Marraskuun puolivälissä kävin viikon matkalla Suomessa. Siellä oli kylmää, pimeää ja tuhottoman kallista. Viimeisinä päivinä tuli luntakin. Palatessani takaisin Pakistaniin tuntui kuin olisin ollut poissa paljon kauemmin kuin viikon. Kuin olisin käynyt jossain hyvin kaukana ja kauan.
Viikko kului kokonaan Helsingissä. Suomen-autossani ei ole talvirenkaita enkä ole ajatellut niitä hankkiakaan ennen kuin puolisollani (ehkä jonain päivänä) on ajokortti. Helsinki on sen verran autovihamielinen kaupunki, ettei siellä kannata keskustassa käymiseen autoa käyttää, vaikka myös julkisen liikenteen hinnat ovat nykyään sellaisia, ettei niilläkään huvita liikkua. Kävellen kulkee kyllä kesäkuukausina, mutta marraskuussa se on ikävää.
Puolisoni harkitsee jo ulkomaille muuttamista, koska ei ole vieläkään ymmärtänyt, että Suomessa elämisen perusasia on kotona pysyminen - ei suinkaan sosiaalinen ajanvietto ulkona. Joskus oli aika, jolloin Helsingissä oli useiden vuosien ajan kohtuuhintaisia lounasravintoloita, mutta ne näyttävät kadonneen tai kallistuneen gurmeepaikkojen tasolle. Ostovoimamme on viime vuosina laskenut kuin lehmän häntä. Ilman työpaikkaani päätyisin todennäköisesti samaan johtopäätökseen, että miksi turhaan maksaa loskasta, pimeydestä ja kotona yksin istumisesta niin kohtuuttomasti.
Marraskuinen Suomi imee ihmisestä elinvoiman jo päivien sisällä, mutta taiteelliseen työhön tuska on usein hyvästä. Niinpä sain viimein nykäistyä kunnolla eteenpäin kolmannen romaanini suomenkielisen version editointia. Oletankin, että se on lopullisesti valmis lähipäivinä ja tulee noin viikon sisään saatavaksi samaan verkkokirjakauppaan, jossa trilogian kaksi edellistä kirjaa Titaanien aika ja Elysion ovat olleet suomeksi saatavissa jo yli vuoden päivät.
Mitä muuta tein Suomen-viikolla? Nukuin pitkään aamuisin. Grillasin ungulaattien lihaa ja join punaisia viinejä useampana iltana eri vieraiden kanssa. Lukaisin Linda Rantasen kirjan Minne Jumala ei näe, aloitin Stella Rimingtonin kirjan The Moscow Sleepers - molemmilla relevanssia Suomen turvallisuuden toimialan kannalta. Kävin suosikkiravintolassani Zinnkellerissä toteamassa, että ruoka on edelleen erinomaista, mutta hinnat valitettavasti sellaisia, ettei varmaan ihan heti tule mentyä uudestaan. Kaiholla muistelen aikoja, jolloin tuloni olivat nykyisiä selvästi pienemmät, mutta siitä huolimatta oli varaa silloin tällöin syödä tuollaisessa laatupaikassa.
Islamabadissa marraskuun sää on miellyttävä, Suomen kesää muistuttava, tosin vähäsateisempi. Punjabin syyskulotusten aiheuttama savusumu on jo hälvennyt, samoin keskisyksyn hyttyset - ne ovat erityisen ikäviä siksi, että kyseiset päivällä lentävät hyttyset levittävät denguekuumetta. Yöt ovat kylmiä ja täkäläisellä rakentamisella varsinkin sisätiloissa on pimeän aikaan sen verran kylmä, että käytän iltaisin kotona kirjoittaessani takkia ja kaulahuivia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti