Jäähyväiset Islamabadille

On tullut aika jättää jälleen yksi paikka elämäni varrella taakse. Kolme vuotta Islamabadissa ovat hurahtaneet huomaamatta, ikään kuin elämä koko ajan kiihtyisi loppua kohti. Heinäkuun viimeisenä yönä lähdin kohti Dohaa, maksoin kammottavat ylipainomaksut, koska Qatar Airways ei antanut hoitaa asiaa etukäteisellä varauksella siksi, että Finnair hallinnoi jälkimmäisen lennon. Ylimääräinen laukullinen koostui suurelta osin ostoksista, kuten mittatilauspuvuista ja nahkatakeista, joita minä ja puolisoni halusimme Pakistanista. Ne ovat toki Pakistanissa paljon edullisempia kuin Euroopassa tai edes Istanbulissa, mutta nyt niille tuli sitten Suomen hinnat ylipainomaksujen muodossa.

Elokuun ensimmäisenä saavuin Helsinkiin, rakkaan puolisoni ja koiramme tykö. Uutta työtä minulle ei ole osoitettu, joten olen nyt sitten elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa pakkolomalla ja etsimässä itselleni joko uutta tehtävää entiseltä työnantajalta tai uutta työnantajaa, joka antaisi hieman enemmän arvoa yli kahdenkymmenen vuoden kokemukselleni ja osaamiselleni ulkomaanasioiden parista. Vaan eipä sellaiselle enää taida olla kysyntää maailmassa, jossa mahtavimmatkin vain hötkyvät emotionaalisesti X:n ja TikTokin tahtiin ja kilpailevat typerimmistä onelinereista.

Viimeiset viikkoni Islamabadissa olivat monsuunin aikaa - tukahduttavan kuumia päiviä ja iltaisia rankkasateita. Sääolosuhteet ja lähtökiireet rajoittivat luontoretkeilyä, mutta ehdin sentään vielä käydä jäähyväisretkillä vakiokohteissani, Margallakukkulain Dara Janglanin ja Dhok Jeevanin poluilla sekä Rawaljärven rannoilla. Kuivasta ajasta oli siirrytty yltiömärkään. Järvi oli äyräitään myöten täynnä, mikä yleensä karkottaa rantalinnut hengailemaan johonkin muualle. Myös Margallan polut tulvivat ja niitä ei pystynyt kulkemaan kastelematta jalkojaan polvia myöten - vaan eipä tuo haitannut, kun oli muutenkin niin kuuma. Mitään erikoista en enää viimeisinä viikkoina onnistunut näkemään. Tavanomaisia kesälajeja vain: drongoja, haukka- ja jakobiinikäkiä, sinikurkkusieppoja.

En järjestänyt itse itselleni läksiäisiä, sillä sellaisten järjestäjiä kunniakseni oli jonossa asti. Antaahan tuollainen tilaisuuden pienelle prestiisin hankkimiselle. Ensimmäiset läksiäiset olivat Suomen kunniakonsulin maatilalla Chak Shahzadissa, toiset taas Serena-hotellin ravintolassa.

Lähdön rituaaleihin kuului myös hankkiutua eroon mahdollisimman paljosta omaisuudesta. Pari huonekalua sain myydyksi, mutta suurimman osan lahjoitin pois viime aikoina avustaneille ystäville tai palvelijani perheelle. Viimeksi mainittu sai myös kasapäin peittoja, pyyhkeitä, astioita, vitamiineja ja muuta sellaista. Kirjat lähetin lentorahtina Suomeen jo etukäteen, koska niistä en pysty luopumaan. Kauniin ja hyvin palvelleen hopeanvärisen Volvo-maasturini myin seuraajalleni.

Suomessa oli saapuessani kuumaa ja aurinkoista ja sama on jatkunut. Olen hengaillut puolisoni kanssa tutussa lähimetsässä, käynyt Nuottaniemessä syömässä, Kontulan kelkkapuiston maastossa, jossa huusi pari nuolihaukkoja. Eilen grillasimme sikaa ja nautaa, joimme espanjalaista punaviiniä. Tänään kävimme syömässä sushia Fukun erinomaisella lounastarjouksella Isossa Omenassa, johon alun perin menimme aivan muille asioille, kun olimme muutenkin Espoossa puolisoni oppilaitoksessa.

Arkinen elämä Suomessa voisi olla hyvää elämää, ellei kaikki olisi niin kallista. Nyt tätä on kestettävä ainakin siihen saakka, kunnes puolisoni saa kansalaisuuden ja olemme viimein vapaita lähtemään mihin tahansa, missä kummallekin voisi löytyä töitä ja palkalla olisi varaa myös elää.