Otsikko on tarkoituksellisesti klisee, mutta tältä ajatukselta ei ole voinut kuluneen Tunisissa viettämäni viikon aikana välttyä. Näiden paikkojen välillä on toki merkittäviä erojakin, mutta yhtäläisyydet Beirutiin joskus noin vuosi kevään 2005 seetrivallankumouksen jälkeen ovat pelottavankin ilmeisiä, sekä hyvässä että pahassa.
Eräällä tavalla Tunisia on oman alueensa Libanon. Se on naapureihinsa verrattuna suhteellisen pieni maa, joka on tottunut olemaan myös naapurimaitansa huomattavasti vapaampi. Ben Alin hallinto oli kyllä autoritäärinen, mutta ei silti mitenkään verrattavissa Qaddafin Libyaan eikä edes Bouteflikan Algeriaan. Tunisia on arabimaa ja arabia sen pääkieli, mutta maassa on päällekkäin lukuisia historiallisesti muodostuneita kulttuurikerrostumia foinikialaisten Karthagosta roomalaisiin, berbereihin, arabidynastioihin, osmaneihin ja ranskalaisiin. Kuten Libanonissa, myös Tunisiassa yhdistyvät arabialaisuus, islamilaisuus, välimerellisyys ja ranskalaisvaikutus.
Libanonista poiketen Tunisiasta puuttuu vahva kristitty väestö - maassa on vain pieni kristitty yhteisö ja sekin muodostuu pääosin siirtomaa-aikana tai myöhempinä maahanmuuttajina tänne asettuneista ranskalaisista ja italialaisista sekä länsiafrikkalaisista siirtolaisista. Sen sijaan Tunisiassa on säilynyt verrattain vahva, joskin nykyisin määrällisesti pieni, juutalaisyhteisö, joka alun perin pakeni Italiasta ja Andalusiasta katolisten toimeenpanemia juutalaisvainoja. Libanonissa juutalaisia on jäljellä vain muutama hyvin matalalla profiililla elävä perhe, mikä on ymmärrettävää huomioiden Libanonin ja Israelin sotaisat välit. Tunisiasta katsoen Israel on kaukana eikä siksi samanlainen eksistentiaalinen ongelma.
Kuten Libanonissa, myös Tunisiassa on pääkaupunki, jossa näkyy voimakas ranskalaisvaikutus, ja jossa on erittäin monipuolinen, ehkä jopa skitsofreeninen, älyllinen elämä. Kuten libanonilaiset, myös tunisialaiset ovat naapureihinsa verrattuna hyvin koulutettuja, mutta myös hedonistisia, narsistisia ja kärsimättömiä. He valittavat herkästi, kun kovat odotukset eivät toteudukaan. Juuri näin on käynyt ja käymässä kun Tunisiasta alkaneesta arabikeväästä on kulunut yli vuosi.
Aikoinaan kevään 2005 jälkeen Libanon oli arabimaailmassa poliittinen pioneeri ja vapauden majakka, jonka kulttuurivaikutus varsinkin nuorisoon oli populaarikulttuurin, musiikin ja tv-sarjojen myötä paljon suurempi kuin maan koko olisi antanut olettaa. Tunisiassa voi aistia saman tunnelman ja ylpeyden siitä, että juuri tunisialaiset olivat arabikevään pioneereja. Tunisissa on, kuten Beirutissa, edelleen voimakkaana puhaltava vapauden tuuli. Kaikkialla mihin menemme, ihmiset puhuvat politiikkaa: täpötäysissä kahviloissa, ravintoloissa, baareissa, kaduilla, ratikkapysäkeillä, kirjakaupassa, teatterissa, graffiteja maalatessaan, taksia ajaessaan, postissa asioidessaan. Tämä kaikki tuo asioista kiinnostuneelle ulkomaalaisille elävästi mieleen Beirutin.
Vuosien 2005-2011 ajan arabikevään tehnyt sukupolvi piti seminaarejaan, kokouksiaan ja työpajojaan Beirutissa. Siitä lähtien kun Tunisiassa tehtiin vallankumous ja Beirutissa puolestaan valta vaihtui Maalis-8-liittoumalle, näitä seminaareja ja kokouksia on alettu pitää jatkuvalla tahdilla Tunisissa. Tässäkin mielessä Tunisista on siis alkanut tulla "uusi Beirut". Jos Tunisin yliopisto ja muut maan opinahjot käyttävät tilaisuuden hyväkseen, Tunisiasta voisi tulla arabimaailman tulevaisuuden aatteellinen hautomo, joka vetää puoleensa muiden arabimaiden nuoria lupauksia kuten Beirutin yliopistot ja thinktankit tähän asti. Erona on tosin se, että kun Beirutin kansainväliset piirit ovat kovaa vauhtia englanninkielistyneet, Tunis on yhä erittäin voimakkaasti frankofoninen, ja Ranskan rooli massiivinen.
Myönteisen vapauden ilmapiirin kääntöpuolena on toinen asia, joka elävästi muistuttaa Beirutista: väestön yhä jyrkempi poliittinen jakautuminen ja polarisaatio islamisteihin ja näitä sydämensä pohjasta vihaaviin sekulaareihin. Molemmat leirit jakautuvat lisäksi sisäisesti. Salafilaiset eivät voi sietää Nahdhaa ja jakautuvat itsekin kuppikuntiin. Sekulaarissa leirissä jyrkän linjan vasemmisto ja arabinationalistit elävät yhä ranskalaistraumaa kun taas liberaalimpi vasemmisto ja oikeisto haluaisivat avata kaikki ovet Eurooppaan. Osa haluaisi tehdä yhteistyötä Nahdhan kanssa, osan mielestä taas Nahdha pelaa likaista peliä käyttäen salafilaisia keppinään ja esiintyen itse maltillisina vaikka taustalla on salaliitto Tunisian pukemiseksi burkhaan.
Kielitaidollisista syistä olen asettunut taka-alalle hiljaiseksi matkakumppaniksi kun syyrialainen ystäväni on toteuttanut arabiaksi dokumenttiaineiston keruuta. Olemme tavanneet joka päivä lukuisia erilaisia tunisialaisia elämän eri alueilta, eri poliittisista mielipiteistä ja uskontonäkemyksistä, ja ystäväni on pienellä alustuksella filmannut heidän monologinsa. Osa tapaamisistamme on ollut järjestettyjä, mutta suuri osa tullut vastaan sattumalta. Ihmiset ovat alkaneet avautua politiikasta ja olemme tiedustelleet, haluaisivatko he käydä asiasta ihan kunnon keskustelun ja mahdollisesti suostua puhumaan myös videolle. Kaikki ovat halunneet keskustella, mutta muutama on kieltäytynyt videoinnista - esimerkiksi taksikuski, joka oli äänestänyt Nahdhaa mutta sitten pettynyt siihen ja päättänyt olla äänestämättä enää ketään; ja salafilaisen madrasan johtaja, aito fundamentalisti, joka oli viettänyt elämästään 17 vuotta Saksassa ja sitten palannut Tunisian pyhään kaupunkiin Kairouaniin johtamaan salafilaista madrasaa.
Kuten Libanon, myös Tunisia on nyt paikka, jossa voi yhdessä ja samassa maassa ja kaupungissa tavata kaikki arabimaailman poliittiset ja yhteiskunnalliset suuntaukset lävistyksillä naamansa täyttäneistä ja piikkitukkaisista alakulttuurinuorista kaavuissa ja pitkissä parroissa kulkeviin salafiitteihin, vanhakantaisista kommunisteista libertaristeihin ja nationalisteihin. Suurin osa vanhemmista naisista käyttää huivia, kun taas suurin osa nuorista naisista kulkee hiukset paljaina, meikattuina ja tiukoissa farkuissa - jopa konservatiivisessa Kairouanissa. Ne harvat, joilla on näkynyt hijabia rankempia, kaiken peittäviä huivivarustuksia, ovat ehkä olleet ulkomaalaisia tai sitten kuuluneet paikallisiin salafilaisyhteisöihin.
Poliittinen polarisaatio on kuitenkin varsin huolestuttavalla tasolla. Osapuolten välillä tuntuu olevan syvenevä luottamuspula, jota jokainen uusi välikohtaus syventää. Sellainen tapahtui esimerkiksi 25. maaliskuuta Bourguiban avenyyllä teatterin edessä - tapaus, josta olemme kuulleet matkan aikana paljon. Sekulaari intelligentsia oli järjestänyt mielenosoituksen sekularismin puolesta ja islamismia vastaan teatterin edessä ja salafilaiset puolestaan oman mielenosoituksensa bulevardin päähän kellotornille. Hallituksen tarkoitus oli ollut pitää nämä toisistaan erillään, mutta salafilaiset olivat - sekularistien mukaan poliisin puuttumatta - virranneet teatterin eteen ja oli syntynyt yhteenotto, jossa oli piesty mm. eräitä tunnettuja taiteilijoita.
Molemmin puolin liikkuu salaliittoteorioita siitä, mikä hallitusta dominoivan Nahdha-puolueen "todellinen" agenda on. Sekularistien mielestä se vain esittää maltillista ja tosiasiallisesti suojelee salafiitteja. Jyrkempien islamistien mielestä taas se on vain esittänyt islamilaista ja todellisuudessa ajaa länsimaista agendaa.
Poliittinen polarisaatio tuo kovasti mieleen sen, mitä Libanonissa tapahtui vuoden 2005 vallankumouksen jälkeen, kun maan poliittinen kenttä jakautui Maalis-14- ja Maalis-8-leireihin, ja näiden välinen vastakkainasettelu ajoi maan lopulta kriisistä toiseen. Libanon päästi vapauden soihdun putoamaan; Hizbullahin ja Israelin välinen sota, hallituskriisit, salamurhat ja Hizbullahin dominaatio viime vuonna vallan keikauttaneessa hallituksessa ovat vieneet Libanonin uskottavuuden arabidemokratian soihdunkantajana.
Egypti on erittäin ongelmallinen, koska sotilasvalta ja Muslimiveljeskunta veljeilevät keskenään liberaalia nuorta väkeä vastaan. Libyassa erilaiset kuppikunnat kiistelevät vallasta ja sen jakamisesta eikä totalitarismin jäljiltä ole helppoa polkaista nopeasti pystyyn demokraattista yhteiskuntaa. Tunisiaan kohdistuu siis erittäin suuria odotuksia. Se, mitä Tunisiassa tapahtuu, määrittää erittäin paljon sitä, mihin suuntaan arabikevät etenee, ja vallitseeko arabidemokratian suhteen toivo vai turhautuminen.
Arabikevään jälkeiset ongelmat eivät saisi harhauttaa ajattelemaan, että vallankumoukset "eivät muuttaneet mitään" tai että kaikki oli "tuomittu epäonnistumaan". Sellaiset mielialat ovat normaaleja vallankumousten jälkeisissä tilanteissa kaikkialla maailmassa. Olen itse todistanut aivan samoja mielialoja Itä-Euroopassa ja Libanonissa.
Moni alkaa pian vallankumouksen jälkeen valittaa, ettei mikään ole muuttunut, koska on asioita, jotka eivät ole muuttuneet. Nahdha lupasi luoda puoli miljoonaa uutta työpaikkaa ja nyt väki on turhautunut, kun niitä ei näy eikä kuulu. Mutta ei mikään hallitus missään koskaan "luo" työpaikkoja - niitä luo toimiva markkinatalous, ja se vie aikaa.
Moni alkaa pian vallankumouksen jälkeen valittaa, että aivan väärät elementit pääsevät valtaan, ja että yksien vallanpitäjien syökseminen vallasta ainoastaan raivasi tietä toisille yhtä ongelmallisille tai vielä ongelmallisemmille, näkökulmasta riippuen. Mutta ei demokratia ole sama kuin vallanvaihdos yhdeltä toiselle. Se on sitä, että vaihtoehtoja on monia, ja että valta voi vaihtua muullakin keinoin kuin väkivallalla tai vallankumouksella. Tärkeintä demokratian suhteen ei ole se, kuka on vallassa, vaan poliittinen pluralismi. Pluralismiin taas pitää tottua, ja se vie 10-15 vuotta, vaatien useampia vaaleissa tapahtuneita hallitusvaihdoksia ja puoluekentän jonkinlaista vakiintumista kyseiseen yhteiskuntaan sopivaksi.
Islamistien kesyttämisen kannalta keskeistä on heidän integroimisensa pluralistiseen poliittiseen järjestelmään: yhdeksi vaihtoehdoksi monen joukkoon. Heillä on aito kysyntä, sillä minkään muslimimaan väestöstä enemmistö ei ole - eikä voi olla - koulutettuja nuoria kaupunkilaisia liberaaleja, vaan pohjimmiltaan konservatiivista tavallista kansaa kylissä ja lähiöissä.
Silti kysymys ei saa olla myöskään enemmistövallalla legitimoidusta poliittisesta monokulttuurista. Vaalivoitto ei anna oikeutta diktatuuriin. On aina olemassa väestönosia, jotka ovat aktiivisempia kuin toiset, soihdunkantajia ja suunnannäyttäjiä, jotka luovat muotivirtauksia ja tulevaisuuden trendejä. Ystäväni kuvasi tätä hyvällä metaforalla: nuori sukupolvi on kuin jugurtti, kun se lisätään isoon määrään maitoa, lopulta koko maito muuttuu jugurtiksi.
Arabikevään tärkeys on sen antamassa vastatarinassa, vaihtoehdoissa. Koko islamilaisen maailman nuorisolle se on väkevä vaihtoehto islamistien tarjoilemalle konfrontatiiviselle narratiiville, mahdollisuus ylpeyteen ja arvokkuuteen ilman uskonnollista kiihkoilua. Toisaalta se on myös väkevä vaihtoehto länsimaissa vallinneelle kielteiselle mielikuvalle arabimaista ja koko islamilaisesta maailmasta. Arabikevät on todistanut monet mielikuvat vääriksi, ja tästä on pidettävä kiinni, vaikka ylisuuret odotukset aina kohtaavatkin turhautumista ja pettymyksiä.
Ollessamme viime yönä nuorison liberaaleimpien kerrostumien suosimassa Underground-baarissa, joka hilpeästi yhdistelee repertuaarissaan elävää rokkia, jazzia, Che Guevaraa ja amerikkalaista punaniskamusiikkia, eräs tunisialainen ystävämme, kiivas sekularisti ja islamistien inhoaja, osoitti meille ympärillä tanssivia ja laulavia nuoria miehiä ja emansipoituneita nuoria naisia, ja julisti: "Tämä on Tunisia!" Tähän totesin hetken mielijohteesta, mielessäni kaikki viime päivinä nähty ja kuultu: "Totta, mutta pitäisi sanoa: tämä myös on Tunisia."
Avoin yhteiskunta ja pluralismi edellyttävät ennen kaikkea sitä, että tämä ja tuo Tunisia voivat elää rinnakkain, samassa yhteiskunnassa. Beirutissa se on onnistunut, vaikka ei koskaan ilman kitkaa eikä ilman ajoittaista väkivaltaa. Kuitenkin. Ei ole mitään syytä olettaa, ettei se voisi onnistua Tunisiassakin, mutta se edellyttää molemminpuolista kunnioitusta ja toleranssia poliittisesti ja uskonnollisesti eri mieltä olevia kohtaan. Tämä on vakava testi islamisteille. Mutta tämä on myös vakava testi niille, joiden mielestä uskovaisilla ei saisi olla mitään sijaa modernissa yhteiskunnassa.
Eräällä tavalla Tunisia on oman alueensa Libanon. Se on naapureihinsa verrattuna suhteellisen pieni maa, joka on tottunut olemaan myös naapurimaitansa huomattavasti vapaampi. Ben Alin hallinto oli kyllä autoritäärinen, mutta ei silti mitenkään verrattavissa Qaddafin Libyaan eikä edes Bouteflikan Algeriaan. Tunisia on arabimaa ja arabia sen pääkieli, mutta maassa on päällekkäin lukuisia historiallisesti muodostuneita kulttuurikerrostumia foinikialaisten Karthagosta roomalaisiin, berbereihin, arabidynastioihin, osmaneihin ja ranskalaisiin. Kuten Libanonissa, myös Tunisiassa yhdistyvät arabialaisuus, islamilaisuus, välimerellisyys ja ranskalaisvaikutus.
Libanonista poiketen Tunisiasta puuttuu vahva kristitty väestö - maassa on vain pieni kristitty yhteisö ja sekin muodostuu pääosin siirtomaa-aikana tai myöhempinä maahanmuuttajina tänne asettuneista ranskalaisista ja italialaisista sekä länsiafrikkalaisista siirtolaisista. Sen sijaan Tunisiassa on säilynyt verrattain vahva, joskin nykyisin määrällisesti pieni, juutalaisyhteisö, joka alun perin pakeni Italiasta ja Andalusiasta katolisten toimeenpanemia juutalaisvainoja. Libanonissa juutalaisia on jäljellä vain muutama hyvin matalalla profiililla elävä perhe, mikä on ymmärrettävää huomioiden Libanonin ja Israelin sotaisat välit. Tunisiasta katsoen Israel on kaukana eikä siksi samanlainen eksistentiaalinen ongelma.
Kuten Libanonissa, myös Tunisiassa on pääkaupunki, jossa näkyy voimakas ranskalaisvaikutus, ja jossa on erittäin monipuolinen, ehkä jopa skitsofreeninen, älyllinen elämä. Kuten libanonilaiset, myös tunisialaiset ovat naapureihinsa verrattuna hyvin koulutettuja, mutta myös hedonistisia, narsistisia ja kärsimättömiä. He valittavat herkästi, kun kovat odotukset eivät toteudukaan. Juuri näin on käynyt ja käymässä kun Tunisiasta alkaneesta arabikeväästä on kulunut yli vuosi.
Aikoinaan kevään 2005 jälkeen Libanon oli arabimaailmassa poliittinen pioneeri ja vapauden majakka, jonka kulttuurivaikutus varsinkin nuorisoon oli populaarikulttuurin, musiikin ja tv-sarjojen myötä paljon suurempi kuin maan koko olisi antanut olettaa. Tunisiassa voi aistia saman tunnelman ja ylpeyden siitä, että juuri tunisialaiset olivat arabikevään pioneereja. Tunisissa on, kuten Beirutissa, edelleen voimakkaana puhaltava vapauden tuuli. Kaikkialla mihin menemme, ihmiset puhuvat politiikkaa: täpötäysissä kahviloissa, ravintoloissa, baareissa, kaduilla, ratikkapysäkeillä, kirjakaupassa, teatterissa, graffiteja maalatessaan, taksia ajaessaan, postissa asioidessaan. Tämä kaikki tuo asioista kiinnostuneelle ulkomaalaisille elävästi mieleen Beirutin.
Vuosien 2005-2011 ajan arabikevään tehnyt sukupolvi piti seminaarejaan, kokouksiaan ja työpajojaan Beirutissa. Siitä lähtien kun Tunisiassa tehtiin vallankumous ja Beirutissa puolestaan valta vaihtui Maalis-8-liittoumalle, näitä seminaareja ja kokouksia on alettu pitää jatkuvalla tahdilla Tunisissa. Tässäkin mielessä Tunisista on siis alkanut tulla "uusi Beirut". Jos Tunisin yliopisto ja muut maan opinahjot käyttävät tilaisuuden hyväkseen, Tunisiasta voisi tulla arabimaailman tulevaisuuden aatteellinen hautomo, joka vetää puoleensa muiden arabimaiden nuoria lupauksia kuten Beirutin yliopistot ja thinktankit tähän asti. Erona on tosin se, että kun Beirutin kansainväliset piirit ovat kovaa vauhtia englanninkielistyneet, Tunis on yhä erittäin voimakkaasti frankofoninen, ja Ranskan rooli massiivinen.
Myönteisen vapauden ilmapiirin kääntöpuolena on toinen asia, joka elävästi muistuttaa Beirutista: väestön yhä jyrkempi poliittinen jakautuminen ja polarisaatio islamisteihin ja näitä sydämensä pohjasta vihaaviin sekulaareihin. Molemmat leirit jakautuvat lisäksi sisäisesti. Salafilaiset eivät voi sietää Nahdhaa ja jakautuvat itsekin kuppikuntiin. Sekulaarissa leirissä jyrkän linjan vasemmisto ja arabinationalistit elävät yhä ranskalaistraumaa kun taas liberaalimpi vasemmisto ja oikeisto haluaisivat avata kaikki ovet Eurooppaan. Osa haluaisi tehdä yhteistyötä Nahdhan kanssa, osan mielestä taas Nahdha pelaa likaista peliä käyttäen salafilaisia keppinään ja esiintyen itse maltillisina vaikka taustalla on salaliitto Tunisian pukemiseksi burkhaan.
Kielitaidollisista syistä olen asettunut taka-alalle hiljaiseksi matkakumppaniksi kun syyrialainen ystäväni on toteuttanut arabiaksi dokumenttiaineiston keruuta. Olemme tavanneet joka päivä lukuisia erilaisia tunisialaisia elämän eri alueilta, eri poliittisista mielipiteistä ja uskontonäkemyksistä, ja ystäväni on pienellä alustuksella filmannut heidän monologinsa. Osa tapaamisistamme on ollut järjestettyjä, mutta suuri osa tullut vastaan sattumalta. Ihmiset ovat alkaneet avautua politiikasta ja olemme tiedustelleet, haluaisivatko he käydä asiasta ihan kunnon keskustelun ja mahdollisesti suostua puhumaan myös videolle. Kaikki ovat halunneet keskustella, mutta muutama on kieltäytynyt videoinnista - esimerkiksi taksikuski, joka oli äänestänyt Nahdhaa mutta sitten pettynyt siihen ja päättänyt olla äänestämättä enää ketään; ja salafilaisen madrasan johtaja, aito fundamentalisti, joka oli viettänyt elämästään 17 vuotta Saksassa ja sitten palannut Tunisian pyhään kaupunkiin Kairouaniin johtamaan salafilaista madrasaa.
Kuten Libanon, myös Tunisia on nyt paikka, jossa voi yhdessä ja samassa maassa ja kaupungissa tavata kaikki arabimaailman poliittiset ja yhteiskunnalliset suuntaukset lävistyksillä naamansa täyttäneistä ja piikkitukkaisista alakulttuurinuorista kaavuissa ja pitkissä parroissa kulkeviin salafiitteihin, vanhakantaisista kommunisteista libertaristeihin ja nationalisteihin. Suurin osa vanhemmista naisista käyttää huivia, kun taas suurin osa nuorista naisista kulkee hiukset paljaina, meikattuina ja tiukoissa farkuissa - jopa konservatiivisessa Kairouanissa. Ne harvat, joilla on näkynyt hijabia rankempia, kaiken peittäviä huivivarustuksia, ovat ehkä olleet ulkomaalaisia tai sitten kuuluneet paikallisiin salafilaisyhteisöihin.
Poliittinen polarisaatio on kuitenkin varsin huolestuttavalla tasolla. Osapuolten välillä tuntuu olevan syvenevä luottamuspula, jota jokainen uusi välikohtaus syventää. Sellainen tapahtui esimerkiksi 25. maaliskuuta Bourguiban avenyyllä teatterin edessä - tapaus, josta olemme kuulleet matkan aikana paljon. Sekulaari intelligentsia oli järjestänyt mielenosoituksen sekularismin puolesta ja islamismia vastaan teatterin edessä ja salafilaiset puolestaan oman mielenosoituksensa bulevardin päähän kellotornille. Hallituksen tarkoitus oli ollut pitää nämä toisistaan erillään, mutta salafilaiset olivat - sekularistien mukaan poliisin puuttumatta - virranneet teatterin eteen ja oli syntynyt yhteenotto, jossa oli piesty mm. eräitä tunnettuja taiteilijoita.
Molemmin puolin liikkuu salaliittoteorioita siitä, mikä hallitusta dominoivan Nahdha-puolueen "todellinen" agenda on. Sekularistien mielestä se vain esittää maltillista ja tosiasiallisesti suojelee salafiitteja. Jyrkempien islamistien mielestä taas se on vain esittänyt islamilaista ja todellisuudessa ajaa länsimaista agendaa.
Poliittinen polarisaatio tuo kovasti mieleen sen, mitä Libanonissa tapahtui vuoden 2005 vallankumouksen jälkeen, kun maan poliittinen kenttä jakautui Maalis-14- ja Maalis-8-leireihin, ja näiden välinen vastakkainasettelu ajoi maan lopulta kriisistä toiseen. Libanon päästi vapauden soihdun putoamaan; Hizbullahin ja Israelin välinen sota, hallituskriisit, salamurhat ja Hizbullahin dominaatio viime vuonna vallan keikauttaneessa hallituksessa ovat vieneet Libanonin uskottavuuden arabidemokratian soihdunkantajana.
Egypti on erittäin ongelmallinen, koska sotilasvalta ja Muslimiveljeskunta veljeilevät keskenään liberaalia nuorta väkeä vastaan. Libyassa erilaiset kuppikunnat kiistelevät vallasta ja sen jakamisesta eikä totalitarismin jäljiltä ole helppoa polkaista nopeasti pystyyn demokraattista yhteiskuntaa. Tunisiaan kohdistuu siis erittäin suuria odotuksia. Se, mitä Tunisiassa tapahtuu, määrittää erittäin paljon sitä, mihin suuntaan arabikevät etenee, ja vallitseeko arabidemokratian suhteen toivo vai turhautuminen.
Arabikevään jälkeiset ongelmat eivät saisi harhauttaa ajattelemaan, että vallankumoukset "eivät muuttaneet mitään" tai että kaikki oli "tuomittu epäonnistumaan". Sellaiset mielialat ovat normaaleja vallankumousten jälkeisissä tilanteissa kaikkialla maailmassa. Olen itse todistanut aivan samoja mielialoja Itä-Euroopassa ja Libanonissa.
Moni alkaa pian vallankumouksen jälkeen valittaa, ettei mikään ole muuttunut, koska on asioita, jotka eivät ole muuttuneet. Nahdha lupasi luoda puoli miljoonaa uutta työpaikkaa ja nyt väki on turhautunut, kun niitä ei näy eikä kuulu. Mutta ei mikään hallitus missään koskaan "luo" työpaikkoja - niitä luo toimiva markkinatalous, ja se vie aikaa.
Moni alkaa pian vallankumouksen jälkeen valittaa, että aivan väärät elementit pääsevät valtaan, ja että yksien vallanpitäjien syökseminen vallasta ainoastaan raivasi tietä toisille yhtä ongelmallisille tai vielä ongelmallisemmille, näkökulmasta riippuen. Mutta ei demokratia ole sama kuin vallanvaihdos yhdeltä toiselle. Se on sitä, että vaihtoehtoja on monia, ja että valta voi vaihtua muullakin keinoin kuin väkivallalla tai vallankumouksella. Tärkeintä demokratian suhteen ei ole se, kuka on vallassa, vaan poliittinen pluralismi. Pluralismiin taas pitää tottua, ja se vie 10-15 vuotta, vaatien useampia vaaleissa tapahtuneita hallitusvaihdoksia ja puoluekentän jonkinlaista vakiintumista kyseiseen yhteiskuntaan sopivaksi.
Islamistien kesyttämisen kannalta keskeistä on heidän integroimisensa pluralistiseen poliittiseen järjestelmään: yhdeksi vaihtoehdoksi monen joukkoon. Heillä on aito kysyntä, sillä minkään muslimimaan väestöstä enemmistö ei ole - eikä voi olla - koulutettuja nuoria kaupunkilaisia liberaaleja, vaan pohjimmiltaan konservatiivista tavallista kansaa kylissä ja lähiöissä.
Silti kysymys ei saa olla myöskään enemmistövallalla legitimoidusta poliittisesta monokulttuurista. Vaalivoitto ei anna oikeutta diktatuuriin. On aina olemassa väestönosia, jotka ovat aktiivisempia kuin toiset, soihdunkantajia ja suunnannäyttäjiä, jotka luovat muotivirtauksia ja tulevaisuuden trendejä. Ystäväni kuvasi tätä hyvällä metaforalla: nuori sukupolvi on kuin jugurtti, kun se lisätään isoon määrään maitoa, lopulta koko maito muuttuu jugurtiksi.
Arabikevään tärkeys on sen antamassa vastatarinassa, vaihtoehdoissa. Koko islamilaisen maailman nuorisolle se on väkevä vaihtoehto islamistien tarjoilemalle konfrontatiiviselle narratiiville, mahdollisuus ylpeyteen ja arvokkuuteen ilman uskonnollista kiihkoilua. Toisaalta se on myös väkevä vaihtoehto länsimaissa vallinneelle kielteiselle mielikuvalle arabimaista ja koko islamilaisesta maailmasta. Arabikevät on todistanut monet mielikuvat vääriksi, ja tästä on pidettävä kiinni, vaikka ylisuuret odotukset aina kohtaavatkin turhautumista ja pettymyksiä.
Ollessamme viime yönä nuorison liberaaleimpien kerrostumien suosimassa Underground-baarissa, joka hilpeästi yhdistelee repertuaarissaan elävää rokkia, jazzia, Che Guevaraa ja amerikkalaista punaniskamusiikkia, eräs tunisialainen ystävämme, kiivas sekularisti ja islamistien inhoaja, osoitti meille ympärillä tanssivia ja laulavia nuoria miehiä ja emansipoituneita nuoria naisia, ja julisti: "Tämä on Tunisia!" Tähän totesin hetken mielijohteesta, mielessäni kaikki viime päivinä nähty ja kuultu: "Totta, mutta pitäisi sanoa: tämä myös on Tunisia."
Avoin yhteiskunta ja pluralismi edellyttävät ennen kaikkea sitä, että tämä ja tuo Tunisia voivat elää rinnakkain, samassa yhteiskunnassa. Beirutissa se on onnistunut, vaikka ei koskaan ilman kitkaa eikä ilman ajoittaista väkivaltaa. Kuitenkin. Ei ole mitään syytä olettaa, ettei se voisi onnistua Tunisiassakin, mutta se edellyttää molemminpuolista kunnioitusta ja toleranssia poliittisesti ja uskonnollisesti eri mieltä olevia kohtaan. Tämä on vakava testi islamisteille. Mutta tämä on myös vakava testi niille, joiden mielestä uskovaisilla ei saisi olla mitään sijaa modernissa yhteiskunnassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti