perjantai 10. helmikuuta 2017

Uudesta-Seelannista I

Kiovassa on palattu siperialaissävytteisiin pakkasiin. On aika kirjoittaa Uudesta-Seelannista, koska ellen sitä nyt tee, se jää yhtä kirjoittamattomaksi kuin taannoisista maantiematkoistani parhaimmat, esimerkiksi Kaakkois-Aasiaan ja Australiaan suuntautuneet, tai hiljattaisempi puolen Argentiinan kierto. Joistakin menneistä matkoista on olemassa rikkoutuneen läppärin uumenissa piileviä päiväkirjoja, toisista ehkä muistivihkoja, mutta niin monet muistot tulevat häviämään kuin kyyneleet sateeseen, kun minusta aika jättää.

Mainitsin yhdeksi syyksi viettää kaksi viikkoa Uudessa-Seelannissa sen, että halusin vilkaista kyseistä saarivaltiota näkökulmasta, jotta olisiko se varteenotettava paikka peräti tulevana kotimaana jonain päivänä. Tuohon kysymykseen voisin vastata, että olisi. Uusi-Seelanti oli vähän kuin subtrooppinen Skotlanti, hyvässä ja pahassa. Vähemmän eurooppalainen kuin Iso-Britannia mutta kuitenkin eurooppalaisempi kuin Australia, Yhdysvalloista puhumattakaan.

Ihmiset muistuttavat geneettisiltä ja luonteenpiirteiltään enimmäkseen pohjoisenglantilaisia ja eteläskotlantilaisia, joskin paikka paikoin esimerkiksi saksalainen ja hollantilainen vaikutus oli yllättävän näkyvää. Valkoiset ovat poimineet rusinoita myös maorikulttuurin pullasta ja maorien perintö näkyy runsaana paikannimistössä. Muun Tyynenmeren ja muunkin maailman maahanmuuttajat sen sijaan keskittyvät erittäin voimakkaasti Suur-Aucklandiin. Uusseelantilaiset urputtivat tongalaisista ja samoalaisista samaan tapaan kuin yhdysvaltalaiset urputtavat meksikolaisista ja eurooppalaiset arabeista.

Kuten toinen saarivaltio, viime kesän matkakohteeni Islanti, myös Uusi-Seelanti on onnistunut maantieteellisestä eristyneisyydestään huolimatta tekemään turismista itselleen keskeisen tulonlähteen. Sekä edut että haasteet ovat hyvin samankaltaisia kuin Islannilla ja Suomella. Maa on kaukana, kallis ja harvaan asutettu. Palvelukulttuuri ei ole luonnostaan ihmisten verissä, vaan väki on kansanluonteeltaan hyvinkin kulmikasta. Turistit tunkevat kuitenkin puoliväkisin paikalle nähdäkseen ihmeellistä luontoa, kauniita maisemia, ja saadakseen sellaisia rajaseudun elämyksiä, joita eivät saa ensimmäisestä etelänkohteesta tai tunnetuimmista kulttuuripääkaupungeista.

Islanti ja Uusi-Seelanti ovat onnistuneet. Suomi on epäonnistunut. Mikä siis mättää? Miksi Suomi ei pystyisi siihen, mihin Islanti ja Uusi-Seelanti ovat pystyneet? Jätän tämän nyt tähän, koska olen asiaa käsitellyt jo aiemmin.

*   *   *

Saavuin saarten suurimpaan kaupunkiin Aucklandiin aikaisin aamulla. Vuokra-autoni oli odottamassa ja pienten alkujonojen ja herätyskahvilla käymisen jälkeen suuntasin ensimmäiseksi pohjoiseen. Kohteeni oli Whangaparaoan niemimaa, ei kovin kaukana Aucklandista, sillä olin etukäteen varannut matkani alkajaisiksi matkan Tiritiri Matangin saarelle, johon pääsee yhteysaluksella joko Aucklandin satamasta tai - kuten minä - Gulf Harbourista edellä mainitulta niemimaalta.

Uudessa-Seelannissa elettiin uudenvuoden molemmin puolin suurinta lomasesongin aikaa, joten lähes kaikki oli hyvä varata etukäteen. Usein en tee etukäteisvarauksia matkoillani, muun muassa koska sattumanvaraisuus vähentää itseeni kohdistuvia spesifejä turvallisuusuhkia. Vapaus muuttaa koko ajan suunnitelmia painaa vaakakupissani enemmän kuin se keinotekoinen turvallisuudentunne, jonka etukäteen tehdyt sitoumukset luovat, varsinkin kun jälkimmäiset johtavat tarpeettomaan aikataulupaineeseen ja rajoittavat mahdollisuuksia hyödyntää kohtalon eteen saattamia mahdollisuuksia. Sesongin aikana oli kuitenkin välttämätöntä tehdä monia majoitus- ja laivavarauksista etukäteen.

Olin hyvissä ajoin niemimaalla ja löysin vaikeuksitta majapaikkani. Vietin iltapäiväni ja pitkälle iltaan Shakespearin suojelualueella niemimaan kärjessä, jossa tulin tutuiksi monien tyypillisten uusseelantilaisten lintulajien kanssa, kuten tuin, uudenseelanninkyyhkyn, pohjoissaarensiepon ja pukekon. Löysin myös harvinaisen ruskotavin. Maisemat olivat hienoja: notkojen pohjilla sai ensikosketuksen uusseelantilaisiin subtrooppisiin metsiin, ylhäällä taas oli ruohostomaita ja niiltä avautuvia tuulisia merinäköaloja Haurakinlahdelle.

Seuraavan päivän vietin kokonaan Tiritirillä. Laivamatkakin oli sangen hyödyllinen, sillä sen aikana näki useampia liitäjä- ja viistäjälajeja samoin kuin lokkeja, tiiroja ja australiansuulia. Tiritiri Matangi on yksi lukuisista suojelluista pikkusaarista, jollaisia on pitkin Uuden-Seelannin rannikkoja. Näiltä saarilta on pyritty hävittämään ihmisen tuomat vieraslajiset nisäkäspedot, ja suojellut saaret ovatkin nykyisin usein ainoita paikkoja, joissa Uuden-Seelannin alkuperäinen lintulajisto, samoin kuin alkuperäiset skinkit ja wetat, ovat hyvin säilyneet.

*   *   *

Tähän yhteyteen on selvitettävä, että Uuden-Seelannin linnusto jakautuu karkeasti neljään ryhmään. Ensimmäisen niistä muodostavat meri- ja rantalinnusto. Uusi-Seelanti on maailman parhaimpia paikkoja nähdä lukuisia valtamerilintuja, kuten albatrosseja, liitäjiä, viistäjiä, ulappakeijuja, myrskysukeltajia ja eräitä pingviinilajejakin. Rantalinnusto on samoin melko runsasta, koostuen sekä paikallisista endeemeistä että kaukaa saapuneista muuttolinnuista - mm. Itä-Siperian ja Alaskan kahlaajista, jotka viettävät pohjoisen pallonpuoliskon talvea eteläisen pallonpuoliskon kesässä.

Toisen ryhmän muodostavat Uuden-Seelannin alkuperäiset maalinnut. Lähes kaikki niistä ovat metsälintuja, ja lukuun ottamatta muutamaa hyvin menestynyttä lajia, kuten tui, tiaisviuhka, uudenseelanninmaluri ja uudenseelanninkyyhky, melkein kaikki ovat uhanalaisia ja harvinaisia, esiintyen usein ainoastaan suojelluilla alueilla, joissa tulokasnisäkkäät on hävitetty tai niiden määriä on ainakin rankasti rajoitettu. Mainitut neljä lajia lienevätkin yhä yleisiä lähinnä siksi, että niiden alkuperämuodot ovat levinneet Uuteen-Seelantiin vasta myöhemmin alueilta, joissa ne ovat jo tottuneet nisäkäspetoihin. Niinpä ne tekevät pesänsä paikkoihin, jotka ovat ainakin jotenkuten suojattuja rotilta, kärpiltä ja kettukusuilta.

Kolmannen ryhmän muodostavat eurooppalaisten siirtolaisten tarkoituksella lähinnä 1800-luvulla saarille tuomat lintulajit, joista suurin osa yleisiä eurooppalaisia lajeja. Nykyisin Uuden-Seelannin yleisimpiä lintulajeja ovatkin varpunen, kottarainen, mustarastas, laulurastas, peippo, tikli, viherpeippo, rautiainen, kiuru ja keltasirkku. Jatkoksi on tuotu tai saapunut itse laivojen mukana muutamia lajeja Aasiasta, kuten Pohjoissaaren pohjoisosat valoittaneet pihamaina ja aasianturturikyyhky, sekä Australiasta, josta ovat peräisin nykyisin yleiset isohuiluvaris ja valkokurkkurosella.

Vieraslajien suunnattoman menestyksen takana on kaksi seikkaa: ensinnäkin, ne ovat alkuperäisillä asuinseuduillaan tottuneet nisäkäspetoihin ja pesärosvoihin ja ovat siten kärpän-, lumikon- ja rotankestäviä. Toiseksi, ne ovat valloittaneet elinympäristöjä, jollaisia Uudessa-Seelannissa ei juuri ollut ennen ihmisten tuloa. Nimittäin ennen ihmistä saaret olivat lähes kauttaaltaan subtrooppisten ja lauhkeiden lehtimetsien peitossa, ja ainoita avohabitaatteja löytyi rannoilta ja vuorten tuulisilta tupasheinänummilta, joille vain muutama laji, kuten uudenseelanninkirvinen, kea ja takahe, oli sopeutunut.

Neljännen ryhmän muodostavat lajit, jotka ovat omin avuin kolonisoineet Uuden-Seelannin lentämällä sinne Australiasta ja leviämällä sitten lähinnä ihmisten muokkaamiin avoimiin tai puoliavoimiin habitaatteihin. Monet näistä lajeista ovat nisäkkäänkestävinä ja sopeutuvaisina muutamissa vuosikymmenissä nousseet Uuden-Seelannin yleisimpien lintulajien joukkoon - esimerkiksi hopearilli, australianpääsky, pyhimyskalastaja, naamiohyyppä ja australiansuohaukka tulevat vastaan joka puolella. Näiden lajien myöhäistä saapumista Uuteen-Seelantiin osoittaa se, että ne yhä edustavat samoja alalajeja kuin Australiassa, kun taas hieman vanhemmat saapujat, kuten viuhka ja maluri, ovat lajiutuneet jo erilleen.

*   *   *

Palatakseni Tiritiri Matangille, tuo maaginen majakkasaari on erinomainen paikka nähdä monia toisen ryhmän lajeja, eli uusseelantilaisia endeemejä. Saarella elävät yleisinä paitsi tui, tiaisviuhka ja uudenseelanninkyyhky eli kereru, myös esimerkiksi pääsaarilta lähes kadonneet pohjoissaarentiiki, hihi ja korimako, harvinaisempana pohjoissaarenkokako. Metsissä tapaa pohjoissaarensieppoja ja metsävilistäjiä, pensaikkomailla ja nummilla uudenseelanninviherkaijoja ja uudenseelanninkerttusia. Sinne on tuotu pieni kanta takaheja ja hämärissä on mahdollisuus kuulla pikkukiivejä.

Maoriperäiset nimet eivät ehkä sano paljoa monelle. Tui on uusseelantilainen iso musta mesikko, joka on myös laulutaituri ja ilahduttavan yleinen kaikkialla saarilla. Toinen mesikkolaji, korimako, joka paikallisesti tunnetaan myös kellolintuna, on harvinaisempi ja löytyy enimmäkseen suojelualueilta.

Aiemmin myös paljon harvinaisempaa hihiä pidettiin mesikkona, mutta nykyisin se sijoitetaan yksilajiseen vanhaan heimoon, jonka lähimpiä sukulaisia ovat Uuden-Seelannin endeemiset helttalinnut. Helttalintuja on jäljellä enää neljä lajia, pohjoissaarentiiki ja eteläsaarentiiki sekä pohjoissaarenkokako ja eteläsaarenkokako, näistäkin viimeksi mainittu mahdollisesti jo kokonaan kadonnut. Toinen kokonaan Uudelle-Seelannille endeeminen varpuslintuheimo ovat mohuat, joita on kolme lajia, näistä valkopäämohua yleinen Tiritirillä. Kaksi muuta lajia esiintyvät vain Eteläsaarella.

Tuin lisäksi yleinen ja hyvin menestynyt alkuperäislaji on sulttaanikanan australialais-polynesialainen versio, pukeko. Pukekoja käyskentelee Uudessa-Seelannissa lähes kaikentyyppisillä avomailla ja ne ovat myös pelottomia ja usein uteliaita. Paljon harvinaisempi, jo sukupuuttoon kuolleeksi luultu, jättimäinen ja lentokyvytön takahe on niin ikään sulttaanikanoista kehittynyt ja sen väritkin ovat yhä samoja kuin pukekolla: metallinsininen yleisasu, vihertävät siivet ja valtava punainen nokka. Viimeiset takahet löytyivät elossa Eteläsaaren vuoriston tupasheinänummilta ja niitä on sittemmin istutettu suojelluille vyöhykkeille, kuten Tiritiri Matangille, jollaisissa suojapaikoissa kanta on hyvin hitaasti elpynyt.

*   *   *

Palattuani Tiritiri Matangilta seuraavat kohteeni sijaitsivat ensin Wenderholmin suojelualueella, sitten lähinnä Northlandin läänin alueella, luoteeseen osoittavalla suurella niemimaalla. Läänin ainoa varsinainen kaupunki on Whangarei, joka osoittautui varsin miellyttäväksi. Siitä pohjoiseen on monia erinomaisia rantalintu- ja metsäkohteita, ja alue tarjoaa monta paikkaa, joissa on mahdollisuus nähdä Pohjoissaaren yleisin kiivilaji, ruskokiivi.

Sitäkin enemmän alueella tuli yllätyksekseni vastaan aamu- ja iltahämärissä villikalkkunoita ja fasaaneja. molemmat kanalinnut istutuslajeja. Keretajärven ympäristössä voi nähdä Pohjoissaaren molemmat uikkulajit, uudenseelanninuikun ja australianuikun, ja rannikolla on hyviä paikkoja useiden merimetso- ja tiiralajien näkemiselle.

Whangareissa kotimajoitusta pitävä pariskunta halusi kuulla minulta tilanteesta Euroopassa, joka heidän mielestään oli alkanut näyttää uhkaavalta, varsinkin Ukrainan ja Suomen kaltaisissa paikoissa. He totesivat Uuden-Seelannin onneksi sijaitsevan kaukana Venäjästä. Heille oli syntynyt tiedotusvälineistä sellainen käsitys, että Eurooppa on jo hukkunut valtaviin maahanmuuttajien laumoihin, minkä vuoksi Uuden-Seelannin pitäisi sulkea rajansa. Ainakin itäeurooppalaisilta, kiinalaisilta ja polynesialaisilta, heitä kun oli jo liikaa.

Polynesialaiset maorit tosin ovat saarten alkuperäisasukkaita, mutta suottakos yksityiskohtiin takertumaan. Maorien yhteisomistusmaat olivat uusseelantilaisten mielestä ongelma, koska ne estävät ihmisiä myymästä maitaan - sen sijaan vuokratuloilla voi laiskotella ja olla tuottamattomia.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voisitko eriyttää nämä lintujutut omaan blogiinsa, sillä ne ovat niin läpeensä tylsiä?

Observer kirjoitti...

En. Jätä lukematta.

Anonyymi kirjoitti...

O:"En. Jätä lukematta."

Iso käsi sinne. Kävitkös "pyhillä paikoilla"? Siis, poliittista kosmologiaasi ja ihmiskuvaasi suuresti rikastuttaneen Tolkienin kirjoista tehtyjen elokuvien kuvauspaikoilla?

TA