Heben tarhojen heleys

Touko-kesäkuiden vaihteessa kävin taas Suomessa, tällä kertaa vain kymmenen päivän matkalla. Se oli tiettävästi viimeinen matkani Suomeen, ennen kuin muutan sinne takaisin nykyisten edesottamusteni päättyessä Pakistanissa. Tällä kertaa matkustin Istanbulin kautta. Olisin käynyt kaupungillakin, ellen olisi ollut vasemmasta jalkaterästäni rampana ja siksi sandaaleissa liikkeellä. Matkalaukutkin olivat sallitun painon äärirajoilla, koska halusin siirtää niin paljon tavaraa Suomeen kuin pystyin. Silläkin säästää vähän rahaa, kun on vähemmän, mitä pitää lähettää sinne lentorahtina.

Rampuuteni ei kestänyt kauan, sillä puolisollani on väkevä parantajanlahja. Moderni lääketiedekin epäilemättä auttoi, vaan silti omituisesti osa vaivasta palasi Suomesta takaisin palattuani, vaikka lääkekuuri jatkuu. Koko Suomessa oloni ajan - ensimmäistä iltaa lukuun ottamatta - kävelin kuitenkin aivan kuin mitään vammaa ei koskaan olisi ollutkaan.

Touko-kesäkuun vaihteen vehreys oli valloillaan kaikkialla Etelä-Suomessa. Kurkimäen kielot olivat mattoina korvanneet keväiset sinikellot ja peittäneet metsänpohjan, mutteivät olleet vielä kukassa. Voikukat olivat jo kukkineet ja haituvavaiheessa. Kurkimäestä Kivikon mäkkärille johtava polku, josta myös Viikkiin johtava pyörätie risteää, oli maisemoitunut maagisen kauniiksi. Puolisoni ihailee sitä usein varsinkin auringonlaskun aikaan.

Suomalaiset kesäyöt olivat etelässäkin jo lähes yöttömiä. Seuraava täysikuu on vasta viikon päässä. Teimme retkiä rannikkoa pitkin sekä itään että länteen. Tällä kertaa emme pohjoiseen.

Sunnuntaina kävimme Sipoonrannassa, jossa tähtäimessämme oli tietty taverna, mutta siellä olikin yksityistilaisuus, joten jatkoimme eteenpäin ja söimme lopulta Söderkullassa Söder-Pippurissa, jonka pihapiirissä lauloi mustapää- ja lehtokerttuja.

Hitaalla ja polveilevalla paluumatkallamme iltaisen Sipoon halki kävimme Sipoon muinaislinnalla, joka on käytännössä todennäköisemmin keskiaikainen linnavuori. Tosin siellä lienee jo kauan ennen keskiaikaa ollut jonkinlainen linnoitus ja pyhä paikka. Tätä tukivat meidän kummankin omista kokemusmaailmoistamme tekemät havainnot: Minä tein huomioita siitä, kuinka hyvin kukkulalta saattoi valvoa sekä jokea että maantietä. Puolisoni kiinnitti huomiota väkeviin vanhoihin lehtipuihin ja astrologisiin symboleihin, joista päätellen joku käyttää kukkulaa tänä päivänäkin. Punaisiin pukeutunut iloinen noita vuosisatain takaa keräsi täällä kerran yrttejä kahden maallikkonaisen kanssa ja näytti puolisolleni väläyksiä menneestä ajasta (sekä suopean tervehdyksen). Leppäkerttu lensi kädelle.

Puolisoni demonstroi tapaa "nähdä" kaikki läsnä oleva elämä ja energia tietyllä säteellä luodusta kehästä, minkä hän teki taannoin myös samantyyppisessä metsässä La Hulpessä, Brysselin lähettyvillä, hämmentäen muutamaa maaoravaa ja miekkaillen sokkona puusauvallaan, erehtymättömän tarkasti tietysti. La Hulpen metsä minullekin tuli mieleen, vaikka pyökkejä ei Suomessa kasvakaan. Ehkä näitä metsiä sitten yhdisti se näkymätön puoli. Pelloilla oli paljon töyhtöhyyppiä, naakkoja ja sepelkyyhkyjä ja lähipuuhun lennähti käpytikka.

Seuraavaksi jatkoimme Gumbostrandin idylliseen rantakylään ihastelemaan näkymiä Gloetin lahdella. Puolisoni puhui vedestä ja olevaisen tasoista. Niin oli hyvä.

Porvoon maantien varressa matkalla Helsinkiin pysäytin hetkeksi satunnaiselle bussipysäkille tarkistamaan jotain autossa, ja siinä paikassa viereisellä pellolla rääkkyi ruisrääkkä.

Koiranulkoilutusviininä mäellämme juoksuhautain keskellä oli Istanbulista mukaan koppaamani erinomainen Corvus. Olin ottanut Istanbulista mukaan kolme eri palkittua turkkilaista punaviiniä ja Corvuksen kalleimpana joukosta, koska korppi on minulle läheinen lintu. Sen puuttuessa tosin muut varislinnut usein täyttävät samaa tehtävää. Vaan niinkin erisuhtaisissa paikoissa kuin Alger'n vanhassa medinassa, Meksikonkaupungin ulkopuolella olevassa Desierto de los Leonesissa ja islantilaisessa haltiakaupungissa korppi on alati tullut minua tervehtimään.

Maanantaiaamuna pidin esitelmän Katajanokalla ja tapasin sitten puolisoni keskustassa. Kävimme kahvilla Kappelissa ja promeneerasimme Esplanadin puistoa. Kävimme myös Kaisaniemen Rosebud Sivullisessa ja Sofia-aktikvariaatissa. Sivullisessa menneisyyden Sipoon punanuttuinen iloinen noita lähetti puolisolleni leppäkertun istumaan kädellensä. Kyseessä oli kymmenpistepirkko.

Sofiasta löysin parilla eurolla koskaan korkkaamattoman Pekka Ervastin kirjan suurista maailmanuskonnoista. Veistelinkin kirjakauppiaalle, että tämä on veitsellä luettava teos, koska sivut olivat yhä kiinni toisissaan vanhaan painotapaan ja ne piti ensin avata paperiveitsellä. Ervast oli keskeinen suomalainen mystikko, teosofi ja ruusuristiläinen, joka kirjoitti ja käänsi valtavan määrän hengentieteellistä kirjallisuutta - sekä vakiintuneista uskonnoista että tuona aikana muodikkaista esoteerisistä opeista.

Tiistaina menimme eräälle mökille Porvoon lähelle Seitlaxiin (Seitlahteen). Kylän ja lahden nimi ei ilmeisesti viittaa seitoihin, koska kyläseuran sivuilla kerrotaan: 

"Seitlahti-Seitlax nimi on varmasti vanha. Göran Selénin Porvoon maalaiskunnan historiikissa hän viittaa suomenkieliseen sanaan seitso, joka tarkoittaa verkkoa. Hän ei puhu seitasta mitään. Seitahan on saamelaisten pyhä paikka ja uhripaikka. Myöskään pirtuaiheista ei löydy mitään Seitlahdesta, Voolahdesta kylläkin. Siellähän ihmiset olivat joko hihhuleita tai trokareita, Selén kirjoittaa."

Maisemat olivat kauniit ja väki täysin ruotsinkielistä - emäntämme oli huolissaan, että juuri saapunut satakieli laulaisi yöllä liian kovaa. Meitä sellainen ei tietenkään häirinnyt, päinvastoin. En ylipäätään ymmärrä suomalaisten kummallista luontosuhdetta - mitään ääntä ei saisi tulla mistään eikä mikään eläin näkyä. Seitlaxfjärdenillä sitäpaitsi mekasti sinä yöttömänä yönä paljon satakieltä äänekkäämpiä lintuja - kurkia, joutsenia ja harmaahaikaroita. Rantasipit kimittivät ja kalalokit kaalottivat. Myös pieni koiramme Sukkar oli innoissaan.

Kävimme sekä illallisella että aamiaisella Porvoossa, koska Seitlaxin ainoan kyläkaupan ja seitsemän kilometrin päässä sijaitsevan kioskin aukioloajat olivat mummoille ja muille aamuihmisille suunnattuja.

Torstaiaamuna ajoin serkkuni kanssa länteen kohti Kasnäsiä ja Örötä. Puolisoni ei halunnut mukaan, koska aioimme viipyä siellä kolme yötä ja neljä päivää. Korteistaan hän näki, että saarella olisi paljon käärmeitä - mikä onkin aivan totta, sillä Öröllä on erinomainen kanta kyitä, varsinkin mustia sellaisia, joita leikkisästi kutsumme örökondiksi. Yksi moinen oli kiertynyt oluttölkin ympärille antaen aihetta uusille sananlaskuille, kuten "ruokitko kyytä pivollasi" ja "parempi kyy pivossa, kuin..."

Matkalla otettiin bensaa Suomusjärven Kivihovissa ja siellä tuli huoltispinnoiksi mm. kaakkuri ja palokärki. Kaakkuri lensi kaakattaen Nahvonjärveltä kohti huoltoaseman takana sijaitsevia metsälampia. Kemiössä tehtiin tavanomaisia varustetäydennyksiä erityisesti elintarvikkeiden osalta, vaikka pääelintarvikkeemme koko saarijakson ajaksi olivatkin ennalta hankittuja: iso könttä hirvenpaistia sekä sen kyytipojiksi mm. Condado de Orizan gran reservaa Dueron alueelta sekä Roberto Sarotton Baroloa.

Kasnäsistä Örölle liikennöi yhteysalus Idun, joka on nimetty muinaisskandinaavisen ikuisen nuoruuden, hedelmällisyyden, onnen ja elpymisen jumalattaren mukaan. Idun oli todellisuudessa se hahmo, joka hallitsi ikuisen nuoruuden mahdollistavia kultaisia omenoita - ei siis Freija, johon Idun on sekoitettu Wagnerin tuotannossa, josta Heikki Kännö on tarut ammentanut. Freijan perinteistä aluetta olivat rakkaus, taikuus ja jossain määrin myös kohtalo.

Saaristossa oli liikkeellä varsin suuria määriä haahkoja ja isokoskeloita, mutta vain hyvin vähän merimetsoja tällä kertaa. Liekö jokin iso yhdyskunta hävitetty tai kohdannut tuhon merikotkien muodossa? Merikotkia seilasi siellä täällä, lapintiiroja lenteli sirosti kaikkialla. Kyhmyjoutsenilla ja merihanhilla oli jo poikueita.

Pitkiä kävelyitä saaren ympäri. Joinain päivinä oli sateista tai sumuista, toisinaan taas aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Örö on tiettävästi Suomen aurinkoisimpia paikkoja. Mereltä kävi tuuli. Oli heleän vihreää. Kahlaajat näyttivät pääosin jo menneen tänä vuonna aikaisin - jäljellä olivat toki paikallisesti saaressa pesivät punajalkaviklot, töyhtöhyypät ja meriharakat. 

Huhti-toukokuiden mittaan saaressa oli käynyt useampia lintuharrastajia, jotka olivat kiitettävästi täydentäneet saaresta raportoimiani lajeja ja nähneet jo reippaasti toistasataa lajia, joten minulle jäi vain vähän tehtävää. Pilkkasiivet olivat jo soidintamassa ja iltaisin etsimässä pesäpaikkoja saaren sisämaasta, missä yhteydessä ne lentävät röhkien matalalla saaren nummien ja Pitkän Ikävän yllä. Pilkkasiipi on sorsalintujen joukossa hyvin myöhään kesällä pesivä laji.

Hanhia, sorsia ja haikaroita oli saaren rannoilla varsin paljon, varsinkin parhaissa paikoissa, kuten Storvikenillä ja Balgetilla. Jostain syystä suuria kerääntymiä myös Pohjoiskärjen edustan karuilla luodoilla, yhdessä naurulokkiparvien kanssa, jotka lienevät pesimättömiä tai muutolla olevia jostain sisämaan lintujärviltä.

Kultarinnat olivat äänessä ympäri saarta, mutteivät niin runsaina kuin joinain vuosina - tai ehkä niiden pääosa ei ole vielä saapunut. Vain yksi aneeminen satakieli. Pikkulepinkäiset olivat tulleet, sen sijaan punavarpunen ja kirjokerttu puuttuivat vielä. Pensas-, herne- ja mustapääkerttuja oli tällä kerta paljon, peippoa ja kirjosieppoa hyvin suuret tiheydet. Sen sijaan pensas- ja kivitasku sekä leppälintu olivat vähissä ja saaren rastaat ovat selvästi yksipuolistuneet: mustarastaita on nyt kaikki paikat täynnä.

Öisin lehtokurpat kurnuttivat ja tsivittelivät soidinlennoillaan - yhdellä yökävelyllä niitä näki helposti kymmenkunta. Kävin katsomassa myös lehtopöllöä. Menin samoille paikoille, joista löysin sen edellisvuonna, ja sen sijaan, että olisin kiusannut sitä nauhoituksella, kutsuin sitä vain tosinimellä - ja katso, kymmenessä sekunnissa se lehahtikin ääneti viereiseen puuhun ja tuijotti siitä minua ja minä pöllöä. Sitten se lensi pois ääneti kuin aave.

Örön Blockbergetillä (Bockberg) pesi, kuten aina, korppiperhe, jonka aikuiset kävivät silloin tällöin kääntymässä nummen ja parakkien yllä meitä katsomassa.

Olin toivonut, että aiempi kaakkoinen virtaus ja sumuinen pudotuskeli olisivat tuoneet saareen harvinaisuuksia, muistellen sitä legendaarista saariretkeä, jona löysimme nummella kasvavan ruusun latvasta punapäälepinkäisen. Nyt muutolla olevat pikkulinnut olivat kuitenkin aika vähissä. Suurin läpimuutto oli tapahtunut tänä vuonna jo pari viikkoa aiemmin. 

Yhden lajin sain sentään viimeisenä päivänä lisättyä saarilistalle, kun nummen yllä lenteli pyrstöään veivaten haarahaukka. Se oli vieläpä ilmassa yhtä aikaa vanhan merikotkan kanssa, kunnes kotka suuntasi Storvikenille ja sai siellä aikaan nummelle saakka kantautuneen kaakatuksen. Haarahaukka ei lajina ole mikään kovin säväyttävä näky minulle, sillä se on luultavasti eniten elämässäni näkemäni petolintu - näen niitä kymmenittäin omalta terassiltani joka kerran, kun käännän katseeni taivaalle. Suomessa sitä ei kuitenkaan usein näe. Uusi laji saarelle sekään ei ole, koska olen jostain lukenut sen havaitun sieltä, mutta aiempia havaintoja ei ole kirjattu eBirdin tietoihin.

Näin saaressa monta kyytä, sekä mustia että harmaita, ja hirvieläimiäkin näin tällä kertaa kahta lajia: valkohäntäpeuran ja metsäkauriin. Kedoilla lenteli paljon pikkukultasiipiä, auroraperhosia ja helmihopeatäplää.

Saarella oli siellä ollessamme iso Ruotsista saapunut hääporukka ja mekin saimme palveluksistamme suopeuden osoituksena ilmaiset brunssit Örön ravintola 12-tuumaisessa, joka on hempeästi Obuhov-tykkien mukaan nimetty.

Palatessa kävimme Tvärminnessä, jossa lauloi kerttua, kultarintaa ja harvinaisempana lajina idänuunilintu. Punavarpusia oli siellä äänessä runsaasti, joten niiden puuttuminen Öröltä ei johtunut siitä, etteivätkö ne jo olisi saapuneet.

Helsinkiin palattuani kävin puolisoni kanssa nostalgisella vierailulla Vuosaaressa. Tuo aliarvostettu lähiö on ehostunut perin viihtyisäksi alueeksi, johon meren ja metsän läheisyys ja laajat hiekkarannat tuovat aivan oman säväyksensä. Aurinkolahdella promeneeratessa voisi kuvitella olevansa jossain muualla kuin Suomessa. En tarkoita tällä maahanmuuttajien runsautta, vaan sitä, että hiekkarantamaisema, talojen sommittelu ja virkistyspaikat tuovat mieleen ennemminkin Länsi-Euroopan kuin suomalaisen rappiolähiön. Ympärillä kuulee toki hyvin paljon arabiaa ja venäjää. Irakilaiset näyttävät mieltyneen grillaukseen ja piknikkeihin perin epäirakilaisessa maisemassa, mäntyjä kasvavilla jääkautisilla rantakallioilla.

Katselin paikkoja, jotka esiintyvät kirjoittamassani salapoliisitarinassa, jossa šakkimestarin ruumis löytyy insuliiniin kuolleena yksinäiseltä penkiltä samalta metsäpolulta, jolla kuljimme. Nyt siellä ei tosin ollut penkkiä - muistini ei enää ole varma, oliko sellainen ollut joskus silloin, kun tarina minulle ilmestyi. Tarinassa Hallan kyselee tietoja parkkipaikan ja polun välissä olevalta pieneltä punaiselta puukioskilta. Sellainen siellä on vielä tänä päivänäkin, joskin muistin sen olleen pienempi - ehkä muistin sen pienen punaisen kioskin lähempänä rantaa, jossa on nyt jotain muuta kuin kioski. Paikat näyttivät ylipäätään erilaisilta kuin muistikuvani menneiltä vuosilta - niin paljon uutta on rakennettu varsin hiljattain.

Maanantai oli sateinen. Tiistai sen sijaan oli mitä aurinkoisin ja teimme pitkän retken länteen. Ensin Espoon Nuottaniemeen, jossa söimme brunssin Villa Pentryssä ja kävelimme huvivenesatamassa puhumassa elämän ja parisuhteen peritotuuksista, siitä, mitä maailmassa tuleman pitää, ja miten ymmärrämme pahuuden luonteen, pimeän puolen. 

Ajoimme sitten edelleen länteen ja Porkkalanniemelle. Oli seesteistä ja vehreää. Joimme kahvit ja söimme jäätelöt Café Porkkalassa, koska olimme unohtaneet hyödyntää ilmaiset sellaiset Villa Pentryssä, jossa kahvi ja jäätelö kuuluvat puhvetin hintaan. Porkkala-kahvilan takana on portaat alas pienelle lammelle ja siellä olevalle laiturille. Pääskyt löivät ilmassa leikkiä ja puhuimme etiäisistä, projektioista, oikeutetusta kostosta ja sen sellaisista arkiasioista.

Porkkalanniemen rantakallioilla vastaan tuli monia voimaeläimiä, kuten komea vanha merikotka, korppeja, harmaahaikara, haahkanaaraita. Puolisoni teki haapapuusta sauvan ja kokeili sen ominaisuuksia. Polulla käveli komea pronssinvärinen ja kitiininystyinen Carabus granulatus. (Suomeksi osuvasti nystykiitäjäinen.)

Paluumatkalla pysähdyimme katselemaan pellolla laiduntavia laulujoutsenia, kanadan- ja merihanhia. Hyypät vinkuivat. Kävimme lyhyesti Kirkkonummellakin, muttemme viipyneet. Joskus muinaisina nuoruusvuosina olin siellä töissä.

Keskiviikkoaamu oli alakuloinen, lähdön aamu. Viimeinen matka Pakistaniin. Istanbulin lentokentän epämiellyttävä kalleus ja hakkeroidut nettipalvelut alkoivat ärsyttää. Varmaankin jokin mafia hallinnoi koko tuota kenttää, koska kaikki on niin törkeän ylihinnoiteltua ja hankalaa, täysin toisin kuin Istanbulin kaupungissa.

Matkustamiseen kuluneena päivänä ja yönä luin Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesää, koska se tuntui ajankohtaiselta tähän hetkeen, jona odottelen tuloksia seuraavista työkuvioistani ja selkäpiissä tuntuvat kaikenlaisten käärmeiden seläntakaiset ja puskista huudellut pistot taakse jääneestä Helsingistä. Mutta minkäs teet - maailma ei ole reilu paikka eikä elämä helppoa, silloinkaan - tai varsinkaan silloin - kun on erehtynyt löytämään onnensa lähteet ja olemaan omiin oloihinsa ärsyttävän tyytyväinen.

Saman kirjailijattaren Karl Axel Björk -sarjan edellisen ja ensimmäisen osan, Yön sydän on jäätä, luin loppuun jo aiemmin keväällä, ja tarkoitus on jossain vaiheessa kirjoittaa jokunen arvostelun sana molemmista.