torstai 11. elokuuta 2016

Elokuun aseiden savu

Elokuun aseita lämmitellään taas Venäjän puolella seuraavia hyökkäyksiä varten ja propagandamylly jauhaa tavalliseen tahtiinsa. Venäjä on jo jonkin aikaa eskaloinut Donbasin kontaktilinjan hyökkäyksiä Ukrainan asemia vastaan koko rintaman laajuudelta, Stanytsja Luhanskasta aina Mariupolin esikaupunkeihin. Venäjä on niin ikään massoittanut suuria määriä sotilaskalustoa Ukrainan rajoille sekä idässä että laittomasti miehittämänsä Krimin pohjoisosissa. Nyt Venäjä kiinnittää maailman huomiota Krimin valvontalinjaan ilmeisellä provokaatiollaan, joka tuo mieleen Mainilan laukaukset.

Venäjä saattaa valmistella narratiivia laajempaan maahyökkäykseen Ukrainaa vastaan, pyrkien tätä varten hajottamaan Ukrainan maanpuolustuksen mahdollisimman laajalle alueelle. Toisaalta, Venäjä voi myös vanhaan tapaansa pyrkiä kiinnittämään maailman huomion Krimille, kun hyökkäys tehdäänkin jossain muualla - vaikkapa Itä-Ukrainassa, Odessassa tai Georgiassa. Kun Venäjä valmisteli kesällä 2008 hyökkäystään Georgiaan, se eskaloi pitkin heinäkuuta Abhasiaa, kunnes lopulta aloitti hyökkäyksensä Ossetiasta.

Ottamalla haltuunsa Mustanmeren ja itäisen Välimeren, eristämällä Lännen toimintakyvyn pois koko Euroopan kaakkoispuoliselta vyöhykkeeltä sekä neutralisoimalla Naton toiseksi suurimman armeijan, Venäjä on hankkinut sekä sotilaallisen herruuden että rankaisemattomuuden toimia kuinka haluaa. Turkki oli viimeinen maa, joka sen tarvitsi enää ottaa huomioon Syyriasta Suomeen ulottuvalla sotarintamallaan, ja tämä asia on nyt siirretty pois päiväjärjestyksestä. Israel ja Saudi-Arabia lienee vakuuteltu siitä, että Syyriaa etelämmäs Venäjä ei ole vielä tässä vaiheessa etenemässä (näiden kahden verivihollisen välillä käytiin Turkin tapahtumien auetessa muuten hätäneuvottelu, joten ne eivät välttämättä Venäjään luota).

On myös mahdollista, että Venäjä käyttää Krimin eskalointia uusien myönnytysten kiristämiseen Länneltä, tavoitellen Ukrainan pään yli tehtävää uutta sopimusta G20-huippukokouksen yhteydessä, mihin Normandian länsivallat ovat olleet haluttomia. Yhdysvaltain kanssa on kuitenkin nähtävästi käyty salaisia kahdenvälisiä neuvotteluja asiasta. Venäjä tietää, että varmin tapa saada myönnytyksiä Länneltä on olla törkeä. Kun Venäjä omaan provokaatioonsa viitaten kieltäytyy puhumasta Ukrainasta, se tietää länsivaltojen rientävän oitis nöyristelemään ja suostuvan Venäjän ehtoihin. Näille kun on itsetarkoituksellista ylläpitää fiktiivisiä rauhanprosesseja, ja siinä ei tunnu muutaman itsenäisen valtion suvereenisuus paljoa painavan.

Julkaisen seuraavan kommentin eräältä tuntemaltani asiantuntijalta. Nämä ajatukset antakoot lukijoille ajattelemisen aihetta sillä välin, kun en itse ehdi muistaa blogia vuodatuksillani.

"Sanna Ukkolan harvinaisen ennakkoluuloton kirjoitus Trumpista kannustaa eurooppalaisia miettimään nopeasti, kuinka suhtautua tämän mahdolliseen valintaan - jottei yllätyttäisi kuin Brexit-äänestyksestä konsanaan.
Vaikka inhoan Trumpia itsekin niin syvästi, että epäilen joutuneeni demokraattimedian aivopesemäksi (...), eurooppalaisilla on ollut yli 200 vuoden aikana useitakin kohtalokkaita vaikeuksia pitää ystävänsä - muutkin kuin amerikkalaiset, joita olisi kaivattu 1930-luvulla ja viime vuosina sittenkin jälleen kerran sekaantumaan Euroopan asioihin.
Lähes sadan vuoden ajan Eurooppaa riivasi Britannian ja Ranskan välinen juopa, joka umpeutui vasta Fashodan selkkauksen jälkeen. Sen korvasi kuitenkin heti länsimaiden ja saksankielisten maiden välinen välirikko, joka kärjistyi kahteen maailmansotaan. Liian paljon on saarnattu Saksan ja Itävalta-Unkarin syyllisyyttä, mutta unohdettu miettiä mitä olisi voitu tehdä toisin Balkanin 'ruutitynnyrin' ja muiden konfliktinaiheiden deaktivoimiseksi.
Kun sitten vihdoin saatiin kaikki eurooppalaiset suurvallat yhteisen EU:n piiriin, holtittomalla vallan keskittämisellä Brysseliin vieroitettiin muitakin kuin englantilaisia. Samanaikaisesti onnistuttiin laajentamaan Eurooppaa idässä Istanbulin porteille ja Narvajoelle asti, mutta jäätiin jumiin entisen Jugoslavian ja IVY-alueen raunioille.
Käsittämättömintä oli kyvyttömyys ratkaista 1950-luvun EOKA-terrorismista ja joulukuun 1963 joukkomurhista alkanut Kyproksen kahtiajako. Kyproksen kohtalontovereita olivat Bosnia ja Kosovo, jotka eivät vieläkään ole päässeet EU-hakijoiksi koska Kreikan ja Espanjan kaltaisilla mailla on vastakkaisia intressejä - tai ne kuvittelevat niin, johtuen historiantuntemuksensa puutteista ja kyvyttömyydestä ymmärtää todelliset pitkän aikavälin tarpeensa.
Kun jo Unkarin ja Puolan kaltaisissa maissa, jotka viimeistään 1800-luvulta alkaen ovat kiihkeästi halunneet kuulua läntiseen arvoyhteisöön, EU nähdään hyödyttömänä tai jopa haitallisena harminaiheena, ei ehkä pidäkään enää yllättyä siitä, jos myös puolet turkkilaisista ja pian ukrainalaisetkin alkavat halveksia EU:n hurskastelua. Eikä silloin ole järkevää sortua venäläistyyppiseen kaikkien muiden syyttelyyn, ikään kuin olisimme maailmanlaajuisen salaliiton uhreja.
Pikemminkin olisi kiire miettiä, miksi Eurooppa ei kykenekään tarjoamaan mitään houkuttelevaa - ja miksi se yhä uudelleen vieraannuttaa itsestään vanhatkin ystävänsä. Oliko lopulta kovinkaan viisasta keikaroida bushbashingillä ja obamanialla? Onko viisasta pyörtyä kauhusta, jos Trump valitaan presidentiksi? Mikä meni pieleen kun republikaanit eivät enää piittaakaan eurooppalaisista eivätkä koe 'manifest destinyn' vaativan sotilaallisia ja taloudellisia uhrauksia, Euroopan vapauden puolustamista maihinnousuilla ja Marshall-avulla?
Jos Euroopassa on kuviteltu, että Venäjää voidaan ovelasti peluuttaa milloin Ranskaa, Britanniaa, Turkkia, Saksaa tai Yhdysvaltoja vastaan, sellaiset metternichiläiset haaveet olisi jo syytä unohtaa. Venäjä on aina kyennyt vaihtamaan ystäviään, mutta ei milloinkaan ole tarkoittanut Euroopan parasta. Tähän 200-vuotiseen hajoituspolitiikkaan olisi vihdoin vastattava lujittamalla länsimaiden yhtenäisyyttä.
Sitä ennen olisi kuitenkin opittava sietämään ranskalaista bonapartismia ja gaullismia, brittien itsepäisyyttä, islamia, preussilaista kurinalaisuutta ja itävaltalaista romantiikkaa, amerikkalaisia republikaaneja, puolalaisten ja unkarilaisten omanarvontuntoa, balttien varovaisuutta sekä kaikkea muutakin historiallisten kokemuksien ja perinteiden tuomaa eurooppalaista moninaisuutta. Ei EU voi olla kuin suuri Belgia, eikä sillä ole varaa hyljeksiä ystäviään vain koska Belgian ei tarvitse pelätä Venäjää."

Valitettavasti suurin ongelma ei enää ole siinä, että Venäjä on Venäjä, ja toimii ennalta-arvattavasti tavoitellen jo kauan sitten selviksi tekemiään päämääriä - vallan vertikaalia ja imperiaalista ekspansiota. Suurin ongelma on siinä, ettei Lännestä löydy minkäänlaista päättäväisyyttä, ei minkäänlaista selkärankaa.

Länsi ei ole heikko, vaan se on itseaiheutetussa autismin ja halvaannuksen tilassa. Ei kykenemätön näkemään, vaan haluton.

Nyt, kun Venäjä valmistautuu seuraaviin voimapoliittisiin siirtoihinsa, tiedämme jo miten länsimaat tulevat reagoimaan - ja niin tietää Venäjäkin, senpä takia hyökkäävä ja häikäilemätön politiikka kannattaa. Ensimmäisten hyökkäyspäivien ajan Venäjän propaganda sanelee sen, mistä puhutaan ja miten puhutaan. Muiden aika menee selittelyyn ja itsestäänselvien asioiden "todistamiseen", kun taas Venäjän ystävineen ei koskaan tarvitse todistaa mitään, riittää kun väittää.

Kun Lännessä alkaa hitaasti ja vastahakoisesti käynnistyä vastareaktioita Venäjän offensiiviin, se on jo muuttanut tosiasioita kentällä ja siirtänyt pelin muihin kysymyksiin. Tässä vaiheessa länsimaiset johtajat esittävät tavanomaisia pehmyitä vetoomuksiaan "kaikille osapuolille" malttiin.

Seuraavaksi Venäjä tarjoutuu puhumaan, mutta vain omilla ehdoillaan ja täydellisen rankaisemattomuuden asetelmasta. Se vetäytyy pari kertaa, kunnes länsimaalaiset anovat ja rukoilevat Venäjän paluuta neuvottelupöytiin, luvaten ummet ja lammet sekä tehden Venäjän uhreiksi joutuneiden selkäin takana monenmoisia diilejä Kremlin kanssa. Tämän jälkeen Kreml vaatii, että länsimaat sen lakeijoina osallistuvat Ukrainan, Georgian, Baltian maiden ja kuka milloinkin on uhrina painostamiseen johonkin "sopimukseen", jonka Venäjä on toisille sanellut, mutta jota Venäjä itse ei aio noudattaa. Aiemmista Venäjän yksipuolisesti rikkomista sopimuksista ei puhuta. Rauhan venehän voisi keikkua jos sodanlietsojaa vienostikaan vaaditaan vetäytymään.

Elokuusta tullee verinen, syksystä synkkä, ja Trumpin noustessa Valkoisen talon valtaistuimelle on Venäjä jo etupainotteisesti realisoinut etupiirejään kauas länteen ja etelään. Putin taas voi uusista asemistaan käsin keskittyä Itä-Euroopan ja Lähi-idän remilitarisointiin sekä Saksan ja Ranskan poliittisten järjestelmien vaihtamiseen vuoden 2017 vaaleissa. Tämä on helppoa, sillä länsimaat kieltäytyvät edelleenkin puolustautumasta.

Ainoa asia, josta länsimaiden poliittinen eliitti näyttää välittävän, on se, ettei mistään oltaisi vastuussa. Kunhan joku vie, populistit vikisevät kyllä. Eletään vahvasti kolmekymmenlukulaisissa tunnelmissa.

2 kommenttia:

EV kirjoitti...

Observer, kiitos jälleen kerran mielenkiintoisesta blogimerkinnästä.

Venäjän aktivoitumisen ajoitus Ukrainan suunnalla on mielenkiintoinen. En usko, että se tapahtuu sattumalta juuri nyt, kun lähi-idän shakkilautaa laitetaan uuteen uskoon.

Ehkä Venäjän johto eskaloi Ukrainassa koska lännen huomio suuntautuu Turkkiin. Tai ehkä Ukrainan tilanteen eskalointi on hämäystä ja tarkoitettu suuntaamaan huomio pois Venäjän pelistä (tai seuraavasta siirrosta) lähi-idässä.

Oli miten oli, lännen kyky keskittyä kahteen kriisiin samanaikaisesti on huomattavasti heikompi kuin Venäjän kyky aiheuttaa lännelle päänsärkyä usealla rintamalla.

Eipä silti. En tiedä muuttuisiko tilanne vaikka länsi kykenisi keskittymään useaan samanaikaiseen kriisiin. Ylen Ukraina-uutisesta lainattua: "Uutistoimisto AFP:n haastattelema lähde sotilasliitto Natosta kertoo, että Nato seuraa jännitteiden kasvamista huolestuneena. Hänen mukaansa Nato toivoo Venäjän pyrkivän tilanteen rauhoittamiseen."

Viimeinen lause kertoo kaiken oleellisen lännen haluttomuudesta nähdä todellista tilannetta. Olipa lännen vammassa kyse kovapäisyydestä, sokeudesta tai selkärangattomasta sivuun katsomisesta, lopputulema on sama: länsi kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita ja siksi Venäjä pyyhkii lännellä pöytää.

Teemu Alatalo kirjoitti...

Kun lännen johdossa pälyillään nyt sivuille, että kuka haluaa ottaa sitä johtajan askelta eteenpäin, Venäjä kulkee ratkaisevat pari siirtoa edellä.