maanantai 4. marraskuuta 2013

Martainen Suomi

Lennähdin lyhyelle matkalle Suomeen. Arkipäivät menivät tiiviisti töiden merkeissä, mutta viikonloppu oli sentään vapaa. Nyt silmäni ovat uupuneet liiasta valvomisesta ja mahani happoinen liiasta syömisestä ja juomisesta.

Suomessa käydessäni siellä satoi ja oli kylmä. Tuuli pieksi lehdettömiksi käyneitä puita, junan ikkunoista avautui martainen maa ja kurpitsoiksi tai luurangoiksi pukeutuneet martaat kulkivat pelottelemassa ihmisiä. Metrotunnelissa päivysti ryhmä vakavia setiä ja tätejä varoittelemassa Raamatun-lauseiden kera halloweenin saatanallisesta tosiluonnosta. Illat pimenivät nopeasti. Helsingin puistojen ja pihojen pihlajanmarjatertuissa sirisi sentään ilopilkkuina pieniä parvia tilhiä, noita taigan töyhtöpäisiä boheemeja teräsmaksoineen ja vaeltavine luontoineen.

Tapasin paljon ihmisiä, ammattikollegoja ja ystäviä. Jos en olisi asunut viimeisiä puoltatoista vuotta Afganistanissa ja Ukrainassa, voisin kauhistua siitä, miten asiat Suomessa makaavat: samoja tai samanlaisia turhautumisen ja hukkumisen hätähuutoja kuulee riippumatta siitä, onko kyse valtion laitoksista vai firmoista, toimituksista, poliiseista, oikeustaloista tai yliopistoista. Ei ihme, että keskityttäessä tohinaan ja töpinään perusasiatkin jäävät hunningolle tai vain romahtavat. Pahoinvointi lisääntyy; korruptiostakin kuulee yhä useammin. Suomi ei ole toki lähimainkaan siinä tilassa kuin Ukraina saati Afganistan, mutta olisi suhteeton sääli päästää Suomi sinne vajoamaan, sieltä kun ei kerran vajottuaan ole helppoa nousta enää takaisin pohjoismaiseksi tai länsimaiseksi avoimeksi oikeusvaltioksi.

Tein myös monia kivoja asioita. Tapasin kummilapsia. Katsoin viimeinkin uuden Sherlock Holmesin jaksoja - useampi ystäväni on minulle tätä sarjaa lobannut. Olivathan ne ihan kekseliäästi nykyaikaan sovellettuja, mutta olen silti yhä Arthur Conan Doylen hengessä paremmin kiinni olevan vanhemman brittisarjan ystävä. Eksentrisestä mutta silti elegantista Holmesista oli tehty sosiaalivammainen törppö. Enkä osaa mieltää synkkää Moriartya nuorehkoksi psykopaattiseksi hakkerinörtiksi. Baskervillen koirassa syyllinen oli vaihdettu ja fosforoitu koirakin korvattu hallusinogeeneillä.

Lisää kivaa oli tiedossa iltoina. Kalliolaisen turvataloni oikeamielisyyden varjelija oli järjestänyt kutsut Suomessa vierailemiseni kunniaksi - siitä hyvästä vatsani kärsii vieläkin happoisuudesta. Keskustelin pizzan ääressä liiketoimien tilasta yhtiökumppanini kanssa ja aamiaistin suomalais-libanonilaisessa seurassa. Ja ehdin myös käydä Tampereella, jossa syyrialais-kalevalaisen näyttelyn maalauksistaan järjestänyt ystäväni sairastuikin kurkkukipuun ja olin lisäksi myöhässä galleriasta, mutta tapasin ensi kerran elävänä erään toisen ystäväni, suomenirakilaisen. Hän vaikutti nuoremmalta kuin millaiseksi olin hänet ekstensiivisten nettikeskustelujemme kautta mieltänyt, mutta yhtä fiksulta ja sympaattiselta.

Mutta palatakseni Suomen tilaan - se on surullinen. Valitettavasti Suomi ei tässä suhteessa edusta poikkeusta, sillä suuri osa maailmaa tuntuu olevan jonkinlaisen kulttuuripsykoosin vallassa. Suomessa se vain näyttää räikeämmältä ja groteskimmalta, kun maa suurimman osan elinaikaani on ollut rauhallisuuden, hiljaisuuden, ujouden ja etäisen suvaitsemisen maaperää. Nyt suomalaisten keskustelupalstat pursuavat puheita keskitysleirien perustamisesta ja sisällissotaan ryhtymisestä. Hirvisaari sai lopulta potkut persuista, mutta mitään ei näemmä opittu, kun heti perään toinen persujen kansanedustaja Immonen julkaisi seitsensivuisen läpeensä vainoharhaisen islamvihan vuodatuksen, joka edustaa alusta loppuun Breivikin manifestin henkeä. (Ks. aiempi blogaukseni islamvihasta.)

Kiovassa pidettyjen elokuvajuhlien aikana katsoin kaksi suomalaista elokuvaa, jotka eivät vielä riittäne edustavaksi otokseksi suomalaisesta kulttuurituotannosta, mutta kaipa nekin jotain ajanhengestä kertovat.

Ensimmäinen oli Jan Forsströmin käsikirjoittama ja ohjaama Silmäterä, joka käsitteli nuoren ja epäkypsän äidin vähitellen obsessiiviseksi muuttuvaa suhdetta tytärlapsensa turvallisuuteen. Elokuva leikittelee katsojienkin jakamilla ennakkoluuloilla ja epäluulon tunteilla lapsen iranilaistaustaista isää kohtaan, kunnes lopulta alkaa käydä yhä selvemmäksi, että syvenevät vainoharhat ja pakkomielteet muuttavat nuoren äidin itsensä uhaksi lapselleen ja ympäröivälle yhteiskunnalleen. Elokuva on täynnä mestarillisia sivujuonteita, kuten Marjan vähitellen syvenevä suhde hankkimaansa aseeseen, joka näyttää kehittävän omaa tahtoa. Lukuisien katsojille paljastuvien mutta päähenkilöiltä salattujen väärinkäsitysten ketjut saavat traagisia seurauksia, kuten tanskalaisessa Jagtenissa.

Vielä pimeämpää suomalaisen yhteiskunnan kääntöpuolta käsitteli Aku Louhimiehen uusin elokuva Kasipallo, joka kuvasi huumepiirien alamaailmaa vankilasta vapautuvan nuoren äidin (jälleen), häntä otteessaan pitävän rikollisen sekä kahden kovin erilaisen poliisin kautta. Tämäkin elokuva oli ajatuksia herättävä, mutta edelliseen verrattuna suomalaiseksi elokuvaksi kovin amerikkalainen - toimintakohtauksineen ja jopa onnellisine loppuineen, jossa pahat tapetaan ja inhimillisen suhteen asiakkaaseensa kehittänyt poliisi näyttää saavan haluamansa.

Molemmissa elokuvissa on yllättävän paljon yhteisiä teemoja: Nuoren äidin yksinhuoltajuus ja valmiuksien puute selviämiseen kovassa maailmassa. Perheiden pirstaloituminen ja ylipäätään lähimmäisistä huolehtivan perheinstituution tuhoutuminen suomalaisilta ja korvautuminen kylmillä virallisilla suhteilla sosiaalityöntekijöihin ja poliiseihin. Yhteiskunnan järjestämien vuokra-asuntojen persoonaton kolkkous. Muukalaisten kyräily vihamielisin ja vainoharhaisin katsein - sitä katkerammin, mikäli muukalaisilla meneekin paremmin kuin itsellä. Rapautuvan elämänhallinnan ja kylmän holhouksen korvautuminen järjestäytyneen rikollisuuden ja omankädenoikeuden vahvistumisella - sekä ajatusten maailmassa että todellisuudessa.

Ei kommentteja: