kaupunki, Belize City, on oikeastaan vain ylisuureksi paisunut sekava kalastajakylä.

Belizessä tuli heti afrikkalainen olo. Ei pelkästään siksi, että suuri osa väestöstä on mustia ja kaikkialla soiva musiikki on afrokaribialaista. Afrikkalaisuus näkyy myös siinä, miten pienet käytännön pulmat, infrastruktuuri ja logistiikka on ratkaistu - usein sangen "omaperäisesti". Kuinka ihmiset ovat köyhiä, mutta silti hymyilevät, ja heiltä tuntuu puuttuvan se jokin draivi, joka ajaa eurooppalaiset, libanonilaiset ja meksikolaisetkin heti parantamaan omia elinolojaan ja sitä, kuinka asiat on järjestetty. Belizeläiset tuntuvat olevan ihan tyytyväisiä, vaikka kaikki yritykset ja kaupat ovat kiinalaisten, arabien tai meksikolaisten pyörittämiä. Belizeläiset itse työskentelevät pääosin palveluissa, mutta sekin on usein vähän afrikkalaista: hymyillään kyllä, muttei välttämättä piitata siitä, saako asiakas oikean annoksen. Tai kuinka kauan se kestää. Tunnetilat ovat tärkeämpiä kuin konkreettiset teot.

Itse asiassa Belizen väestö jakautuu rodullisesti karkeasti kolmeen osaan: Ensinnäkin, rannikolla asuu pääasiassa mustia: Pohjois- ja Keski-Belizessä entisten orjien jälkeläisiä, etelässä taas garifunia, joille on tärkeää tehdä selväksi, että he eivät ole neekereitä kuten pohjoisemmat kreolimustat, vaan intiaaneja. Mustia intiaaneja kylläkin, mutta silti intiaaneja. Palaan tähän seikkaan myöhemmin. Toiseksi, Pohjois-Belizessä ja hajallaan kaupungeissa asuu espanjankielisiä mestitsejä, jotka muistuttavat Meksikon ja muun Keski-Amerikan väestöä. Ja lopuksi, Belizen sisämaan viidakoissa ja niihin raivatuilla "savanneilla" asuu intiaaneja.

Kun hurrikaanit olivat riittävän monta kertaa runnelleet Belize Cityn tuusannuuskaksi, hallitus päätti siirtää pääkaupungin sisämaahan ja vähän etelämmäs raivattuun Belmopaniin. Belmopan on kuitenkin edelleen vain kylä ja Belize City mitä ilmeisimmin maan taloudellinen keskus. Belize City on myös Belizen rikollisuuden keskus ja maan ainoa vaarallinen paikka. Tämän huomasi varsin pian kaupunkiin saavuttuamme, sillä siellä vallitsi kaikkialla epämääräinen tunnelma ja ohi lampsivat mustat kasvot tuijottivat valkonaamoja sillä silmällä, että raha kiinnostaisi. Niinpä emme kovin kauaa Belize Cityssä aikaa viettäneetkään, vaan hankkiuduimme bussiasemalle ja otimme Hummingbird Highwaytä pitkin etelään Dangrigaan, garifunien pääkaupunkiin, vievän linja-auton.

Tikal

Tikaliin kannattaa hankkiutua niin varhain aamulla kuin mahdollista. Paitsi että kyseessä oli mielestäni koko matkan vaikuttavin prekolumbiaaninen arkeologinen alue - vaikuttavampi vielä kuin Palenque, Chichén-Itzá tai Teotihuacán - niin lisäksi Tikal oli myös lintujen ja nisäkkäiden näkemisen kannalta parhaita kohteita koko matkalla. Jostain syystä Tikalissa eläimet ja linnut käyskentelevät pelottomina pitkin polkuja ja riehuvat hedelmöivissä puissa metrin päässä katsojasta.

Muissa paikoissa niitä saa epätoivoisesti etsiä höyryävän kosteilla viidakkopoluilla tuntikausia rämpien, kuunnella ääniä ja silloin tällöin ilahtua vilahduksesta, josta sitten pitäisi sanoa, että mikä se mahdollisesti oli. Tikalissa sen sijaan aguteja, kaklattajia, sakuja ja jukataninkalkkunoita käyskenteli kaikkialla täysin piittaamatta raunioita katsomaan tulleista ihmisistä. Hedelmöivissä ja marjovissa puissa papukaijat, tukaanit, tityrat, viikunatangarat ja tikat puuhastelivat katsojista piittaamatta, kameroiden ja ihastusten kohteina. Kukissa kolibreja, marjukoita ja mesitangaroita. Öisin jaguaarit kävivät penkomassa roskiksia turisteja majoittavien bungalowien takapihalla. Krokotiilit köllöttelivät lammissa ja mölyapinat örisivät äänekkäästi puissa meuhkaten.

Korkeimman temppelin huipulta saattoi katsella paitsi koko Tikalin maisemaa, myös punajalohaukkaa, joka kyni atsteekkiarattia puun latvustossa juuri sopivasti temppelin ylätasanteen tasalla. Alhaalla hämärillä viidakkopoluilla saattoi kadota kokonaan temppelialueen turistijoukoista ja katsella vaikka sitä, kuinka kipuajat, muurat ja orneerot riehuivat aluskasvillisuudessa joukkovoimalla etenevässä vaeltajamuurahaisten virrassa. Linnut ilmeisesti viidakossakin tykkäävät saada vähän muurahaishappoa päälleen, mikä karkottanee loisia ja lintuhyttysiä.

Meillä oli Tikalissa yhteiskuntatieteistä valmistunut opas nimeltä Boris, joka kutsui kaikkia matkailijoita chicoiksi ja tiesi myös useimmat alueen lintulajit nimeltä. Kyyditykset olivat sen sijaan vähän niin ja näin. Palatessa ilta ehti jo laskeutua ennen kuin pikkubussi lähti takaisin Floresiin. Kaksi aiempaa pikkubussivuoroa oli selityksittä peruttu ja viimeinen olikin melkoinen kauhukyyti.

Autoa ohjasi juopporemmi: kolme matkatoimiston bussikuskia, kaikki iloisesti kännissä ja ohjaaja aina välillä nuokahdellen ratin päälle. Se ei estänyt ajamasta tuhatta ja sataa. Tie oli tietysti huonossa kunnossa ja sen päällä maleksi pimeässä hevosia, ihmisiä ja muuta. Vielä kansallispuiston alueella ollessamme pikkubussi pysähtyi keskelle viidakkoa ja viidakosta välähti kahdesti merkkivalo. Jotain sieltä kannettiin auton mukaan. Muuallakin havaitsimme, että turistiautoja käytetään salakuljetuksen bulvaaneina. Sekä salametsästäjät että huumekauppiaat toimivat aktiivisesti Pohjois-Guatemalan alueella.

Flores

Palattuamme Lacandónin alueelta ravistelimme käärmeet ja skorpionit housunpunteista ja lähdimme jo pian kohta taas matkustamaan jokiveneellä pitkin Usumacintajokea, mutta tällä kertaa tarkoituksena jäädä Guatemalan raja-asemalle. Hieman huolestuttivat uutiset Guatemalan vaarallisuudeta, maa kun on vajonnut yhdeksi maailman rikollisimmista ja väkivaltaisimmista paikoista ja Meksikon huumekartellit ovat muuttaneet Guatemalan puolelle rajaa viidakoihin. Sissejäkin liikkuu viidakkoalueilla.

Guatemalan raja-asema joen toisella puolella Bethelissä oli hullunkurisen räjähtänyt paikka, mutta asiat hoituivat eikä mikään viitannut siihen, että Guatemalassa olisi erityisen vaarallista. Jälleen kerran alarmistiset huhut ovat yhtä ja arkitodellisuus toista. Jatkoimme sitten maanteitse halki Pohjois-Guatemalan kerran viidakoiden peittämien ylänköjen, jotka oli nyt pääosin kaikki hakattu ja raivattu pelloiksi. Maanteillä ei ollut asfalttia ja ilmassa pöllysi DDT-pöly, joka ei varmaankaan ollut kovin terveellistä.

Saavuimme iltapäivällä kuvankauniiseen Floresin kaupunkiin, joka sijaitsee Peténjärven saarella ja on sillalla yhdistetty järven rannalla sijaitsevaan moderniin Santa Elenan kaupunkiin, josta löytyvät pankkiautomaatti - kalashnikovmiesten vartioima - ja muita fasiliteetteja. Floresissa oli joka kadulla hotelleja, mutta turisteja näkyi erittäin vähän. Ei ollut oikein sesonki ja väkivalta, mutavyöryt ja muut katastrofiuutiset lienevät karkottaneet suuren määrän matkailijoita Guatemalasta. Flores on kuitenkin Unescon maailmanperintökohde ja kunnostettu ilmeisesti isolla rahalla. Tarkoituksemme oli mennä sieltä käsin seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan Tikaliin, kuten tapahtuikin.

Mainittakoon illasta Floresissa sellainen merkittävä luonnonnäytelmä, että pimeän laskeutuessa pariskunta pikkujalohaukkoja oli asettunut asemiin hotellimme lähitalon katolle ja odotti. Vähän ennen H-hetkeä toinen haukoista lensi rannan edustalle järvelle ja odotti ilmassa. Toinen pysyi katolla. Sitten tapahtui: suuri määrä lepakoita purkautui esiin talon ullakolta ja yritti rynnätä haukkojen väijytyksen läpi järven ylle, jossa ne hajaantuisivat. Toinen haukka iski kuitenkin katolta ja toinen järveltä. Lepakot joutuivat paniikkiin ja useita osui sähkölinjoihin ja ropisi alas kadulle eteemme. Siinä niitä sitten räpiköi kadulla, jolla ei onneksi sillä hetkellä ollut autoja. Molemmat haukat menivät katolle repimään pyydystämiään lepakoita. Ilmeisesti sama näytelmä toistuu joka ilta.

Lacandón

Chiapasin eteläosissa Guatemalan rajaseudulla sijaitsee suuri suojelualue nimeltä Lacandón tai Lacantún, joka kattaa myös lukemattomia viidakon peittämiä mayojen kaupunkeja. Kuuluisin, Bonampak, on kaivettu esiin ja ehostettu, mutta kaikkialla viidakossa vastaan tulee mayojen kiviä ja viidakon peittämiä rakennuksia ja pyramidejä, joita ei ole kaivettu edes esille, koska paikalliset intiaanit vastustavat.

Lacandón oli luonnon havainnoimisen puolesta ehkä hienoin paikka, jossa kävimme Chiapasissa. Bonampak on näyttävä ja siellä päästiin ensimmäistä kertaa näkemään valtavia puna-aroja. Jo saman päivän aamuna oli tullut tienvarsikahvilan viereisissä puissa vastaan jauhoamatsoneja ja atsteekkiaratit lentelivät raunioiden tienoolla.

Myös kulttuurisesti Lacandón on sangen mielenkiintoinen paikka. Seudulla on lukemattomia omituisten uskonnollisten yhteisöjen perustamia kyliä, joilla on sellaisia nimiä kuin Palestina, Monte Libano, Damasco, Nuevo Jerusalem ja niin edelleen, mutta vastapainoksi myös muutamat mayakylät, jotka vastustavat keskushallitusta, ovat kääntyneet viime vuosina muslimeiksi. Chávezin ystävät, Iran ja Hizbullah, tukevat varmasti mitä lämpimimmin tällaisten intiaanikylien aseistautumista. Venezuelasta virtaa alueelle aseita ja agitaattoreita, kertoivat Palenquessa tapaamamme venezuelalaiset maanpakolaiset, jotka olivat Chávezin vastustajia. Kommunistinen riehunta uhkaa lisääntyä lähitulevaisuudessa koko Keski-Amerikassa.

Mutta sen sijaan Lacandónin ekoreservin majoituspaikka, mayakylä nimeltä Lacanjá Chansayab, oli mitä rauhallisin ja jumalaapelkääväisin paikka. Kylän asukkaat, jotka ovat itseään kunnioittavia mayaintiaaneja ja puhuvat mayakieltä, ovat joskus maailmanaikaan kääntyneet presbyteereiksi ja hoilaavat lauluja Jeesuksesta ja Jumalan sotilaista aamuvarhaisesta illan hämärään. Pikkutyttö näytti meille ystävällisesti puna-arojen ja muiden papukaijojen suosimia puita ja saimme loistavia valokuvia. Sitten tyttö halusi laulaa Jumalan sotilaita ja kuulla, mitä lauluja me osasimme. Onneksi ei ymmärtänyt suomea, tai no, onhan "Suojeluskunnat Suomenmaassa järjestystä vaatii" vähän samanhenkinen.

Kylän asukkaat käyttävät kaikkialla valkoisia kaapuja, jotka saavat heidät vaikuttamaan kuin toisesta ajasta siirtyneiltä. Lacanjá Chansayabin baarissa tarjoiltiin illalla ainoastaan limonadia. Lisäksi sinne iskivät illalla vaeltajamuurahaiset, jotka alkoivat silmittömästi lahdata lamppujen alle tippuneita sirkkoja ja perhosia ja samaa tarkoitusta varten sinne kytikselle tulleet tarantellatkin joutuivat kiireen vilkkaan pakenemaan. Maa baarin takana kihisi ja kuhisi. Sinne ei kannattanut astua.

Seuraavana päivänä muuan maya vei meidät koko päivän kestävälle vaellukselle Lacandónin viidakoihin. Hän ei ollut puhelias mies, mutta äityi kuitenkin kertomaan yli satavuotiaan isoisänsä löytämästä kadonneesta kaupungista, jota menimme myös katsomaan, ja kyllä, sellainenhan se oli. Yksi mayatalo oli kaivettu esille, muuten vain tiedostimme kävelevämme erään sivilisaation viidakon peittämillä pyramideilla ja valtateillä. Alueella kadonneita kaupunkeja taitaa olla niin paljon, että ne ovat jo banaaleja.

Yaxchilán

Chiapasin osavaltiossa on alueita, jotka ovat zapatistikapinallisten hallussa. Näillekin alueille voi matkustaa turvallisesti, sillä hallituksen ja zapatistien välillä tuntuu vallitsevan jonkinlainen hiljainen tasapainotila, jossa kumpikaan ei tee suurempia iskuja toista vastaan. Konflikti on siirtynyt toisille alueille, esimerkiksi Oaxacaan, jossa osavaltiota hallitsee oppositiossa oleva vasemmistopuolue, Institutionaalinen vallankumouspuolue, joka rahoittaa ja aseistaa omia paramilitaareja.

Zapatistialueille teiden varsille ilmaantuu poliittisia julistuksia, usein varsin koomisia. Turisteille myydään kommunistista krääsää, Che Guevaran, Hugo Chávezin ja alikomentaja Marcosin kuvilla varustettuja teepaitoja, pieniä nukkeja, jotka ovat naamioituneita ja kantavat kalashnikoveja. Kylät ovat julistautuneet "autonomisiksi" eli zapatistien hallitsemiksi. Eräälle vesiputoukselle on tosin lopetettu turistien vieminen, koska zapatistisissit tapaavat kokoontua sinne ryyppäämään ja alkavat juovuspäissään ryöstellä imperialistisia turisteja.

Muuan erityisen hieno mayaraunio Chiapasissa on Yaxchilán, joka sijaitsee Usumacintajoella, Chiapasin ja Guatemalan rajajoella. Sinne pääsee Corozalin rajakylästä veneellä Usumacintajokea pitkin. Joella voi nähdä paljon haikaroita, mangrovepääskyjä ja kuningaskalastajia sekä tietysti kaikkialla Meksikossa omnipresenttejä mustakondoreja, jotka toimittavat yleisen puhtaanapitolaitoksen virkaa samaan tapaan kuin varikset ja haarahaukat monissa osissa Vanhaa Maailmaa. Olimme onnekkaita, sillä tuona päivänä näimme joen rantapenkoilla myös useita krokotiilejä, joista saatiin hyviä kuviakin.

Yaxchilánissa on mayaraunioiden lisäksi myös paljon nähtävää luonnon puolesta, runsaasti metsälinnustoa sekä mylviviä mölyapinoita, hämähäkkiapinoita ja iguaaneja. Näin Yaxchilánissa ensimmäiset kipuajani ja kotingani.

Eräässä Yaxchilánin rakennuksista oli sisällä paljon lepakoita, jotka oli helppo nähdä otsalampun valossa, samoin kuin pöllökehrääjä (perhonen, ei lintu). Kyseisessä rakennuksessa kuulosti yhtäkkiä aivan kuin joku olisi lausunut nimeni ääneen, mutta siellä ei ollut ketään.

Palenque

Veracruzin viimeisenä päivänä onnistuin hankkimaan pakollisen mahataudin, joka ilmeisesti raivasi tilaa sitä välittömästi seuranneelle flunssalle. Meksikossa samoin kuin myös esimerkiksi Thaimaassa ja Malesiassa linja-autot ja ostoskeskukset ovat kuolemanloukkuja, ja mitä parempia ja ykkösluokkaisempia, sitä pahempia, koska kuumissa maissa uskotaan, että jäätävä viima on luksusta. Niinpä busseissa tämä luksus varmistetaan ilmastoinnilla, joka jäädyttää sisälämpötilan nollan paikkeille, täydentäen sitä kaikista suunnista matkustajien kasvoihin, kurkkuihin ja korviin suunnatuilla jääpuhalluksilla, joita ei saa kytkettyä pois. Erityisen korkealaatuisissa kulkuneuvoissa tarjoillaan lisäksi vielä matkustajille jäämurskaa muovimukeissa. Ihmiset joutuvat tähän syväjäädytykseen suoraan teepaitasillaan 30 tai 40 asteen lämmöstä. Kaikkialla ympärillä pärskii sairaita ihmisiä.

Matkustimme Veracruzista yöbussilla - hyytävässä viimassa ja sairaiden matkustajien ympäröiminä - Villahermosaan ja sieltä edelleen toisella välineellä Palenqueen, Chiapasiin. Perille saavuttiin sairaana. Piristeitä naamaan ja majoittumaan viidakon keskelle rakennettuun bungalowien viidakkoon El Panchániin, jossa voi oman mökin kuistilta bongailla tyypillisiä chiapalais-guatemalalaisen ylänkömetsähabitaatin lintuja, kuten muurahaistangaroita, kolibreja, marjukoita ja ruskonärhiä samoin kuin lukemattomia pohjoisamerikkalaisia talvehtijoita, kuten kerttuleita ja rastaita.

Sitten kävelimme El Panchánista suojelualueen läpi Palenquen mayakaupungin raunioille, jotka olivatkin varsin vaikuttavat. Lisäksi Palenquen alue eritasoisine metsineen on erinomaista lintumaastoa, etenkin aamuisin ja neljästä alkaen iltapäivällä. Keskipäivän aikaan tropiikissa linnutkin vetävät siestaa. Palenquen päätemppelin huipulla majaili pariskunta pikkujalohaukkoja.

Yöllä teimme El Panchánissa otsalamppusafarin katsellen hämähäkkien kiiluvia silmiä kaikkialla ympärillä. Safari on ehkä vähän yliampuva sana: kyse on siis siitä, että laitetaan otsalamppu pähe ja aletaan katsella, mitä näkyy, ja yleensä silloin näkyy varsinkin juoksuhämähäkkien silmiä. Hyönteisten silmät ilmeisesti kiiluvat vähemmän valossa, joskin joidenkin yöperhosten silmät kiiluvat. Joku pöllö, luultavasti keskiamerikanvarpuspöllö, huuteli yössä, ja joku kehrääjä, ilmeisesti kauluskehrääjä, pyörähteli valoissa. Isoa yöperhosta pörräsi ja suurin löydetty tarantella oli kämmenen kokoinen.

Palenquen moderni kaupunki on varsin mielenkiinnoton muuten, mutta sieltä löytyy hyvin varustetut sekatavarakaupat, joissa kannattaa asioida ainakin erilaisten hyttysten torjuntavälineiden hankkimiseksi. Lääkevarastokin kannattaa tropiikissa matkaillessa pitää kattavana, etenkin kun alueella riehuu denguekuumetta ja vaikka mitä.

Palenquen kaupungin ja El Panchánin välissä muuan perhe rakentaa paraikaa yksityistä ekologista puistoa, jossa on sekä villiä metsää, että korkeasaarimaisiin avohäkkeihin sijoitettuja villejä nisäkkäitä, lintuja ja krokotiilejä. Pääsimme tutustumaan paikkaan ilmaiseksi, vaikkei se olekaan vielä valmis eikä sinne siten ole vielä kylttejä tieltä. El Panchánin ja Palenquen raunioiden välinen maasto on myös mielenkiintoista, etenkin metsäpolut ja mikä tahansa sellainen paikka, jossa on joki tai puro.

Veracruz

Vaikka Xalapa on Veracruzin osavaltion hallinnollinen pääkaupunki ja yliopistokaupunki, osavaltion suurin kaupunki ja Meksikon itärannikon tärkein satama on samanniminen Veracruz. Vietimme siellä pari päivää. Kyseessä on siirtomaa-ajan espanjalaista arkkitehtuuria kiitettävästi käsittävä kaupunki, jossa on vähän kaikkea: satama, rannikkoa, vilkas elämä, mielenkiintoinen lähiseutu, varsin kaunis zócalo, biitsejä, mangroverämeitä, majakka ja merilintuja.

Satamassa on suuri muistomerkki, jossa muistetaan espanjalaisten (siis nimenomaan espanjalaisten, ei muiden) maahanmuuttajien merkittävää rakentavaa panosta anteliaan ja erinomaisen suuren Meksikon kansakunnan syntyyn. Siellä on myös muistomerkki toisessa maailmansodassa kaatuneille meksikolaisille merimiehille. Vierailumme aikana satamassa kellui myös Greenpeacen alus.

Kuolleiden päivän juhlinta jatkui vielä Veracruzissa ollessamme. Jouduin luovuttamaan 15 pesoa, kun vastaan tuli kaksi pikkulasta, joista toinen oli pukeutunut viikatemieheksi ja toinen kaameaksi luurangoksi, ja tuijottivat tuimasti silmäkulmiensa alta. Mitä siihen voi oikein sanoa?

Veracruzin eteläpuolella ja oikeastaan kaupunkiin sulautuneena on toinen piirikunta nimeltä Boca del Río, suomalaisittain joensuu. Boca del Ríossa on silmänkantamattomiin biitsejä ja paljon rantaravintoloita, mutta siellä voi myös vuokrata veneitä joen eteläpuolelta alkaville laajoille mangroverämeille, joissa näkee runsaasti mielenkiintoisia lintuja, varsinkin haikaroita ja kuningaskalastajia, sekä viulistirapuja. Vielä etelämpänä sijaitsee Mandingon kylä ja samanniminen mangroverämeiden ympäröimä laguunialue, joka elättää runsain mitoin kosteikkolinnustoa.

Eräänä päivänä teimme myös päiväretken Veracruzista pohjoiseen Cempoalan muinaisille totonaakkiraunioille, johon pääsee Cardelin modernin kaupungin kautta. Totonaakit olivat jättäneet jälkeensä melko vaikuttavat raunioit, joissa olimme lisäksi ainoita turisteja koko päivänä. Ehkä viime kuukausien hirmumyrkyst ovat pelottaneet matkailijoita alueelta. Myrskyjen tuhoja näkyikin aika laajalti Veracruzin osavaltion metsissä, jotka vaikuttivat aika runnelluilta. Cempoalassa näki myös aika paljon lisää paikallista maaseutulinnustoa.

Lähdimme sitten lopulta Veracruzin alueelta yötä myöten Tabascon kautta Chiapasin osavaltioon, joka on tullut viime vuosina kuuluisaksi lähinnä zapatistikapinallisten aktiviteeteista ja poliittisista väkivaltaisuuksista. Poliittinen väkivalta on kuitenkin rauhoittunut samalla kun rikollinen väkivalta on riistäytynyt käsistä.

Xalapa

Paikkoja tulee nyt raportoitua tänne blogiin vähän jälkijättöisesti, koska matkustaessa ei ole ollut kovin usein aikaa nettikahviloille eikä käytetyissä majoituksissa tuppaa olemaan langattomia yhteyksiä öiseen kirjoitteluun.

Méxicosta siirryimme Pueblon osavaltion ylänköjen mäntykankaiden ja omituisten tyräkkimäisten kasvien muodostamien kuivien ylänkömetsien kautta Veracruzin osavaltioon ja sen pääkaupunkiin Xalapaan, joka on myös yliopistokaupunki ja vehreä sekä vireä melko korkealla sijaitseva ja siten ilmastoltaan viileä kaupunki. Kuolleiden päivän vietto jatkui edelleen Xalapan päivinämme ja kaupungin menevin baari- ja kahvilakeskittymä muistutti melkoisesti Tbilisin vastaavaa, jonkinlainen mini-Gemmayze.

Gemmayze tuli mieleen siitäkin seikasta, että Xalapassa näyttää olevan erityinen keskittymä Meksikon libanonilaisia, jotka omistavat monia vaatekauppoja ja elintarvikekauppoja, myös suuria kauppaketjuja. (Itse asiassa myös maailman rikkain mies on Meksikon libanonilainen Carlos Slim.)

Xalapassa on suuria puistoja, joissa on tarjolla kahvia, hattaroita, tivolilaitteita sekä kuolleiden alttareita, mutta joissa ihmiset käyvät lähinnä pitämässä hauskaa ja nuoriso pussailemassa ja halailemassa, koska katolisessa maassa sehän ei kotioloissa käy. Puistossa taas sitä voi tehdä julkisesti kaiken kansan nähden ja samalla näyttäytyä ja esitellä heilojaan muulle nuorisolle.

Puiston lammissa ui kääpiöuikkuja ja rannoilla kuljeksi viherhaikaroita. Puissa pyöri viheraratteja ja kimakkaväijyjä, myös naamioväijyjä. Keskiamerikkalaisilla linnuilla on hauskoja nimiä, erityisesti tyrannien heimoon kuuluvilla tyranneilla, väijyillä, napsuilla, näpsyillä, sieppareilla, nappareilla ja lattanokilla.

Illalla baarissa Alvaradon kaupungista Veracruzin eteläpuolisesta jokisuistosta kotoisin oleva sombreropäinen valkokaapuinen viiksisetä piti meille kiusallisenkin pitkään seuraa ja tilitti siitä kuinka vaimo hakkaa eikä mies tiedä miten matkustaisi taas kotikaupunkiinsa, kun kaupunkimatka oli (taas) päättynyt juomiseen.

Xochimilco

Ciudad de México on yksi maailman suurimmista kaupungeista väkiluvussa mitattuna, mutta se on sitä varmaankin myös pinta-alassa mitattuna, jatkuen loputtomina matalasti rakennettuina esikaupunkeina kaikkiin suuntiin. Aikoinaan paikalla oli Tenochtitlánjärvi, jonka saarella sijainneen atsteekkien pääkaupungin konkistadorit valloittivat.

Tarinan mukaan heitä edesauttoivat intiaanien parissa levinneet tarut mereltä saapuvista ja ratsuilla ratsastavista parrakkaista miehistä, jotka valtaisivat ekologisen katastrofin, puukadon ja jatkuvan sotimisen jo heikentämän atsteekkien imperiumin. Tosiaan, mayoilta ja muilta alueen intiaaneilta on löytynyt paljon patsaita, jotka kuvaavat paitsi avaruuskypäräisiä olentoja laserpyssyt kädessä - kuin suoraan tieteissarjakuvasta - myös pitkiä ja paksuhuulisia parrakkaita ihmisiä, jotka tulivat valtamerten takaa. Intiaaneilla ei parta juuri kasva, joten erään teorian mukaan Länsi-Afrikan rannikon afrikkalaiset muslimit olisivat löytäneet Karibianmeren alueen jo ennen Kolumbusta ja espanjalaisia.

Paitsi että Tenochtitlánjärvi peitti sen alueen, jossa nykyinen Ciudad de México sijaitsee, Meksikon keskisillä ylängöillä oli aiemmin lukuisia muitakin suuria järviä. Ne keräsivät miljoonittain pohjoisamerikkalaisia vesilintuja ja kahlaajia talvisin ja tuottivat myös kalaa valkuaisaineiden puutteesta kärsineille atsteekeille. Yksi näistä järvistä oli Xochimilcojärvi, jonka rippeet ovat vielä jäljellä, joskin koko ajan kutistuen, Ciudad de Méxicon liittovaltioalueen eteläreunalla, rajoittuen pääkaupunkia ympäröivään osavaltioon, joka sekin on nimeltään México, etteivät asiat vain liian helppoja olisi.

Kävimme eilen Xochimilcossa. Itse kaupunki, joka on käytännössä yhteenkasvanut pääkaupunkiin, on myös merkittävä basaaripaikka (meksikolaiset ovat johtaneet omat basaaria zueco ja keskustoria zócalo tarkoittavat sanansa arabian sanasta suq) ja siellä voi pulqueríoissa juoda kaktusnesteestä käyttämällä valmistettua pirtelömäistä alkoholijuomaa pulquea. Voisi olla hittituote myös maailmalla, mutta kun meksikaanit pitävät sitä köyhien intiaanien juomana ja juovat siksi itse mieluummin imperialistisia sokeri- ja esanssiliemiä. Tämä ja kaikki muu vastaava siitä huolimatta, että kaikkialla kyllä kovasti vaalitaan Yhdysvaltain vastaista anti-imperialismia.

Xochimilcojärvellä on hyvin varustettu "ekologinen puisto", jossa voi sekä mennä melotuilla lotjilla järvelle ja kanaviin katselemaan satoja haikaroita, sorsia, kahlaajia ja rantakanoja, tai voi kulkea monia polkuja pitkin, joiden varsilla sekä rantoja, ruovikoita että kuivia laidunmaisia habitaatteja. Jos 2000 lajin maailmanlistani ei mennyt rikki jo toissapäivänä, nyt viimeistään olen nähnyt yli 2000 lintulajia tähänastisen elämäni aikana. Kaikkialla, mihin katsoi, oli uusia lajeja. Pensaissa ja puissa kerttuleita, pipiloita, sirkkusia, kaislikoissa suopeukaloisia, sirkkuja ja trupiaaleja, rannoilla erilaisia haikaroita, vedessä lukuisia eri sorsia, uikkuja ja jopa yksi amerikanpelikaani. Kuivilla paikoilla pensaiden ja puiden latvoissa tähysteli useita eri lajeja tyranneja, isoja ja pieniä.

Ciudad de México

Löysin itseni perjantai-iltana Meksikon pääkaupungista Méxicosta. Hupsista vain, olinkin päätynyt Meksikoon. Täällä on meneillään kuolleiden juhlat. Kaupungilla ja varsinkin vanhan keskustan Zócalon ympäristössä on miljoonittain populaa liikenteessa, monet pukeutuneina luurangoiksi tai mädäntyneiksi raadoiksi. Naiset kirkuvat kuolleitaan. Kristilliset perinteet sekoittuvat iloisesti mayojen ja atsteekkien perinteisiin yhdeksi kuolemankultin sekasotkuksi. Kaikilla on hauskaa ja ilmassa on suurta kansanjuhlan humua. Tequila ja cerveza virtaavat.

Olin aamupäivällä massiivisessa antropologisessa museossa ja sen jälkeen Chapultepecin puistossa, jossa pääsin bongaamaan ensimmäisiä keskiamerikkalaisia lintulajeja - aamupäivän aikana olinkin nähnyt niitä vain kaksi, pitkäpyrstötrupiaaleja ja inkakyyhkyjä. On nimittäin niin, että kaikesta maailmanmatkailustani huolimatta tämä on nyt ensimmäinen kertani koko Latinalaisessa Amerikassa, joka on ainoana asuttuna suuralueena toistaiseksi jäänyt matkailematta. (Antarktis tietysti sitten toisena, mutta se on asumaton.)

Vaikka Meksikossa riehuu paraikaa huumesota, jossa kuolee päivittäin enemmän ihmisiä kuin Irakissa ja Afganistanissa yhteensä, ja vaikka rikollisuus on Lähi-idän turvallisuuteen tottuneelle todellinen uhka koko Keski-Amerikassa, toistaiseksi olen ollut pikemminkin yllättynyt siitä, kuinka mukavaa, joviaalia ja ei-tungettelevaa väkeä meksikaanit ovat. Olemme olleet Méxicossa nyt yli vuorokauden eikä meitä ole vielä kertaakaan yritetty ryöstää, huijata tai muiluttaa. Tosin jouduimme Chapultepecin alueella miellyttävän nuorenparin videohaastattelun kohteeksi, ilmeisesti päätyen jonkin paikallisen lukion englannin kielen kurssin ryhmätyöksi aiheesta mitä pidämme Meksikosta, sen ihmisistä, ruoasta, musiikista, kulttuurista, historiasta jne.

Meksikolaiset ovat suuri rodullinen sekoitus. Monet näyttävät todella erehdyttävästi egyptiläisiltä, palestiinalaisilta tai Libanonin sunneilta, toisissa taas on niin paljon intiaaniverta, että näyttävät hyvinkin kaakkoisaasialaisilta, varsinkin kun pukeutumis ja hiusmuoti tuntuvat olevan samantapaisia kuin Thaimaassa ja Malesiassa. Sitten on ihmisiä, jotka näyttävät hyvin eurooppalaisilta, joilla on paitsi espanjalaisia, myös slaavilaisia ja saksalaisia juuria. Neekereitä on sen sijaan hyvin vähäisiä määriä.

Täällä ymmärretään kaakaon olennaisuus ruoka-aineena, jota voi lisätä (suklaakastiketta siis) vaikkapa pihvien päälle. Oikein hyvä.

Vaihtelevaisuus

Viikonloppu on ollut sateinen ja pimeä. Asfaltti kiiltelee märkänä. Keltaiset lehdet yhä riippuvat puissa. Minulla on ollut jonkinlainen nostalgian aalto, sillä olen koneella työtä tehdessä pitänyt koko ajan taustalla soittolistoja, joissa on arabipoppia vuoden 2006 paikkeilta. Olen eritoten kuunnellut kaikkia niitä artisteja, joita omanarvontuntoisen aikuisen ei sovi digata, koska ovat kuulemma niin kaupallisia. Mutta onkin niin, että kappaleet eivät minulle merkitse sitä, millaisia niiden esittäjät ovat artisteina tai ihmisinä, mille levyfirmoille töissä, vaan pidänkö kyseisestä kappaleesta, ja mitä kaikkia muistoja se tuo mieleeni.

Useimmat suomalaiset ystäväni eivät ymmärrä, kuinka joku voi pitää tästä musiikkilajista. Olenkin ihmetellyt, miksi arabibuumi ei landaa Suomen musiikkimakuun vaikka latinobuumi tulee joka toinen vuosi uudelleen. Kuitenkin näissä on paljon yhteistä. Mutta arabipopissa on rytmillisesti jotain, mikä puuttuu jopa latinomusiikista; ehkä tuo ns. kiihdytetty kamelirytmi. Kamelin askellushan on erilainen kuin hevosen, mitä siis tällä vertauksella tarkoitan. En ole kuitenkaan musiikkitieteilijä joten en osaa asiaa tätä enempää analysoida. Tutkimusten mukaan kuulemma eri musiikkilajit aktivoivat eri alueita aivoissa, joten on todennäköisesti hyvä olla musiikillisesti kaikkiruokainen, ja tämä selittää myös vaihe-erot eri musiikkiaddiktioiden esiintymisessä. Tänään tarvitsen yhtä, huomenna toista.

Kirjojenkin suhteen tarvitsen genre- ja tyylivaihtelua. Peräkkäiset luettavat eivät saa olla liian samanlaisia. Varsinkin raskas kirja vaatii edelleen "alkuruoan". Tai jotain. Sama koskee keskustelujen käymistä. Jos pitää aloittaa kylmiltään, tarvitaan ensin lämmittelyä, ja jos se pitää sitten jättää smalltalkin tasolle, kuten sosiaalinen normi yhä useammin vaatii, ei tätä jaksa jatkaa kovin pitkään. Jos taas koko älyllinen ja verbaalinen koneisto käynnistyy, sitä ei sitten noin vain pysäytetäkään, ja jos seura on oikeaa, koko ilta ja yökin menevät aika huomaamatta ilman hetkenkään hiljaisuutta. Sitten sitä hiljaisuutta taas tarvitaan.

Ihmiset, jotka näkevät minua ajoittain, ovat kuin intialaisen sadun elefanttia tunnustelevia sokeita. He näkevät jalan tai kärsän tai hännän, mutta jos sen perusteella yleistävät koko elefantin selityksen, se menee väistämättä metsään. On totta, että tämä on osa minua, mutta ei päde välttämättä seuraavana päivänä taikka eri tilanteessa. Miksi aina itseäni etsiessäni löydän eri olennon?

Beirutilainen ystäväni näki unen, jossa ufot hyökkäsivät Libanoniin ja kaduilla kulki valkopukuisia, jotka puhuivat kummallista kieltä, ja taivaalla leijaili ufoja. Toivottavasti se ei tarkoita, että uusi sota alkaa aivan kohta. Suomessa ollessaan habibi kävi puhumassa politiikkaa eräässä lähitienoon Irakin kurdien omistamassa paikassa, ja niinpä tänäänkin sain siellä kolme ilmaista kuppia kahvia.

TJ on nyt yksi, mutta se ei nyt juuri paljoa stressiä vähennä, koska ennen kuin seuraavan kerran taas lähden, pitäisi saada kolme artikkelia lyhennettyä (lyhentäminen on aina paljon työläämpää kuin varsinainen kirjoittaminen) ja yksi tieteellinen artikkeli tarkastettua. Se kertoo Korean sodasta, jossa en ole mikään ekspertti, mutta koska kuulemma olen asiantuntija propagandasodankäynnissä, tämä refereeraus laitettiin minulle.

Tilheys

Jälleen on koittanut se aika vuodesta, kun pohjoisen pihlajat ovat marjoista puhtaita, tilhet taigalta taivaltaneet etelärannikon tasalle. Tänään niitä sirisi pitkin Kallion mäkiä, ilmankin pihlajanmarjoja, makeita tai happamia. Joutunevat böömiläiset vahasiivet pian jatkamaan teräsmaksoineen Baltian suuntaan, kun Uudenmaan aroniat ja seljat on syöty.

Merkillinen tämä linnustomme ainutlaatuinen laumoissa vaeltava marjansyöjä, jolla on yksi sukulainen Amerikassa ja toinen Japanissa, mutta niiden jälkeen seuraavaksi lähimmät sukulaiset ovatkin yksilajisissa heimoissa: yksi Keski-Amerikassa, toinen Haitilla, kolmas Irakissa.

On sadetta pidellyt. Unia ja näkyjä näkevä Ahmadinejad kävi pitämässä palopuheita hessuille Beirutissa ja Bint Jbeilissä ja länsimaiset tiedotusvälineet tekivät parhaansa antaakseen sen kuvan, että kansa olisi häntä rakastanut. Sillä välin libanonilaiset ystävät purkivat pettymystään ja turhautumistaan Persian pönöttäjää vastaan naamakirjani sivuilla. Taisi siellä tosin pari hessujen kannattajaakin olla, lähinnä laitavasemmalta.

Suomessa kansa on sen sijaan jaksanut riehua homoista ja uskovaisista, aivan kuin jokin olisi jollekin tullut yllätyksenä. Oliko ensimmäisille kirkosta eroajille yllätys, että kas, kirkossahan on vielä konservatiivisiäkin ihmisiä, jopa ahdasmielisiä? Entä oliko seuraavalle eroajien aallolle yllätys, että virallinen kirkko heti kiirehti irtisanoutumaan vanhoilliston (ja uudelleenherännäistön) kannanotoista? Suurin osa kirkosta eroajista erosi varmaankin vain siksi, että kun muutkin. Hohhoijaa.

Merkel möläytti, että monikulttuurisuus on epäonnistunut, ja kuin johtajattarelta luvan saaneina baijerilaistoverinsa riensivät heti riehumaan, että herää herrakansa. Mutta nyt kun kaikki maahanmuutosta puolesta ja vastaan riehuvat ovat Saksan mallista riehaantuneet, unohtuu se tärkeä seikka, että Merkel haukkui itse asiassa väärää puuta. Vierastyöläiset eivät suinkaan ole olleet Saksan ongelmien takana, vaan se, kuinka työperustainen maahanmuutto - joka johti myös saksan kielen nopeaan oppimiseen - korvautui 80-luvulla kestämättömällä sosiaaliturva-apartheidilla, jonka palan painikkeeksi kannustettiin kaikkia Turkin ääriryhmiä muuttamaan Saksaan ja toimimaan Turkkia vastaan sieltä käsin.

Aikoinaan Luoteis-Euroopassa varoiteltiin köyhien espanjalaisten, portugalilaisten ja kreikkalaisten vyörystä, jos nämä vasta sotilasdiktatuureista vapautuneet makaroonimaat pääsisivät unioniin. Sitten kävikin, että eteläeurooppalaiset palasivat takaisin kotimaihinsa, jotka vaurastuivat nopeasti eurokuntoon. Puolalaisilla putkimiehilläkin meitä peloteltiin, ja suomalaisia pelotellaan yhä "balttilaisen" rikollisuuden vyöryllä Suomenlahden yli. Ja tietysti meitä pelotellaan yhä aina turkkilaisilla, vaikka varmin tapa lähettää sopeutumaton aines takaisin Turkkiin olisi ottaa maa pikaisesti EU:hun.

Ei maahanmuutto ole mikään ongelma. Maailman menestyneimmät taloudet ovat kaikki (no, Japania lukuun ottamatta) runsaan maahanmuuton maita, jotka vielä ovat kannustaneet maahanmuuttoa. Ongelma on se, jos maahanmuuttajia kannustetaan kestämättömillä tukijärjestelmillä toimettomuuteen, ghettoistumiseen ja olemaan opettelematta ympäröivän yhteiskunnan kieltä. Rikollisia eivät viisumien kiristämiset pysäytä, sillä ainakin järjestäytyneellä rikollisuudella on aina paperit kunnossa. Eivätkä mitkään muurit ja piikkilangat tule pitämään köyhien runsaan väestönkasvun maiden nuoria aikuisia poissa sieltä, missä on tarjolla joko työtä tai ilmaista rahaa (ei ole tulijoiden valinta vaan meidän, kumpaa meillä on tarjolla).

Niinpä maahanmuutto pitäisi päinvastoin vapauttaa - mutta jotta niin voitaisiin tehdä, on ajettava alas katteettoman sosiaaliturvan (lukuisina eri muotoina) raha-automaattijärjestelmä. Lisäksi kansan raivoa lauhduttaisi huomattavasti jos ne maahanmuuttajien joukossa pienenä vähemmistönä olevat ongelmatapaukset - taparikolliset ja väkivaltaan kiihottajat - voitaisiin karkottaa jo ennen Suomen passin antamista. Siihen olisi kyllä varaa. Muuten Euroopalla on edessä ankeat ajat islamofobien ja islamistien heitellessä kilvan öljyä toistensa liekkeihin.

Saksa on tehnyt korjausliikkeitä vasta tällä vuosikymmenellä. Suomi sen sijaan aikoo ilmeisesti ensin toistaa kaikki muiden jo tekemät virheet, ennen kuin samaan pakon edessä päädytään.

Kun Rooman valtakunta romahti kansanvaellusten vyöryssä, se ei ollut vaeltajien vika, vaan Rooman valtakunnan. Ja tuloksena oli se Eurooppa, jonka me nykyisin tunnemme. Ilman germaanien, vandaalien, slaavien ja muiden barbaarien vyörymistä etelään Euroopan painopiste ei ehkä koskaan olisi siirtynyt pohjoista kohti, puhumattakaan siitä, että Välimeren ja Lähi-idän vieraat kulttuuripiirteet, kuten kehittynyt maanviljelys, oikeusjärjestelmä ja kristinusko, valtasivat pohjoisen Itämeren rantoja myöten, Lallista ja kirveestä huolimatta.

Hiutaleet

Tänään illalla satoi taivaalta lumihiutaleita. Ne eivät toki jääneet maahan, mutta kuitenkin. Ensimmäinen tänä syksynä näkemäni lumi Helsingissä. Päivä on ollut yhtä hiljainen kuin edeltävät viikot hektisiä. Palasin Furstin pariin. Tammen sain luetuksi loppuun jo Sveitsissä viime lauantaina.

Editoin ja uudistan 18-19-vuotiaana kirjoittamaani romaania, ja se onkin hauskaa, koska kaikki juonenkäänteet tulevat nyt minulle uusina. Ei vain niin, että muisti on mennyt, vaan koska kirjoittaja, silloinen minä, oli niin erilainen ihminen kuin nykyinen. Samaan asiaan olen törmännyt muuallakin kohdatessani entisten aikojen tekstejäni. On kuin ne olisi kirjoittanut joku, joka on suhteellisen läheinen, muttei kuitenkaan sama ihminen kuin minä itse. Ajoittain on jopa kuin ne olisi kirjoittanut ventovieras - alan epäillä, tuliko tämä sana tai ajatus lainkaan itseltäni.

Koko viime viikon olen ennen kaikkea pyrkinyt sulkemaan kansioita, saamaan asioita loppuun, jotta voisin ensi kuussa aloittaa uuden projektin. Ihmiset keksivät koko ajan lisää, mitä minun pitäisi vielä sitä ennen tehdä, ja kasaavat siten asioita päälleni, ettei vain voisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Jotten myöskään saisi asioita suljettua, joku säntäilee koko ajan perässäni avaamassa jo siististi suljettuja kansioita; levittämässä kertaalleen sovittua levälleen.

Viikolla oli kaksi mielenkiintoista suljettua tapaamista. Toisessa juotiin paljon punaviiniä ja syötiin juustoa ja oliiveja. Oli myös oikeaa laatutequilaa. Isäntä oli kuulemma seuraavana aamuna krapulassa, mutta moni vieraista sen sijaan tikkoina puvut päällä hienosti onnistuneessa seminaarissa seuraavana aamuna. Kyseessä oli paras seminaari, jossa olen viime aikoina ollut. Puhujat olivat erinomaisia ja heille oli kerrankin annettu kunnolla aikaa, jotta ehtivät sanoa jotain merkittävää eivätkä vain hymistellä puolin toisin kiitoksia seminaarin järjestämisestä. Tilaisuudessa ei ollut lainkaan turhaa paskanpuhumista, mikä oli ilahduttavaa.

Perjantai-iltana pesin kuusi koneellista pyykkiä, joka oli kasautunut Libanoniin lähdöstä alkaen. Siitä tuli mieleeni, että kaapeissani on vieläkin libanonilaisia herkkuja: viikunahilloa, oliiveja, läbneä... Enemmän kuin ehdin itse syödä. Kuten tuoreiden ruokatarpeiden kohdalla aina, nytkin kannan koko ajan huolta siitä, menevätkö ne pilalle. Habibin isoäidin viikunahillon kanteen oli tullut hometta, vaikka niin ei kuulemma pitänyt käydä - jouduin laittamaan hillon pakkaseen.

Maailman täydellisin maa

Hiljattaisessa amerikkalaisessa tutkimuksessa tultiin siihen tulokseen, että Suomi on maailman paras maa. Tutkimus lienee monilta osin vääristynyt palvelemaan amerikkalaisia sisäpoliittisia tarpeita. En epäile, etteikö Suomi sijoittuisi johonkin 20 maan kärkeen muiden Pohjoismaiden joukkoon, mutta omalla asteikollani voitto menee kyllä Sveitsiin. Elintasossa ollaan selvästi Suomesta edellä, samoin yhteiskunnallisissa palveluissa, puhumattakaan taloudellisesta vapaudesta. Palkat ovat huomattavasti parempia kuin Suomessa, hinnat vain suunnilleen samaa luokkaa.

Sveitsi on todennäköisesti maailman demokraattisin maa, sillä demokratia ulottuu kaikille tasoille. Kantoneilla on omat lainsäädäntönsä ja demokraattiset elimensä. Keskushallitus on heikko verrattuna vahvaan paikallishallintoon. Sveitsi on vuoristomaa. Kansa on vuosisadat puolustanut vapauttaan kynsin, hampain, kirvein ja pyssyin. Niinpä Sveitsi onkin ainoa Euroopan maa, jolla on yhtä pitkä yhtäjaksoinen rauhan aika takanaan - ja todennäköisesti edessäänkin, koska Sveitsi on onnistunut ympäröimään itsensä kaikilta ilmansuunnilta maailman merkittävimmillä rauhanliitoilla, Euroopan unionilla ja Natolla, tarvitsematta itse liittyä niihin.

Sveitsissä yhdistyvät parhaat puolet konservatiivisesta ja liberaalista kulttuurista ja politiikasta, lainkuuliaisuus yhdistyy monimuotoisuuteen ja monikulttuurisuuteen, vapaus yhdistyy vahvaan oikeusvaltioon. Sveitsissä on neljä virallista kieltä, useita uskonnollisia ryhmiä, ja se on neljän historiallisen suurvallan ympäröimä. Saksa, Ranska, Itävalta ja Italia eivät aina olleet sellaisia demokraattisia pehmoja kuin nykyään, vaan yrittivät aktiivisesti liittää Sveitsin alueita omiin imperiumeihinsa. Sveitsiläiset pistivät hanttiin vietävästi ja hyvin kävi.

Sveitsi on oiva esimerkki siitä, kuinka puolueettomuuspolitiikka ja asevarustelu eivät kumpikaan voi tuoda valtiolle turvallisuutta yksinään, mutta yhdessä ne ovat varsin tehokas lääke. Yksinään kumpikin niistä olisi itse asiassa vain vahingollinen. Joka sveitsiläisellä on kotona ase. Kertausharjoituksissa käydään taajaan.

Kaikki toimii. Esimerkiksi Sveitsin joukkoliikenne: sadalla frangilla saa Halbtax-kortin ja sen jälkeen 50 frangilla päivälipun, jolla voi käyttää vapaasti kaikkia junia, busseja, laivoja ja ratikoita koko maassa. Lumivyöryt voivat joskus talvisin aiheuttaa viiden minuutin häiriöitä liikenneyhteyksiin, mutta muutoin jokainen Sveitsin kolkka on jokaisesta Sveitsin kolkasta käsin saavutettavissa päivän sisällä. Asuitpa siis missä tahansa vuoristomökissä, pääset vuorokauden sisällä mihin tahansa muualle Sveitsiin joukkoliikenneyhteyksiä käyttäen.

Genevessä oli koko viime viikon ajan vuoropäivin kesä ja syksy. Välillä aurinko paistoi, ihmiset joivat kaljaa terasseilla ja kulkivat kaupungilla teepaidoissa ja shortseissa. Välillä taas satoi ja oli koleaa. Perjantaina, kun konferenssirupeamani oli ohi, ostin päivälipun ja lähdin sillä itää kohti. Pysähdyin ensin Lausannessa, koska se oli suurin sveitsiläinen kaupunki, jossa en vielä ollut viettänyt junanvaihtoa pidempää aikaa elämässäni.

Kävelin kaupungin läpi alas aina järvenrantaan saakka ja suureksi mielipahakseni totesin, että akku oli loppu kamerastani ja laturi kotona Suomessa. Niinpä tästä edespäin en saanut kuvia Sveitsin-matkaltani ja ne lukijani, joilla on pääsy valokuva-arkistoon, joutuvat pettymään, että viikonlopun elämää suuremmat maisemat jäivät verkkokalvojeni kautta vain päänsisäisiin muistikuviini.

Lausannesta matkustin Freiburgiin ja Berniin, sitten illaksi Zürichiin, jossa pidimme pienimuotoiset raclette-kestit valkoviinin kera. Paikalla lisäkseni suomalainen pariskunta sekä Etiopian-aikainen amerikkalainen ystävätär. Samalla katseltiin hollantilaisten tuttujen raportteja sveitsiläisiltä suojelualueilta, miettien parasta lauantain päiväretkikohdetta. Sääennusteiden perusteella valinta kallistui Keski-Euroopan vanhimpaan kansallispuistoon, joka on nimeltään "Sveitsin kansallispuisto" (Parc Naziunal Svizzer), maan kaakkoisosissa, Graubündenin kantonissa. Vaihtoehtoinen kohde olisi ollut samassa kantonissa lännempänä sijaitseva Vals, mutta siellä oli lauantaina sateisempaa.

Kummatkin alueet ovat sitä vyöhykettä Sveitsissä, jossa puhutaan retoromaanin kieltä. Kyseessä on nykykielistä lähimpänä latinaa oleva romaaninen kieli, ääntämykseltään ja ortografialtaan usein hyvin lähellä romaniaa. Otimme Zürichistä junan kohti Churia, mutta jäimme pois jo Landquartissa, josta otimme jatkoyhteyden Sagliainsiin. Sieltä jatkoimme Zernezin kylään, josta otimme postiauton vuorille, kansallispuiston alueelle. Kansallispuistossa jättäydyimme postiautosta pysäkille P8, jota suositeltiin linnustollisesti mielenkiintoisimmaksi. Kyseinen pysäkki sijaitsee Stabelchodin ja Margunetin vuorten maastossa.

Heti astuessamme ulos meidät ympäröi mitä suurenmoisin linnunlaulun paljous. Maastoa hallitsi havumetsä, jonka vallitsevia lajeja olivat rinteen suunnasta ja kosteudesta riippuen mänty, kuusi tai lehtikuusi. Kaukaa katsoen toiset rinteet olivat tummanvihreitä, koska ne olivat mänty- ja kuusimetsien peitossa, kun taas toiset rinteet olivat kullankeltaisia, sillä senvärisiksi olivat lehtikuuset tässä vaiheessa jo muuttuneet. Laaksonpohjilla oli jonkin verran myös lehtipuustoa, lähinnä koivua ja leppää.

Yleisin lintulaji oli pikkukäpylintu. Niitä oli satapäisinä parvina liikkeellä, ja lauloivatkin valtoimenaan. Toiseksi yleisin lintulaji tuntui olevan kuusitiainen. Myös töyhtötiaisia ja yksittäisiä hömö- ja talitiaisia havaittiin. Kansallispuiston tyyppilaji, pähkinähakki, oli yleinen ja utelias. Saavuttaessa alppiniityille opaskirjamme lupasi, että vuorikirvinen olisi yleisin lintulaji, mutta näin ei suinkaan ollut - kirviset olivat selvästi jo lähteneet etelään. Myöskään alueen tyyppinisäkäs, alppimurmeli, ei näyttäytynyt, vaikka murmelien koloja oli kaikkialla. Ehkä ne olivat jo talviunilla.

Sen sijaan näimme sadoittain alppinaakkoja, jotka myös kärkkyivät metrin päässä aina kun pysähdyimme, josko meiltä putoaisia eväiden rippeitä. Vastakkaisilla rinteillä näkyi gemssejä. Alhaalla metsävyöhykkeellä neljä kohteliasta sveitsiläisnuorta (kaikkihan he ovat kohteliaita, Sveitsi kun on sivistysmaa) löysi ryhmän saksanhirviä aivan polun varrelta ja niitä pääsi muutaman metrin päähän. Myöhemmin illalla saimme Il Fuornin hotellin luona ihailla kahta suurta saksanhirviurosta aivan läheltä ja kuunnella niiden kiimaisia örinöitä, joita kantautui metsästä.

Stabelchodin ja Margunetin alpiinisilla vyöhykkeillä oli paitsi gemssejä ja alppinaakkoja, myös peippolintujen parvia, etenkin puurajalla, jossa sitruunahempot ja ruskourpiaiset liikkuivat suurina parvina matalissa vuorimännyissä ja kurujen kuusipusikoissa. Yksinäinen kulorastas oli kaiketi viimeinen; muuten rastaat olivat ilmeisesti jo muuttaneet. Yllämme parveili alppinaakkojen ja korppien lisäksi kaksi maakotkaa ja lopulta myös partakorppikotka, jota tänne oli tultu etsimään.

Tapasimme ryhmän sveitsiläisnuoria, jotka olivat nähneet alppivuohia, mutta me emme tällä kertaa onnistuneet niitä näkemään. Myös kanalinnut jäivät näkemättä: metsissä elää täällä pyitä, teeriä ja metsoja, paljakalla puolestaan kiirunoita ja kivikkopyitä. Pohjoiset kanalinnut ovat Keski-Euroopassa eksoottisia otuksia. Metso, teeri, pyy ja kiiruna ovat täällä jääkautisia reliktejä. Samoin palokärki ja pohjantikka. Me näimme vaelluksellamme vain käpytikan ja vihertikan.

Il Fuornissa söimme erittäin juustoisen aterian runsaan oluen ja rivellan kera ja lähdimme sitten pimeyden langettua pohjoista kohti Zürichiin. Zürichissä oli ilmeisesti jokin partypäivä, koska vähän ennen kaupunkia juna täyttyi humalaisista teineistä, mutta koska oltiin Sveitsissä, hekin käyttäytyivät mitä kohteliaimmin ja sivistyneimmin. Myös ne, jotka olivat hazaroita ja uiguureja. Muistin muuan aiemman Sveitsin-matkani, jolloin kävimme Wilhelm Tellin (linkki) kotikaupungissa Altdorfissa ja ylitimme alpit Klausenpassin kohdalta.

Sain luettua loppuun Eric Tammen kirjan Mannerheimin matkasta Keski-Aasiaan ja Kiinaan, ja suosittelen kirjaa kaikille lukijoille. Mielestäni kyseessä on yksi mielenkiintoisimmista hiljattain julkaistuista helppolukuisista Kiina-kirjoista. Mannerheimista kirja tuo esiin aika vähän täysin uutta, mutta se tuo esiin Suomessa sivuosaan jätettyjä ulottuvuuksia Mannerheimin urasta tiedustelumiehenä ja valkoisen Venäjän puolustajana polsu-uhkaa vastaan. Kiinan yhteiskunnan, politiikan, rajamaiden kolonisaation ja ympäristön tilan analyyseissä kirja on terävä ja erinomainen; on hämmästyttävää, kuinka paljon paralleeleja löytyy 1900-luvun alun Qing-dynastian ja nykytilanteen väliltä.

Sunnuntaina perehdyin Zürichin kaupunkiin. Kävimme vanhassakaupungissa ja kummassakin Limmatin molemmin puolin sijaitsevista tuomiokirkoista, Grossmünsterissä ja Fraumünsterissä. Söimme juustopiirakkaa ja kuumia kastanjoita. Otimme laivan Züriseelle ja menimme sillä yhteen lähimmistä satamista. Kävimme myös Züribergillä, palaten sieltä Oerlikoniin.

Syksy saa

Syksy on saapunut Sveitsiinkin. Ehdin olla välillä runsaan viikon Suomessa, kunnes tulin taas takaisin Sveitsiin. Lauantaina lensin Zürichiin, tapasin siellä asuvan jyväskyläläisen ystäväperheen ja kuulin, että Zürichin alueella elää yli 4000 suomalaista, Geneven alueella yli 2000. Melkoisia määriä!

Tämä tuli havainnollisesti todetuksi Zürichin Sihlin rannalla sijaitsevassa meksikolaisessa baarissa nimeltä El Local, jossa oli lauantai-iltana Suomi-bileet. Katosta roikkui iso luuranko ja seinillä oli kuvia meksikolaisista menoista, Che Guevarasta ja kas kummaa myös kaksi isoa kuvaa Panjshirin leijonasta, afgaanien legendaarisesta vapaustaistelijasta Ahmad Shah Masudista, mutta musiikki oli vanhoja Suomi-popin klassikoita Dannystä, Tshingis-kaanista ja Dingosta alkaen aina viime vuosien uudempiin hitteihin. Baaritiskiltä sai Karhua, Koffia ja salmiakkikossua. Tätä ennen otettiin pohjia Euroopan vanhimmassa kasvisruokaravintolassa Hiltlissä.

Sunnuntaina matkustimme junalla syvälle Uriin, Zugin, Arth-Goldaun, Schwyzin ja Brunnenin kautta Göscheneniin, jossa pysähdyttiin ja siirryttiin sitten Andermattiin. Göschenenin ja Andermattin välillä iäkäs pariskunta näytti paikan, jonka ryssät olivat vallanneet Napoleonin sotien aikana yrittäessään jälleen kerran Euroopan valloitusta, ja suosittelivat meitä sitten menemään pieneen Hospentalin kylään.

Vuorilla oli jo tullut syksy. Lepät ja koivut alkoivat vaihtaa ruskan väreihin; tuuli ja välillä sataa tihutti. Lehtikuuset viheriöivät vielä. Suurin osa hyönteissyöjälinnuista on jo muuttanut, mitä nyt mustaleppälinnut lauloivat itsepintaisesti ja siellä täällä oli vielä tiltaltteja, vuoristopuroissa virtavästäräkkejä.

Hospental osoittautui mukulakivetyksi idylliseksi kyläksi, jossa oli Suvorovin entinen komentokeskus, majataloja, useampia vanhoja kirkkoja sekä keskiaikainen vartiotorni. Teimme alppikävelyn, näimme alpiinisia niittyjä ja lehmiä. Lehmät kuulemma hiljan talloivat ja raatelivat alueensa halki luvatta kulkeneen miehen. Vuorilla oli ruskourpiaisia ja tuulihaukka. Ylitimme rotkossa olevan joen rautatiesiltaa pitkin ja palasimme vuoren toista puolta kylään. Söimme gulassia majatalossa, joka oli vartioinut rinkkojamme vaelluksemme ajan.

Matkalla Hospentalista Brigiin on myös pikkukaupunki nimeltä Bitsch, joka herättänee hilpeyttä englannin taitajissa. Brig on rautateiden risteymäpaikka, jossa tieni erosivat toveristani, joka palasi Zürichiin. Minä puolestani matkusin Genevejärven rannalle Montreux'hön, jossa Mannerheim eli viimeiset elinvuotensa. Teemaan soveltuvasti luin matkalla Eric Tammen kirjaa Mannerheimin Aasian-matkasta. Olen edennyt kirjassa jo Hohhotiin asti ja minulle on selvinnyt sekä Mannerheimista että Tammesta asioita, joista en aiemmin ollut ainakaan kovin tietoinen. Kirja on kuitenkin erinomaisesti kirjoitettu ja siinä on useita eri tasoja, mikä on harvinaista matkakuvauksille ja vielä harvinaisempaa tietokirjoille.

Montreux on Genevestä katsoen vastakkaisella puolella Lac Lémania eli makkaranmuotoista pitkulaista Genevejärveä. Lausanne on näiden välissä järven pohjoisrannalla. Montreux sijaitsee varsin jyrkällä rinteellä; jokainen samansuuntainen järvenmyötäinen katu on astetta ylempänä ja näitä erottavat toisistaan portaat. Rautatieasema on kolmannella asteella järveltä ylös.

Sunnuntai-illan koittaessa Montreux'ssä oli aika hiljaista. Rantatiellä hengaili lähinnä neekereitä, arabeja, romanialaisia ja ibeerisiä kansoja. Suurin osa paikoista oli kiinni. Omituisissa paikoissa kulki kameroiden kanssa suurina seurueina kiinalaisia. Ohi huristeli avoauto täynnä rikkaita teinejä - kuin Beirutissa ikään, poppi täysillä ja tuulettaen. Sitten oli taas aivan hiljaista.

Harvoja auki olevia paikkoja oli rantabulevardin varressa sijaitseva kahvila ja baari nimeltä Mayflower House, joka oli tupaten täynnä nuorta väkeä. Ohi kulki amerikkalaisia teinityttöjä Euroopan-matkallaan. Sijoituin oluineni ja espressoineni pöytään, jossa oikeanpuoleisessa naapuripöydässäni neljä venäjää puhuvaa parikymppistä tyttöä katseli innokkaasti läppäriltä jostain bileistä otettuja kuvia ja aika ajoin pöydästä kantautui painokas bljad. Vasemmalla puolellani olevassa pöydässä puolestaan kolme ranskankielistä poikaa, iältään ehkä 18, ainakin yhden juuret Välimeren etelärannikolla, kehuskeli toisilleen kokemuksillaan venäläistyttöjen kanssa, nauraen joillekin näiltä oppimilleen venäjänkielisille sanoille, jotka olivat varsin nolostuttavia. Pöytäseurueet eivät (onneksi) kuulleet toisiaan, mutta minä kuulin molemmissa pöydissä käytävät keskustelut.

Genevessä oli välillä sateista ja koleaa, sitten taas aurinkoista ja terassikelejä. Asun jälleen Pâquis'ssa, kuten tavaksi on tullut. Kävin parin suomalaisen kanssa galitsialaisessa ravintolassa ja tänään irlantilaisten kanssa portugalilaisessa. Hyvää ruokaa ja viiniä, eikä liian kallista kuten Geneven keskeisemmillä alueilla. Viime käynnillä törmäsin tiibetiläisiin, kashmirilaisiin ja pakistanilaisiin feministeihin. Tällä kertaa mielenosoittajat ovat kadonneet vakioaukioiltaan, mutta eksyin sentään libanonilaiseen, eritrealaiseen ja senegalilaiseen paikkaan ja olen kuullut esitelmiä Palestiinasta, Darfurista ja Länsi-Saharasta.

Muista tutkimusmatkoista

Olen Genevessä, söin ankeriassushia ja otin valokuvia veneistä, lokeista ja muusta Lac Lémanin rannoilla. Genevessä on vielä aivan kesäistä. Luen kanadanvirolaisen matkakirjailijan Eric Tammen erinomaista uutta teosta The Horse that Leaps through Clouds, joka kertoo Mannerheimin ratsastusmatkasta halki Aasian vuosina 1906-1908 sekä Tammen omasta matkasta samoihin paikkoihin sata vuotta myöhemmin. Kirjaa saa toistaiseksi vasta Kanadan Amazonin kautta, mutta tullessaan levitykseen Yhdysvalloissa ja Britanniassa se päätynee suomalaisiinkin kirjakauppoihin.

Kaksi viikkoa sitten palatessani Libanonista toin habibin mukaan kahden viikon lomamatkalle Suomeen. Viime aikoina Libanonissa ei ole ollut kovin mukavaa kanta-asukkaan näkökulmasta ja seuraavan sodan pilvet tiivistyvät taivaalla jatkuvasti. Hessut riehuvat, Iran ja Syyria kiihdyttävät salahankkeitaan ja Israel varustautuu pohjoiseen suuntautuvaan ryntäykseen. Kärsijöiksi joutuvat taas libanonilaiset ja ehkä siinä sivussa jälleen palestiinalaisetkin.

Suomessa on kuuleman mukaan ollut legendaarisen hyvä sienisato. Viime viikkoina olenkin saanut eri ystävien kodeissa toinen toistaan parempia gurmeeaterioita, milloin Kalliossa, milloin Lauttasaaressa, Puotilassa ja Kruununhaassa - suurkiitokset kaikille, jotka näihin rupeamiin osallistuivat, pitkään aikaan ei ole ollutkaan yhtä hyviä kestejä niin paljon peräkkäin. Helsingin ravintoloitakin tuli pitkästä aikaa testattua erityisen intensiivisesti, mistä langennee isohko luottokorttilasku.

Vein habibin lisäksi kahdelle ekskursiolle Helsingin ulkopuolelle. Koska Turussa ja Tallinnassa on jo käyty edellisillä vierailuillaan, tällä kertaa kohteiksi valikoituivat Porvoo ja Tukholma. Porvoossa tutustuimme vanhaankaupunkiin, ostimme suklaatehtaiden myymälöistä ja Alkosta eväitä ja joimme australialaisia punaviinejä Porvoonjoen rantapenkalla. Päivä oli aurinkoinen ja mukava. Sateet alkoivat vasta sen jälkeen. Tukholmassa syötiin myös, mutta juotiin vain muutama olut, koska ei tehnyt laivamatkan jälkeen mieli enempää.

Genevejärvellä kelluu tavanomaisia vesilintuja ja naurulokit ovat jo talvipuvussa. Kesä oli kuuma ja meni kauhean nopeasti. Talvesta tulee silti mielenkiintoinen, koska olen aloittamassa aivan uuden projektin.

Tutkimusmatkalla Libanonin vuorilla

Yli kuukausi on vierähtänyt ilman blogikirjoituksia, koska ylimääräiseen kirjoitteluun ei ole oikein jäänyt aikaa. Olin ensin kaksi viikkoa Libanonissa, jossa osallistuin tieteelliseen tutkimusretkikuntaan. Sitten libanonilainen ystäväni oli kaksi viikkoa Suomessa kylässä, mikä taas oli kaikkea muuta kuin tieteellistä mutta yhtä kaikki retkeilyä Helsingissä, Porvoossa ja Tukholmassa.

Minulla oli erinäisiä syitä mennä Libanoniin joka tapauksessa. Olin myös onnistunut vuosien varrella ylistämään maata serkulleni, joka on hyönteisiin erikoistunut biologi, ja hän oli vakuuttunut, että Libanon tarjoaisi sopivaa jatkoa hänen Lesboksella, Sardiniassa ja Marokon Atlasvuorilla tekemilleen tutkimuksille. Minulle tämä tutkimusmatka tietysti tarjosi erinomaisen tekosyyn ja kulujenvähennyskeinon päästä taas tutustumaan joukkoon Libanonin hienoimpia luontoalueita. Siinä sivussa tapasin paljon vanhoja tuttuja.

Air Baltic on nykyisin ylivoimaisesti edullisin yhteys joka puolelle kaakon suuntaan, niin myös Beirutiin. Matkoihin saa mukavasti myös yhdistettyä kustannuksitta päivän Riiassa, koska eurooppalaiset lennot Beirutiin saapuvat jostain syystä aina keskellä yötä. Ehkä se on perua sisällissodan ajalta, jolloin koneisiin oli vaikeampi osua yöllä.

Saapuessani serkkuineni Beirutiin habibi oli siellä vastassa ja vei meidät suoraa päätä Burj Hammudiin syömään shawarmaa. Sitten jatkoimme Byblokseen tutustumaan lukuisaan joukkoon baareja. Libanonin rannikolla oli saapuessamme yli 40 astetta, lähtiessämme kahta viikkoa myöhemmin vielä 33 astetta. Sillä välin Suomessa oli alkanut syksy ja oli kaikin puolin koleaa ja ikävää. Siemailimme Almazaa ja cocktaileja Bybloksen trooppisessa yössä ja vähäpukeiset libanonilaisneitoset keikuttivat takapuoliaan.

Aamuyöllä habibi vei meidät vanhempiensa talolle Kouran läänin Beshmezzinin kylään. Katselimme tutulla parvekkeella auringonnousua, jonka myötä priiniat ja bulbulit pääsivät ääneen. Niin myös haulikonpauke, joka on tehnyt Libanonista yhdessä Maltan ja Kyproksen kanssa mustan aukon Välimeren lintumaailmaan. Miljoonia pohjoiseurooppalaisia muuttolintuja paukutellaan turhan päiten hengiltä joka kevät ja syksy, ja siinä välissä ammutaan paikallislinnustoa. Ainoat, joiden kantoja tämä niin kutsuttu metsästys ei ole romahduttanut, ovat varpusen, pulun, palmukyyhkyn, priinian ja arabianbulbulin kaltaiset lajit, koska ne elävät niin lähellä ihmistä, että ampuminen tuhoaisi liikaa ikkunoita, omaisuutta ja ihmishenkiä.

Kourassa pitopöydät notkuivat jälleen yltäkylläisinä. Sen päivän illalla saimme kuitenkin hilatuiksi itsemme tutkimusretken ensimmäiselle tutkimusalueelle, Tannourinen alueen Balu'an luolille, joiden yläpuolisilla tammea kasvavilla rinteillä vietimme yön tyhjentäen muutaman Kefrayan ja Kaan punaviinipullon ja laatikon olutta. Vuorilla retkeillyt neljän hengen porukka bybloslaisia liittyi joskus puolenyön jälkeen seuraamme.

Seuraavana iltana minä lähdin habibin kanssa Beirutiin, jossa odotti paljon tapaamisia baareissa ja yksityisbileitä. Serkkuni jäi tekemään tutkimuksia Beshmezziniin, jossa hän oli astua sarvikyyn päälle. Päivää myöhemmin tutustuimme puolestaan muutamaan niittyyn ja oliivilehtoon Bzizan kylän liepeillä Kourassa.

Tätä seurasi puolestaan tutkimusretken korkein vaihe Libanonin korkeimman vuoren Qornet as-Sawdan kupeessa, Bsharrén ja al-Arzin yläpuolella. Vuorella oli yöllä kylmä. Tunturikiuruja ja kivitaskuja pyöri paljakalla. Taas tyhjeni kasa punaviinipulloja yön aikana.

Seuraavaksi koitti hieman lomailua Beirutissa ennen kuin haimme Jouniésta koordinaatit seuraavaan kohteeseemme, Jebel Musan alueelle, jonka yllä aikoinaan katselin mehiläishaukkojen massamuuttoa viimeisenä päivänäni Libanonissa silloin, kun olin muuttamassa maasta pois.

Ajoimme ensin luonnonkaunista Aabrahaminjoen rotkoa (Wadi Nahr Ibrahim) pitkin ja nousimme lopulta serpentiinitietä pitkin Yahshushin kylään, jossa tapasimme metsänvartija Khalidin. Menimme hänen kanssaan Mar Geryesin raunioituneelle luostarille, jonka ympäristö muodosti ensimmäisen tutkimusalueemme Jebel Musalla. Mehiläishaukkoja lipui jonkin verran yli ja pienten palearktisten hyönteissyöjälintujen, varsinkin sylviakerttujen, muutto oli vauhdissa.

Seuraavana päivänä kävin noutamassa Beirutin lentokentältä uuden jäsenen retkikuntaan; hän korvasi habibin, jolla oli sosiaalisia velvoitteita sisarensa tultua lomanviettoon Dubaista. Palatessani Yahshushiin löysin serkkuni täydestä työn touhusta huoltoaseman ravintolasta ja Khalid vei meidät kotitaloonsa illalliselle. Hänen isänsä terotti mieliimme, että libanonin kieli ei ole arabiaa eivätkä libanonilaiset arabeja vaan foinikialaisia.

Illaksi saavuimme Mar Eliaksen kylään vuoren toiselle puolelle. Lehtopöllö huhuili sinä yönä ja aamulla kalliotamaanit, nuo jyrkänteiden kaakkurit, kiljuivat erikoisesti yllemme kohoavilta kalliopaasilta. Kyläläiset kävivät pariin otteeseen ihmettelemässä, että emmekö tarvitse lisää kahvia tai tuoreita maalaisia vihanneksia. Viinit ja oluet meillä tietysti oli valmiiksi ladattuina autoon. Aamulla laakson puista löytyivät lähes kaikki muutolla olevat kerttulajit.

Kun Jebel Musan löydöistä oli sitten käyty raportoimassa vuorta suojelevan säätiön toimistoon Jouniéen ja järjestön presidentti oli soittanut innostuneen kiitossoiton merkittävästä tieteellisestä työstämme, palasimme taas vaihteeksi Fanariin ja Beirutiin, ennen kuin etenisimme kristillisiltä pohjoisilta vuorilta uudelle alueelle, druusien kansoittamille Shufvuorille Beirutista etelään ja Sidonista itään.

Shufvuorilla tapasimme kontaktimme Ma'assir ash-Shufin kylässä ja nousimme sitten ylös seetrimetsään. Vasta tässä vaiheessa matkaa löysimme ensimmäisen skorpionimme. Metsänvartijan mukanaan tuomat nuoret assistentit innostuivat skorpionista suunnattomasti ja halusivat viettää aikaa yöhön saakka kanssamme ihmeellisiin niveljalkaisiin tutustuen. Yössä huuteli taas lehtopöllö ja yksi nähtiinkin matkalla vuorelle.

Majoituimme mukavasti Ma'assirin majataloon, jossa meillä oli oma huoneisto ja terassi. Sen sijaan keskusaukion kahvila, joka ainakin ramadanin aikaan oli ilmeisesti myös kylän ainoa alkoholituotteiden myyjä (majatalon lisäksi) kiskoi törkeitä ylihintoja. Muutoin druusit kohtelivat meitä yhtä hyvin kuin pohjoisen kristitytkin.

Seuraavana iltana ylitimme Shufvuoret Bekaan laakson puoleisille rinteille ja teimme tutkimustamme Kefrayan yläpuolisilla vuorilla, harjanteen itäpuolella. Siellä vastaan tuli muun muassa kettu sekä tsiitsittäviä kalliovarpusia. Sen jälkeen taas alhaalla Bekaan laaksossa, Aammiqin soilla, jotka muodostavat Libanonin tärkeimmän kosteikkoalueen.

Aammiqin soilla kuhisi myös yöaikaan. Valoihimme kopsahteli yöllä valtavia sukeltajia, jättivedensuosijoita ja joku tamminkaisen näköinen mammuttikuoriainen. Maastossa loikki kaniineja ja sosiaalimyyriä. Aamulla lintukierroksella löytyi kosteikoilta smyrnankalastaja, sitruunavästäräkki ja punapyrstölepinkäinen. Kaksi viimeksimainittua ovat Libanonissa rariteetteja. Syyriassa lienee ollut vielä kuivempaa kuin Libanonissa (jossa Aammiq oli melkein kuivana), koska mainitut itäiset lajit ovat tulleet Afrikkaan matkatessaan näin kauas länteen.

Tavanomaisia sorsia, liejukanoja, nokikanoja, luhtakanoja ja pikku-uikkuja oli kerääntyneinä runsasvetisimpiin osiin kosteikkoa, muutamia jalo- ja silkkihaikaroita näkyi, samoin yksi ruskosuohaukka, pikkukiljukotka ja muutama mehiläishaukka. Suokilpikonnia oli rannoilla suurina laumoina eivätkä ne päivää paistatellessaan aina edes heti solahtaneet veteen meidät nähdessään.

Tutkimusmatkan lähestyessä loppuaan ajoimme Aammiqista Bekaan laaksoa pitkin pohjoiseen, pysähdyimme tankkaamaan Ksaran viinitilalle ja pällistelimme hetken Baalbekin raunioita. Sitten ajoimme vuorten yli Bsharréen ja edelleen Kouraan. Habibi ilmaantui sinne ja lähdimme sitten yövyttyämme viimeiseksi iltapäiväksi ja illaksi Beirutiin.

Paluumatkalle Suomeen otimme habibin mukaan. Riikaan saavuimme aamulla ja vietimme siellä päivän, joka alkoi suoraan avajaisiaan viettävästä yökerhosta. Joimme sitten varsin paljon kahvia. Suomeen tultiin illalla.