torstai 23. kesäkuuta 2016

Rautalankaa rajoille, kausaaliketjuiksi taottuna

Huomenna on Suomessa juhannus, jota tänä vuonna vietän Kiovassa. Kaupunki ei ole lainkaan hullumpi paikka sitä viettää - kesä on kuuma, terassit täynnänsä ja vaikka pääkaupungissa on aina muuta maata merkittävästi kalliimpaa, ei Kiovan hintataso länsimaista lompakkoa pahoinpitele, sillä Ukraina lienee tällä hetkellä Euroopan edullisin maa.

Saattaa myös olla nykylännen viimeinen päivä sellaisena, kun se pitkään opittiin tuntemaan, sillä Britannian euroäänestyksen päätyessä eroon EU:sta voi koittaa ketjureaktioiden sarja, jota Lännen nykyinen yleisesti vastuupakoinen johto on kyvytön ohjaamaan tai edes hallitsemaan. Tuon sarjan päätteeksi maailma saattaa olla merkittävästi ikävämpi ja vaarallisempi paikka kuin kukaan suurten ikäluokkien edustaja tai sitä nuorempi länsimaissa muistaa.

Ehdin edellisen blogikirjoitukseni jälkeen käydä ajamassa Islannin ympäri sekä uudelleen Helsingissä ja lyhyemmin Vilnassa, Riiassa ja Budapestissä, mutta kirjoitan niistä myöhemmin - no, ainakin Islannista, joka oli kolmanneksi viimeinen puuttuva Euroopan valtio kartallani (jäljellä ovat enää Andorra ja Malta). Ei-itsenäistenkin alueiden kartalla saaret ovat nyt merkittävimpiä puutteita: en ole vielä käynyt Korsikalla, Sardiniassa, Sisiliassa, Baleaareilla enkä Kreetalla, en myöskään Färsaarilla, Huippuvuorilla, Kanaalisaarilla enkä Mansaarella. Manner-Euroopasta on sen sijaan vaikea keksiä edes läänitason alueita, joissa en olisi vielä käynyt - poikkeuksina Etelä-Venäjä ja Pohjois-Irlanti. Valkoisten alueiden maantiede johtuu tietysti siitä, että saaret jäävät ulos automatkojen reiteiltä ja vaatisivat erillistä matkaa.

*   *   *

Floridan osavaltion Orlandossa tehdyn joukkomurhan jälkimainingeissa alkoi jälleen ennalta-arvattava jauhanta siitä, pitääkö voimaton viha projisoida muslimeja vai pyssyjä vastaan. Pääasia näyttää aina olevan, että johonkin kollektiiviseen tuo vellova viha on projisoitava, mikä kuulunee osana nykyiseen vastuunvälttelyn ja -väistelyn kulttuuriin.

Asekeskustelun yhteydessä kuulee usein toinen toistaan absurdimpia päättelyketjuja, joita minun ei ole tarve tässä blogissa käsitellä. Otan kuitenkin astinlaudaksi muihin asioihin esille yhden toistuvan argumentin - sen, että tappavathan autot paljon enemmän ihmisiä kuin aseet. Kielletäänkö sitten autotkin?

Vastaus tähän on selvä: tietysti kielletään. Mutta sen selittämiseksi on mentävä hieman periaatteellisemmalle tasolle, jossa kehotan tarkastelemaan objekteja "ase" ja "auto" hieman laajemmasta näkökulmasta. Ase on periaatteessa mikä tahansa sellainen apuväline, jolla voi vahingoittaa tai uhata toista ihmistä ja siten joko pakottaa tätä tai puolustautua pakottamiselta. Asia voidaan ajatella vielä pidemmälle - välineen tilalla voi olla itsepuolustustaito, tai vaikkapa erityinen tietotekninen osaaminen, jolla voi suojautua omaa vapautta rajoittavilta tai pakottavilta toimenpiteiltä kuten urkinnalta tai tietyille sivuille pääsemisen estämiseltä.

Joillekin vapaus on pelkkä luonnonoikeudellinen abstraktio, vielä useammille pelkkä sana. Tosimaailmassa vapaus ei ole mahdollinen ilman, että sitä voidaan puolustaa. Se ei ole vapaa, jonka vapaus on pelkästään hallitsijan tai kotikatua hallitsevan rikollisjengin tilapäistä armoa, jonka säilyttämiseksi on jatkuvasti maksettava suojelusrahoja.

Jos ihmiset luopuvat periaatteellisesta oikeudestaan puolustaa itseään, silloin on selvää, että he tulevat luopumaan myös periaatteellisesta oikeudestaan liikkua vapaasti. Aseet ovat tietysti tulilinjalla ensimmäisinä, koska aseistettua ihmistä on nyt vain paljon vaikeampaa pakottaa tai kiristää kuin puolustuskyvytöntä. Ihmisten kastroimisesta puolustuskyvyttömiksi nahjuksiksi on kuitenkin vain lyhyt askel heidän liikkuvuutensa sitomiseen. Tämän osoittaa myös autoritääristen järjestelmien historian tutkiminen. Totta kai paikoille sidottua ja luvanvaraiseen liikkumiseen alistettua väestöä on helpompi hallita ja riistää kuin sellaista, joka voi halutessaan äänestää jaloillaan.

Jo nyt esiintyy pelottavan paljon sellaisia mielipiteitä, joiden mukaan ei riitä, että yksityisautoilija maksaa ajoneuvo- ja polttoaineveroja, tietulleja ja ties mitä, vaan vapaan liikkumisen vaihtoehto pitäisi häneltä periaatteellisista syistä kieltää. Ei siksi, että auto saastuttaa, vaan jotta ihmisten olisi pakko kulkea kuin karja ylhäältä johdetulla julkisella liikenteellä, joissa puolestaan turva-, tunnistautumis- ja kontrollitoimet jatkuvasti lisääntyvät.

Lentomatkailu on jo käytännössä jonkinlainen kidutuksen ja nöyryyttämisen yhdistelmä, laivalinjoilla mennään samaan suuntaan, ja lienee vain ajan kysymys, koska vastaava sääntely (tietysti turvallisuuteen vedoten) leviää juniin, metroihin ja linja-autoihin. Kaukana ollaan niistä seesteisen futuristisista kuvauksista, joiden piti olla totta 2000-luvun liikenteessä. Surullisinta on, etteivät nuo kuvaukset olisi edes teknisesti epärealistisia toteuttaa tänä päivänä.

*   *   *

Varsinkin Suomen kaltaisessa pitkien etäisyyksien ja harvan väestön maassa koko maan pitäminen aseistettuna olisi halvinta ja turvallisinta maanpuolustuspolitiikkaa. Vihollisen ottaessa haltuunsa keskeisimpiä strategisia kohteita poliittisiin johtajiin ja poliittisen järjestelmän päättäväisyyteen ei voi Suomessa luottaa. Sen sijaan aseistettuun kansaan voisi luottaa - siihen, että se kykenee toimimaan myös johtajitta.

Ylivoimaiseen viholliseen liittyy se tärkeä piirre, että se voittaa varmasti, mikäli pystyy fokusoimaan voimansa tarkasti. Voimankäytössä potentiaali ei riitä, ellei sitä voida mobilisoida ja projisoida tehokkaasti. Tämän vuoksi länsimaat ovat heikkoja Venäjän kaltaisen toimijan edessä - ja usein näyttää, että paljon pienempienkin vihollisten. Länsimaiden voima on sen sijaan siinä, että ne muodostuvat suhteellisen autonomisista yhteiskunnista, jotka kykenevät toimimaan tarvittaessa myös johtajitta.

Autoritääristen järjestelmien vahvuus ja heikkous löytyy samasta lähteestä: Ne pystyvät monopolisoimaan resursseja ja projisoimaan ne pelottavalla voimalla tiettyyn kohteeseen. Samalla ne kuitenkin luovat kohteen, johon tehokas voiman projisoiminen välittömästi tehoaa. Tähtien sodan imperiumi kykeni voimaa projisoimalla räjäyttämään Alderaanin kappaleiksi, mutta Kuolemantähti tuhoutui vastaavasti kokonaan, kun järjestelmän heikkoon kohtaan viimein saatiin isketyksi.

Avoimien yhteiskuntien tilanne on oleellisesti toinen. Niiden ei missään tapauksessa kannata kasata voimaansa yhteen paikkaan, elleivät halua tehdä siitä Alderaania. Sama koskee esimerkiksi Venäjän oppositiota. Niin kauan kuin se keskittyy Moskovaan ja Pietariin ja sitä johtavat tunnetut yksilöt, se ei muodosta vaaraa Kremlin vallalle, sillä resursseja tehokkaasti monopolisoinut ja niillä vahvan vallan vertikaalin rakentanut hallinto kykenee aina fokusoimaan sortotoimensa tehokkaasti.

Värivallankumoukset ja arabikevät onnistuivat siksi, että ne olivat johtajattomia kansannousuja. Sellaisia on vaikea kukistaa yhdellä verilöylyllä, tiettyjen avainyksilöiden eliminoimisella tai edes kokonaisen kaupungin jyräämisellä maan tasalle, kuten kukistuneet diktaattorit katkerasti oppivat. Samasta syystä nämä vallankumoukset kauhistuttivat Venäjää ja sen vasalleja niin perinpohjaisesti, että suurin osa putinismista on oikeastaan reaktiota ja projektiota näihin kansanvallan purkauksiin.

*   *   *

Venäjän A-suunnitelma on aina hierarkkinen, autoritäärinen vallankäyttö, joka optimissaan tapahtuu autoritäärisen, epäsuositun vasallihallinnon kautta. Tällainen hallinto tekee likaisen työn tsaarin puolesta, keskittäen voimankäyttönsä omaa kansaa vastaan. Myssyläisyys, suomettuminen ja nykyinen uussuomettuminen eivät ole sen kummempaa kuin tämän dominiomenettelyn pehmeämpi muoto, jossa fyysistä väkivaltaa tarvitaan enää äärimmäisen poikkeuksellisesti alamaiskansan itseohjautuvan pelkuruuden hoitaessa työn.

Venäjän suunnitelmissa Suomen varalle A-suunnitelma on, että Suomi alistetaan ilman laukaustakaan, paikallisten vasallien hallitessa alamaisiaan vierasmaalaisen kenraalikuvernöörin sijaan. A-suunnitelman onnistuessa kohdemaan asema vastaa Valko-Venäjän asemaa, ja yleensä myös poliittinen järjestelmä tapaa muuttua nopeasti samaan suuntaan. Suomen suomettumisen pehmeys oli poikkeus, ei pääsääntö.

Mikäli A-suunnitelma ei mene niin sanotusti putkeen, B-suunnitelma on subversio, jota nykyisin on muodikasta kutsua hybridisodankäynniksi. Se sisältää käytännössä rajattoman paletin toinen toistaan machiavelliläisempiä temppuja ja menetelmiä, joilla epävakautetaan ja rampautetaan vastahakoista hallintoa joko raivaten tietä A-tilanteeseen tai kohdemaan eristämiseksi puskurivyöhykkeeksi, jossa vallitsee pysyvä epävakaus.

Vasta C-suunnitelma on perinteinen invaasio, jossa maata lähdetän ottamaan haltuun suorin sotilaallisin operaatioin. Viimeisenä ja epätodennäköisimpänä vaihtoehtona on D-suunnitelma, ydinaseiden käyttö.

Venäjän toimintatapaan kuuluu, että kullakin tasolla uhataan eskaloida tilanne seuraavalle tasolle. Tällä tavoin eskalaatiota pelkäävä vastustaja lannistetaan ja painostetaan olemaan puolustautumatta. Suomessa ollaan tällä hetkellä aktiivisessa A-suunnitelmassa, jota tuetaan yhä avoimemmiksi muuttuneilla uhkauksilla aktivoida täysimittainen B-suunnitelma. Uhkaileminen tapahtuu jo nyt B-suunnitelmaan kuuluvien hybridisotatoimien osittaisilla käyttöönotoilla, mikä osoittaa Venäjän olevan Suomen suhteen aktiivisessa A-suunnitelmassa.

Aktiiviseen B-suunnitelmaan, jollainen on käynnissä esimerkiksi Ukrainaa ja Georgiaa vastaan, kuuluu jatkuva uhkaaminen C-suunnitelman mukaisella täysimittaisella invaasiolla. Tämä toimii tehokkaasti, sillä Ukrainan ja Georgian maanpuolustuskykyä lamauttaa merkittävästi se uhka, että Venäjä voi milloin vain eskaloida sotatoimensa täysimittaiseksi invaasioksi. Lisäksi länsivallat ovat sekä Georgian että Ukrainan tapauksissa osallistuneet hyökkäyssodan uhrien painostamiseen olemaan puolustautumatta. Näin ollen Venäjä on onnistunut taivuttamaan jopa läntiset suurvallat tahtonsa alle uhkaamalla siirtyä B-suunnitelmasta C-suunnitelmaan.

Naton jäsenyys muodostaa merkittävän kynnyksen nimenomaan B- ja C-vaiheiden väliin, sillä vaikka Venäjän on mahdollista käyttää B-suunnitelmaan kuuluvia hybridisodan menetelmiä pitkälle punalinjaa etsien myös Nato-maata (kuten Viroa tai Turkkia) vastaan, sen kyky lamauttaa näiden maiden maanpuolustus C-suunnitelmaan kuuluvan perinteisen invaasion uhalla on dramaattisesti rajoitettu Naton viidennen artiklan vuoksi. Lienee tarpeetonta huomauttaa, että Suomea, Ukrainaa ja Georgiaa kyseinen kynnys ei suojaa.

Suomessakin on alettu kaikuna toistaa Venäjän viestiä ydinaseilla uhkaamisesta, vaikka sen varsinainen kohde on Lännen suurvalloissa, ei Suomessa. Suomihan ei vielä ole C-vaiheessa, vaan vasta A- ja B-vaiheiden välisessä aidalla istuvassa jakkarahuojunnassa.

Lisäksi on selvää, että Suomen kaltainen valtio on mahdollisimman huono kohde ydinaseilla tehtävälle iskulle, joten siinä suhteessa suomalaiset voisivat pitää enemmän jäitä hatuissaan. Edes Helsingin tuhoaminen ydinaseiskulla ei lopettaisi Suomen vastarintaa, vaan päinvastoin kiihdyttäisi sitä, minkä lisäksi maailmanpoliittinen hinta mainitunlaisesta iskusta olisi paljon suurempi kuin siitä saatava hyöty. Ydinsotaan jouduttaessa Helsinki ei olisi niin merkittävä paikka, että sen tuhoaminen lamauttaisi Länttä.

Todennäköisemmät ensi-iskun kohteet löytyvät Suomea lännempää ja ovat pääsääntöisesti jo Naton suojaamia. Näiden uhkaaminen ydinaseilla liittyisikin tilanteeseen, jossa C-suunnitelma on jo aktiivinen. Esimerkiksi Tukholman uhkaaminen ydinaseella voisi estää länsimaita puuttumasta Naton ulkopuolelle jääneen Suomen sotilaalliseen miehitykseen. Varsovan uhkaaminen voisi aiheuttaa invaasion kohteeksi joutuvan Baltian depriorisoimisen, mikäli viides artikla aktivoidaan liian myöhään. Istanbulin uhkaaminen ydinaseilla halvauttaa Turkin ja sitä suojaavan Naton kykyä puolustaa kansallisia etujaan rajojensa itä- ja eteläpuolella - ehkä pian myös Itä-Turkissa.

*   *   *

Perinteisen suomettumisen strategia pohjasi siihen logiikkaan, että jotta Venäjän ei tarvitsisi eskaloida toimintaansa B-suunnitelman asteelle eli hybridisotaan, Suomi alistui auttamaan vihollistaan A-suunnitelman toteuttamisessa. Tämä tarkoitti sitä, että Suomi pidättäytyi puolustautumasta A-suunnitelmaa vastaan, käyttäen korkeintaan passiivisen virkamiesvastarinnan ja vastahakoisen viivyttelyn taktiikkoja ja toivoen aikojen muuttuvan.

Tällaiseen strategiaan, joka vie vääjäämättä kohti asemaa autoritäärisenä vasallina, liittyy puhe siitä, etteivät Suomen johtajat ja instituutiot muka voi asioille mitään, kaikki lankeaa taivaalta annettuna. Käytännössä tämä puhe kuitenkin tarkoittaa, että johtajuus on luovutettu maan rajojen ulkopuolelle, Moskovaan.

Alistussuhteen edetessä vasalli on vallassa pysyäkseen yhä riippuvaisempi alistajastaan, ja joutuu panostamaan voimavarojaan kotimaisen vastarinnan ja arvostelun nujertamiseen. Juuri siten siirrytään periksi antamisesta suoraan vasallisuhteeseen: Suomen valtajärjestelmästä tulee Venäjän vallankäytön väline suomalaisten hallitsemisessa.

Valitettavasti tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomi on uudelleen valitsemassa suomettumisen tietä. Vaikka sillä tiellä viivyttelisi ja haraisi vastaan, se vie loogisesti kohti vasallisuhdetta ja suvereenisuuden menettämistä, josta palaaminen avoimeen yhteiskuntaan edellyttää joko Venäjän fyysistä kukistamista sodassa tai sen järjestelmän romahtamista, kuten tapahtui tsaarinvallan ja neuvostovallan romahtaessa.

Suomettumisen tien valitseminen on siis hirvittävää riskinottoa suomalaisten tulevaisuuden kustannuksella. Erityisen ikävä tosiasia on, että mitä pidemmälle tähän suohon vajotaan, sitä suurempia riskejä liittyy vaihtoehtoisiin strategioihin. Niissä on voitava varautua pitkällekin menevään B-suunnitelman keinojen aktivoimiseen, mihin liittyy osana uhkaaminen C-suunnitelmalla.

Koska haamuraja, johon Naton viides artikla tosiasiallisesti ja hyvin olennaisesti vaikuttaa, kulkee nimenomaan B- ja C-suunnitelmien välissä, ehkäisten Venäjää käyttämästä C-suunnitelmaa reaalisena uhkana (mikä lisää merkittävästi B-suunnitelman menestyksellisyyttä), Naton jäsenyys olisi Suomen kannalta ylivoimaisesti paras ja rationaalisin ratkaisu ikävän ketjun katkaisemiseksi.

*   *   *

Subversio tarkoittaa sitä, että kun vastustajalta löytyykin johtajuutta ja vastarintaa eikä se alistu noin vain hallittavaksi, siirtyy vihollinen subvertoimaan vastustajaansa, eli projisoimaan monenlaista voimaa tämän epävakauttamiseksi, lamauttamiseksi, lannistamiseksi ja valtasuhteiden keikauttamiseksi itselleen edullisemmalle tolalle.

Hybridisodassa subversiiveja ja monentasoisia vaikuttaja-agentteja käytetään vallankäytön välineinä ei-toivotun eli vastarintaa tekevän johtajuuden kaatamiseksi. Tällaista kampanjaa Venäjä on käynyt esimerkiksi Saksan liittokansleri Merkeliä vastaan, ja subversiivinen hybridisota erityisesti Saksaa ja Ranskaa vastaan kiihtynee Venäjän pyrkiessä voittamaan ensi vuonna näissä maissa pidettävät vaalit. Myös esimerkiksi Britanniaa, Turkkia, Baltian maita ja Puolaa vastaan Venäjä on käyttänyt aktiivisia subversiivisia menetelmiä, koska se ei ole vielä onnistunut nostamaan valtaan myötämielisiä - suomettuneita tai vasallisuhteessa olevia - hallitsijoita.

Subversion logiikka toimii myös laajemmassa kansainvälisessä kehyksessä. Viime aikoina Suomessakin on kirjoitettu kriittisiä puheenvuoroja siitä, kuinka Venäjä käyttää Suomea ja Kreikkaa agentteinaan Euroopan subvertoimiseksi.

*   *   *

Näiden ansiokkaiden puheenvuorojen lukeminen palautti mieleeni erään jo 90-luvun lopulla suomalaisessa yliopistossa järjestetyn geopoliittisen konferenssin, johon osallistuin kirkasotsaisena (joskaan en ehkä viattomana) opiskelijana. Venäjän edustajat, jotka käsittivät eräitä polit-teknologeja ja Putinin pietarilaista lähipiiriä, kertoivat tulevassa uudessa moninapaisessa arkkitehtuurissa Suomen tehtävän olevan toimia Venäjän työkaluna Euroopan hallitsemiseksi. He eivät toki käyttäneet näin täsmällisiä ilmauksia, mutta sanoma ei jäänyt epäselväksi.

Uhan muodosti puolestaan se, mikäli Suomi yrittää toimia Euroopan työvälineenä Venäjän hallitsemiseksi - esimerkiksi tukemalla kansalaisyhteiskuntaa, oppositiotoimittajia ja ihmisoikeuksia tai levittämällä Raamattuja Karjalaan humanitäärisellä peitteellä. Tällaiseen uhkaan Venäjä oli pakotettu vastaamaan asianmukaisin toimin, esimerkiksi rajoittamalla ja kieltämällä ulkomaisia - "venäläisyydelle vieraita" - arvoja levittäviä järjestöjä.

Erikoista oli, että monet suomalaiset tuntuivat olevan samaa mieltä Venäjän edustajien kanssa. Heidän mielestään siis Suomen tulisi palvella Venäjän tavoitteita Euroopan subvertoimiseksi eikä Euroopan oletettuja tavoitteita Venäjän demokratisoimiseksi. Moni suomalainen tuntui ostavan venäläisen logiikan, jonka mukaan länsimaalaiset valehtelivat toistellessaan kuorossa sitoutuvansa vahvan ja yhtenäisen Venäjän tukemiseen, keskinäisriippuvuuteen, rauhankumppanuuteen ja vaikka mihin. Todellisuudessa länsimaat pyrkivät ihmisoikeuksien ja kansalaisjärjestöjen varjolla subversioon Kremlin vallan murentamiseksi. Ajatusrakenne vastasi tietysti täysin venäläistä tapaa projisoida oma toimintatapa oletettuihin vastustajiin - Länttä syytetään aina siitä, mitä Venäjä tosiasiallisesti tekee. Erikoista oli lähinnä se, miten suomalaiset nyökyttelivät tällaisille täysin päättömille käsityksille länsimaista.

Se ei tietenkään selvinnyt, miksi ihmeessä Venäjän pitäisi hallita Eurooppaa, ja miten ihmeessä se vieläpä hyödyttäisi jotenkin suomalaisia. Toki venäläisvieraat perustelivat tätäkin asiaa, mutta siinä kohtaa mentiin kokonaan mystiikan puolelle: fiktiivisiin karttoihin, geopoliittisiin teorioihin sekä mystiseen puheeseen Venäjän olemuksellisesta luonteesta ja suuresta tehtävästä. Venäjän traditionaalisista arvoista. Välttämättömyydestä tuhota angloamerikkalainen hegemonia. Venäjän ja Saksan akselin luonnollisesta yhteydestä (mainitsematta sitä sivuseikkaa, että se edellisen kerran realisoitui Molotov-Ribbentrop-sopimuksen muodossa).

Suomalaiset nyökyttelivät näille ajatuksille - eivät tietenkään kaikki, mutta eri mieltä olevat pyörittelivät silmiään itsekseen ja keskenään eivätkä rohjenneet sanoa mitään. Syntyi varmasti sellainen vaikutelma, että näin Suomessakin ajatellaan.

*   *   *

Nykyään olisi varmasti tuotu keskusteluun lisää islamofobiaa ja maahanmuuttovastaisuutta, ilkeitä vihjailuja länsimaiden seksuaalisesta suuntautumisesta ja naisten hedelmättömyydestä sekä paljon muuta sellaista, mikä tuolloin vasta teki tuloaan venäläisen propagandan valtavirtaan. Tuolloin demonisointi keskittyi vielä lähinnä tšetšeeneihin ja kosovolaisiin, joista useimmat suomalaiset eivät tienneet juuri mitään muuta kuin sen, mitä venäläinen propaganda sai syötettyä länsimedioihin.

Nykyisin todisteltaisiin sitä, että Venäjän tapaan hallitussa - eli fasistisessa - Euroopassa eivät mamut ja matut hyppisi kantavalkoisten valkokantaisten silmille ja kadut olisivat turvallisen valkoisia. Se on tietysti silkkaa puppua, kuten tietää jokainen, joka on käynyt Venäjän ja sen taannoin hallitsemien neuvostotasavaltojen monikulttuurisissa kaupungeissa. Neuvosto-Suomi ja sitä seurannut postneuvostolainen Suomi olisivat takuulla paljon monikansallisempia kuin se itsenäinen Impivaara, jonka Suomi onnistui säilyttämään. Jos Baltian merkit olisivat pitäneet paikkansa, olisi Suomessa todennäköisesti 30-60 prosentin muulaisväestö, joka käyttäisi yhteisenä kielenään venäjää. Osa tuosta väestöstä olisi kaukasialaisia ja keskiaasialaisia muslimeja, jos sillä nyt on mitään merkitystä, ja yliopistoihin olisi tuotettu Neuvostoliiton sosialististen kehitysmaakumppanien opiskelijoita ja ammattivallankumouksellisia.

Venäjä osaa myös tarvittaessa mobilisoida nyky-Euroopassa satoja muualta tulleita maahanmuuttajataustaisia subversiivejaan monenmoiseen pahantekoon ja propagandaa tukeviin operaatioihin, kuten Euroopan keskeisimmissä pääkaupungeissa on nyt jo pariin otteeseen nähty. Tai sitten fyysisiä operatiiveja ei edes tarvita, eurooppalaiset kun saadaan nykyään kiihotettua myös puhtaalla fiktiolla.

*   *   *

Tästä tuleekin mieleeni viimeisin operaatio, jalkapallohulinointi. Kaikki merkit viittaavat siihen, että kyse ei ollut sattumasta eikä spontaanista toiminnasta, vaan valmistellusta operaatiosta, jolla oli suorat yhteydet Venäjän turvallisuuskoneistoon. Onko se sitten jonkinlainen yllätys, että Kremlin taskussa on moottoripyöräjengien ja irakilaismilitioiden lisäksi myös jalkapallohuligaaneja - ja tarvittaessahan sama tasa-aineksinen miesjoukko voidaan pukea mihin vain projektioon sopivaan rekvisiittaan.

Venäjän toimintatapoihin kuuluu yleensä projektio: Se syyttää länsimaita niistä toimintatavoista, joita itse harjoittaa, ja projisoi vastustajiensa todellisia ja kuvitteellisia toimintatapoja luoden niistä omat versionsa. Tällä tavoin otetaan haltuun meemejä ja narratiiveja ja pyritään syrjäyttämään alkuperäiset toimijat, jotka eivät olleet Venäjän hallittavissa.

Ukrainalaiset, tunisialaiset ja egyptiläiset jalkapallofanit näyttelivät keskeisiä osia oranssissa, jasmiinissa, Tahririn ja Maidanin vallankumouksissa, joissa jalkapallofanit toteuttivat varsinkin ryhmäkuria, nopeaa mobilisoitumista ja fyysistä voimaa vaatineita suorituksia. Kremlin poliittisessa mielikuvituksessa tällaiset eivät mitenkään voineet olla poliittisesti kokemattomien nuorten spontaaneja suorituksia, vaan Venäjä oli vakuuttunut tai ainakin teeskentelee olevansa vakuuttunut, että ukrainalaisten, tunisialaisten ja egyptiläisten jalkapallofanien täytyi olla todellisuudessa CIA:n operatiiveja.

Tätä taustaa vasten ei ole lainkaan yllättävää, että Venäjä pyrkii käyttämään "jalkapallofaneja" hybridisodankäynnin välineenä. Ranska ja Britannia olivat Venäjän päävastustajia arabikeväässä, joten niille oli näytettävä, että Venäjä osaa. Samalla edistetään isompaa tavoitetta: Venäjän ja venäläisten kaikinpuolista rankaisemattomuutta uudessa normaalissa.

Omille näytetään, että Putin on vahva ja tekee mitä haluaa; Länttä nöyryytetään. Katsotaan kuinka paljon ja kuinka röyhkeää menoa Länsi on vielä valmis nielemään. Aina kun Venäjän toiminta menee läpi ja niellään, on selvää, että Venäjä ei ole kohdannut punalinjaansa vaan tulee eskaloimaan edelleen, jolloin edelliset eskalaatioaskeleet hyväksytään jo uutena normaalina. Jos kova tulee kovaa vastaan, Venäjä uhriutuu kovaäänisesti ja vetäytyy askeleen tai kaksi taaksepäin, siirtyen muihin menetelmiin. Se pyrkii toki kostamaan nöyryytyksensä, mutta samalla nöyryytyksen pelko on putinilaisen Venäjän tärkein heikkous - se on se ruuvi, josta vääntämällä Venäjää voidaan padota, ja suursota välttää.

Muuhun Eurooppaan sovelletaan samaa laajempaa strategiaa kuin Suomeen: sammakonkeittoperiaatetta. Se varioituu jatkuvasti eri muodoiksi, joita sitten sovitellaan hybridisodan varsin keinotekoisen käsitekaton alle, mutta Venäjän tavoitteissa ja yleisessä toimintalinjassa ei ole - tai ei ainakaan pitäisi enää olla - mitään kovin yllättävää.

*   *   *

Muuan amerikanitalialainen ystäväni lennähti yllättäen Kiovaan työasioille kirjan julkaisseen esimiehensä kanssa. Kallistellessamme tuoppeja päädyimme vääjämättä puhumaan Trump-ilmiöstä ja populismin vyörystä vanhaan ja uuteen Länteen.

Mielenkiintoista on se, kuinka moni tuntuu pitävän Trumpia jotenkin primitiivisenä, Maslowin tarvehierarkian alimpiin tasoihin vetoavana johtajana. Minusta asia on päinvastoin. Trump ei lupaa - saati uskottavasti tarjoa - kellekään leipää, eivätkä sirkushuvitkaan liene suosion ydinsalaisuus. Kyse on pikemminkin ensimmäisen maailman ongelmista, jotka rappeutuvassa länsimaisessa kulttuurissa ovat korvanneet ns. todelliset ongelmat. Tunteet ja symboliset sijaistoiminnot menevät aitojen rationaalisten intressien edelle suorastaan heittämällä.

Länsimaissa velloo vihainen väestö, mutta sen tunteita eivät kuumenna todelliset arkielämän kysymykset, vaan symboliset, arvokysymyksiksi naamioidut identiteettikysymykset, joita puolestaan ohjaavat keskenään ristiriitaiset meemit. Kaikkialla tuntuu tekopyhä löyhkä. Vaikka Trump on avoimesti todennut, ettei piittaa Jumalasta, herännäiskristityt kannattavat häntä, mikä osoittaa, etteivät nämäkään todellisuudessa välitä Jumalasta yhtä paljon kuin kiihottuvat homoista, aborteista ja muslimeista.

Someajan meemipolitiikka on kohonnut Maslowin tarvehierarkian abstrakteimmille tasoille. Valitettavasti sofistikaatio ja fyysisestä kurjuudesta vapautuminen eivät ole tehneet ihmisistä filosofeja vaan kultakalan keskittymiskyvyn omaavia herkkähipiöitä. Sellaisistahan aikaamme kuvastavissa vihaisten ihmisten massoissa on todella kyse. Heitä vihastuttavat asiat, joilla on hyvin heikko jos minkäänlainen yhteys vihaisten ihmisten todelliseen kokemusmaailmaan. Viha projisoidaan paitsi erilaisiin vähemmistöihin ja muihin sijaiskärsijöihin, myös demokraattiseen järjestelmään.

Länsimaiden vihaiset suuret ikäluokat ovat kuin hemmoteltuja kakaroita, jotka kieltäytyvät hyväksymästä vastuuta mistään, mutta kokevat erittäin voimakkaasti olevansa oikeutettuja johonkin, mitä jonkun muun - yhteiskunnan, maailman - tulisi heille antaa. Tuloksena demokraattinen järjestelmä uhkaa nyt korvautua poliittisella teknologialla, kilpailu taas monopoleilla ja privilegioilla. Ikävä kyllä tämän tien päässä on orwellilainen maailma.

*   *   *

Länsimaiden kulttuuripsykologiselle perikadolle on ominaista arvoromahdus, josta relativismi muodostaa vain osailmentymän - itse asiassa juuri se joukko, joka eniten vouhottaa relativismista, edustaa paljon konkreettisemmin länsimaista arvorappiota.

Usein luetellessamme länsimaisia arvoja luettelemme itse asiassa universaaleja arvoja, emme spesifisti länsimaisia. Mainittujen vihaisten ihmisten arvostelun kohteena ovat puolestaan juuri ne arvojen poliittiset sovellukset, joita on perinteisesti pidetty länsimaisina: demokratia ja liberalismi. Tyypillinen "vihainen kansalainen", joka äänestää populisteja, jakaa yleensä arvomaailmansa pikemminkin Talibanin ja Da'ishin kanssa, mutta koska he todellisuudessa eivät harjoita arvopolitiikkaa vaan identiteettipolitiikkaa, tämä sivuutetaan epäoleellisena.

On yksi arvo, joka enemmän kuin ehkä mikään muu on muodostanut kivijalan länsimaisena pitämämme avoimen yhteiskunnan kehittymiselle. Tuo arvo on usko objektiiviseen totuuteen rehellisyyden pohjana. Renessanssista alkanut ja valistuksen kautta kulkenut Lännen länsimaistumisen tie on toistuvasti asettanut totuuden etsimisen jopa uskonnon dogmien ja hallitsijoiden etujen edelle - ja juuri tämä on raivannut tietä tieteelliselle maailmankuvalle, demokraattiselle järjestelmälle ja sen toimimisen kannalta välttämättömälle liberaalille yhteiskunta-asenteelle.

Rehellisyys arvona on ollut edellytyksenä myös yksityisomistuksellisen markkinatalouden suotuisalle kehitykselle, sillä ilman tätä ydinarvoa ei olisi sitä luottamuskulttuuria, joka mahdollistaa abstraktien oikeuksien toimimisen ilman jatkuvaa fyysisellä väkivallalla tai sen uhalla toimeenpanemista. Muualla maailmassa omistussuhteet ovat riippuneet merkittävästi suoremmin vallankäytöstä ja altistaneet vertikaaliselle riippuvuudelle.

Vaikka totuutta on etsitty kaikissa kulttuureissa, suhtautuminen rehellisyyteen on vaihdellut huomattavasti. Nimenomaan länsimaisessa kulttuurissa rehellisyys on sidottu totuuteen. Rehellistä on puhua totta. Ei esimerkiksi olla kohtelias ja hyvätapainen (eli sanoa sitä, mitä toinen osapuoli haluaa kuulla). Länsimaisessa ja länsivaikutteisessa demokraattisessa politiikassa on siten ollut mahdollista, että valehtelusta kiinni jääminen on skandaali.

Juuri rehellisyyden länsimainen tulkinta, arvojärjestelmämme kivijalka, on murentunut. Röyhkeästi valehteleva uusfasismi ja muunlainen populismi ovat tästä selvimpiä ilmentymiä, vaikka myöskään syyttävän sormen osoittaminen ns. kulttuurimarxilaisen relativismin suuntaan ei ole aiheetonta.

Valitettavasti ajatusjärjestelmät kylvävät usein oman tuhonsa siemenet - sisältävät ikään kuin aina ne olemukselliset heikkoudet, jotka rappeuttavat järjestelmää. Länsimaisessa liberaalissa demokratiassa rehellisyyttä ja siihen pohjannutta luottamusta ovat murentaneet samat sekularisoitumisen, individualismin ja relativismin voimat, jotka toisaalta ovat olleet välttämättömiä sellaisen maailmankuvan kehittymiselle, jossa maailmaa ymmärretään enemmän kausaalisuuden kuin dogmien kautta, vapaus ja vastuu kuuluvat yhteen, ja totuudet on voitava kyseenalaistaa totuuden etsimiseksi.

Eletään vihaisten hölmöjen aikaa. Sitä kannattaa kavahtaa, sillä nämä ihmiset ovat riittävän vihaisia ja riittävän hölmöjä hävittääkseen oman etuoikeutetun elämänsä perusteet, eikä heillä ole kykyä sen paremmin kuin rohkeuttakaan hallita tai hillitä valloilleen päästämiään voimia.

11 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

"- -Jos kova tulee kovaa vastaan, Venäjä uhriutuu kovaäänisesti ja vetäytyy askeleen tai kaksi taaksepäin, siirtyen muihin menetelmiin. Se pyrkii toki kostamaan nöyryytyksensä, mutta samalla nöyryytyksen pelko on putinilaisen Venäjän tärkein heikkous - se on se ruuvi, josta vääntämällä Venäjää voidaan padota, ja suursota välttää."

Reaganin hallinto käytti tätä metodia menestyksellisesti Neuvostoliittoa vastaan. Mutta eipä taida USA:sta enää olla sellaiseen saati "Euroopan yhdysvalloista" Kremlin hallinnon suhteen. Valitettavasti.

EV kirjoitti...


"Suomessakin on alettu kaikuna toistaa Venäjän viestiä ydinaseilla uhkaamisesta, vaikka sen varsinainen kohde on Lännen suurvalloissa, ei Suomessa."

Totta, ainakin siltä osin, että Venäjän myötäjuoksijat väittävät Suomen kohtalona olevan ydintuho jos liitymme Natoon. Tätä näkökulmaa on tuonut esiin mm. Helsingin yliopiston Aleksanteri instituutin johtaja (politiikkaradio muutama päivä sitten). Ikävää asiassa on se, että tavallisille kansalaisille moinen pelottelu voi mennä läpi, vaikka perustelut olisivat kuinka absurdit. Asiantuntijat luultavasti pohtivat, ovatko ao. henkilöt liikkeellä omin motiivein vai välittävätkö he Kremlin spin-tohtorien viestiä.

"Lisäksi on selvää, että Suomen kaltainen valtio on mahdollisimman huono kohde ydinaseilla tehtävälle iskulle, joten siinä suhteessa suomalaiset voisivat pitää enemmän jäitä hatuissaan."

Vaikka olenkin samoilla linjoilla blogistin kanssa lähes kaikesta, tästä en olisi aivan yhtä varma. Mielestäni ydinaseella uhkaaminen ja jopa käyttö ovat mahdollisuuksia joita ei voida sulkea pois kategorisesti. On tilanteita joissa tällaisetkin skenaariot voivat toteutua.

Ydinaseita tuskin käytettäisiin paikallisissa sodissa. Tämä johtuu pitkälti blogistin mainitsemista negatiivisista poliittisista ja taloudellisista seurauksista. Uhkailua voidaan näissäkin käyttää, mutta se tuskin tehoaisi koska uhattu ymmärtää, että seuraukset uhkaajalle olisivat suhteettomat saavutettuun hyötyyn nähden.

Laajamittainen sota (esim. Venäjä vs. Nato) jossa osapuolet mobilisoivat kaikki voimavaransa sodankäyntiin on kuitenkin kokonaan toinen asia.
- Tällaisessa tilanteessa päätöksenteon keskiöön nousevat sotilaalliset kysymykset. Poliittiset ja taloudelliset kysymykset muuttuvat helposti niille alisteisiksi koska koko kansakunnan tulevaisuus on kiinni sodan lopputuloksesta - siis sotilaallisesta menestyksestä. (Venäjän virallinen doktriini mahdollistaa ydinaseiden käytön jos kansakunnan olemassaolo on uhattuna).
- Kannattaa myös tehdä ero ero taktisten ja strategisten ydinaseiden välille. NL:n doktriiniin kuului taktisten ydinaseiden käyttö heti sodan alkuvaiheesta lähtien (näin ovat NL:n kenraalit kertoneet kylmän sodan päättymisen jälkeen). Ts. he uskoivat rajoitetun ydinsodan mahdollisuuteen. En pidä lainkaan poissuljettuna, että Venäjän sotilasjohdossa ajatellaan edelleen samoin.
- Suursodan oloissa ydinaseella uhkaaminen on huomattavasti uskottavampaa, erityisesti jos taktisia ydinaseita on jo käytetty.
- Suursodan sytyttyä tai jo suursodan uhkan ollessa ilmeinen, Venäjä yrittää aivan varmasti työntää puolustuksensa eteen. Siis sitä ympäröivälle puskurivyöhykkeelle johon Suomikin kuuluu.
- Venäjän sodankäynnin oppiin kuuluu murskaavan voiman käyttö, ts. tavoitteeseen pyritään niin suurella voimalla, ettei vastustajalle jää mahdollisuutta. Taktiset ydinaseet muodostavat uskottavan pelotteen ja ellei pelote tehoa, niiden käyttö ydinaseetonta valtiota vastaan varmasti tehoaa.

"Edes Helsingin tuhoaminen ydinaseiskulla ei lopettaisi Suomen vastarintaa, vaan päinvastoin kiihdyttäisi sitä..."

Japanin vastarinta loppui toisen ydinpommin jälkeen, ja Japanilaiset olivat sentään kohtuullisen fanaattisia. Jotenkin minusta on kovin epäuskottavaa, että Suomen päättäjien henkinen selkäranka kestäisi ydiniskua. Tuskin se kestäisi edes uskottavaa uhkausta niiden käytöstä.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos hienosta kirjoituksesta.

Trumpin ja muiden populistien nousulle on olemassa kuitenkin ihan todellisia ihmisten oman elämän reaalisia perustoja koskevia syitä. Esim. Brexitin kannattajissa on paljon valkoisia vähän koulutettuja miehiä joiden suhteellinnen tulotaso verrattuna koulutetumpiin ryhmiin on suorstaan romahtanut aina 70-luvulta lähtien. Yhdysvalloissa sama valkoinen perinteinen työvöenluokka on kokenut saman kohtalon ja ovat siirtyneet suhtsuvaisevaisista perusdemokraateista Trumpin kannattajiksi. Suomessakin sama ilmiö puree, esim. Kymenlaakson perinteiset paperiteollisuuden hyväpalkkaiset demareita kannattaneet työntekijät ovat rakennemuutoksen seurauksena siirtyneet persuihin.

Mikään ylllämainitsemistani esimerkeistä ei kumoa perusanalyysiäsi. Mutta ollaan tarkkoina, että emme yliyksinkertaista populismin nousua pelkästään "hemmoteltujen sukupolvien" kakarakapinaksi. Nimittäin vaarana on, että populististen liikeiden on helppo esittää tällaiset varsin ylimielisetkin "analyysit" juuri sellaisena, mitä ne osin ovatkin, eli elitistisinä ylhäältä alaspäin katsovina yksinkertaistuksina ihan todellisistakin ongelmista kärsivien ihmisten elämästä.

Observer kirjoitti...

Kiitos mielenkiintoisista kommenteista jälleen.

Ano 23.6.16 23:02: Olen monta kertaa suositellut tässä blogissa kennanilaisten oppien käyttöönottoa, sillä patoamispolitiikallahan kylmä sota voitettiin. Sen lisäksi on merkittävää todeta, että sen avulla estettiin kylmän sodan eskaloituminen uudeksi kuumaksi maailmansodaksi - tai rajattiin se käytäväksi proksisotana kehitysmaissa. Nykylännestä ei tosiaan näytä juuri vastuullista johtajuutta löytyvän.

EV 25.6.16 11:26: Olet oikeassa, joten joutunen tarkentamaan mitä tarkoitin omassa kirjoituksessani. Aloitan lopusta, eli lamautuisiko Suomen puolustus ydinaseilla toteutettavasta iskusta. Sanoisin, että Suomen puolustus lamautetaan paljon todennäköisemmin uhkaamalla sekä ottamalla konventionaalisin ja erikoisoperaatioin haltuun ratkaisevia pisteitä, ilman että suomalaiset ovat kyllin päättäväisiä vastustamaan.

Jos Suomi on kuitenkin jo onnistunut käynnistämään täysimittaisen konventionaalisen maanpuolustuksen ja Venäjä reagoi siihen taktisella ydinaseella, se muuttaa Suomen puolella asioita paljon vähemmän kuin sodan kansainvälisessä kokonaiskuvassa. Ei Suomessa ole oikein sellaisia murtumattomia linnakkeita, joiden tuhoaminen a) vaatisi ydinasetta, b) murtaisi ratkaisevasti selkärangan.

Todennäköisimmin Suomi joutuu taktisten ydinaseiden kohteeksi mikäli varsinainen kohde on Ruotsi. Naton ulkopuolella oleminen toki altistaa Suomen kaikentasoisten sotatoimien kohteeksi tilanteessa, jossa käynnissä on alueellinen tai laajempi suursota.

Ano 25.6.16 14:15: Ihmisten elämän reaaliset perustat Trumpin tai Brexitin äänestämiselle ovat nimenomaan niitä, jotka ovat hyvin kyseenalaisia. Katselin juuri videoita, joissa britit kertoivat, miksi olivat äänestäneet EU:sta eroamisen puolesta.

Tärkeimpiä syitä näytti olevan esimerkiksi, että maahanmuutto saadaan kuriin ja muslimit ulos maasta. Tällähän ei ole mitään tekemistä asian kanssa, josta äänestettiin, koska Britannia ei ole Schengen-sopimuksessa ollut, eivätkä muslimimaahanmuuttajat tule Britanniaan EU:sta vaan lähinnä Brittiläisen kansainyhteisön maista, kuten Intiasta, Pakistanista ja muista entisen Britti-imperiumin siirtomaista. Britannia on järjestänyt osittain näiden vuoksi maahanmuuttopolitiikkansa erillään EU:sta.

Populismi kerää varsinkin vihaisten keski-ikäisten ääniä ympäri vanhaa Länttä, mutta Trump, Johnson ja persutko näiden ihmisten elämäntilanteeseen tuo apua? Siinä mielessä on kyse hemmoteltujen kakaroiden kiukuttelusta, että heidän vihansa on vieraantunut noista mainitsemistasi todellisista ongelmista ihmisten elämässä ja suuntautuu sijaiskohteisiin. Kun lapsi, jolla on niin kova nälkä, että hänen verensokerinsa on laskenut, kieltäytyy syömästä, heittää lopulta lautasen seinään ja lukitsee itsensä vessaan, jossa viiltelee itseään, ei silloin kellekään jää epäselväksi, että hänellä on paha olla, mutta vika tuskin oli ruoassa. Vastuuntuntoinen vanhempi yrittäisi varmaankin selvittää ongelmien syitä ja jotenkin vastata niihin. Kuunteleminen on hyvä, mutta kyllä hyvä vanhemmuus vaatii myös johtajuutta, vaikka se onkin ehkä ylhäältä katselevaa ja (ikä)elitististä.

Anonyymi kirjoitti...

Hei,

Ja kiitoksia vastauksesta. Olen aivan samaa mieltä, että populismi ei tarjoa keinoja ihmisten todellisiin arkitason ongelmiin kuten rakennemuutokset, työttömyys ja heikentynyt taloudellinen toimeentulo. Ja siitäkin olen samaa mieltä, että populistien äänestäjissä on paljon äänestäjiä, jotka hyvinkin samaistuvat hemmoteltuihin lapsiin.

Mutta mutta, tämä ei ole koko kuva. Taloustieteellinen tutkimus osoittaa, että valkoinen vähän koulutettu työväenluokka on vaarassa pudota tai jo pudonnut työmarkkinoilata ja ilmiö on sama Atlantin molemmin puolin. Ei Trump tai Brexit tai persut ole syntyneet tyhjästä, kannatuspohjaksi tarvitaa sosiaalinen tyytymättömyys ja pettymys. Esim. Trumpin kaltaista helppoheikkiä ei Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä tunne ja yksi syy on se, että vastaavaa valkoisen työväenluokan suhteellisen aseman heikennystä täytyy hakea vuoden 1929 romahduksesta. Vai onko vain uskottava, että ennen ihmiset olivat fiksumpia? Ehkä tosiaan näin, mutta toisaalta tiedämme, että suuren 1930-alun suuren laman taittumisesta alkoi pitkä valkoisen keski- ja työväenluokan jatkuva elintason nousu, mikä ruokki tulevaisuuden uskoa järjestelmään ja tulevaisuuteen. Nyt tämä vaihe on kääntynyt amerikkalaisen työväenluokan rakenteelliseksi kriisiksi ennen kaikkea Yhdysvaltain vanhoilla hiili- ja tehdasteollisuuden valtamailla. Miksi "trump" on noussut vasta nyt?

Toisin sanoen. Ihmiset käyttäytyvät populisteja seuratessaa lapsellisesti. Mutta tämä ei olekaan poitsi. Vaan verensokerivertaustasi lainaten, ovat verensokerin laskun taustalla MYÖS todelliset taloudelliset syyt ja näiden ohittaminen on tietyti peruskauraa populistille. Mutta meillä populistien noususta huolestuneilla ei ole oikeutta eikä varaa vähätellä tyytymättämyyden reaalisia taustatekijöitä aivan riippumatta siitä, kuinka lapsellisia ihmiset populisteja kannattaessaan silmissämme ovatkin. Minusta on riskaabelia ajatella, että ennen samat ihmiset äänestivät demokraatteja, mutta sitten muuttuivat lapsellisiksi muuten vain ja hyppäsivät Trumpin bandwagoniin. Tämä ei ole uskottava KOKO kuva, sillä valkoisen vähän koulutetun työväenluokan suhteellisen työmarkkina-aseman romahdus on tilastollisesti täysin vakuuttavasti todennettu empiirisin tutkimuksin.

Hopliitti kirjoitti...

Pelkään pahoin että tämä on vasta alkusoittoa ja todellinen iso rytinä on vasta edessäpäin. Todelliset kansainvaellukset ovat tuloillaan ja eurooppalaisilla ei ole voimaa pysäyttää niitä. Verratkaa Afrikan väestön ikärakennetta Eurooppaan niin näette mitä on tulossa.

Länsimaiden ongelma on se, että täällä vallitsevan käsityksen mukaan elämän pitäisi olla ennakoitavaa, turvallista, reilua ja riskitöntä. Ja kun se ei ole, jostain täytyy löytää syyllinen.

Suurimmassa osassa maailmaa elämä on vaarallista, epäoikeudenmukaista, ennakoimatonta ja jatkuvaa riskinottamista. Siis kaikkea sitä, mitä elämä on.

Maailma on täynnä ihmisiä jotka ovat valmiita ottamaan riskejä, meidän silmissämme kohtuuttomiakin, parantaakseen omaa asemaansa. Itseensä käpertyvästä ikääntyvästä lännestä ei ole näille vastusta.

Turvallisuushakuisessa kuplassaan elävä länkkäri pelaa nykyään varman päälle: Kun valittavana on epävarma voitto tai varma tappio, harmaantuva länsi valitsee varman tappion.

Juha Huuhaa kirjoitti...

Olen lukenut juttujasi ja pitänyt niistä. Tai siis siitä, miten asiat esität. Asioista itse on vaikeampi pitää enkä aio yrittää. Paitsi kun kirjoitat linnuista. Tulee samankaltainen olo kuin Linkolan jutuista. Toivoo kovasti, että kaveri on väärässä, vaikka mitään ilmiselvää syytä ei keksi, miksi näin olisi.

Kiitos.

EV kirjoitti...

Obserever, olen samaa mieltä siitä, että Venäjän ensisijainen keino Suomen suunnalla olisi luultavasti nopea ns. strateginen isku (avainkohteisiin) jonka jälkeen seuraisi uhkavaatimus alueluovutuksista. Uhkana olisi joko miehitys (konventionaalinen sota ja sen väistämätön lopputulema), ydinaseen käyttö tai molemmat.

Toisaalta jos Suomen puolustus toimii ja em. skenaario kyetään estämään niin käytävän tavanomaisen sodan luonne riippuu pitkälti siitä millainen maailmanpoliittinen tilanne vallitsee. Otetaan kaksi esimerkkiä:

1. Venäjä ei käy sotaa muualla, eikä tilanteen odoteta myöskään eskaloituvan sodaksi muualla.
- Tässä tilanteessa ydinaseen käyttö Suomea vastaan on erittäin epätodennäköistä (poliittiset / taloudelliset seuraukset)

2. Venäjä käy laajamittaista sotaa lännen kanssa tai tällaisen sodan syttyminen näyttää väistämättömältä.
- Tärkeimmät sotanäyttämöt ovat muualla kuin pohjolassa (joko itä/Keski-Euroopassa tai Balkanilla / lähi-idässä).
- Pääosa resursseista sijoitetaan tärkeimmille näyttämöille.
- Pohjoinen sivusta (Suomi + skandinavia) pyritään ottamaan ainakin osittain haltuun Kuolan ja Pietarin suojaamiseksi. Tähän ei kuitenkaan ole varaa tuhlata kalustoa, joukkoja tai aikaa. Ydinaseet ovat keino tavoitteen saavuttamiseksi pienillä joukoilla ja nopeasti. Haltuunottoa varmistamaan riittävät reservijoukot joiden kalusto on vanhaa ja koulutuskin niin ja näin.

Venäläisessä ajattelussa ydinaseet ovat ainakin olleet keino saavuttaa tavoitteet nopeasti ja vastustamattomalla voimalla.

http://nationalinterest.org/feature/the-soviet-unions-insane-plan-crush-nato-battle-13355

Tekninen kehitys tietysti muuttaa sotilaallisia oppeja, mutta tuo NL:n aikaisen sotasuunnitelman pitäisi kyllä herättää ainakin pohdintaa ydinaseista ja niiden uhkasta Suomelle.

Sanottakoon lopuksi, että en ole alan ammattilainen joten en yritä esittää tietävämpää kuin olen. Eli tämä on vain harrastajan pohdiskelua asiasta johon en ole kovin hyvin perehtynyt.

Observer kirjoitti...

En ole eri mieltä siitä, että Venäjä on neuvostoajoista lähtien pitänyt ydinaseita keskeisenä välineenä arsenaalissaan, lähtien liikkeelle näiden ensikäytöstä heti suursodan alkuvaiheessa, jotta vihollisen puolustustahto saadaan lannistettua.

Eri mieltä olen siitä, kuinka todennäköinen juuri ydinaseuhka on juuri Suomelle. Suomen painostaminen suoraan antautumaan on yksi asia - siinä ydinaseet olisivat välineenä, jos oltaisiin tilanteessa, että Venäjä ei saa Suomen hallitusta antautumaan helpommilla keinoilla. Itse olen sitä mieltä, että valtionjohto saadaan Suomessa antautumaan merkittävästi helpommin kuin saataisiin koko Suomi valloitettua perinteisin keinoin. Ydinaseella uhkaaminen on tietysti eri asia, ja siksi Venäjän asiamiehet Suomessa toistelevat ydinaseilla pelottelevaa viestiään (synkronoidusti muissa maissa toimivien vaikuttaja-agenttien kanssa). Näiden viestien tarkoitus on lannistaa puolustustautumistahto ja vakuuttaa suomalaisille, että Venäjälle on aina kaikissa oloissa antauduttava, koska Venäjä ei tule koskaan antamaan periksi, vaan menee loppuun saakka.

Jos nyt Venäjä kuitenkin olisi Suomessa rajoitetussa konfliktissa, jossa merkittävä osa suomalaisesta yhteiskunnasta puolustautuisi, ydinaseen laukaiseminen jossain pikkukaupungissa (olkoonkin että Helsingissä, pikkukaupunki sekin on kun sen mittaluokan sodan logiikkaan mennään) pikemminkin pelaisi ydinasekortin ja Suomen välittömän ehdottoman antautumisen sijaan nostattaisi vastarinnan, jonka kukistamiseen olisi aiemmin riittänyt Suomen taipuisarankaisen valtionjohdon alistuminen.

Toinen käyttötarkoitus, ydinaseisku Suomeen kolmannen tahon - yhden tai useamman länsimaan - pelottelemiseksi, on mielestäni epälooginen, koska ei ole sellaisia turvatakeita, joista nämä pitäisi pelotella irti näin radikaaleilla keinoilla. Sen sijaan, että Suomi saisi lämmintä kättä kohtaamiaan perinteisempiä sotatoimia vastaan, ydinase tarkoittaisi - mitä?

Ruoko kirjoitti...

Max Jakobson kirjoitti aikanaan:

“Suomen ulkopolitiikasta ei voi aina sanoa, että niin on, jos siltä näyttää.”

Ulkoministeri Timo Soinin epävirallinen matka Isoon-Britanniaan brexit-äänestyksen jälkimainingeissa herätti laajalti hämmästystä kotimaassa. Yleisesti sen tulkittiin olleen pelkästään populistisen puoluejohtajan virhearvio ja epätoivoinen yritys pitää Perussuomalaisten eurokriittinen siipi kiinni puolueessa.

Vai oliko sittenkään näin?

Brexitin kanssa samoihin aikoihin uutisoitiin, kuinka Suomi on solmimassa puolustusyhteistyösopimusta Britanninan kanssa. Soinin puoluetoveri, puolustusministeri Jussi Niinistö sai moitteita ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Antti Kaikkoselta (kesk.). Kaikkonen väitti kuulleensa asiasta ensimmäistä kertaa lehteä lukiessaan. Puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ilkka Kanerva (kok.) vahvisti, ettei asiaa käsitelty valiokuntien kautta.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016070121826887_uu.shtml

Puolustusministeri Niinistö tyytyi kommentoimaan asiaa arvoituksellisesti twitter-tilillään:

"Kaikkonen meni toimittajan vipuun. Vanhanen ei (Kaleva ym)."

https://twitter.com/jniinisto/status/748918343072112641

Olisiko siis mahdollista, että myös Soinin matkan todellinen syy oli sangen suppean piirin tiedossa? Huomattavaa on, että tasavallan presidentti Sauli Niinistö ei ole erityisemmin kommentoinut asiaa julkisuudessa. TP Niinistö on ottanut kuluvalla hallituskaudella aktiivisen roolin ulkopolitiikassa, eikä Soini ole ulkoministerinä potkinut aisan yli.

Moni on myös laittanut merkille selkeän ristiriidan Timo Soinin ulkoministerin ja puoluejohtajan roolien välillä. Minulle on muodostunut kuva, että kaikesta tohinasta huolimatta tasavallan presidentti ja nykyinen ulkoministeri pelaavat hyvin yhteen. Ainakin roolitus on kovin erilainen, kuin Erkki Tuomiojan kaudella.

Toisaalta Carl Haglundin vaihtuminen Jussi Niinistöön ei tuonut loppujen lopulta kovin dramaattista muutosta. Muistammehan myös, että "vallanvaihto" suoritettiin symbolisesti yhdysvaltalaisella lentotukialuksella USS Theodore Rooseveltilla.

Paljon on silti epävarmuutta ilmassa. Toivoa sopii, että Suomen Geopoliittisen Seuran ja Kansalaispuolueen kaltaiset viritelmät jäävät eturauhasvaivaisen ukkokerhon viimeiseksi haaleaksi nostalgiatirahdukseksi kalsarinlahkeeseen, eivätkä ne sottaa enempää ympärilleen.


Ruoko kirjoitti...

Jonhellevigmäisesti huomautettakoon, että tarkoitin tietysti henkisiä eturauhasvaivoja.

En ollut lainkaan hämmästynyt, että Kultaranta-keskuteluissa Ruotsi ei luvannut lähteä riemusta kiljuen puolustusyhteistyöhön Suomen kanssa. Tarkastelkaamme asioita Pohjanlahden länsirannalta: miltä näyttäytyy Fennovoima-sekoilu, idänkauppaan hirttäytyminen ja edelleen johtavissa asemissa olevien poliitikkojen, virkamiesten ja erinäisten harmaiden eminenssien KGB-suhteiden hyssyttely tai peräti niillä salavihkainen ylpeily Ruotsista käsin?

Luulenpa, että Ruotsissa ollaan huomattavasti paremmin selvillä Suomen Venäjä-riskeistä, kuin täällä Österlandissa konsanaan uskotaan.