maanantai 10. marraskuuta 2014

Hevosenpäiden politiikkaa

Ukrainan niin kutsuttu tulitauko on ollut alusta asti fiktiota, sillä vain ukrainalainen osapuoli on sitä noudattanut. Ja miksipä Venäjä olisi sitä noudattanutkaan, ovathan YK, EU, ETYJ ja muut kansainväliset kerhot kohdistaneet neuvomisensa ja painostamisensa lähinnä Ukrainaan.

Nyt kun edes ETYJ ei enää pysty salaamaan sitä, että Venäjä eskaloi hyökkäyssotaansa Ukrainassa, tuoden maahan peittelemättömästi uusia joukkoja, panssarivaunuja, miehistönkuljetusvaunuja, ilmatorjuntakalustoa ja ohjuksia, asiaan on yhtäkkiä herätty Suomenkin tiedotusvälineissä, aivan kuin kyseessä olisi jokin uutinen. Venäjä jatkaa samaa, mitä se on tehnyt koko tulitauon ajan, valmistautuen seuraaviin hyökkäyksiin ja lisäten sotatoimiensa volyymia, kun ukrainalaiset ovat onnistuneet pitämään asemiaan Donetskin lentokentällä, Debaltsevon liikenneristeyksissä ja Luhanskin pohjoispuolella näinkin kauan.

Koska keskustelu siirretään seuraavaksi tähän uuteen vaiheeseen, kaikki entinen unohdetaan jälleen. Entiseen kuuluu nykyään jo taannoinen ikävä koneturma. Sillä ei tunnu enää olevan suurempaa merkitystä, että julkistenkin todisteiden avulla voidaan todistaa Venäjän syyllisyys malesialaisen matkustajakoneen alasampumiseen.

Venäjän toimintatavassa infosota on eturintama. Sotilas- ja erikoisoperaatiot tukevat sitä. Propagandalla luodaan fiktiivistä maailmaa - sellaista vaihtoehtotodellisuutta, joka sopii tukemaan Venäjän strategisia tavoitteita. Sotilas- ja erikoisoperaatioilla muutetaan tuota fiktiota todellisuudeksi. Nyky-Venäjän tavasta nähdä asia saa hyvän käsityksen tästä Vladislav Surkovin henkilökuvasta.

Siitä ei pitäisi tänä päivänä enää olla sokealla Riitallakaan epäilystä, mitä putinilaisen Venäjän strategiset tavoitteet ovat. Tiivistin ne aiemmassa kirjoituksessani neljään sanaan: vallan vertikaali, imperiaalinen ekspansio. Venäjän toimet tähtäävät siihen, että kotimaassa saadaan toimeenpannuksi autoritäärinen järjestys, vastustajiksi luokitelluissa naapurimaissa taas kaaos, joka tukee imperiaalista ekspansiota.

Venäjän imperiaalisessa ekspansiossa suorat anneksiot, kuten Abhasian, Etelä-Ossetian, Transnistrian, Krimin ja Donbasin miehitys, ovat vain sisin rengas. Imperiaaliseen maailmankuvaan kuuluvat sisärenkaan lisäksi vasallivaltiot ja etupiirit. Venäjä pyrkii näiden muodostamiseen ja laajentamiseen niin suuriksi kuin se katsoo mahdolliseksi. Kun yhdessä paikassa onnistutaan, se rohkaisee tavoittelemaan yhä laajempaa valtapiiriä.

Venäjä haluaa saattaa Euroopassa voimaan uuden etupiirijaon. Ensi kädessä se haluaa itselleen etupiirin, joka on kiellettyä aluetta länsimaisille kansainvälisille järjestöille - aluetta, jossa eivät päde kansainväliset vaan Venäjän sanelemat pelisäännöt. Jos tällainen etupiiri Venäjälle myönnetään, se pyrkii etupiirin laajentamiseen, niin kauan kunnes raja tulee vastaan länsimaisen voimankäytön muodossa. Sellainen voima, jota ei voida käyttää, ei Venäjään vaikuta.

Aiemmin Venäjä saattoi unelmoida lähinnä entisen Neuvostoliiton palauttamisesta etupiirikseen, poislukien Baltian maat, jotka olivat jo ehtineet liittyä Natoon. Nyt kun länsimaat ovat olleet toimettomia sekä Georgian että Ukrainan suvereniteettien törkeiden loukkausten suhteen, Venäjä on alkanut liittää fiktiiviseen etupiirimaailmaansa yhä laajempia alueita. Tavoitteina on nyt ainakin koko ortodoksinen Balkan, Suomi sekä Baltia. Jos Nato ei vastaa voimankäytöllä Baltian maiden ja Romanian osalta, Venäjä tulee tavoittelemaan myös Puolaa ja Keski-Eurooppaa. Mainitsin jo edellisessä kirjoituksessani, että syy Ruotsin pelotteluun on Suomen ja sitä ympäröivien Itämeren lahtien merkitseminen osiksi Venäjän etupiiriä.

Jos Venäjän luomaa fiktiivistä maailmaa ei haasteta infosodassa, se alkaa muuttaa sitä todellisuudeksi sotilaallisin ja erikoisoperaatioin. Näiden tuloksena paljastetaan Lännen heikkous, pyyhkäistään kansainvälisten pelisääntöjen luomat fiktiiviset punaiset viivat kartalta ja luodaan de facto Venäjän sanelema uusi todellisuus.

Hyvä esimerkki putinilaisen Venäjän toimintatavasta oli Georgian sota. Se oli propagandaoperaatio, jota lopulta tuettiin konventionaalisella sotilaallisella invaasiolla. Yhdysvaltain silloisen hallinnon sotilas- ja erikoisoperaatioilla saatiin Venäjä pysäytettyä ja se tyytyi luomaan de facto todellisuuden vain Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan, jotka olivat Venäjän miehityksen alla jo ennen sotaa, sekä muutamiin näitä ympäröiviin laaksoihin. Infosodassa saavutettu hegemonia yli Georgian ulko- ja turvallisuuspoliittisten ratkaisujen oli kuitenkin merkittävämpi voitto Lännestä.

Ukrainassa vastassa on ollut heikompi Länsi kuin Georgiassa, vaikka tällä kertaa Länsi on hitaasti heräillyt Venäjän infosodankäynnin todellisuuteen. Jos siihen olisi herätty jo Georgiassa tai viimeistään Syyriassa, suursota ei nyt ehkä uhkaisi Pohjois- ja Keski-Eurooppaa. Georgian, Ukrainan ja Libanonin värivallankumouksissa se oli vielä perääntynyt, sillä länsimaisen voimankäytön mahdollisuus oli uskottava. Syyria oli kuitenkin Venäjälle opetus päinvastaisesta, ja ratkaiseva rohkaisu ajaa aggressiivisella linjalla täysillä eteenpäin.

Länsimaisen voiman uskottavuus mureni jonkin verran jo Syyriassa, Libanonissa ja Iranissa, kun Haririn murhatutkimuksia ei haluttu viedä loppuun, Hizbullahia ei haluttu pysäyttää ja Iranin annettiin murskata vihreä vallankumouksensa Venäjän neuvonannolla. Seuraavaksi Ukrainassa palautettiin valtaan Venäjän vasallihallinto, joka ryhtyi tarmolla palauttamaan maata autoritääriseen mafiamuottiin. Turkki ja Israel etääntyivät länsimaiden heikkoutta hyveenä pitävistä arvoista ja epävakaus lisääntyi.

Arabikevät olisi voinut olla länsimaiden suurin geopoliittinen voitto sitten vuosien 1989-1992 Itä-Euroopan vapautumisen, mutta länsimaiset yhteiskunnat poliittisine johtajineen olivat täysin valmistautumattomia ottamaan tapahtumista vaarin. Libyan interventio jäi viimeiseksi onnistumiseksi; sen jälkeen jopa al-Qa'idan annettiin elpyä ja palata näyttämölle. Senkin marginalisoimiseen arabikevät olisi yhdessä Osama bin Ladenin eliminoinnin kanssa tarjonnut erinomaisen mahdollisuuden, joka missattiin.

Venäjän propagandan annettiin sanella uusi fiktio arabikeväästä, ja ryhtyä sitten Syyriassa ja Irakissa toimeenpanemaan sitä sotilaallisin ja erikoisinterventioin. Obaman punaviivat paljastuivat silkaksi bluffiksi ja Venäjä sai Syyriasta täyden propagandavoiton, joka valoi uskoa röyhkeän voimankäytön voittoisuuteen geopoliittisen unelmansa toteuttamisessa.

Satojatuhansia syyrialaisia ja tuhansia ukrainalaisia on nyt kuollut siksi, että Lännellä ei ole ollut halua ottaa infosodan rintamaa haltuun - eikä halua haastaa Venäjää. Seurauksena Venäjän nälkä on kasvanut; uho sitäkin enemmän. Venäjä toimii täysin rangaistuksetta eikä sen johtajilla ole edes kasvojen menettämisen pelkoa.

Syy, miksi Venäjä liittolaisineen käytti kemiallisia aseita syyrialaissiviilien murhaamiseen ja ampui alas malesialaisen matkustajakoneen Donbasissa, oli Lännen nöyryyttämisessä. Näin osoitettiin, että Venäjä liittolaisineen voi ja saa tehdä mitä tahansa rangaistuksetta. Ne saavat pelata eri säännöillä; sellaisilla, jotka eivät tulisi kuuloonkaan minkään länsimaan tai länsimaihin tukeutuvan siirtymämaan toiminnassa.

Tällaisen röyhkeyden edessä länsimaat ovat perääntyneet ja vaienneet. Siispä se toimii. On lapsellista uskotella, että miedot taloussanktiot tepsisivät, varsinkaan kun niitä ei länsimaissakaan oteta vakavasti. Länsimainen julkisuus viestittää jatkuvasti, että sanktioista haluttaisiin hetimiten eroon eikä niitä edes haluta noudattaa. Punaiset linjat ovat lumetta.

Ajatellaanpa nyt kokeeksi vaikka, että Venäjä haluaisi osoittaa länsimaille Suomen kuuluvan etupiiriinsä. Nykytilanteella se onnistuisi viikossa. Venäjä voisi vaikka ampua alas suomalaisen koneen Suomen ilmatilassa. Hornetit nousisivat toki ensin ilmaan, mutta Venäjä tietäisi ennalta, ettei niillä olisi lupaa ampua. Venäjä voisi ampua alas itseään ärsyttäneen Hornetin, tai jos viesti ei mene perille, vaikka Finnairin reittilennon.

Mitä tästä seuraisi? Venäjä olisi tietysti jo ennalta käynnistänyt mittavan propagandaoffensiivin, jossa syyllistettäisiin Suomea. Suomi uhosi ja ärsytti. Suomalaiskoneet nousivat ilmaan, vaikka tiesivät venäläiskoneiden olevan siellä. Suomen media keskittyisi suremaan kuolleita ja vatvomaan toissijaisia kysymyksiä: Miksi Suomen viranomaiset eivät varoittaneet koneita? Kuka mokasi tiedottamisessa?

Venäjän hyväksi toimivat suomalaiset vaikuttaja-agentit toimittajia, poliitikkoja ja päivystäviä upseereja myöten uskottelisivat, että tämä "onnettomuus" ja "tragedia" oli jollain tavoin Suomen ellei peräti Naton vika. Salaliittoteoreetikot todistelisivat kuinka tunnistamaton Naton hävittäjä itse asiassa ampui koneen alas. Venäjää haluttiin eristää. Ainakaan emme voineet mitenkään tietää, että koneen ampui alas juuri Venäjä. Vaikka tietäisimme, ainakaan emme voineet sitä todistaa. Ja jos ampuikin, se oli varmasti ikävä vahinko ja nyt olisi nopeasti normalisoitava välit Moskovaan, hattu kourassa.

Yksi seuraus tapauksesta olisi kuitenkin selvä: vastedes Hornetit pysyisivät maassa ja Venäjä olisi saanut de facto herruuden Suomen ilmatilaan. Yksikään Finnairin reittilento ei enää lentäisi kuin Venäjän luvalla - sikäli kuin Finnair muutenkaan pysyisi suomalaisessa hallinnassa. Ikävien onnettomuuksien välttämiseksi Venäjä tarvitsisi pääsyn kaikkiin suomalaisten matkustajatietoihin, yhteysupseerit Suomen lentokentille ja tietysti takeet ettei Suomi lähenny Natoon.

Olisivatko nämä vaatimukset suomalaisten mielestä kohtuuttomia, mikäli suomalaisia olisi pehmitetty massiivisella infosodalla? Jos olisivatkin, mitä Suomi sitten tekisi? Sitähän minäkin.

Seuraavaksi voitaisiin avata neuvottelut laivalinjoista Tallinnaan ja Tukholmaan, ne kun voivat aiheuttaa häiriöitä tuntemattomien valtioiden sukellusveneliikenteelle merialueillamme. Ne myös häiritsevät Venäjän presidentin ja hänen oligarkkilähipiirinsä maa- ja kiinteistöomistuksia Suomen saaristossa. Venäjän tapa neuvotella sisältää yleensä valehtelua julkisuudessa samalla kun viestinnän kohteelle lähetetään muita reittejä pitkin hevosenpää tai pari. Pahimmassa tapauksessa yksi laiva pitää upottaa viestin perille saamiseksi. Sen jälkeen myös merialueet siirtyisivät de facto Venäjän valvontaan.

Venäjälle sopisi mainiosti, että Suomi suomettuisi samoin kuin kylmän sodan aikana. Samalla tavoin Venäjälle sopi mainiosti se, että Janukovitšin hallinto korruptoi Ukrainan oikeuslaitoksen, siirsi omistukset suosikkioligarkeille, salli Venäjän turvallisuuspalvelujen hegemonian Krimillä ja sabotoi Ukrainan maanpuolustuskyvyn minimiinsä. Suomi, jonka talous on joidenkin tietojen mukaan ajautunut pahempaan jamaan kuin Kreikan ja Italian, olisi tällaisessa tilanteessa erittäin heikko.

Haluammeko siis päätyä Ukrainan tilanteeseen vai haluammeko ottaa oppia niistä maista, jotka ovat Ukrainan kohtalon onnistuneet välttämään? Tämä riippuu osittain itsestämme, vaikka niin kutsutussa isossa kuvassa asia riippuukin Lännestä kokonaisuutena. Jos länsimainen yhteisö ei kokonaisuutena toimi, silloin jonkun yksittäisen Suomen, Viron tai Puolan ponnistelut eivät loppuun asti kanna. Kuviossa on kuitenkin pahin kohtalo varattu niille, jotka ovat heikoimpia lenkkejä. Vahvoilla olisi mahdollisuuksia toimia toisin.

Johtopäätöksiä kannattaisi jo tehdä. Putinin kriitikoksi lähtenyt venäläinen šakkimestari Garri Kasparov varoittaa pahoilla seurauksilla, mikäli Putinin pysäyttämiseksi ei nyt ryhdytä toimiin.

15 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos taas hienosta kirjoituksesta!

Anonyymi kirjoitti...

Synkkiä visioita, mutta pelottavan mahdollisia!

Jukka kirjoitti...

Kiitos jälleen kerran erinomaisesta tekstistä. Jäin miettimään tuota ajatustasi Ruotsin härnäämisestä Venäjän reviiritaisteluna, jossa pyrittäisiin osoittamaan Suomen paikka de facto etupiirissä. Ajatus on synkkyydessään kiehtova, enkä ole kuullut kenenkään muun Suomessa (tai muualla) esittäneen viime aikaisista rajaloukkauksista vastaavaa tulkintaa. Onko sinulla mielessäsi joku vastaava analogia jollain muulla rajalla aiemmin, jossa Venäjä olisi pyrkinyt "ylittämällä" vaikutusalue sitomaan varsinaisen kohteen hegemoniaansa?

Markku Seppälä kirjoitti...

Kiitos hyvä kirjoitus!

Niin surullista kuin se onkin, tältä maailma nyt näyttää. Olen useasti pohtinut, että missä meni pieleen, kun emme kylmän sodan jälkeen kyenneet kääntämään Venäjän kehitystä toiselle raiteelle. Jälkeenpäin tuntuu, että keskityimme Itä-Euroopan maihin ja Venäjä jäi oman onnensa nojaan. Ihmeellistä, vaikka 2.ww jälkeen länsi osasi mm. hiilisopimuksella ja Marshall-avustuksella varmistaa, ettei 20 - 30 lukujen toisinto tapahdu, sitä ei nyt osattu tehdä Venäjän kanssa.

Monien muiden tavoin olen huolissani demokratian asemasta. Kirjoitin aiheesta Uuden Suomen blogiin:

http://markkuseppl.puheenvuoro.uusisuomi.fi/176132-onko-ukrainan-sota-globalisaation-taitekohta

Observer kirjoitti...

Jukka, vilkaisepa Putinin edustajan Sergei Markovin ruotsalaislehdille antamaa haastattelua, jossa hän kertoo, että Venäjän suunnitelmissa ei ole hyökätä Ruotsiin, mutta Baltian maiden tulisi vapista pelosta. (Venäjällä on muuten perinteisesti nähty Suomikin jatkeena Pribaltiki-alueen eteläisemmille maille.) Markov väittää myös, että Venäjän sotajoukot tulevat naapurimaihinsa tuomaan demokratiaa ja sananvapautta (!).

Markku Seppälä, kiitos linkistä. Artikkelisi on erinomainen analyysi Venäjän tilaan ja edustaa selväjärkistä ajattelua.

Länsi ei kyllä koskaan yrittänyt eristää eikä laiminlyödä Venäjää, päinvastoin. Olisi voitu saavuttaa enemmän Itä-Euroopassa (mm. Georgiassa ja Ukrainassa) ellei olisi keskitytty niin paljon Venäjään, ilman haluttuja tuloksia. Lännessä uskottiin keskinäisriippuvuuden sitovan Venäjän hyökkäämättömyyteen ja siksi sitä (mm. energiariippuvuutta) lisättiin suorastaan tahallaan. Ikävä kyllä Venäjä ei enää 90-luvun lopun jälkeen jakanut näitä läntisiä ajatuksia.

Jotta olisi käynyt toisin, olisi pitänyt toimia tarmokkaasti 90-luvun alussa; reformoida kylmän sodan hävinneen puolen instituutiot (erityisesti Putinin taustainstituutio) perusteellisesti.

Jukka kirjoitti...

Kiitos vastauksesta, ajattelin sitä myös, kun luin Markovin vaahtoamisartikkelin äsken.

Tänään muuten tunnettu historioitsija Robert Service (mm. arvostetut Lenin- ja Stalin-biografiat) piti erittäin kiinnostavan esitelmän kylmän sodan loppumisesta Hesan yliopistolla.

Mielenkiintoisia olivat ajatukset, että politbyroo tiesi tarkalleen kaikista maan ongelmista jo 1980-luvun alussa ennen kuin Gorbatshov "paljasti" ne. Samalla myös kylmän sodan loppuvaiheessa Gorban täydellinen valmistautumattomuus neuvotella ja ajaa omia etuja hämmästytti. Mm. hänellä ei ollut diplomaatteja neuvotteluissa antamassa vinkkejä jne. Tätä taustaa vastaan Venäjän laajalle levinnyt väite, että länsi olisi rikkonut sopimuksia myöhemmin on kestämätön. Kaikki kävi tosi nopeasti. Myös Bush vanhempi ja Gorba tulivat ilmeisen hyvin toimeen henkilötasolla (muistan, kuinka lapsena näin heidän takaraivonsa Venäjän suurlähetystön edessä Hesassa).

Mielenkiintoinen oli myös post-suurvalta -syndrooman diagnosointi. Tätähän on havaittu Isolla Britannialla ja Hollannilla maailmansodan jälkeen. Mutta koska Ukraina on naapurissa, niin tämä on purkautunut paljon emotionaalisemmin. Yhdistyneenä Weimarin Saksa kaltaiseen tappion kokemukseen ja 1990-luvun talouskriisiin.

Putin pyrki valtaan päästyään yhteistyöhön sekä Euroopan että USA:n kanssa, ja odotti saavansa tunnustusta Bush jr:ltä lojaaliuudestaan terrorismin vastaisessa sodassa, mitä ei tapahtunut. Kun Bush vaati uudistuksia, Putin kieltäytyi. Reaganhan oli onnistunut painostamaan Gorbatshovia taloudellisiin reformeihin. Painostus ei enää onnistunut Putinille 90-luvun kokemusten jälkeen.

Observer kirjoitti...

Jukka, terrorismin suhteen asia meni toisin päin. Bush toivoi Putinilta tukea terrorisminvastaiseen taisteluun, ja sen vuoksi Yhdysvallat oli valmis pettämään tukeaan kaivanneita maita kuten Georgian sekä katsomaan läpi sormien eräiden Venäjän liittolaisten suoraa sekaantumista terrorismiin. Yhdysvallat ei myöskään antanut tukea tshetsheeneille vaan tuki Venäjää, vaikka sodalla ei ollutkaan mitään tekemistä terrorismin vastustamisen kanssa. Yhdysvallat jopa katkaisi rahoitusta omien kansalaisjärjestöjensä ja radioasemansa sananvapaus- ja ihmisoikeustoiminnalta Kaukasian ja Tatarstanin-Bashkortostanin alueilla, jottei se ärsyttäisi Venäjää.

Asia muuttui Bushin hallinnon osalta vasta kun Venäjän petollisuus oli käynyt ilmiselväksi eikä mitään vilpitöntä asian suhteen Venäjän liittolaisilta (kuten Assadilta) saatu. Silloinkin Bushin hallinto rankaisi vain Venäjän vähäisempiä vasalleja ja terroristisia agentteja, ei kohdistanut toimia Venäjään itseensä, ellei lasketa sitä, että FBI onnistui pidättämään al-Qa'idaa, Talibania ja muita terroristeja vuosikymmenen aseistaneen Venäjän tiedustelu-upseerin Thaimaassa.

Jukka kirjoitti...

Kyllä, ilmaisin vaan vähän epäselvästi. USA tosiaan sulki silmänsä Tšetšenian operaatiolta (ajan henki kaikkialla "terrorismin" suhteen) jne. Mutta silti herkkänahkainen Putin reagoi USA:n vaatimuksiin Venäjän reformoinnista jyrkän kielteisesti (se ero Gorbaan, halu erottua "vahvana" johtajana).

Anonyymi kirjoitti...

Puheet yksinapaisesta maailmasta, liberalistisesta demokratia- ja talouskehityksestä, kylmästä sodasta jne. kertovat siitä että

1. kaipuu vaihtoehdolle on legitiimi ja aito. Maailmassa jossa suurin osa konflikteista sisältää saman essentiaalisen globaalin viestin ja huolen siitä että 'länsivetoinen' maailmankatsomus ja siihen liittyvä kehitysmalli on paitsi riittämätön, myös monella tapaa tullut tiensä päähän.
2. Tämä kaipuu jäsentyy yhä vaivalloisemmin suoriksi aseellisiksi konflikteiksi, mikä osaltaan viestii kollektiivisesta tarpeesta vaihtoehtoisille konfliktinratkaisuille. tämä ei tarkoita 1900-luvun diplomatiaa vaan uskallusta nähdä väkivaltaiset konfliktit sellaisina kuin ne ovat, eli kykenemättömyytenä kasvaa haasteen mittaisiksi.
3. Vaihtoehtojen tarve implikoi tarvetta käsittää globaali maailma ja globalisaation haasteet myös muuten kuin väkinäisen konsensuksen kautta. Marginaalin jatkuva siirtyminen keskiöön saa tällä hetkellä eräänlaisen mielen kolonisaation luonteen, jossa erilaisuus, toiseus ja vaihtoehtojen idut näyttäytyvät eräänlaisina jännänä 2000-luvun ideaturismina, talouden lainalaisuuksien lopulta sanellessa niiden kehityskulun alusta loppuun.

Anonyymi kirjoitti...

4. länsimainen ylimielisyys sekoitettuna erikoiseen ymmärrykseen oman elämäntavan rappiollisuudesta on tuottanut hybriksen jossa mitäänsanomattomat 'ponnistykset' paremman maailman luomiseksi a'la ilmastokokoukset, valuuttarahaston masinoimat kolmannen maailman projektit, kehitysavut jne toimivat savuverhona sille tosiasialle että vaatimukset vaihtoehtojen luomiseksi ja olemassaolevien aidoksi huomioimiseksi todella ovart paitsi legitiimejä myös akuutteja. Ylimielinen taipumus luokitella esim. itsemurhaiskut jonkinaliseksi inhimillisyyden regressioksi, epätoivon ilmausten sijaan, kertoo kaiken olennaisen. Mitä pitäisi tehdä jotta maailma heräisi? - kysyy se osa jihadisteista ja russofiileista jotka eivät ole alikoulutettuja, yltiönationalisteja, imaamien tai putinistien aivopesemiä, tai muuta geneettisesti aliohjautunutta ihmissakkaa.
5. todennäköinen ja jopa toivottava tuleva maailmanjärjestyksen muutos tulee laskemaan suuret korporaatiot tasa-arvoisiksi toimijoiksi kansallisvaltioiden tai niiden yhteenliittymien kanssa, siten että päätöksentekovastuu jaetaan näiden kesken. Paluuta yksi-/kaksi-/kolminapaiseen jne. järjestelmään saati kylmään sotaan ei ole, koska maailma ohjautuu jo täysin eri tavoin kuin 50 vuotta sitten. päinvastaiset väitteet kertovat tarkoituksellisesta harhaanjohtamisesta tai täydellisestä visiottomuudesta. vai olenko ainoa joka havainnoi suurta osaa maailman johtajista eräänlaisina marionetteina, johtajuuden irvikuvina, joiden ainoa mahdollisuus on hakea legitimiteetti vanhoista maailmanjäsennystavoista tai machokuluttuurin lapsellisimmista ilmentymistä?
6. tässä muutoksessa islamilainen maailma hakee parhaillaan rooliaan oman moninaisuudetnsa keskellä - kysymys kuuluu onko olemassa islmailaista maailmaa ilman laajentumispyrkimystä ja suurta määrää ajasta jääneitä koraanintulkintoja? venäjä pyrkii samalla tavalla yhdeksi osaksi tätä muutosta ja kysymys kuuluu onko olemassa 'venäläistä' maailmaa? kummankin em. toimet ja niiden väkivaltaisuus kertovat ettei muutoksen ydintä ole oivallettu oikein ja että prosessi on pahasti kesken. suurin syy prosessin kesken olemiselle on kuitenkin länsimaiden kyvyttömyys luoda kehystä jossa muutos ona mfhollinen - kuten sanottua tällä hetkellä kaikki muutospyrkimykset joko hakevat heijastuspintansa menneestä tai nykyisestä järjestyksestä, joka esimerkiksi talouden suhteen jo suuressa määrin omalakinen ja kontorllin ulkopuolella, tai tukehtuvat alkuunsa, 'reaaliteettien' alle. Tiedonvälityksen rooli tässä muutoksessa on epäilemättä jo käynyt kaikille osapuolille selväksi.
7. Muita toimijoita tässä kehityskulussa ovat tietysti Kiina ja sen 'etupiiri', eli alue johon sen varjo lopulta lankeaa. Kiina on aollut tässä suhteessa aktiivinen jo vajaan vuosisadan ja sen aikeet ovat varsin peittelemättömät. Myös Kiinan toimet esimerkiksi Tiibetissä kertovat ettei muutoksen ydintä, eräänlaista evolutiivista kääntöpistettä ole saavutettu. Liekö kyse siirtymisestä uuteen aikakauteen vai mistä mutta tuskin koskaan johtajuuden puute maailmassa on ollut niin silmiinpistävä. Jos kyse on feminiinin murtautumisesta tasapinottavaksi tekijäksi, herää kysmys tämän kehityskulun muodoista, sen kaikkiallisuudesta ja kipupisteistä. Tasa-arvohöpötys on osa siirtymävaihetta, todennäköisesti sen infantiilein vaihe?

Observer kirjoitti...

Viimeisimmän anonyymin kannattaisi ehkä kommenttiosion sijaan kirjoittaa aiheesta aivan oma artikkeli / analyysi.

Historia varioi itseään pikemminkin spiraalisesti kuin syklisesti. Tämä tarkoittaa, että vanhat vaiheet kuten kylmät ja kuumat sodat toistuvat usein, mutta varioituina ja uusiin parametreihin asettuneina.

Venäjä ei ole muuttunut kovinkaan paljon. Länsi on. Siksi länsimaalaisista tuntuu kuin Venäjän toimintatavat olisivat jotain aivan 'uutta', ja heillä on tarve keksiä niille vanhojen hyvien termien sijaan uusia (kuten 'hybridisota' - kaikki sodathan ovat hybridisotia).

Slaavilaisuuden ja islamin essentialisointi länsimaisesta ihmisyydestä erillisiksi on osa ymmärrystä vääristävästä länsimaisesta hybriksestä, joka ei loppujen lopuksi ole edes länsimaista vaan kansainvälistä.

Hopliitti kirjoitti...

Sergei Markov on Johan Bäckmanin kaltainen pelle jonka rinnakkaistodellisuudesta kumpuavien lausuntojen tarkoitus on saada Putinin hallinnon virallisemmat ulostulot vaikuttamaan järkeviltä, jopa sovittelevilta.

NATO:lle on turha naureskella koska sen turvatakuiden takana on USA:n sotilasmahti ja koko arvovalta. Jos USA tiukan paikan tullen luistaa sitoomuksistaan NATO:n pienintäkin jäsenmaata kohtaan, kaikki USA:n solmimat sopimukset muuttuvat arvottomiksi.

Siksi Baltian mailla ei ole syytä huoleen, kuten ei Ruotsillakaan: Ruotsilla on USA:n kylmän sodan vuosina myöntämät suorat turvatakuut. Suomella taas ainoastaan naivi usko liittoutumattomuuteen.

Venäjä pysyy kasassa viholliskuvien voimalla ja uusi kylmä sota tarkoittaa ennen kaikkea sisäisten vihollisten vastaisen rintaman uudelleenavaamista. Putinin ja hänen seuraajiensa ei tarvitse pelätä että Maidan tulee kylään niin pitkään kun oppositio voidaan leimata maanpettureiksi.

Putin on rakentamassa Venäjästä kylmän sodan Neuvostoliittoa koska hänen nuoruudessaan yhteiskunnan apex predator joka pystyi halutessaan tuhoamaan kenen hyvänsä elämän oli nahkatakkinen KGB-mies.

Hopliitti kirjoitti...

Venäjää ja Venäjän voimaa käsittelevässä julkisessa keskustelussa asioita harvemmin pistetään mittakaavaan. Matematiikka on siitä mielenkiintoinen tiede että numeroiden kanssa on paha riidellä.

Itse kunkin kannattaa hakea taulukkoon edes muutamia taloutta, talouden voimavaroja, väestöä yms. kuvaavia tunnuslukuja ja miettiä mitä ne tarkoittavat.

Esimerkki: Venäjämieliset kertovat meille mielellään miten Venäjä on velaton ja sillä on valtavat valuuttarahastot kun taas länsimaat tukehtuvat velkaansa.

Muistelen lukeneeni noin vuosi sitten arvion siitä että Venäjän valuuttareservi olisi suuruudeltaan 500 miljardia dollaria.

Luku kuulostaa mahtavalta mutta onko se loppuviimein sitä?

Vuoden aikana olen lukenut toistuvia uutisia siitä miten Venäjä on paikannut milloin mitäkin hyvinvointirahastollaan joka sisältää mm. eläkkeiden maksuun varatun varallisuuden. Sata miljardia tuonne, kymmeniä tänne. Presidentti pitää huolen kansasta. Viimeksi Rosneft oli pyytämässä kassasta muistaakseni 50 miljardia dollaria erääntyvien lainojensa maksamiseen. Paljonkohan venäläisten eläkerahastossa on enää rahaa?

Suomen valtiolla on velkaa noin sata miljardia euroa. Toisaalta suomalaisten eläkevakuutusyhtiöiden kassoissa (=suomalainen hyvinvointirahasto) on rahaa 180 miljardia. Jos Suomen tase laskettaisiin venäläiseen tyyliin, olisimme 80 miljardia plussalla. Suomalaisia on viisi miljoonaa. 180 miljardia jaettuna viidellä miljoonalla on 36 000 rahaa per nenä.

Venäläisiä on noin 150 miljoonaa. Jos Venäjän kassassa olisi jonkin ihmeen kautta edelleen mainittu 500 miljardia dollaria, vertailuluku olisi 3300 USD per asukas.

Venäjämielisten suuren riemun aiheena on ollut Venäjän ja Kiinan välille solmittu kaasusopimus joka takaa Venäjälle seuraavan 30 vuoden aikana 300 miljardin dollarin laskutuksen, eli kymmenen miljardia per vuosi.

Vertailun vuoksi Suomen energiatuonti Venäjältä on suunilleen 10 miljardia per vuosi. Lisäksi Venäjän ja Kiinan välinen kaasuputki on edelleen rakentamatta ja toimituksiin varattu kaasukenttä korkkaamatta.

Netistä löytyy paljon tilastotietoja ja kun tunnuslukuja laittaa rinnakkain niin moni asia näyttäytyy ihan toisessa valossa. Venäjän talous on edelleen Italian suuruinen ja se asettaa Venäjän toiminnan rajat myös sotilaallisen ja poliittisen muskelin kasvattamisen suhteen.

Observer kirjoitti...

Kysymys ei ole vain numeroista, vaan siitä, miten numerot käytetään. Venäjä panostaa ennen kaikkea sisäistä hierarkiaa vahvistavaan valvontaan ja hyökkäykselliseen sotilaalliseen voimaan. Mummojen eläkerahojen puuttuessa voidaan syyttää vaikka Viroa tai Georgiaa.

Länsimaissa taas raha palaa hyvinvointikoneiston (ei niinkään hyvinvoinnin) ylläpitämiseen ja saavutettuihin etuihin samalla kun kansallinen ja kansainvälinen turvallisuus ripustetaan juridisiin fiktioihin, jotka Venäjälle ovat vähemmän arvoisia kuin paperi, jolle ne on painettu.

Sellaisella voimalla ei ole merkitystä, jota ei voida tosipaikankaan tullen käyttää. Venäjä voi puolestaan bluffata niin kauan kunnes varovaisemmat pelaajat on häädetty laudalta ja kahmia sitten kaikki pelimerkit. Nyt jo länsimailta vaaditaan rahaa Venäjän Donbasin-miehityksen rahoittamiseen.

Hopliitti kirjoitti...

"Kysymys ei ole vain numeroista, vaan siitä, miten numerot käytetään. Venäjä panostaa ennen kaikkea sisäistä hierarkiaa vahvistavaan valvontaan ja hyökkäykselliseen sotilaalliseen voimaan."

Nämä investoinnit eivät tuota mitään vaan kuluttavat voimavaroja joita tarvittaisiin jokapäiväisestä elämästä selviämiseen ja ennen kaikkea tulevaisuuden rakentamiseen.

Miljoona palkkasotilasta, tuhat tankkia, sadat sotalaivat, sukellusveneet, ohjukset ja taistelukoneet kuluttavat rahaa joka päivä reservissäkin. Kassa vuotaa hiljaa tyhjiin, menot ovat suuremmat kuin tulot. Tulevaisuuteen tähtäävät investoinnit jäävät tekemättä, infrastruktuuri rapistuu. Venäjän talous on edelleen suunnilleen Italian suuruusluokkaa.

Sotilasdiktatuurit ajautuvat aina tuhoonsa stagnaation kautta. Turvallisuuskoneiston valta haluaa säilyttää status quon ja siksi yhteiskunta ei kykene uudistumaan. Ja nykymaailmassa se joka jää paikoilleen putoaa välittömästi kehityksen kelkasta.

Venäjä tulee romahtamaan sisältä päin, tämä kehitys on jo selvästi nähtävissä. Toivottavasti romahdus tapahtuu rauhallisesti emmekä tule näkemään Jugoslavian hajoamissodan toisintoa.