On sunnuntai ja olen kävellyt tänään kilometrikaupalla. Suomen hiljaisuuteen alkaa vähitellen tottua ja minua miellyttää se anonyymius, joka täällä kävelemiseen ja asioimiseen liittyy. Kukaan ei kiinnitä huomiota, ei kysele. En poikkea ulkoisesti alkuasukkaista.
Olen nähnyt lisää muuttolintuja: punarinta, kivitasku, pajulintu, mustapääkerttu, haarapääsky. Viimeksi mainitut ovat jo selviä kesän merkkejä, vaikkei yksi pääsky vielä kesää teekään. Lahdenpoukaman rannassa näin myös rantasipejä, punajalka- ja valkovikloja, kalatiiroja ja kimeästi kirkuvia meriharakoita. Monissa pajuissa ja joissain koivuissa on jo hiirenkorvia.
Pienen puron ylittävällä sillalla pysähdyin tuijottamaan ajatuksissani lahdelle ja panin merkille, että kävelypolulta tullut vanhahko mies otti minusta valokuvia. Rekisteröin sen. Vähän myöhemmin olin ostanut elintarvikekioskilta krouvin nurkalta kahvin ja afrikkalaisen lintupatsaan (jonka voin antaa tuliaisena varmuuden vuoksi jollekin, jolle olen unohtanut tuoda jotain Etiopiasta, mutta joka jotain odottaisi). Eikös sama mies kameran kanssa ilmaantunut kioskiin perässäni. Yritän muistuttaa yliaktiiviselle alitajunnalleni, että Suomessa se ei välttämättä tarkoita, että minua seurataan.
Helsingin laidoilla on loputtomiin hiljaisia mummojen ja lapsiperheiden suosimia lähiöitä, joissa on joko pieninä ryhminä identtisiä kerrostaloja tai sitten golfkenttää muistuttavilla vihreillä nurmilla ryhmiä identtisiä kaksikerrosrivitaloja. Siellä täällä on kioski, lähikapakka tai peräti kauppa, mutta ruokapaikkoja on hyvin vaikea löytää. Kohdalleni sattui lopulta yksi.
Olin ainoa asiakas. "Talon punaviini" oli erinomaista, samoin ruoka. Harmi, että hinnat Suomessa ovat niin korkeita, ettei lähiravintoloissa käydä, eivätkä ne siksi tunnu kannattavan. Tarjoilijatar oli muuttanut alueelle jostain määrittelemättömästä pohjoisesta. Sain häneltä käyttökelpoista tietoa alueen asuntomarkkinoista, putkiremonttitilanteesta ja julkisesta liikenteestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti