Vuotten vierimä

Taas yksi on vuosi vierinyt, valunut murheellisesti läpi sormien kuin tiimalasin hieno hiekka, josta ei saa otetta. Jokin on muuttunut, jokin ei. Variaatiot samoista teemoista seuraavat toistaan. Mieleeni palasi Eino Leinon runo vierivistä vuosista, mutta etsiessäni sitä (jotten siteeraisi väärin, ulkomuistini kun ei ole mitä se joskus oli) löysinkin monta. Leinokin on palannut varioimaan samoja teemoja yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen.

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli -
koska tulee se suurin, se suurin?

Ja sitten hän kaipailee kadotettua rakkauttaan:

Lien paljon ma lauluja tehnyt,
mut yks oli kaunehin,
oli mulla niin armas aihe -
polo, kuinka sen unhotin!

Se oli mun onneni laulu,
sävel säihkyvä, voitollinen.
Yöt päivät yhä ma etsin
sitä pohjasta sydämen.

Ja vuodet ne vierii ja vierii,
tuli silmien sammuu pois.
Mitä siitä, jos löytyä kerran
elon kauneus kadonnut vois!

Jo ystävät ympäri väistyy,
ovat hapseni harmenneet.
Mitä siitä, jos löytäisin kerran
ens-lempeni säveleet!

Mutta tässä hän kaipailee jo ikuista onnea:

Meill’ on niin kiire, niin kiire,
emme ehdi uottamaan.
Maa kukkivi vuodesta vuoteen,
meillä yksin on elämä vaan,
ja yksi on elämän kevät,
ikä ihmisen lyhyt on,
päivä yks’ kun lehteä tekee,
jo toinen on marjaton.

Ja vuodet ne vierii ja vierii,
tuli silmien sammuu pois –.
Mitä siitä, jos löytyä kerran
elon kauneus kadonnut vois,
jos tullessa suuren rauhan
ja vaipuissa unheeseen
vois löytää, löytää kerran
ikionnensa säveleen.

Tapani mukaan tutustuin siihen, mitä viime vuonna uuden vuoden aikaan ennustin tulevaksi. Minusta tuntuu, että kaiken voisi kirjoittaa uudelleen. Vuosi 2011 oli dramaattisten muutosten vuosi, jonka kenties tärkein ilmiö inkarnoitui arabikevään hahmossa. Vuosi 2012 on sen sijaan ollut paikoillaan junnaamista ja stagnaatiota niin Euroopassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa kuin myös Iranissa, Afganistanissa, Venäjällä ja Amerikassa. Erikseen kirjoitin silloin vielä Suomen politiikasta ja yhteiskunnasta, lähinnä vaaleja silmällä pitäen. Poimitaanpa joitain kohtia kommentoitaviksi.

Näillä näkymin siis Pohjois-Afrikka on uusiutunut. Lähi-itä sen sijaan on yhä jämähtänyt, ja siinä tilassa todennäköisesti pysyykin kunnes Assadin diktatuuri Syyriassa kaatuu. Se tukeutuu Iraniin ja Venäjään, jotka puolestaan uskovat, ettei länsimailla ole rahkeita sen enempää kuin haluakaan puuttua Syyrian tilanteeseen siinä määrin, että voisi kallistaa vaa’an opposition hyväksi.

Ennakoin vuosi sitten, että Venäjän ja Iranin pyrkimykset pysäyttää arabikevät ja estää muutokset omissa maissa olisivat ratkaisevia vuoden 2012 kehitykselle. Näin epäilemättä olikin. Venäjän valkonauhaliike ei onnistunut saamaan aikaan muutoksia Venäjällä, vaikka onkin luultavasti vaikuttanut henkiseen ilmapiiriin maassa. Samoin Iranin opposition yritykset nousta uudelleen aallonharjalle arabikevään vanavedessä kuivuivat kokoon. Tyytymättömyys ei suinkaan kadonnut, mutta väkivalta- ja propagandakoneisto on onnistunut pitämään vastarinnan nujerrettuna, lähinnä Venäjän tuella.

Venäjällä kansalaiset ovat heränneet ja olleet kaduilla valkoisine nauhoineen. Venäjälle kuitenkaan tuskin tulee kovin helposti arabikevättä, koska kaikki valta on Putinin ja entisen KGB:n sekä heidän suosikkioligarkkiensa rakentamassa vallan vertikaalissa, joka muistuttaa tsaarinaikoja tai ehkä Mussolinin korporatismia. (...)

Kansalaiset ovat uhmanneet pelkoaan ja apatiaansa, ja nimenomaan ne venäläisistä parhaimmat, rohkeimmat, koulutetuimmat ja aktiivisimmat. Jos Putin päätyy vyöryttämään tankit kaduille ja heittää kansakuntansa parhaat vankiloihin, katoaa keskeisin tietotaito nopeasti ulkomaille ja Venäjä taantuu pelkäksi öljyn ja kaasun hinnalla porskuttavaksi kehitysmaaksi.

Arabikevättä Venäjä ja Iran eivät kuitenkaan onnistuneet pysäyttämään. Niiden sumeilematon tuki Syyrian roistohallinnolle kansansa kukistamiseen keinolla millä hyvänsä ei ole onnistunut pysäyttämään eikä lannistamaan Syyrian vallankumousta. Sekä Moskovassa että Teheranissa mietitään jo kuumeisesti B-suunnitelmia siltä varalta, että Assad ja hänen klaaninsa olisi uhrattava. Demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa Venäjä ja Iran eivät Syyriaan halua suurin surminkaan, kuten eivät mihinkään muuhunkaan arabimaahan. Sotilasvalta, islamistinen diktatuuri tai sisällissota kelpaavat niille mieluummin.

Venäjä ja Iran eivät ole myöskään onnistuneet kuin osittain propagandasodassaan arabikevään diskreditoimiseksi sekä poliittista pluralismia ja liberaalia demokratiaa kannattavien epäpoliittisten vallankumouksellisten demonisoimiseksi islamistisiksi terroristeiksi. Tämä propagandanarratiivi, jota syötettiin länsimaihin voimalla heti arabikevään alusta alkaen, näyttää pikemminkin väsyneen samaa tahtia kuin vallankumouksensa jo suorittaneissa maissa - Tunisiassa, Egyptissä, Libyassa ja Jemenissä - tulisi oikeasti alkaa huolehtia islamistiongelmasta. Kriittisin tilanne on Egyptissä, jossa vallankumouksessa passiivisessa osassa ollut Muslimiveljeskunta on osoittanut kaikki taipumukset halusta jatkaa Mubarakin linjoilla keskusjohtoisen yksipuoluevallan tiellä. Oheisen vuosi sitten kirjoittamani olisin hyvin voinut kirjoittaa vaikka kuukausi sitten:

Toisin on Egyptissä, jossa kaikki vanhat valtarakenteet syrjäytettyä Mubarakia ja hänen välittömintä lähipiiriään lukuun ottamatta takertuvat kynsin hampain valtaan ja pieksevät kaduilla urheasti mieltään osoittavia äänestysiän alle jääviä teinejä, samalla kun äänestäjien masinointiin kenttäverkostollaan pystyvä Muslimiveljeskunta hieroo käsiään.

Arabian niemimaan rikkaat öljymonarkiat mobilisoivat rahansa varsin onnistuneesti suojelemaan Jordanian, Marokon ja Omanin monarkioita kumousaallolta, mutta mainitut kolme maata ovatkin oikeasti uudistaneet itseään jo vuosien ajan. Niiden on täytynyt. Ne eivät ole ökyrikkaita öljymaita. Päinvastaisesta propagandasta huolimatta arabikevään tapahtumat eivät koskaan olleet Saudi-Arabian tai Qatarin rahoittamia, vaan päinvastoin nämä maat ovat yrittäneet parhaansa mukaan arabikevättä jarruttaa. Toki yrittäen samalla asettua oikealle puolelle historiaa hyväksymällä nopeasti ne vallankumoukset, jotka jo ehtivät tapahtua, sekä jättämällä puolustamatta perinteisen vihollisensa Iranin vasallihallintoa Syyriassa.

Myös Turkin etsikkoaika historian oikealla puolella olemiseksi jatkuu. Kurdirintamalla tapahtui viime vuoden aikana paljon, muttei mitään pysyvää, mikä ei voisi jälleen muuttua kuukausissa, jopa viikoissa. Irakin uudelleen kasvanut levottomuus tulee vaikuttamaan Syyrian ja Turkin kurdialueiden tällä hetkellä toimivaan mutta epämukavaan linnarauhaan. Monessa muussakin osassa levotonta aluetta vakaudeksi tulkittu hiljaisuus merkitsee vain sitä, että tietyt sotakirveet on taktisista syistä haudattu joksikin aikaa, koska odotetaan lopputulemaa tärkeämmistä taisteluista, jotka on käytävä ensin. Haudatut sotakirveet eivät ruostu kelvottomiksi, elleivät pysy haudattuina ainakin sukupolven verran.

Dynaamisuus on koko vuoden ajan ollut muualla kuin Euroopassa, joten on soveliasta käsitellä Eurooppaa vasta Orientin jälkeen. Kirjoitin vuosi sitten Euroopan osalle seuraavanlaisen ennusteen:

Eurooppa elää taantumisen aikaa. Luulen, että tämä vuosi tulee näyttäytymään melko ankeana ja stagnaattisena Euroopan maiden näkökulmasta. Venäjän tummat varjot taivaalla tihenevät samalla kun Euroopan maat painivat velkakierteissään ja kyvyttömyydessään uudistua. Kun lopulta on pakko kajota julkiseen tuhlaamiseen, kansa tulee olemaan kaduilla ja kadut liekeissä, eikä vain Kreikassa. Eurooppalaiset äänestäjät halveksivat demokratiaa yhä avoimemmin, fasismi ja kenties muutkin jo kuolleiksi luullut totalitarismin pedot nousevat ja parantavat kuolinhaavansa. Unkarin poliittinen elämä alkaa jo olla pelottavaa menoa eikä siitä olla kuin parin jytkyn päässä monissa muissa maissa.

Vaikka olisin toivonut mieluummin olleeni väärässä, näyttää siltä, että ennustamani trendit ainoastaan jatkuivat. Niin Suomessa kuin suurimmassa osassa Eurooppaa mikään ei olennaisesti muuttunut. Velanottoon ja julkiseen tuhlaukseen perustuva kuplan pumppaaminen jatkui. Eurooppalaisiin ei ole sattunut vielä tarpeeksi kipeästi, että he ymmärtäisivät muuttaa kestämätöntä politiikkaansa, jota he kaikesta pahoinvoinnista huolimatta insistoivat kutsua hyvinvointivaltioksi. Rakennevikoja korjataan rakenteiden purkamisen ja uudistamisen sijaan edelleen luomalla yhä uusia rakenteita ja kuluautomaatteja. Tästä maksettava hinta voi olla erittäin korkea.

Varovaisemmillekin pitäisi tähän mennessä olla selvää, etteivät uhkakuvat fasismin noususta ole olleet pelkkää vainoharhaa. Kreikan ja Unkarin meno on pelottavalla tasolla. Vaikka kuinka marginaalista, on oireilevaa, että Suomessakin perustetaan jälleen kuin sieniä sateella uusia avoimesti fasistisia ja kansallissosialistisia puolueita, joiden sivuilta löytyy hakaristejä, rotuoppeja ja likaisessa polttoöljyssä tirisevää vihaa milloin maahanmuuttajia, milloin muslimeja, milloin suomenruotsalaisia ja milloin ylipäätään "herroja" ja "eliittiä" vastaan.

Aggressiivisin ja samalla vainoharhaisin osa kohoavaa fasistista kuumetta on 1900-luvun alkupuoliskon juutalaisvihan 2000-luvulla korvannut muslimiviha, islamofobia, joka ei ole laantunut sen enempää Euroopassa kuin Atlantin toisella puolellakaan, vaikka sille on toisaalta alkanut ilmaantua varovaista kriittistä vastapainoa.

Tapaus Anders Breivik osoitti heinäkuussa kouriintuntuvasti, kuinka pelot islamofobisen liikkeen väkivaltaistumisesta eivät olleet aiheetonta paranoiaa, vaan totisinta totta. Tapaus on saanut pienimuotoisempaa jatkoa pitkin Eurooppaa, Venäjää ja Yhdysvaltoja; kaikkialla on raportoitu hyökkäyksiä ja järjettömiä ilkivallantekoja, jotka suuntautuvat muslimeja ja maahanmuuttajia vastaan. Saksassa paljastui vuosikausia jatkunut rasistisesti ja islamofobisesti motivoitu sarjamurha, jonka takana oli uusnatsistinen salaliitto. Viime kuussa Firenzessä puolestaan Breivikin aatetoveri, salaliittoteoreetikko Gianluca Casseri avasi tulen länsiafrikkalaisia muslimeja vastaan ja surmasi kaksi senegalilaista.

Minunlaiseni suvakit muistuttavat yleensä jatkuvasti islamofobeja ja muita niin kutsuttuja maahanmuuttokriitikoita siitä, etteivät heidän hysteerisesti pöyristelemänsä yksittäistapaukset kelpaa kuvaamaan yleisiä trendejä saati todistamaan rasistisia yleistyksiä, vaan perustuvat niin kutsuttuun vahvistusharhaan: siihen, että uutisvirrasta poimitaan vain niitä asioita ja tapauksia, jotka tuntuvat sopivan omiin obsessioihin, ja sivuutetaan puolestaan omien ennakkokäsitysten vastaiset tapaukset.

Voidaan siis myös suhtautua kriittisesti siihen, missä määrin joka päivä suvaitsevaisista lähteistä lukemani rasistiset ja fasistiset yksittäistapaukset kuvaavat koko yhteiskunnan ilmapiiriä. Ääriliikkeet ja niiden teot eivät yleensä anna edustavaa kuvaa omista yhteiskunnistaan. Se, miten ympäröivä yhteiskunta niihin suhtautuu, sen sijaan antaa.

Tällä hetkellä huomiota kiinnittää se, että esimerkiksi Pakistanissa, Afganistanissa ja Intiassa syntyy maanlaajuisia kohuja ja kansalaissuuttumuksen purkauksia huomiota herättäneistä terrorismi- tai raiskaustapauksista. Libyassa ja Egyptissä väki osoittaa raivolla mieltään islamistien vallanhimoisia pyrintöjä vastaan. Sen sijaan vapauden ja monikulttuurisuuden puolesta liputtaneissa Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Britanniassa menevät järjettömät islamofobiset vihapuheet, väkivallanteot ja ilkivalta läpi jo suorastaan rutiininomaisilla olankohautuksilla. Yksittäistapaus, ei pidä huolestua. Bloggari Garibaldi on laatinut vuosikoosteen islamofobiasta viime vuonna.

Olen sitä mieltä, että Umayya Abu-Hannan paljon kohua Suomessa herättänyt mielipidekirjoitus Suomen kamaluudesta ja Hollannin ihanuudesta oli hysteerinen ja yleistävä, mutta ehkä sen oli syytä ollakin, jotta se pysäytti edes muutaman lukijansa ajattelemaan, mihin oikein on tultu. Abu-Hannan artikkelia kuvaavampaa olikin se, kuinka suomalainen yhteiskunta siihen reagoi. Osa tuomitsi Abu-Hannan täysin, hänellä ei olisi saanut olla oikeutta arvostella Suomea yhtään mistään, koska ei ole oikea suomalainen. Nämä ihmiset tyypillisesti essentialisoivat Abu-Hannan ulkomaalaiseksi ja arabiksi. Kuitenkin vaikka Abu-Hanna on taustaltaan palestiinalainen (tarkemmin sanottuna Israelissa syntynyt kristitty arabi), hänen kritiikkinsä oli mitä suomalaisinta itseruoskintaa. Sitä vain, että joidenkin mielestä Abu-Hanna ei olisi saanut tuota suomalaista itseruoskintaa harjoittaa, vaan se kuuluu vain etnisille kantasuomalaisille.

Minusta erityisen pysäyttävä kohta Abu-Hannan artikkelissa oli tämä:

Amsterdamilaiset tuntee kuulemma kahdesta sanonnasta. Ensimmäinen on "Why not (miksei?)" ja toinen on "Says who (väittää kuka)?" Amsterdamilaislapsilla on tutkitusti parempi itsetunto kuin vaikkapa madridilaisilla.

Tämä tasa-arvoisuus syntyy siitä, että erilaiset ihmiset – köyhät, rikkaat, maalaiset, työttömät ja miljonäärit – näyttäytyvät yhteiskunnallisesti samankokoisina. Fyysisen työn tekijät eivät ole katkeria. Täällä jokainen pitää itsestään selvänä, että on kunnioituksensa ansainnut.

Suomalainen yhteiskunta taas lähtee siitä, että erilaisuus on automaattisesti hierarkkista. Tämä synnyttää herravihaa, Helsinki-kateutta ja katkeruutta ulkomaalaisia kohtaan. Suomessa ajatellaan, että erilaisuutta vastaan pitää taistella, koska erilaisuus luo eri-arvoisuutta. Tasa-arvo taas syntyy samanlaisuudesta.

Tuossa nimittäin ei enää puhuta yksittäistapauksista vaan kulttuurirakenteista. Jokainen on varmasti joutunut kokemaan ikäviä yksittäistapauksia rasististen tai muuten vain ääliömäisten kansalaisten taholta sekä Suomessa että ulkomailla. Ainakin minä olen, ja mitä kansainvälisempi läheisten ja ystävien piiristä on tullut, sitä enemmän se on alkanut pistää silmään, vahvistusharhasta johtuen tietenkin.

Kuitenkin tuo omituisen suomalainen tasapäistämisvimma, jonka mukaan tasa-arvoa luo vain samanlaistaminen, on oikeastaan paljon syvemmin monimuotoisuutta vastaan asettuva voima kuin äärimmäisesti ajattelevat ja huonosti käyttäytyvät yksilöt. Tai jopa ohjelmalliset fasistijärjestöt, kunhan jälkimmäiset eivät pääse valtaan.

Perin suomalaista on myös ajatella, että hyvä itsetunto on jotenkin tasa-arvolle ja yhteisölliselle vakaudelle vaarallinen ja haitallinen asia. Se kitketään suomalaisista jo lapsena. Tuloksena on syvälle sydämeen istutettu heikkouden ja avuttomuuden tunne, joka estää suhtautumasta muihin ihmisiin, etenkin vahvoihin ja/tai erilaisiin, mutkattomalla normaaliudella. Suomalainen muistuttaa yhä venäläistä siinä suhteessa, että hänen on vaikea katsoa toista ihmistä silmistä silmiin tasa-arvoisena. Hänen on aina tunnettava joko ylemmyyttä tai alemmuutta. Ja voi sitä, joka ei ymmärrä pysyä roolissaan suomalaisen olettamalla tavalla.

Kaikesta synkästä huolimatta olen edelleen valmis toistamaan myös viimevuotisen vuodatukseni optimistisen loppukaneetin:

Uskon kuitenkin läntisen maailman, Amerikan ja Euroopan, uusiutumiskykyyn ja niiden yhteiskunnalliseen voimaan. Kuilun reunalla nössökin yleensä ryhdistäytyy ja uusia kirkasotsaisia sukupolvia nousee kaikkialla, ilman menneiden saavutettujen etujen liiallista painolastia. (...) Jos pahuus kerran voittaakin, mikään yö ei jatku ikuisesti, vaan koittaa jälleen aamu, jona lapset kaatavat heidän patsaansa, polttavat heidän lippunsa ja nauravat heidän iskulauseilleen. Ja niin historia ei koskaan pääty.

Varovainen optimismini johtuu lähinnä siitä, että vuoden 2011 henki tuntuu yhä olevan elossa ainakin osassa nuorempia sukupolvia. Tuo henki on uhmakas sikäli, että se on herännyt pitkän apatian jälkeen vaatimaan omistajuutta valtiosta ja yhteiskunnasta - ihmisille itselleen, ei rakenteille ja komiteoille. Se on myös löytänyt keinoja paeta tukahdutetuista ja kontrolloiduista muodollisen vaikuttamisen keinoista takaisin kohti jollain tasolla aitoa yhteisöllisyyttä, joka viis veisaa virallisista koneistoista.

Henki vaatii tilaa sekä eetterissä että kaduilla, ja vaikka autoritääristen valtioiden vanavedessä myös demokraattisten valtioiden pöhöttyneet autoritääriset elementit yrittävät päästä sääntelemään yhä enemmän kaikkea, se ei tule olemaan helppoa. Ei ainakaan niin kauan kuin valtarakenteet ovat epäpätevämmissä ja flegmaattisemmissa käsissä kuin niitä haastava kansalaisaktivismi.

Kaikki mikä lisää osaamisen ja aktiivisuuden painoarvoa ignoranssiin ja pysähdykseen verrattuna, on yhteiskunnan pitkän tähtäimen kehityksen kannalta myönteistä. Se vie kulttuuria eteenpäin. Innovaatiot motivoituvat yhdestä asiasta ja leviävät sitten toisiin. Ylhäältä ojennetut teknologiset ratkaisut ovat pelkkiä heliseviä vaskia, kunnes niihin on puhallettu ihmisyyden intohimon henki. Siellä missä tuo henki puhaltaa, banaaleimmissakin arkiasioissa, siellä on elämää ja kehitystä. Mistä tuo liekki tukahdutetaan sammuksiin, siellä alkaa lähtölaskenta historian unholaan.