Terveisiä persuuksista

Naamakirjani on täynnä hysteerisiä päivityksiä - ihmisiä, jotka uhkaavat muuttaa pois Suomesta, kauhistuksia ja myötähäpeän tuntemisia. Itse näin ennen vaaleja painajaisen, jossa Soini ja Arhinmäki olivat muodostamassa hallitusta, joten minä muutin kaikki säästöni arvometalliharkoiksi sveitsiläiseen holviin ja lähdin etsimään itselleni uutta työpaikkaa uudesta kotimaasta. Joidenkin ihmisten reaktioista voisi päätellä maailmanlopun tulleen.

Vaali-iltana näin vaalivalvojaisissa naisten itkevän ja miesten kumoavan typertyneinä šotteja ja selittelevän "miksi näin kävi", enemmän vakuuttaakseen itseään kuin muita ympärillä. Ei uskoisi, että puolueemme kuitenkin voitti. No, siis menetimme sekä ääniä että paikkoja niin kuin kaikki muutkin "vanhat" puolueet, mutta koska kilpailijat menettivät persuille vielä enemmän kuin me, tulimme ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin suurimmaksi puolueeksi. Ennen on ollut sinipunaa ja punamultaa, mutta nyt irvileuat puhuvat sinipunaniskahallituksen muodostamisesta. Persuilla ei ole vielä omaa väriä, vaikka julisteensa ovatkin niin hurrivastaiseksi puolueeksi epäilyttävän sinikeltaisia.

Oliko persujen vaalivoitto muka jollekin yllätys? Ilmeisesti oli. Minulle se ei sitä ollut, sillä olen jo pitkään ennustanut fasismimaisen ajattelun nousua kaikkialla Euroopassa. Onko se yllätys, että viidennes kansasta edustaa punaniskaisia junttiarvoja, uskoo kaiken olleen ennen paremmin ja että talouttamme ei panna kuntoon järkevällä talouspolitiikalla vaan eroamalla EU:sta ja potkimalla kaikki neekerit ja ählyt ulos maasta? Jos tämä väestönosa mielipiteineen tuli vasta nyt persujen vaalivoiton myötä tutuksi pääkaupunkiseudun toimittajille, niin heidänkin on syytä katsoa peiliin ja kysyä, olivatko he osa sitä ylimielisyyttä, jota vastaan kansan viha persuihin purkautui.

Persujen resepteissä ei ole mitään uutta. He edustavat erinomaisesti sitä viidennestä Suomen kansasta, jota harvemmin kuunnellaan paremmissa piireissä. Persujen ohjelma oli suorastaan pelottavan kansallissosialistinen, sillä puolue on talouspolitiikassa vasemmistolaisempi kuin demarit. Persut uskovat mystiseen vahvaan valtioon. Heidän nuorisojärjestönsä ohjelmasta kantautui natsilaisia kaikuja, kun se puhui kapitalismista "valtioruumiissa" elävänä parasiittina. Täyttä puppua, joka on ominaista bolševikeille tai natseille. Todellisuudessa yhteiskunta on se ruumis, ja valtio on parasiitti, joka voi elää vain niin kauan kuin yhteiskunta jaksaa sitä elättää. Jos parasiitti paisumalla liian suureksi tappaa isäntänsä, se kuolee itsekin.

Persut tai ehkä vielä enemmän heidän äänestäjänsä syyttävät kaikesta muita ja katsovat, että joku muu on aina vastuussa. Helsingin herrat, ulkomaalaiset, muslimit, EU, NATO ja milloin mikäkin muukalainen on syynä siihen, että kansa voi pahoin. Niin kauan kuin puolue on voinut räksyttää ikuisesta oppositiosta ottamatta koskaan vastuuta mistään, tämä muiden syyttely on ollut helppoa. Toivonkin, että persut pääsevät mukaan hallitukseen, koska silloin sekä heille että heidän kannattajilleen alkaa pikkuhiljaa valjeta, että tosiasiat eivät muutu demagogialla, ja että todellista politiikkaa täytyy tehdä tosiasioiden pohjalta. Velkaantuminen on tosiasia. Taloutemme riippuvaisuus muun Euroopan (ja muunkin maailman) taloudesta on tosiasia. Erilaisten, eriväristen, erilailla uskovien ja ajattelevien ihmisten olemassaolo on tosiasia.

Persujen oma tietämättömyys monista sellaisista asioista, joista he ovat kouhkanneet, on tosiasia. Tulkoot sitten kabinetteihin ja valiokuntiin ja osallistukoot vastuun kantamiseen. Saa nähdä kuinka kauan heidän kannattajansa hurraavat jytkyä, kun pitää ryhtyä tekemään oikeaa hallituspolitiikkaa. Virkavastuussa ollessa ei enää kovin pitkälle pääsekään valehtelemalla tai vaihtamalla puheenaihetta - tästä juuri Suomen kansa rokotti rankasti Keskustaa. Toivon erityisesti, että persut joutuvat tekemisiin maahanmuuttopolitiikan hoidon kanssa - siinä ei enää voikaan pelata pelkillä olkinukeilla.

On myös hauskaa nähdä kuinka yhdentekeväisyydestä viime metreillä ennen vaaleja kunnioitettavan kirin ottanut Urpilainen puolueineen joutuu tuloeroruikutuksensa sijaan kohtaamaan taloudenpidon ja velkaantumisen tosiasiat ja tekemään kaikki ne ikävät ja epäsuositut päätökset, joista oppositioasemasta käsin on aina niin mukava motkottaa. Niinpä kannatan lämpimästi myös demarien ottamista hallitukseen ja aivan erityisesti, että he pääsevät ottamaan vastuuta Portugalia koskevista päätöksistä.

Tietyissä minua lähellä olevissa piireissä haisteltiin hajusuolaa ja olisi varmaan karattu viimeisiin jäljellä oleviin aarniometsiin elämäntapaintiaaneiksi, koska vihreiden vaalitappio oli musertava. Toisaalta en voi olla toivomatta, että viesti menee vihreissäkin nyt perille. Jos tämän myötä Hautala, Soininvaara, Haavisto ja Sinnemäki ryhdistäytyvät ja tekevät vihreistä taas ympäristöpuolueen ja vasemmistoliberaalin vaihtoehdon, eivätkä entisten stalinistien hippisiirtolaa ja sääntelytelaketjujen junttaa, jonka vesimeloniväreissä vihreä jää vain hämääväksi kuoreksi punaisen sisuksen ympärille, niin uskon vihreillä olevan yhä tulevaisuus omiensa kannattamana puolueena.

No miksi vaalivalvojaisissamme sitten itkettiin ja kumottiin lohdutusšotteja? Siksi, että persuille menetetyt paikat riistivät meiltä juuri parhaat toivomme eduskuntaan - uudet, nuoret ehdokkaat, joiden eteen "puolue puolueessa" oli paiskinut niin kovasti töitä kuukausia, viikkoja ja päiviä ennen tuota iltaa. Juuri ne omat ehdokkaat olivat niin historiallisen lähellä läpimurtoa, ja olisivat epäilemättä tulleetkin valituiksi ellei "persumyrsky" olisi tullut väliin. Muutama ilopilkku toki ylitti maaliviivan voittajina - nimet jääkööt yksityisyyden kunnioittamiseksi lausumatta, kun kyse on kuitenkin uusista poliitikoista.

Vielä viime vuoden lopussa odotin paljon pahempaa tapahtuvaksi, ja tämä selittää osittain sen, miksen ollut yhtä masentunut vaalivoitostamme kuin monet optimistisemmat veljet ja sisaret. Toisaalta aloin itsekin odottaa liian suuria nähtyäni varsinkin tämän vuoden puolella, kuinka lahjakasta ja energistä väkeä ehdokkaani tukitiimeineen olivat.

Yhdessä asiassa joudun kyllä ruoskimaan itseäni ja politiikan tarkkailijan kykyjäni: minä olin lukemattomien muiden tavoin liian kaupunkilainen ja liian elitistinen ymmärtääkseni, kuinka suuri osuus persujen kannatuksesta tulikin nimenomaan maaseudulta ja tapahtui nimenomaan Keskustan kustannuksella. Olin odottanut Kokoomuksen ja SDP:n menettävän suhteessa enemmän persuille kuin Keskusta, mutta toisin kävi. Helsinkiläisiä trendikeskusteluja seuratessani olin myös kuvitellut demarien menettävän enemmän Vasemmistoliitolle, mutta ilmeisesti suuri määrä demarien jättäjiä päättikin viimemetreillä palata puolueensa taakse.

Vaikka piraateissa oli mukana paljon mielenkiintoisia ja lahjakkaita yksilöitä, en missään vaiheessa uskonut heidän saavan edes sitä yhtä paikkaa, ja sama koski Muutos 2011:tä sekä kaikkia noita koomisia kommunistipuolueita, jotka kahden vuoden välein vaihtavat nimiään. Safkapappi Molari sai huikeat 10 ääntä ja dosentti Bäckman häkellyttävät 36 ääntä, vaikka Venäjä lähetti vaalien alla nootin ja našistit järjestivät uhoavia mielenosoituksia sekä Moskovassa että Helsingissä. Nämä luvut ainakin lisäsivät suuresti myönteistä suhtautumistani ja luottamustani Suomen kansalaisuuden saavuttaneisiin venäläisiin maahanmuuttajiin. Jos vielä Viron vaalien tapaan valkovenäläiset vaalitarkkailijat nyt vetoavat havaitsemiinsa epäselvyyksiin, se jos mikä todistaa demokratian yhä toimivan Suomessa.

Vaalien jälkipuinti kesti niin kauan, että viimeiset veljet jättivät politiikan puhumisen asunnossani vasta tänään iltapäivällä. Se olikin hyvä aika mennä vilkaisemaan Laajalahdella useita päiviä liikkunutta jalohaikaraa. Sieltähän se haikara löytyi helposti, koska sen suojaväritys olisi sopinut paremmin muutaman viikon takaisiin nietoksiin. Palatessani yöllä keskustaan siellä velloi äänekkäitä iskulauseita huutavia ja punalippuja heiluttavia nuorten adrenaliinisten miesten laumoja. Onneksi hetken tarkkailu osoitti, ettei kyse ollutkaan ulkoparlamentaarisesta politiikasta vaan HIFK:in kiekkomestaruudesta.

On huojentavaa, että vaikka qatarilainen lehti jo puhui vallankumouksesta hiljaisessa Suomessa (persujen äänivyöryn vuoksi), niin suomalaiset tappelevat politiikasta uurnilla ja parlamentissa, eivät "väärän" vaalituloksen vuoksi polta julkisia rakennuksia ja autonrenkaita tai pystytä aseistettua telttaleiriä Senaatintorille. Kansan tahto on vyörynyt Arkadianmäelle. Seuraavaksi kansa saa sitä mitä tilasi. Valitusoikeus on neljän vuoden päästä.