Maailma kylässä ja muuta

Viikonloppuna oli taas maailma kylässä Kaisaniemen puistossa ja Rautatientorilla. Ohjelmassa oli tällä kertaa paljon mielenkiintoista mm. arabikeväästä ja Afganistanista. Lisäksi oli tietysti teltoittain ja kojuittain erilaisia kansalaisjärjestöjä, etnisiä ruokakioskeja, punaisen ja vihreän eri sävyjä edustavia poliittisia järjestöjä, kristillisyyttä eri paketeissa sekä muitakin uskontoja harekrishnoista erisukuisiin joogalentäjiin.

Bongasin myös Vapaan Syyrian lipuilla ja pinsseillä liputtaneen kioskin, jossa syyrialaissyntyinen perhe myi kahvia ja suklaakakkuja eikä kovin paljon puhunut politiikkaa, mutta kojun ulkopuolella syyrialainen nuorimies sitten hehkutti heidän puolestaan. Ja myös Ogadenin kansallinen vapautusrintama näytti olevan edustettuna, samoin kuin joku Sierra Leonen alue tai puolue, jolla on identtinen lippu Liivinmaan kanssa.

Edellisessä kirjoituksessani kerroin Istanbulin jalkapallohuumasta ja suunnitelmastani aloittaa helatorstaiaamu tornista. Tuona aamuna kuitenkin satoi kaatamalla, joten käänsin kylkeä ja vääntäydyin sitten päivällä laiskoteltuani iltapäiväksi Zinnkelleriin. Bruuverissa pääsin todistamaan suomalaista jääkiekkohulluutta. Valitettavasti suomalaisuho vähän myöhemmin luhistui noloon nelossijaan ja slaavit veivät kolmoisvoiton.

Asioita, joita olen saanut aikaan: Olen juonut kahvia ja syönyt taateleita. Olen kuunnellut Meiko Kajin lauluja. Olen arvostellut liian kauan mukanani raahaamani tutkielman, jotta en olisi vastuussa siitä, että kyseinen opiskelija ei saakaan tarvitsemiaan papereita ajallaan. Käteeni juuttui myös eurolla Henri Lhoten kirja Saharan kalliopiirroksista sekä Boris Akuninin toisen maailmansodan aikaan sijoittuva vakoiluseikkailu Spiooniromaan. Akuninin tuotannon virontaminen on jatkunut ilmeisesti yhtä kiihkeällä tahdilla kuin mies ehtii kirjoittaa lisää - Venäjän opposition ideoinnin lomassa. Hänen tuotteliaisuutensa on ihailtavaa, tai sitten huhut siitä, että hänellä olisi jo oppipoika työnsä jatkajaksi, pitävät paikkansa. Suomeksi Akuninia ei edelleenkään ole käännetty enää Patasotilaan jälkeen, mikä on sääli.

Olen lukenut nimimerkki Peter Wingen tuotantoa, joka ei ole mitään maailmankirjallisuuden helmiluokkaa, mutta josta kiinnostuin huomatessani, että Winge oli todellisuudessa senaattorin poika Åke Frey, diplomaatti, joka toimi muun muassa Suomen suurlähettiläänä Ankarassa. Muistin silloin, että kirjastoni jäämistöperukoilla oli Wingen tuotantoa ja niin totisesti olikin. Winge - samaan tapaan kuin toinen useimmilta unohtunut suomalainen vaikuttaja, joka kirjoitti 50-luvulle sijoittuvia dekkareita, nimittäin Vilho Helanen - on kirjoissaan moralistisen oikeamielinen ja Suomi näyttäytyy muutenkin hieman lapsekkaana mutta kirkasotsaisena nuorukaisena (tai neitona) suuren maailman konspiraatioiden keskellä.

Jatkoksi voi sitten siirtyä 2000-luvulle ja lukea Andres Herkelin muistelmia Azerbaidžanista ja Marko Mihkelsonin analyysiä Venäjästä valkeudessa ja varjossa. Suomalaisista idän ymmärtäjistä paras hiljattain lukemani oli Anna-Lena Laurénin Vuorilla ei ole herroja, alun perin ruotsiksi ilmestynyt Kaukasian kansoja käsittelevä matkakuvaus, joka on suomalaisen kirjoittamaksi harvinaisen hyvin perillä alueesta. Tuo onkin ainoa aluetta kohtuullisesti ymmärtävä 2000-luvun suomalaisteos, sillä jopa muuten erinomaisen terävä ja Venäjän-tutkijoidemme kärkikaartiin lukeutuva Arto Luukkanen ei ole kirjassaan Georgian sota onnistunut juurikaan ymmärtämään Georgiaa, vaan Venäjä-kriittisyydessäänkin käsittelee aluetta venäläisittäin ehdollistuneesti, ottaen kontrastiksi vain amerikkalaistyyppistä "läntistä" näkökulmaa.