lauantai 27. joulukuuta 2014

Laukkuja pakatessa

Aamunkajo on vievä minut mukanaan kohti tämän talven troopillisia osuuksia. Viime talvena tähän aikaan vietin pitkän toven ajelemalla autolla pitkin Argentiinan pampaa ja chacoa sekä Brasilian viidakoita. On sääli, etten koskaan ehtinyt kirjoittaa siitä kunnolla blogiini, koska Ukrainan tapahtumat etenivät loppuhuipentumiinsa heti palattuani. En nimittäin tiedä mitään terapeuttisempaa ja filosofisempaa kuin mittaamattomat ajomatkat halki harvaan asuttujen majesteetillisten maisemien, vapaudella pysähtyä juuri silloin ja juuri siellä kuin haluan. Harmi kyllä verkkoyhteys oli käytössäni vain satunnaisesti, joten en pystynyt reaaliaikaisesti bloggaamaan tuolta, kuten en niin monelta muultakaan matkalta.

Länsimaisen kalenterin mukainen joulu vierähti osaltani Kiovassa. Ukrainassa joulua vietetään itäisten ortodoksien kalenterin mukaisesti vasta tammikuun kuudentena, ja sitä edeltää uusivuosi pakkasukkoineen, joka on itäslaavilainen vastine joulupukista. Täällä tunnetaan kuitenkin katolisten keskieurooppalaisten vaikutuksesta Pyhän Nikolauksen päivä, jota vietetään 19. joulukuuta, ja jolloin lapset saavat lahjoja. Jo viikkoja sitten Sofianaukiolle pystytettiin keskieurooppalaishenkiset joulumarkkinat Esplanadin tapaan. Joulupäivän päivällisen söin italialaisessa ravintolassa ystävättären kanssa, joka sitten lähti Karpaateille uuttavuotta ja ortodoksista joulua viettämään.

Länsimaiden katoliset, protestanttiset ja kaupalliset jouluperinteet ovat vuosi vuodelta enemmän levinneet Ukrainaan, jossa ihmiset niitä vaihtelevasti yhdistelevät. Täkäläiset vähemmistöinä olevat katoliset ja protestantit sitäpaitsi viettävät joulua samaan aikaan suomalaisten ja muiden läntisten kirkkojen seuraajien kanssa. Suurin osa väestöstä keskittyy kuitenkin uudesta vuodesta alkavaan pyhien viettoon, joka huipentuu ortodoksiseen jouluun 6. tammikuuta.

Sitten edellisen postaukseni kävin muutaman päivän mittaisella matkalla Odessassa ja Iljitševskissä. Jälkimmäinen on lahden takainen satama- ja turistikaupunki Odessan länsipuolella. Siellä on yhä vallassa regionääreihin ja kommunisteihin linkittyviä oligarkkeja eikä keskusaukion Lenin ole vielä kokenut leninopadia. Iljitševsk on kuitenkin vauras huvilakeskittymä, josta löytyy myös muun teollisuuden muassa menestyvä ukrainalainen kahvitehdas. Mikä sen miellyttävämpää talvisen aamun apeassa auringossa kuin tuntea kahvin tuoksu Mustanmeren tuulisella rannalla.

Odessassa oli yllättävän leutoa ja täysin lumetonta - verrattuna kuun alun sääolosuhteita uhmanneisiin seikkailuihimme Mustanmeren-rannikon itäosissa Berdjanskissa ja Mariupolissa. Keväällä katsastamamme Bar Central, joka kesällä käydessäni oli remontissa, oli jälleen toiminnassa. Muuten Odessan iltaelämä veteli säästöliekillä - tosin odessalainen säästöliekki on yhä varsin vilkas, onhan kaupungissa ilmankin turistikautta vajaan miljoonan verran väestöä. Meribulevardilla oli tunnelmaa, kun katulyhtyjen kellervä valo sekoittui mereltä nousevaan sumuun nyt lehdettömien plataanien katveessa.

Tunnen jonkin verran huonoa omatuntoa siitä, etten ole aikoihin sivistänyt lukijoitani lukuisien tänä aikana esilukemieni mielenkiintoisten kirjojen arvosteluilla. Olisi pitänyt sanoa muutama sananen esimerkiksi vakoilukirjailijoiden Ukraina-profetioista, jollaisia olivat jo vuosia ennen Mordorin päähyökkäyksen käynnistymistä kirjailleet niin nimimerkki Alex Dryden (The Blind Spy) kuin alan ranskalainen gonzoklassikko Gérard de Villiers (Tuez Iouchtchenko!) - kumpaakaan ei liene suomennettu, joten etsikää alkukielillä. 

Suomalaisten kannalta vielä tärkeämpää lienee minulla paraikaa luettavana olevan teoksen tuleva käsittely. Nimittäin Alpo Rusin tänä vuonna ilmestynyt Etupiirin ote on luultavasti tärkein vähään aikaan ilmestynyt ulko- ja turvallisuuspoliittisen historian katsaus Suomeen, ja toivon - suorastaan edellytän - että jokainen asioista oikeasti kiinnostunut lukijani hankkii ja lukee sen näin joulun ja uudenvuoden hiljaisempina hetkinä.

Jouluaattoa edeltävänä yönä näin merkillisen unen, jossa olin eksynyt pienelle paikkakunnalle nimeltä Benhive. Sellaista ei löytynyt seuraavana päivänä Google Mapsistä, vaikka jokunen sen niminen ihminen näyttää maailmassa oleilevan. Ajoin pitkin tulvivia pikkuteitä, joiden molemmin puolin avautui vedestä kohoava sypressiräme, joten mahdollisesti paikka on jossain Floridassa tai Louisianassa. Kummassakaan osavaltiossa en ole vielä oikeassa elämässäni vieraillut, mutta uneni metsät vastaavat hyvin netistä löytyviä valokuvia. Matkantekoni siellä ei ottanut onnistuakseen, sillä jokaisella kokeilemallani tiellä eteen tuli tenkkapoo liian syväksi äityvän veden muodossa.

Lopulta ajoin ulos rämemetsästä ja tien päästä löytyi rykelmä kitšisiä valomainoksia sekä yksinäisen ja eristyneen näköinen hotelli - sen näköinen, että se oli parempina päivinään ollut hienompikin huvila. Pysähdyin sinne. Hotellin ovella seisoi tuntematon nainen. Tähän kohtaan valitettavasti heräsin, enkä ollut koko unessa puhunut vielä yhdenkään informantin kanssa (tai edes alligaattorin), joten emme koskaan saane tietää, mitä tietoa Benhivesta olisi tarjottu.

Ei kommentteja: