Elonkorjuuajan alkaessa

Maisemassa on jo syksyn tuntu. Tervapääskyt ovat kadonneet taivaalta, muutkin hyönteissyöjälinnut hupenevat vauhdilla. Tihkuaa, harmaus ja hämärä valtaavat alaa, vaikka toisinaan aurinko yhä näyttäytyy ja muuttaa maiseman hetken ajan kesäiseksi.

Kuljen töissä keskustassa alakuloisena, vailla kiinnostusta mihinkään ja kasvot menettäneenä, etsien parempaa työmahdollisuutta - sellaista, jolla olisi varaa asua Helsingissä, tai sellaista, jolla pääsisi ostovoimaolosuhteiltaan edullisempaan paikkaan. Ensimmäisen viikon aikana saamani pari ehdotusta olisivat muuten myönteisiä, mutten näe, että kaksi aikuista ja koira voisivat elää niillä tässä kaupungissa. Jossain muualla kyllä.

Kävin puolisoni kanssa uudemman kerran Hvitträskissä, koska tuo mystinen paikka tarvitsi uusintavierailun ja puolisoni tarvitsi hyviä valokuvia uuteen työpaikkaansa. Suuren salin vapaamuurariasetelman (šakkiruudukko, pylväät, maljat, maapallo, sauvat, portaita valoon kulkeva hahmo) ääressä tapasimme Eliel Saarisen - omahyväisenä ja saavutuksiinsa viitaten - ja lastenhuoneessa konttausiässä olleen poikansa Eeron. Elielin kirjastossa oli kirjoja viidellä kielellä: suomeksi, ruotsiksi, saksaksi, englanniksi ja ranskaksi. Elämänsä ehtoopäivinä Eliel vaikutti varsinkin Chicagossa ja Uudessa Maailmassa hän myös kuoli, koskaan palaamatta Suomeen. Hvitträskissä häälyy kuitenkin yhä viestejä ja näkyjä häneltä. Lohduttomia naisia ei kuitenkaan näkynyt ja paikan henki oli hyvä.

Ateriointia varten eteemme ilmestyi Kauklahdessa sijaitseva, puuhuvilassa oleva ravintola Cru, joten menimme sinne ja löysimme hämmästyttävää taidetta, joka puhutteli mitä syvällisimmällä tasolla. Samassa ilmestyi taaksemme vanhempi mies, ehkäpä paikan omistaja, joka kertoi taiteilijattaren olevan suomalainen nainen, ja löysimme hänen nimensä ja korttinsa: Ullariikka Rentola, taiteilijanimenä Keijupölyä. Maalaukset olivat tosiaan portteja ja täynnä runsautta. Taiteilijattaren sivut löytyvät helposti googlettamalla ja siellä on paljon juttua, joka ei enää maalaukset nähtyämme yllättänyt meitä lainkaan.

Kun vajaata viikkoa viikkoa myöhemmin kävimme uudelleen Crussa, Ullariikan näyttely oli vaihtunut toiseen taiteilijattareen. Rentolan työt eivät kuitenkaan meiltä unohdu; ehkäpä ne tulevat vielä jokin päivä vastaan uudelleen.

Aivan lähellä oli pieni metsäalue ja sen keskellä Palolampi, jonka ympäri kiertää luontopolku. Käyskentelimme seesteisen lammen ympäri. Ehkäpä läpikuultavat nymfit nousivat lammesta tanssimaan sen pinnalle, heittäen puolisolleni tervehdyksensä - tai sitten ei.

Kun perjantaina kävimme uudelleen syömässä samassa ravintolassa, päätimme sen jälkeen ajaa sinne, minne tie meidät johdattaisi. Espoon ja Kirkkonummen maaseudulla näimme pitkäsarvista karjaa, joka iltausvassa muistutti muinaisista arovisenteistä, ja tien yli matalalla pyyhältävän ampuhaukan. Ampuhaukka, Euroopan pienin jalohaukka, on englanninkieliseltä nimeltään Merlin.

Viikonloppuna kävimme hyvässä Turun kaupungissa, jossa Aura hiljaa virtasi ja sekä satoi että paistoi. Kävimme tuomiokirkossa, joenpartaan pizzeriassa, Koulussa ja käyskentelimme Auran varsia ylä- ja alajuoksuun. Oli varsin hiljaista, vaikkakin kansainvälisten opiskelijoiden määrä pisti silmään. Baarissakin kuuli lähinnä ranskaa ja skoonea. Turku on sielukas kaupunki ja tuntuu aina toisenlaiselta kuin muut Suomen kaupungit. Minulla on pysyvä nostalgia sitä kohtaan, vaikka asuinkin siellä vain noin vuoden ajan. Muistan sitä hyvällä. Tulin pohtineeksi, millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisin jäänyt sinne, enkä muuttanut Helsinkiin sittemmin seuraavat 21 vuotta elämästä ottaneelle työuralle.

On todella sääli, että maan vanhin kaupunki on rakennuskannan osalta niin tyystin tärvätty. Ensin Turun palo, sitten sodat ja lopulta sodanjälkeisten vuosikymmenten grynderit ja reaalisosialistinen rumentamisvimma. Turku olisi ansainnut sen, että siellä olisi vanhakaupunki.

Muuttomatkalla Pakistanista Qatarin kautta Suomeen luin 1700-luvun lopun Turkuun sijoittuvan suomalaisen dekkarin, Jyrki Heinon Kellarin. Hyvää historian havinaa. Arvostin myös useita sivuteemoja, kuten akateemisen elämän juomingit ja sitsit, esoteeristen salaseurojen kukoistus sekä Kustaa III:n murha ja senkin jälkeen jatkunut ylhäisaatelin juonittelu. Ranskan vallankumouksen radikaalit opitkin olivat jo rantautuneet Turkuun. Heino näyttää julkaisseen jo kaksi jatkokirjaa, joissa seikkailevat samat päähenkilöt ja on sama miljöö.

Toki Helsinkiäkin kohtaan minulla on lämpimiä tunteita, vaikka se onkin synnyinkaupunkini (syntymän, joka olisi ehkä saanut jäädä tapahtumatta), ja vaikka siellä viettämäni elämänjaksot eivät pääsääntöisesti ole olleet elämäni onnellisimpia. Ehkä tällä kertaa kuitenkin käy toisin, onhan minulla täällä puoliso, koira ja pysyväisasunto. On lähimetsä, jossa valo siivilöityy lehvästöjen läpi. On auto, jolla päästä pois, maaseudulle tai eteläisempään Eurooppaan. Nyt on vain ratkaistava isoja, uraa koskevia asioita, jotta myös leipää kotiin kantava puoli hengestäni voisi tulla tyytyväiseksi. Tien, matkan, on jatkuttava, sillä pysähtyneenä heitän henkeni hukkaan.

Toissayönä oli uusikuu ja elokuun lopun nyt lähetessä alkaa elonkorjuun aika. Koittavat monin paikoin muinaistulet ja venetsialaiset. Emme viljele maata vaan pikemminkin uneksimme metsän vapaudesta maailmassa, joka ei enää tunnu mahtuvan ihmisen valtaamaan tilaan. Maatalousyhteiskunnan jaksottama vuodenkierto kuvastaa kuitenkin myös ikivanhoja edeltäneitä perinteitä ja antaa joitain välineitä pitää kiinni juuristamme.

Tänään menin koiran kanssa lähimetsään, joka lisää niin paljon elämisen laatua täällä itälähiöissä. Valo siivilöityi ihmeellisen kauniina koivujen, pihlajain ja vaahterain läpi. Kuuset ja männyt kohosivat siellä täällä, laella hieman uhrikalliota ja penkkejä, joilla päihteitä käyttävät nuoret ajoittain istuskelevat ja puivat kunniakysymyksiä. Näin tavanomaisia tiaisia, vihervarpusia, tiklejä ja puukiipijän. Palatessani yläpuolelle ilmaantui kuitenkin korppi, joka kronkkui taivaista ja katsoi minuun. Sitten toinen. Sitten vielä kolme lisää - kokonainen perhe. Ne kiertelivät mäen ja minun yläpuolella, muistuttaen silloin tällöin itsestään kronk kronk -äänellä.

Elämää Helsingissä ja ekskursioita muuallekin

Jo runsaat kaksi viikkoa on vierähtänyt Suomessa. Edellisen postauksen jälkeen tuli luoksemme kylään uruguaylainen šakkikaverini, jonka olen tuntenut jo seitsemän vuotta, mutten ollut vielä koskaan tavannut livenä. Hän oli tehnyt töitä Uudessa-Seelannissa ja kerännyt rahaa haaveissaan olleeseen suureen Euroopan-matkaan, löytänyt Thaimaasta saksalaisen tyttöystävän, päättänyt muuttaa tämän kanssa Leipzigiin ja etsiä sieltä töitä, opiskelupaikan tai molempia. Tämän ei luulisi olevan aivan mahdotonta, koska puhuu neljää kieltä sujuvasti (espanjaa, ranskaa, englantia ja saksaa) ja on tehnyt jo nuoressa elämässään kaikenlaista amerikkalaisten sairasvakuutusten etätarkastamisesta turistiryhmien ohjaukseen ja hotellin respassa työskentelyyn.

Hän on myös yksi niistä harvoista ihmisistä planeetalla, jotka ovat lukeneet Titaanien aika -trilogiani kokonaan ensimmäisen kirjan alusta viimeisen loppuun, ja vieläpä kahdesti, sillä hän luki aikoinaan koko tarinan sen ollessa vielä käsikirjoitusasteella, ja sitten myöhemmin julkaistut niteet englanniksi. Tämä on ehdottomasti merkittävä meriitti.

Aikoinaan hän luki Titaanien aikaa saadakseen englannin kielensä kirjallisesti korkealaatuiseksi, ja nyt täällä vieraana ollessaan hän oli kirjastoni ympäröimä ja luki kymmenen Suomen-päivänsä aikana ainakin kahta kirjaa saksaksi: Annoin hänelle lahjaksi täysin palvelleen, 90-luvulta peräisin olevan opaskirjani Tatsachen über Deutschland, koska minua miellyttää, kun vanhat kirjat ja esineet saavat uuden elämän jonkun sellaisen käsissä, joille niistä on nyt paljon suurempaa iloa kuin minulle. Aikoinaan luin tuota kirjaa ollessani vaihto-oppilaana Wipperfürthin kreivi Engelbert von Bergin lukiossa. Lisäksi hän luki hyllystäni löytämäänsä Stephan Baierin Welches Europa? -kirjaa. Annoin hänelle Saksa-tietouden lisäksi Tove Janssonin Kesäkirjan espanjaksi, koska tuon kirjan olin vuosia sitten lähettänyt hänelle syntymäpäivälahjaksi, mutta se palasi pitkällä viiveellä Uruguaysta takaisin minulle, koska vastaanottaja ei ollut koskaan saanut paketin saapumisilmoitusta. Siitä lähtien kirja oli ollut hyllyssäni, vaikken aavistanutkaan, että sen tarkoitettu saaja vielä jonain päivänä tupsahtaisi tänne noutamaan sen omassa persoonassaan.

Luulenpa, että hän pystyy Leipzigissa visualisoimaan Kesäkirjan melko hyvin, sillä jo seuraavana päivänä hänen tulostaan vein hänet Örön saarelle. Siihen oli kaksi syytä. Biologiserkkuni oli mennyt sinne jo pari päivää aiemmin ja kutsunut mukaansa. Ja puolisollani oli puolestaan iso tenttirupeama, jonka vuoksi oli hyvä antaa hänelle pari päivää häiriötöntä aikaa.

Öröllä oli puolipilvistä ja hyvin tuulista. Jälkimmäisestä oli se hyvä puoli, että hyttysiä ei ollut. Tosin tuuli ei ollut tällä kertaa puhaltanut Örön rannoille harvinaisempia kahlaajia, kuten iso- ja kuovisirrejä, tundrakurmitsoja ja punakuireja, kuten samoihin aikoihin elokuussa 2017. Suosirrejä sentään oli rannoilla pieninä parvina ja Storvikeniltä löytyi muutama kappale kaikkia suomalaisia perusvikloja paitsi mustavikloa. Merimetsoja meni merellä massoittain.

Uruguaylainen ihmetteli, miten ulkosaaressa voi olla peuroja, ja oli skeptinen, kun kerroin, että ne ovat hyviä uimareita ja uivat saarelta toiselle. Näimme saaressa sekä valkohäntäpeuran että metsäkauriita - jälkimmäiset vieläpä demonstroivat kertomukseni oikeaksi uimalla Öröltä pohjoisniemen itäpuolelle jääville luodoille. Uivathan hirvet ja villisiatkin joskus kauas ulkoluodoille.

Ulkomaanvieraat ovat aina hyvä tekosyy nähdä omaa kotiseutua uusin silmin. Niinpä kävimme joka päivä jossain. Uruguaylainen ihastui Helsingissä etenkin Oodiin, johon palasi kerta toisensa jälkeen lukemaan ja pelaamaan šakkia. Hänen vierailunsa aikana pelaamamme pelit hän voitti 8-2, mutta voin pitää hyvänä saavutuksena kahtakin voittoa, koska hänen elopisteensä huitelevat nykyään yli kahdentuhannen, ainakin pikapeleissä. Muistan haikeasti, kuinka voitin hänet kerta toisensa jälkeen silloin, kun hän oli vasta teini-ikäinen, mutta sittemmin hän perehtyi peliin paljon syvällisemmin kuin mihin minulla riitti innostusta (tai lahjakkuutta).

Milloin puolisollani oli tenttien osalta helpompia iltoja, hän perehdytti vieraamme Helsingin klubeihin ja Z-sukupolven trendikkäämpään skeneen, kun taas minä tyydyin viemään hänet perinteisempiin Kallion kantabaareihin, joissa muun väenpaljouden riekkuessa Flow-festivaalin jälkihuumassa me pelasimme parin tuopin verran šakkia. Flown ansiosta sunnuntai-ilta muistutti vilkkaimman puoleista perjantai-iltaa. Siltaseen olisi ollut tuntien jonot, mutta onneksi muitakin vaihtoehtoja oli.

Kävimme kolmistamme Porvoossa, jossa söimme joenpartaalla lohikeittoa ja joimme toisaalla kahvia, ja Gumbostrandissa, jossa kahvila oli tällä kertaa auki. Niin ikään katsastimme Hvitträskin, jossa en ollutkaan käynyt muutamiin vuosiin, sekä Akseli Gallen-Kallelan ateljeemuseon. Puolisoni löysi kasapäin symboleja ja merkkejä siitä, että Gallen-Kallela oli perehtynyt salatieteisiin myös hyvin spesifillä tasolla ja berbereiltä ammentaen - ja kun tutkimme taiteilijan edesottamuksia maailmalla, ei tämä vaikuttanut lainkaan mahdottomalta. Egyptissä, Keniassa ja Madagaskarilla hän kävi, mutta on hyvin voinut saada maghrebilaisia vaikutteita vaikkapa Ranskasta. Tarvaspää-kahvilassa oli erinomainen lohikeitto.

Pariin otteeseen grillasimme kunnollisesti, ensin nautaa, myöhemmin hirveä, asianmukaisin lihaviinein, joista osa toimitettuina suoraan ranskalaiselta tilalta, mutta toki unohtamatta rakkaan Dueron jokilaakson tuotantoa sekä espanjalaiselta että portugalilaiselta puoleltaan. Osallistuimme myös joukolla tietokirjailija-ystävämme syntymäpäiville Villissä Wäinössä, ja jatkoille Kurkimäessä grillimme äärellä. Oli hauska nähdä monia suomalaisia ystäviä, joita en ole paljon nähnyt Belgiassa ja Pakistanissa vietettyjen viiden viime vuoden aikana.

Kävimme kolmistamme myös Nuuksiossa: maisemat olivat mitä kunnollisimpia, lintuelämä sen sijaa elokuulle tyypillisesti hyvin hiljaista. Kerran jo kuulostelin toiveikkaasti sukupuuton partaalle romahtaneita hömötiaisia, mutta nekin osoittautuivat vain sinitiaispoikueiksi. Opin erään uuden asian: Nuuksion nimi suomeksi ja ruotsiksi tulee saamenkielisestä joutsenta tarkoittavasta sanasta njukča. Poluilla tuli vastaan kansainvälistä väkeä: suomalaisten lisäksi espanjalaisia, italialaisia, ranskalaisia, brittejä, puolalaisia ja japanilaisia. Muualla Euroopassa paitsi pohjoisessa elokuu on tärkein lomakuukausi ja monet välimerelliset ovat nykyään tykästyneitä Suomeen suopeamman kesäilmaston vuoksi. Puolassakin Suomi kuuluu tulleen trendikkääksi ja halpalennot auttavat asiaa.

Uruguayssa olen käynyt vain kerran, vuoden 2013 joulupyhien aikaan, kun vuokra-autoani Buenos Airesissa pyhien yli odotellessa päätin piipahtaa lautalla naapurimaan puolelle Colonia del Sacramentoon. Maa on pieni, mutta monin tavoin Etelä-Amerikan parhaimmistoa - rauhallinen ja jonkin sortin hyvinvointivaltiokin siellä on. Suomessa se kai tunnetaan lähinnä kolmesta asiasta: nautakarjasta, jalkapallosta ja Fray Bentosin kiistelyä herättäneistä sellutehtaista.

Uruguaylainen lähti samana päivänä, jonka illalla oli Helsingissä taiteiden yö - ja myös muutama mielenkiintoinen kirjanjulkistus Rosebud Sivullisessa. Peräkanaa Teivo Teivaisen Hakaristin historia, Outi Salovaaran Ruplaruhtinaat sekä Toni Stenströmin Puola ja Suomi. Kirjanjulkistukseenkin oli kokoontunut paljon tuttuja vanhoilta poliittis-analyyttisiltä vuosilta Keski- ja Itä-Euroopan parissa.

Puolisoni selvittyä viimeisistäkin tenteistään kävimme aiemmin löytämässämme Tripla-ostarin erinomaisessa pizzeria Capperissa syömässä ja Merisatamanrannan Café Caruselissa juomassa. Siellä oli myös iki-ihania valkoposkihanhia. Käyskentelimme auringonlaskuun merenrantaa pitkin, kuunnellen kuinka veneiden mastojen laulu yltyi. Pian auringon laskettua alkoikin sade.

Jäähyväiset Islamabadille

On tullut aika jättää jälleen yksi paikka elämäni varrella taakse. Kolme vuotta Islamabadissa ovat hurahtaneet huomaamatta, ikään kuin elämä koko ajan kiihtyisi loppua kohti. Heinäkuun viimeisenä yönä lähdin kohti Dohaa, maksoin kammottavat ylipainomaksut, koska Qatar Airways ei antanut hoitaa asiaa etukäteisellä varauksella siksi, että Finnair hallinnoi jälkimmäisen lennon. Ylimääräinen laukullinen koostui suurelta osin ostoksista, kuten mittatilauspuvuista ja nahkatakeista, joita minä ja puolisoni halusimme Pakistanista. Ne ovat toki Pakistanissa paljon edullisempia kuin Euroopassa tai edes Istanbulissa, mutta nyt niille tuli sitten Suomen hinnat ylipainomaksujen muodossa.

Elokuun ensimmäisenä saavuin Helsinkiin, rakkaan puolisoni ja koiramme tykö. Uutta työtä minulle ei ole osoitettu, joten olen nyt sitten elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa pakkolomalla ja etsimässä itselleni joko uutta tehtävää entiseltä työnantajalta tai uutta työnantajaa, joka antaisi hieman enemmän arvoa yli kahdenkymmenen vuoden kokemukselleni ja osaamiselleni ulkomaanasioiden parissa. Vaan eipä sellaiselle enää taida olla kysyntää maailmassa, jossa mahtavimmatkin vain hötkyvät emotionaalisesti X:n ja TikTokin tahtiin ja kilpailevat typerimmistä onelinereista.

Viimeiset viikkoni Islamabadissa olivat monsuunin aikaa - tukahduttavan kuumia päiviä ja iltaisia rankkasateita. Sääolosuhteet ja lähtökiireet rajoittivat luontoretkeilyä, mutta ehdin sentään vielä käydä jäähyväisretkillä vakiokohteissani, Margallakukkulain Dara Janglanin ja Dhok Jeevanin poluilla sekä Rawaljärven rannoilla. Kuivasta ajasta oli siirrytty yltiömärkään. Järvi oli äyräitään myöten täynnä, mikä yleensä karkottaa rantalinnut hengailemaan johonkin muualle. Myös Margallan polut tulvivat ja niitä ei pystynyt kulkemaan kastelematta jalkojaan polvia myöten - vaan eipä tuo haitannut, kun oli muutenkin niin kuuma. Mitään erikoista en enää viimeisinä viikkoina onnistunut näkemään. Tavanomaisia kesälajeja vain: drongoja, haukka- ja jakobiinikäkiä, sinikurkkusieppoja.

En järjestänyt itse itselleni läksiäisiä, sillä sellaisten järjestäjiä kunniakseni oli jonossa asti. Antaahan tuollainen tilaisuuden pienelle prestiisin hankkimiselle. Ensimmäiset läksiäiset olivat Suomen kunniakonsulin maatilalla Chak Shahzadissa, toiset taas Serena-hotellin ravintolassa.

Lähdön rituaaleihin kuului myös hankkiutua eroon mahdollisimman paljosta omaisuudesta. Pari huonekalua sain myydyksi, mutta suurimman osan lahjoitin pois viime aikoina avustaneille ystäville tai palvelijani perheelle. Viimeksi mainittu sai myös kasapäin peittoja, pyyhkeitä, astioita, vitamiineja ja muuta sellaista. Kirjat lähetin lentorahtina Suomeen jo etukäteen, koska niistä en pysty luopumaan. Kauniin ja hyvin palvelleen hopeanvärisen Volvo-maasturini myin seuraajalleni.

Suomessa oli saapuessani kuumaa ja aurinkoista ja sama on jatkunut. Olen hengaillut puolisoni kanssa tutussa lähimetsässä, käynyt Nuottaniemessä syömässä, Kontulan kelkkapuiston maastossa, jossa huusi nuolihaukkapariskunta. Eilen grillasimme sikaa ja nautaa, joimme espanjalaista punaviiniä. Tänään kävimme syömässä sushia Fukun erinomaisella lounastarjouksella Isossa Omenassa, johon alun perin menimme aivan muille asioille, kun olimme muutenkin Espoossa puolisoni oppilaitoksessa.

Arkinen elämä Suomessa voisi olla hyvää elämää, ellei kaikki olisi niin kallista. Nyt tätä on kestettävä ainakin siihen saakka, kunnes puolisoni saa kansalaisuuden ja olemme viimein vapaita lähtemään mihin tahansa, missä kummallekin voisi löytyä töitä ja palkalla olisi varaa myös elää.

Maameren tarinoita ja Björkejä

Olen maininnut kesäkuun kirjoituksissani, että kärsin ontuvasta jalasta, jolla linkkasin paikasta toiseen sandaalit jalassa. Tämä ongelma ilmestyi ensi kerran toukokuussa, mutta parani täysin ollessani Suomessa. Valitettavasti se uusiutui kesäkuussa palattuani Pakistaniin ja kesti sitten sitkeästi heinäkuun puolelle saakka. Nyt jalka näyttäisi viimein toipuneen, vaikka lääkärin määräämät lääkkeet loppuivat. Toisaalta, puolisoni poissa ollessa kokeilin kaikenlaisia keinoja pyhän Zamzam-lähteen vettä myöten, jota minulle toi pyhiinvaellukselta palatessaan muuan paikallinen ystäväni, joten ehkä jokin kaikesta tästä tai sitten luonto itsessään teki lopulta tehtävänsä.

Jalkaterä esti minua retkeilemästä mieleisilläni Margallan luontopoluilla tai käymästä aamutuimaan Rawaljärven rannoilla, puhumattakaan pidemmistä vaelluksista Murreevuorilla tai Shogranissa. Tämä on harmittanut minua asiassa kaikkein eniten. Sandaaleista pääsin sentään kävelemällä suosikkikenkäkauppaani F-6-markazilla ja pyytämällä suurimmat kengät, jotka valikoimistaan löytyivät, jotta vasen jalkani turvonneenakin mahtui sisään.

Koska en voi kertoa retkistä lähiluontoon tai kauemmas, kerron sitten retkistä, joita olen tehnyt kirjojen maailmaan. Tänä kesänä luin Ursula Le Guinin neljä ensimmäistä Maameri-kirjaa alkukielellään englanniksi ja Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa. Olen toki lukenut kaikenlaista muutakin, mutta aiemman lupaukseni mukaisesti kirjoitan nyt arvostelua noista kahdesta sarjasta.

*   *   *

Kun joskus kaukaisessa nuoruudessani ensi kerran luin Ursula Le Guiniä, luin häntä suomeksi ja sittemmin japanilaiset animeversiot ovat vaikuttaneet siihen, mitä enää muistin. Niinpä neljän kirjan sarjan lukeminen englanniksi olikin elähdyttävä ja virkistävä kokemus. Sekä Le Guinin ihmeen ilmavan proosan vuoksi että sen tähden, mitä olen tällä välin elämässäni tullut tietämään Le Guinin käsittelemien teemojen historiasta tosimaailmassa.

Le Guin kuuluu siihen suppeaan fantasiakirjailijoiden aateliin, joka tietää, mistä kirjoittaa. Vaikka teokset ovat fiktiota, ne eivät sittenkään ole kokonaan fiktiota. Le Guin tuntee mytologiansa, tuntee taikuuden perusteet ja tekee ihmisyydestä väkevää omintakeista mutta psykologisesti tarkkaa tulkintaa. Hänen kerrotaan ottaneen vaikutteita pohjoismaisesta mytologiasta ja Pohjois-Amerikan intiaanien kulttuureista, mutta tämä ei selvästikään ole koko totuus. Olen aina visuaalisessa mielikuvituksessani nähnyt Maameren maisemat aasialaisina. Epäilin aiemmin, että tämä johtui japanilaisten animejen vaikutuksesta muistoihini. Nyt kirjat luettuani tiedän, ettei se ole koko syy.

Maameren maailma koostuu saaristosta ja siten meri ja veneet ovat jatkuvasti läsnä, muokaten saarten kulttuureja ja arvoja. Jo pelkästään tämä seikka yhdistää Maamerta varsin paljon Itä-Aasian rannikoihin keskiajalla. Maameren pohjoisosissa, vaikkapa Gontilla ja Osskililla, ollaan vähän kuin feodaalisessa Japanissa, ja eteläosissa puolestaan vähän kuin Filippiineillä. Filippiineistä ja Indonesiasta minua muistutti esimerkiksi trooppisten sirkkojen ja kaskaiden yöllinen konsertti siinä Kauimmaisen rannan luvussa, jossa Ged ja Arren käyvät Lorbaneryn silkkiä tuottavalla saarella. Ulkonäöltään vain koillisten Kargadin saarten asukkaat, kargit, ovat vaaleita ja ilmeisesti hieman pohjoiseurooppalaisen näköisiä, kun taas pääsaaristojen asukkaita kuvaillaan kirjoissa ruskeaihoisiksi. Myös kylien rakenne ja elinkeinot tuovat mieleeni enemmän Itä- ja Kaakkois-Aasian saaristojen kulttuurit kuin intiaaniheimot tai viikingit.

Kirjat on julkaistu suomeksi nimillä, jotka ovat hyvin uskollisia alkuteoksille, joten ei ole ongelmaa kirjoittaa niistä suomalaisilla nimillään. Ensimmäinen kirjoista, Maameren velho, kertoo Gedin tarinan paimenpojasta velho-oppilaaksi ja lopulta asiansa oppineeksi maagiksi. Kuvio ja kaava ovat hyvin perinteisiä - tätä monomyyttisen sankarin matkan versiota on myöhemmin varioitu lukemattomasti fantasiakirjallisuudessa Tähtien sotaa ja Harry Potteria myöten. Japanilaisessa animessa maagisen sankarin opintie ylpeästä ja kulmikkaasta pojasta kyvyiltään ylivertaiseksi sankariksi on suosituimpien kehystarinoiden joukossa. 

Tarinaan kuuluu myös sarja samankaltaisia arkkityyppejä ja tapahtumia. Ged kohtaa nämä kaikki hyvinkin uskollisesti: Poika löytää poikkeukselliset kykynsä vahingossa ja käyttää niitä kriisin kohdatessa yhteisöään - kun kargien ryöstöretkikunta uhkaa kotikylää, hän eksyttää nämä nostattamalla sankan sumun. Sitten pojan elämään astuu vanha, kunnianarvoisa mestari. Gedin tapauksessa mestariksi tulee hänelle tosinimen antava velho, Re Albin maagi Ogion. Ogion haluaisi opettaa pojalle kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja itsensä hallintaa, jotta tämä ei liian varhain ja valmistumattomana säntäisi seikkailuihin ja altistuisi suotta pimeyden voimille. Nuori Ged on tietysti liian kärsimätön ja ylpeä, haluaa kiirehtiä tekoihin ja suuruuteen, ja joutuu niin ollen myös käymään taistelunsa pimeyttä vastaan. Sitä edeltää kuitenkin opiskelujakso Roten saaren velhokoulussa, johon Ogion hänet vastahakoisesti passittaa. Ged käy läpi ylpeyden ja lankeemuksen eikä kuolonuhrien aiheuttamiseltakaan vältytä. Päästettyään valloilleen varjonsa, hän elää ensin tätä paeten, mutta sisuuntuu sitten suorittamaan varjotyönsä ja jahtaa varjoaan maailman ääreen, jotta saa tämän lopulta kukistetuksi ja vapautuu itselliseksi, yksilöityneeksi maagiksi.

Se osa tarinasta, joka tapahtuu Osskilin saarella, on usein jäänyt sivuun katsauksista, jotka keskittyvät Gontin ja Roten osuuksiin. Se on kuitenkin mitä mielenkiintoisin, sillä Terrenonin hovissa Gedille valkenee voimien korruptoiva vaikutus. Hän myös oppii lukemaan intuitiotaan, joka varoittaa siitä, ettei kaikki ole maagisen kiven tapauksessa kohdallaan. Myös haaksirikkoutuminen pelkkää heinää kasvavalle pikkusaarelle, jossa Ged tapaa kaksi pakolaista ja saa haltuunsa myöhemmissä kirjoissa Erreth-Akben sormuksen puolikkaaksi osoittautuvan esineen, on unohdettu helmi - osoitus Le Guinin ennakoivasta mielikuvituksesta, ikään kuin kaikki tuleva tuotanto olisi ollut hänen mielessään jo ensimmäisiä kirjoja kirjoittaessaan.

Toinen kirja, Atuanin holvihaudat, katselee asioita teini-ikäisen ylipapittaren Tenarin silmin. Maisemakin on karu, Atuanin sisäosien ylänköinen aavikko ja holvihautojen pimeys. Henkilöitä on vain muutama, dialogi ja hautoja varjelevien naisten elämä maiseman tavoin karua. Le Guinin nerous piilee yksityiskohdissa, jotka tarjoavat väläyksiä suureen ja syvään tarinoiden taustalla. Ged ei ole enää kovin nuori tullessaan Atuanille etsimään Erreth-Akben sormuksen puuttuvaa puolikasta ja päätyessään pelastamaan Tenarin lohduttomasta elämästään fanaatikkona, joka alun perin haluaa surmata Gedin. Orastava ja hauras rakkaustarina ei saa tavanomaista täyttymystään, vaikka sankari pelastaakin neidon - tässäkin Le Guin osoittaa tuntevansa maagin taakkaa, mitä teemaa avataan vielä ihmisläheisemmin neljännessä kirjassa Tehanussa. Gedin ja Tenarin vuorovaikutuksen lisäksi Atuanin holvihaudat käsittelee myös uskontojen ja kulttien rakennetta ja raadollista vallankäyttöä niihin pyhittyneiden ihmisten keskuudessa. Suurisilmäiset siivekkäät ihmishahmot hautaholvien seinämaalauksissa ovat hyvä esimerkki yksityiskohdissa piilevästä lahjasta.

Kolmas kirja, Kaukaisin ranta, on kirjoista se, jonka varaan japanilainen anime-elokuva oli ehkä eniten rakentanut, vaikkei ollutkaan missään määrin uskollinen kirjoille. Enladin nuori prinssi Arren, teini-ikäinen poika, saapuu Roten saarelle ja vaikka onkin vielä monin tavoin epäkypsä, arkkimaagiksi ylennyt Ged näkee hänessä piilevän suuruuden ja haluaa hänet matkalleen etsimään ja lopulta kohtaamaan saaristoa uhkaavan pimeyden lähde. Pimeyden lähteeksi osoittautuu langennut velho Cob, mutta ennen kuin sankarit kohtaavat hänet kaukaisimmalla rannalla Selidorin saarella, koetaan monenlaisia mielenkiintoisia seikkailuja muualla. Ged on nyt vanhan ja kokeneen mestarin roolissa ja Arren puolestaan ylpeä ja kärsimätön nuorukainen, joka kuitenkin lopulta kykenee ylittämään itsensä. Arren oppii ammentamaan itsestään sitkeyttä ja sankaruutta - vaikkei osoittaudukaan maagiksi. Kyseessä on klassinen kohottava kasvutarina, ja hyvin tehty sellainen. Seikkailut Hort Townissa, Lorbaneryllä, ruokolautoilla vaeltavan kansan parissa sekä lopulta lohikäärmeiden ja kuolleiden valtakunnissa ovat myös legendaarista fantasiaa parhaimmillaan.

Kaukaisin ranta on kirjasarjasta ehkä esoteerisin, sillä se käsittelee monitasoisesti kuoleman kysymystä, alun ja lopun, elämän ja kuoleman kiertokulkua, ja sitä, miksi tuo kiertokulku on hyvää ja välttämätöntä - ja miksi kuolemattomuuden tavoittelu voi johtaa pahuuteen ja kaiken mielekkyyden katoamiseen. Näen kiehtovia yhteyksiä siihen, mitä olen tavoitellut Titaanien aika -trilogiassani, ja tavallaan myös Cobin ja Hierofantin hahmoissa, mukaan lukien heidän motiiviensa psykologiset alkulähteet. Osa Kaukaisimman rannan esoteerisistä säikeistä jää tässä kirjassa vielä hieman auki, mutta niihin annetaan avaimet Tehanussa.

Neljäs kirja, Tehanu, on tyylillisesti jossain määrin erilainen, kuvastaen ehkä myös kirjailijan ikääntymistä ja vahvistunutta naisnäkökulmaa. Vaikka myös Atuanin holvihaudoissa oli naisnäkökulma, se oli vielä kovin perinteinen - Tehanussa ollaan jo voimaantuneempia, ja esiin marssitetaan useampiakin hyvin erilaisia vahvoja naisia Tenarin uudesta tulemisesta (nyt keski-ikäisenä leskenä) kauheuksia kokeneeseen nuoreen tyttöön Therruun (josta tulee nimensä tarinalle antanut Tehanu, aamutähti) ja vieläpä maalaisnoita Mossiin, joka jakelee häpeilemättömiä viisauksia miehistä, varsinkin velhomiehistä. 

Tehanu myös solmii joitakin aiemmissa kirjoissa mysteereinä auki jääneitä säikeitä elegantein tavoin, kuitenkaan vesittämättä mysteerisyyden jännitteitä. Sekä Gediin että Arreniin (nyt nuori kuningas Lebannen) luodaan tässä kirjassa ulkopuolinen naisnäkökulma, joka tekee heistä arkisempia ja paljon vähemmän ylimaallisia, vaikkakin kumpaakin yhä tarkastellaan sympaattisesti. Tarinan roistoja ovat sekä banaali joukko alhaisia rosvoja, jotka tyttöä alun perinkin kaltoin kohtelivat, että hienostuneempi paha uuden korruptoituneen velhon Aspenin muodossa. Koko kirja tapahtuu Gontin saarella. Le Guiniä pidetään usein feministisenä kirjailijana, mutta Maameri-sarjassa tämä ulottuvuus näkyy oikeastaan vain Tehanussa, eikä se siinäkään pistä silmään kuin sellaiselle lukijalle, joka sitä osaa tarinasta etsiä. Nimihenkilö Tehanu itse on selvästi lupaus muutoksesta siihen Maameren perinnetietoon, että naisten taikuus olisi heikkoa taikuutta.

*   *   *

Toinen sarja, johon tänä kesänä panostin, on Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarja - 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva dekkarisarja, jossa murhia ja muita rikoksia ratkoo sisäministeriön pikkuvirkamies (ja entinen diplomaatti) Karl Axel Björk. Sarjan avauskirja Yön sydän on jäätä kertoo jääkäri- ja heimoaktivistien salaseuran, Valaveljien jäsentenvälisestä mustasukkaisuusrikoksesta, jonka uhri päätyy tuntemattomista syistä kärrätyksi Vesilinnaan. Taustalla kulkevat myös pirtua salakauppaava rikollisliiga sekä venäläinen viettelijätär, joka vaikuttaa ilmeiseltä vakoojalta. Toinen kirja, Käärmeitten kesä, jatkaa osaa ensimmäisen kirjan säikeistä, mutta siinä esitellään lisäksi murhien liepeiltä kahta ajalle tyypillistä hengellisen elämän ilmiötä: teosofiasta lohjennutta esoteeristä liikettä ja tulikivenkatkuista karismaattista uskonlahkoa.

Lähdin tätä sarjaa lukemaan erityisesti miljöön ja aikakauden vuoksi, jotka ovat erittäin otollisia historialliselle dekkarisarjalle - ja ansaitsivat sellaisen. Tiesin Hämeen-Anttilan lukeneeksi ja oppineeksi henkilöksi, jolta odotin terävää aikalaiskuvausta. Sitä olikin. Kirjojen ansioihin kuuluu ehdottomasti se, että niissä esitellään 20-luvun Helsinkiä tavallaan omilla ehdoillaan - nykyajan näkökulmaa ei ole liikaa ympätty päälle, vaikka kokonaan siltä ei olekaan vältytty, varsinkaan mitä tulee poliittiseen moralisointiin. Kirjoissa on otettu huomioon, millä nimellä katuja, paikkoja ja rakennuksia tunnettiin tarinoiden tapahtuma-aikoina.

Lisäksi erinomainen asia on se, että tarinoihin on nivottu vahvasti mukaan kiinnostavia aikalaisilmiöitä: ensimmäisessä kirjassa aktivistisen oikeiston salahankkeita ja kieltolain ajan viinarallia, toisessa kirjassa taas antroposofiaa ja herännäislahkolaisuutta. Nämä on myös ripoteltu melko tasaisesti tarinoiden sisään, niin ettei synny vaikutelmaa väkisin ymppäämisestä.

Yön sydän on jäätä herätti minussa jonkin verran ärtymystä laadullisilla puutteillaan, mutta ne eivät koskeneet miljöötä tai ajankuvaa, vaan kirjallista tyyliä. Kirjallisuudessa on väistämätöntä, että menneistä ajoista kirjoitettaessa ei voida käyttää tuon menneen ajankohdan kieltä, vaan käytetään kirjoitusajankohdan kieltä. Kukaan ei oleta, että historiallinen romaani pitäisi kirjoittaa sen ajankohdan kielellä, josta se kertoo. Ajankuvaa on toki luvallista elävöittää vanhahtavilla sanoilla ja ilmauksilla ja näin Hämeen-Anttila juuri tekeekin - mutta ei aina täysin johdonmukaisesti. Järkevintä olisi käyttää melko ajatonta ja neutraalia kieltä kertojaäänenä - ja säästää slangi ja muu puhekieli henkilöiden repliikkeihin.

Ensimmäisessä Björk-kirjassa Hämeen-Anttila on kuitenkin tehnyt sen kielikorvaan ikävästi tökkivän ratkaisun, että läpi koko kirjan ihmisistä käytetään kertojaäänessä puhekielistä se-muotoa - paitsi päähenkilöstä Björkistä, joka on aina hän. Valinta on hyvin kummallinen, ja onneksi Hämeen-Anttila näyttää itsekin tajunneen tämän, sillä toisessa kirjassa, Käärmeitten kesässä, kertojaääni puhuu jo ihmisistä hän-muodossa ja muutenkin kirjoitustyyli on parantunut.

Mutta siitä kummallisuudesta vielä: Kirjojen päähenkilö, Björk, on korostetusti sivistynyt nuorimies, taipuvainen keikarimaisuuteen ja hienosteluun, mitä tulee pukeutumiseen ja tapakulttuuriin. Samalla hän on verrattain köyhissä oloissa kasvanut ja viihtyy työväenluokan parissa, sympatisoi usein punaisia ajatuksia enemmän kuin valkoisia. Hän ei kuitenkaan ole mikään duunari tai katupoika. Jos siis puhekielisen kertojaäänen oli tarkoitus jotenkin simuloida hänen ajatuksiaan, pitäisi tuon äänen kuulostaa Björkiltä. Ensimmäisen kirjan kertojaääni ei kuulostanut Björkiltä.

Muutenkin on jossain määrin arveluttavaa käyttää kertojaäänessä tietyistä asioista 20-luvun kieltä simuloivia ilmauksia - sellaisia kuin filosoofia tai ekspeditsiooni - jos näiden ympärillä olevat sanat ja lauseet ovat kuitenkin tyystin 2000-lukua. Henkilöiden sitaatit ovat eri asia - niihinhän aikalaiskieli ja puhetavat sopivat kuin nyrkki silmään. Nyt kuitenkin dialogi vaikutti usein aivan tarpeettoman kirjakieliseltä ja siihen oli ympätty selittelyjä, jotka kuuluisivat kertojaäänelle - eivät ihmiset oikeasti puhu noin. Tämä on toki kirjailijoiden helmasynti ylipäätään.

Kakkoskirjassa teinipoika bamlaa repliikeissään stadin slangia, mutta sitten kuitenkin kirjoittaa Björkille pitkiä, kirjakielisiä kirjeitä, joiden tyyli vastaa enemmän EK:n etsiväin tiedusteluraportteja kuin 13-vuotiaan pojan asemalla paperinpaloille rustaamia merkintöjä. Olisi ehkä ollut uskottavampaa, jos poika olisi antanut seikkaperäiset raporttinsa Björkille suullisesti (ja siinä olisi päässyt hyvin viljelemään myös stadin slangia). Poika on muutenkin sen verran lahjakas sekä tiedustelutyössä, aikuisten asioiden ja motiivien analysoinnissa että rosvojen fyysisessä kukistamisessa, että hänestä olisi ehkä kannattanut uskottavuuden vuoksi tehdä muutaman vuoden vanhempi. Hän puhuu ja toimii kuin 16-17-vuotias (tai vielä vanhempi).

Yön sydän on jäätä -kirjassa rikokset ovat luonteeltaan varsin raadollisia eikä tekijöitä tarvitse arvailla kovinkaan monimutkaisesti - toisin sanoen, ilmeisin osoittautuu useimmiten todeksi. Käärmeitten kesässä sekä rikokset että rikolliset ovat mielikuvituksellisempia, hipoen lopulta realismin rajoja. Silti pidin kirjana ja tarinana enemmän Käärmeitten kesästä. Siinä oli enemmän lihaa luiden ympärillä. Henkilöt saivat syvyyttä - monellakin tapaa. Murhaajan arvasin kirjan puolivälin paikkeilla - ennen kaikkea siitä, miten ja miksi hänet on tarinaan laitettu. Itse salapoliisikertomuksia kirjoittanut kiinnittää väistämättä huomiota tällaisiin kirjoilijoiden totunnaiskikkoihin - maallikko ehkä koki ratkaisun yllätyksellisenä.

Björkin hahmossa on paljon hyvää, mutta siinä on myös epäjohdonmukaisuuksia. On hyvä, että hän on jossain määrin kliseitä ja kategorioita pakeneva hahmo - esimerkiksi poliittisesti, luokkaidentiteetiltään ja uskonnollisesti ambivalentti. Hän ei ole immuuni turhamaisuuksille ja rahan houkutuksille, muttei myöskään nousukas tai kiipijä. Naisten suhteen hänessä on ilmeistä häntäheikin vikaa - molempien kirjojen ajan hän heilastelee useiden eri naisten kanssa eikä ole tosissaan kenenkään heistä kanssa - paitsi hullaantuessaan vakoojattareen. Lukijassa herää väistämättä kysymyksiä Björkin moraalista tai motiiveista Idan ja rahakkaan pikkuserkkunsa suhteen. Lisäksi Björkin muutoin huolitellussa ja sivistyneessä käytöksessä on joitain silmiinpistäviä tyylirikkoja. Ei ole kovinkaan tavanomaista kuvailla miehen tarvetta masturboida, mutta Hämeen-Anttila on sisällyttänyt tällaiset kohtaukset kumpaankin kirjaan. Ehkä hienovaraisempi tapa kuvata Björkin ihastumista Jelenaan tai Katjaan olisi ollut ajanhengelle uskollisempaa.

Kirjoissa on jonkin verran tarpeetonta toisteisuutta, erityisesti Björkin toistuvasti märehtimissä yksityiselämänsä ja sukusuhteidensa dilemmoissa, joilla ei ole merkitystä juonen kannalta, vaan ne ovat enemmänkin päähenkilön hahmon rakentamista. Kerta kutakin ehkä riittäisi, varsinkin kun samoja säikeitä kuljetetaan kirjasta toiseen eikä suljeta.

Kirjaan sisältyy dramaattinen jakso, jossa Björkiä itseään koetetaan kehystää punikkien suosijaksi ja vakoojien kanssa vehtaajaksi. Tätä tarinan osaa olisin itse kasvattanut ja korostanut. Ei tosielämässä moisista syytöksistä selviä noin vain sillä, että joku lähettää tämän puolustukseksi paketin omia tiedustelutietojaan. On epäuskottavaa, että esimies noin vain jo ennalta oli valmis uskomaan syytösten kohteeksi joutunutta alaistaan no matter what, ja on myös epäuskottavaa, että virkamiehen maineen mustaamiseen lähteneet vaikutusvaltaiset henkilöt noin vain perääntyisivät ja luopuisivat käsityksistään. Tuskinpa mikään tosielämän Dreyfus-tapaus on edennyt sillä tavoin, että suurisuuntaisia syytöksiä esittäneet henkilöt olisivat vuorokaudessa muuttaneet mielensä ja pahoitelleet olleensa väärässä. Ihmisluonto vain ei toimi siten. Tässä olisi ollut mainio tilaisuus osoittaa, kuinka poliittisten mielipiteidensä sokaisemat toimijat sivuuttavat kylmästi eteensä kannetut todisteet, jos ne eivät sovi heidän kuvittelemaansa narratiiviin. Tämä tilaisuus jäi nyt käyttämättä - ehkäpä siksi, että kirjailijalla oli kiire palata poliittisesta intriigistä takaisin murhamysteerin tutkimuksiin.

Kaiken kaikkiaan tarinat kuitenkin kulkevat, ja ajanhenkinen Helsinki niiden mukana. Taustalla vilahtelee todellisen historian henkilöitä, kuten sisäministeri Heikki Ritavuori ja suojeluskuntakomentaja Paul von Gerich. Tässä kirjassa ei päästy vielä Ritavuoren murhaan - mielenkiinnolla odotan, nivoutuvatko sarjan seuraavat osat tiiviimmin poliittiseen historiaan myös rikostapaustensa osalta. Ainakin Käärmeitten kesä näyttäisi valmistelleen sellaiseen. Luen siis luultavasti Björk-sarjaa edelleen.

Kuumankostea kesäkuu

Tukahduttava kuumuus vaihtuu vain hetkittäin iltaisin myrskytuuleksi ja monsuunimaisiksi sadekuuroiksi. Tämä kesäkuu on ollut Islamabadissa ennätyskuuma - sääolot ovat muistuttaneet normaalisti heinä-elokuussa esiintyviä.

Ulkoiluani on rajoittanut uusiutunut jalkaterävammaisuus. Moderni lääketiede näyttää auttaneen vähemmän kuin puolisoni kyvyt, joten ehkäpä saan sen lopullisesti kuriin vain palaamalla sinne, mihin olen palaava - kotiini Suomeen.

Suomesta palattuani olin kuitenkin aluksi kunnossa ja kävin pariin otteeseen Margallakukkuloilla sekä katsastamassa myös Rawaljärven, joka on kuumuuden myötä kutistunut murto-osaansa. Vesi oli vetäytynyt lähinnä järven läntisiin osiin. Siellä, vesirajassa, istuskeli myös erikoisia vieraita - erityisen ilahduttavana neitokurki, jota ei ole nähty Islamabadissa puoleen vuosikymmeneen. Oli myös hieta- ja valkoposkitiiroja, yksinäinen suokukko sekä yllätyksekseni pieniä parvia heinätaveja, taveja ja lapasorsia.

Juhannuksen edellä tänne pelmahti koko joukko karachilaisia lintuharrastajia, joiden vieraana olin ollut toukokuussa Sindissä. Mukana oli myös maan pätevimmän oloinen ornitologi, Swatista kotoisin oleva mies, jolla on aito tieteellinen asenne puuhaan. Suurin osa pakistanilaisista lintuharrastajistahan on ensisijaisesti valokuvaajia. He eivät helposti löydä uusia lintupaikkoja tai lajeja, koska menevät sinne, missä tietävät varmuudella olevan jonkin lajin, jonka haluavat kuvata. Mutta swatilainen on oikea tutkimusmatkailija - samoin kuin yksi karachilaisista, se nuorukainen, joka oli suuren osan aikaa oppaanani siellä.

Melkein koko porukalta puuttuivat vielä ne yölinnut, jotka säännöllisesti löydän Dara Janglanin polulta, joten linkkasin heidän kanssaan parkkipaikalta mestoille ja jäimme sitten odottelemaan hämärän lankeamista. Ehdimme kyllä nähdä useita hyviä lajeja myös päivälinnuston puolelta, esimerkiksi aasianpikkutikan, joka puuhaili aivan lähellämme. Nuori karachilainen oli samana aamupäivänä löytänyt viikunapuista harmaaviirukukastajan, joka minun Pakistanin-listoiltani yhä puuttuu. Valitettavasti sitä ei illalla enää löytynyt.

Minä sen sijaan tein oman osuuteni diilistä paremmin kuin hyvin. Vasta oli pimeä ehtinyt langeta, kun sepelpöllönen jo alkoi äännellä. Pian kuului myös pitkäpyrstökehrääjän lonksutus ja yksi lenteli suoraan ylitsemme näyttävästi. Lopulta alkoi myös idänkyläpöllönen huudella kolmitavuista sarjaansa etäämpänä rinteessä. Juhlimme F-7:n markazilla pizzeriassa. Annoin karachilaiselle kiitokseksi Sindin matkasta erään näyttävän lintukirjan, jota minulla oli tuplakappale, samoin kuin jo lukemani Sandgrouse-lehden numerot. Tuntuu aina hyvältä, kun aineistot menevät hyvään uusiokäyttöön.

Seuraavana aamuna jalkani ei sallinut minun olla mukana, kun porukka meni Rawaljärvelle ja löysi sieltä uudelleen minun löytämäni neitokurjen - samoin kuin avosetin ja useita kapustahaikaroita, jotka nekin ovat järvellä hyvin epätavallisia.

Juhannusta vietimme suomalaisen kollegani talossa. Hän oli teettänyt palveluskunnalla suuren määrän supisuomalaisia juhannusherkkuja. Taustalla soivat Suomi-iskelmät ja Ultra Bra.

Rampana ollessani valikoin ja toimitin joutessani kolmannenkin kirjan Sudenhuutelijan päiväkirjoja, vaikken alun perin ollut aikonut julkaista Helsingin ja Brysselin vuosistani näin aikaisin, vaan jättää sen julkaistavaksi joskus tulevina vuosina. Sudenhuutelijan päiväkirjat III: Helsingissä ja Brysselissä kattaa nyt sitten vuodet Ukrainasta paluustani aina viimeiseen kesään Brysselissä, päättyen siihen, kun olin lähdössä nykyiseen asemapaikkaani Islamabadiin.

Keinoäly luki ja analysoi tämän kolmannen kirjan seuraavasti: 

Sudenhuutelijan päiväkirjat III on poikkeuksellisen rehellinen, älykäs ja henkilökohtainen aikalaiskuva, jossa yhdistyy omakohtainen kokemus, yhteiskunnallinen havainnointi ja kulttuurinen reflektio. Se ei mielistele lukijaa, vaan haastaa ajattelemaan ja ottamaan kantaa – tai ainakin kokemaan, mitä on olla "sudenhuutelija" maailmassa, joka usein kuulee liian myöhään. Tämä on tärkeä kirja niille, joita kiinnostavat aika, paikka ja eletty elämä.

Israelin sota Irania vastaan, johon Trump tuntuu nyt olevan kovin innokas sekaantumaan, ei ole toistaiseksi näkynyt kovin paljon Pakistanissa, vaikka Iran onkin naapurimaa. Pakistan ja Iran eivät missään vaiheessa ole olleet sydänystäviä, vaikka toimeen ovatkin tulleet. Afganistanissa ja Balutšistanissa maat ovat olleet toistensa vastustajia. Enemmän Pakistania huolettaa tällä hetkellä uhka Intian sotatoimien uusiutumisesta.

Heben tarhojen heleys

Touko-kesäkuiden vaihteessa kävin taas Suomessa, tällä kertaa vain kymmenen päivän matkalla. Se oli tiettävästi viimeinen matkani Suomeen, ennen kuin muutan sinne takaisin nykyisten edesottamusteni päättyessä Pakistanissa. Tällä kertaa matkustin Istanbulin kautta. Olisin käynyt kaupungillakin, ellen olisi ollut vasemmasta jalkaterästäni rampana ja siksi sandaaleissa liikkeellä. Matkalaukutkin olivat sallitun painon äärirajoilla, koska halusin siirtää niin paljon tavaraa Suomeen kuin pystyin. Silläkin säästää vähän rahaa, kun on vähemmän, mitä pitää lähettää sinne lentorahtina.

Rampuuteni ei kestänyt kauan, sillä puolisollani on väkevä parantajanlahja. Moderni lääketiedekin epäilemättä auttoi, vaan silti omituisesti osa vaivasta palasi Suomesta takaisin palattuani, vaikka lääkekuuri jatkuu. Koko Suomessa oloni ajan - ensimmäistä iltaa lukuun ottamatta - kävelin kuitenkin aivan kuin mitään vammaa ei koskaan olisi ollutkaan.

Touko-kesäkuun vaihteen vehreys oli valloillaan kaikkialla Etelä-Suomessa. Kurkimäen kielot olivat mattoina korvanneet keväiset sinikellot ja peittäneet metsänpohjan, mutteivät olleet vielä kukassa. Voikukat olivat jo kukkineet ja haituvavaiheessa. Kurkimäestä Kivikon mäkkärille johtava polku, josta myös Viikkiin johtava pyörätie risteää, oli maisemoitunut maagisen kauniiksi. Puolisoni ihailee sitä usein varsinkin auringonlaskun aikaan.

Suomalaiset kesäyöt olivat etelässäkin jo lähes yöttömiä. Seuraava täysikuu on vasta viikon päässä. Teimme retkiä rannikkoa pitkin sekä itään että länteen. Tällä kertaa emme pohjoiseen.

Sunnuntaina kävimme Sipoonrannassa, jossa tähtäimessämme oli tietty taverna, mutta siellä olikin yksityistilaisuus, joten jatkoimme eteenpäin ja söimme lopulta Söderkullassa Söder-Pippurissa, jonka pihapiirissä lauloi mustapää- ja lehtokerttuja.

Hitaalla ja polveilevalla paluumatkallamme iltaisen Sipoon halki kävimme Sipoon muinaislinnalla, joka on käytännössä todennäköisemmin keskiaikainen linnavuori. Tosin siellä lienee jo kauan ennen keskiaikaa ollut jonkinlainen linnoitus ja pyhä paikka. Tätä tukivat meidän kummankin omista kokemusmaailmoistamme tekemät havainnot: Minä tein huomioita siitä, kuinka hyvin kukkulalta saattoi valvoa sekä jokea että maantietä. Puolisoni kiinnitti huomiota väkeviin vanhoihin lehtipuihin ja astrologisiin symboleihin, joista päätellen joku käyttää kukkulaa tänä päivänäkin. Punaisiin pukeutunut iloinen noita vuosisatain takaa keräsi täällä kerran yrttejä kahden maallikkonaisen kanssa ja näytti puolisolleni väläyksiä menneestä ajasta (sekä suopean tervehdyksen). Leppäkerttu lensi kädelle.

Puolisoni demonstroi tapaa "nähdä" kaikki läsnä oleva elämä ja energia tietyllä säteellä luodusta kehästä, minkä hän teki taannoin myös samantyyppisessä metsässä La Hulpessä, Brysselin lähettyvillä, hämmentäen muutamaa maaoravaa ja miekkaillen sokkona puusauvallaan, erehtymättömän tarkasti tietysti. La Hulpen metsä minullekin tuli mieleen, vaikka pyökkejä ei Suomessa kasvakaan. Ehkä näitä metsiä sitten yhdisti se näkymätön puoli. Pelloilla oli paljon töyhtöhyyppiä, naakkoja ja sepelkyyhkyjä ja lähipuuhun lennähti käpytikka.

Seuraavaksi jatkoimme Gumbostrandin idylliseen rantakylään ihastelemaan näkymiä Gloetin lahdella. Puolisoni puhui vedestä ja olevaisen tasoista. Niin oli hyvä.

Porvoon maantien varressa matkalla Helsinkiin pysäytin hetkeksi satunnaiselle bussipysäkille tarkistamaan jotain autossa, ja siinä paikassa viereisellä pellolla rääkkyi ruisrääkkä.

Koiranulkoilutusviininä mäellämme juoksuhautain keskellä oli Istanbulista mukaan koppaamani erinomainen Corvus. Olin ottanut Istanbulista mukaan kolme eri palkittua turkkilaista punaviiniä ja Corvuksen kalleimpana joukosta, koska korppi on minulle läheinen lintu. Sen puuttuessa tosin muut varislinnut usein täyttävät samaa tehtävää. Vaan niinkin erisuhtaisissa paikoissa kuin Alger'n vanhassa medinassa, Meksikonkaupungin ulkopuolella olevassa Desierto de los Leonesissa ja islantilaisessa haltiakaupungissa korppi on alati tullut minua tervehtimään.

Maanantaiaamuna pidin esitelmän Katajanokalla ja tapasin sitten puolisoni keskustassa. Kävimme kahvilla Kappelissa ja promeneerasimme Esplanadin puistoa. Kävimme myös Kaisaniemen Rosebud Sivullisessa ja Sofia-aktikvariaatissa. Sivullisessa menneisyyden Sipoon punanuttuinen iloinen noita lähetti puolisolleni leppäkertun istumaan kädellensä. Kyseessä oli kymmenpistepirkko.

Sofiasta löysin parilla eurolla koskaan korkkaamattoman Pekka Ervastin kirjan suurista maailmanuskonnoista. Veistelinkin kirjakauppiaalle, että tämä on veitsellä luettava teos, koska sivut olivat yhä kiinni toisissaan vanhaan painotapaan ja ne piti ensin avata paperiveitsellä. Ervast oli keskeinen suomalainen mystikko, teosofi ja ruusuristiläinen, joka kirjoitti ja käänsi valtavan määrän hengentieteellistä kirjallisuutta - sekä vakiintuneista uskonnoista että tuona aikana muodikkaista esoteerisistä opeista.

Tiistaina menimme eräälle mökille Porvoon lähelle Seitlaxiin (Seitlahteen). Kylän ja lahden nimi ei ilmeisesti viittaa seitoihin, koska kyläseuran sivuilla kerrotaan: 

"Seitlahti-Seitlax nimi on varmasti vanha. Göran Selénin Porvoon maalaiskunnan historiikissa hän viittaa suomenkieliseen sanaan seitso, joka tarkoittaa verkkoa. Hän ei puhu seitasta mitään. Seitahan on saamelaisten pyhä paikka ja uhripaikka. Myöskään pirtuaiheista ei löydy mitään Seitlahdesta, Voolahdesta kylläkin. Siellähän ihmiset olivat joko hihhuleita tai trokareita, Selén kirjoittaa."

Maisemat olivat kauniit ja väki täysin ruotsinkielistä - emäntämme oli huolissaan, että juuri saapunut satakieli laulaisi yöllä liian kovaa. Meitä sellainen ei tietenkään häirinnyt, päinvastoin. En ylipäätään ymmärrä suomalaisten kummallista luontosuhdetta - mitään ääntä ei saisi tulla mistään eikä mikään eläin näkyä. Seitlaxfjärdenillä sitäpaitsi mekasti sinä yöttömänä yönä paljon satakieltä äänekkäämpiä lintuja - kurkia, joutsenia ja harmaahaikaroita. Rantasipit kimittivät ja kalalokit kaalottivat. Myös pieni koiramme Sukkar oli innoissaan.

Kävimme sekä illallisella että aamiaisella Porvoossa, koska Seitlaxin ainoan kyläkaupan ja seitsemän kilometrin päässä sijaitsevan kioskin aukioloajat olivat mummoille ja muille aamuihmisille suunnattuja.

Torstaiaamuna ajoin serkkuni kanssa länteen kohti Kasnäsiä ja Örötä. Puolisoni ei halunnut mukaan, koska aioimme viipyä siellä kolme yötä ja neljä päivää. Korteistaan hän näki, että saarella olisi paljon käärmeitä - mikä onkin aivan totta, sillä Öröllä on erinomainen kanta kyitä, varsinkin mustia sellaisia, joita leikkisästi kutsumme örökondiksi. Yksi moinen oli kiertynyt oluttölkin ympärille antaen aihetta uusille sananlaskuille, kuten "ruokitko kyytä pivollasi" ja "parempi kyy pivossa, kuin..."

Matkalla otettiin bensaa Suomusjärven Kivihovissa ja siellä tuli huoltispinnoiksi mm. kaakkuri ja palokärki. Kaakkuri lensi kaakattaen Nahvonjärveltä kohti huoltoaseman takana sijaitsevia metsälampia. Kemiössä tehtiin tavanomaisia varustetäydennyksiä erityisesti elintarvikkeiden osalta, vaikka pääelintarvikkeemme koko saarijakson ajaksi olivatkin ennalta hankittuja: iso könttä hirvenpaistia sekä sen kyytipojiksi mm. Condado de Orizan gran reservaa Dueron alueelta sekä Roberto Sarotton Baroloa.

Kasnäsistä Örölle liikennöi yhteysalus Idun, joka on nimetty muinaisskandinaavisen ikuisen nuoruuden, hedelmällisyyden, onnen ja elpymisen jumalattaren mukaan. Idun oli todellisuudessa se hahmo, joka hallitsi ikuisen nuoruuden mahdollistavia kultaisia omenoita - ei siis Freija, johon Idun on sekoitettu Wagnerin tuotannossa, josta Heikki Kännö on tarut ammentanut. Freijan perinteistä aluetta olivat rakkaus, taikuus ja jossain määrin myös kohtalo.

Saaristossa oli liikkeellä varsin suuria määriä haahkoja ja isokoskeloita, mutta vain hyvin vähän merimetsoja tällä kertaa. Liekö jokin iso yhdyskunta hävitetty tai kohdannut tuhon merikotkien muodossa? Merikotkia seilasi siellä täällä, lapintiiroja lenteli sirosti kaikkialla. Kyhmyjoutsenilla ja merihanhilla oli jo poikueita.

Pitkiä kävelyitä saaren ympäri. Joinain päivinä oli sateista tai sumuista, toisinaan taas aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Örö on tiettävästi Suomen aurinkoisimpia paikkoja. Mereltä kävi tuuli. Oli heleän vihreää. Kahlaajat näyttivät pääosin jo menneen tänä vuonna aikaisin - jäljellä olivat toki paikallisesti saaressa pesivät punajalkaviklot, töyhtöhyypät ja meriharakat. 

Huhti-toukokuiden mittaan saaressa oli käynyt useampia lintuharrastajia, jotka olivat kiitettävästi täydentäneet saaresta raportoimiani lajeja ja nähneet jo reippaasti toistasataa lajia, joten minulle jäi vain vähän tehtävää. Pilkkasiivet olivat jo soidintamassa ja iltaisin etsimässä pesäpaikkoja saaren sisämaasta, missä yhteydessä ne lentävät röhkien matalalla saaren nummien ja Pitkän Ikävän yllä. Pilkkasiipi on sorsalintujen joukossa hyvin myöhään kesällä pesivä laji.

Hanhia, sorsia ja haikaroita oli saaren rannoilla varsin paljon, varsinkin parhaissa paikoissa, kuten Storvikenillä ja Balgetilla. Jostain syystä suuria kerääntymiä myös Pohjoiskärjen edustan karuilla luodoilla, yhdessä naurulokkiparvien kanssa, jotka lienevät pesimättömiä tai muutolla olevia jostain sisämaan lintujärviltä.

Kultarinnat olivat äänessä ympäri saarta, mutteivät niin runsaina kuin joinain vuosina - tai ehkä niiden pääosa ei ole vielä saapunut. Vain yksi aneeminen satakieli. Pikkulepinkäiset olivat tulleet, sen sijaan punavarpunen ja kirjokerttu puuttuivat vielä. Pensas-, herne- ja mustapääkerttuja oli tällä kerta paljon, peippoa ja kirjosieppoa hyvin suuret tiheydet. Sen sijaan pensas- ja kivitasku sekä leppälintu olivat vähissä ja saaren rastaat ovat selvästi yksipuolistuneet: mustarastaita on nyt kaikki paikat täynnä.

Öisin lehtokurpat kurnuttivat ja tsivittelivät soidinlennoillaan - yhdellä yökävelyllä niitä näki helposti kymmenkunta. Kävin katsomassa myös lehtopöllöä. Menin samoille paikoille, joista löysin sen edellisvuonna, ja sen sijaan, että olisin kiusannut sitä nauhoituksella, kutsuin sitä vain tosinimellä - ja katso, kymmenessä sekunnissa se lehahtikin ääneti viereiseen puuhun ja tuijotti siitä minua ja minä pöllöä. Sitten se lensi pois ääneti kuin aave.

Örön Blockbergetillä (Bockberg) pesi, kuten aina, korppiperhe, jonka aikuiset kävivät silloin tällöin kääntymässä nummen ja parakkien yllä meitä katsomassa.

Olin toivonut, että aiempi kaakkoinen virtaus ja sumuinen pudotuskeli olisivat tuoneet saareen harvinaisuuksia, muistellen sitä legendaarista saariretkeä, jona löysimme nummella kasvavan ruusun latvasta punapäälepinkäisen. Nyt muutolla olevat pikkulinnut olivat kuitenkin aika vähissä. Suurin läpimuutto oli tapahtunut tänä vuonna jo pari viikkoa aiemmin. 

Yhden lajin sain sentään viimeisenä päivänä lisättyä saarilistalle, kun nummen yllä lenteli pyrstöään veivaten haarahaukka. Se oli vieläpä ilmassa yhtä aikaa vanhan merikotkan kanssa, kunnes kotka suuntasi Storvikenille ja sai siellä aikaan nummelle saakka kantautuneen kaakatuksen. Haarahaukka ei lajina ole mikään kovin säväyttävä näky minulle, sillä se on luultavasti eniten elämässäni näkemäni petolintu - näen niitä kymmenittäin omalta terassiltani joka kerran, kun käännän katseeni taivaalle. Suomessa sitä ei kuitenkaan usein näe. Uusi laji saarelle sekään ei ole, koska olen jostain lukenut sen havaitun sieltä, mutta aiempia havaintoja ei ole kirjattu eBirdin tietoihin.

Näin saaressa monta kyytä, sekä mustia että harmaita, ja hirvieläimiäkin näin tällä kertaa kahta lajia: valkohäntäpeuran ja metsäkauriin. Kedoilla lenteli paljon pikkukultasiipiä, auroraperhosia ja helmihopeatäplää.

Saarella oli siellä ollessamme iso Ruotsista saapunut hääporukka ja mekin saimme palveluksistamme suopeuden osoituksena ilmaiset brunssit Örön ravintola 12-tuumaisessa, joka on hempeästi Obuhov-tykkien mukaan nimetty.

Palatessa kävimme Tvärminnessä, jossa lauloi kerttua, kultarintaa ja harvinaisempana lajina idänuunilintu. Punavarpusia oli siellä äänessä runsaasti, joten niiden puuttuminen Öröltä ei johtunut siitä, etteivätkö ne jo olisi saapuneet.

Helsinkiin palattuani kävin puolisoni kanssa nostalgisella vierailulla Vuosaaressa. Tuo aliarvostettu lähiö on ehostunut perin viihtyisäksi alueeksi, johon meren ja metsän läheisyys ja laajat hiekkarannat tuovat aivan oman säväyksensä. Aurinkolahdella promeneeratessa voisi kuvitella olevansa jossain muualla kuin Suomessa. En tarkoita tällä maahanmuuttajien runsautta, vaan sitä, että hiekkarantamaisema, talojen sommittelu ja virkistyspaikat tuovat mieleen ennemminkin Länsi-Euroopan kuin suomalaisen rappiolähiön. Ympärillä kuulee toki hyvin paljon arabiaa ja venäjää. Irakilaiset näyttävät mieltyneen grillaukseen ja piknikkeihin perin epäirakilaisessa maisemassa, mäntyjä kasvavilla jääkautisilla rantakallioilla.

Katselin paikkoja, jotka esiintyvät kirjoittamassani salapoliisitarinassa, jossa šakkimestarin ruumis löytyy insuliiniin kuolleena yksinäiseltä penkiltä samalta metsäpolulta, jolla kuljimme. Nyt siellä ei tosin ollut penkkiä - muistini ei enää ole varma, oliko sellainen ollut joskus silloin, kun tarina minulle ilmestyi. Tarinassa Hallan kyselee tietoja parkkipaikan ja polun välissä olevalta pieneltä punaiselta puukioskilta. Sellainen siellä on vielä tänä päivänäkin, joskin muistin sen olleen pienempi - ehkä muistin sen pienen punaisen kioskin lähempänä rantaa, jossa on nyt jotain muuta kuin kioski. Paikat näyttivät ylipäätään erilaisilta kuin muistikuvani menneiltä vuosilta - niin paljon uutta on rakennettu varsin hiljattain.

Maanantai oli sateinen. Tiistai sen sijaan oli mitä aurinkoisin ja teimme pitkän retken länteen. Ensin Espoon Nuottaniemeen, jossa söimme brunssin Villa Pentryssä ja kävelimme huvivenesatamassa puhumassa elämän ja parisuhteen peritotuuksista, siitä, mitä maailmassa tuleman pitää, ja miten ymmärrämme pahuuden luonteen, pimeän puolen. 

Ajoimme sitten edelleen länteen ja Porkkalanniemelle. Oli seesteistä ja vehreää. Joimme kahvit ja söimme jäätelöt Café Porkkalassa, koska olimme unohtaneet hyödyntää ilmaiset sellaiset Villa Pentryssä, jossa kahvi ja jäätelö kuuluvat puhvetin hintaan. Porkkala-kahvilan takana on portaat alas pienelle lammelle ja siellä olevalle laiturille. Pääskyt löivät ilmassa leikkiä ja puhuimme etiäisistä, projektioista, oikeutetusta kostosta ja sen sellaisista arkiasioista.

Porkkalanniemen rantakallioilla vastaan tuli monia voimaeläimiä, kuten komea vanha merikotka, korppeja, harmaahaikara, haahkanaaraita. Puolisoni teki haapapuusta sauvan ja kokeili sen ominaisuuksia. Polulla käveli komea pronssinvärinen ja kitiininystyinen Carabus granulatus. (Suomeksi osuvasti nystykiitäjäinen.)

Paluumatkalla pysähdyimme katselemaan pellolla laiduntavia laulujoutsenia, kanadan- ja merihanhia. Hyypät vinkuivat. Kävimme lyhyesti Kirkkonummellakin, muttemme viipyneet. Joskus muinaisina nuoruusvuosina olin siellä töissä.

Keskiviikkoaamu oli alakuloinen, lähdön aamu. Viimeinen matka Pakistaniin. Istanbulin lentokentän epämiellyttävä kalleus ja hakkeroidut nettipalvelut alkoivat ärsyttää. Varmaankin jokin mafia hallinnoi koko tuota kenttää, koska kaikki on niin törkeän ylihinnoiteltua ja hankalaa, täysin toisin kuin Istanbulin kaupungissa.

Matkustamiseen kuluneena päivänä ja yönä luin Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesää, koska se tuntui ajankohtaiselta tähän hetkeen, jona odottelen tuloksia seuraavista työkuvioistani ja selkäpiissä tuntuvat kaikenlaisten käärmeiden seläntakaiset ja puskista huudellut pistot taakse jääneestä Helsingistä. Mutta minkäs teet - maailma ei ole reilu paikka eikä elämä helppoa, silloinkaan - tai varsinkaan silloin - kun on erehtynyt löytämään onnensa lähteet ja olemaan omiin oloihinsa ärsyttävän tyytyväinen.

Saman kirjailijattaren Karl Axel Björk -sarjan edellisen ja ensimmäisen osan, Yön sydän on jäätä, luin loppuun jo aiemmin keväällä, ja tarkoitus on jossain vaiheessa kirjoittaa jokunen arvostelun sana molemmista.

Viisi virtaa ja yöhuutoja

Islamabadissa ja koko Pakistanissa on ollut viime aikoina kuuma. Lämpötila on liikkunut 42-46 asteen välillä ja uhkaa nousta ajoittain kohti 50:tä, ja tämä Margallakukkulain viilentämässä Islamabadissa. Tukalinta on Etelä-Punjabin ja Pohjois-Sindin sisämaa-alangoilla, joiden ihmiselämää uhkaa ilmastonmuutoksen lisäksi myös Intian aikomus tukkia Induksen, Jhelumin ja Chenabin virtauksia uusin vesisopimusten vastaisin padoin. 

Punjabin nimi merkitsee viiden virran maata ja Indus, Jhelum ja Chenab ovat näistä virroista merkittävimmät. Punjabin hedelmälliset tasangot ovat Induksen ja sen sivujokien sedimenteistä luomia. Ravi ja Sutlej ovat ne kaksi muuta virtaa, jotka lasketaan Punjabin viideksi virraksi. Sanskritin virtaa merkitsevä sana ab on sama kuin Euroopan indoeurooppalaisissa kielissä (au, å, upe), tosin kantasuomen vuo lienee myös samaa muinaista alkuperää. Punj eli pändž on tietysti viisi, ja sama sana kuin kreikan penta, venäjän pjat tai latinan quinta (quinque). Viidellä vuolla on siis keskeinen merkitys länsimaisen sivilisaation synnylle.

Tämä on ainakin selvempää kuin esimerkki, jota professorimme käytti opiskellessani sanskritin peruskurssia yliopistoaikana: Hän rohkaisi opiskelijoita toteamalla, että sanskrit on aivan helppoa, sillä sehän on aivan kuin muutkin indoeurooppalaiset kielet. Sanastokin on aivan samaa. Esimerkiksi hän otti hevosen - se on sanskritiksi ashva, kreikaksi hippos ja latinaksi equus, eli johan tuosta piti heti huomata, että täysin sama sana ja siis ur-kieli oli kyseessä.

Kuumuuden vuoksi mielekästä aikaa luonnossa liikkumiselle ovat lähinnä aamuvarhaiset ja iltahämäräiset tunnit välillä 5:30-7:30. Aamulla kahdeksalta alkaa olla jo liian kuuma. Illalla taas aurinko laskee seitsemältä. Sen jälkeen voi kuitenkin vielä jatkaa yölintujen parissa, koska kehrääjät ja pöllöt ovat aktiivisimmillaan ensimmäisinä pimeätunteina. Lauantai-iltana Dara Janglanin luontopolulla kuulin ja nauhoitin peräti kolme eri yölintulajia: tuolla paikalla hyvin runsaan pitkäpyrstökehrääjän sekä harvinaisemmat idänkyläpöllösen ja sepelpöllösen. Sepelpöllösen kohdalla kuului myös ilmeistä poikasen kerjuuääntä.

Näiden yölintujen lisäksi merkittävää oli, että bengalinpitta oli jälleen saapunut ja huuteli kuivan puronuoman maastossa. Pitta saapuu Margallan alarinteille joka vuosi toukokuun lopulla ja vaikenee kesäkuun lopulla. Se saattaa hyvinkin viipyä vielä heinä-elokuussa, mutta havaintoja ei tule, kun lintu ei enää ääntele eikä ole aktiivisesti territoriaalinen. Pitta ei huuda yöaikaan, mutta oli hyvin aktiivinen siinä puoli seitsemän aikaan, ennen auringonlaskua.

Muutamat päivälinnut huutelevat hyvin aktiivisesti myös yöllä: esimerkiksi haukkakäki, mustadrongo ja kenttähyyppä. Soidinkiihkonsa aikana myös variskäki mesoaa usein öisinkin. Sirppitimalit laulavat kuuluvaa duettoaan juuri auringon laskiessa ja harakkataskukin saattaa luritella vielä pimeällä. Muntjakeilla - paikallisilla pienillä hirvieläimillä, joita myös haukkupeuroiksi kutsutaan - tuntui olevan kiima, koska niiden karjahdukset kantautuivat kaikkialta Margallan rinteistä.

Sunnuntaina kävin illallisilla erään vauraan kontaktin maatilalla Chak Shahzadissa, Rawaljärven eteläpuolisilla tasangoilla. Tuli ukkosmyrsky, joka toi tervetullutta sadetta ja tuulta tukahduttavaan kuumuuteen.