Firenzeen ja takaisin

Marrashämärän katkaisi edellisessä kirjoituksessa mainitun ystävän vierailu. Prinssi saapui lentäen Ryanairin halpalennolla Suomesta Belgiaan (ne ovat vain 29-39 € per menopaluu ilman ruumatavaraa). Ryanair lentää Charleroin kentälle tunnin ajomatkan päähän Brysselistä Pariisin suuntaan. Charleroin kenttä on pieni ja odottelin siellä parkkipaikan viimassa ja tihkusateessa, että terminaalista alkaisi valua ulos suomalaisen näköisiä matkustajia. Prinssi itse ei näytä suomalaiselta, mutta vaalean matkustajavirran nähdessäni olisin tiennyt oikean koneen laskeutuneen. Tuli matkustajia Pohjois-Afrikasta, Varsovasta ja Tel Avivista, muttei Helsingistä. Lopulta prinssi kuitenkin, tapansa mukaan painovoimaa tuntematta tanssahteli läpi porteista kuin olisi ollut Helsingistä saapuneen lennon ainoa matkustaja. Aurinkoinen hymy loisti jo kaukaa.

Charleroi olisi ollut oikeassa suunnassa seuraavien päivien matkasuunnitelmamme kannalta, mutta palasimme vielä tuoksi illaksi ja yöksi Brysseliin. Olin varannut ystävääni varten suosikkiasioitaan kuten libanonilaisen Le Princen kanavoileipiä, tuoretta patonkia ja nauravien nautojen sulatejuustoja. Vieläpä belgialaista kuohuviiniä (Le Noble Blanc de Noirs). Aamuun mennessä sääolosuhteet olivat mystisesti muuttuneet lämpimiksi ja aurinkoisiksi. 

Lähtömme viipyili mutta iltapäivällä olimme yhtä kaikki jo matkalla Pariisia kohti. Pariisin vaikeiden paikoitusolosuhteiden vuoksi majoituimme tällä kertaa hieman etäälle keskustasta, Seineä kaakkoon Ivry-sur-Seinessä, josta kuitenkin pääsi parin kävelyetäisyydellä olevan metroaseman kautta kätevästi mihin tahansa keskustaan. Prinssi halusi pimeäkuvia Pariisin keskeisiltä paikoilta ja pimeähän tulee tänä pimeänä vuodenaikana täälläkin jo viideltä.

Seuraavana aamuna tapasimme erään yhteisen tuttavamme, Pariisiin päätyneen tunisialaisen, ja suuntasimme sitten keski- ja iltapäiväksi Montmartren ja Pigallen alueille - sinne, missä Pariisi yhä näyttää samalta kuin ihmisten mielikuvien Pariisi. Kiipesimme Pyhän veren ja Pietarin katedraaleille ja söimme taiteilijaravintolassa. Tapasimme Homsista kotoisin olevan ja pitkään Qatarissa asuneen, mutta sittemmin muun perheensä tavoin Pariisiin asettuneen syyrialaisen ystäväni, joka työskentelee museo- ja taidealalla.

Iltapäivällä lähdimme ajamaan pitkän matkan etelään ja sitten itään Sveitsiä kohti, saapuen illaksi toiseen kaupunkikohteeseemme Geneveen. Tuttu kaupunki minulle lukuisilta menneisyyden työmatkoilta. Aamupäivästä tuli aurinkoinen ja seesteinen joskin kolea. Söimme aamiaisen järven rannalla italialaisen kahvikojun pöydissä, kiipesimme tuomiokirkolle ja kävelimme läpi kaupungin molempien puoliskojen tärkeimmät paikat. Sitten Cornaviniin, jossa auto oli parkissa ja Genevejärven rantareittiä pitkin itään.

Matkalla Lausannen ja Montreux'n kautta koleuskin oli haihtunut. Tuli paitsi seesteistä myös lämmintä, ja järven pinnasta haihtuva usva teki maisemasta lumihuippuisine vuoristonäkymineen entistäkin taianomaisemman. Prinssi oli haltioissaan. Oli pysähdyttävä sinne, missä maailma meitä kutsui hetkeksi paikoilleen ja Épesses'in seisake viinitarhojen ja järven välissä tarjoutui moiseksi. Laskeuduimme seisakkeelta alas järvenrantaan, jossa oli kyhmyjoutsenia ja uimasilleen lähtenyt rouva, jota vuodenaika ei pelottanut.

Montreux'ssä ystäväni koki yhteyttä paikkakuntaan ja mainitsi sen paikaksi, johon olisi palaava. Suuntasimme rantatietä pitkin pitkälle itään ja aina Quai des Fleursin loppuun saakka, jossa sijaitsevat Territet'n venelaituri ja idyllinen Mannerheim-puisto. Puistossa on myös Mannerheimin muisto-obeliski suomalaisten jaloa rohkeutta ylistävine ranskankielisine teksteineen. Kotimaansa poliittisen eliitin pikkusieluisuuteen ja intriigeihin tuskastunut Mannerheim, kuten tiedämme, vietti elämänsä ehtoovuodet Montreux'ssä, jossa hän myös kirjoitti muistelmiaan ja kuoli. Ruumis tuotiin suurin menoin Suomeen haudattavaksi.

Ylitimme Alpit Valais'n kantonin hienoissa vuoristomaisemissa, mutta Bovernier'n jälkeen jokin onnettomuus oli tukkinut päätien Italiaan, joten jouduimme ylittämään vuoret vielä jylhempää reittiä, serpentiinimäisesti mutkittelevaa pikkutietä Valettes'ista Champex'n kylän ja vuoristojärven kautta kahden vuorijonon yli Orsières'iin, yhtyen siellä jälleen Italiaan johtavaan päätiehen. Tämä pikkutie veikin meidät hämärtyvässä illassa tonttujen ja menninkäisten maailmaan, lumihankiin kietoutuneisiin kuusimetsiin ja uinuviin postikorttikyliin, joissa näkyi vain lämpimän keltaisina alppitalojen ikkunoissa hohtavia valoja.

Lopulta tupsahdimme tunnelin läpi Alppien eteläpuoliseen maailmaan ja aloitimme laskeutumisen kohti idyllistä Aostan laaksoa (Val d'Aosta), joka muodostaa oman lääninsä ja omaleimaisen alueensa. Monet kylistä täällä ovat ranskankielisiä. Emme majoittuneet Aostan kaupunkiin vaan sen yläpuolisella rinteellä, Charvensodin kylässä sijaitsevaan majataloon, josta avautuivat näköalat Aostan laaksoon ja sitä ympäröiville vuorille.

Ilmastollinen kontrasti heti Alpit ylitettyämme oli kouriintuntuva, vaikka yhä oltiin vuoristomaisemissa. Lunta vain vuorten huipuilla. Aina auringon pilkottaessa tuntui lämpimältä. Laaksojen pohjilla appelsiinipuita ja palmuja. Illallakin sirkat sirittivät.

Vietimme seuraavana päivänä pitkään Piemonten läänin pääkaupungissa ja Italian autoteollisuuden ynnä muun keskuksessa Torinossa. Ystäväni oli viimeinkin tyytyväinen saamansa pizzan pohjarakenteeseen - ilmeisesti vain Italiassa ja Tunisiassa osataan tehdä pizzat oikein - mutta muuten hän ei juurikaan ihastunut Torinon kaupunkiin. Sää oli pääosin pilvinen ja välillä tihkuinen, mutta saimme nauttia myös seesteisiä jaksoja.

Illaksi ajoimme Liguriaan ja Genovan pohjoiseen satelliittiin Voltriin, jossa saimme rantahotellin merinäköalaparvekkeella erinomaisen edullisesti. Voltrista pääsee bussilla tai omalla autolla kätevästi Genovan keskustaan, mutta tuona iltana kävelimme lähinnä Voltria ylös ja alas, söimme siellä, vilkaisimme pari pimentynyttä kirkkoa ja huvilaa. Ystävälläni oli siellä kontakti, mutta monen italialaisen tavoin tämä ei osannut muuta kieltä kuin äidinkieltään, ystäväni pitkästyi nopeasti ja lähetti hänet takaisin kotiin. Hotellimme vastaanoton papparainen ihmetteli, olemmeko naimisissa, mikä huvitti meitä jossain määrin (vaikka huoneessa sentään oli asiallisesti kaksi vuodetta), ja myöhemmin arvuutteli siivoojan kanssa suureen ääneen italiaksi, keitä oikein olimme, mitä teimme työksemme, ja miksi olimme täällä kaikkien turistisesonkien ulkopuolella. Hän kuvitteli selvästi, ettemme ymmärrä hänen puhuessaan italiaa, ja päätyi lopulta valistamaan siivoojaa, että olen asianajaja.

Seuraava päivä oli varattu Genovalle aamusta alkaen. Päivä sisälsikin varsin monta ihmeellistä asiaa. Venetsian historiallisen arkkikilpailijan vanhakaupunki ei ole yhtä tunnettu kuin itäisen vastinparinsa eikä siellä risteile kanavia gondoleineen, mutta kaupunki on silti mitä kiehtovin. Myös Genovalla oli kauppa-asemia ja siirtokuntia pitkin Välimeren ja Mustanmeren rannikoita, mukaan lukien Krimillä ja Lähi-idässä, ja se kävi kauppaa kaukaisten itämaiden kanssa, joista tänne kulkeutui myös aarteita, vaikutteita ja ihmisiä. Samojen historiallisten yhteyksiensä ja kansainvälisyytensä vuoksi Genova, monen muun vanhan Välimeren satamakaupunkin tavoin, on myös ollut esoteerisesti merkittävä.

Herttuallisessa palatsissa on nykyisin mm. taidemuseo ja teologinen koulu. Jälkimmäiseen johtavan rapun toisen kerroksen saniteettitiloissa kummittelee. Esoteeristen kohteiden taikuutta harrastavat naiset yleensä tunnistavat prinssin katseesta ja tervehtivät häntä aina samalla kunnioittavalla tavalla, vaikka kukaan ei olisi sanonut sanaakaan. Entisaikoina samanlaisia merkkejä ja tervehdyksiä oli melkein kaikilla ammattikunnilla ja sellaisista he tunnistivat saman alan ihmiset kielestä ja kaupungista riippumatta. Nykyisin moinen on jäänyt elämään vain erikoisemmille ammattikunnille samoin kuin monenmoisille salaseuroille, jotka haluavat tunnistaa jäsenensä ilman että ennakkoluuloiset maallikot kiinnittävät huomiota. Genova on yhä sellainen paikka, jossa monenlaiset salatut maailmat ovat arkipäivää. Ja vanhankaupungin kapeilla kujilla sen jotenkin tuntee ihollaan tavallinenkin kuolevainen ilman erityisherkkyyksiä tai silmänkääntötemppuja.

Ajoimme tuoksi illaksi vielä Pisaan, jossa kävimme hienossa katedraalissa, kiipesimme kaltevan tornin huipulle saakka ja söimme erinomaiset monen ruokalajin ateriat 20 eurolla. Pisasta jatkoimme Luccaan, jossa kuljimme pimentyneessä vanhassakaupungissa ja kahvila-aukioksi muuttuneella roomalaisella amfiteatterilla kunnes sade piiskasi meidät muurin ulkopuolelle jätetylle autollemme ja matkamme lopulliseen kohteeseen Firenzeen.

Firenzessä vietimme kaksi yötä ja kaksi päivää. Prinssi ihastui kaupunkiin. Minä ihastuin siihen jo kauan sitten, koska laskeskelen olleeni Firenzessä tähän mennessä jo neljä kertaa. Lupasin hankkia ystävälleni Salman Rushdien Firenzen lumoojattaren, joka hänellä tosin on kirjastossani Suomessa, mutta hankin sen hänelle jollain muulla kielellä.

Valitettavasti firenzeläinen ystäväni, italialainen biologi ja kirjailija, oli vastikään sairastanut koronaviruksen, jonka hän perheineen sai rokotekriittiseltä hörhötuttavaltaan, vaikka koko perhe oli rokotettu. Rokotuksen ansiosta oireet pysyivät onneksi lievinä, mutta virus ei vielä useamman viikonkaan jälkeen ollut kokonaan poistunut elimistöistä, joten heidän karanteeninsa jatkui. Ja parempi tietysti niin kuin että me olisimme altistuneet deltamuunnokselle.

Takaisku ei vaikuttanut siihen, että Firenzen päivämme olivat kuin jonkinlaista unta. Ihmeellinen kaupunki täynnä ihmeellistä kauneutta, josta osa avoimesti toreilla ja turuilla, osa taas kätkettyinä mikä mihinkin salaiseen soppeen. Päivälämpötila oli Firenzessä Suomen kesän lukemissa yli 15 ja yölläkin leuto. Sirkat sirittivät. Terassit olivat täynnä elämästä nauttivaa ja pandemian pahimmasta vaiheesta toipuvaa väkeä. Tuomiokirkon tornin muuttohaukka väijyi puluja jossain yläilmoissa.

Kävelimme käsittämättömiä määriä. Mutta olisimme voineet olla myös paikoillamme, sillä asuntomme oli vanhassa talossa aivan tuomiokirkon kupeessa. Auton saaminen kujia pitkin sen sisäpihan parkkipaikalle oli tosin taiteilua, jossa onneksi auttoi, että olen tämän elämän puolella asunut myös Damaskoksessa ja Beirutissa.

Jo ennen kuin ensimmäisen kerran saavuimme Piazza della Signorialle, jossa sijaitsee joukko kuuluisia veistoksia - Neptunuksen lähde, Cosimo de Medicin ratsastajapatsas, Michelangelon Daavid jne. - varoitin prinssillistä ystävääni, että eräällä patsaalla on aivan hänen piirteensä, nimittäin Benvenuto Cellinin veistoksella, jossa puolijumala Perseus pönöttää ylväästi alasti, miekka yhdessä kädessä ja Medusan irtileikattu pää toisessa. Ystäväni olikin yhdennäköisyydestä niin hämmästynyt, että koki patsaan pään liikkuvan katsottaessa ja katsovan häneen takaisin. Ja siltä tosiaan näytti. Mestareiden töissä on usein tuo outo efekti, joka tunnetaan hyvin esimerkiksi Mona Lisasta - kun katsoo tiettyyn kohtaan, patsaan tai maalauksen kasvot näyttävät ikään kuin elävän. Suuret taiteilijat, kuten taikuritkin, hallitsevat illuusioiden luomisen. Eivätkä tietenkään paljasta temppujaan paitsi ehkä kuolinvuoteella kisälleilleen - koska eihän kukaan halua ihan joka salaisuuden menevän mukanaan hautaan.

Alkuperäinen Perseus oli mytologinen hahmo, mutta Cellinin tehdessä veistostaan hänellä luultavasti oli malli, eikä ole kovin suuri ihme jos tuo tuntemattomuuteen jäänyt nuorukainen on ollut kovasti ystäväni näköinen. Molempien suonissa kun lienee pelkästään maantieteellis-kulttuurihistoriallisista syistä virrannut samoja foinikialaisia ja roomalaisia veriä. 

Kävelymme pitkin monen italialaisen kaupungin katuja ja salaisia sisäpihoja olivat sikälikin mielenkiintoisia, että siinä missä minä parhaani mukaan valistin ystävääni eurooppalaisen kulttuurihistorian suurenmoisista vaiheista, sain myös kuulla lukuisia näkökulmia, jotka eurooppalaisesta historiankirjoituksesta usein unohdetaan alaviitteisiin: kuinka Tunisia on aikoinaan hallinnut Sisiliaa, Etelä-Italiaa, monia Andalusian rannikon kaupunkeja, pitänyt siirtokuntia Välimeren pohjoisrannikoilla. Ja meidänkin vierailemissamme kaupungeissa oli portteja ja paikkoja nimetty tunisialaisten historian suuruuksien kuten kuningatar Elissan eli Didon mukaan.

Kyse on tietysti foinikialaisten historiasta, jonka Tunisian koululaitos on kääntänyt "tunisialaiseksi". Eurooppalaisen koululaitoksen käyneet ovat tottuneet ajattelemaan, että antiikin perintö olisi jotenkin lähtenyt pois Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä ja muuttunut meidän pohjoisten kansojen omaisuudeksi siinä vaiheessa kun islam tuli pääuskonnoksi Välimeren eteläpuolella. Mikä tietysti on näkökulmana harhainen, koska kristinusko ja islam ovat peräisin samasta lähi-itäisestä alkuperästä kun taas monijumalainen antiikki sijaitsi yhtäläisesti kaikilla puolilla Välimerta, jättäen myös perintönsä kaikille puolille.

Foinikialaisten alkuperä oli Libanonissa, mutta he tosiaankin ekspansiovaiheessaan olivat Välimeren suurin kauppamahti ja perustivat lukuisia sittemmin kaupungeiksi kasvaneita siirtokuntia, joita ovat Välimeren pohjoispuolella esimerkiksi Espanjan Cádiz (antiikin Gades), Italian Taranto (Tarentum) ja Sisilian Palermo (Panormos, Palemmu). Maltan lisäksi moni muukin Välimeren saari oli kielellisesti seemiläinen ennen kreikkalaistumistaan (Kreeta ja Kypros) tai roomalaistumistaan (Sisilia, Sardinia).

Me tunnemme tietysti foinikialaisten historiasta parhaiten sen suurvaltakauden, jonka johtoon nousi äiti-Libanonia mahtavammaksi muuttunut läntinen siirtokunta Karthago - eli juurikin nykyinen Tunisia. Puunilaissodat olivat Rooman ja Karthagon taistelua Välimeren herruudesta, jonka taistelun Rooma lopulta voitti - ja siksi me kuulemme tunisialaisia koululaisia huomattavasti vähemmän siitä, millaisia portteja kuningatar Elissa rakennutti tai kuinka se-ja-se Italian ja Espanjan kaupunki oli alun perin "tunisialainen".

Osin edellä mainituistakin syistä meitä olisi suuresti huvittanut jatkaa matkaa Roomaan, Napoliin, Tarantoon ja Sisiliaan, mutta tämän lyhyen syysloman päivät alkoivat jo olla luetut, joten Firenze jäi matkan etäisimmäksi pisteeksi ja sieltä piti lähteä palaamaan pohjoiseen, kuitenkin vielä kolmen kaupunkikohteen kautta, joista yksi Italiassa, toinen Sveitsissä ja kolmas Ranskassa.

Ensimmäinen näistä kohteista oli Milano, Italian toiseksi suurin kaupunki ja Lombardian pääkaupunki. Parkkipaikkamme oli katolisen yliopiston ja Sant'Ambrogion luona, josta kävelimme San Lorenzolle ja Milanon tuomiokirkolle saakka. Päivä oli pilvinen ja väliin tihkuinen. Muutenkin vallitsi jo jonkinlainen paluumatkan apeus. Matkalla Milanoon näin koko tämän matkan ainoan maalistoilleni uutena tulleen lintuhavainnon, nimittäin talvehtivia kurkia Emilia-Romagnan maaseudulla.

Illaksi jatkoimme Milanosta Comojärven kautta Sveitsin italiankieliseen osaan Luganoon. Ticinon kantonin suurin kaupunki Lugano on nätti kaupunki kauniin järven rannalla ja vuorten ympäröimänä, mutta elämä tuntui katoavan kaduilta pian pimeän langettua. Hinnat ravintoloissa olivat Italian edullisuuden jälkeen veret seisauttavia - esimerkiksi kahdesta kaakaosta ja perusleivoksesta 41 euroa. Mutta minkäs teet, sveitsiläisillä on millä maksaa.

Viimeisenä matkapäivänä saimme jälleen ajaa Sveitsin mahtavien alppimaisemien kautta, tällä kertaa maan keskiosien läpi - Urin kantonin, Luzernin ja Baselin reittiä - Ranskan puolelle. Ranskassa pysähdyimme vielä ennen hämärän lankeamista Strasbourgiin, jossa kävimme tuomiokirkossa, kävelimme pittoreskia vanhaa keskustaa läpi sekä söimme perinnetavernassa. Strasbourgista jatkoimme Metzin ja Luxemburgin kautta Brysseliin.