Kuollutmeri

Olen takaisin Jordanian puolella, Kuolleenmeren rannalla, yhdessä syvällä merenpinnan alapuolella sijaitsevan suolajärven koillispuolen monista hotelliresorteista. Ikävä kyllä onnistuin Palestiinassa hankkimaan flunssan, joka varmaankin johtui liian hyvistä ilmastoinneista joka puolella, ellei sitten ole kavala siionistinen salajuoni. Olen nyt vetäytynyt loputtomasta kokousrupeamasta aikaisin hotellihuoneeseeni saatuani turistikohteen päivystävältä hoitajattarelta kasan lääkkeitä.

Pillerien kanssa juon teetä ja katselen ikkunasta kuinka sadat tuhannet linnut kerääntyvät resortin vehreiden puutarhojen puihin ja pensaisiin, jotka ilmeisesti palvelevat yöpymispaikkana linnuille laajalta alueelta tätä muuten karua maisemaa. Suurin osa yöpuulle tulijoista on yleisiä lajeja: varpusia, palmukyyhkyjä, kottaraisia. Mutta ehdin jo nähdä puutarhoissa useita isopurppuramedestäjiä ja arabianbulbuleja sekä jonkin verran talvehtivia pikkulintuja kuten mustapäätaskuja ja punarintoja.

Edelliset kaksi yötä asuin yhdessä Itä-Jerusalemin legendaarisimmista paikoista, hotellissa, joka sijaitsee vanhassa osmanilaisen paššan palatsissa. Suuri määrä nimekkäitä kirjailijoita ja taiteilijoita, tunnetuista poliitikoista ja lehtimiehistä puhumattakaan on näemmä asunut samassa paikassa.

Vaikka käyntini Jerusalemissa ja miehitetyssä Palestiinassa olikin tällä kertaa vain kahden päivän pituinen, se oli muussakin mielessä merkillinen verrattuna edelliseen matkaani kyseiseen maahan, joka matka tapahtui tammikuussa 2002. Matkustin silloin ystäväni kanssa sekä varsinaista Israelia pitkin - Eilatista Tel Aviviin ja Länsi-Jerusalemiin - että Länsirannalla Itä-Jerusalemissa, Betlehemissä ja Hebronissa. Silloinkin ristiriidat toki vaikuttivat mieleen. Näimme Jerusalemissa kaikkien kolmen uskonnon pyhiä paikkoja. Jerusalemin vanhassakaupungissa jokainen senttimetri on kyllästetty uskontojemme historialla.

Betlehemissä vierailimme Jeesuksen syntymäpaikalle rakennetussa kirkossa, jossa olimme ainoat turistit, vain vähän ennen kuin palestiinalaisryhmä linnoittautui sinne pitkäksi aikaa. Hebroniin menimme taksilla, huolimatta siitä, että juutalaiset varoittivat menemästä koko kaupunkiin, koska siellähän asuu vain terroristeja ja kurkunleikkaajia. Olimme siellä aikamme, mutta kun halusimme takaisin Jerusalemiin, tiesulut olivat menneet kiinni eikä sieltä enää päässyt minnekään. Meille kuitenkin kerrottiin, että viereisestä Qiryat Arban siirtokunnasta menee koko ajan lähiöbusseja Jerusalemiin, ja siirtokuntalaisten bussit tietysti saavat kulkea aina esteettä. Palestiinalaiset varoittelivat menemästä Qiryat Arbaan, koska siellä asuu vain hulluja, jotka ampuvat jos tulemme lähelle.

Varoituksista huolimatta kävelimme absurdin ei-kenenkään-maan halki Hebronista, jonne kiviä heittelevät pikkupojat jäivät taakse, ja tulimme Qiryat Arban portille, jossa oli mustiin pukeutuneita lettipäisiä ja risupartaisia ortodoksijuutalaisia rynkkyjen kanssa. He osasivat vain venäjää, mutta päästivät meidät silti siirtokunnan bussipysäkille. Siellä tapasimme ryhmän israelilaisia sotilaita, jotka olivat täysin kypsyneitä siirtokuntalaisiin ja siihen, että joutuivat päivittäin kivisateeseen ja usein pahempaankin vain siksi, että äärijuutalaiset siirtokuntalaiset haluavat väkisin ja hampaisiin asti aseissa tunkeutua asumaan yhä syvemmälle palestiinalaisten alueille. Sitten bussi tuli ja matkustimme kovin absurdisti halki sodattoman sotatantereen siirtokunnasta takaisin Jerusalemiin.

Silloin melkein kahdeksan vuotta sitten päässä liikkuvat tunteet olivat kuitenkin olennaisesti erilaisia kuin nyt. Silloin olin ulkopuolinen: näin koko konfliktin älyttömyyden ja sen käytännön seuraukset, jotka sittemmin ovat moninkertaisesti pahentuneet, kun eristysmuuri on rakennettu ja suuria määriä lisää maata ja kaupunginosia vallattu laittomasti palestiinalaisilta asukkailtaan. Toki silloinkin näimme paljon epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä, mutta sitä katseli kuitenkin ulkopuolisen matkailijan näkökulmasta.

Asiat ovat muuttuneet. Olen asunut kolme vuotta Lähi-idässä ja ehkä noin viidennes lähimmistä ystävistäni on arabeja. Nyt Israelia ja Palestiinaa katselee hyvin toisenlaisilla tunteilla, sillä joka hetki tuntee ja ymmärtää, kuinka arabi asiat tuntisi ja ymmärtäisi. On ahdistavaa kävellä omilla kaduillaan ja omilla maillaan samalla kun kaikki säännöt, kiellot ja absurdi byrokratia ovat miehittäjän sanelemia ja palvelevat vain pyrkimyksiä vallata lisää maata, tuhota lisää alkuperäisten asukkaiden taloja tai vallata satoja vuosia vanhoja sukutaloja. On ahdistavaa nähdä kuinka samainen miehittäjä tuhoaa koteja, häätää perheitä ja rakentaa tilalle rumia neuvostoliittolaisen näköisiä betonikolosseja.

Kaikki maat on myllätty, ikivanhat oliivipuut on revitty juuriltaan puskutraktorein ja tilalla on loputtomiin uusia teitä, maavalleja, piikkilankoja ja betonimuureja. Moni hihhuloiva baptisti, afrikkalainen pyhiinvaeltaja ja amerikkalainen turisti voi toki vierailla Israelissa näkemättä koskaan tätä todellisuutta, vaan ainoastaan raamatullisia paikkoja ja hiljattain rakennettua keinotodellisuutta, jossa toki nostalgioidaan jotain tuhansien vuosien takaista. Mutta kun asioita katsoo toiselta puolen piikkilankoja, Israel on kaikkea muuta kuin raamatullinen. Se on muovia ja kitšiä, keinotekoinen luomus, joka on rakennettu puskutraktorein toisten ihmisten maalle. Se on hampaisiin asti militarisoitu kolonia, jonka on pakko sulkea pois mielestään Lähi-idän todellisuus, koska muutenhan myytit murtuisivat.

Alueen kristityt puhuvat arabiaa - suurin osa niistäkin, jotka jäljittävät juurensa Bysanttiin tai Armeniaan. Kristillinen Jerusalem jyrätään marginaaliin muovin ja betonin tieltä siinä missä islamilainenkin. Tilalle tulee jotain, mikä näyttää enemmän ateistiselta reaalisosialismilta ja muistuttaa fasistista ja kommunistista arkkitehtuuria eikä suinkaan vanhaa juutalaista historiaa. Mitä Johanneksen ilmestys kertoikaan Jerusalemin joutumisesta antikristuksen joukkojen käsiin?

Miltä suomalaisista tuntuisi jos he näkisivät tämän kaiken tapahtuvan Karjalassa mutta siten, että suomalaiset olisivat jääneet sinne rajan taakse loukkuun, ja ne jotka olisivat paenneet muuhun Suomeen, olisivat jääneet limbotilaan pakolaisleireille, loputtoman konfliktin työvälineiksi? Karjalaan jääneet suomalaiset joutuisivat elämään joka päivä nöyryytettyinä, venäläismiehittäjien ehdoilla, syrjittyinä toisen luokan kansalaisina. Kuten esimerkiksi virolaiset neuvostomiehityksen aikana ja tšetšeenit yhä tänä päivänä. Evakuoimalla miehitetyn Karjalan asukkaat, asuttamalla heidät pitkin jäljelle jäänyttä Suomea ja tekemällä heistä täysivaltaisia kansalaisia Suomi menetti Karjalan todennäköisesti lopullisesti, mutta vastikkeeksi evakot jälkeläisineen saivat tulevaisuuden, normaalin elämän suomalaisina. Jos Suomi olisi tehnyt kuten Israelin naapurimaat tekivät palestiinalaispakolaisille, karjalaiset jälkeläisineen viruisivat edelleen pakolaisleireillä pitkin Suomea ja keskittyisivät suremaan menetettyä kotimaata.

Joskus aikanaan palestiinalaiset olisi voitu asuttaa toisiin arabimaihin ja heistä olisi tullut täysivaltaisia jordanialaisia, libanonilaisia ja syyrialaisia. Mustaa syyskuuta ja Libanonin sisällissotaa ei olisi ehkä koskaan tullut. Mutta nykyisin niin ei tietenkään voi enää tehdä, sillä sukupolvien ajan palestiinalaisesta kansallisesta identiteetistä on jo tullut tosiasia, jota ei voi hallinnollisilla päätöksillä muuttaa. Israelilaisia ja palestiinalaisia yhdistää katteeton toiveajattelu, että jos konfliktia ja kiusantekoa vain jatketaan riittävän kauan niin toinen osapuoli katoaa itsestään jäljettömiin. Niinhän ei tietenkään tapahdu: väki sen kuin lisääntyy.

Palestiina on mieltä häiritsevä asiaintila. Mikään ratkaisu ei tunnu olevan mahdollinen. Nykyiset sukupolvet ovat jo syntyneet ja kasvaneet uusiin todellisuuksiin, jotka kerran luotiin. Vanha Jerusalem on yhä siellä, jakautuneena muslimien, kristittyjen, armenialaisten ja juutalaisten kortteleihin, mutta maailma, jota se edusti, on nyt turistien pällistelemää nostalgiaa; sen sosiaalisen todellisuuden on Israelin ja palestiinalaisten konflikti tuhonnut.

Kävin myös Ramallahissa, palestiinalaishallinnon nykyisessä pääkaupungissa. Se on vaurastunut viime aikoina kaikkien apuvirtojen myötä ja valitettavasti myös Itä-Jerusalemin kustannuksella, kun palestiinalaisten vauraimmat luokat on ajettu Jerusalemista Länsirannalle, josta he eivät pääse Jerusalemiin muutoin kuin erityisluvilla ja silloinkin lähinnä vain terveydellisistä syistä.

Palestiinalaisten omat rivit ovat yhä pahemmin hajalla. Hamas teki vallankaappauksensa Gazassa vuonna 2007 ja on siitä lähtien vahvistunut, pyrkien samanlaiseen asemaan kuin Hizbullah Libanonissa. Israel on saartotoimillaan ja viime joulu-tammikuiden sodalla auttanut Hamasia suuresti. Gazan kaistaleen elinkeinoelämä on tuhottu, 98 % yksityisistä yrityksistä on sulkenut ovensa. Gaza on ajettu riippuvaiseksi kansainvälisestä sosiaaliavusta ja Hamasista, joka on ottanut hallintaansa salakuljetuksen valvonnan ja verottamisen. Gaza on nyt Hamasmaata, Länsiranta taas Fatahmaata.