Edellisessä blogipostauksessa sivusin saksalaista maanalaista vastarintaryhmää nimeltä Valkoinen ruusu (Die Weisse Rose), joka toimi tähdenlennon ajan valonpilkahduksena kansallissosialistisen tyrannian yössä. Koska elämme nyt 2020-luvulla jälleen tilannetta, jossa länsimaisina sivistysvaltioina itseään pitäneissä yhteiskunnissa on ajankohtaista organisoida natsien vastaista maanalaista vastarintaa, on paikallaan muistaa hieman tätä Suomessa ei niin kovin laajalti tunnettua ryhmää.
Sodanjälkeisessä Saksassa ja varsinkin Baijerissa Valkoinen ruusu on hyvin tunnettu ja keskeinen osa saksalaisten heiveröisen natsivastaisen vastarinnan myytosta. Se toimi aktiivisesti myös anneksoidun Itävallan suuntaan, joten sielläkin verkosto tunnetaan. Israelissa ja Amerikassa sillä lienee jonkin verran tunnettuutta, joskaan ei lainkaan siinä määrin kuin saksankielisessä maailmassa. Valkoisen ruusun jäsenkunta ei kuitenkaan ollut erityisesti vasemmalle kallellaan, joten vasemmisto nosti myöhemmin kunniaan muita vastarintaryhmiä - eivätkä he olleet juutalaisia, joten ryhmä jäi vähemmälle huomiolle myös juutalaisten holokaustiin keskittyneessä vastarintamyytoksessa.
Sen sijaan ryhmä nousi suureen kunniaan kristillisen ajattelun, varsinkin katolisten piirissä. Ja tämä käsitys minullakin Valkoisesta ruususta oli - varsinkin kun olin kerran joitain vuosia sitten käynyt pitkän keskustelun lentokoneessa viereeni istuneen baijerilaisen nuorisoaktiivin kanssa, joka herätti huomiota partiolaisunivormullaan ja kertoi kuuluvansa tämän ryhmän perillisiin lukeutuvaan katoliseen nuorisojärjestöön.
Jos ollaan tarkkoja, niin vierustoverikseni osunut ritarikuntalainen asetti asiat hieman toiseen järjestykseen kuin olisi pitänyt. Nimittäin käsitykseni mukaan hänen edustamansa järjestö oli olemassa jo ennen Valkoista ruusua, mutta tuli natsien toimesta kielletyksi ja saattoi käynnistää toimintansa uudelleen vasta sodan jälkeen, jolloin se tietysti saattoi lukea Valkoisen ruusun tavallaan osaksi omaa keskeytynyttä toimintaansa. Jatkumon näkemiselle tällä tavoin oli jonkin verran perusteita, sillä useampi Valkoisen ruusun ydinryhmän jäsenistä tuli sitä edeltäneistä, kielletyistä ja leimallisesti katolisista nuorisojärjestöistä. Erityisesti sellainen oli ydinryhmän jäsen Willi Graf, jolle on myöhemmin puuhattu katolisen kirkon piirissä pyhimysstatusta.
Myös Valkoisen ruusun ydinryhmän keskushahmo Hans Scholl oli linkittynyt katolisiin nuorisoaktivisteihin ja harkinnut kääntymistä katoliseksi, mutta hänet oli kuitenkin kastettu luterilaiseksi eikä hän tiettävästi koskaan ehtinyt muodollisesti vaihtaa uskontokuntaansa.
Onkin siis totta, että Valkoisen ruusun voi assosioida katolisiin nuorisojärjestöihin - mutta kun tämän verkoston jäsenkuntaa tarkastelee tarkemmin, paljastuu paljon monimuotoisempi ja heterogeenisempi läpileikkaus tuonaikaisen Saksan intelligentsiasta. Valkoisen ruusun kuuluisimmiksi kasvoiksi nousseet sisarukset Hans ja Sophie Scholl olivat, kuten todettu, protestantteja. Ydinryhmän jäsen Alexander "Schurik" Schmorell oli Orenburgissa syntynyt venäjänsaksalainen ortodoksi, jonka vanhemmat olivat paenneet bolševikkeja muuttamalla Müncheniin pojan ollessa vasta neljän. Viimeisen ja kohtalokkaaksi muodostuneen pamfletin kirjoittaja ja ryhmän intellektuelli Christoph Probst oli katolinen vapaa-ajattelija ja itämaisesta mystiikasta viehättyneen sanskritin professorin poika - tapahtuma-aikaan myös naimisissa ja perheenisä. Ainakin yhdellä ydinjäsenistä oli juutalainen tyttöystävä ja toisella juutalainen äiti. Ryhmän mesenaatiksi ryhtynyt stuttgartilainen tilintarkastaja Eugen Grimminger oli kääntynyt buddhalaiseksi ja ainakin yksi ryhmän naispuolisista jäsenistä oli antroposofi.
Ryhmän kutsuminen kristilliseksi vastarinnaksi on kuitenkin sikäli oikeutettua, että kristillinen ajattelu ja argumentaatio - eikä esimerkiksi sosialistinen - hallitsi voimakkaasti ryhmän tuotantoa. Kirjoituksissa siteerattiin taajaan Raamattua ja otettiin vaikutteita natsismia kritisoineilta kirkonmiehiltä. Lisäksi ryhmää innoittivat yleinen kiinnostus filosofiaan, etiikkaan, valistuksen aikaan ja sivistykseen, mukaan lukien saksalainen romantiikka sekä Goethen ja Schillerin kaltaiset klassikot. Ryhmän venäläistaustainen jäsen Schmorell identifioi itsensä antibolševikiksi; hänen isänsä oli venäjänsaksalainen lääkäri ja äiti venäläinen papintytär.
Valkoinen ruusu keskittyi voimakkaasti Müncheniin ja muodostui alun pitäen Münchenin yliopiston opiskelijoista. Suurin osa ydinryhmän jäsenistä oli lääketieteen opiskelijoita ja suurin osa laajemmasta muutaman kymmentä henkeä käsittäneestä verkostosta oli tuolloin, 40-luvulla, parikymppisiä opiskelijoita. Ryhmän toiminta koostui ensisijaisesti kirjallisesta tuotannosta - pamfleteista ja lentolehtisistä, myöhemmin myös graffiteista, joita levitettiin Münchenin lisäksi muihinkin yliopistokaupunkeihin sekä Saksassa että Itävallassa.
Lisäksi ryhmä mitä ilmeisimmin ylläpiti keskustelukerhoja yksityistiloissa sekä erään suojelijansa, kiellettyjen kirjojen kauppiaan Josef Söhngenin kirjakaupassa. Keskustelujen kautta opiskelijaryhmä sai temmatuksi mukaansa myös muutamia varttuneempia tieteen ja kulttuurin toimijoita, joista yksi, ydinryhmän opiskelijoiden filosofian ja musiikin professori Kurt Huber, myös maksoi mukanaolosta hengellään.
Osa ryhmän jäsenistä oli ehtinyt olla mukana Hitlerjugendissa, mutta disillusoitunut natsiaatteeseen. Moni ryhmän miespuolisista jäsenistä - joista suuri osa lääketieteen opiskelijoita - oli myös ehtinyt olla rintamalla ja todistaa siellä natsien harjoittamia kauheuksia, jotka valoivat heihin vastarintahenkeä. Ryhmän pamfleteissa tuomittiin niin sortovalta kuin aivan erikseen mainiten juutalaisiin kohdistuva vaino epäkristillisenä ja epäeettisenä, samoin kuin hahmoteltiin Saksalle parempaa tulevaisuutta ilman kansallissosialismia.
Ryhmän murskaaminen käynnistyi, kun yliopiston vahtimestari, matalaotsainen natsi-informantti nimeltä Jakob Schmid, näki Schollin sisarukset levittämässä Huberin kirjoittamaa kuudetta pamflettia, ja pidätettäessä heidän salkustaan löytyi Probstin kirjoittama seitsemäs pamfletti. Hans ja Sophie Scholl sekä Christoph Probst vangittiin ja teloitettiin giljotiinillä helmikuussa 1943. Alexander Schmorell ja professori Kurt Huber pidätettiin ja teloitettiin samalla tavoin saman vuoden heinäkuussa ja Willi Graf lokakuussa. Näistä kuudesta tuli Valkoisen ruusun kuuluisimmat jäsenet ja marttyyrit, vaikka teloitetuksi tuli vielä myöhemmin Hans Leipelt, joka jäi kiinni rahan keräämisestä Huberin lesken auttamiseksi.
Kymmeniä muita ryhmään tiiviimmin tai löyhemmin liittyneitä tuomittiin vankeusrangaistuksiin, joista nämä luonnollisesti vapautuivat natsihallinnon kaaduttua.
Lakimies Helmuth von Moltke (samannimisten preussilaisten kreivien jälkeläinen) salakuljetti yhden Valkoisen ruusun pamfleteista Norjaan ja brittitiedustelu kopioi sen lentokoneista jaettavaksi propagandalehtiseksi, jota pudoteltiin Saksan taivaalta kaupunkeihin. Moltke perusti myös oman vastarintaryhmänsä, Kreisaun piirin, joka oli nimetty hänen tapaamispaikkana toimineen sleesialaisen kartanonsa mukaan.
Lisäksi jälkeenpäin merkittäväksi legendan jatkamisessa tuli ryhmän jäsenpiiriin kuulunut, mutta ydintoimintaan osallistumaton lääketieteen opiskelija Jürgen Wittenstein, joka vältti vangitsemisen olemalla sattumalta poissa kaupungista pidätysten aikaan. Wittenstein pakeni Amerikkaan, josta käsin julkaisi Valkoisen ruusun muistelmat. Etunimensä englantilaistanut George Wittenstein teki sittemmin lääketieteellisen uran Kaliforniassa ja kuoli vuonna 2015.
Valkoisen ruusun nimen uskotaan viitanneen runouteen. Kuulusteluissa Hans Scholl viittasi erityisesti Clemens Brentanon runoon, joskin muitakin teorioita on myöhemmin esitetty, esimerkiksi viittaus kuubalaisen runoilijan ja itsenäisyystaistelijan José Martín vuonna 1891 julkaisemaan runoon Cultivo una rosa blanca, tai Saksasta Meksikoon muuttaneen salaperäisen anarkistikynäilijän, nimimerkki Bruno Travenin alias Ret Marutin romaaniin Die Weisse Rose, jonka ydinryhmän opiskelijat olivat saaneet kirjakauppias Söhngeniltä. Teorian mukaan Scholl olisi maininnut kuulusteluissa Travenia vaarattomamman Brentanon suojellakseen Söhngeniä, joka onnistuikin välttämään kuolemantuomion.
Jos ei muuta, niin muistakoot lukijani Valkoisen ruusun tarinasta ainakin Schollin sisarusten viimeiset sanat.
Sophie, joka oli teloitetuksi tullessaan vain 21-vuotias, sanoi tiettävästi vankitoverilleen ennen teloitettavaksi viemistään:
"Niin kaunis, aurinkoinen päivä, ja kuitenkin minun on lähdettävä. Mutta mitä merkitsee minun kuolemani, jos meidän kauttamme tuhannet ihmiset heräävät ja ryhtyvät toimintaan."
Hänen veljensä Hans puolestaan huudahti viimeiseksi ennen teloitustaan yksinkertaisesti:
"Eläköön vapaus!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti