Olin Silifken eteläpuolisella Göksun suistoalueella vielä seuraavana aamuna. Kevät tuntui edenneen, sillä kahlaajia oli tullut lisää: suokukkoja, sirrejä, vikloja, pikkukuoveja, ensimmäinen pitkäjalka. Pääskyjä muutti kaikkia viittä lajia ja törmäpääskyt rakentelivat jo pesiään. Mehiläissyöjiä ei kuitenkaan vielä näkynyt.
Suuntasin seuraavaksi Alavuorten kansallispuistoon. Alavuoret eli Aladağlar sijaitsevat Adanan ja Kayserin välissä, kuuluen osana Keski-Anatoliaa ja Etelärannikkoa toisistaan erottavaan Taurusvuoristoon. Turkkilaiset ja ruotsalaiset ovat toistensa vastakohtia, koska turkiksi dağlar (lausutaan daalar) tarkoittaa vuoria ja ruotsiksi laaksoja. Suomalaiset ovat tosin kääntäneet Dalarnan omintakeisesti Taalainmaaksi. Ehkä ruotsalaisten laaksojen maataloudellinen vauraus sai finnit ajattelemaan taaloja.
Etelä-Anatoliasta pääkaupunkiin Ankaraan johtavat valtatiet ovat erinomaisia, kuten valtaosa Turkin tiestöstä, eikä niitä ajaessa huomaa lainkaan ajavansa 170 km tunnissa. Ongelmana on kuitenkin, että jos haluaa luontoon tai pienille paikkakunnille, valtatiet eivät tarjoa lainkaan pysähtymismahdollisuuksia - paitsi huoltoasemilla ja ravintolapysäkeillä, jotka on sijoitettu maisemallisesti mahdollisimman tylsiin paikkoihin.
Minulla ei ollut kunnon karttaa kansallispuiston alueelle, joten päädyin lopulta auringon painuessa yöpymään provinssin pääkaupunkiin Niğdeen. Kuljeskelin kaupunkia hieman läpi illalla, näin muutaman seldžukkien aikaisen merkkihenkilön mausoleumin ja historiallisen moskeijan. Söin kebabia ja sen sellaista.
Varhain seuraavana aamuna suuntasin sitten Niğdestä taustalla häämöttäviä lumihuippuisia Alavuoria kohti. Ensin Kayserin maantielle, sieltä kylä kylältä kohti Demirkazıkin kylää, joka on yksi ketjussa kansallispuiston laidalla sijaitsevia kyliä. Aamu alkoi tihkusateella ja vuoristossa oli kylmää ja tuulista, mutta päivästä tuli lopulta mitä viehättävin ja aurinkoinenkin. Habibi oli onneksi jättänyt minulle autoon toppatakin, ajatellen suunnitelmaani mennä vuoristoon. Siitä olikin apua.
Saavuin aamu-usvassa Gümüşlerin kylään ja löysin siellä tieni historialliselle luolaluostarille. Paikalle oli osunut aamuvarhain myös toinen ihmisolento, joka osoittautui amerikkalaiseksi Indianan osavaltion Huntingtonin yliopiston roomalaisen ja bysanttilaisen kristillisen historian professoriksi. Katselimme aikamme vaikuttavan hyvin säilyneitä freskoja, joiden joiltain hahmoilta olivat tosin ikonoklastit hakanneet kasvot näkymättömiin. Keskustelimme muinaisajoista, luolakaupunkien historiasta, Syyriasta, Mardinista ja Yusef Ziedanin kirjasta, jossa liikutaan nestoriolaisten ajassa.
Jatkoin sitten toisiin kyliin halki henkeäsalpaavien vuoristomaisemien. Välillä pysähdyin ylätasangoilla noteeraamaan lumivarpusten, kivitaskujen, tunturikiurujen ja muiden vuoristolintujen läsnäolon ja ottamaan valokuvia. Saavuin lopulta hiljaiseen Demirkazıkiin ja tajusin samalla, että Adanan ja Kayserin välinen valtatie olisi kulkenut aivan kylän vierestä. Kierrokseni Niğdessä oli siis ollut aivan tarpeeton.
Minkäänlaista kansallispuiston keskusta kylässä ei ollut. Kaupassa sanottiin, että tietoa ja karttoja voisi ehkä löytyä hotellista, mutta sinne päästyäni havaitsin sen suljetuksi. Selvästikään sesonki ei ollut vielä alkanut. Useimmat luonnonystävät tuntuvat käyvän Alavuorten kansallispuistossa toukokuussa, jolloin koppelon kokoiset harmaankirjavat kaspianlumikanat huutelevat kuovimaisia huutojaan vuorenharjanteilta. Mutta vaikkei retkeilysesonki vielä ollutkaan alkanut, kevät oli. Lumi suli rinteissä vauhdilla, kivi-, aro- ja valkoselkätaskut (kaikki muuttolintuja) laulelivat innolla. Alpiinisten peippolintujen pikkuparvia näkyi jonkin verran. Alppivarikset ja alppinaakat kaartelivat jyrkänteiden edustoilla ja keräsivät maasta pesämateriaalia. Siiselit tiuskivat pesäkolojensa suilta.
Illaksi ajoin takaisin pitkän matkan Adanan kautta Antepiin, mutta mikäs tuossa oli ajellessa, kun valtatiet olivat priimaluokkaa eikä liikennettäkään ollut paljoa. Palautin vuokra-auton illalla Antepin lentokentälle ja vietin viimeistä iltaa ystäväni ja papukaijojensa seurassa. Aamulla pakkasin volyymiaan kasvattaneet tavarani - jouduin tosin jättämään osan assyrialaisviineistä Habibille - ja lensin Istanbuliin.
Tarkoitukseni oli ollut alun perin ajaa Kiovasta autolla Ateenaan, mutta Antep kasvatti kilometrejä lomani aikarajojen yli, joten olin lentänyt Istanbuliin. Seuraava suunnitelmani oli ollut tulla jo viisi päivää aiemmin Istanbuliin ukrainalaista ystävätärtäni vastaan ja ajaa hänen kanssaan Ateenaan, mutta hänellä oli Schengen-viisumi umpeutunut, tuli lisää väitöskirjakiireitä, ja niinpä lykkäsin paluutani Kaakkois-Turkista tähän päivään. Täällä on lisäksi ylimääräinen ongelma, sillä näyttää, ettei yksikään autovuokraamoista anna mahdollisuutta kansainvälisten rajojen ylittämiseen.
Näillä parametreillä Ateena saa jäädä toiseen lomareissuun ja menen nyt sitten bussilla Kreikan puolelle ja vuokraan sieltä auton katsellakseni Evroksen suistoaluetta, jonka pitäisi olla Euroopan merkittävimpiä, ja yhä nyt huhtikuussa aktiivinen, vaikka talvehtivat hanhiparvet ja muu vesilinnusto lieneekin jo valunut pohjoiseen kohti taigaa ja tundraa.
Suuntasin seuraavaksi Alavuorten kansallispuistoon. Alavuoret eli Aladağlar sijaitsevat Adanan ja Kayserin välissä, kuuluen osana Keski-Anatoliaa ja Etelärannikkoa toisistaan erottavaan Taurusvuoristoon. Turkkilaiset ja ruotsalaiset ovat toistensa vastakohtia, koska turkiksi dağlar (lausutaan daalar) tarkoittaa vuoria ja ruotsiksi laaksoja. Suomalaiset ovat tosin kääntäneet Dalarnan omintakeisesti Taalainmaaksi. Ehkä ruotsalaisten laaksojen maataloudellinen vauraus sai finnit ajattelemaan taaloja.
Etelä-Anatoliasta pääkaupunkiin Ankaraan johtavat valtatiet ovat erinomaisia, kuten valtaosa Turkin tiestöstä, eikä niitä ajaessa huomaa lainkaan ajavansa 170 km tunnissa. Ongelmana on kuitenkin, että jos haluaa luontoon tai pienille paikkakunnille, valtatiet eivät tarjoa lainkaan pysähtymismahdollisuuksia - paitsi huoltoasemilla ja ravintolapysäkeillä, jotka on sijoitettu maisemallisesti mahdollisimman tylsiin paikkoihin.
Minulla ei ollut kunnon karttaa kansallispuiston alueelle, joten päädyin lopulta auringon painuessa yöpymään provinssin pääkaupunkiin Niğdeen. Kuljeskelin kaupunkia hieman läpi illalla, näin muutaman seldžukkien aikaisen merkkihenkilön mausoleumin ja historiallisen moskeijan. Söin kebabia ja sen sellaista.
Varhain seuraavana aamuna suuntasin sitten Niğdestä taustalla häämöttäviä lumihuippuisia Alavuoria kohti. Ensin Kayserin maantielle, sieltä kylä kylältä kohti Demirkazıkin kylää, joka on yksi ketjussa kansallispuiston laidalla sijaitsevia kyliä. Aamu alkoi tihkusateella ja vuoristossa oli kylmää ja tuulista, mutta päivästä tuli lopulta mitä viehättävin ja aurinkoinenkin. Habibi oli onneksi jättänyt minulle autoon toppatakin, ajatellen suunnitelmaani mennä vuoristoon. Siitä olikin apua.
Saavuin aamu-usvassa Gümüşlerin kylään ja löysin siellä tieni historialliselle luolaluostarille. Paikalle oli osunut aamuvarhain myös toinen ihmisolento, joka osoittautui amerikkalaiseksi Indianan osavaltion Huntingtonin yliopiston roomalaisen ja bysanttilaisen kristillisen historian professoriksi. Katselimme aikamme vaikuttavan hyvin säilyneitä freskoja, joiden joiltain hahmoilta olivat tosin ikonoklastit hakanneet kasvot näkymättömiin. Keskustelimme muinaisajoista, luolakaupunkien historiasta, Syyriasta, Mardinista ja Yusef Ziedanin kirjasta, jossa liikutaan nestoriolaisten ajassa.
Jatkoin sitten toisiin kyliin halki henkeäsalpaavien vuoristomaisemien. Välillä pysähdyin ylätasangoilla noteeraamaan lumivarpusten, kivitaskujen, tunturikiurujen ja muiden vuoristolintujen läsnäolon ja ottamaan valokuvia. Saavuin lopulta hiljaiseen Demirkazıkiin ja tajusin samalla, että Adanan ja Kayserin välinen valtatie olisi kulkenut aivan kylän vierestä. Kierrokseni Niğdessä oli siis ollut aivan tarpeeton.
Minkäänlaista kansallispuiston keskusta kylässä ei ollut. Kaupassa sanottiin, että tietoa ja karttoja voisi ehkä löytyä hotellista, mutta sinne päästyäni havaitsin sen suljetuksi. Selvästikään sesonki ei ollut vielä alkanut. Useimmat luonnonystävät tuntuvat käyvän Alavuorten kansallispuistossa toukokuussa, jolloin koppelon kokoiset harmaankirjavat kaspianlumikanat huutelevat kuovimaisia huutojaan vuorenharjanteilta. Mutta vaikkei retkeilysesonki vielä ollutkaan alkanut, kevät oli. Lumi suli rinteissä vauhdilla, kivi-, aro- ja valkoselkätaskut (kaikki muuttolintuja) laulelivat innolla. Alpiinisten peippolintujen pikkuparvia näkyi jonkin verran. Alppivarikset ja alppinaakat kaartelivat jyrkänteiden edustoilla ja keräsivät maasta pesämateriaalia. Siiselit tiuskivat pesäkolojensa suilta.
Illaksi ajoin takaisin pitkän matkan Adanan kautta Antepiin, mutta mikäs tuossa oli ajellessa, kun valtatiet olivat priimaluokkaa eikä liikennettäkään ollut paljoa. Palautin vuokra-auton illalla Antepin lentokentälle ja vietin viimeistä iltaa ystäväni ja papukaijojensa seurassa. Aamulla pakkasin volyymiaan kasvattaneet tavarani - jouduin tosin jättämään osan assyrialaisviineistä Habibille - ja lensin Istanbuliin.
Tarkoitukseni oli ollut alun perin ajaa Kiovasta autolla Ateenaan, mutta Antep kasvatti kilometrejä lomani aikarajojen yli, joten olin lentänyt Istanbuliin. Seuraava suunnitelmani oli ollut tulla jo viisi päivää aiemmin Istanbuliin ukrainalaista ystävätärtäni vastaan ja ajaa hänen kanssaan Ateenaan, mutta hänellä oli Schengen-viisumi umpeutunut, tuli lisää väitöskirjakiireitä, ja niinpä lykkäsin paluutani Kaakkois-Turkista tähän päivään. Täällä on lisäksi ylimääräinen ongelma, sillä näyttää, ettei yksikään autovuokraamoista anna mahdollisuutta kansainvälisten rajojen ylittämiseen.
Näillä parametreillä Ateena saa jäädä toiseen lomareissuun ja menen nyt sitten bussilla Kreikan puolelle ja vuokraan sieltä auton katsellakseni Evroksen suistoaluetta, jonka pitäisi olla Euroopan merkittävimpiä, ja yhä nyt huhtikuussa aktiivinen, vaikka talvehtivat hanhiparvet ja muu vesilinnusto lieneekin jo valunut pohjoiseen kohti taigaa ja tundraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti