Käärmeenpesästä Karjalaan

Elokuun loppu meni perheessämme hieman ankeissa tunnelmissa flunssan kourissa, eikä tauti vieläkään ole loppunut, vaan piinaa yhä hengitysteitä, limakalvoja ja aiheuttaa päänsärkyä. Koira toki ulkoilutettiin, ruokakaupassa piti käydä ja useina päivinä kävin läsnätöissä, vaikka se ehkä virhe olikin. Puolisoni tekee työnsä muutenkin melkein kokonaan etänä. Viikonlopun retkeilyt menivät kuitenkin sairastamisen vuoksi mönkään.

Tällä viikolla palasin läsnätöihin, mutta työmatkalla minua kohtasi onnettomuus: lukemisenani ollut kirja suomalaisen radiotiedustelun historiasta, Robert Brantbergin Käärmeenpesä, jäi vahingossa sporapysäkille. Palatessani myöhemmin sitä etsimään se oli jo lähtenyt jonkun muun matkaan. Toivottavasti kirja sivistää uutta omistajaansa. Kirjan nimi kuvasi sentään osuvasti paitsi tiedustelumaailmaa, myös nykyistä työnantajaani. Molemmilla toimialoilla suuri määrä inhimillistä ammattitaitoa ja lahjakkuutta tulee haaskatuksi hukkaan, kun lopulta ylätasolla jylläävät vallanpitäjäin banaalit oikut ja kaikenlaiset kummalliset pönöttäjät. Tiedusteluhistoriaa lukiessa saattoi ehkä löytää hieman lohtua siitä, että sama meno oli vielä hullumpaa Neuvostoliitossa ja natsi-Saksassa. Suomessa väärään aikaan oikeassa olemisesta joutuu epäsuosioon ja paitsioon - mutta noissa valtakunnissa, joiden toimet määräsivät myös Suomen kohtaloja, samasta joutui ammutuksi, hirtetyksi tai myrkytetyksi.

Ihmettelen toisaalta sitä juonittelun määrää, joka minuun on jaksettu kohdistaa, kun kuitenkin oikeassa olemiseni olivat sellaisia, että tänä päivänä ne ovat suomalaisen ajattelun ja uuden länsiliturgian valtavirtaa. Nythän tunnen usein olevani tylsä samanmielinen, kun vallanpitäjät ovat kilvan sitä mieltä, mitä olin jokunen vuosi takaperin, kun ajatukseni vielä torjuttiin Suomessa selkäydinreaktioin. Mutta kaiketi kyse ei olekaan siitä, mitä mieltä on, vaan kuka on.

Juonittelijat ovat yleensä perusluonteeltaan pelkureita ja siitä kai paljon pahaa juontaakin juurensa. He pelästyvät esimerkiksi kauheasti todetessani, että heille saattaa tapahtua asioita. Tämän tulkitaan olevan uhkaus, vaikkei se sitä ole - harvoin joudun tai edes vaivaudun itse kostamaan kokemiani vääryyksiä. Karma, kohtalo, tai mihin kukin uskookaan, hoitaa asian yleensä puolestani, ja se puolestaan johtuu siitä, millaisia nuo juonittelijat perusluonteeltaan ovat - eli asiat, jotka heille tapahtuvat, johtuvat heidän teoistaan ja olemuksestaan, mutta eivät suinkaan tule minun kädestäni. Kannan toki yleensä astaloa mukanani, mutta se on puolustuksellinen, ei hyökkäyksellinen toimi.

Esimerkiksi se suomalainen lakimies, joka ilmoitti "ellette lopeta venäläisvastaista raportointianne Kiovasta, me lopetamme teidät", tuli myöhemmin tuomituksi aivan toisen, minua merkittävämmän henkilön uhkailemisesta ja kuoli epämääräisissä olosuhteissa Moskovassa. Ja se suomalainen upseeri, jonka kunnian vuoksi henkeäni niin ikään uhattiin (vaikka uhkaaja myöhemmin pyysikin anteeksi ja myönsi minun olleen oikeassa kyseisen upseerin suhteen), sai myöhemmin vankilatuomion, joskin asiasta, jolla ei ollut mitään yhteyttä minuun tai työhöni. Nämä kaksi mainitsen siksi, että tapaukset olivat paljon julkisuudessakin. Oli pari muutakin, joita ei ole puitu julkisuudessa, mutta tietäjät tietävät.

Olennaista panna muistiin tästä on se, että kun totean, että joillekin ihmisille saattaa tapahtua jotain, se ei ole uhkaus, vaan empiirisluonteinen toteamus. Juonittelijoilla ja pahanpuhujilla on taipumus jossain vaiheessa sotkeutua omiin valheisiinsa ja jos siitä koituu seuraamuksia, vieläpä oikeudellisia tai terminaalisia, sillä mitä suurimmalla todennäköisyydellä ei ole mitään tekemistä minun vaatimattoman ja vähäpätöisen persoonani kanssa, vaan aivan muiden voimien. Itse pyrin päinvastoin seuraamaan omaa opetustani eli eristämään tuollaiset ihmiset mahdollisimman pitkälle pois omasta elämästäni, ja keskittymään niihin ihmisiin, jotka tuovat elämääni myönteisiä asioita ja iloa. Miksi tuhlata aikaa ja energiaa vihamiehiin? Sehän on silloin pois niiltä, jotka tuon ajan ja energian ansaitsisivat.

Sen verran on kuitenkin hyvä panna merkille, kuka koira älähtää, koska siitä voi yleensä päätellä, kehen kalikka on oikeutetusti kalahtanut.

Käärmeenpesän kadottaminen kompensoitui onneksi jo samana iltapäivänä iloiseen sattumukseen töistä kotiin palatessani. Kävi nimittäin niin, että kuulin Katajanokan Skönen terassin ohi kävellessäni mainittavan Mantsinsaaren, ja totesin saaren nimen lausuneelle rouvalle: "Mantsinsaari mainittu!" Kävi ilmi, että äidinäidinäitini ja hänen esi-isänsä olivat peräisin samalta Laatokan saarelta, joskin kahdesta eri kylästä. Rouvalla oli hallussaan divariharvinaisuus, Valto Peiposen Laatokan Mantsi - härkäuhrin saari, jota olen itsekin lukenut lähteenäni, joskin netistä imuroituna skannattuna paperinippuna, koska en ole alkuperäiskirjaa saanut käsiini. 

Vanhempamme tai isovanhempamme eivät koskaan palanneet miehitettyyn Karjalaan, mutta sekä pikkuveljeni että minä kävimme siellä toisistamme riippumatta 90-luvulla ja 2000-luvun alussa, aikana, jolloin Venäjä oli vielä nykyistä vähemmän vihamielinen paikka. Kävin myös Salmissa, joka aikoinaan oli Suomen valtioalueen ainoa kulttuurisesti ja kielellisesti itäkarjalainen, aunuslainen kunta. Mantsinsaari erityisesti oli tunnettu mystiikastaan - ja myös kirjan nimessä mainituista härkäuhreista, jotka jatkuivat 1900-luvun puolelle saakka. Äidinäidinäitini ja äidinäitini päätyivät evakkoina Pohjanmaalle. Karjalainen olen vain neljännekseltä perimääni, kun taas Pohjanmaalta on peräisin puolet juurista kummankin vanhemman puolelta. Viimeinen neljännes on etelärannikolta, johon isäni nimi ja tähänastinen oma elämäni minua yhdistävät.