Varjot Euroopan yllä

Perinteinen vuoden alun synkistelyni on viipynyt ja venynyt yli tammikuun, koska kuten uutisista on voinut havaita, on tilanne ollut päällä Ukrainassa siitä asti, kun palasin Filippiineiltä. Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaa vastaan on jälleen suurhyökkäys päällä, tavoitteena vallata lisää alueita Itä- ja Etelä-Ukrainasta.

Venäjän suunnitelmassa aluevaltauksia jatketaan niin kauan kuin nyt Ukrainan alueille siirretyillä joukoilla ja kalustolla aikaansaatu sotilaallinen yliote sallii. Kun Ukraina yksin tai äärivarovaisella ulkomaisella avulla saa padottua Venäjän hyökkäyksen, tavoitteena on, että Länsi painostaisi Ukrainan jälleen suostumaan johonkin "sopimukseen", jota tietysti vain Ukrainan pitäisi noudattaa. Venäjälle sellainen paaluttaisi taas uusia vallattuja alueita. Lisäksi Venäjän rosvojoukot eivät tietenkään "tulitaukoa" noudattaisi, kuten eivät edellisilläkään kierroksilla, vaan jatkaisivat seuraavien vyöhykkeiden tulittamista, terrorisointia ja valtauksien valmistelua.

Donetskin lentokenttä tuhoutui täysin ja on nyt vihollisen hallussa. Seuraavina tähtäimessä ovat Debaltsevo, Mariupol ja Šastja. Venäjän tukemien terroristien johtajat, kuten "Donetskin kansantasavallan" Aleksandr Zahartšenko, ovat uhonneet jatkavansa tulitauotta suurhyökkäystä, jonka tarkoituksena on vallata koko Donbasin alue, siis vähintään kaikki ne osat Donetskin ja Luhanskin lääneistä, jotka yhä ovat laillisen hallituksen valvonnassa. Näiden jälkeen hyökkäys kohdistunee Zaporižžjan, Hersonin ja Odessan lääneihin Ukrainan koko etelärannikon valtaamiseksi terrorihallinnon alle "Uuden-Venäjän" nimellä.

"Uuden-Venäjän" käsite on perintöä tsaaritar Katariina Suuren ajoista, jolloin Venäjän keisarikunta hävitti Kiovan ja ukrainalaisten kasakoiden valtiot sekä Krimin kaanikunnan, liittäen näiden alueet itseensä. Käsite on luonteeltaan voimakkaasti fasistinen - sillä tähdätään imperiumin väkivaltaiseen laajentamiseen ja alueella olleen yhteiskunnan raivaamiseen sotaa kaihtamattoman ja laajentumiskiihkoisen suurvenäläisen nationalismin tieltä. Jo 1700-1800-luvuilla Uuden-Venäjän luominen merkitsi ukrainalaisille, kasakoille ja krimintataareille kansanmurhaa. Jäljelle jääneet saivat osakseen vuosisadoiksi aggressiivista venäläistämistä ja historian väärentämistä, joka näkyy hyvin tänä päivänäkin venäläismielisten ajattelussa.

Venäläisjoukot ovat nyt vallanneet ukrainalaisten asemia ja kyliä koko rintaman laajuudelta Donbasissa. Vanhaan maailmanaikaan Venäjän nyt Ukrainassa harjoittamaa strategiaa kutsuttiin salamitaktiikaksi: Venäjä pilkkoi Itä-Eurooppaa pala palalta kuin salamipötköä. Se luotti ja luottaa yhä länsimaiden heikkouteen siinä suhteessa, ettei eskalaatio olisi missään vaiheessa kertarysäyksellä niin suuri, että Länsi ottaisi käyttöön oikeasti robusteja keinoja Venäjää vastaan. Venäjä on hyvin perillä länsimaiden äärimmäisestä haluttomuudesta tehdä yhtään mitään, saati jotain, mikä sisältäisi aseellisen voiman käyttöä.

Salamitaktiikkaa seuraamalla Venäjä voi rankaisematta tuhota Ukrainan, Georgian, Moldovan, Baltian maiden, Suomen ja Balkanin maiden itsenäisyyden sekä saavuttaa geopoliittisen hegemonia-aseman koko itäisessä Euroopassa, kuten Stalinin aikana tapahtui. Vaikka Putin on viimeisen vuoden ajan toimissaan seurannut Hitlerin jalanjälkiä, hänen todellinen esikuvansa on Stalin, eikä hän varmasti tyydy Stalinia vähäisempiin valloituksiin, jos ne vain ovat Venäjälle rankaisematta mahdollisia.

Olennainen kysymys onkin, ovatko ne mahdollisia? Onko jossain kohtaa Itä-Ukrainan ja Saksan itärajan välillä, jossain Narvan ja Tornionjoen, Transnistrian ja Adrianmeren välissä todellinen punalinja, jonka ylittäminen käynnistää Naton ylivoimaisen sotakoneen? En epäile hetkeäkään, etteikö olisi. Ongelma on siinä, että minä en sitä tiedä, kuten eivät tiedä tällä Venäjän rankaisemattoman aggression harmaavyöhykkeeksi muuttamalla alueella asuvat ihmiset muutenkaan.

Mahtavatko heidän hallituksensakaan tietää? Entä johtavien länsimaiden hallitukset? Jos ne tietävät, ne eivät sitä ainakaan ole onnistuneet kommunikoimaan niin että Putin uskoisi. Ja tässä piilee tilanteen suurin vaara: Putin ei tällä hetkellä tiedä, kuinka pitkälle hän voi mennä, ja sen vuoksi hän kokeilee. Käynnissä on neuvottelu uuden rautaesiripun sijainnista - rautaesiripun, jota Länsi ei suurin surminkaan olisi halunnut uudelleen Euroopassa nähdä, mutta jonka Putin haluaa piirtää - mieluiten miehekkäästi miekalla ja venäläisellä verellä.

Venäjän ylin eliitti ei joudu kärsimään tilanteesta juuri mitenkään, sillä kaikki sotiminen tapahtuu muiden maiden alueilla. Noiden alueiden etniset venäläiset joutuvat toki kärsimään, mutta se on vain tervetullutta polttoainetta putinilaisen Venäjän marttyyrikultissa rypevälle kansallispsykoosille. Myös Iso-Venäjän kansa joutuu kiristämään vyötään niin kauan kuin öljyn hinta pysyy matalalla eikä sanktioita ole vesitetty täysin. Väestön kokemat vaivat eivät kuitenkaan Venäjän eliittiä hetkauta. Sotaan aktiivisesti osaa ottavat rosvojoukot ja heidän tukikoneistonsa hyötyvät Ukrainan alueiden ryöstämisestä. Kansainvälinen yhteisökin on asettunut painostamaan uhreja kuten Ukrainaa maksumiehiksi Venäjän miehityksille.

Ukrainan, Moldovan ja Georgian jälkeen Venäjän toiminnan voi odottaa kiihtyvän erityisesti Balkanilla ja Itämeren piirissä, joilla molemmilla alueilla Venäjä on Lännen heikkoudesta rohkaistuneena jo käynnistänyt aktiiviset toimet etupiiriprojektionsa ulottamiseksi näille alueille. Putin luultavasti kokee, että hänellä on geopoliittisen etupiiriprojektion laajentamiseen ainakin pari vuotta aikaa jäljellä, sillä hän ei usko Obaman hallinnon pystyvän mihinkään - länsieurooppalaisista puhumattakaan.

Vaikka Putin halveksuu Länttä, hän tuskin kuitenkaan rohkenee kajota Keski-Eurooppaan sotilaallisin keinoin, etenkin kun Unkarin, Slovakian ja Tšekin kohdalla korruptio ja subversio saattavat tehdä tehtävänsä. Puola lienee Putinille kovin pala, sillä Smolensk ei taittanut maan selkärankaa. Hänen voi siis olettaa arvioivan Balkanin ja Itämeren maat otollisimmiksi (ja kiireellisimmiksi) toiminta-alueiksi ennen Lännen kotkan vääjäämätöntä heräämistä.

Kreikassa on nyt vallassa Venäjän pyrkimyksille otollinen hallitus, joka koostuu putinismiin taipuvaisista äärivasemmistolaisista ja äärioikeistolaisista. Samansuuntaisia voittoja Venäjä odottanee vuoden-parin sisään muistakin Euroopan vaaleista, myös Suomesta, jonka gallupit lienevät saaneet Tehtaankadun kilistelemään šamppanjalaseja jo etukäteen.

Ainakin suomettuminen näyttää voimalla palanneen maan politiikkaan. Vaikuttaja-agentit käyttäytyvät röykeästi ja itsevarmasti, eikä monia keskeisissäkään asemissa olevia enää piilotella, vaan hyödynnetään informaatio-operaatioihin, jotka ainakin Helsingissä istuville länsimaisille tarkkailijoille lienevät näkyviä. Tämä on siitä huono signaali, että se kertoo suunnitelmien olevan varsin pitkällä. Suomalaisten päätöksentekijöiden itseaiheutettu sokeus ei lakkaa hämmästyttämästä. Luultavasti saamme taas jonain päivänä kuulla, kuinka "eihän kukaan olisi uskonut" ja "kaikki tuli täydellisenä yllätyksenä", jolle vain "ei voitu mitään".