sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Pohjanmaata ja muuta

Edellisenä viikonloppuna olin Etelä-Pohjanmaalla perhekäynnillä. Sinne Porin kautta, pitkin Satakunnan ja sitten ruotsinkielisen Etelä-Pohjanmaan länsirannikkoa. Kesä oli alkanut edellisen viikon perjantaina, siis 14. toukokuuta. Lehdet puhkesivat puihin parissa päivässä ja viimeisetkin muuttolinnut saapuivat.

Pääkohde oli Kaskinen, jossa sielläkin jo satakielet, punavarpuset, pensaskertut ja tervapääskyt olivat kaikkialla äänessä. Kaskinen uinui alkavia kesäpäiviä puutalojensa välisissä puutarhoissa ja Pohjanlahden saaristoidyllissä. Vähän etelämpänä hieman suurempi Kristiinankaupunki samoin. Pohjanmaan rannikon pienet puutalokaupungit ovat jälkipolvien onneksi välttäneet rannikon suurimpien satamien voimakkaan kasvun ja suomenkielisillä alueilla toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet riehuneen tuhovimman, jossa raiskattiin ja proletarisoitiin suurin osa Suomen muista taajamista betonisilla ja myöhemmin lasimuovisilla kauhistuksilla.

Kaskistensalmen rannoilla lapintiirat ruokkivat valittuja parejaan. Kyseinen lintu lentää joka kevät arktisille alueille pesimään maailman toisesta äärestä Antarktiksen vesiltä, ja sitten taas syksyllä suuntaa maailman valtamerten halki takaisin etelämerille, tehden siten muuttomatkojen maailmanennätyksen. Luotsiaseman tuollapuolen, jossa on käkkäräisten saaristomäntyjen ja katajien peittämä kallioinen niemi ja salmen toisella puolen Sälgrundin majakka, haahkat huhuilivat luotojen edustalla.

Takaisin palattiin sisämaareittiä suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan, pohjoisen Satakunnan ja Pirkanmaan halki. Lappväärtissä nähtiin matkalla turkinkyyhky, mutta matkan varsinaisen kohokohdan muodosti yksi Kankaanpään ja Lavian välillä sijaitsevista matalista kosteikkojärvistä. Järvelle ja sitä ympäröiville pelloille oli kerääntynyt suuri määrä laulujoutsenia. Joukosta löytyi myös yksi pikkujoutsen, joka tuli valokuvatuksikin. Näitä Siperian vieraita toki menee Suomen läpi laulujoutsenten joukossa joka vuosi, mutta tämä oli sittenkin ensimmäinen kerta, kun näin lajin kotimaassa Suomessa.

Viime viikot ovat muuten olleet erityisen stressaavia, kun olen valmistellut sekä artikkeleita että esitelmiä useampia hyvin lyhyillä varoitusajoilla - ja kaikki täysin toisiinsa liittymättömistä aiheista. Töissä on ollut tavaton kiire ja vallinnut tavanomainen kiittämättömyys. Parhaimman kiitoksen saa yleensä jos ei tee mitään, mutta jos tekee töitään liian hyvin ja perusteellisesti, tulee aina vain jupinaa ja supinaa, että se-ja-se luulee varmaan olevansa jotain. Mikä olisikaan Suomessa pahempi rikos?

Tänään kävin Laajalahdella, jossa lauloivat melkein kaikki kevään viimeiset saapujat punavarpusia, ryti- ja rastaskerttusia myöten. Ei vielä kultarintaa eikä viitakerttusta, vaikka niitäkin on kuuleman mukaan jo edellisviikkoina nähty. Sen sijaan lietteillä kipitteli tyllien ja suosirrien joukossa jänkäsirriäinen, tuo Lapin nevojen piilotteleva pikkukahlaaja.

Ei kommentteja: