Amerikka, Karabah, Moldova

Marraskuun uutisvirtaa ovat hallinneet Yhdysvaltain vaalit jälkipuinteineen. Biden voitti lopulta yllättävän selvästi sekä annettujen äänten että niiden perusteella odotettavissa olevien valitsijamiesten perusteella. Vaikka gallupit tällä kertaa näyttivät osuneen ennustuksissaan oikeampaan kuin neljä vuotta sitten, näytti ääntenlaskenta alkuvaiheessa suosivan selvästi Trumpia. Sitten suurten kaupunkien ja muiden Bidenia suosineiden vaalipiirien äänet tulivat lasketuiksi, kääntäen vaa'ankieliosavaltion toisensa jälkeen siniseksi.

Tulokset kertovat jotain hyvää Yhdysvaltain järjestelmästä: Trump ja tukijansa eivät onnistuneet tavoitteissaan huijata voittoa itselleen vaaliprosessia manipuloimalla. Monet vaaliorganisaatiota kontrolloineet republikaanit ja Trumpin nimittämien viranhaltijoiden alaiset siis tekivät työnsä rehellisesti huolimatta presidentin kuukausien ajan selvästi signaloimasta tahdosta väärentää vaalit. Tämä on varmaankin asia, jota Trumpin ja hänen venäläisten käsittelijöidensä on kulttuurisista syistä mahdotonta ymmärtää. Miksi joku toimisi rehellisesti, vaikka voisi hyötyä huijaamisesta? Länsimaissa on yhä mystisiä kulttuurisia arvokonventioita, joita bolševistinen mieli ei kykene sisäistämään.

Bidenista ei silti välttämättä tule Yhdysvaltain presidenttiä. Trump ei ole suostunut hyväksymään tappiotaan eikä tule luovuttamaan vapaaehtoisesti. Niin ikävältä kuin se kuulostaakin, läntisen sivilisaation ja demokratian tulevaisuus riippuu Yhdysvaltain demokraattien kyvystä poistaa vallankaappaukseen pyrkivä presidentti pakkokeinoin Valkoisesta talosta tammikuun 20. päivän takarajaan mennessä. Tähän ei riitä vaalitulos, vaan tarvitaan kontrollia niistä voimankäyttöinstituutioista, joiden avulla perustuslakia - ja ylipäätään lakia - voidaan tarvittaessa pakottaa voimaan.

Rikollisethan eivät lakia noudata, vaikka sitä heille luettaisiin, ja siksi poliiseja ja tuomareita on pakko olla olemassa. Muuten Trumpin kaltaiset petosmiehet sanelisivat säännöt lakikirjan sijaan, ja senkin, mitä todellisuudessa on muka tapahtunut. Poliisia tarvitaan usein myös kantamaan ulos kiukuttelija, jonka oma emotionaalinen tila estää tilanteen tosiasiapohjaisen käsittelyn. Tauoton propaganda on valitettavasti lisännyt tällaisten ihmisten määrää maailmassa miljoonilla. Vaalien lisäksi se on näkynyt pandemian aikana synkissä läheisväkivaltatilastoissa.

Trump onkin kiirehtinyt vallankaappaukseen tähtääviä toimia erottamalla voimankäyttöinstituutioiden johtoa ja korvaamalla lakia noudattavia republikaaneja omilla lojalisteillaan. Republikaanien johtajat eivät ole hylänneet irvokasta presidenttiään. Peruuttamattomasti pimeyden puolelle siirtyneiden Giulianin, Barrin ja Pompeon puheita on ollut kiusallista seurata.

Mikäli Trump lojalisteineen ei onnistu vallankaappauksessa valtakoneiston manipuloinnin keinoin, jäljelle jää turvautuminen järjestelmän ulkopuoliseen asevoimaan ja ulkovaltoihin, joista erityisesti yksi on panostanut suurvaltakapasiteettinsa Trumpin vallassa pitämiseen. Venäjän toiminta antaakin tällä hetkellä paremman käsityksen ennustettavissa olevasta kuin länsimedian ikään kuin itsestään selvänä uutisoima paluu normaaliuteen.

Putin ei ole suostunut onnittelemaan Bidenia vaalivoitosta. Päinvastoin, Venäjän propagandakoneisto ja psykologiset operaatiot jauhavat täydellä höyryllä Trumpin voittoa. Venäjä on masinoinut propagandansa taakse myös korkean tason vaikuttaja-agentteja sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Heitä istuu myös hallituksissa ja valiokunnissa. Nämä ovat ihmisiä, jotka menettävät kasvonsa, mikäli Biden lopulta istuu Valkoisessa talossa ja Trump vankilassa. Siksi tällaisten ihmisten pelaaminen toivottomalta näyttävään kamppailuun kertoo siitä, ettei pelaaja ainakaan vielä pidä kamppailua toivottomana.

Joskus Venäjä tekee virhearvioita. Esimerkiksi Ukrainan tapauksessa Venäjän toimet Ukrainan integroimiseksi Euraasian unioniin ja Ukrainan suhteiden katkaisemiseksi Länteen johtivat lopulta venäläismielisten tappioon ja vallankumoukseen. Vuoden 2014 alussa Venäjä poltti tärkeissä asemissa istuneita vaikuttaja-agentteja propagandaansa, niin että nämä vuosikymmeniä toimineet vaikuttaja-agentit tulivat näkyviksi läntisille tiedustelupalveluille, jopa suomalaisille. Se ei kuitenkaan tuonut voittoa Ukrainassa: Venäjän tukema epärehellinen johtaja menetti valtansa ja joutui maanpakoon. Sen sijaan Venäjän propagandatoiminta hämmensi riittävästi läntistä tilannekuvan muodostusta ja päätöksentekoa niinä ratkaisevina hetkinä, joina Venäjä miehitti Krimin ja hyökkäsi Itä- ja Etelä-Ukrainan suuriin kaupunkeihin (Donetskin ja Luhanskin lisäksi alun perin myös Harkovaan, Odessaan jne.).

Venäjän tämänhetkisestä toiminnasta voi vetää sen johtopäätöksen, että Venäjä uskoo Trumpilla olevan mahdollisuudet pysyä vallassa epälegitiimisti. Trumpin oma toiminta tähtää samaan. Hän pyrkii pysymään vallassa samaan tapaan kuin Erdoğan ja Maduro. Tarkkailijoiden kannattaakin tällä hetkellä opiskella se, mitä toistaiseksi tiedetään Turkin vuoden 2016 vallankaappauksesta (siis nimenomaan Erdoğanin vallankaappauksesta, jonka viime hetkillä näyteltiin myös vastapuolen epäonnistunut, epätoivoinen vallankaappausyritys), samoin kuin Maduron vallankaappauksesta epärehellisten vaaliensa jälkeen. Venäjä oli mukana molemmissa. Hiljattaisempana ja yhä käynnissä olevana tapauksena myös Lukašenkan takertuminen valtaan vallankaappauksen keinoin Valko-Venäjällä antaa virikkeitä.

Venäjä ei kuitenkaan näytä uskovan Trumpin varmaan voittoon, ja harjoittaa siksi viisasta pidättyvyyttä. Wagnerin koneet eivät ole aivan heti lentämässä Yhdysvaltain avainpaikkojen kentille Trumpin allekirjoittamalla avoimella valtakirjalla. Ei niin, että Trumpin kannattajilta Amerikassa puuttuisi aseita tai valmiutta laittomaan hallintorakennusten miehitystoimintaan, mutta sellainen provosoisi herkästi päinvastaiseksi kääntyvän lopputuleman, kun viralliset instituutiot saisivat suoran syyn puuttua asiaan. Tällä hetkellä Trump pyrkiikin varmistamaan lähinnä puuttumattomuuden, eli instituutioiden hämmennyksen ja lamaantumisen ratkaisevina hetkinä. 

Tähän myös Venäjän maailmalle masinoima propaganda pyrkii. Sehän on esimerkiksi Suomessa jo riistäytynyt omia aseellisia vallankaappauslistojaan laativaksi kulttimaiseksi ääriliikkeeksi, johon toivon viranomaisten ja mielenterveyden ammattilaisten kiinnittävän huomiota ennen kuin on liian myöhäistä. Donbas-riehuntaan verrattuna radikalisoitumiskehitys on nyt ollut merkittävästi nopeampaa, käsittänyt paljon laajempia kansalaispiirejä (Yhdysvallat on suomalaisille tärkeämpi kuin Ukraina) ja ammentaa poliittisen lisäksi uskonnollisesta fanatismista.

Trumpin hyväksi kiihkoilevat länsimaalaiset ovat Venäjän kannalta niitä hyödyllisiä idiootteja, jotka ovat helposti uhrattavissa sitten, kun psyopsin lupaamat apokalyptiset tavoitteet eivät toteudukaan. Sen sijaan korkean tason vaikuttaja-agenttien käyttäminen on verrattavissa parempien pelinappuloiden uhraamiseen. Jos tiedossa olisi gambiitti, siinä olisi järkeä. Sen sijaan kukaan hyvä šakinpelaaja ei uhraa (tai polta, paljasta) hyviä nappuloita täysin tyhjän takia - vain hämmentääkseen länsimaailmaa vielä parin ylimääräisen kuukauden ajan, vaikka tappio jo olisikin edessä. 

Johtopäätös: Venäjä ei katso vielä hävinneensä peliä. Se pelaa yhä Trumpin vallassa pysymistä. Se ei pyri korjausliikkeeseen eikä hyvien suhteiden pikaiseen luomiseen Bidenin hallinnon kanssa. Se siis katsoo, että edelleen kannattaa pyrkiä voittoon, ja vasta myöhemmin minimoida tappiot, mikäli Biden todella saa Trumpin pihalle. Tämä koskee myös monia johtavia republikaaneja, jotka tällä hetkellä uhraavat poliittisen tulevaisuutensa mikäli Trump lopulta häviää pelinsä.

Venäjällehän laittomasti vallassa pysyvä Trump olisi lottovoitto - vielä parempi voitto kuin laillisesti vaalit voittanut Trump. Länsi hajoaisi lopullisesti ja Yhdysvaltain epälegitiimi presidentti joutuisi turvautumaan Venäjän apuun murskatakseen kotimaisen järjestelmän, kotimaiset vastustajansa sekä kansainvälisistä reaktioista syntyvät vaikutukset. Muu länsimaailma olisi pitkään šokissa ja kyvytön toimimaan millään järkevällä tavalla. Venäjä ja Kiina voisivat käyttää tilaisuutta hyväkseen ennennäkemättömin tavoin, varsinkin naapurustoissaan.

Venäjän johto ei juurikaan välitä siitä, näyttääkö sen toiminta pahalta. Päinvastoin, jos Venäjä voittaa vääryydellä, se näyttää vahvalta ja on tyytyväinen. Se, mistä Venäjän johto sen sijaan kantaa paljon huolta, on ettei vain näyttäisi häviäjältä. Ja tämä seikka onkin eurooppalaisten hyvä tiedostaa nyt, kun Venäjä edelleen sitoutuu propagandassaan Trumpin voiton tukemiseen. Jos Venäjä varmasti uskoisi tappion häämöttävän, alkaisimme nähdä selviä signaaleja Trumpin hylkäämisestä ja toimivien sidosten etsimisestä Bidenin tulevaan hallintoon. Näitä signaaleja emme tällä hetkellä näe.

*   *   *

Yhdysvaltain vaalit ovat vieneet paljon huomiota muuallakin maailmassa, mikä kertoo toisaalta Yhdysvaltain suuresta vaikutusvallasta, toisaalta juuri tämänkertaisten vaalien ratkaisevasta vaikutuksesta siihen, mihin suuntaan maailma lähtee seuraavaksi vierimään. On paljon asioita, joihin Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos ei tuo muutosta, kuten Kiinan vaikutusvallan nousu, Venäjän periolemus, propagandan ja urkinnan paisuva teknologistuminen, ilmastonmuutos, pandemian välitön hoito, väestöpaine lämpimiltä alueilta pohjoisen vähäväkisille mutta vauraille alueille, jne. Toki avoimesti tiedevastaisen ja todellisuuspakoisen presidentin tappio on näissäkin suhteissa hyvä uutinen ja valtaan takertumisensa puolestaan huono uutinen.

Länsimaisten yhteiskuntien huonot merkit jatkuvat siinäkin tapauksessa, että Biden astuu ruoriin. Trumpin miljoonat kannattajat sekä Amerikoissa että Euroopassa on lietsottu harhaiseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa vallitsevat länsimaiselle kulttuurille vieraat arvot ja todellisuuskäsitykset. Luonteeltaan ja toiminnaltaan lähinnä petoa muistuttava Trump on väärien profeettojen toimesta nostettu messiaaniseen rooliin yhä radikalisoituneemmassa evankelisessa liikkeessä, jonka retoriikka ja ajattelutapa jo nykyisin muistuttavat muslimimaailman radikaaleimpia islamisteja. Sen amalgamoituessa yhä syvemmin uusnatsistiseen äärioikeistoon molemmilla mantereilla syntyy miljoonia ihmisiä käsittävä, terrorismiin, poliittiseen ja uskonnolliseen väkivaltaan valmis vihan kulttuuri, jonka vaikutukset länsimaisiin yhteiskuntiin voivat pahimmillaan olla suuremmat kuin islamisteilla on ollut muslimiyhteiskuntiin.

Ei ole myöskään nähtävissä selviä merkkejä, että amerikkalainen ja länsieurooppalainen vasemmisto olisivat oppineet läksyjään Trumpin ensimmäisestä ja vähältä piti toisesta vaalivoitosta. Bidenin vaalivoitto luo heille pikemminkin harhaista oikeassa olemisen tunnetta, mikä entisestään lisää katkeruutta mikäli vaalivoitto Bidenilta varastetaan ja Trump takertuu valtaan tammikuun jälkeenkin.

Paasikivi varoitti aikoinaan, ettei ole viisautta teeskennellä sen, minkä haluttaisiin olevan totta, olevan totta, ja toimia sen mukaisesti. Yleensä se johtaa tappioon - jos ei heti, niin viiveellä. Maailma ei ole tammikuussa palaamassa yhtäkkisesti ysärien loppuun tai 2000-luvun alkuun. Postmoderni höpinä ei äkillisesti muutu reaalitodellisuudeksi. Eurooppa ja Latinalainen Amerikka eivät yhtäkkiä saa miljardien Marshall-apua omien ongelmiensa ratkaisemiseksi. Amerikka ei automaattisesti riennä pelastamaan Aasian pienempiä maita Kiinan mahdilta. Radikaali äärioikeisto ei katoa puoluekentiltä eikä sen propaganda muutu aiempaa sivistyneempään suuntaan. Rasismi, seksismi ja taloudelliset epäkohdat eivät katoa maailmasta mihinkään. Ilmastonmuutos ei hidastu edes promillen vertaa - päinvastoin, mikäli pandemia saadaan kuriin, planeetan tuhoaminen kiihtyy jälleen.

Trump on poikkeuksellisen epämiellyttävä sekä ihmisenä että poliittisena johtajana. Uransa petosmiehenä tehnyt mies päättänee elämänsä maanpetturina, mutta se tuskin on yllättävää. Kuulun siis totta kai siihen leiriin, jonka mielestä "kuka tahansa" on parempi. Tuo kuka tahansa näyttäisi nyt olevan Joe Biden - amerikkalaisen järjestelmän ja politiikan perinteitä edustava vanha setä, joka toivottavasti ehtii ennen seniloitumistaan nimittämään hallintoonsa päteviä, tieteeseen ja moraaliin uskovia amerikkalaisia, niin ettei suurvallan politiikka enää ole yhden ihmisyksilön oikkujen armoilla.

Biden ei takuulla ole täydellinen, mutta nykyisessä maailmantilanteessa onkin paljon parempi, että johtavan läntisen suurvallan johdossa on hieman tylsä vanhahko herrasmies kuin joku, joka pitää itseään täydellisenä, vaikka hänen vikojensa näkemättä jättäminen vaatii jo poikkeuksellista ja fanaattista sokeutta.

Normaalielämässä psykopaatit ja patologiset valehtelijat kiistävät tosiasiat eivätkä katso sääntöjen koskevan itseään. Heille on turha yrittää osoittaa, kuka sanoi mitäkin tai mitä vaalitulos osoitti. Näiden ihmisten olemassaolon vuoksi oikeusvaltiolla on pakko olla poliiseja, tuomareita ja mielisairaaloita. Näitä ihmisiä ei missään nimessä kannattaisi päästää käyttämään korkeinta valtaa - siis sitä valtaa, jossa pääsee vaihtamaan poliisipäälliköitä, tuomareita ja psykiatreja - koska kun niin tapahtuu, ei yleensä enää ole mitään kaunista ja sivistynyttä keinoa päästä mainituista ihmisistä eroon. He varmistavat hamaan loppuun saakka, että muut ihmiset - jotka heidän mielestään ovat syyllisiä heidän kärsimyksiinsä - saavat päälleen niin paljon vahinkoa kuin mahdollista.

Näin tulee myös Trump tekemään.

*   *   *

Maailmassa on tapahtunut marraskuussa paljon muutakin, mikä on suurelta osin jäänyt Yhdysvaltain vaalien varjoon. Yksi merkittävistä tapahtumaketjuista oli uudelleen taisteluiksi puhjennut sota Armenian ja Azerbaidžanin välillä. Kuten aiemminkin, sotimisen kohteena oli maiden keskivaiheilla sijaitseva vuoristoinen Karabahin alue. 

Karabağ on turkkia ja tarkoittaa mustaa puutarhaa. Armenialaiset kutsuvat aluetta ja sinne pystyttämäänsä lumevaltiota nimellä Artsakh, joka merkitsee jotain takametsän tapaista. Muun maailman medioissa alue on tullut tunnetuksi venäläisellä nimellään Nagorno-Karabah, jota alettiin käyttää lähinnä neuvostoaikana. Silloinhan koko konflikti luotiin, edistämään Venäjän ylivaltaa molemmissa maissa. Azerbaidžanin sisällä sijainnut alue, jossa kuitenkin oli väestöllinen armenialaisenemmistö, liitettiin Neuvosto-Azerbaidžaniin Kaukasian kansakuntien itsenäisyyspyrkimysten vaikeuttamiseksi. Sellaisena Venäjä on sitä käyttänyt myös Armenian ja Azerbaidžanin itsenäistyttyä.

Karabahin konflikti aktivoitiin 80-luvulla välineeksi Kaukasian alueen päätään nostaneita kansallisia ja reformistisia liikkeitä vastaan. Armenialaiset miehittivät laittomasti viidenneksen Azerbaidžanin maa-alasta ja toimeenpanivat alueella julmia etnisiä puhdistuksia, ajaen azeriväestön kodeistaan. Venäläiset saapuivat sitten "rauhanturvaajiksi" hallitsemaan aluetta. Niin kutsutun Artsakhin tasavallan mafia nostettiin valtionjohtoon myös Jerevanissa, varsinaisessa Armeniassa, ja Karabahin mafia hallitsikin maata aina vuoden 2018 kansannousuun, jossa kehityksessä jälkeenjäänyt Armenia sai viimein uudistusmielisen hallituksen Nikol Pašinianin johdolla.

Niin kutsutun Artsakhin tasavallan pääkaupunkia kutsutaan yhä neuvostonimellään Stepanakertiksi, bolševikkijohtaja Stepan Šaumianin mukaan. Kaupungin azerbaidžanilainen nimi Xankändi (isoturkiksi Hankent) on historiallisempi ja merkitsee Kaaninkaupunkia. Karabağin kaanikunta oli 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun alulle itsenäinen kaanikunta, joskin muodollisesti Persian šaahin alainen. Kaupungille olisi olemassa myös vielä varhaisempi armenialainen nimi ajalta ennen muslimivalloitusta, nimittäin Vararakn, mutta jostain syystä armenialaismielisten ei näe juurikaan käyttävän sitä.

Azerbaidžan on jo vuosien ajan valmistautunut sotilaallisesti uuteen erään laittomasti miehitettyjen alueidensa vapauttamiseksi, ja se on modernisoinut armeijaansa öljyrahoilla sekä erityisesti Turkin ja Israelin tuella. Armenia on perinteidensä mukaisesti nojannut Venäjään ja Iraniin, jotka taas eivät ole katsoneet tarpeelliseksi vähentää Armenian riippuvuutta Moskovasta - esimerkiksi vahvistamalla armenialaisten omaa kapasiteettia tai integriteettiä.

Armenialaiset kärsivät tämän syksyn Karabahin sodassa murskatappion. Venäjä katseli jonkinmoisella hymynkareella vierestä, kun sen entisiä suojatteja nöyryytettiin sotakentällä. Päästipä Venäjä vieläpä Erdoğanin pullistelemaan lihaksiaan omalle takapihalleen, vaikka Syyriassa ja Libyassa Venäjä ja Turkki ovat vastakkaisilla puolilla. Venäjä antoi ymmärtää, että Armenian marttyyrius kasvaisi sitä enemmän, mitä länsisuuntautuneempaa ja reformihenkisempää politiikkaa Karabahin mafian syrjäyttänyt ja Euroopan kanssa flirttaillut Pašinian harjoittaisi. Kuvaavaa on, että Eurooppa ei tietenkään rientänyt apuun - vaikka Ranska, Kreikka ja Kypros toki keskittyivät demonisoimaan Turkkia ja etsimään siitä pääsyyllistä konfliktiin.

Kun Azerbaidžan oli tuhonnut perusteellisesti Armenian puolustusvoimain kärjen, vallannut merkittävän määrän Karabahin reunamain laittomasti miehitettyinä olleita alueita takaisin, eteni Šušaan ja uhkasi Stepanakertin valtaamisella, Venäjä päätti lopulta panna sodalle tämänkertaisen pisteen. Se antoi Azerbaidžanin pitää joitain valtaamistaan alueista, jotta Alijev voi kotikentällä esittää sodan suurena nationalistisena voittona. Turkki heitettiin ratkaisusta ulos - tosin niin, että Erdoğankin saattoi kotiyleisölle pullistella suurta voittoa - ja tilalle tuotiin molempiin maihin tuhansia venäläissotilaita, jotka siirtyivät maisemiin heti tulitaukoa seuranneena yönä (joten operaatio oli pitkään valmisteltu).

Nyt molemmat maat ovat Venäjän hallinnassa, Venäjä valvoo Karabahin lisäksi myös Armenian Iranin-vastaista rajaa, azerit saavat venäläisten valvoman, helposti katkaistavissa olevan mutta taloudellisesti tärkeän tieyhteyden Nahitševanin erillisalueelle, länsimaat on pelattu ulos Kaukasiasta, Georgia on saarrettu kaikilta puolilta venäläisjoukoilla, Alijev pysyy yksinvaltiaana ja Azerbaidžan autoritäärisenä, Pašinian on nöyryytetty ja heikko, Karabahin mafia voi taas pullistella kansallisella marttyyriudella, ja kaiken kaikkiaan Putin on tyytyväinen lopputulokseen, koska sekä Armenia että Azerbaidžan ovat entistä riippuvaisempia Venäjästä ja entistä eristetympiä länsimaista. Lisäksi pidemmän tähtäimen tavoite, Turkin eristäminen länsimaista ja lähentäminen Venäjän etupiiriin, on jälleen ottanut ison askeleen. Jatkossa Venäjä voi pelata Turkkia ja Irania toisiaan vastaan samoin kuin on aiemmin pelannut Azerbaidžania ja Armeniaa.

*   *   *

Georgian parlamenttivaaleissa voitto näytti jälleen tiukasti menevän venäläismielisen oligarkin Bidzina Ivanišvilin puolueelle. Oppositio keräsi tuhansia kaduille, osoitteli vaalien vilppiä ja manipulointia.

Moldovassakin maansisäiset mielipidemittaukset lupasivat voittoa venäläismieliselle oligarkille, Igor Dodonille. Toisin kävi. Ensimmäisellä kierroksella venäläismielisten äänet jakautuivat ratkaisevasti kahden venäläismielisen oligarkin välille, joten länsimielisten uudistusmielisten Maia Sandu kiri johtoon. Vielä yllättävämpää oli kuitenkin, ettei hävinneen venäläismielisen Usatiin perintö auttanut Dodonia voittamaan myöskään toista kierrosta, vaan Sandu voitti, ja Eurooppa sai näin ollen uuden, nuorehkon, uudistusmielisen ja länsisuuntautuneen naisjohtajan.

Vaalien analysointi on osoittanut, että ratkaiseva noste Sandun voittoon tuli EU-alueella asuvilta moldovalaisilta, joista suurin osa on työikäisiä ja/tai opiskelevia nuoria. Nämä ovat aiemmin jääneet Moldovan vaaleissa pahasti alakynteen, kun äänestää on pitänyt niillä paikkakunnilla, joissa ihmiset ovat kirjoilla. Niinpä neuvostonostalgiassa elävä maalaismummosto ja neuvostolähiöiden eläkeläiset ovat ylivoimaisina dominoineet vaalituloksia, äänestäen siten kuin elämänsä puitteita hallitsevat oligarkit kulloinkin määräävät.

Nyt äänestysprosentti nousi ulkomoldovalaisten keskuudessa vielä korkeammaksi kuin Moldovassa itsessään ja jäi puolestaan Venäjän miehittämässä Transnistriassa hyvin alhaiseksi. Venäjälle tuli ehkä maan sisällä tehtyjen gallupien valossa väärä käsitys, että Dodon voittaisi vaalit joka tapauksessa, sillä transnistrialaisia ei vaivauduttu mobilisoimaan hänen tuekseen. Toinen mahdollisuus on, että Usatiin äänestäjät eivät suostuneet siirtymään Dodonin taakse, mikä kertoo oligarkkien keskinäisistä riidoista.

Sandun voitto oli joka tapauksessa myönteinen signaali Moldovan suunnasta. Korruption torjuntakin saattaa uudelleen alkaa tuottaa tulosta. Niin ikään vaalitulos oli myös merkittävä osoitus siitä, että EU-alueelle töihin siirtyneellä diasporalla voi olla ratkaiseva vaikutus kotimaidensa politiikkaan - mikäli kotimaat ovat demokraattisia.

Anekdotaalisena havaintona, tähän asti ulkomoldovalaiset ja ulkoromanialaiset ovat yleensä näyttäytyneet uusissa kotimaissaan varsin matalalla profiililla. Heillä on perinteisesti ollut huono itsetunto kansallisuudestaan. Oli tavanomaista tavata Länsi-Euroopassa etnisiä romanialaisia, jotka mieluummin esiintyivät italialaisina, jottei heitä assosioitaisi entiseen kotimaahansa. Nyt kuitenkin Romania on ollut jo varsin pitkään EU:n ja Naton jäsen - ja satojentuhansien moldovalaisten portti muualle Eurooppaan. Itsetunto on ilmeisesti kasvanut, koska hiljattain näin Delhaizen lähikaupassa, ilmeisesti vaalien hengessä vakiohyllystäni viinejä ostostelleen miehen, jonka paidassa luki "Bessarabia on Romaniaa".

*   *   *

Brysselissä on harmaata. Lokakuun puolivälin paikkeilta alkaen koronan toinen aalto iski Belgiaan pahasti ja niinpä otettiin taas iso askel taaksepäin. Ravintolat ja kahvilat ovat kaikki kiinni ja kaikki täällä tekevät etätöitä kotoa käsin. Maskipakko on taas voimassa myös ulkona liikuttaessa.

Jotain myönteistä toivoa tilanteeseen tuo kuitenkin se uutinen, että turkkilaisten maahanmuuttajien jälkeläisten Saksassa perustama BioNTech ja saksalaisen maahanmuuttajan Amerikassa perustama Pfizer ovat saaneet yhteistyössä kehitetyn koronarokotteensa 90-prosenttisesti toimivaksi. Sittemmin on kuulunut hyviä uutisia muistakin lääkefirmoista.

Omasta elämästäni voin mainita, että pitkään työstämäni romaanitrilogia on viimein myynnissä Amazonissa. Kaikki kolme kirjaa englanniksi. Suomenkielinen versio on olemassa, mutta sille ei ole löytynyt julkaisukanavaa, eikä kiinnostusta suomalaisten kustantajien keskuudessa ilmennyt, joten motivaationi sen editoimiseen julkaisukuntoon on ollut matalampi kuin englanninkielisen, jossa minulla sentään oli olemassa valmis lukijapohja, levittäytyneinä pitkin maailmaa.

Trilogian ensimmäinen kirja on kirjoitettu Kiovassa vuosina 2015-2016, toinen kirja Kiovassa vuosina 2016-2017 ja kolmas kirja Kiovassa ja Helsingissä vuosina 2017-2018. Vuoden 2020 koronakriisin aikana editoin englanninkielistä versiota Wattpadissä, ja tästä olikin apua, sillä sain siltä pohjalta työstetyksi parannellun version, jonka saatoin toimittaa melko vähällä vaivalla Amazonin kustannusputkeen KDP:lle.

Niinpä ne, jotka tietävät oikean nimeni, voivat nyt hakea sillä Amazonista ja löytävät kaikki kolme kirjaa sekä paperikantisina että Kindle-kirjoina. Ne blogin lukijat, jotka eivät tiedä oikeaa nimeäni, mutta haluaisivat silti lukea romaanitrilogian, joutuvat näkemään vähän enemmän vaivaa sen etsimiseksi, mutta tässä blogissa aiemmin mainitut asiat ko. kirjasarjasta auttavat kyllä löytämään sen. Hyvää lukemista pimeään koronajouluun sitä jännitettäessä, mitä tammikuussa tapahtuu.