Hämärän hetkiä rajamailla

Kurkimäen ensilumi lankesi jo viikonloppuna, kaupungin keski- ja eteläosissa ilmeisesti vasta tällä viikolla. Viime yönä lumisade saatteli puolisoni koiranulkoilutusretkeä ja tänään keskipäivällä omalla koiranulkoilutusvuorollani lumi - vielä kevyt ja hauras - lepäsi kuin reikäinen harso harmaassa maisemassa. Kivikon kallioisella kukkulalla kasvavassa männyssä istui korppi, joka minua katseli.

Alkuiltapäivästäkin on hämärää, loput vuorokaudesta pimeää. Keskipäivän hämärää tervehdimme kuin se olisi päivänvaloa, koska muuten ei ole sitäkään lyhyttä valon aikaa. On ajoittain vaikea ymmärtää, kuinka välimerellinen puolisoni, valon lapsi, on kestänyt jo viisi suomalaista talvea. Se herättää kunnioitusta, vaikka oma synkkä suomeuteni onkin aikanaan elänyt täällä talven talvensa jälkeen, vieläpä lapsena.

Maailmasta kuuluu vain huonoja uutisia. Trumpin diili Putinin kanssa tietää lähes varmaa sodan laajenemista Euroopassa, sillä nyt Venäjä voi olla varma, ettei sen tarvitse tyytyä Ukrainaan. Eurooppa on polkenut varustautumisensa käyntiin toivottoman hitaasti, mikä antaa Putinille vielä vuosikausia aikaa ruhjoa tulevaa etupiiriään yhä laajemmaksi. Atlantin takana Euroopalla ei ole enää luotettavaa ystävää, joka pelastaisi mantereemme pulasta tai auttaisi patoamaan vanhaa vainoojaa.

Kun joskus hamassa tulevaisuudessa käydään amerikkalaisen natsismin nürnbergiläiskäräjiä, Eurooppa on todennäköisesti jo ruhjottu tunnistamattomaan kuntoon. Se, mitä tulee tilalle, ei ole lainkaan selvää, mutta jo nyt voitaneen sanoa, että uusi maailma on oleva vanhaa rumempi, ja ne, jotka aikovat selvitä hengissä, joutuvat myös itse olemaan entistä rumempia. En ihmettele, että Stefan Zweig tappoi itsensä, vaikka oli päässyt pakoon Etelä-Amerikkaan - tosin pidän hänen tekoaan silti ennenaikaisena, sillä hän ei ollut silloin vielä edes nähnyt koko kauheutta.

Trumpin liehittelyt Putinin lisäksi Saudi-Arabian kruununprinssi Muhammad bin Salmanille ja kehut toimittaja Jamal Khashoggin murhasta kertovat Trumpin perheen bisnesten lisäksi lähinnä siitä, että Trump hieman kadehtii prinssiä, haluaisi itse tehdä samanlaisia tekoja - ja varmasti tekeekin, kunhan tiellä olevat Yhdysvaltain instituutiot on lopullisesti puhdistettu vastahankaisista voimista. Tuo puhdistustyö on jo nyt edennyt yli kriittisen pisteen - sen, jossa järjestelmä olisi vielä voinut korjata itseään.

Toisessa maailmansodassa ja kylmässä sodassa Eurooppa joutui puristuksiin kahden totalitarismin väliin, kansallissosialismin ja kommunismin. Nyt kommunismi on kaukana Kiinassa, mutta Eurooppa puristuu hiljalleen kahdenlaisen natsismin väliin. Unkarin lisäksi monessa muussakin Euroopan maassa noussee vielä valtaan viidensiä kolonnia, jotka alasajavat demokratian ja oikeusvaltion jonkinlaisen fasismia muistuttavan järjestelmän tieltä, tukeutuen joko putinilaiseen Venäjään tai trumpilaiseen Amerikkaan. Paradoksaalisesti tämä saattaa jopa olla välttämätöntä sotatalouden pystyttämiseksi, mikäli maa haluaa välttää Venäjän miehityksen.

Sotatalous ei olisi ollut tarpeellinen, jos toimenpiteisiin Venäjän patoamiseksi olisi ryhdytty Euroopassa ajoissa. Mutta kun ei ryhdytty - eikä oikeastaan ole vieläkään ryhdytty. Esimerkiksi riittävä ampumamateriaaliteollisuuden lisäys ja drooniteollisuuden käynnistäminen ovat yhä vain puheiden tasolla.

*   *   *

Puolisoni palatessa Tunisiasta olin Helsinki-Vantaalla vastassa koiran ja kukkapuskan kera. Hän oli joutunut luopumaan useista oliiviöljykanistereista ja puolesta viinipullojaan lentoyhtiön määräysten vuoksi, mutta sai kuitenkin tuotua kotiin kasapäin yrttejä, öljyjä, uutteita, suitsukkeita, baklavapaketteja ja ilokseni myös jäljelle jääneet tunisialaiset viinit. Kodista tuli heti valoisampi paikka ja ruokahuolto parani, vaikka keittiö alkoikin taas muistuttaa sotatannerta.

Kummatkin Brysselissä asuneina näyttäydyimme kerrankin virallisesti yhdessä Belgian kuninkaanpäivän vastaanotolla. Illallistimme Kappelissa ja puolisoni syntymäpäivänä Kalasataman Bisou-Bisoussa. Nyt ei olekaan sitten varaa moiseen vähään aikaan.

Minulle lankesi työmatka viime vuosilta hyvin tutuksi käyneeseen paikkaan, entiseen asuinkaupunkiini Islamabadiin. Jouduin salaamaan sen tuntemiltani pakistanilaisilta, koska en ehtisi heitä tapaamaan. Sen sijaan minulle jäi vapaa-aikaa yksi aikainen aamu kuudesta kymmeneen sekä yksi auringonlaskun aika. Käytin ne käymällä paikoissa, joita olin ikävöinyt: Dara Janglanin luontopolulla Margallakukkuloilla sekä Rawaljärven rannalla.

Järvi oli äyräitään myöten täynnä vettä, joten kahlaajat puuttuivat tyystin ja haikaratkin olivat vähissä. Sen sijaan Margallan luontopolulta löysin muutamia ilahduttavia lajeja: kaksi sinipikkusieppoa, kokonaista kuusi kashmirinsieppokerttua sekä siperianleppälinnun. Viimeksi mainittua ei näe Islamabadissa joka vuosi, koska sen talvehtimisalueet ovat yleensä etelämpänä Punjabissa. Tavanomaisia sekaparvia kashmirin- ja tiibetinuunilintuja, aasianrillejä, himalajansieppokerttuja, harmaatalitiaisia, töyhtö- ja mustabulbuleita, tulirinta- ja metsätimaleita oli tuttuun tahtiin. Sen sijaan poikkeuksellisen lämmin marraskuu lienee johtanut siihen, että näinkin myöhään löysin polulta myös haukkakäen, joka yleensä on vain kesävieras.

Nisäkkäitäkin oli liikkeellä, sillä polun yli rymisteli lauma villisikoja, muntjakki karjahteli pöpelikössä ja palmuoravat kirskuivat.

Vielä lentokentällä oli päällä uhka, että koko matka olisi mennyt mönkään siksi, että vähän ennen lähtöä sekä Delhissä että Islamabadissa räjähti ja maat syyttivät tuttuun tapaan toisiaan - Pakistan tosin myös Afganistania hallitsevaa Taliban-liikettä, jonka kanssa Intia on viime aikoina ryhtynyt kaveeraamaan. Jos drooneja olisi taas lennellyt taivaalla kuten toukokuussa, olisivat lentokoneet kääntyneet takaisin Dohaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja menin sekä tulin takaisin ongelmitta.