Ollaan jo joulukuussa ja kuun toisena aamuna lankesi talven ensimmäinen lumisade Brysseliin. Eihän märkä lumi suojasäässä tietenkään pitkään pysynyt. Ihonväriltään trooppisten ja subtrooppisten leveyspiirien rotupiirteitä ilmentävät lapsilaumat, jotka edustavat tämän kansainvälisen kaupungin nousevia sukupolvia, tukkivat kiljuen jalkakäytäviä kaapiessaan vieraiden ihmisten autojen päältä lunta ennen kuin se ehtisi sulaa, ja mätkivät, lumipallottivat ja kiusasivat sillä toisiaan. Ja kirkuvan vihreät kauluskaijat kiljahtelivat puolestaan puistojen nyt jo lehdettömissä vanhoissa lehtipuissa.
Sen koommin ei lisää lunta ole kuulunut. Vettä senkin edestä. Atlanttisessa ilmastossa lämpötilat putoavat aniharvoin pakkasen puolelle. Suurin osa talvesta on sateista ja harmaata kuin Suomen syksy. Päivät toki ovat hieman pidempiä ja kevät tulee huomattavasti aikaisemmin. Koska pandemia on taas pahentunut, käyn toimistolla taas enää kerran viikossa, mutta kannan sateenvarjoa astalona.
Biden piti demokratiahuippukokouksensa ja Venäjä vaatii taas etupiirijakoa Eurooppaan. Tietysti sellaista, jota vain Lännen pitää kunnioittaman - Venäjällä ei ole aikeita kunnioittaa länsirajojaan, saisipa se ne kuinka kauas länteen tahansa. Sopimus on pelkkä bumaga. Länsi on tänä päivänä niin suomettunut, ettei kellekään näytä tulevan edes mieleen vaatia Venäjältä "kirjallisia ja oikeudellisesti sitovia takeita" siitä, ettei Venäjä enää laajene länteenpäin, hyökkäile naapurimaidensa alueille, miehitä niitä ja harjoita sotatoimia naapurimaitaan vastaan. Eihän Venäjä sellaista sopimusta tietenkään kunnioittaisi - vastaukseksi tulisi kieltoja, että mitään joukkoja tai miehityksiä on koskaan ollut edes olemassa, ja selityksiä sille, miksi Venäjän aseet ovat rauhanaseita ja siksi aivan eri asia kuin kauheat, hirveät imperialistiset Nato-aseet, jotka aivan kohta uhkaavat Venäjän ydinalueita ja kutistavat Venäjän Luxemburgin kokoluokkaan.
Suomi teki päätöksen uusien hävittäjien hankkimisesta. Signaali sekin. Pääministeri kävi baarissa ja vähän aiemmin joku sanoi televisiossa sanan neekeri.
Vuosi lähenee loppuaan ja jää historiaan luultavasti heikoimpana suorituksenani koko lintuharrastajaelämäni aikana. Olen nimittäin vuonna 2021 saanut plakkariin vain yhden uuden elämänpinnan (sarakerttusen Puolasta toukokuussa), sen lisäksi yhden muun Euroopan-pinnan (kaitanokkakiurun Espanjasta tammikuussa) ja yhden uuden Suomen-pinnan (punapäälepinkäisen Öröltä toukokuussa). Tästä on tietysti syyttäminen pandemiaa, joka on estänyt minua matkustamasta Euroopan ulkopuolelle. En ole myöskään lentänyt lentokoneella kertaakaan sitten Meksikosta paluun tammikuussa 2020.
Kotimantereella olen toki matkaillut, mutta vain yksityisautolla. Maapinnoja olen kirjannut lisää varsinkin Belgian kohdalle, mutta myös joidenkin muiden Länsi-Euroopan maiden ja Puolan. Asia vain on niin, että olen jo nähnyt melkein kaikki Euroopassa säännöllisesti esiintyvät lintulajit - puuttuvat lajit ovat joko hyvin harvinaisia tai löytyvät vain tietyiltä saarilta, joissa minun kieltämättä vielä on syytä käydä (Madeira, Azorit, Baleaarit).
Onneksi lintuharrastus ei kuitenkaan ole pelkkiä uusia lajeja. Vanhojen tuttujen lajien näkeminen yhä uudelleen on sekin luontoelämyksiä rikastuttavaa. Ehkä jonain päivänä saan vaihdettua kamerani parempaan, jolloin voin ottaa noiden tuttujen lajien kuvaamisenkin enemmän tosissani kuin nykyään tavallisella 300 mm objektiivin amatöörikameralla. Toisaalta kamera tuottaa eksoottisissa maissa vähemmän stressiä kun on vanha ja tavanomainen eikä liian kallis vehje. Jos olisi kallis ja hieno kamera, olisi vaikea vastustaa kiusausta raahata se mukana myös tropiikkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti