sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Lännestä

Minun on jo parin viikon ajan ollut tarkoitus kirjoittaa blogikirjoitus aiheesta Länsi, mutten ole kerennyt sitä tekemään. Töissä on eletty kiireisiä aikoja, vapaa-aikana lapsen kasvattaminen ja romaanin kirjoittaminen ovat pitäneet minua poissa tästä tärkeästä tehtävästä.

Jo viikkoja sitten kopsahti postilaatikkooni Jukka Jouhkin ja Henna-Riikka Pennasen toimittama tuore kirja, Länsi: käsite, kertomus ja maailmankuva, jonka on kustantanut Suomalaisen kirjallisuuden seura ja vertaistarkastanuttanut Suomen historiallinen seura. Kirja odottaa yhä kannesta kanteen lukemistani, mutta ensisilmäilyn perusteella vaikuttaa siltä, että suurin osa sen kirjoittajista seuraa ns. postmodernia traditiota eli dekonstruoi käsitteellisesti Länttä ja sitä koskevia puhetapoja. Kirjassa näytään myös ainakin Pekka Korhosen artikkelissa luotavan katsaus siihen, kuinka Länttä on tarkasteltu eräältä sen ulkopuoliseksi mielletyltä alueelta, Itä-Aasiasta käsin.

Itsenäisyyspäivän viikolla pyöri entisessä kotiyliopistossani Jyväskylässä konferenssi, jossa kysyttiin, onko Suomi osa Länttä. Aiheellinen kysymys pohdintaan, ja nimenomaan pohdintaan enemmän kuin kategoriseen vastaamiseen. Konferenssin esitelmöitsijöiltä ilmestyi hiljan Suomen antropologissa kolme englanninkielistä artikkelia oksidentalismista ja Lännen ideasta Helsingin Sanomien uutisissa, Lähi-idän arabinuorten ajatuksissa sekä suhteessa Kreikan kriisiin. Noista kommentoin tässä alun perin toisaalle osoittamassani ja jonkin verran editoidussa kirjoituksessa Jouhkin artikkelia Global Issues, Western Foci. Hän näyttää toisaalle kirjoittaneen artikkelin myös Länsi-puheesta Helsingin Sanomain Ukrainan kriisiä koskevassa uutisoinnissa.

Jyväskylä on pitkään edustanut postmodernia, käsitehistoriallisesti orientoitunutta yhteiskuntatieteilyä, jossa on aina olennaista määritellä ja tutkia, mitä sanoilla ja käsitteillä oikeastaan tarkoitetaan. Tulin aikoinaan tuntemaan tuon puhetavan varsin hyvin, vaikka sittemmin olen luisunut kauhisteltuun essentialismiin monilla elämänalueilla ja olen aina mitä kiinnostunein paitsi siitä, mitä ja miten jostain puhutaan, myös siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Kuinka se oikeasti oli. Postmoderni diskurssi ei aina avaudu oppialan ulkopuolisille ja saa nämä ihmettelemään retoriikan vatvonnan relevanssia, mutta on siinä kiistämättä oma tajuntaa avartava pointtinsa. Kyseisessä diskurssissa on täysin mahdollista argumentoida myös muuten kuin yksipuolisen länsikriittisen "anti-imperialistisesti" - jos niin ei tapahdu, on vika silloin tutkijoiden yksipuolisen kriittisessä oksidentalismissa.

Yleensä lukiessani kyseisen tutkimustradition hengessä kirjoitettuja analyysejä, jään siihen tuntemukseen, että jotain mielenkiintoista on avattu, mutta sitten kirstu jätetty auki ja lähdetty pois. On dekonstruoitu, muttei ole rekonstruoitu. Mitä tahansa tekstiä voidaan analysoida kriittisesti, pilkkoa se palasiksi ja osoitella käsitteiden ja ilmaisujen sumeutta, semanttista kohinaa ja kaiken banaalisuutta. On hyvä, että näin tehdään, varsinkin teksteille, jotka ovat minkäänlaisessa vaarassa tulla otetuiksi annettuina itsestäänselvyyksinä. Kirjoittajat tekisivät kuitenkin hyvin ehdottaessaan tilalle jotain, vaikka haurastakin rekonstruktiota, sillä emmehän me maailman ymmärtämistä yhä yrittävät ihmiset halua sitä, että ajatuksemme vain revitään kappaleiksi ja niille ilkutaan, vaan pitäisi myös saada jotain, mitä itse voimme puolestamme koetella ja kritisoida tiedossamme olevalla empirialla.

*   *   *

Kuten lukijat lienevät huomanneet, käytän itse aktiivisesti Länsi-käsitettä isolla alkukirjaimella (erotukseksi ilmansuunnasta), ja teen tämän tietoisesti ja tahallani. Käytän Lännen käsitettä paljon enemmän Jouhkin tarkoittamassa rituaalisessa ja yhteisöllisyyttä tukevassa tarkoituksessa kuin mitä artikkeleissa käsitellyt banaalit retoriset lännettäjät tekevät. Tarkoitan Lännellä poliittista ja institutionaalis-yhteisöllistä Länttä, jota yhdistävät liberaalidemokraattinen poliittinen järjestelmä ja erityisen tiiviit institutionaaliset suhteet. Jälkimmäisiä voi halutessaan vaikka kvantifioida teknisen ja keskitason kokousten määrinä länsimaiden monentasoisten instituutioiden kesken. Nämä suhteet/yhteydet eivät rajoitu eksklusiivisesti ns. länsimaihin, mutta hahmottuvat silti suurena synaptisena tihentymänä, kun taas tihentymän ulkopuolella mainitunlaiset suhteet/yhteydet harvenevat.

Niinpä näen supranationalistiset konstruktiot luonteeltaan asteittaisina pikemmin kuin kategorisina. Kun jo käytin synapsimetaforaa, siihen sopii hyvin myös puhe ytimistä ja periferioista. Ydinlänsi käsittää sellaisia maita ja instituutioita, joissa toteutuvat kaikki Lännen tunnusmerkit. Tästä tihentymästä ulommas Länsi vaihettuu asteittain ja näkökulmasta riippuen ei-länneksi tai erilaisiksi ei-länsiksi (sillä eiväthän ei-lännet muodosta yhtä kokonaisuutta, there's the West and there's the rest).

Ydinlänttä lienevät ne maat ja kansat, joiden länsimaisuutta juuri kukaan ei koskaan yritä aktiivisesti kiistää. Lännen periferioissa kiistanalaisuus on jo hyvinkin selvää. Se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka suomalaiset, vaikka toisaalta pitävät Suomea banaalisti länsimaisena, puhuvat silti usein Lännestä ja Euroopasta ikään kuin ne olisivat omasta kansallisesta identiteetistä erillisiä asioita - tai suorastaan se "toinen", johon omaa kansallista identiteettiä peilataan. Eihän suomalainen tavallisesti vaivaudu peilaamaan itseään Afrikkaan eikä Itä-Aasiaan. Venäjäänkin peilaaminen, joka taannoin oli relevanttia ja määritti koko Suomen olemassaoloa, ehti sodan jälkeen haalistua ja muuttua 90-luvun nuorten ajattelussa irrelevantiksi, kunnes lopulta Ukrainan tapahtumat muuttivat diskurssia Suomessa ja muualla Euroopassa, palauttaen sen takaisin tilanteeseen, jossa "islamilaisen maailman" lisäksi myös Venäjä oli äkkiä relevantti peilauskohde läntisyydelle.

Lännen periferian lisäksi ovat olemassa "länsimaisittain orientoituneet ei-länsimaat", esimerkiksi Japani, Korea, Israel ja Turkki. Jotkut pitävät näitä implisiittisesti osina Länttä. Itse kuljetan niitä usein mukana tahallisesti. Mutta on toisia, jotka pitävät niitä - tai osaa niistä - itsestäänselvästi ei-länsimaisina, eli niiden läntisyyden kiistanalaisuus on hyvin suurta.

Matkailu avartaa ja sen vuoksi mietin usein mielessäni, miksi vaikkapa Libanon, Filippiinit tai Georgia eivät useimpien maailmankuvassa ole mitenkään osa Länttä, vaikka niissä eletään monin tavoin länsimaista elämää, ollaan (suurelta osin) kristittyjä, eikä esimerkiksi Libanon jää elintasossaan jälkeen Itä-Euroopasta. Ovatko erilaiset "ei-lännen" konstruktiot yksinkertaisesti niin vahvoja - siis kuvitelmat "arabimaailman", "Aasian" ja "itäblokin" inherentistä ei-länsimaisuudesta?

Hahmottuu joka tapauksessa Ydinlännen ympärille jäsentynyt hierarkkinen ja asteittain epälänsimaistuva Länsi, johon kuuluminen kiistattomasti näyttää edellyttävän useiden kriteerien yhtäaikaista toteutumista: englannin kieltä, tai jonkin muun liittoutuneiden puolella toisessa maailmansodassa olleen Länsi-Euroopan maan kieltä, esim. ranska, hollanti, skandinaaviset kielet ja (myöhemmin) italia tuntuvat kelpaavan automaattisesti, espanja ja portugali vasta näiden maiden demokratisoitumisen ja euroatlanttisen integraation jälkeen; valkoihoista enemmistöä; kristittyä enemmistöä; taloudellista vaurautta; sekä sitä, etteivät maat ole olleet kylmän sodan aikana kommunistisia.

Ydinlännen sijaintipaikoiksi kelpaavat Pohjois-Amerikka, Länsi-Eurooppa ja Oseania. Muualla, esimerkiksi Karibianmerellä, Etelä-Amerikassa, Itä-Euroopassa tai Lähi-idässä sijaitseminen on kummallista, mikä kuvastaa kilpailevien ei-länsi-kuvitelmien mielikuvavoimaa. Toisin sanoen, maa X ei ole Länttä, koska se on mielikuvallisesti osa jotain tiettyä ei-länttä, ja tuossa ajatelmassa juuri kausaaliolettama herättää kysymään "miksi".

Sisemmälle ydintä ympäröivälle kehälle mahtuvat myös ne Euroopan maat, jotka toisen maailmansodan jälkeen liittoutuivat poliittisesti Ydinlänteen. Saksa ei ollut "Länttä" ennen kuin toisen maailmansodan jälkeen, mutta kylmän sodan alettua saksankieliset maat ovat alkaneet näyttäytyä itsestäänselvänä osana Länttä, kylmän sodan jälkeen myös Itä-Saksa, joka suoran inkorporaationsa ansiosta vältti joutumisen "entisten kaalimaiden", "entisten sosialistimaiden" tai "uuden Euroopan" epäsuotuisiin diskursseihin, joilla Itä-Eurooppaa on siitä saakka vähätelty ja ei-läntistetty, eikä tästä Itä-Eurooppaa toiseuttavasta puheesta ole edelleenkään päästy eroon. Ironista kyllä, ainoa Itä-Euroopan maa, josta Länsi-Euroopassa säännöllisesti puhutaan kunnioittavasti, on Lännestä voimakkaasti irtisanoutuva Venäjä.

Käytin edellisen kappaleen ensimmäisessä virkkeessä tietoisesti sanaparia "poliittisesti liittoutuneet", sillä se tuntuu pitävän paikkansa: Irlanti, Itävalta, Sveitsi, Ruotsi ja häilyvämmin jopa Suomi on hyväksytty yleisesti osiksi Länttä. Sotilaallinen liittoutuminen on merkinnyt vähemmän, kuten havaitaan täysin erilaisessa suhtautumisessa naapurimaihin Kreikkaan ja Turkkiin. Turkki on ollut monipuoluedemokratia ja markkinatalousmaa kauemmin kuin enemmistö EU:n nykyisistä jäsenmaista, mukaan lukien Etelä-Euroopan entiset sotilasdiktatuurit. Kuitenkin "islamilainen maailma" kuvitellaan niin voimakkaasti ei-länneksi tai jopa antilänneksi, ettei Turkin reformeilla ja liittoutumisella tunnu olleen merkitystä. Vaikka turkkilainen poliittinen järjestelmä, talousjärjestelmä, kansainväliset suhteet ja turkkilaisten arkielämä ovat paljon lähempänä Kreikkaa ja peräti perieurooppalaisia Saksaa ja Ranskaa kuin Saudi-Arabiaa, Afganistania ja Sudania, Turkki niputetaan suuren yleisön mielikuvissa jälkimmäisten joukkoon, ei länsimaiden. Niin vahva "toisen" konstruktio islamista on rakennettu.

Lännen ulkokehillä, joilla läntisyys riippuu jo sangen paljon puhujan mielikuvista ja kontekstistä, on Länteen päästetty mukaan myös ne Euroopan entiset sosialistimaat, jotka ovat onnistuneet pääsemään EU:n ja Naton jäseniksi, samoin kuin sekalainen joukko perinteisesti ei-länsimaisiksi ymmärrettyjä maita, mikäli ne ovat rikkaita (kuten Singapore) ja poliittisesti joko demokraattisia tai kapitalistisia tai mielellään molempia. Jotkut, varsinkin kultturistiset puhujat, tuntuvat näkevän Latinalaisen Amerikan osana Länttä, vaikka tätä harvoin korostetaan ibeerisiä kieliä puhuvan maailman ulkopuolella. Jännää on se, ettei Latinalaisen Amerikan maiden välisiä suuria eroja poliittisissa ja taloudellisissa järjestelmissä sekä liittosuhteissa Länteen usein vaivauduta ottamaan huomioon, vaan niitä käsitellään kuin blokkia, joka joko on kokonaan mukana tai kokonaan ulkona. Aasiasta on Länteen luettu usein vähintään Japani ja Etelä-Korea, joskus muitakin poliittisesti ja/tai taloudellisesti Ydinlänteen kytkeytyneitä maita.

Ei-länttä näyttää olevan ruskea tai tumma iho, islaminusko (muut ei-kristityt uskonnot saati ateismi eivät näytä eksklusoivan Lännestä lainkaan samalla tapaa), kommunismi (ja vielä aiemmin fasismi), köyhyys sekä kuuluminen mielikuvissa Venäjän etupiiriin. Mielenkiintoista sen sijaan on, että esimerkiksi kulttuurinen omaleimaisuus tai entinen siirtomaa-asema (esim. Irlanti) eivät tunnu haittaavan Länteen lukemista, ellei kulttuurinen omaleimaisuus sisällä islaminuskoa tai siirtomaaisäntä ole ollut Venäjä. "Läntisten" kolonialistien entiset siirtomaat kelpuutetaan, Venäjän vallan alla olleista maista vain Itä-Saksa ja Suomi melko kiistattomasti, joukko muita siinä tapauksessa, että ne ovat onnistuneet pääsemään EU:n ja Naton jäseniksi.

Venäjän etupiirikonstruktion lisäksi myös Balkan näyttää olevan vahvasti ei-länsimaistava, toiseuttava mielikuva. Onneksi Balkanin niemimaalla sijaitseva Kreikka ei selvästikään ole Balkania, olipa sen talous kuinka kuralla tahansa.

*   *   *

Kun nyt olen jotenkin päättänyt, mitä Lännellä minusta tarkoitetaan, reflektoin muita ajatuksiani alussa mainitusta artikkelista.

Lukiessani ajattelin usein mielessäni sitä, millä tavoin arabit ja itäeurooppalaiset puhuvat Lännestä. Olen asunut pitkiä aikoja Syyriassa, Libanonissa, Virossa, Ukrainassa, Pakistanissa, Afganistanissa ja Etiopiassa. Kuuntelen luonani asuvan georgialaisen päivittäistä puhetta "Lännestä" ja "Euroopasta". Sosiaalisissa verkostoissani on runsaasti aktiivisesti "Lännestä" puhuvia pohjoisafrikkalaisia, irakilaisia, turkkilaisia, filippiiniläisiä, intialaisia, kolumbialaisia ja monia muita oletusarvoisesti "ei-länsimaisia" ihmisiä, jotka puhuvat "Lännestä" useimmiten siten, että eksklusoivat itsensä siitä ja peilaavat itseään sitä vasten.

Kuunnellessani ja miettiessäni näiden ihmisten oksidentalistista puhetta, tajuan usein, etteivät he oikeastaan juuri lainkaan ajattele maantieteellistä Länttä. Osa heistä, varsinkin tuntemani aasialaiset ja osa arabeista, ajattelevat aktiivisesti rotua. Jokunen ajattelee uskontoa, mutta he ajattelevat sitä lähinnä oman kotiseutunsa valtauskonnon näkökulmasta, koska heidän Länsi-puheensa ei yleensä puhu kristinuskosta, vaan Lännen sekularistisesta järjestelmästä.

Eniten uskontoa näyttävät ajattelevan Lähi-idän kristityt, joille asia tuntuu olevan paitsi heitä pinnallisesti Länteen yhdistävä tekijä ("olemme länsimaalaisempia kuin nämä muut täällä"), myös merkittävä katkeruuden aihe ("Länsi ei välitä meistä, vaikka olemme kristittyjä"). Filippiiniläiset ja kolumbialaiset, joista suurin osa on katolisia kristittyjä, eivät juuri koskaan käytä uskontoaan argumenttina sen puolesta, miksi Lännen pitäisi erityisesti välittää heistä. Tämä on mielenkiintoista. Ehkä se kertoo siitä, ette he enemmistöasemastaan johtuen ottavat kristinuskonsa oletusasetuksena eivätkä läntisenä ominaisuutena, kun taas Lähi-idän kristityt vähemmistöasemansa vuoksi koko ajan uusintavat kristillistä identiteettiään uhanalaisuuden narratiivien kautta.

Eksplikoitujen rotu- ja uskontopuheiden alla näkyy poikkeuksellisen vahvana implisiittinen puhe kosmopoliittisista kaupungeista. Eiväthän "Lännestä" puhuvat arabit, turkkilaiset tai filippiiniläiset oikeastaan koskaan puhu Iowan maissipelloista, Skotlannin ylämaista eivätkä Alppien kylistä, eivät Pihtiputaasta eivätkä edes Prahasta ja Budapestistä. Heidän "Läntensä" on New York, Lontoo tai Pariisi - suurten "länsimaisten" kaupunkien elämäntapa, kulttuuri ja usein epärealistisesti ladatut mielikuvat, joita populaarikulttuuri joka päivä välittää. Tämä muistuttaa siitä, kuinka suomalaiset puhuvat "suuresta maailmasta", ajatellen suurkaupunkeja, eivät muita osia länsimaiden maantieteestä.

Mielenkiintoista tässä on se, että onhan "idässäkin" kosmopoliittisia ja rikkaita suurkaupunkeja, kuten Hongkong ja Dubai. Nämä kaksi esimerkkiä ovat tuttuja monille koulutetuille ja kansainvälisille työmarkkinoille integroituneille ei-länsimaalaisille. Istanbul ja Moskovakin ovat hyviä esimerkkejä: en koskaan kuule ei-länsimaisten puhuvan niistä länsimaisina kaupunkeina, vaikka niissä jonkin aikaa asuva länsimaalainen nopeasti löytää niistä New Yorkin, Lontoon ja Pariisin kaltaisia piirteitä. Varmasti enemmän kuin suomalaisesta tai edes keskiverrosta ydinläntisestä pikkukaupungista.

Silmiini pisti artikkelissa lause: "Orientals have rarely seen themselves as the Orient as strongly as Westerners see themselves as the West." Tämä ei oikein vastaa omaa kokemustani. Esimerkiksi arabit ja venäläiset, jossain määrin myös ukrainalaiset, georgialaiset ja turkkilaiset (jopa suomalaiset) mielestäni jatkuvalla puheella konstruoivat omaa "itäisyyttään" ja peilaavat jatkuvasti itseään "Länteen". Tämä koskee niitäkin (tai ehkä varsinkin niitä), jotka koettavat perustella omaa henkilökohtaista ei-orientaalisuuttaan ja läntisyyttään, tyypillisesti haukkumalla ja vähättelemällä kotimaataan, sen takapajuisuutta, korruptoituneisuutta, uskonnollista ahdasmielisyyttä ja milloin mitäkin "itäistä" ominaisuutta, heilutellen ihanteellistettua kuvaa "Lännestä" ja jakaen tuon käsityksen tueksi usein kyseenalaisia anekdootteja siitä, kuinka "Lännessä" palvelut ovat ilmaisia, kaikki ihmiset hyvin koulutettuja ja suvaitsevaisia, lainkuuliaisia, kauniita ja vaaleahiuksisia.

Jotakuinkin yhtä epärealistisesti konstruoivat omaa Orienttiaan lännenvihaajat, esimerkiksi putinistit ja islamistit, jotka paitsi rakentavat demonisoitua kuvaa Lännestä (ts. läntisten suurkaupunkien kosmopoliittisesta rappiosta), toistavat jatkuvasti tämän vastapainoksi täysin kuvitteellista ja utopistista kuvaa oman kulttuurinsa kauniista konservatiivisista, yhteisöllisistä ja kunniantuntoisista arvoista. Tosiasiahan on, että heidän kulttuurialueensa suurkaupungit muistuttavat paljon enemmän vihatun Lännen kaupunkeja kuin heidän luomiaan orientalistisia kuvauksia. Ihmisten arkielämää jäsentävät arvot edustaisivat lueteltuina todennäköisesti hyvin pitkälle samanlaista hajontaa kuin läntisissä yhteiskunnissa. (Arvoja ei toki pidä sekoittaa identiteetteihin. Kyselytutkimuksissa saadaan aivan eri tulos, mikäli ei kysytäkään arvoja vaan identifioitumista tiettyyn uskontoon, kansallisuuteen tms.)

*   *   *

Suosikkikirjailijani Felipe Fernández-Armeston neuvoa seuraten tulee rajamaihin usein kiinnittää tarkempaa huomiota, koska ne paljastavat, hankaavat ja kohtaavat "toisen" paremmin kuin mielikuvien varassa operoivat sydänmaat.

Ukrainalaiset puhuvat itseään eurooppalaisiksi usein korostamalla moskoviittien ja (varhaisempina aikoina) turkkilaisten kansojen aasialaisuutta. Kokonainen tutkimustraditio pyrkii todistelemaan, miksi ukrainalaiset ja Kiovan Rus kytkeytyvät Eurooppaan, kun taas Moskovan valtakunta on mongolien perillinen. Näitä historiallisen narratiivin näkyvimpiä piirteitä mielenkiintoisempaa ja paljastavampaa on itse asiassa se, miten ukrainalaiset suhtautuvat vähättelevästi länsinaapuriinsa Moldovaan sekä monissa asioissa kohtalontoverinaan olleeseen Georgiaan.

Olen kuullut yllättävän monta kertaa ukrainalaisten valittavan sitä, kuinka Länsi ei välitä Ukrainasta kylliksi, vaikka ukrainalaiset ovat eurooppalaisempia kuin moldovalaiset ja georgialaiset. Kontekstinä on jo kymmenisen vuotta ollut se, että Moldova ja Georgia ovat viime vuosiin saakka edistyneet Ukrainaa paremmin reformeissaan ja siksi esimerkiksi moldovalaiset saivat himoitun viisumivapauden "Eurooppaan", kun taas ukrainalaiset eivät sitä lukuisista lupauksista huolimatta edelleenkään ole "Euroopalta" saaneet.

Mutta-mutta: Kuinka Moldova voisi olla "itäisempi" kuin Ukraina, kun se sijaitsee Ukrainasta länteen? Kuinka Georgia voisi olla vähemmän kristillis-historiallinen kuin Ukraina, kun se oli kristitty kuningaskunta ja korkeakulttuuri jo satoja vuosia ennen Ukrainaa, Venäjästä puhumattakaan? Loppujen lopuksi ukrainalaisten asenteet palautuvat ristikuulusteltaessa ihmisten ulkonäköön ja kieleen. Ukrainalaiset ovat slaaveja ja heidän mielikuvituksessaan slaavius on eurooppalaisuutta. Tämän vuoksi ukrainalaishistorioitsijoilta kuulee yhtenään todisteita siitä, miksi moskoviitit eivät ole "oikeita slaaveja" eivätkä "oikeita ortodokseja" vaan puoliverisiä finnougreja ja tataarilaisia pakanoita. Romaniankieliset moldovalaiset nähdään balkanilaisina, georgialaiset kaukasialaisina, ja näiden vähätelmien perustana on ensisijaisesti se, että romanialaiset ja georgialaiset ovat keskimäärin tummempia, välimerellisten rotuominaisuuksien kantajia, kuin verrattain vaaleat ukrainalaiset.

*   *   *

Lopulta kommentoin kohdeartikkelin Helsingin Sanomain juttuja käsitteleviä osia. Suhtaudun intuitiivisellä epäilyksellä läpi artikkelin toistettuun väitteeseen, että banaali Länsi-puhe olisi rituaali, jonka tarkoituksena on luoda ja uusintaa kuvitteellista yhteisöä. En ole tästä vakuuttunut. Minusta tuntuu pikemminkin, että Lännestä banaalilla tavalla kirjoittavat eivät yksinkertaisesti tunne ei-länttä tarpeeksi, ja kokevat sen siksi myös epärelevanttina.

Esimerkiksi Saudi-Arabiaa koskevassa uutisessa toimittaja tuskin on tiennyt, pohtinut tai yrittänyt ottaa selvää, millaisia viikonloppujärjestelmiä Aasiassa on. Hän viittaa Länteen siksi, ettei tiedä, ei tule ajatelleeksi, tai vaikka tulisi ajatelleeksi, ei vaivaudu etsimään tietoa muusta maailmasta. Jos hän olisi asiaa pohtinut, hän olisi huomannut, että muslimienemmistöisten maiden ja arabimaidenkin viikonloppukäytännöt poikkeavat paljon. Monessa muslimimaassa viikonloppu on vain perjantai, joissain se on torstai-perjantai, mutta useimmissa se taitaa olla perjantai-lauantai. Joissain, joissa on merkittävä kristitty vähemmistö, se on perjantai ja sunnuntai, muttei lauantai. Ja joissain, kuten Libanonissa, on pragmaattis-kaupallisista syistä siirrytty kristilliseen ("länsimaiseen") lauantai-sunnuntai -viikonloppuun.

Zimbabwesta artikkelia kirjoittanut toimittaja on todennäköisesti nähnyt englanninkielisessä alkuperäislähteessään viittauksen vain "läntisiin" vaalitarkkailijoihin. Kyseessä ovat useimmiten silloin länsimaihin tehokkaasti viestimään kykenevät järjestöt, joiden jäsenet eivät suinkaan rajoitu Länteen. Ilmeisesti kuitenkin ollessaan vaikkapa EU:n, YK:n tai jonkin suuren kansainvälisen kansalaisjärjestön palveluksessa, muuttuvat afrikkalaisetkin vaalitarkkailijat "länsimaisiksi". Todennäköinen peilauskohta on sellainen järjestö, joka on sallittu samaan aikaan kun "läntiset" järjestöt on kielletty, eli jonka tarkkailutulokset on voitu olettaa tai ohjelmoida Zimbabwen vallanpitäjien kannalta suosiollisiksi. Mieleen tulee lähinnä Afrikan unioni, mutta en vaivautunut (kuten ei ilmeisesti toimittajakaan) tätä tietoa esille kaivamaan. Se kuitenkin selittäisi "Lännestä" puhumisen tässä kontekstissä paremmin kuin oletus, että toimittaja yrittää rituaalisesti luoda ja uusintaa kuvitteellista Länttä, edes tiedostamattaan.

Oikeastaan siis "läntistä" on käytetty merkityksessä "ei-afrikkalainen", ja jos Zimbabwen hallituksella on ollut retorista pelisilmää, se on todennäköisesti propagandassaan käyttänyt juuri tuonkaltaista dikotomiaa: "afrikkalaiset vaalit ovat afrikkalaisten asia, joten ei-afrikkalaisia vaalitarkkailijoita ei tarvita". Retoriikasta riippumatta kohteena lienevät tosiaan olleet nimenomaan ne järjestöt, joiden on kuviteltu edistävän demonisoidun Lännen agendaa esimerkiksi raportoimalla vaaleista kriittisesti ja häiritsemällä demokratiateatterin rituaalinäytelmää, jonka lopputulokset on vakauden nimissä etukäteen käsikirjoitettu.

Kuuntelin aikoinani Afrikan unionin huippukokouksessa Libyan suuren kansandemokraattisen jumhuriyyan veljellisen everstin Muammar al-Qaddafin puhetta, jossa hän todisteli sitä, kuinka afrikkalaista demokratiaa on suojeltava länsimaisilta keksinnöiltä. Esimerkiksi oppositio oli täysin tarpeeton asia Afrikassa, jonka demokratiaan kuului se, että vahva isähahmo johti ja muut tottelivat. Sattumoisin kuuntelin aikoinani saman miehen puhetta myös Arabiliiton huippukokouksessa, jossa demokratian kriteerinä tuntui olevan ennen kaikkea Palestiinan vapauttaminen. Ennen sitä demokratia ei voisi toimia.

On hyvä kiinnittää huomiota Länsi-puheen vastinparina esiintyvään islam-puheeseen. Räikein epäsymmetria Länsi ja islam -retoriikassa on se, että tässä puheessa Länttä edustaa aina normaalius, eivät suinkaan ääriliikkeet eivätkä eksoottiset ihmeellisyydet. Sen sijaan "islamilaista maailmaa" - jolla yleensä tarkoitetaan muslimienemmistöisiä valtioita, mutta niitäkin ydin- ja ulkokehä-periaatteella siten, että Länsi-Afrikka, Sundasaaret, Albania ja Turkestan yleensä jäävät vähemmälle huomiolle kuin Arabia, Iran ja kulloisetkin sotatantereet - ei koskaan edusta mainittujen yhteiskuntien normaali elämä, vaan ääriliikkeet ja muut kummallisuudet. Näin on asianlaita jopa silloin, kun islamista tai muslimienemmistöisistä yhteiskunnista halutaan puhua myönteiseen tai suvaitsevaan sävyyn.

Mainitunlaisen orientalismin vastinparina on lännenvihaajien, kuten putinistien ja islamistien, harjoittama oksidentalismi, jossa itäisestä yhteiskunnasta luodaan mytologista kuvaa, kun taas Länttä edustavat homot, huorat, huumeet ja hävyttömyys.

Olen usein kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka koomisella tavalla esimerkiksi länsimaisten uusfasistien ja itämaisten islamistien tekstit ja arvomaailmat muistuttavat toisiaan. Kummatkin luovat mytologisia kuvia omasta identiteetistä ja demonisoituja olkinukkeja vihatusta, kuvitellusta vastapuolesta. Olennaisessa sisällössään ne kuitenkin vaativat samoja asioita: kuria ja järjestystä, kunniaa, vanhempien ihmisten ja perinteisten sukupuoliroolien kunnioittamista, konservatiivisia ja sotilaallisia hyveitä ja sen sellaista. Jos näistä teksteistä ja puheista poistaa kaiken puhtaasti identiteetillisen ja symbolisen ja redusoi ne pelkästään arvoihin ja käytännön elämää koskeviin vaatimuksiin, ne muistuttavat toisiaan erittäin paljon.

Artikkelin viimeiselle sivulle päästessäni pohdin mielessäni, mitä olisi tapahtunut jos sana "Länsi" olisi jätetty pois kaikista esimerkkitapauksista. Eikö se olisi oikeastaan tehnyt retoriikasta vielä länsisentrisempää? Olisi puhuttu banaalisti "tunnetusta maailmasta" mutta tarkoitettu kuitenkin mediassa ja pop-kulttuurissa näkyvää Länttä, ikään kuin se olisi koko maailma. Lännen mainitseminen sentään korottaa hieman tietoisuuden astetta. Toimittaja sen mainitsemalla ikään kuin tuo esille sen, että tietää Lännen ulkopuolisenkin maailman olemassaolosta, mutta tunnustaa tietojensa vajavaisuuden ja siksi katsoo paremmaksi olettaa, että sanomansa pätee vain "tuntemaansa maailmaan" eli Länteen.

Tästä päästään toiseen kysymykseen eli siihen, missä määrin toimittajat, saati heidän lukijansa, tuntevat edes Länttä.

17 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

O"Tästä päästään toiseen kysymykseen eli siihen, missä määrin toimittajat, saati heidän lukijansa, tuntevat edes Länttä."

Tai lännen omia, itäisiä ja orientaalisia juuriaan.

TA

EK kirjoitti...

"Suhtaudun intuitiivisellä epäilyksellä läpi artikkelin toistettuun väitteeseen, että banaali Länsi-puhe olisi rituaali, jonka tarkoituksena on luoda ja uusintaa kuvitteellista yhteisöä."

Puhe luo todellisuutta. Tämän dogman ohjaamana eräät tutkijat ovat esim. päätyneet väittämään, ettei Suomalaisia kansana ole olemassa eikä ole koskaan ollutkaan. Suomi ja suomalaisuus on vain tarina, jonka itsenäisyysmiehet kehittivät. Tarkemmin sanottuna monet tätä ajattelutapaa suosivat tutkijat kieltävät, että mitään absoluuttista todellisuutta olisi ylipäänsä olemassa. On vain tarinoita. Narratiiveja. Ja niitä luodaan puheella.

Asiaa tuntematon voisi olettaa, että kyseessä on vain akateeminen kuriositeetti -filosofinen näkökanta tai ajattelun työkalu, jota ei ole tarkoituskaan ottaa aivan todesta. Oletus on suuri virhe. Väitän, että tällä ajattelutavalla on merkittävä vaikutus Suomalaiseen politiikkaan ja julkiseen keskusteluun. Tämä johtuu siitä, että iso osa päättäjistä ja virkamiehistä on koulutettu tieteenaloilla ja tiedekunnissa joissa mainitun kaltaiset post-modernit suuntaukset ovat saaneet lähes dogman aseman.

Se, että em. suuntaukset ovat päässeet pesiytymään akateemiseen maailmaan on jotain aivan käsittämätöntä. Korkeakoulujen pitäisi tuottaa parasta mahdollista tietoa maailmasta, ei epäloogisia ja epäjohdonmukaisia sepitteitä. Loogisesti ja luonnontieteellisesti suuntautuneelle nämä relativistiset, jälkistrukturalistiset jne. suuntaukset ovat ajattelun syöpä. Em. aloilla koulutettujen sijoittuminen yhteiskunnallisen päätöksenteon merkittäviin asemiin on tehnyt niistä myös yhteiskunnan syövän. Nämä post-modernista satumaailmasta ammentavat henkilöt luulevat olevansa "asiantuntijoita". Mikä pahinta, akateeminen yhteisö ja sen myötä yhteiskunta pitävät heitä sellaisina. Jos heillä jotain asiantuntemusta onkin, niin se on relevanttia pelkästään siinä satumaailmassa jossa he toimivat.

Ironista kyllä, post-modernien ajatussuuntausten syntyyn vaikuttivat vahvasti 1900 -luvun ensimäisen puolikkaan luonnontieteelliset löydöt - suhteellisuusteoria (relativismi), kvanttimekaniikka (mm. epävarmuusperiaate, kööpenhaminan tulkinta) ja eräät matemaattiset löydöt jotka osoittivat, ettei maailmaa voi kuvata täydellisesti millään matemaattisesti johdonmukaisella systeemillä (aksioomilla). Post-modernismin isät ja äidit ottivat näiden teorioiden populaarit kuvaukset ja kehittivät niiden pohjalta maailmankäsityksen jolla ei ole mitään tekemistä em. teorioiden saati maailman kanssa. Ei voi edes sanoa, että he ymmärsivät teoriat väärin. He eivät edes yrittäneet ymmärtää mitä teoriat kertovat maailmasta, vaan pitivät niiden synnyttämiä maallikon mielikuvia totena ja relevanttina ymmärryksenä.

Skeptikot ovat huolissaan vaihtoehtohoitojen leviämisestä, ufo-uskovaisista jne. Todellisuudessa heidän tulisi olla huolissaan tiedemaailmaan pesän tehneestä huuhaasta. Post-modernit pseudo-tieteelliset ajatussuuntaukset nimittäin vaikuttavat poliittisina päätöksinä meidän kaikkien elämään.

finder kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Observer kirjoitti...

Kommentaattori "Finder" kirjoitti mielestäni varsin ansiokkaan kommentin postmodernin tutkimusotteen puolustukseksi, mutta hän näyttää onnistuneen jotenkin itse poistamaan sen. Minulle on uutta, että kommentaattorit pystyvät itse poistamaan aiemmin lähettämiään kommentteja, mutta aina näemmä oppii uutta. Jos poisto oli jonkinlainen erehdys, kannattaa lähettää uudestaan. Se oli hyvä kommentti.

Toinen kommentoija, "Sampo", kirjoitti kommentin artikkelin "Diskursseja" perään, mutta kommentin sisällöstä päätellen se oli ehkä tarkoitettu pikemminkin tämän artikkelin perään:

"Kysymys on suhteellisen helppo. Näin muinaishistoriasa kiinnostuneena en välitä viimeisten vuosikymmenien kehityksestä.

1. Vapaat talonpojat. Maaorjuu lakkautettiin käytännössä mustan surjan jälkeen Länsi-Euroopassa tosin poikkeuksia ja harmaata vyöhykettä löytyy. En ala argumentoimaan noista harmaista alueista koska tieto niistä on saatavilla helposti. Se että I-Unkarissa vapaus tuli vasta Napoleonin myötä kertoo paljon, mutta se että vapaus tuli Ryssään vain puolittain muutamaksi kymmeneksi vuodeksi A II:n aikana kertoo enemmän.

Sivistyneemmät voi tarkisaa mitä tämä maaorjuus merkitsi esim. Alankomaiden eri alueilla taloushistoriassa.

2. Kanoninen laki. Vanha Eurooppalainen laki joka kielsi moniavioisuuden. Ergo. Sukudynastiat heikkeni, mikä pitkällä tähtäimellä hyväksi.

3. Vapaus. Nähtävillä ympäri Eurooppa. Ludwig xiv oli yllättävän rajattu vallankäytössään kuten Euroopan monarkit yleensä. Uusia veroja ja lakeja oli vaikea saada ilman säätyjen hyväksyntää.

Se mitä vapaus tarkoitaa länsimaille, on parhaiten nähtävissä Zürichin keskustassa olevalla Lindenhof-aukiolla. Aikaan keskiajalla paikalla oli jonkin jonninjoutavan aatelisen linnoitus, mutta siitä lähtien vapaa Zurich ja myös vapaa valaliitto todistaa, että parempi on pitää satoja vuosia vanha alistuksen linnake matalana jälkipolville."

finder kirjoitti...

Edelliseen kommenttiin, postmoderni ajattelu ei ole ismi vaan tietyn kehityskulun myötä syntyneiden ajatusvirtausten yhteenliittymä jota myöhempi tutkimus ja tutkimusparadigma on tullut käsittelemään yhtenä kokonaisuutena. Postmoderniin ei ole 'vaikuttanut' sen paremmin suhteellisuusteoria kuin kvanttimekaniikkakaan, yksisuuntaisesti, vaan kyse on samasta kokonaisuudesta, inhimillisen ajattelun tilasta ja siihen kohdistuvasta vaatimuksesta ylittää itsensä, tavalla jota heijasta vaikkapa muutos mekaanisesta sähköiseen maailmaan.

Sekä postmoderni että suhteellisuusteoria ovat siten tapoja käsittää ja käsitteellistää maailmaa suuren muutoksen edessä - postmodernin filosofian, kokonaisuutena, oli puhe sitten eksistentialismista tai hermeneuttisesta traditiosta, ml. 'jälkistrukturalismi', merkitys on juurikin siinä että se tekee ymmärrettäväksi maailmaa sen jälkeen kun luonnontieteet ovat osoittautuneet täysin riittämättömiksi. Se toi päätökseen filosofian suuren tehtävän, sen jatkumon jossa 'filosofia on', tulee näkyväksi. Luonnontieteen kehityksen kannalta tämä merkitsee juurikin tasapainotekijää. Yksikään postmoderni ajattelija, sikäli kuin sellaisia edes on, per se, ei ole 'ottanut luonnontieteen teorioita ja kehittänyt niitä miksikään. Tuo väite jos joku on huuhaata ja osoitta ettei kirjoittaja ole milloinkaan lukenut ainuttakaan postmoderniksi kutsutun ajattelun perusteosta.

Historian ymmärtäminen peklästään narratiivina on ylilyönti jonka postmoderni on osaltaan mahdollistanut mutta joka ei ole yhtä kuin postmoderni. Sama hyöky käy parhaillaan ylitse tiedonvälityksen. Yhtä hyvin totuuden täyttä relavoitumista inhimillisen kommunikaation ja tiedonvälityksen piirissä voisi kutsua suhteellisuusteorian seuraukseksi? Tosiasiassa postmoderni aika valmisti ihmiskuntaa tähän ja sen edustamaan siirtymään laajemminkin, luomalla käsitteistön jonka myötä menneet ajatusvirtaukset ja suuret teoriat ovat ymmärrettävissä vielä myöhemminkin, kun suuri hyöky on jo käynyt ajatellun ylitse, jättäen jälkeensä loputtomasti typeriä puolivillaisia tulkintoja ismeistä, uskonnoista ja ideologioista, milloin minkäkin idiotismin hyödynnettäväksi.

Se että skeptikot ovat ylipäätään huolissaan ufo-uskovaisista kertoo kaiken sen ajattelun relevanssista siellä taustalla. Ufoilla on todennäköisesti suurempi merkitys ja voima käynnissä olevan muutoksen ymmärtämisessä kuin millään luonnontieteellisellä teorialla koskaan, sen muodostaessa yhtymäkohdan myyttisen, siihen olemassaolon tasoon jota luonnontiedeuskovaiset ovat kovaa vauhtia osaltaan tuhoamassa, epäilemättä 'satumaailmoiksi' ne katsoen.

EK kirjoitti...

Finder,

"Historian ymmärtäminen peklästään narratiivina on ylilyönti"

Kommenttini kärjekkyys johtui tuon ja lukuisten muiden samankaltaisten ylilyöntien herättämästä ärtymyksestä.

"Edelliseen kommenttiin, postmoderni ajattelu ei ole ismi..."

Postmodernin ajattelun ytimessä on se, että maailma ja se mitä siitä ajattelemme on vain käsitepelejä, ts. sanaleikkejä. Tässä hengessä voisin todeta, että minun narratiivissani postmoderni ajattelu on ismi. Et kai rohkene esittää, että narratiivini on vähemmän relavantti ja merkityksellinen kuin omasi? Jos niin teet, niin korotat itsesi valta-asemaan, riistät oikeuteni määrittää oma totuuteni ja itse asiassa väität, että sinun totuutesi on merkityksellisempi kuin minun. Näin tehdessäsi kumoat samalla oman näkemyksesi, jonka mukaan kyse on vain sanaleikeistä jotka ovat kaikki yhtä arvokkaita tai arvottomia. Mutta sehän ei ilmeisesti haittaa, koska postmoderni ajattelu kieltää logiikan merkityksen (se on vain yksi sanapeli muiden joukossa). Logiikka ei tietenkään ole ainoa asia jonka postmoderni vetää alas vessanpöntöstä. Samoin tein viemäriin päätyvät mm. moraali, etiikka jne.

"postmodernin filosofian, ... , merkitys on juurikin siinä että se tekee ymmärrettäväksi maailmaa sen jälkeen kun luonnontieteet ovat osoittautuneet täysin riittämättömiksi."

Tekee ymmärrettäväksi? Postmoderneja ajattelijoita ei näytä lainkaan vaivaavan se, että jos otamme heidän väitteensä todesta, meillä ei ole mitään syytä ottaa heidän väitteitään todesta. Kaikki puhe kun on pelkkää peliä ja siten vain merkityksetöntä tuuleenhuutelua. Heti kun jokin puhe nostetaan muuta puhetta merkittävämmäksi, ollaan suossa jossa puhe on yhtä aikaa merkityksetöntä ja merkityksellistä.

"Yksikään postmoderni ajattelija, sikäli kuin sellaisia edes on, per se, ei ole 'ottanut luonnontieteen teorioita ja kehittänyt niitä miksikään."

Totta, käyttämäni ilmaisu oli todella huono. Eivät em. teoriat ole olleet lähtökohta postmodernin ajattelun synnyssä. 1900-luvun alkupuoliskon luonnontieteellisten teorioiden myötä syntyneet uudet käsitykset 'todellisuudesta' ja sen luonteesta - siis niiden synnyttämät populaarit käsitykset - ovat kuitenkin vaikuttaneet osaltaan niin postmodernien ajatussuuntausten syntyyn kuin niiden saamaan vastaanottoonkin. Voisi sanoa, että em. populaarit (väärät ja/tai pinnalliset) käsitykset ovat legitimisoineet esim. relativisia näkökantoja.

Samaan hengenvetoon täytyy myös sanoa, että luonnontieteelliseen ajatteluun kytkeytyvä "realismi" tai "foundationalismi" ovat tietysti olleet motivoimassa postmodernin syntyä - mm. niiden merkityksellisyyttähän postmoderni yrittää kiistää. Postmoderni ei jätä mitään sijaa luonnontieteisiin liittyvälle rationaaliselle objektiivisuudelle. Toisin sanoen, postmoderni typistää ajattelun ja älyllisen elämän valta-asetelmiksi ja retoriseksi käsienheilutteluksi.

Se, että tällaisen vyyhden luoneita henkilöitä arvostetaan "intellektualismistaan" ja heidät nostetaan akateemisen maailman kaapin päälle suurina ajattelijoina olisi huvittavaa, ellei se olisi niin traagista ja seurauksiltaan kammottavaa.

finder kirjoitti...

"Postmodernin ajattelun ytimessä on se, että maailma ja se mitä siitä ajattelemme on vain käsitepelejä, ts. sanaleikkejä".

Postmodernin ymmärtäminen sanaleikeiksi, loputtomiin relavoituvana käsitepelinä, on osoitus siitä että väitteen esittäjä ei tunnista sen ytimessä piilevän ajattelun tehtävää - tässä merkityksessä postmoderni on olemassa lähinnä jonkinlaisena kulttuurintutkimuksen haarana joka on mieltynyt jäljittämään kadonneita merkityksiä aikalaisilmiöistä, lähinnä kulttuurisista sellaisista.

Tämä juurikin osoittaa ettei postmodernia ole tässä merkityksessä olemassa kuin konstruktiona, eräänlaisena jälkivalotuksena. Filosofisessa mielessä postmoderniksi konstruoidun ytimessä on hermeneuttinen ajattelun tehtävä, velvollisuus paljastaa ajattelun tapahtumisen ehdot ja sitä kautta todellisuuden hahmottumisen, ja, edelleen, todellisuuden itsensä, perusrakenteet. Käsitteiden tasolla tämä merkitsee velvollisuutta käyttää käsitteitä siten että niiden olemisen jatkumo, niiden oleminen, paljastuu, tulee läpinäkyväksi. Metodiksi tämä on muotoutunut 'hermeneuttisen kysymyksen' ideassa, mikä siis merkitsee että kysymystä, mitä tahansa kysymystä, tarkennetaan kehämäisessä suhteessa ajattelijan ja ajatellun välillä kunnes totuus paljastuu. Antiikin filosfiassa Totuus eli Aletheia, merkityksellistyy juurikin paljastumisen idean kautta. Mikä siis olkoon esimerkki sekä metodista että ajattelun tehtävästä hermneuttisessa traditiossa, ja edelleen prosessista joka paljastaa käsitteiden luonteen ja niiden merkityksen tavassa jolla todellisuutta hahmotamme.

Juuri tässä mielessä, hermeneutiikkaan nojaava ajattelun traditio, ml. 'strukturalismi' jne pyrkivät osoittamaan käsitteiden rakentumisen tavan ja merkityksen, kukin omasta lähtökohdastaan ja omat lähtökohtansa paljastaen. Olemassaolon rakenteiden hahmottaminen sosiaalisten suhteiden verkostona / piilotajuisena kokonaisrakennelmana joka kannattelee psyykettämme ja tapaamme hahmottaa maailmaa tai kielellisinä järjestelmänä / kognitiisena prosessina jne, on lopulta toissijaista - tosiasia että erilaisia lähestymistapoja on olemassa kuvatun kaltainen määrä ja että ne merkityksellistyvät sekä suhteessa toisiinsa että ajattelun traditioon sinänsä, on se mitä ajallisessa ulottuvuudessa, suhteessa ajattelun evoluutioon, on alettu kutsua 'postmoderniksi'.

Analogia suhteellisuusteoriaan on ilmeinen - todellisuus hahmottuu katsojasta käsin ja ajattelun -. ja myös tieteen - tehtävä ja velvollisuus on paljastaa oman lähtökohtansa ja lähestymistapansa ehdot. Käsitepeliksi tämä kutistuu vasta kun tästä tehtävästä on erkaannuttu kauas, siirryttäessä raja-alueelle jossa 'postmoderni' omien lähtökohtiensa ja tehtävänsä vastaisesti, kutistuu 'ismiksi'.

finder kirjoitti...


" Tässä hengessä voisin todeta, että minun narratiivissani postmoderni ajattelu on ismi. Et kai rohkene esittää, että narratiivini on vähemmän relavantti ja merkityksellinen kuin omasi? Jos niin teet, niin korotat itsesi valta-asemaan, riistät oikeuteni määrittää oma totuuteni ja itse asiassa väität, että sinun totuutesi on merkityksellisempi kuin minun. Näin tehdessäsi kumoat samalla oman näkemyksesi, jonka mukaan kyse on vain sanaleikeistä jotka ovat kaikki yhtä arvokkaita tai arvottomia."

Kuten edellä käy ilmi, ei kyse ole kilpailevista narratiiveista, vaan velvollisuudesta tehdä läpinäkyväksi oman ajattelun perusteet, tapa jolla maailma käsitteellistyy. Tämä on nimenomaan Filosofian Tehtävä. Tässäkään mielessä postmoderni ei ole 'ismi' vaan kaiken 'ismeiksi' katsotun negaatio. Juuri lusifeerinen käsitys jonka mukaan 'minun totuuteni' on jokin ihmisen perusoikeus joka on olemassa riippumatta velvollisuudesta paljastaa sen tapa olla, viedä se loppuun, on se mitä vastaan hermeneuttisen kehän idea on suunnattu, kuten myös hermeneuttisen filosofian tehtävä. Tuo tehtävä on ihmisyyden ydintehtävä ja sellaisena se asettuu kaikessa uljaudessaan vastustamaan kaikkea sitä mitä oma aikamme tässä suhteessa edustaa - totuuden relativoitumista ja asettumista mielivaltaisuuden käyttöön. Hermeneuttisen tehtävän ydin kiteytyy myyttisessä, ei loogisessa, ja mitä arvon tai arvottomuuden kysymykseen tulee, nämä merkityksellistyvät praktisessa ulottuvuudessa, mallia 'hedelmistään puu tunnetaan'. Siten ajattelun tehtävä tulee päätökseensä tavassa jolla se asettuu osaksi näkyvää, sen arvo määrittyy vasta sen asettuessa alttiiksi todellisuudelle, ilman ehtoja. Siten hermeneuttinen tehtävä on itse asiassa kristillisen 'narratiivin ' ytimessä, Kristinuskon ydintä, paljastaessaan tavan jolla ihminen ja inhimillinen ajattelu on.

Siten sanaleikeiksi postmodernin ytimen määrittely on mahdollisimman kaukana totuudesta. Tosin 'leikki' on se tapa jolla hermeneuttinen kysymys suhtautuu itseensä siinä prosessissa jossa kysyminen tarkentuu ja totuus paljastuu, kaikessa suhteellisuudessaan.

On selvää että tämä todella edustaa inhimillisen ajattelun päätepistettä, tavalla joka todella on 'kauhistuttava' ellei taustalla ole perinpohjaista ymmärrystä ajattelun traditiosta per se, ja toisaalta loputtomiin maailmaa relativoiva, mikäli, vastoin ajattelun tehtävää, hermeneuttisen kehän idea kutistetaan 'ismiksi', eli jonkinlaiseksi linssiksi jota vasten maailmaa tarkastellaan. Tässä merkityksessä postmodernia ei ole olemassakaan, ei ole koskaan ollutkaan.

finder kirjoitti...


" Mutta sehän ei ilmeisesti haittaa, koska postmoderni ajattelu kieltää logiikan merkityksen (se on vain yksi sanapeli muiden joukossa). Logiikka ei tietenkään ole ainoa asia jonka postmoderni vetää alas vessanpöntöstä. Samoin tein viemäriin päätyvät mm. moraali, etiikka jne."

Edellä sanotun valossa logiikan merkitys on ajattelun osatekijäksi paljastumisessa. Maailma ja tapa jolla sitä hahmotamme ei ole kokonaisuutena 'looginen' - kyse ei ole sanapelistä, ajatus on omituinen, vaan kyse on siitä että logiikan selitysvoiman edessä on olemassa kiusaus ymmärtää maailma jonkinlaisena loogisena konstruktiona, mallia älykäs suunnittelu, mikä on tosiasiassa heijastumaa samasta lusifeerisestä impulssista, kuin em. ajatus 'omasta totuudestakin'.

Etiikan ja moraalin ymmärtäminen loogisina konstruktioina on perustavanlaatuinen virhe, tavalla joka löytää analogiansa 'synnin' käsitteestä, ainakin osittain - tosiasiassa moraali on mahdollinen vain kun ihminen ymmärtää oman asemansa maailmassa, juurikin tavalla jota hermeneuttisen kehän idea edustaa, alttiiksi asettuessaan. Moraalin ja logiikan yhdistäminen johtaa tilanteeseen jossa ihminen kadottaa velvollisuutensa kasvaa ylitse moraalisten ristiriitojen, tavalla joka on juurikin eri uskonnollisten 'narratiivien' ytimessä, ristin mysteerin ytimessä, mikä siis merkitsee omassa ajassamme esimerkiksi ydinaseiden mahdollisuuden todentumista, realisoitumista. Mikä siis on edelleen analogisessa suhteessa suhteellisuusteoriaan, luonnontieteen kehitykseen ja postmoderniin, per se. Postmoderni on tosiasiassa olemassa vain tässä kontekstissa, ei muuten.

" Samaan hengenvetoon täytyy myös sanoa, että luonnontieteelliseen ajatteluun kytkeytyvä "realismi" tai "foundationalismi" ovat tietysti olleet motivoimassa postmodernin syntyä - mm. niiden merkityksellisyyttähän postmoderni yrittää kiistää. Postmoderni ei jätä mitään sijaa luonnontieteisiin liittyvälle rationaaliselle objektiivisuudelle. Toisin sanoen, postmoderni typistää ajattelun ja älyllisen elämän valta-asetelmiksi ja retoriseksi käsienheilutteluksi. "

Mitä tarkoitat ' '' realismilla '' '? Kysyisi hermeneuttinen menetelmä, oikeutetusti, erityisesti osana .

Tieteenfilosofian ja filosofian historian kontekstissa postmoderni on muistomerkki ajalle joka kadotti ''realismin'' ja 'realismin', sekä erityisesti Realismin, näköpiiristään. Toisin sanoen se jäljittää käsitteiden sisältöä, ei kiistä niiden merkitystä. Niiden kuten käsitteiden ylipäätään merkitys on kiistanalainen vain tilanteessa jossa niiden merkitys ei paljastu, niitä käytetään holtittomasti. Se että tämä alkaa olla todellisuutta tieteellisessä paradigmassa laajasti ottaen, puhumattakaan 'ideologioiden' kuolemasta ' tai 'uskonnollisten narratiivien' vuotamisesta tyhjiin, osoittaa että inhimillisen ajattelun arkin valmistumisella on kiire, hyöky on jo käynyt.

Vielä 1990-luvun lopulla tämänkaltaisella debatilla oli merkitystä akateemisessa maailmassa, joskin sitä vaiennettiin raivokkaasti tiettyjen tahojen toimesta. Nyt tätä debattia, kuten ylipäätään minkäänlaista intellektualismia, saa etsimällä etsiä, tavallisesti turhaan.

En tiedä mihin viittaa käsitys 'ajattelun typistämisestä älyllisen elämän valta-asetelmiksi'? Ilmeisesti kiistaan kahden eri lähestymistavan välillä? Mikäli näin, se vain vahvistaa edellä todetun.

EK kirjoitti...

Finder,

Postmodernin viitekehyksen sisällä on tietysti monia suuntauksia joiden suhtautuminen 'objektiiviseen' todellisuuteen, käsitteiden merkityksellisyyteen jne. jne. vaihtelee. Kirjoittamasi perusteella edustat ajattelua jota en kritisoi - en ainakaan edellisten kommenttieni kaltaisella argumentoinnilla.

Näkemykset joita kritisoin, menevät kuitenkin askeleen (tai useita askeleita) pidemmälle. Ne kiistävät (pahimmillaan) käsitteiden ulkopuolisen merkityksen. Ts. koska käsitteiden merkitys syntyy viittaamalla toisiin käsitteisiin, ei voi olla mitään käsiterakennelmien ulkopuolisia merkityksiä. Kaikki puhe objektiivisuudesta ja tosiasioista on täten vain samaa käsitteillä leikkimistä kuin muukin puhe. Ei ole mitään "objektiivista" todellisuutta. Niinpä esimerkiksi teksteillä ei voi olla mitään pysyvää, kirjoittajan tarkoittamaa merkitystä. Kirjoittajan intentio on vain yksi - eikä välttämättä edes tärkein - tarina muiden joukossa.

Kritiikkini kohteena olevia näkemyksiä esiintyy useilla humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä tutkimusaloilla. Mainitsemasi kulttuurintutkimus on vain eräs niistä. Samoja näkemyksiä löytyy kirjallisuudentutkimuksesta, naistutkimuksesta, politiikantutkimuksesta jne. jne. Otetaan muutamia esimerkkejä:

Sandra G. Harris: "The science question in feminism"
Harris tutkii kirjassaan raiskaus- ja kidutusmetaforia Sir Francis Baconin, Machiavellin ja muiden tieteellisen metodin kannattajien kirjoituksissa. Miksi? Koska:

"Traditional historians and philosophers have said that these metaphors are irrelevant to the real meanings and referents of scientific concepts held by those who used them and by the public for whom they wrote."

Harding pitää esim. aurinkokeskeistä kuvaa aurinkokunnasta ongelmallisena. Miksi? Koska se syrjäytti 'äiti maan' universumin keskipisteen paikalta ja sijoitti sinne maskuliinisen auringon. Wow. Ehkä meidän tosiaan pitäisi palata maakeskeiseen malliin, koska astronomiset havainnot ovat ilman muuta vain maskuliininen, länsikeskeinen, naisia ja vähemmistöjä riistävä ja niiden 'toiseutta' toisintava tarina - valkoisten miesten vallan pönkittämiseksi rakennettu sosiaalinen konstruktio.

Newtonin Principiastakin Hardingilla löytyy sanottavaa:
"if we are to believe that mechanistic metaphors were a fundamental component of the explanations the new science provided, why should we believe that the gender metaphors were not? " Harding sysää Principian viestin, Newtonin intention, toisarvoiseksi ja kutsuu Principiaa raiskausoppaaksi:

"In that case, why is it not as illuminating and honest to refer to Newton’ laws as ‘Newton’s rape manual’ as it is to call them ‘Newton’s mechanics’?”

*** Ja tätä kehdataan kutsua tieteeksi!!! ***

...

EK kirjoitti...

...

Toinen esimerkki:
Brittiläinen sosiologi Stephen Woolgar väittää, että tiedemiehet konstruoivat objekteja niiden representaatioiden avulla. Objektit, olivatpa ne valtioita tai elektroneja, ovat sosiaalisesti rakentuneita (rakennettuja) entiteettejä jotka eivät ole olemassa tämän sosiaalisen konstruktion ulkopuolella. Niinpä Woolgarin mielestä tiede ei ole prosessi jossa etsitään jo olemassa olevaa, vaan prosessi jossa luodaan sellaista mikä ei ollut alunperin olemassa: Puhe luo "todellisuutta".

Valitettavasti Harding ja Woolgar eivät ole radikaaleine ajatuksineen mitään joukon ulkopuolisia yksinäisiä susia. Samankaltaisia todellisuuden kieltäjiä ja relativisteja löytyy akateemisesta maailmasta joukoittain. Kaikki heistä eivät ole yhtä radikaaleja, mutta jakavat radikaalin postmodernin ajattelun ytimen:

*** Pään sisäisen ja sen ulkopuolisen maailman vastaavuuksilla ei ole merkitystä. Ts. teorioita ei voida laittaa paremmuusjärjestykseen missään objektiivisessa mielessä, koska kaikki käsitykset (totuudet) ovat aina ja väistämättä suhteellisia. ***

Tämä aivonyhtä poistaa tieteestä tieteen. Se tekee kaikista mielipiteistä, näkemyksistä, hypoteeseista ja teorioista yhtä relevantteja. Viimekädessä se riistää merkityksen kaikesta mitä ajattelemme ja teemme. Ja tätä postmodernia sontaa lapioidaan tuhansien ja taas tuhansien humanististen ja yhteiskuntatieteiden opiskelijoiden päälle korkeakouluissa joka puolella maailmaa. Myös Suomessa. Tähän kritiikkini kohdistuu.

Radikaalin postmodernin ajattelun vaikutus EI OLE MARGINAALINEN. Esim. viime vuosien julkisessa keskustelussa on kuultu yllättävän usein puheenvuoroja, joissa viestin ytimsessä on huuto: EI OLE MITÄÄN FAKTOJA. Näitä aivopieruja on heitetty niin talouskeskusteluun kuin vaikkapa Aleppon pommituksiin (tai laajemmin Syyrian sotaan) liittyen. Ja lähes poikkeuksetta huutaja on humanisti tai yhteiskuntatieteilijä, tai on ainakin saanut koulutuksensa näillä aloilla.

EK kirjoitti...

Vielä pari selvennystä:

"En tiedä mihin viittaa käsitys 'ajattelun typistämisestä älyllisen elämän valta-asetelmiksi'? Ilmeisesti kiistaan kahden eri lähestymistavan välillä? Mikäli näin, se vain vahvistaa edellä todetun."

Lainaat virheellisesti. Tekstissäni luki: "postmoderni typistää ajattelun ja älyllisen elämän valta-asetelmiksi ja retoriseksi käsienheilutteluksi."

Valta-asetelmilla viittasin radikaalin postmodernin ajattelun erääseen tavaramerkkiin: Ilmiöt nähdään *ensisijaisesti* sosiaalisesti konstruoituina valta-asetelmina, olipa kyse sukupuolirooleista, yhteiskuntaluokista, valtioiden välisistä suhteista tai lähes mistä tahansa. En kiistä valta-asetelmien olemassaoloa tai niiden merkitystä. En kiistä rakenteellista syrjintää tai sen merkitystä. En kritisoi sitä, että näitä ilmiöitä nostetaan esille. Kritisoin äärimmilleen vietäyä ajattelua, jossa mikä tahansa - jopa junan saapuminen Toijalan asemalle - voidaan nähdä esim. maskuliinisuutta toisintavana symbolina joka on tietoisesti konstruoitu pönkittämään naisiin kohdistuvaa rakenteellista syrjintää. Ja erityisesti kritisoin sitä, että tällaiselle absurdiuteen viedylle mielipuolisuudelle annetaan paitsi sija tiedeyhteisössä, niin tätä mielipuolisuuden soppaa keittäviä tutkijoita arvostetaan ja heidän annetaan syöttää sitä pahaa-aavistamattomille opiskelijoille.

Sen mihin viittaan retorisella käsienheilutelulla tuli toivottavasti selväksi edellisestä kommentistani.

"Etiikan ja moraalin ymmärtäminen loogisina konstruktioina on perustavanlaatuinen virhe,"

Jos viittaat tällä kommenttiini, niin en ymmärrä moraalia ja etiikkaa loogisina konstruktioina. Tarkoitin sitä, että postmoderni hylkää etiikan ja moraalin, aivan kuten se hylkää logiikan.

"Maailma ja tapa jolla sitä hahmotamme ei ole kokonaisuutena 'looginen' - kyse ei ole sanapelistä, ajatus on omituinen,"
Kuten todettua, radikaali postmoderni ajattelu kieltää logiikan merkityksen sosiaalisten konstruktioiden ulkopuolella koska logiikka on vain eräs sosiaalinen konstruktio. Ajatus ei siis ollut minun, vaan radikaalia postmodernia ajattelua kannattavien tutkijoiden.

Siitä olen (tietysti) samaa mieltä, että logiikan (tai minkään muunkaan formalismin) avulla ei voi kuvata maailmaa täydellisesti. Se ei kuitenkaan ole mikään syy kieltää logiikan merkitystä ja käyttökelpoisuutta. Jos ei muuta, niin ajatusrakennelmiin sisältyvät loogiset ristiriidat kertovat meille siitä, että rakennelman täytyy olla jollakin tavalla väärä tai puutteellinen.

"Analogia suhteellisuusteoriaan on ilmeinen - todellisuus hahmottuu katsojasta käsin ja ajattelun -. ja myös tieteen - tehtävä ja velvollisuus on paljastaa oman lähtökohtansa ja lähestymistapansa ehdot. Käsitepeliksi tämä kutistuu vasta kun tästä tehtävästä on erkaannuttu kauas, siirryttäessä raja-alueelle jossa 'postmoderni' omien lähtökohtiensa ja tehtävänsä vastaisesti, kutistuu 'ismiksi'."

Olemme tästä samaa mieltä. Sanomaasi mukaillen, väitän, että:

1. postmodernismi isminä on tehnyt pesän tiedeyhteisöön,
2. kyse ei ole marginaalisesta ilmiöstä

Tässä oikeastaan on koko alkuperäisen vuodatukseni ja kritiikkini ydin.

finder kirjoitti...

Edelliseen viitaten,

Edelleen, 'postmodernin' ytimessä on tehtävä jota ei ole mahdollista tavoittaa edellisen kaltaisella argumentoinnilla. Viittaan ensimmäiseen viestiini.

Tuntematta mainittuja teoksia tai niiden kirjoittajia, totean seuraavaa: eräs tapa ymmärtää 'postmodernin' tehtävä on mieltää se prosessiksi, toisin sanoen joksikin jonka tarkoituskaan ei ole paljastaa maailmasta lopullista totuutta vaan edelleen avata niitä prosesseja ja ajattelun mekanismeja ja rakenteita joiden kautta maailmaa on totuttu hahmottamaan. Newtonin mieltäminen raiskausoppaaksi on tässä mielessä provokaatio jonka tarkoituksena on avata ne ehdollistumat joiden voimaannuttamana luonnontiede on asettunut kaikkivoipaisuuden asemaan? On ymmärrettävä ettei kyse ole vastakkainasettelusta vaan prosessista, paljastumisen merkityksessä. Mikäli tämä ymmärrys ei ole läsnä, provokaatio johtaa vääriin lopputulemiin, eli
- vastakkainasetteluun joka ei johda mihinkään
- provokatiivisten väitteiden maailmankuvallistumiseen, muokaantumiseen ismeiksi.

Oman käsitykseni mukaan em tapa lukea Newtonia ei kuulosta järin hedelmälliseltä joskin sen olemassaolon oikeutusta ei ole syytä epäillä. Totuus on että Newtonin osaltaan luoma 'maailman käsitteellistämisen tapa' lukitsee maailman tiettyjen lainalaisuuksien vangiksi - se että näiden lainalaisuuksien luonne on 'objektiivinen' sikäli ettei niiden olemassaoloa ja universaalisuutta ole syytä kiistää, ei tarkoita etteivätkö ne silti olisi vain osa ajattelun ja totuuden paljastumisen suurta prosessia. Ei ole syytä pysähtyä suurimman selitysvoiman edessä vain koska on tarve löytää Selitys edellisen Selityksen tilalle.

Tähän tarpeeseen viittaa myös 'Äiti Maa' - siirtymä yhdestä selitysmallista toiseen on historiallinen tosiasia, myös aionien mittakaavassa - 'Äiti Maan', käsitteenä, sisältämien merkitysten purkaminen on oma prosessinsa, mikä ilmenee jo siinä että se suuri valkoihoinen (mies)enemmistö jostain syystä kokee itsensä uhatuksi sanaparin edessä?

Äiti Maa, Pacha Mama, ei ole mikään postmodernin ajattelun reunamilta, New Agen ja fuusiohengellisyyden halpakoreista vakavan postmodernin teoretisoinnin ja edelleen tieteenteon keskiöön varkain valunut käsite vaan keskeinen konsepti maailmankuvassa joka ajallisesti edelsi omaamme, kestäen ja valliten vähintään sen yhden 'Suuren Vuoden' eli astrologisen ajanjakson. Se että tämä ei ole tieteen tunnustama tosiasia, lienee yhteydessä Newtoniin ja kumppaneihin, vallitsevaan tapaan käsitteellistää aikaa, ja on hyvin ymmärrettävää että sen totaalisen hylkäyksen taustalla voi halutessaan nähdä silkan väkivaltaimpulssin. Ajan haltuunotto tavalla joka on luonnontieteellisen metodin keskiössä on olennaisesti vallankäyttöä, jonka oikeutus on ehkä, luonnontieteellisen metodin kokonaismerkityksen ja tehtävän näkökulmasta, ehkä perusteltua mutta tuskin loputtomiin itsestäänselvyytenä pidettävä asia?

Siirtymää näiden kahden maailmankuvallisen perustan välillä voi tuskin tyhjentää luonnehtimalla sitä patriarkaalisen ja matriarkaalisen välisen kahtiajaon kautta eikä tämä ole itse asiassa edes kovin kiinnostavaa. Kiinnostavaa on, mihin 'postmoderni prosessi meitä valmistaa: minkälaista näkökulmaa valmistelee prosessi joka on relativoimassa koko vaivalla luodun maailman käsitteellistämisen perustan?

finder kirjoitti...


Vastaus tähän edellyttää, esimerkiksi, 'Äiti Maan' palauttamista osaksi argumentaatiota, samalla palauttaisin siihen myös aiemmassa viestissä mainitut Ufot eli Ekstraterrestiaalit, syystä että ne ovat olleet sen osana vuosituhansien ajan, ja aivan kuten 'Äiti Maa', ovat tulleet karkoitetuksi 'lopullisesti' vasta varsin hiljattain, uuden ajan alussa.

Omaamme edeltänyt 'maailmanselitys' hyväksyi automaattisesti ajatuksen itseään korkeammasta älykkyydestä, pitäen sitä luomisen kannalta olennaisena elementtinä maailmankaikkeudessa. Tämän perustavanlaatuisen eron psyyken mekanismeissa, suhteessa nykyaikaan ja luonnontieteelliseen metodiin, mahdollisti siis osaltaan omastamme olennaisesti poikkeava käsitys ajasta - tälle käsitykselle oli ominaista ja luontaista mitata aikaa eriasteisin astrologisin mittarein sekä toisaalta yksilön ylittävin mittarein: perhe, suku, heimo, kansa. Tässä suhteessa kyse perustuvanlaatuisesta erosta liittyen siihen miten elämä, kuolema, olemassaolo, näkyvä ja näkymätön hahmottuvat.

Menemättä asiassa liian pitkälle, ja todeten että tämä on vain yksi mahdollinen tapa lähestyä asiaa, väitän seuraavaa: Suuri osa tuolloista 'maailmanselitystä' oli tähdätty mahdollistamaan, toisin sanoen, sen intentiona oli mahdollistaa, tuon korkeamman älykkyyden saapuminen maan päälle. Tässä prosessissa ratkaisevaa ei ollut hierarkkinen ymmärrys maailmankaikkeudesta ja sen mekanismeista vaan kaiken olemassaolevan keskinäisen yhteyden eläminen todeksi, 'Äiti Maan' merkityksessä. Asiaa, tieteen paradigmaa mukaillen, psykologisoiden, voidaan ajatella että ulkoistamalla suuremmaksi älykkyydeksi käsitetty 'kognitiivinen kategoria' maan ulkopuoliseksi, luotiin mahdolliseksi sen käsitteellistäminen ja omaksuminen maailmassa olemista ohjaavaksi voimaksi, jumaluudeksi, jos niin halutaan. Siten tieteen paradigma olettaa omaansa korkeamman älykkyyden omaksi luomuksekseen. Ristiriita jonka ratkaisupyrkimys, samaa paradigmaa seuraten, on luonut täysin järjenvastaisia mielettömyyksiä, alkaen älyllisen suunnittelun ja kreationismin kaltaisista typeryyksistä.

Nyt erona kahden maailman selittämisen tavan välillä siis on, että toisin kuin kuvattu edeltävä maailmanselitys, omamme, psykologisointeineen, tekee maailmalle väkivaltaa sulkemalla mainitun korkeamman älykkyyden osaksi 'kognitiivisen kategorian' ideaa, eli omaa maailmanselitystään. Kognitiivisen kategorian idean vahvistaminen neurologialla ja muilla luonnontieteellisen metodin (joka siis luonteeltaan, katsomisen tavaltaan olennaisesti penetroiva) edelleen mallinnuksilla, tullaan luoneeksi tilanne jossa
a) maailman selittäminen muuttuu erikoiskyvyksi, jonka mahdollistama valta siirtyy tieteentekijöille, seurauksineen
b) maailmanselitys pyrkii kohti lopullista muotoa, sitä edeltäneen perustuessa avoimuuteen, malliin, jossa 'Äiti Maa' lopulta merkitsi totuuden absoluuttista heijastumaa.

Tämä nyt merkitsee edelleen että korkeamman älykkyyden saapumisen mahdollistaminen on siirtynyt kaiken olemassaolon keskiöstä marginaaliin, mukaillen karkeasti ottaen prosessia jonka myötä myyttinen on vaipunut jonkinlaiseksi kognitiivisten selitysmallien ylijäämäksi, tarpeettomaksi kuvitelmaksi. Koska myyttinen on maailmaan liittyvä peruselementti ja koska sen kokeminen on tarve siinä missä muutkin, ja koska myyttisessä tiivistyy olennaisesti se mitä narratiivilla tarkoitetaan, on selvää että myytti narratiivina palaa osaksi maailmaa, sen piirteeksi toista kautta. Mikä siis merkitsee prosessia jonka myötä totuus relativoituu loputtomiin. Toisin sanoen tieteen muuttumista narratiiviksi. Tämä prosessi on olennainen piirre siinä jota kutsun aiemmassa viestissä termillä 'hyöky'. Hyöky on käynyt aiemminkin, ja arkkeja on rakennettu ennenkin. Suureksi kasvihuoneeksi ja reservaatiksi kutistuvassa maailmassamme tämä ei liene kohtuuton ajattelun lähtökohta. Kuten ei myös ajatus siitä että erotuksena tieteen narratiivista, myyttinen tapahtuu ikuisesti.

finder kirjoitti...

Eli tapahtuvatko todelliset suuret tarinat, myytit, juuri nyt, ikuisesti? Jos näin on, edes mahdollisuuden asteella, oman aikamme tarve korkeamman älykkyyden tavoittamiseksi on akuutti. UFOt ilmestyivät ilmakehäämme syystä tai toisesta pian Hiroshiman ym jälkeen. Hiroshima suurempaa väkivaltaa Äiti Maalle on vaikea kuvitella, ja linja Newtoniin on, no, viivasuora. Se siis vaikkapa kommenttina Hardingiin

Postmodernin kannalta kyse on lopulta juuri tästä: velvollisuudesta tehdä narratiivista läpinäkyvä, osana tiedon tulvaa ja informaation varaan rakentuvaa maailmaa. Tämä on lopultakin myös 'feminismin' tehtävä. Feminismin mieltäminen automaattisesti eräänlaiseksi postmodernin rakenteeksi vain vahvistaa tämän väitteen. Feminismin, tai postmodernin' mieltäminen muuten kuin prosessin osaksi, tekee niistä osan samaa väkivaltaprosessia jota vastustamaan niiden ydin on suunnattu.

Siten olennaista ei ole onko kyse ’korkeammasta älykkyydestä’, UFOista, Äiti Maasta jne vaan siitä että totuuden ja tiedon muuttuminen suhteelliseksi on tosiasia, ja edelleen siitä että postmodernin ytimessä vallitse ajattelu joka on nähnyt tämän tapahtuvaksi. Postmodernin ymmärtäminen tätä kautta on lopultakin hedelmällisintä koska se luo mahdollisuuden tarkastella tieteenvastaisuuksina näyttäytyviä kehitelmiä osana jotain jonka on tarkoitus tapahtua, osana totuuden paljastumista.

Postmodernin jälkeistä aikaa, sikäli kuin aika edes hahmottuu ’jälkeisenä’, ehkä kyse ennemminkin tapahtumisesta syvyysulottuuvuudessa, myyttisen tosiolemuksen mukaisesti, myytin palautustehtävää seuraten voisi kutsua paremman puutteessa ’eheytymisen aikakaudeksi’?

EK kirjoitti...

Finder,

Toisin kuin aiemmin luulin, emme sittenkään taida olla samaa mieltä mistään. Viimeisimpiä kommenttejasi lukiessa käy täysin selväksi, että se mistä puhut ja mita kuvaat ei ole tiedettä vaan taidetta.

"'postmodernin' ytimessä on tehtävä jota ei ole mahdollista tavoittaa edellisen kaltaisella argumentoinnilla."

Voi olla, mutta en ole kiinnostunut postmodernin 'tehtävästä', vaan sen mahdollisesta kontribuutiosta tieteellisen tiedon kartuttamisessa. Väitän, että postmodernia tulee nimenomaan arvioida esittämäni kaltaisella argumentoinnilla, koska on helppo osoittaa, että postmodernin kontribuutio on negatiivinen. Postmodernien "teorioiden" ja ajatussuuntausten hyväksyminen osaksi tiedettä ei lisää ihmiskunnan yhteistä, tieteelliset kriteerit täyttävää tietoa, vaan vähentää, nakertaa ja korruptoi sitä. Tähän viittaat itsekin:

"Kiinnostavaa on, mihin 'postmoderni prosessi meitä valmistaa: minkälaista näkökulmaa valmistelee prosessi joka on relativoimassa koko vaivalla luodun maailman käsitteellistämisen perustan?"

Mitään älyllisen tutkimuksen ja pohdinnan osa-aluetta ei voi kutsua tieteeksi jos se hylkää rationaalisuuden. Rationaalisuuden vähimäisvaatimus on johdonmukaisuus, ts. argumenttien ja käsitteistön sisäinen ristiriidattomuus. Postmoderni, siten kuin sinä sitä kuvaat, ei täytä tätä vaatimusta joten se ei voi olla osa tieteen tekemisen prosessia.

Mitä tulee mainitsemaasi postmodernin tehtävään "avata niitä prosesseja ja ajattelun mekanismeja ja rakenteita joiden kautta maailmaa on totuttu hahmottamaan.", ei ole mitään syytä miksi tätä ei voi tehdä hylkäämättä tieteen periaatteita. Mutta jos tieteen periaatteet kuten rationaalisuuden vaatimuksen haluaa hylätä, silloin on syytä tunnustaa, ettei kyse ole enää tieteestä vaan jostain muusta. Tässä tapauksessa lähinnä taiteesta:

"Newtonin mieltäminen raiskausoppaaksi on tässä mielessä provokaatio jonka tarkoituksena on avata ne ehdollistumat joiden voimaannuttamana luonnontiede on asettunut kaikkivoipaisuuden asemaan?"

Tieteen tehtävä ei ole provosoida. Sen sijaan taiteen eräs (arvokas) tehtävä voi olla provosoida ja "paljastaa" ehdollistumia.

Viittaat "postmodernin teoretisointiin", mutta eihän postmodernin viitekehyksessä voi edes puhua teoriasta tieteellisessä mielessä.

Ymmärrän, että olet luultavasti eri mieltä kanssani eivätkä argumenttini vakuuta sinua. Sama pätee toisinpäin. En pidä argumenttejasi relevantteina siinä mielessä, että ne osoittaisivat postmodernin ajattelun kontribuution olevan tieteen kannalta positiivista. Siksi lopetan keskustelun omalta osaltani tähän. Hyvät joulut sinulle (ja kaikille muillekin) joka tapauksessa.

Observer kirjoitti...

Nimimerkit EK ja Finder, kiitos arvokkaasta keskustelustanne. Se, että olette eri mieltä, ei tarkoita, että keskustelu välillänne olisi turhaa. Päinvastoin.