lauantai 27. toukokuuta 2017

Taas sinne ja takaisin

Tallinnassa vuosittain pidetyn Pohjois-Euroopan parhaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen konferenssin yhteydessä oli jälleen aika suorittaa automatka Kiovasta kaukaiseen pohjoiseen ja takaisin. Kuten edellisvuosina, käytin tilaisuutta käymiseen myös kotimaassa Suomessa.

Valko-Venäjä kautta kulkisi lyhin reitti Kiovan ja Helsingin välillä, mutta siellä on tullut pakolliseksi suomalaisten kehittämän maksullisen jäljityslaitteen ottaminen autoon matkan ajaksi, mistä syntyy ylimääräistä vaivaa. Liian tarkka reaaliaikainen seuranta on aina tarpeeton turvallisuusriski, mahdollistaen vihollisen provokaatiot ynnä muut ikävyydet. Niinpä reitiksi valikoitui tällä kertaa sekä meno- että paluumatkalla lännen kautta koukkaava reitti Kiovasta Kovelin tietä Puolaan, sitten Itä-Puolaa pitkin ja Suwałkin käytävän kautta Liettuaan, Via Balticaa pitkin Kaunasin ja Riian kiertäen sekä Pärnussa pysähtyen Tallinnaan. Laivalla Helsinkiin. Suomessa ehdin pääkaupungin lisäksi käydä Forssassa ja parissa pääkaupunkiseudun lintupaikassa.

Georgialaiset saivat jo keväällä viisumivapauden Schengen-alueelle kun taas ukrainalaiset joutuvat odottamaan ensi kuun puoliväliin. Muitakaan tulijoita ei ilmaiselle autokyydilleni Euroopan halki ja takaisin tällä kertaa tullut, joten otin kotikaukaasini mukaan ja suuntasimme kohti Kovelia ja Puolan rajaa. Tämä hyväkuntoinen ja leveä mutta rauhallinen pohjoinen väylä kulkee halki metsäisen Pohjois-Ukrainan ja neljän oblastin – Kiovan, Žytomyrin, Rivnen ja Volynian. Kovelin jälkeen raja saavutetaan kohdassa, jossa Puolan puolella on vastassa Chełmin historiallinen kaupunki.

*   *   *

Ennen Kovelia tie katkesi kuitenkin mystisesti, sillä pimeydessä keskellä korpitaivalta oli bussitettu paikalle mielenosoittajia, jotka olivat katkaisseet tien marssimalla sankkana kaksoisrivinä edestakaisin suojatietä pitkin. Liikenne seisoi; läpi päästettiin vain salaperäisiä rekkoja ja mafia-autoja. Erityisesti ulkomaalaisten autojen, kuten meidän ja paikalle juuttuneiden liettualaisten, puolalaisten ja romanialaisten, piinaaminen tuntui tuovan huligaaneille erityistä mielihyvää. Partiopoliisit seurasivat vierestä apaattisina länsimaiden maksamine uusine partioautoineen, tekemättä elettäkään tien avaamiseksi.

Mielenosoittajat vaikuttivat maksetuilta, sillä he eivät millään tavoin tehneet tiettäväksi syitä protestilleen ja koostuivat suurelta osin eläkeläisistä. Volynian ja Rivnen alueilla on kehittynyt perinteitä tämänkaltaisille protesteille – välillä ovat ukrainalaiset kansallismieliset toimeenpanneet saartoja venäläisiä rekkoja vastaan, välillä taas venäläismieliset yrittäneet haitata kaikin tavoin Ukrainan ja Puolan suhteita. Paikalliset laittomat meripihkanlouhijat – joiden aarnivalkeita savusi varsinkin Rivnen läänin pohjoisosissa – ovat niin ikään masinoineet tiesulkuja protesteiksi toimintaansa kohdistuneille viranomaistoimille.

Vasta jälkeenpäin muuan informantti kertoi, että motiivina oli ollut protestoida kuolleiden kotieläinten dumppaamista Kovelissa sijaitsevasta laitoksesta piirikunnan maille. Epäselväksi jäi, miksi Kovelin paikallisviranomaisia vastaan suunnattu protesti suunnattiin viattomia Puolaan pyrkiviä yksityisautoilijoita vastaan. Tapahtuma vaikutti masinoidulta, etenkin kun se sattui samaan aikaan lukemattomien muiden, voitonpäivän imperialistiseen uhoon liittyvien vihamielisten provokaatioiden kanssa, jolloin poliisin voimat olivat muutenkin äärimmilleen viritettyjä. Miksi kuolleesta lehmästä kiivastuneet vanhukset muka olisivat erityisesti halunneet terrorisoida kansainvälistä rengasliikennettä – kieltäytyen kertomasta kysyjille, mistä teiden tukkimisessa oli kyse?

Meiltä kului neljä tuntia turhaa aikaa ensin odotteluun siinä toivossa, että tiesuluista olisi päässyt läpi mielenosoittajien osoitettua mieltään (kuten poliisi meille ensin kertoi), ja sitten siihen, että piti kiertää 200 km lenkki Lutskin kautta – vain kohdataksemme jälleen uuden tiesulun Kovelin eteläpuolella. Täällä partiopoliisin edustaja oli kuitenkin hieman avuliaampi ja sai meidät lopulta läpi erään rekan vanavedessä. Jäimme yöksi motelliin Ljubomliin epätietoisina siitä, pääsisimmekö seuraavana aamuna ylittämään Puolan rajan Starovoitovessa.

*   *   *

Seuraavana aamuna ongelmat olivat kaikonneet ja Puolan raja tervehti meitä ystävällisin hymyin, jotka kertoivat meidän saapuneen länsimaista sivistystä edustavan pohjoisatlanttisen sotilasliittouman alueelle. Seuraavan kerran jättäisimme turvatakuut ja läntisen turvallisuuskehän vasta siirtyessämme Virosta laivalla Ukrainan tavoin rajamaaksi asettuneeseen Suomeen. Kukaan ei kysellyt georgialaiselta viisumia, joten nyt on käytännössä testattu, että viisumivapaus on totta ja toimii.

Emme tällä kertaa pysähtyneet Chełmiin (jossa sielläkin on hieno vanhakaupunki), emmekä aivan vielä suunnanneet lyhintä reittiä pohjoiseen, vaan ajoimme kulttuuripysähdykselle Lubliniin, joka on komea keskiaikainen kaupunki Itä-Puolassa. Tai siis sen vanhakaupunki on keskiaikainen, ympärillä levittäytyy uudempia ja matkailijan kannalta vähemmän näyttäviä kaupunginosia. Kiersimme Lublinin kuvauksellisia mukulakivikatuja, kävimme Lublinin uusgoottilaisessa linnassa, jossa on myös kaupunginmuseo, sekä syömässä ja kahvilla ravintola Magiassa, koska matkakumppanini on innostunut taikuuteen, taruihin ja satuihin.

Lublinista jatkoimme halki Itä-Puolan pohjoiseen. Päivä oli pilvinen mutta muuten kaunis. Lublinista Lubartówiin oli matkan ainoa mateleva ruuhka, mutta siitä selvittyämme matkanteko oli jouhevaa. Pysähdyimme Sarnakissa ja Siemiatyczessä, jatkoimme Bielsk Podlaskiin ja kohti Białystokia. Tähän asti kaikki hyvin. Białystokin jälkeisissä metsissä tehtiin pari metsäretkeä ja näin mm. palokärjen ja kanahaukan. Edellisiltana Ukrainan puolella olin saanut lehtokurpan Ukrainan listalleni ja lisäksi näimme paljon nisäkkäitä: kettuja, rusakkoja, siilejä ja mäyrän. Nisäkkäiden suhteen ei Puolan puolella ollut tuona iltana onnea, koska pian Augustówia lähestyttäessä alkoi yllättäen lumimyrsky, taivas muuttui harmaaksi ja pian pimeäksi ja maat peittyivät lumihankiin. Suuret rakeet kopsahtelivat auton kattoon.

Näissä äärimmäisissä olosuhteissa jatkoimme kuitenkin sankarillisesti eteenpäin kohti arktista päämääräämme, luonnonvoimia uhmaten, ja pysähtyen välillä huoltoasemalle jossain Suwałkin käytävässä ihmettelemään olimmeko vahingossa saapuneet Siperiaan vai jonkinlaiseen aikapoimuun, joka oli heittänyt meidät Kiovan ja Lublinin kesästä keskelle ydintalvea. Saavutimme kuitenkin aavemaisen tyhjänä häämöttävän Liettuan rajan, ja kun Kalvarijassa ei ainoa tielle asti näkynyt motelli näyttänyt olevan lainkaan asuttu, päätimme poiketa maantieltä Marijampolėn kaupunkiin. Siellä asetuimme ensimmäiseen löytämäämme hotelliin, joka antoi meille avuliaasti alennuksen, koska luonnonolosuhteet olivat niin ankarat.

*   *   *

Seuraavana aamuna astuessamme aamiaisen kautta ulos, henkisesti valmistautuneina kaivamaan autoni hangesta, löysimme auringonpaisteisen kaupunginaukion skeittailevine lapsineen. Marijampolėsta ulos ajaessamme pellot viheriöivät ympärillä seesteisessä aamussa eikä edellisyön lumimyrskystä näkynyt jälkeäkään.

Matka taittui näissä aurinkoisissa tunnelmissa halki Liettuan, Kaunasin ja Panevėžysin sivuitse ja Latvian rajalle. Latvian puolella Bauskassa pysähdyimme matkaostoksille jo tutuksi käyneessä marketissa, sitten kohti Iecavaa ja Väinäjoen patojärvelle, padon ja Salaspilsin kautta Riian ohitustielle ja Via Balticalle. 

Parissa paikassa Saulkrastin ja Salacgrīvan rannikolla pysähdyimme Itämeren hiekkarannoille. Oli yhä koleaa, mutta näkymät olivat kauniit ja rannat tyhjiä ihmisistä. Matkatoverini puuhasi jotain rantavedessä ja nähdessäni lopputuloksen hän oli kirjoittanut hiekkaan sanan Happy. Hänellä on tapana ilmaista itseään epäsuorasti, piirtäen, kirjoitellen paperilapuille tai soittamalla tiettyjä lauluja, mieluummin kuin avoimesti kertoen.

Joten jatkoimme matkaa. Koska itse olin menossa tärkeään konferenssiin eikä matkatoverini ollut tavoittanut ainoaa Tallinnassa tuntemaansa kaveria, olin Marijampolėssa varannut hänelle hostellipaikan vanhastakaupungista ja sunnuntai-iltapäiväksi laivan, jolla ylittäisimme Suomenlahden, kun konferenssini olisi ohi.

Ajomatkalle Kiovan ja Tallinnan välille mahtuu yleensä vähintään kaksi kunnollista kulttuuripysähdystä, ja kun Lublin oli ollut ensimmäinen, toiseksi valikoitui tällä kertaa Pärnu. Pärnussa oli omituisen autiota – oli vielä huhtikuisen tuntuista, koleaa, eikä väki vielä ollut lähestynytkään rantoja. Pällistelimme vähän ympärillemme, söimme sitten päivän lämpimän aterian ja jatkoimme loput matkasta Tallinnaan.

Sekä Latviassa että Pärnun seudulla oli yhä pelloilla paljon tundra- ja metsähanhia. Kurkiakin siellä täällä.

*   *   *

Tallinnan konferenssi on vuodesta toiseen ollut vuoden paras. Viron presidentti oli tällä välin vaihtunut, mutta taso ei siitä laskenut. Uuden nuoren naispresidentin persoona näkyi silti jonkin verran erilaisena tyylinä ja kutsulistakin oli laajentunut uusiin suuntiin. Kuten Ilves, myös Kersti Kaljulaid minglasi hyvin epämuodollisesti vieraiden joukossa, osallistui itse rohkeasti väittelyihin ja kukkui yötä myöten konferenssin kuuluisissa yöpöllösessioissa.

Suomeen näytettiin kiinnitettävän erityistä huomiota monessa yhteydessä konferenssia – kiiteltiin ja ylistettiin läheisyyttä Suomen kanssa, muistettiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa, ja kunniapuhujana oli Suomen presidentti, jota en ollut edellisinä vuosina konferenssissa nähnyt.

Lennart Meri -konferenssissa on parasta se, että siellä elää aitona ja konkreettisena läntisen yhteisöllisyyden henki. Alustukset ja keskustelut eivät juuri koskaan ole juhlallista pönötystä eivätkä kankeita kirjauksia siitä, minkä kaikki jo tietävät – no, tähän on nähty pari poikkeusta, mutta ne ovat poikkeuksia. Sen sijaan kun 90 % osanottajista on jo valmiiksi samalla peruslehdellä, aikaa ei tarvitse tuhlata siihen, että jouduttaisiin selittämään aivan perusasioita tai kiistelemään siitä ovatko kaikkien tietämät tosiasiat tosiasioita vai eivät. Aikaa ei tuhlata siihen, että tasapuolisuuden vuoksi muistettaisiin aina kerrata valheet ikään kuin tasaveroisina vaihtoehtototuuksina tosiasioiden rinnalla. Tämä ei silti tarkoita, että konferenssissa vallitsisi puuduttava konsensus. Ei suinkaan. Siellä kiistellään ja väitellään rohkeasti ja avoimesti, kuten länsimaiseen sivistysperinteeseen kuuluu. Paneelit on aina rakennettu siten, että niissä syntyy selviä ristiriitoja ja poliittisia näkemyseroja. Panelistit näykkivät toisiaan ja heittelevät ironisia huomautuksia, mutta eivät huuda, eivät marssi ulos ovet paukkuen.

Kaljulaidin rohkeutta – ehkä jopa hullunrohkeutta – osoitti se, että keskusteluihin osallistuivat myös Kremlin polit-teknologinen äänitorvi ja Kiinan valtion edustaja, ilman että näiden läsnäolo mitenkään muutti keskustelua varovaisemmaksi tai vähemmän informatiiviseksi. Kiinalainen oli asiaankuuluvan hillitty, mutta kremloidi tykitti propagandaansa niin, että hänet tavallisesti piti vaientaa keskeyttämällä. Silti hänen läsnäolonsa oli erinomaisen informatiivista – kuultiinhan suoraan hevosen suusta, että Venäjä haluaa palauttaa suurvalta-asemansa ja etupiirijaon Eurooppaan, että se katsoo itselleen kuuluvan sellaisen aseman, jossa ainoa tasa-arvoinen pelaaja Venäjän kanssa on Yhdysvallat, ja että tämä näkemys pohjaa ydinaseiden käyttövalmiuteen. Jännää kyllä, kukaan länsimaisista pehmentelevistä Venäjän ymmärtäjistä ei alkanut kiistää venäläisen näkemyksiä. Realistisen koulukunnan Nato-haukat tuntuivat olevan hänen kanssaan paljon paremmin samalla aaltopituudella.

Panin ilahtuneena merkille suomalaisosanottajien määrän lisääntymisen. Ehkä se johtui presidenttimme läsnäolosta, mene ja tiedä, tai ehkä Virossa on huomattu kiinnittää huomiota myös nuorempiin alan harrastajiin, kuten turpobloggareihin. Silti moni sellainen suomalainen, jonka soisi olevan paikalla, asiantunteva ja periaatteessa oikeamielinen, loisti yhä poissaolollaan. Kumma juttu, kun Tallinna on ihan vieressä ja konferenssi yleensä viikonloppuna. Osa sessioista on suljettuja ja vain kutsuvieraille, mutta hyvin suuri osa avoimia (edellyttävät toki ilmoittautumista ja rekisteröitymistä).

*   *   *

Konferenssin päätyttyä poimin georgialaisen taas kyytiin ja ylitimme Suomenlahden iltaiseen mutta yhä valoisaan Helsinkiin. Suomessakin talvi oli onneksi tuohon mennessä päättynyt eikä lunta näkynyt enää pääkaupunkiseudulla.

Kuten aina käydessäni Helsingissä, täysin vapaita hetkiä ei juuri ollut eikä romaaninikaan siten edistynyt. On niin paljon tavattavia ihmisiä, ja tällä kertaa lisäksi käytännön asioita, joita piti hoitaa liittyen asunto- ja omaisuusjärjestelyihin. Ehdin kuitenkin käydä ystäväperheen ja kummilasten kanssa Korkeasaaressa sekä tietysti useammilla lounailla ja pitkillä iltaoluilla. Tällä kertaa kaupunginosista tulivat keskustan lisäksi oleilun kohteiksi Myllypuro, Kurkimäki, Marjaniemi, Itäkeskus, Pukinmäki ja vielä rakenteilla oleva Jätkänsaari.

Riihimäellä kirjatukun myyjä kysyi, olemmeko kaukaa matkalta tulossa, ja vastasin, että itse asiassa olemme täällä matkalla, koska toistaiseksi asun Ukrainassa. Hän siihen, että voi kun itsekin voisi asua ulkomailla. Suomea paratiisina pitävä georgialainen oli tästä järkyttynyt. Minä ymmärsin neidin huomautuksen ilmastollisen kontekstin ja lohdutin, että eiköhän tästä pari viikkoa eteenpäin jo ala tuntua siltä, että Suomi on ihmiselämälle sopiva paikka.

Forssasta palatessa käväisin katsastamassa sekä Finnoon että Laajalahden Otaniemen puoleisen Maarin tornin pään. Edellisessä oli hyviä valokuvausmahdollisuuksia – telkkiä, tukkasotkia, lapasorsia ja mustakurkku-uikkuja aivan hollilla. Jälkimmäisessä taas oli lietteillä paljon tyllejä ja lapinsirrejä, ruokokerttusia ja pajusirkkuja äänessä, tervapääskyjä jo taivaalla ja muutama keltavästäräkki saapuneina.

*   *   *

Ylittäessämme Suomenlahden jälleen etelään päin liittyi seuraamme Liepājaan matkalla ollut suomalainen ystävämme, joka missasi Riian-bussinsa, koska ei olisi ehtinyt ajoissa satamasta bussijaamaan. Hän ei ollut käynyt aiemmin Tartossa, joten sitä suuremmalla syyllä päätimme varioida reittiä paluumatkan osalta niin, että tavanomaisen Via Baltican sijaan ajoimmekin illaksi Tarttoon, jossa perjantai-ilta kului rattoisasti syöden ja juoden.

Seuraavana päivänä jatkoimme Tartosta Valgaan, kävimme Valkan latvialaisella puolella tien varteen jäävillä saksalaisella ja juutalaisella hautuumaalla, ja ajoimme sitten Liivinmaan Sveitsin hienoja maisemia pitkin kohti Riikaa. Päivän kulttuuripysähdys oli Cēsisin keskiaikaisessa kaupungissa, saksaksi Wenden ja viroksi Võnnu. Jätimme suomalaisen matkatoverimme Baltezersin pikkukaupunkiin ja jatkoimme Riian ohitustielle, koska Riikaan sisään ja sieltä ulos ajaminen on runsaan liikenteen vuoksi aina hidasta puuhaa, napsaisten helposti tuntikausia pois matkanteosta.

Riian eteläpuolelle päästyämme matka jatkui tuttua reittiä Iecavan ja Bauskan ostospisteen kautta Liettuaan ja siellä maalaismaisemien halki Marijampolėen, jossa teimme visiitin menomatkalla käyttämäämme hotelliin, koska olimme vasta Tallinnassa huomanneet georgialaisen kadottaneen johonkin nahkatakkinsa. Se oli luultavasti kännykän ohella hänen kallisarvoisin omistamansa asia, joten kannatti yrittää. Ihme ja kumma, se tosiaan oli jäänyt juuri Marijampolėen (minulla on yhä jonkin verran päättelytaitoa jäljellä) ja rehellinen hotellihenkilökunta oli laittanut sen talteen ja luovutti meille. Voi riemua.

Ilta lankesi Kalvarijan tienoolla ja auton tuulilasiin ja kattoon alkoi taas kopsahdella jytkyjä, aivan kuin menomatkan lumi- ja raemyrsky olisi palannut. Mutta niinhän ei voinut olla, koska ulkona oli kuuma, suorastaan helteinen kesäyö. Ilmassa sinkoili suuria hyönteisiä, joiden ensin oletin olevan vaelluksella olevia gammayökkösiä tai jotain vastaavaa – sen verran massana niitä tuli. Vasta seuraavana aamuna Suwałkissa yövyttyämme saatoimme nähdä metsäosuuksien läpi kulkevilla teillä tuhansittain kuolleita saksan- tai kastanjaturilaita. Melolonthien parveilu jatkui myös Itä-Puolan taipaleellamme, myös päiväsaikaan, vaikka autoa päin iskeytyi niitä nyt paljon vähemmän kuin Etelä-Liettuassa.

*   *   *

Viimeinen matkapäivämme kattoi yli tuhat kilometriä ajomatkaa Suwałkista Kiovaan saakka, Itä-Puolan ja Pohjois-Ukrainan halki, mutta onni oli myötäisemme. Ei tarvinnut pitää erityistä kiirettä ja taukojakin pidimme lukuisia, sekä huoltoasemilla, kahviloissa että luontokohteissa, ja silti ehdimme mukavasti illaksi Kiovaan, jonne pikkuveljeni oli lentänyt jo edeltä asuntoani miehittämään.

Olimme onnekkaita myös nisäkäshavaintojen suhteen, sillä matkan varrella näimme useamman metsäkauriin, yhden saksanhirven ja pellonlaitaa jolkottavan suuren koiraeläimen, joka näytti erittäin paljon kultašakaalilta. Kenties se olikin se, sillä laji on viime aikoina levittäytynyt pohjoiseen ja tavattu aina Virosta saakka.

Sarnakin kohdalla poikkesimme menomatkan reitistämme ajaen itään kohti Biała Podlaskaa ja Włodawaa, joka tie kulkee ajoittain aivan Valko-Venäjän rajaa hipoen. Löysin reitin varrelta erinomaisen, itselleni aiemmin tuntemattoman kosteikon, jossa lauloivat rastaskerttuset ja ruokosirkkalinnut, ja sain uusina Puolan-listalleni mm. kaulushaikaran ja luhtakanan, läheisestä metsästä myös harmaapäätikan.

Heti kun Ukrainan raja oli ylitetty, siihenastinen seesteinen kesäpäivä päättyi ja alkoi sade, mutta silti Ukrainassakin oli jo kesä, kaikki puut täydessä lehdessä ja – valitettavasti – myös hyttyset sankoin parvin liikkeellä pohjoisella, Pripjatin soihin rajoittuvalla metsätaipaleella. Kiovaan ehdimme juuri kun aurinko oli painunut mailleen.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

"Väinäjoen patojärvelle, padon ja Salaspilsin - -"

Siellä tuli käytyä kuun alussa. Ehkä Salapilsin vieressä sijaitsevassa Rumbulan metsässä oli pitänyt myöskin vierailla.

Anonyymi kirjoitti...

Kommentoitko seuraavia, mahdollisuuksien mukaan:

1. Duginin ajattelun rooli korostuu Venäjällä ja Euroopassa sitä mukaa kun sen taustalla olevan vision tieltä väistyvät erilaiset maailmankatsomuksellisen siirtymävaiheen ilmentymät, joihin venäjä tarjoaa toistuvasti vaihtoehtoista lähestymismallia.
Tämä siis merkitsee että venäjän politiikka muuttuu ja on valmiudessa reagoimaan nopeasti nimenomaan vision ja maailmankatsomuksen kautta ilmentyvään hegemoniavajeeseen.

Tämä siis merkitsee että Venäjän käymä 'sota' muuttaa luonnettaan sitä mukaa kuin tilanne Euroopassa muuttuu, tällä hetkellä kyse on jatkuvasti käynnissä olevan muutoksen havainnoinnista ja sen ohjaamisesta milloin milläkin keinoin. Euroopassa tarttumapintoina ovat erityisesti ihmisoikeuskysymykset ym arvokysymykset joiden kautta maanosan suuntaa kammetaan puoleen tai toiseen. Venäjä siis hahmottuu Euroopalle näiden seikkojen kautta, mikä Venäjällä tiedossa, mikä siis edelleen merkitsee tähän liittyvän keskustelun ja sen ilmentämän laajemman siirtymävaiheen tietoista ja jatkuvaa manipulointia. Tämä edelleen merkitse että Euroopassa ei ole lainkaan tajuttu tai tuotu laajaan keskusteluun todellista tilannetta

2. Trumpin USA puolestaan tehnyt tilanteesta johtopäätöksensä ja lukee tilannetta samalla tavoin, mitä heijastelee vierailu Euroopassa. Tosiasiassa Trump tehnyt selväksi että intressit muualla kuin Euroopassa. 5 artikla ja turvatakuut jäämässä esim. Turkin osalta Euroopan harteille, mikä muuttaa tilanteen täysin tältä osin. Erdoganin Turkki on tehnyt myös tilanteesta johtopäätöksensä

3. Merkelin Eurooppa kylpee edelleen loputtomassa itsekeskeisyydessään ja keskittyy epäolennaisuuksiin, minkä lisäksi on seuraavat vuodet sidottu Brexitiin ym - sen tosiasian kohtaaminen että Eurooppa lakannut olemasta maailmanpolitiikan keskipiste sikäli kun USA:sta käsin asiaa katsotaan, on jo sinänsä Euroopalle paha pala niellä. Merkelin puhe Munchenissä vasta tapailee tosiasioita jotka olleet jo pitkään tiedossa niin Britanniassa, USA:ssa kuin Venäjällä, ainakin siltä osin kuin muutoksen suuntaa on ohjattu ja siihen on reagoitu.

Trumpin eleitä ja toimintaa katsoessa on mahdotonta olla havaitsematta tiettyä tarkoituksenmukaisuutta. Korskean esiintymisen lukeminen silkaksi ylimielisyydeksi ja sisäpoliittiseksi vipuvarreksi jonka kohteena punaniskaväestönosa tuntuu yksinkertaistamiselta. Voisiko olla että Trump tarvitsee vahvaa Eurooppaa ja toimii tältä osin nyt kuin Putin. Provosoi ja manipuoloi, pakottaen muutosta tapahtumaan. Shakkipelissä on uusi pelaaja?

Anonyymi kirjoitti...

4. Duginin ja Putinin Venäjän näkemyksessä Venäjä on Euroopan henkisen perinnön kantaja, niin ortodoksisen uskon kuin olennaisesti humanismin ja eurooppalaisen sivistyksenkin osalta. Missä määrin tämä sanelee käytännön politiikan ratkaisuja esim voimatoimien suuntaan riippuu Pitkälti em hegemoniatyhjiöstä.

Viimeisimmässä blogitekstissä mainittu läntisen maailman keskuudessa vallitseva yksimielisyys Venäjän tavoitteista ja motiiveista näyttää tätä vasten myös jossain määrin tilanteen yksinkertaistamiselta. Jos USA katsoo jo Euroopan ylitse, miksi Venäjä ei tekisi vuorostaan niin myös? Maailmankatsomuksellisessa asetelmassa, hegemonian osalta, Venäjän fokus ei siten jatkossa liene Euroopassa yhtään sen enempää, vaikkei se suurvalta-asemansa suhteen ole USA:n kanssa samalla viivalla kuin ydinaseiden ja sotavoimansa osalta.

5. Venäjällä tilannetta luetaan siten niin että jonkinlainen harmageddon on tältä osin väistämätön, suurvalta-aseman realisoimisen vuoksi, tästä huolimatta tilanne näyttää etenevän siten että suurvallat tarvitsevat toisiaan balanssin luomiseksi. Miksi Putin haluaisi tässä yhtälössä sotilaallista konfliktia Eurooppaan, joka kuitenkin lähin referenssipinta venäläisyydelle, kaikesta huolimatta

6. Tästä avautuu seuraavia mahdollisia skenaarioita:

- Lähi-Itä hoituu Saudi-Arabian, Israelin (?) ja Iranin / Venäjän keskinäisen balanssin kautta. Tämä Trumpin viesti? Siirsi vastuun terrorismista Islamilaiselle maailmalle ja yksinkertaisti tilanteen sellaiseksi äärimmilleen. Viesti kuului: Olemme siirtymässä eteenpäin, tämä ei jatkossa ole keskeinen jakolinja maailmassa. Öljykeskeinen maailma on tullut valmiiksi

- Painopiste siirtymässä kaukoitään jonka saattaminen konfliktin näyttämöksi saattaisi lopultakin palvella Trumpin USAn intressejä - tosin näin häikäilemättömän yksinkertaiseksi maailmanpolitiikka tuskin on menossa?

Anonyymi kirjoitti...

7. Näkökulmasta joka tarkastelee maailmanpolitiikkaa eräänlaisena toisen maailmansodan ja sitä edeltäneiden ja sen jälkeisten tapahtumien jälkiresonointina niin maailmankuvallisen siirtymän kuin voimapolitiikan asetelmienkin osalta, on siten käynnissä muutos kohti tilannetta jossa maailmansodan hävinneet osapuolet ovat aktivoitumassa uudelleen täysivaltaisiksi vallankäyttäjiksi.

Kysymys tässä ajassa kuuluu missä mittakaavassa tätä muutosta masinoidaan siten että vanhat valtarakenteet ja maailmanjärjestys ja siihen kohdistuvat muutospaineet toimivat varsinaisina vipuvarsina ja vallankäytön välineinä. Sadan vuoden tauon jälkeen maailmanpolitiikkaan on palannut näkyvään rooliin okkulttinen taso, joka siis merkitsee aiemmin näkymättömissä olleiden voimaresurssien masinoimista vallan ja muutoksen välineiksi. Tämä siis heijastuu yhtä hyvin ns. ääriliikehdinnän (alkaen eräästä norjalaisesta sarjamurhaajasta taustaideologioineen ja päättyen Duginin ajatteluun 'arjalais-eurooppalaisiin' juuriin) kuin valtiollisen vallankäytönkin tasolla. Tämä siis jotta muutoksen todellinen suunta olisi mahdollista ymmärtää.

Edelleen kysymys kuuluu mikä rooli kansallisvaltioilla tässä lopulta on - kyse on lopultakin kehityskulusta jonka näkyvä horisontti on jo nyt kaukana nationalismiin pohjautuvan maailmanjärjestyksen tuolla puolen, mikä tuo keskusteluun kysymyksen siitä onko ennakoitu harmageddon välttämätön juurikin koska lopulta tässä siirtymässä kyse on syvälle juurtuneiden identiteettiainesten ja siten vallankäytön tiedostamattoman kohteen ja vallan resurssien uudelleen järjestäytymisestä/järjestämisestä ja siten edelleen suoraan totuuteen, yksilön kohtaloon ja yksilölliseen ajatteluun liittyvien elementtien uudelleen ohjelmoimisesta.

Automaatisaation eräänlainen kulminaatiopiste tässä mielessä nähtiin natsi-ideologian valtaantulon ja vallassaolon myötä - nykyinen leppymätön informaatiosota merkitsee tässä siten tämän kehityskulun seuraavaa vaihetta, olletikin juuri jälkiresonaation merkityksessä, mutta myös merkityksessä joka näyttäisi viittaavan vapauden ja totuuden kaltaisten suureiden ja voimien olevan ajautumassa kohti vapaan kellumisen tilaa.

Tämä on lopulta se rajapinta joka määrittelee tulevan yhteenoton todelliset vastapuolet, heijastaen yksiön vastuun ja oikeuksien sekä yksilön ja yhteisön suhteen järjestäytymistä tavalla joka lopultakin edellyttää täydellistä läpinäkyvyyttä totuuden ja oikeuden ja ihmisyyden uutena ehtona

8. Tämän pitkälle tähyävän vision, joka siis lopultakin on yhdenmukaisen Duginin ajattelun kanssa, seuraavana vaiheena näyttäytyvä kamppailu Euroopan suunnasta, ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna, näyttäisi olevan kohdassa jossa suunta kohti uutta haetaan edelleen vanhasta, Saksan ja Ranskan keskinäisestä akselista, missä mielessä tilanne näyttäytyy myös mahdollisuutena aitoon vanhojen haavojen parantamiseen ja vahvan Euroopan muodostumiseen. Valinta eheytymisen, henkisten ja fyysisten rajojen uudelleen määrittelemisen sekä toisaalta konfliktihakuisuuden välillä on siten se lyhyen tähtäimen rintamalinja jota vasten totuus ja oikeus jatkossa määrittyvät?