perjantai 1. toukokuuta 2015

Onko Venäjä yllätys?

Kiovaan tuli huhtikuun loppupuoliskolla kunnolla kevät. Viime viikolla ilmat olivat jo perin kesäiset. Vuorivaahterat ja hevoskastanjapuut ovat täydessä lehdessä. Ihmiset kulkevat jo teepaidoissa ja šortseissa. Esimerkiksi Ševtšenkon puistossa ja Zoloti Vorotalla on jo täysi terassimeno päällä.

Mainitsinkin viime kirjoituksessa, että olin edellisviikonloppuna Tallinnassa, jossa järjestetään vuosittain mitä parhain turvallisuuspolitiikan alaan kuuluva konferenssi. Se on nimetty Viron entisen presidentin Lennart Meren mukaan, mutta nojaa suuressa määrin nykyisen presidentin Toomas Hendrik Ilveksen avoimeen tyyliin ja karismaan. Lennart Meri -konferenssissa vallitsee vuodesta toiseen tunnelma, jollaista ei löydä mistään suomalaisesta korkean tason tapahtumasta eikä kovin helpolla Länsi-Euroopastakaan. Osallistujat ovat alusta alkaen samalla lehdellä ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Aikaa ja energiaa ei tuhlata joutavan jauhamiseen eikä valheille anneta tasapuolisuuden nimissä tasa-arvoista sijaa tosiasioiden rinnalle.

Moni suomalaislukija varmaankin pelästyy nyt ja kuvittelee mieleensä jonkinlaisen russofobisten ekstremistien keskustelukerhon, jossa baltit ja puolalaiset nalkuttavat ja Venäjän ääntä ei välitetä kuulla. Todellisuus on oikeastaan juuri päinvastainen. On selvää, että Viron valtionjohdon voimakkaalla myötävaikutuksella Viron pääkaupungissa järjestettävässä konferenssissa kuuluu Viron diplomatian ääni. Viron ja muiden Baltian maiden näkemykset alueensa poliittisesta ja turvallisuustilanteesta ovat esillä. Seuraavaksi eniten ovat kuitenkin esillä muut lähimaat: Pohjoismaat, Puola ja Venäjä. Itäisestä Keski-Euroopasta on tullut paljon huippuasiantuntijoita, samoin Saksasta, Britanniasta ja Atlantin takaa Amerikasta. Kaukaisimpia vieraita edustivat tällä kertaa esimerkiksi pakistanilainen toimittaja, egyptiläinen aktivisti, turkkilainen professori, jokunen edustaja Japanista, Kiinasta, Italiasta ja Israelista. Mutta on selvää, että painopiste on ollut vuodesta toiseen Itämeren alueessa, Pohjois- ja Itä-Euroopassa. Ja niin pitääkin. Maailma on täynnä konferensseja, joissa maailmaa tarkastellaan Washingtonin, Brysselin, New Yorkin tai Geneven näkökulmasta.

Kutsuvieraat on valikoitu taitavaa balanssia seuraten. Monet konferenssiin alun perin ihastuneet käyvät siellä joka vuosi. Heillä on tietty vahva tietoisuustaso alueen asioista ja siitä, missä maailmassa nyt mennään. Harvasta tilaisuudesta maailmassa voi yhtä aikaa löytää saman kriittisen massan ymmärrystä ja asiantuntemusta. Järjestäjät pitävät huolen siitä, että vetonauloina on joka vuosi tunnettuja nimiä politiikanteon, sotilas- ja turvallisuuselinten ja akatemian huipulta. Lennart Meri -konferenssin henkeen kuuluu, että presidentit, ministerit ja kenraalit käyskentelevät vapaamielisesti ja epämuodollisesti tavallisten kuolevaisten joukossa ja iltaisin kallistelevat näiden kanssa kuppia. Suuren yleisön päiväsessioiden lisäksi mielenkiintoista syvyyttä tarjoavat aamuvarhaiset ja yömyöhäiset, ryhmäkeskustelumuotoiset suljetut sessiot, joissa usein käsitellään spesifimpiä kysymyksiä kuten Venäjän tiedustelupalvelujen rahoitusta ja ohjausta Euroopan äärioikeistolle.

Konferenssin tasapaino muodostuu juuri siitä, että kriittinen massa osaamista on niin vahva, että sitä täydentävä suuri joukko vähemmän tärkeitä ihmisiä - rivitutkijoita, tutkivia journalisteja, virkamiehiä, upseereja, diplomaatteja, kansalaisjärjestöjen ja kansainvälisten järjestöjen edustajia - uskaltavat puhua ja olla mieltä, kun kerran presidentit ja kenraalitkin. Muodostuu ainutlaatuinen avoimuuden ja luottamuksen ilmapiiri, joka omalta osaltaan itse asiassa uusintaa juuri sitä läntistä arvoyhteisöä, jota niin moni konferenssin puhujista peräänkuulutti.

Kun kyselin, eikö tällaista pitäisi järjestää Suomessakin, useampi läsnä ollut suomalaisosallistuja totesi minulle, että olkaamme realisteja, Suomessa tällaista konferenssia ei voisi järjestää. Se joko kaatuisi alkuunsa politiikan huipuilta tulevaan puuttumiseen tai latistuisi tavanomaiseksi poliittisesti korrektien ja yleisellä tasolla liikkuvien latteuksien toisteluksi. Hoettaisiin sitä miten maailman toivotaan olevan, sen sijaan että lähdettäisiin siitä, miten asiat todella ovat, ja etsittäisiin realistisia ratkaisuja. Olen toki ollut Suomessakin monessa erittäin hyvässä ja oikeamielisessä tapahtumassa, mutta ne ovat paljon pienemmässä mittakaavassa, järjestäjät ja osallistujat tuntemattomia ja vailla vaikutusvaltaa valtakunnan asioihin. Joku merkkimies tai -nainen voi käydä pitämässä alustuksen ja pienessä ravintolakabinetissa uskaltautua puhumaan hyvinkin suoraan - mutta ei varmasti niin suurelle ja kansainväliselle joukolle kuin Lennart Meri -konferenssissa.

Tallinnassa vallitseva länsimaisten arvojen ja luottamuksen ilmapiiri on merkinnyt vuodesta toiseen sitäkin, että kyseisessä konferenssissa jopa ne samat puhujat, jotka Helsingissä tai Brysselissä käyttäisivät aivan eri kieltä ja redusoisivat esityksensä epäinformatiivisen yleisille tasoille, uskaltavat toisenlaisen konformismin vallitessa puhua lännen kieltä. Tämä on pätenyt myös suomalaispuhujiin. On surullista, että he eivät voisi antaa samanlaisia lausuntoja kotimaassaan. Heidäthän lynkattaisiin mediassa saman tien venettä keikuttaviksi hötkyjiksi ja myllytettäisiin korkeimpien poliittisten tahojen jyrähdyksin, samalla kun heidän sanomansa asia hautautuisi sävyihin ja sanoihin keskittyvän yhdentekevän kohkaamisen alle.

Viime vuonna keskustelujen keskiössä oli Ukraina, jonka tapahtumien kautta puhuttiin Venäjästä. Tänä vuonna Venäjä oli avoimesti keskiössä, Ukraina sen toimien ilmentymänä sivuosassa. Siinä sivussa puhutaan kaikesta muusta: Syyriasta, Irakista, Afganistanista, Kreikasta, Euroopan instituutioiden tilasta ja transatlanttisesta yhteistyöstä, Natosta, Etyjistä, kotimaisten ääriliikkeiden muodostamista uhista, öljystä, kaasusta ja korruptiosta. Venäjältä oli paljon osallistujia, lähinnä nimekkäämpiä ja vähemmän nimekkäitä oppositiovaikuttajia, tutkijoita ja toimittajia. Moskovassa murhatulle Boris Nemtsoville pidettiin liikuttava muistotilaisuus, jonka yhteydessä hänen puoluetoverinsa Venäjältä lupasi murtuvalla äänellä, että Putin joutuisi vielä maksamaan tästä. Muutoin kyseisenlaiset ymmärrettävän emotionaaliset reaktiot olivat harvinaisia. Lennart Meri -konferensseissa puhutaan tiukkaa asiaa - ei hötkytä emootioiden vallassa sanoja ja sävyjä kavahtaen kuten suomalaisessa turpo-keskustelussa.

Konferenssin ohessa ehdin käydä ostamassa itselleni uuden tietokoneen, tavanomaisella kirjakauppakierroksella ja pariin otteeseen konferenssin ulkopuolisissa baari-istunnoissa eräiden konferenssivieraiden kanssa. Verkostoituminen on yleensä tämänkaltaisissa tilaisuuksissa vielä tärkeämpi asia kuin varsinaisten esitelmien ja keskustelujen seuraaminen. Kävellessäni kadulla minua lähestyi nainen, joka katsoi naamaani ikään kuin huolissaan ja olisi kovasti halunnut ennustaa minulle. Kieltäydyin kunniasta, sillä ei minun tarvitse tietää etukäteen, mitä tuleman pitäisi. Hyvät ennustukset olisivat pelkkiä ennustuksia, koska en usko moiseen, kun taas pahat ennustukset jättäisivät kuitenkin jonkin alitajuisen varjon roikkumaan mieleeni. Kuolema on joka tapauksessa varma lopputulos, ja sitä ennen on vielä paljon tehtävää.

Ennustamisesta puheen ollen haastaisin kuitenkin lukijani miettimään paria asiaa. Ensinnäkin sitä hokemista, kuinka Venäjän ja Ukrainan tapahtumat olisivat muka olleet jonkinlainen yllätys. On totta, että keskuudessamme on runsaasti poliitikkoja ja asiantuntijoita, jotka ovat joko olleet koko ajan väärässä tai sitten valehdelleet huolimatta siitä, että ovat tienneet asioiden olevan toisin. Samanaikaisesti on kuitenkin varottava yleistämästä heidän harhojaan koskemaan kaikkia. Esimerkiksi omassa sosiaalisessa lähipiirissäni, joka käsittää toista tuhatta ihmistä, painottuen Eurooppaan ja Lähi-itään, tunnen vain varsin harvoja, joille Venäjän hyökkäys Ukrainaan tai Nemtsovin murha olisivat tulleet täydellisinä yllätyksinä.

Asioista on koko ajan tiedetty. On eri asia, että niistä ei ole haluttu tietää. Jälkimmäisestä on paljolti kyse siinä, miksi nyt jälleen - kuten Neuvostoliiton hajottua - hoetaan, että tapahtumat olisivat muka tulleet yllätyksenä. Lennart Meri -konferensseissa mikään nyt tapahtuneesta tuskin on tullut suurena yllätyksenä, sillä baltit, puolalaiset ja georgialaiset ovat varoitelleet järjestelmällisesti tästä kehityskulusta, joka on ollut ilmiselvästi nähtävissä viimeistään vuodesta 1999. Minä en ole mikään kovin merkittävä vaikuttaja, mutta myös tästä blogista on voinut sen alkuajoista lähtien lukea sudenhuutelua siitä, mitä tuleman pitää. Kirjoittelin asioista myös tasan vuosi sitten samaisessa konferenssissa oltuani.

Venäjän strategiset tavoitteet ovat olleet päivänselviä vuodesta 1999. Ne voi tiivistää kahteen asiaan: vallan vertikaali ja imperiaalinen ekspansio. Venäjä haluaa voittoa - se, miten siihen päästään, on toissijaista. Taktisella ja operationaalisella tasolla Venäjä toimiikin erittäin joustavasti. Siitä ei pidä erehtyä vetämään johtopäätöstä, ettei Venäjän valtaklikki tietäisi, mihin pyrkii, tai että Venäjä vain reagoisi siihen, että Länsi jotenkin provosoi sitä. Tosiasiassa tilanne on päinvastainen: Länsi haluaa rauhaa, kun taas Venäjä haluaa voittoa - kuten amerikkalainen asiantuntija Leon Aron asian tiivisti.

Lännen suhteen strategia ei ole lainkaan selvä - asioista puhutaan yleisellä tasolla ja tahtotila on jatkuvasti pikemminkin EU:n ja Naton laajentumista vastaan kuin sen puolesta. Lännen interventiot tapahtuvat vastahakoisesti ja vasta kun puuttumattomuuden hinta on noussut tähtitieteellisiin mittoihin ja katastrofi uhkaa levitä kaikkialle naapurustoon. Taktisella tasolla Länsi on äärimmäisen jäykkä. Se on sitonut itse itsensä mitä moninaisimmin tavoin niin, että seisoo usein neuvottomana tumput suorina, kun mitään käytettävissä olevia keinoja ei muka voi käyttää. Niinpä objektiivisilla mittareilla katsottuna paljon heikompi Venäjä jyllää mielensä mukaan, täyttää länsimaisenkin eetterin propagandallaan, ja nokittaa nokittamistaan pokeripelissä, jossa Länsi jatkuvasti vetäytyy, vaikka sillä olisi parempi käsi.

Se, mitä nykyisin on muodikasta kutsua hybridisodaksi, ei ole mitään uutta. Pikemminkin kyseessä on Venäjän vuosisatoja käyttämä toimintatapa, jota sovellettiin jo tsaarinaikana aluelaajennusten välineistöön, Balkanin sotien manipulointiin, Krimin ja Kaukasian etnisiin puhdistuksiin ja juutalaisvainojen toimeenpanoon. Neuvostoaika hioi menetelmät huippuunsa ja röyhkeimmilleen. On syytä muistaa, että Putinin esikuva Stalin valtasi puolet Eurooppaa loppujen lopuksi hyvin lyhyessä ajassa.

Venäjä haluaa uutta Jaltaa. Tässä ei pitäisi olla mitään yllättävää, sillä Venäjä on johtajiensa suulla sanonut asian julkisesti jo monta kertaa - aivan kuten Neuvostoliitto aikanaan markkinoi etupiirinsä legitimoinutta eurooppalaista turvallisuussopimusta, jollaisen se lopulta neljäkymmentä vuotta sitten sai solmituksi Helsingissä. Lännessä hyllataan yleensä sitä, että länsimaat saivat ihmisoikeudet ujutettua Helsingin loppuasiakirjoihin - mutta uskooko joku muka, että Neuvostoliitolla oli minkäänlaista aikomusta panna mainittuja kohtia toimeen hallitsemillaan alueilla? Ihmisoikeudet tulivat itäblokkiin vasta kun Varsovan liitto ja Neuvostoliitto hajosivat. Se oli viisitoista vuotta Helsingin huippukokouksen jälkeen.

Jotain uutta vähään aikaan edustaa nykytilanteessa se, että Eurooppa on viime vuonna lopulta herännyt. Ukraina on ollut niin iso ja niin lähellä, että herätyskelloja ei ole voinut enää yksinkertaisesti vaientaa. Jos herääminen olisi tapahtunut jo Balkanin tai Kaukasian sotien yhteydessä, Georgiassa, arabikevään yhteydessä, sen jälkeen Syyriassa tai hyvissä ajoin Ukrainassa, oltaisiin kaikelta nykyiseltä - Donbasin sodalta ja viikottaiselta ydinaseuhkailulta - todennäköisesti voitu välttyä. Valitettavasti Länsi nukkumisellaan viestitti heikkoutta, ja se jos mikä provosoi Venäjää vetämään etupiirihankkeensa yhä kauemmas länteen. Niin kauas kunnes todella osutaan punaviivan luuytimeen ja vastareaktio tulee.

Vahinko on jo niin mittavaa, että Lännen heräämisestä vaikkapa vain propagandarintamalla tulee kulumaan vuosia ennen kuin jonkinlainen pariteetti Venäjän kanssa on palautettu. Venäjän propaganda jyllää tällä hetkellä Euroopan lisäksi arabimaissa, Etelä-Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja monessa muussa maailmankolkassa, lietsoen länsivastaisuutta ja vääristäen maailmankuvaa valhein ja salaliittoteorioin. Tälle olisi pitänyt tehdä jotain vuosikausia sitten, muttei haluttu. Vasta viime vuonna on tapahtunut minkäänlaista heräämistä asiassa.

Propagandasodan volyymi on toinen asia, jota nykytilanteessa voi kutsua uudeksi. Venäjä panostaa propagandasotaansa enemmän taloudellisia, institutionaalisia ja inhimillisiä resursseja kuin mikään valtio maailmanhistoriassa on tehnyt tätä ennen. On pelottavaa kuvitella esimerkiksi mitä Euroopassa olisi tapahtunut, jos Goebbelsillä olisi ollut käytössään samat resurssit kuin Putinilla tänä päivänä. Tätä taustaa vasten on erittäin huolestuttavaa, että asiaan yhä suhtaudutaan Suomessa ja muissa länsimaissa jonkinlaisena alaviitteenä, ikävänä sivujuonteena, jolle "emme voi mitään", joten se pitää vain jättää huomiotta. Viitatakseni jälleen yhteen konferenssin avoimista istunnoista, Venäjän hyökkäys Krimille ja Donbasiin ei itse asiassa ole vielä globaali uhka, vaan vasta alueellinen, lähinnä Eurooppaa koskeva. Globaali uhka on sen sijaan Venäjän käymä propagandasota.

On ymmärrettävää, että Länsi haluaa välttää käsitystä, että olisi joutunut uuteen kylmään sotaan, ja siksi välttelee äärimmäisyyksiin asti myös kylmän sodan terminologian käyttöä nykytilannetta kuvailtaessa. Tässä aletaan kuitenkin olla vaarallisen harhaisia ja vaarallisen jäljessä todellisuudesta. Venäjä nimittäin katsoo käyneensä kylmää sotaa Länttä vastaan jo 90-luvun lopulta alkaen, ja se on asteittain muuttamassa tätä sotaa kuumaksi sotilaallisilla operaatioillaan ja jatkuvalla ydinaseuhkailulla.

Taustaksi on hyvä muistaa, ettei alkuperäinen kylmä sotakaan ollut kylmä kuin länsirintamalla. Lähi-idässä, Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa se oli mitä kuuminta, ja yhteensä siinä kuoli enemmän ihmisiä kuin toisessa maailmansodassa. Euroopan rintaman jäädyttämisestä maksoivat niiden kehitysmaiden kansalaiset, joissa ideologista kamppailua Vapaan Maailman ja sosialistisen diktatuurin välillä käytiin. Koska Venäjän näkemyksen mukaan olemme kylmässä sodassa, olisi länsimaalaistenkin tilanteen ymmärtämiseksi hyvä kaivaa uudelleen esille George Kennanin pitkä sähke ja Cliffordin-Elseyn raportti.

Uudessa kylmässä sodassa on kaksi rintamaa, joihin Lännen tulee erityisesti panostaa. Ensimmäinen niistä on totuuden hallinta. Venäjä käy tällä hetkellä propagandasotaansa totuuden vääristämiseksi, kun taas läntinen vastaus tähän on lapsenkengissään. Amerikkalaisilla on vielä olemassa joitain kylmän sodan pehmeistä instrumenteista, kuten Radio Free Europe, jonka senkin kohdalla on paljonpuhuvaa, että amerikkalaisten on pitänyt se tehdä eikä eurooppalaisilla ole vastaavaa. Suosittelen tutustumaan RFE/RL:ään, se nimittäin ei ole peilikuva venäläiselle propagandalle, vaan asiallinen ja luotettava lähde. Se ei kerro Itä-Euroopan asioista valheita, vaan vaikuttaminen tapahtuu lähinnä sen kautta, mitä asioita nostetaan esille. Jo kylmän sodan päivistä alkaen RFE/RL nosti esille esimerkiksi ihmisoikeuksiin ja kansalaisyhteiskuntaan liittyviä teemoja, jollaiset eivät olisi kiinnostaneet valtamediaa. Mielestäni osoittaa tyhmyyttä ja tietämättömyyttä, että Suomessa on tullut tavaksi puhua RFE/RL:stä aina jotenkin halveksuvaan sävyyn, ikään kuin se olisi amerikkalainen versio RT:stä tai Sputnikista.

Toinen rintama, johon Lännen on pakosta jälleen alettava panostaa, on alueiden ja kohteiden fyysinen hallinta. Siihen tarvitaan sotilaallisen puolustuksen ja sisäisen turvallisuuden organisaatioita. Länsimaiden toimintatavat ovat ajautuneet liian kauas etäsotaan ja kohdennettuihin iskuihin, joiden jälkeen seuraa oman median tuomio ja sitten joko hätäinen pakeneminen kohdealueelta tai operaation muuntuminen kohtuuttoman kalliiksi resurssien tuhlaamiseksi asioihin, joiden tulisi olla autettavan maan ja hallituksen omalla vastuulla. Kehitysyhteistyöhön ja humanitääriseen apuun on omat organisaationsa, eikä noiden asioiden tulisi olla sotilaallisen toiminnan vastuulla.

Sen ymmärtämiseksi, mikä länsimailla on hakusessa kohteiden fyysisen hallinnan alalla, on syytä katsoa esimerkiksi, mitä Afganistanissa, Libyassa, Irakissa, Krimillä ja Donbasissa on tapahtunut. Miksi tuhlata mittavia voimavaroja kansainvälisen rahaliikenteen valvontaan jos vapaan maailman viholliset voivat yksinkertaisesti ottaa haltuunsa jonkin alueen pankit ja ottaa rahat niistä? Miksi tuhlata mittavia voimavaroja jonkin liittolaisarmeijan reformoimiseen, jos vihollinen voi yksinkertaisesti tulla ja ottaa näiden kaluston itselleen? Niin Krimin ja Donbasin valloitukset kuin myös Da'ishin valloitusretket Irakissa, Syyriassa ja Libyassa ovat sisältäneet olennaisena osanaan kohteiden fyysisen haltuunoton ja ryöstämisen. Ja tämä toiminta on hyvin tuotteliasta, kun ei tarvitse välittää länsimaisten oikeuslaitosten edessä edesvastuuseen joutumisesta. Voi keskittyä tulivoimaan ja voittoon tähtäävään toimintaan.

Voisin summata vielä kolmannen rintaman: psykologisen. Se on kuitenkin oikeastaan yhdistelmä mainituista ensimmäisestä ja toisesta, sisältäen totuuden ja fyysisten kohteiden hallussapidon kyvyn. Näistä yhdessä seuraa kunnioitus. Kunnioitus taas ehkäisee tehokkaasti törkeitä loukkauksia. Koulunpihalta tiedämme, että koulukiusaajaan ei tehoa löpinä säännöistä ja oikeuksista. Sen sijaan hänen toimintaansa ehkäisee hyvin tehokkaasti pelko kasvojen menettämisestä. Kasvot menettää yleensä häviämällä tappelun fyysisesti. Siksi jo pelkkä riski tällaisesta toimii yleensä tehokkaana pelotteena, edesauttaen kunnioitusta ja siten myös rauhaa. Joskus tappelun voi hävitä myös verbaalisesti tai sosiaalisesti - se tapahtuu esimerkiksi silloin jos sivullinen enemmistö ei yhdykään kiusaajan kanssa pilkkaamaan ja halveksimaan uhria, vaan asettuu määrätietoisesti uhrin puolustukseksi ja häpäisee kiusaajan. Sen sijaan jos yleisö toteaa, että tappeluun tarvitaan aina kaksi ja varmaan molemmissa osapuolissa on jotain syytä, on kiusaaja voittanut niin fyysisen oikeuden kiusata kuin myös sosiaalisen ja psykologisen rintaman.

Nykyisessä tilanteessa Euroopassa ongelma ei suinkaan ole se, että Venäjää ei ole kunnioitettu - vaikka tämä on juuri sellaista pötypuhetta, jota Venäjä ja sen vaikuttaja-agentit säännöllisesti syöttävät. Ongelma on se, että Venäjä ei enää kunnioita Länttä. Länsi ei ole enää automaattisesti se vahva hevonen, jota kannattaa veikata, ja jonka puolelle kannattaa pyrkiä. Tositoimillaan Venäjä nöyryyttää Länttä ja osoittaa paitsi uhreilleen, myös yleisönä seisoskelevalle muulle maailmalle, että Venäjä on se, joka määrittelee Euroopassa säännöt. Viesti toimii tehokkaasti paitsi Venäjän etupiireihin joutuville, myös esimerkiksi Kiinaan, Turkkiin, Intiaan, Saudi-Arabiaan ja jopa Israeliin, jotka kaikki ovat vähitellen menettäneet kunnioituksensa Länttä kohtaan.

Kunnioituksen menettäminen on erittäin vaarallista, sillä kunnia - asia, joka esimerkiksi suomalaisille alkaa jo olla lähes käsittämätön ilmiö ymmärtää, koska se kuulostaa niin isovanhempien aikaiselta - on rauhan tae. Kunniaansa voi kasvattaa rehellisyydellä ja oikeamielisyydellä, mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Se edellyttää, että rehellisyyttä ja oikeamielisyyttä todella kunnioitetaan. Lähes varma tapa saada kunniaa on kuitenkin voittaa fyysisesti sodassa. Tämä on se tapa, johon Venäjä luottaa. Ja se tulee jatkamaan niin kauan kuin tappion eli kasvojen menetyksen uhkaa ei ole sen eteen asetettu.

Venäjän patoamiseksi ei tarvita kolmatta maailmansotaa. Riittää, että Venäjän patoamiseksi todella ryhdytään toimiin. Venäjä ei nimittäin voi sietää edes pieniä taktisen tason tappioita, joissa on kasvojen menetyksen vaara. Jos tällainen riski kasvaa suureksi, Venäjä pysähtyy ja keskittyy voittoihin siellä, missä niitä voi saada. Tällöin patoaminen on tapahtunut. Kylmän sodan aikana Lännessä oli johtajia - ja johtajuutta - jossa tämä ymmärrettiin. Tänä päivänä vallassa on sen sijaan sukupolvi, joka ei ymmärrä tosimaailmaa - sitä maailmaa, jossa on myös sotia, murhia ja inhottavaa propagandaa.

Lennart Meri -konferenssissa vilpitön huoli Euroopan tulevaisuudesta oli käsin kosketeltava. Se näkyi jopa eräiden korkea-arvoisten amerikkalaisten silmistä näiden todetessa, että kyllä, valitettavasti, Venäjä voi käyttää myös taktisia ydinaseita, mikäli nykytrendi jatkuu. Nykytrendi on siis se, että Venäjää ei padota, vaan se saa jatkaa käymänsä sodan eskalointia rankaisematta. Venäjän kannaltahan kyse ei ole Ukrainasta, vaan uudesta etupiirijaosta Euroopassa, kenties jopa uudesta maailmanjärjestyksestä. Venäjä haluaa etupiirirajan, uuden Jaltan, ja pariteetin Yhdysvaltoja vastaan, jossa sillä on vähintään kaikki se valta maailmassa, joka Lännellä yhteenlaskettuna. Nämä ovat tietysti täysin katteettomia vaatimuksia, mutta Venäjä ei kaihda käyttämästä niiden tueksi kiristystä, sotilaallisia keinoja ja silmitöntä uhkailua ydinsodalla.

Suomessa valitettavasti vallitsee toisenlainen ilmapiiri. Vaikka suomalaiset asioista perillä olevat tuntuvat olevan yhtä aidosti peloissaan kuin ruotsalaiset ja virolaiset kollegansa, heidän ulosantiaan hallitsee kieltäymys. Suomalaisten mielestä suurin ongelma tilanteessa ei suinkaan tunnu olevan se, että muuan suurvalta rikkoo röyhkeästi kaikkia kansainvälisen oikeuden sääntöjä ja uhkailee meitä joka viikko ydinaseilla, vaan ongelma on se, että suomalaiset ja muut eurooppalaiset puhuvat asiasta. Että joku on kehdannut kutsua Venäjää haasteeksi tai uhaksi. Että sodasta puhutaan sodan termein. Ikään kuin Suomessa tai jossain muussa länsimaassa olisi parvittain haukkoja hinkumassa hyökkäämään Uraliin tai pommittamaan Pietaria, vaikka jokainen järjissään oleva ihminen ymmärtää, etteivät suomalaiset, virolaiset, ukrainalaiset eivätkä georgialaiset ole hyökänneet tai hyökkäämässä Venäjän vaan Venäjä heidän kimppuunsa.

Suomessa tunnutaan ajateltavan, että kun kaikki huoli ja huomio siirretään todellisesta maailmasta rinnakkaistodellisuuteen - käytettyihin sanoihin ja sävyihin - silloin karhu pysyy metsässään ja lakkaa oikeastaan olemasta olemassa. Poissa silmistä, poissa mielestä. Valitettavasti juuri tällä tavalla päädyimme edellisenkin kerran valmistautumattomina sotaan. Mikä sitten on paras tapa välttää sota? Vastaus tiedettiin jo muinaisessa Roomassa: se vis pacem para bellum. Paras tapa välttää joutuminen sotaan Venäjän kanssa on valmistautua siihen.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitus on kaikea muuta kuin vappupuhe.

Lännen heikkous so. haluttomuus, epäyhtenäisyys ja taloudellinen riippuvuus Venäjästä, näkyy myös talouspakotteiden käytössä. Niissä olisi paljon keinoja käytettävissä ja kiristämisen varaa.

Mutta sen sijaan Eurooppa on tarkoituksella ripustautunut näennäisiin Minsk 1 ja 2 -välipuheisiin. Kreml paitsi rikkoo niitä myös pelaa niillä aikaa varusteluun ja seuraaviin siirtoihinsa.

Aloite ja pelikenttä on siten vielä selvästi Putinin hallussa. Pysyvä ratkaisu saadaan kaatamalla hänen hallintonsa. Patoaminen tähtää siihen, mutta kenties yhtä pitkäpiimäisesti kuin kylmän sodan aikana tapahtui.

Anonyymi kirjoitti...

Göbbels on kyllä ihan syytä kirjoittaa Ö:llä, jos siihen kykenee, - amerikaksikin.

Observer kirjoitti...

Goebbelsin nimi kirjoitetaan saksaksi oe-yhdistelmällä, vaikka lausutaankin ö:nä.

http://de.wikipedia.org/wiki/Joseph_Goebbels

Hopliitti kirjoitti...

Tositoimillaan Venäjä nöyryyttää Länttä ja osoittaa paitsi uhreilleen, myös yleisönä seisoskelevalle muulle maailmalle, että Venäjä on se, joka määrittelee Euroopassa säännöt. Viesti toimii tehokkaasti paitsi Venäjän etupiireihin joutuville, myös esimerkiksi Kiinaan, Turkkiin, Intiaan, Saudi-Arabiaan ja jopa Israeliin, jotka kaikki ovat vähitellen menettäneet kunnioituksensa Länttä kohtaan.

Ja mitähän sääntöjä Venäjä on Euroopassa tähän mennessä määritellyt? Ainakin minun silmissäni Venäjän vaikutusvalta Euroopassa on supistunut eikä vahvistunut.

Asiat kannattaa pitää mittasuhteissaan. Talousongelmistaan huolimatta Euroopan Unionin jäsenvaltiot tuottavat muistaakseni neljäsosan koko planeetan bruttokansantuotteesta. Venäjä taas on talouden mittareilla pienempi kuin Italia. Sotilaallista suorituskyä mitattaessa Venäjä on EU:n ja varsinkin USA:n sotilasmahtiin nojaavan NATO:n rinnalla kuin mopolla moottoritielle eksynyt papparainen. Ainoat hampaat joita Putin oikeasti pystyy näyttämään ovat ydinaseet ja niidenkin parasta ennen päivämäärä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan.

Ydinaseissa on semmoinen juttu että niiden fissiomateriaali hajoaa koko ajan itsekseen ja jossain vaiheessa materiaali heikkenee niin ettei fissioreaktio käynnisty. Siksi ydinaseiden fissiomateriaalia täytyy jalostaa ja uudistaa jatkuvasti eikä Venäjällä yksinkertaisesti riitä rahat tuhansien ydinaseiden pitämiseen taisteluvalmiina.

Miksiköhän Kiinaa ollaan aina näissä skenaarioissa naittamassa Venäjän apulaiseksi? Kiinan kommunistinen puolue tarvitsee status quon säilymiseen vakaata maailmantaloutta eikä Putinin harrastama ydinaseuhkailu ainakaan edistä maailmantalouden elpymistä. Ei sillä ole väliä vaikka kiinalaiset pitäisivät länttä "pehmeänä" niin pitkään kun EU:n ja USA:n pyöreästi miljardilla asiakkaalla on ostovoimaa enemmän kuin planeetan muulla väestöllä yhteensä. 145 miljoonaa pers'aukista venäläistä ei Kiinaa pystyssä pidä vaikka miten yrittäisi.

Putin sai kinuttua vuosikymmeen neuvottelujen jälkeen Kiinalta tilauksen kaasutoimituksista. Tätähän putinoidit ovat kovasti hehkuttaneet. Venäläisten kovasti toivomia etumaksuja kiinalaiset eivät ole suostuneet eivätkä suostu maksamaan. Ja kaasukenttä on edelleen korkkaamatta ja kaasuputki rakentamatta.

Kiina ei tarvitse Venäjää muuksi kuin halvan energian, raaka-aineiden ja työvoiman toimittajaksi. Siksi en usko Kiinan pistävän tikkua ristiin Putinin auttamiseksi, päinvastoin. Jos ja kun Putin ajaa maansa riittävän syvälle suohon, Venäjällä ei ole jäljellä muuta ulospääsyä kuin hakeutua Kiinan suojiin. Ja tässä naimakaupassa Kiina sanelee kaikki ehdot yksipuolisesti.

Kiinalla on Keski-Aasiassa mielenkiintoisia projekteja muun muassa uuden silkkitien varrella. Samoin olen antanut kertoa itselleni kiinalaisten olevan kiinnostuneita Ukrainan viljavista pelloista. Kiina tuskin haluaa Venäjää isännäksi näille alueille.

Observer kirjoitti...

Vastaat itse kysymyksiisi Hopliitti. Venäjä on taloudellinen ja väestöllinen kääpiö Eurooppaan, Kiinaan tai Yhdysvaltoihin verrattuna, mutta heikkouteensa nähden se saa saneltua maailmanpolitiikan sääntöjä ja jopa historian narratiiveja aivan kohtuuttomassa määrin. Venäjällä on siis huomattavasti resurssejaan suurempi vaikutusvalta, ja tämä johtuu nimenomaan sen aggressiivisesta röyhkeydestä asiassa kuin asiassa.

Kiinalle sopii yhteistyö Venäjän kanssa, koska niillä on yhteisiä ideologisia etuja läntisen demokratisaation torjumisessa sekä imperialistisen järjestyksen ylläpitämisessä. Kiinalle tämä sopii erityisesti siksi, että se tietää olevansa Venäjään nähden se vahvempi osapuoli - mitä pidemmällä tähtäimellä, sen vahvempi.

Venäjä ei enää muodosta Kiinalle samanlaista uhkaa kuin se aikanaan teki, koska Kiina on nyt paljon vahvempi. Venäjää voi siis hyvin käyttää geopoliittisen vaikutusvallan projisoimisessa Euraasian länsiosiin ja jopa Tyynenmeren toiselle puolen Amerikkaan, etenkin kun Venäjä on usein enemmän kuin halukas sotilaallis-erikoisoperationaalisen likaisen työn tekijäksi.

Ukrainalla on yksi maailman parhaista maatalousmaista, ja sitä maata yhä riittää. Se voisi helposti ruokkia koko Euroopan. Nyt se kuitenkin riutuu Venäjän aggression ja EU:n/USA:n maatalousprotektionismin välissä puristuksissa. Ukrainan maatalouden tärkeimmät vientialueet ovatkin Aasiassa, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa - ja samoilta alueilta tulevat myös suurimmat investoinnit Ukrainan maatalouteen.

Hopliitti kirjoitti...

En edelleenkään näe Venäjällä olevan minkäänlaista valtaa sanella sääntöjä tai kirjoittaa historiaa rajojensa ulkopuolella. Venäjän propakandaan uskovat ne jotka haluavat uskoa Venäjän luomaan rinnakkaistodellisuuteen ja tämä joukko on hyvin pieni Venäjän ulkopuolella. Joukko kutistuu myös Venäjällä kaiken aikaa.

Ei Venäjää kunnioiteta missään päin siinä mielessä kuin käsite länsimaissa yleensä käsitetään enkä usko tökerön valentelun ja sopimusten räikeän rikkomisen herättävän kunnioituksen tunteita länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolellakaan. Siipiveikkoja tietysti löytyy, mutta jokainen tietää miten aitoa kunnioitusta rahalla saa.

Kiina ei tarvitse Venäjän apua demokratian torjumiseksi koska Kiinassa koulutettu ja länsimaisen elintason saavuttanut keskiluokka tukee kaikin tavoin kommunistista puoluetta. Heillä kun olisi kaikkein eniten hävittävää mikäli valta siirtyisi demokratian myötä sadoille miljoonille kouluttamattomilla maalaisille. Separatistien ja toisinajattelijoiden ahdisteluun keskittyvä Shanghain sopimus mahdollistaa dissidenttien jahtaamisen vierailla mailla mutta siinäpä onkin kaikki mitä Kiinan kommunistinen puolue tarvitsee länsimaiden kanssa häiriöttä käytävän kaupan lisäksi.

Siksi en pidä Kiinaa Venäjän kaverina tai liittolaisena. Ennemminkin Kiina laskee tarkasti kuinka pystyy maksimaalisesti hyödyntämään tilannetta jossa Venäjä on hakeutunut tieten tahton törmäyskurssille tärkeimmän rahoittajansa, EU:n kanssa. Kiinan Venäjälle antamalla tuella on takuuvarmasti hintalappu eikä se hinta ole halpa.

Venäjän käytössä olevat öljy- ja kaasukentät ovat elinkaarensa ehtoopuolella. Uudet esiintymät ovat vaikeilla alueilla ja niiden hyödyntämiseen tarvittaisiin länsimaista teknologiaa ja rahoitusta. Nykyisillä maailmanmarkkinahinnoilla ainostaan osa Venäjän öljy- ja kaasukentistä pystyisi tuottamaan voittoa ja öljyn hinnan ennustetaan pysyvän nykyisissä lukemissa pitkään.

Oma juttunsa on Venäjän alueiden velkaantuminen ja niiden varallisuuden lypsäminen Moskovaan. Veikkaan että lähivuosina Kremlillä on kädet täynnä kamppailua alueiden nousevia itsenäistymispyrkimyksiä vastaan. Uralista itään saattaa irrota isoja alueita Kiinan siipien suojaan.

Anonyymi kirjoitti...

Hopliitti jakaa omat ajatukseni. Venäjän ja Kiinan kaasusopimukset ovat toistaiseksi osoittautuneet vain kuumaksi ilmaksi. Ei ole paljonkaan syitä odottaa, että tilanne muuttuisi. Ja vaikka muuttuisikin niin Venäjän federaation talouden synkkä tilanne ei siitä paranisi. On vaikea nähdä miten taloudellista paranemista ylipäätään voisi tapahtua nykyisellä politiikalla.

Hopliitin kirjoituksen varsinainen pointti on kuitenkin Venäjän *alueiden* talouksien surkea tila. Me ulkomaalaiset näemme Venäjän kokonaisuuden aivan liian usein Moskovan silmälappujen kautta, Venäjän federaationa. Moskova on kuitenkin vain laskennallinen objekti. Elämä ja talous sijaitsee aivan muualla. Tasavalloilla ja alueilla ei nykyvenäjällä ole kuin yksi ainoa tehtävä; maksaa veroja Moskovan federaatiolle, eli siis Putinille. Alueiden ja tasavaltojen taloudellinen tilanne poikkeaa toinen toisistaan järkyttävällä tavalla. Suomen ja Baltian rajan läheisyydessä sijaitsevat alueet ovat kaikkein heikoimmassa asemassa. Jokainen Karjalassa tai Pihkovassa käynyt voi nähdä tämän järkyttävän todellisuuden. Toisaalta on öljyrikkaita alueita, joissa voitaisiin elää kuin Monacossa - jos kaiken nielevää Moskovaa ei olisi.

Liikehdintää on jo nähty mm. Tatarstanin ja Siperian rikkailla alueilla. Itse kuitenkin veikkaan, että isoimmat ongelmat ilmenevät köyhillä alueilla, joista uhkaa loppua kaikki sosiaaliset palvelut. Karjala on yksi niistä.