Valkoinen ruusu

Edellisessä blogipostauksessa sivusin saksalaista maanalaista vastarintaryhmää nimeltä Valkoinen ruusu (Die Weisse Rose), joka toimi tähdenlennon ajan valonpilkahduksena kansallissosialistisen tyrannian yössä. Koska elämme nyt 2020-luvulla jälleen tilannetta, jossa länsimaisina sivistysvaltioina itseään pitäneissä yhteiskunnissa on ajankohtaista organisoida natsien vastaista maanalaista vastarintaa, on paikallaan muistaa hieman tätä Suomessa ei niin kovin laajalti tunnettua ryhmää.

Sodanjälkeisessä Saksassa ja varsinkin Baijerissa Valkoinen ruusu on hyvin tunnettu ja keskeinen osa saksalaisten heiveröisen natsivastaisen vastarinnan myytosta. Se toimi aktiivisesti myös anneksoidun Itävallan suuntaan, joten sielläkin verkosto tunnetaan. Israelissa ja Amerikassa sillä lienee jonkin verran tunnettuutta, joskaan ei lainkaan siinä määrin kuin saksankielisessä maailmassa. Valkoisen ruusun jäsenkunta ei kuitenkaan ollut erityisesti vasemmalle kallellaan, joten vasemmisto nosti myöhemmin kunniaan muita vastarintaryhmiä - eivätkä he olleet juutalaisia, joten ryhmä jäi vähemmälle huomiolle myös juutalaisten holokaustiin keskittyneessä vastarintamyytoksessa. 

Sen sijaan ryhmä nousi suureen kunniaan kristillisen ajattelun, varsinkin katolisten piirissä. Ja tämä käsitys minullakin Valkoisesta ruususta oli - varsinkin kun olin kerran joitain vuosia sitten käynyt pitkän keskustelun lentokoneessa viereeni istuneen baijerilaisen nuorisoaktiivin kanssa, joka herätti huomiota partiolaisunivormullaan ja kertoi kuuluvansa tämän ryhmän perillisiin lukeutuvaan katoliseen nuorisojärjestöön. 

Jos ollaan tarkkoja, niin vierustoverikseni osunut ritarikuntalainen asetti asiat hieman toiseen järjestykseen kuin olisi pitänyt. Nimittäin käsitykseni mukaan hänen edustamansa järjestö oli olemassa jo ennen Valkoista ruusua, mutta tuli natsien toimesta kielletyksi ja saattoi käynnistää toimintansa uudelleen vasta sodan jälkeen, jolloin se tietysti saattoi lukea Valkoisen ruusun tavallaan osaksi omaa keskeytynyttä toimintaansa. Jatkumon näkemiselle tällä tavoin oli jonkin verran perusteita, sillä useampi Valkoisen ruusun ydinryhmän jäsenistä tuli sitä edeltäneistä, kielletyistä ja leimallisesti katolisista nuorisojärjestöistä. Erityisesti sellainen oli ydinryhmän jäsen Willi Graf, jolle on myöhemmin puuhattu katolisen kirkon piirissä pyhimysstatusta. 

Myös Valkoisen ruusun ydinryhmän keskushahmo Hans Scholl oli linkittynyt katolisiin nuorisoaktivisteihin ja harkinnut kääntymistä katoliseksi, mutta hänet oli kuitenkin kastettu luterilaiseksi eikä hän tiettävästi koskaan ehtinyt muodollisesti vaihtaa uskontokuntaansa.

Onkin siis totta, että Valkoisen ruusun voi assosioida katolisiin nuorisojärjestöihin - mutta kun tämän verkoston jäsenkuntaa tarkastelee tarkemmin, paljastuu paljon monimuotoisempi ja heterogeenisempi läpileikkaus tuonaikaisen Saksan intelligentsiasta. Valkoisen ruusun kuuluisimmiksi kasvoiksi nousseet sisarukset Hans ja Sophie Scholl olivat, kuten todettu, protestantteja. Ydinryhmän jäsen Alexander "Schurik" Schmorell oli Orenburgissa syntynyt venäjänsaksalainen ortodoksi, jonka vanhemmat olivat paenneet bolševikkeja muuttamalla Müncheniin pojan ollessa vasta neljän. Viimeisen ja kohtalokkaaksi muodostuneen pamfletin kirjoittaja ja ryhmän intellektuelli Christoph Probst oli katolinen vapaa-ajattelija ja itämaisesta mystiikasta viehättyneen sanskritin professorin poika - tapahtuma-aikaan myös naimisissa ja perheenisä. Ainakin yhdellä ydinjäsenistä oli juutalainen tyttöystävä ja toisella juutalainen äiti. Ryhmän mesenaatiksi ryhtynyt stuttgartilainen tilintarkastaja Eugen Grimminger oli kääntynyt buddhalaiseksi ja ainakin yksi ryhmän naispuolisista jäsenistä oli antroposofi.

Ryhmän kutsuminen kristilliseksi vastarinnaksi on kuitenkin sikäli oikeutettua, että kristillinen ajattelu ja argumentaatio - eikä esimerkiksi sosialistinen - hallitsi voimakkaasti ryhmän tuotantoa. Kirjoituksissa siteerattiin taajaan Raamattua ja otettiin vaikutteita natsismia kritisoineilta kirkonmiehiltä. Lisäksi ryhmää innoittivat yleinen kiinnostus filosofiaan, etiikkaan, valistuksen aikaan ja sivistykseen, mukaan lukien saksalainen romantiikka sekä Goethen ja Schillerin kaltaiset klassikot. Ryhmän venäläistaustainen jäsen Schmorell identifioi itsensä antibolševikiksi; hänen isänsä oli venäjänsaksalainen lääkäri ja äiti venäläinen papintytär.

Valkoinen ruusu keskittyi voimakkaasti Müncheniin ja muodostui alun pitäen Münchenin yliopiston opiskelijoista. Suurin osa ydinryhmän jäsenistä oli lääketieteen opiskelijoita ja suurin osa laajemmasta muutaman kymmentä henkeä käsittäneestä verkostosta oli tuolloin, 40-luvulla, parikymppisiä opiskelijoita. Ryhmän toiminta koostui ensisijaisesti kirjallisesta tuotannosta - pamfleteista ja lentolehtisistä, myöhemmin myös graffiteista, joita levitettiin Münchenin lisäksi muihinkin yliopistokaupunkeihin sekä Saksassa että Itävallassa.

Lisäksi ryhmä mitä ilmeisimmin ylläpiti keskustelukerhoja yksityistiloissa sekä erään suojelijansa, kiellettyjen kirjojen kauppiaan Josef Söhngenin kirjakaupassa. Keskustelujen kautta opiskelijaryhmä sai temmatuksi mukaansa myös muutamia varttuneempia tieteen ja kulttuurin toimijoita, joista yksi, ydinryhmän opiskelijoiden filosofian ja musiikin professori Kurt Huber, myös maksoi mukanaolosta hengellään.

Osa ryhmän jäsenistä oli ehtinyt olla mukana Hitlerjugendissa, mutta disillusoitunut natsiaatteeseen. Moni ryhmän miespuolisista jäsenistä - joista suuri osa lääketieteen opiskelijoita - oli myös ehtinyt olla rintamalla ja todistaa siellä natsien harjoittamia kauheuksia, jotka valoivat heihin vastarintahenkeä. Ryhmän pamfleteissa tuomittiin niin sortovalta kuin aivan erikseen mainiten juutalaisiin kohdistuva vaino epäkristillisenä ja epäeettisenä, samoin kuin hahmoteltiin Saksalle parempaa tulevaisuutta ilman kansallissosialismia.

Ryhmän murskaaminen käynnistyi, kun yliopiston vahtimestari, matalaotsainen natsi-informantti nimeltä Jakob Schmid, näki Schollin sisarukset levittämässä Huberin kirjoittamaa kuudetta pamflettia, ja pidätettäessä heidän salkustaan löytyi Probstin kirjoittama seitsemäs pamfletti. Hans ja Sophie Scholl sekä Christoph Probst vangittiin ja teloitettiin giljotiinillä helmikuussa 1943. Alexander Schmorell ja professori Kurt Huber pidätettiin ja teloitettiin samalla tavoin saman vuoden heinäkuussa ja Willi Graf lokakuussa. Näistä kuudesta tuli Valkoisen ruusun kuuluisimmat jäsenet ja marttyyrit, vaikka teloitetuksi tuli vielä myöhemmin Hans Leipelt, joka jäi kiinni rahan keräämisestä Huberin lesken auttamiseksi.

Kymmeniä muita ryhmään tiiviimmin tai löyhemmin liittyneitä tuomittiin vankeusrangaistuksiin, joista nämä luonnollisesti vapautuivat natsihallinnon kaaduttua.

Lakimies Helmuth von Moltke (samannimisten preussilaisten kreivien jälkeläinen) salakuljetti yhden Valkoisen ruusun pamfleteista Norjaan ja brittitiedustelu kopioi sen lentokoneista jaettavaksi propagandalehtiseksi, jota pudoteltiin Saksan taivaalta kaupunkeihin. Moltke perusti myös oman vastarintaryhmänsä, Kreisaun piirin, joka oli nimetty hänen tapaamispaikkana toimineen sleesialaisen kartanonsa mukaan.

Lisäksi jälkeenpäin merkittäväksi legendan jatkamisessa tuli ryhmän jäsenpiiriin kuulunut, mutta ydintoimintaan osallistumaton lääketieteen opiskelija Jürgen Wittenstein, joka vältti vangitsemisen olemalla sattumalta poissa kaupungista pidätysten aikaan. Wittenstein pakeni Amerikkaan, josta käsin julkaisi Valkoisen ruusun muistelmat. Etunimensä englantilaistanut George Wittenstein teki sittemmin lääketieteellisen uran Kaliforniassa ja kuoli vuonna 2015.

Valkoisen ruusun nimen uskotaan viitanneen runouteen. Kuulusteluissa Hans Scholl viittasi erityisesti Clemens Brentanon runoon, joskin muitakin teorioita on myöhemmin esitetty, esimerkiksi viittaus kuubalaisen runoilijan ja itsenäisyystaistelijan José Martín vuonna 1891 julkaisemaan runoon Cultivo una rosa blanca, tai Saksasta Meksikoon muuttaneen salaperäisen anarkistikynäilijän, nimimerkki Bruno Travenin alias Ret Marutin romaaniin Die Weisse Rose, jonka ydinryhmän opiskelijat olivat saaneet kirjakauppias Söhngeniltä. Teorian mukaan Scholl olisi maininnut kuulusteluissa Travenia vaarattomamman Brentanon suojellakseen Söhngeniä, joka onnistuikin välttämään kuolemantuomion.

Jos ei muuta, niin muistakoot lukijani Valkoisen ruusun tarinasta ainakin Schollin sisarusten viimeiset sanat.

Sophie, joka oli teloitetuksi tullessaan vain 21-vuotias, sanoi tiettävästi vankitoverilleen ennen teloitettavaksi viemistään:

"Niin kaunis, aurinkoinen päivä, ja kuitenkin minun on lähdettävä. Mutta mitä merkitsee minun kuolemani, jos meidän kauttamme tuhannet ihmiset heräävät ja ryhtyvät toimintaan."

Hänen veljensä Hans puolestaan huudahti viimeiseksi ennen teloitustaan yksinkertaisesti: 

"Eläköön vapaus!"

Lumihangista ja Uuden-Jerusalemin rakentajista

Tammikuu on ollut talvista. Lunta on tupruttanut taivaalta ja maisemasta on tullut talvinen taikametsä, pehmeämuotoisia kinoksia ja paakkuja oksilla. Hämärissä lömppii kaikkialla rusakoita. Lintuhavainnot ovat vaatimattomia, mutta muistuttavat luontokappaleiden sitkeydestä: tiaisia, tulkkuja ja tikkoja, mustarastaatkin yhä sinnittelevät talvilintuina. Yksi hippiäinenkin näyttäytyi - varsinainen ihme tuonkin viisigrammaisen Suomen pienimmän linnun selviytyminen näissä ankarissa oloissa. Joinain päivinä kuusten ja mäntyjen latvuksiin tulee äänekkäitä käpylintujen parvia. Silloin tällöin näen kanahaukan, joka häälyy harmaana haamuna metsän halki edestämme.

Erikoisin löytöni tässä kuussa on ollut tavinaaras, joka värjötteli kolmen sinisorsan kanssa Kivikon halki virtaavassa Mellunpurossa. Pitkin kaupunkia talvehtii sorsia sulissa ja suurin osa niistä on tietysti sinisorsia, mutta joukossa on aina siellä täällä muita sorsalajeja. Luulinkin jo Kivikossa talvehtineen sorsajoukon uutenavuotena lähteneen lätkimään, kun lätäkkönsä jäätyi, mutta myöhemmin löysin pääjoukon yhä sinnittelemästä purossa, jossa näemmä säilyy sulapaikkoja läpi talven.

Sukkar-koiramme rakastaa lunta eikä ole moksiskaan pakkasesta, tuuhea turkki kun suojaa. Puolisoni kutsuu sitä sokeriksi ja Zuccherinoksi aina, kun koira on hellyttävä, mutta jos se tekee pahojaan, puolisoni kutsuu sitä nimityksellä yä kälb eli koiraksi. Kotikieliä on meillä neljä ja koira tuntuu ymmärtävän niitä kaikkia. Joskus kielet sekoittuvat iloisesti muodostaen uusia käsitteitä, kuten puolisoni minusta silloin tällöin käyttämä nimi rakasino.

Maailma on tullut monella tapaa hulluksi ja fasismi sen kuin kiihtyy Amerikan jäljitellessä Venäjää ja Trumpin halutessa epätoivoisesti olla pidäkkeetön kolmannen maailman diktaattori. Perhe-elämäämme piinaa köyhyys, kun palkkani hupenee veroihin ja vastikkeisiin. Yritämme silti pitää kiinni elämänlaadun rippeistä, kuten lihan grillaamisesta ja viinien tilaamisesta suoraan ranskalaiselta viinitilalta - mytologiateemaisia luomuviinejä tuottavalta ja suomalaisen omistamalta La Robinalta. Puolisostani paljastuu onneksi koko ajan uusia kykyjä, kuten herkullisten kakkujen taikominen hetkessä aineksista, joita ostamme eräästä elämän pelastuksesta, nimittäin Puhoksen turkkilaisesta Beno-marketista. Siellä hinnat ovat välimerellisiä ja kaikkea saa.

Luen Heikki Kännön Käsiä ja heti tuon Kännön viidennen tiiliskiven aloitettuani alkoivat tietysti kirjaan liittyvät synkronisiteetit tulla vastaan elämässäni. Esimerkiksi yhden päähenkilön nimi hyppäsi heti silmille myös tapauksessa, jossa Venäjä karkotti Moskovasta Britannian asiainhoitajan Danae Dholakian - hyvin kummallisen masinoidun mielenosoituksen myötä, jossa venäläiset kantoivat bisarreja London soods death -kylttejä.

Muutkin muinaisen Hellaan myyttiset hahmot virnistelevät elontieni mutkista, niin kuin vähäisempien jumalten luontoon kuuluu. Hehän ovat käytökseltään usein ilkikurisia ja koppavia kuolevaisia kohtaan. Kaikkivaltiaan katse on onneksi paljon vakaampi ja vakavampi. Jossain on suuri suunnitelma, mutta yksi ihmiselämä sinne tai tänne on riittämätön yksikkö hahmottumaan tuota suunnitelmaa vasten.

Vaikka eipä silti, joskus alastomat apinatkin tekevät isoja asioita. Ihmistä ei pidä aliarvioida, ei hyvässä eikä pahassa.

Muuan ukrainalaisista ystävistäni soitti minulle uutenavuotena pitkän puhelun rintamalta. Kaiken keskellä hän on lukenut Titaanien aika -romaanitrilogiaani ja ehtinyt jo siihen vaiheeseen Elysionissa, jossa Roland valistaa Mikaelia siitä, mitä nimi Billy Troyandi merkitsee. Minulle tuo nimi ilmestyi aikoinaan unessa, ja kun selvisi, että se tarkoittaa ukrainaksi valkeita ruusuja, ja koska sen niminen kristillistaustainen vastarintajärjestö toimi aikoinaan maan alla Saksassa natseja vastaan, pitihän se saada mukaan romaanin tarinaan. Toivottavasti näen vielä jonain päivänä tämänkin ystäväni elossa ja sodasta siviiliin kotiutuneena.

Margaritan saarelta kotoisin oleva venezuelalainen ystäväni otti myös yhteyttä. Kun tapasin hänet aikoinaan Bogotássa, jossa pelasimme šakkia, hän oli vielä köyhä ja myi hengenpitimikseen vihanneksia peläten koko ajan, että Kolumbia karkottaisi hänet. Nyttemmin hän on kuitenkin saanut hyvän työpaikan lentoyhtiöltä ja pääsee koko ajan matkustamaan Rooman, Napolin ja Bogotán väliä. Hän on myös ostanut itselleen Kolumbiasta omistusasunnon, nousten siten keskiluokkaan. Sen jälkeen, kun aikoinaan pelasimme, hän onnistui myös ylittämään šakissa 2000 elopisteen haamurajan, mutta pian mestariluokkaan siirryttyään hän menetti mielenkiintonsa peliin, koska elämä on pelejä mielenkiintoisempi harrastus.

Margaritalainen kuuluu niihin onnekkaisiin, joille Eurooppa ei enää ole saavuttamaton satumainen unelma. Pian hän kirjoittaa itselleen kokonaan uuden identiteetin ja elämän ja kulkee Euroopan kaduilla kuin italialainen tai espanjalainen, jollaiseksi häntä jo moni luulee. Hän lakkaa olemasta epätervetullut mamu, jollaista kukaan ei halua töihin eikä olemassa olevaksi.

Kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita, mutta tuntemani venezuelalaiset ovat sittenkin sitkeää väkeä. Cúcutassa asuva ystäväni, joka oli pitkään vakavasti sairas ja uskoi jo kuolevansa, on kuin ihmeen kautta parantunut ja perusti pienen hampurilaiskahvilan. Meksikoon paennut taas myy nykyisin liittymiä. Venezuelalaiset eivät ruikuta, vaan tekevät jotain hengenpitimikseen. He ansaitsisivat paljon parempaa kuin Chávezin, Maduron, Rodríguezin ja Trumpin. Se, että María Machado joutui lahjoittamaan ansaitsemansa Nobel-mitalin sitä kadehtineelle oranssille abominaatiolle, kertoo jotain hyvin raadollista sekopäisestä ajastamme.

*   *   *

Lukiessani Anni Kytömäen Mirabilista kiinnostuin suomalaissiirtokunnista eksoottisissa paikoissa. Ja kuinka ollakaan, törmäsin Heikki Kännön Mehiläistiessä toiseen utopiasiirtokunnan perustajaan, August Nordenskiöldiin. Kännö listasi hänet monen profeetan, esoteerikon ja taiteilijaneron joukkoon henkilöksi, jolla oli runsaasti "vihreää substanssia", toisin sanoen yliluonnollisina pidettyjä kykyjä. Muistan varhaisessa teini-iässä käyneeni muutaman vuoden kotipaikkanani olleen Mäntsälän lähinähtävyydessä Alikartanossa (Frugårdissa), jota Nordenskiöldin suku pitkään asutti, ja jo silloin koin siellä kummallista mielenkiintoa eräisiin suvun jäsenistä, ei vähiten tietysti tutkimusmatkailijaan.

August Nordenskiöld (1754-92) oli tunnetumman tutkimusmatkailijan Adolf Erik Nordenskiöldin eksentrinen isosetä. Hän toimi uransa huipulla Suomen vuoritoimen johtajana, mutta tuli tunnetummaksi alkemistina ja ruotsalaisen mystikon, filosofin, teologin ja tiedemiehen Emanuel Swedenborgin seuraajana. Yhdessä eräiden muiden swedenborgilaisten kanssa August oli perustamassa utooppis-kristillistä Uuden-Jerusalemin siirtokuntaa Sierra Leoneen. Mukana oli niin suomalaisia, ruotsalaisia kuin englantilaisiakin, joita yhdistivät Swedenborgin valveutuneet ajatukset. Hanke meni pääosin puilleen, Nordenskiöld ryöstettiin ja kuoli kuumetautiin, mutta oma osansa tälläkin omituisella hankkeella oli Freetownin siirtokunnan ja siten myöhemmin Sierra Leonen pääkaupungin synnyssä.

Aiemmin mainostamastani Teuvo Peltoniemen kirjasta Kohti parempaa maailmaa - Suomalaisten ihannesiirtokunnat 1700-luvulta nykypäivään (Otava 1985) löytyy tietoa tästäkin tarua ihmeellisemmästä tositarinasta. 

"Ihanneyhteisöajatuksia esiintyi swedenborgilaisten keskuudessa laajemminkin. Vuonna 1779 aatteen kannattajat kokoontuivat Norrköpingiin suunnittelemaan 'vapaan siirtolan perustamista Afrikkaan'. Muitakin maanosia harkittuaan he katsoivat, että vain Afrikan länsirannikolla oli tarjolla alueita, joihin mikään valtio ei ollut kohdistanut vaatimuksia."

Myöhemmin Nordenskiöld lähti Lontooseen hankkimaan lisätietoja alkemiasta, joka oli hänen elinikäinen harrastuksensa. Nordenskiöldillä olí ilmeisesti alalla uskottavuutta, koskapa itse kuningas Kustaa III sponsoroi häntä. Onnistuiko hän viisastenkiven löytämisessä tai Atlantiksen salaisuuksien avaamisessa ei käy ilmi Peltoniemen kirjasta, jonka fokus on siirtokunnissa eikä esoteriassa.

"Norrköpingin kokouksen taustahahmo oli Carl Wadström, Swedenborgin seuraaja vuorikollegiossa ja myös hänen innokas uskonveljensä. Wadström tuli myöhemmin tunnetuksi orjuuden vastustajana.

Ruotsin kuninkaan [Kustaa III:n] kustantamana Carl Wadström teki vuonna 1787 tutkimusmatkan Afrikan länsirannikolle. Vaikka matkan perusteluissa kaikui filantrooppisia näkökohtia, Wadströmin mukaan 'totuus oli, että kuningas rakasti kultaa, arvon matkakumppanini luonnontieteitä ja minä siirtolaisuutta'. Muutenkin Wadström antoi kohteliaasti ymmärtää, että Afrikan tulevaisuuden pitäisi olla muiden kuin itsevaltiaiden monarkkien käsissä."

Wadström ja kumppanit päätyivät lopulta nykyisin Sierra Leonena tunnetulle rannikolle, jonne perustettiin ruotsalais-englantilainen siirtokunta.

"Wadström oli jo oleskellut Englannissa pitemmän aikaa, kun August Nordenskiöld vuonna 1789 saapui Lontooseen laajentamaan tietojaan alkemiasta sekä pohtimaan swedenborgilaisuuden syvempää sisältöä. Ihanneyhteiskunta-ajatus oli molempien tavoitteissa ja nyt hanketta ryhdyttiin toteuttamaan.

August Nordenskiöld esitti, että siirtolaan otettaisiin swedenborgilaisia uskonveljiä. Orjuuden vastustajana Wadström taas korosti hankkeen humanitääristä puolta, jonka mukaan siirtolassa mustat saisivat asua vapaina ilman sortoa. Päätettiin, että siirtokunnan tarkoitus ei olisi 'alhaisessa mielessä hallita afrikkalaisia, häiritä heidän rauhaansa, ryöstää tai orjuuttaa, vaan sivilisoida ja vähitellen johtaa heidät kristinuskon pariin, ja opettaa viljelemään omaa maataan sen sijaan, että he nyt orjina raatavat vieraassa ilmanalassa'."

Nordenskiöld oli Uuden-Jerusalemin siirtokunnan yhteiskuntasuunnittelija, sillä hän kehitteli hallintomuodon ja teoreettiset mallit edistyksellisen ihanneyhteiskunnan luomiseksi. Hän vastusti sekä voitontavoittelua että tyranniaa, hahmotteli jonkinlaista sosialismia ja edustuksellista demokratiaa. Tosin kuten utopioissa usein, käytäntö tuntui usein tulevan teoreettisten ihanteiden tielle: 

"Uudessa-Jerusalemissa vallitsisi täydellinen uskonnonvapaus. Harmonian ylläpitämiseksi johdon pitäisi muodostua saman uskon kannattajista. Tässä tulisi kysymykseen kristinusko, mutta koska se oli jakautunut keskenään riiteleviin osiin, pitäisi valita se kristinuskon muoto, joka olisi 'yksinkertaisin, yleismaailmallisin, moraalisin, yhdellä sanalla se, joka täydellisimmin vastaa Herran huulien esittämää oppia: ylivertainen Uuden-Jerusalemin kirkon oppi'."

Nordenskiöld ja luonnontieteilijä Adam Afzelius lähtivät Bristolista Sierra Leoneen vuonna 1792. Wadström jäi tuolloin Manchesteriin. Vaikka Nordenskiöld sairasteli vakavasti jo ennen matkaan lähtöä, hän ei antanut sen estää, kun unelma paremmasta maailmasta kutsui.

"Perille Freetowniin saavuttiin helmikuussa 1792. Mukana oli laivan miehistöluettelon mukaan yhtiön työntekijöiden lisäksi 10 siirtolaista, 16 sotilasta sekä 30 naista ja lasta."

"Sierra Leonen jokien halkomaa läntistä alankoa reunustaa hiekkainen tai mangrovevesaa kasvava laguunirannikko. Sisämaassa on korkeita vuoristoja. Alangolla ja ylängön reunalla on sademetsää, ylängöt ovat savanneja. Freetown on perustettu niemelle, josta kaartuu laaja lahdenpoukama. Sisämaassa on jokia, joita myöten saattoi liikennöidä.

Elokuun lopussa 1772 Nordenskiöld ystäviensä vastustuksesta huolimatta lähti matkalle sisämaahan. Retkikuntaan kuului Nordenskiöldin lisäksi valkoinen palvelija Clarkson ja vapautettu neekeriorja London. Molemmat olivat muuttaneet Sierra Leoneen Nova Scotiasta.

Mukana oli kauppatavaraa, jotta kauppayhtiön etu tuli otettua huomioon. Elintarvikkeita Nordenkiöld aikoi hankkia tavaroita vaihtamalla. Yhtiön kannalta retken päätarkoitus oli kullan ja muiden hyödyllisten malmien etsiminen, mutta Nordenskiöldillä väikkyi mielessä ihanneyhteiskunnalle sopivan paikan löytäminen. Matkaa tehtiin vesiteitse. Aluksi noustiin maihin Robannan saarella, jossa asui alueen neekerikuningas Naimbanna. Täällä Nordenskiöld joutui odottelemaan sään paranemista. Kun hän kuuli Freetowniin tulleen laivan Euroopasta, hän palasi sinne toivoen saavansa mukaan parempaa kauppatavaraa. Osan lastistaan hän jätti säilytettäväksi kuninkaan hoviin.

Kohta Nordenskiöld lähti uudestaan matkaan. Nyt määränpäänä oli Scarciesjoen alue ja aluksi Port Lokon kylä joen suussa. [Freetownista] sinne oli matkaa hiukan toistasataa kilometriä. Poiketessaan Robannaan hakemaan sinne jättämiään kauppatavaroita Nordenskiöld havaitsi kuninkaan hoviväen omineen tavarat. Varsinkin alkoholijuomat oli nautittu viimeiseen tippaan.

Nordenkiöldillä oli mukanaan myytävää tavaraa 200-300 punnan edestä. Matkaa tehtiin pienellä yksimastoisella veneellä, jota kuljetti valkoinen orjakauppias. Tälle oli luvattu työstä hyvä korvaus. Maihin noustiin 12 mailia Port Lokosta ylävirtaan. Tavarat purettiin rannalle, mutta pian valtaosa niistä oli varastettu. Nordenskiöld sai taas kuumekohtauksia. Kun hän vielä joutui muutaman alkuasukkaan pahoinpitelemäksi, hän oli valmis palaamaan eurooppalaisasutuksen pariin. Kuningas Naimbanna auttoi antamalla Nordenskiöldin käyttöön pienen veneen, koska orjakauppias oli jo purjehtinut tiehensä."

Tuon jälkeen Nordenskiöld ei enää koskaan lähtenyt Freetownista matkoille, sillä hän kuoli kuumetautiinsa saman vuoden joulukuun alussa. Moni muukin siirtokuntalaisista heitti henkensä trooppisiin tauteihin. Lopulta Uudesta-Jerusalemista ei jäänytkään jäljelle juuri muuta kuin muisto, joka sulautui paheksumiaan orjakauppaa ja riistoa harjoittavaan perinteisempään siirtomaameininkiin. Pari vuotta myöhemmin Englannin ja Ranskan välisessä sodassa ranskalainen sotalaiva sytytti Freetownin palamaan ja hävitti silloisen siirtokunnan.

Freetown rakennettiin myöhemmin uudelleen, muttei enää swedenborgilaisten ylevien unelmien mukaan. Sittemmin Sierra Leone ja sen naapurimaaksi yhtä ylevin orjuudenvastaisin tavoittein luotu Liberia tarpoivat vuosisadasta toiseen kaikkea muuta kuin harmonian ja kristillisen ihmisrakkauden hengessä. Nykylukija muistaneekin nämä maat lähinnä kroonisista sisällissodista, huumehöyryisistä teinisotureista ja viidakkoveitsillä silvotuista raajoista.

Sierra Leonessa en ole vielä koskaan käynyt, mutta Liberiassa olen käynyt vuonna 2012 ja kirjoittanut siitä myös tähän blogiin.

Maailma jossa elämme

Vuoden alku on alleviivannut siirtymistä Lännen normittamasta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä moninapaiseen imperialistiseen etupiiripolitiikkaan. Tässä vaiheessa tämän ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Trump on alusta asti, siis jo vuosikymmenen ajan, tehnyt itsensä ja aikeensa päivänselviksi vähintään samalla tasolla kuin Hitler Mein Kampfissaan ja Putin Münchenin turvallisuuskonferenssin puheessaan vuonna 2007. Se, etteivät kaikki ole sitä suostuneet sisäistämään, kertoo lähinnä kognitiivisesta dissonanssista ikäviä tosiasioita kohtaan.

Trumpin ulkopolitiikka on myös erittäin hyvin ennakoitavissa, kunhan hylätään ajatus siitä, että hänen politiikkansa palvelisi ensisijaisesti Yhdysvaltain etuja, ja hyväksytään, että näin ei ole, vaan Trumpin politiikka palvelee vain ja ainoastaan Trumpin henkilökohtaisia etuja, jotka hän samaistaa maahansa. Niinpä kun Trump puhuu Yhdysvalloista, hän puhuu minä-muodossa. Kun hän puhuu me-muodossa - esimerkiksi sanoessaan, että "me tulemme pyörittämään Venezuelaa", hän ei puhu niinkään Yhdysvalloista kuin itsestään ja kavereistaan, joihin kuuluu äärioikeistolaisia oligarkkeja sekä tietysti Venäjän KGB, jolle Trump on kiitollinen vallastaan ja selustatuesta sisäisessä sodassaan. Trump liittolaisineen tarvitsee edelleen Venäjän palveluksia, sillä kyseessä on hallinto, jonka ensisijainen sota on sisällissota kaikkia niitä amerikkalaisia vastaan, jotka eivät ole osa MAGA-liikettä ja ehdottoman lojaaleja Trumpille.

Tästä me-näkökulmasta katsoen ei ole esimerkiksi lainkaan yllättävää, että hyökättyään Venezuelaan ja siepattuaan diktaattori Nicolás Maduron vaimoineen, Trump nosti valtaan Maduron varapresidentin, joka sattuu myös olemaan Venäjän nainen, Venezuelan KGB:n johtaja Delcy Rodríguez. Tämä yhdessä veljensä Jorgen sekä Venezuelan puolustusministeri Vladimir Padrinon ja tiedustelujohtajien kanssa - Venäjän kouluttamia ja indoktrinoimia sekurokraatteja - hallitsee myös öljysektoria.

Venezuelalaiset ovat ymmärrettävästi juhlineet pitkin Etelä-Amerikan kaupunkeja ja ihmetelleet, miksi maailma paheksuu Trumpin toimia. Heille tämä sallittakoon, vaikka lyhyestä ilosta seuranneekin jälleen pitkä itku, koska Rodríguez, Trump ja Venäjä eivät todellakaan ole luovuttamassa valtaa Venezuelan legitiimeille vaalivoittajille, demokraattiselle oppositiolle. Trump päinvastoin inhoaa María Corina Machadoa, koska tälle annettiin Nobelin rauhanpalkinto, jonka Trump olisi halunnut itselleen. Joitain poliittisia vankeja on näön ja narratiivin vuoksi vapautettu, mutta Venezuelaa ei. Kolumbiassa ja Meksikossa oleilevat venezuelalaiset ystäväni joutunevat siis yhä odottamaan kotiin paluutaan - elleivät sitten ota vakavia riskejä päästäkseen sinne ennenaikaisesti.

Totuudenjälkeisen ajan moninapaiselle etupiiripolitiikalle on ominaista Orwellin Eläinten vallankumouksesta tuttu periaate, että kaikki ovat tasa-arvoisia, paitsi että siat ovat tasa-arvoisempia kuin muut eläimet. Saimme muistutuksen tästä mm. siinä vaiheessa, kun Trump lähti sättimään Ukrainaa siitä, että Ukraina oli väitetysti iskenyt drooneilla yhteen Putinin monista asunnoista Novgorodin lähellä Valdaissa. No, tosiasiassa kyseessä oli ilmeisesti vain Putinin Trumpille heittämä valhe, koska moista iskua ei koskaan tapahtunut - ja vaikka olisi tapahtunut, olisi Putinin asunto ollut mitä legitiimein kohde ukrainalaisten sodankäynnille. Erityisen irvokasta oli Trumpilta sättiä Ukrainaa valtionpäämiesten koskemattomuuden periaatteen rikkomisesta miltei samaan aikaan, kun Yhdysvaltain erikoisjoukot sieppasivat Maduron Caracasista. 

Trump siis uskoo täysin problematisoimatta ja spontaanisti, että häntä itseään ja Putinia suojaa jokin keisarillinen pyhyys, joka ei puolestaan suojele esimerkiksi Trumpin viime viikolla uhkailemia Kolumbian ja Meksikon presidenttejä (jotka toisin kuin Maduro ovat sentään legitiimejä) eikä Ukrainan presidentti Zelenskiä, jonka Venäjä on yrittänyt murhata jo useita kertoja.

Trump ei suinkaan halua vallata Grönlantia siksi, että Yhdysvallat tarvitsisi sitä arktisen turvallisuuden tai maametallien vuoksi - Yhdysvalloilla on jo nykyisellään sekä sotilaallinen hegemonia että kaivosoikeudet Grönlannissa. Trump haluaa Grönlannin siksi, että Venäjä toivoo välirikkoa Yhdysvaltain ja Euroopan välille sekä vapaat kädet valloittaa, murhata ja raiskata läntisissä etupiireissään eli Euroopassa, Baltia ja Suomi mukaan lukien. Trump itse tuskin näkee Grönlannin valtausta ensisijaisesti palveluksena Putinille, vaikka sieltä ajatus lieneekin hänen lähipiiriinsä syötetty. Hän näkee sen ennen kaikkea henkilökohtaisena suuruuden tavoitteluna itselleen ja oligarkkiensa rikastuttamiseksi, mikä on Venäjältä opittua logiikkaa: territoriaalinen ekspansio ja sisäinen vallan vertikaali.

Vallan vertikaalia toteutetaan esimerkiksi ampumalla aseettomia siviilejä (kuten perheenäiti Renée Good) tv-kameroiden ja silminnäkijöiden edessä ja valehtelemalla asia päinvastaiseksi - koska kerran voi. Tämä on umpivenäläistä vallan ja hallitsemisen logiikkaa, jonka Trumpin hallinto ja sitä tukevat oligarkit ovat omaksuneet ihailemiltaan Putinin, Hitlerin ja Mussolinin hallinnoilta. Vastustajien voimaton ininä ja protestit vain huvittavat pahuuden asianajajia entisestään, lisäten heidän rankaisemattomuuden ja kaikkivoipaisuuden tunnettaan.

Viime aikoina olen paljon ajatellut kysymystä, onko Euroopan tilanteessa väistämätöntä, että on olemassa Mordor. Tolkienin saagassa Gondorin ja Rohanin ihmiset, haltiat ja kääpiöt eivät millään kyenneet keskinäisten kaunojensa hautaamiseen ja yhteistyöhön ennen kuin Mordor teki sen aivan välttämättömäksi. Samalla Mordor kuitenkin oli heidän eripuransa ja keskinäisten kaunojensa manipuloija ja lietsoja, joka korruptoi Sarumanin ja Théodenin kaltaisia johtajia. Ilman Venäjän sotaa Ukrainassa eurooppalaiset eivät todennäköisesti olisi tähän päivään mennessä kyenneet löytämään selkärankaansa, jota nyt tarvitaan sekä idän että lännen natsivaltojen patoamiseen.

Euroopan on myös jo ryhdyttävä katsomaan muuta maailmaa jyvien ja akanoiden näkökulmasta. Kanada, Australia, Uusi-Seelanti, Japani, Etelä-Korea, Meksiko, Kolumbia ja Chile ovat luonnollisia liittolaisia. Mutta on myös ryhdyttävä tositoimiin muiden potentiaalisten avainystävien käännyttämisessä takaisin ystäviksi kaiken sen ynseyden jälkeen, jolla Eurooppa on tähän asti pilannut asemiaan ja antanut pelikentän Venäjän propagandalle. Tämä koskee ennen kaikkea lähialueita, kuten Turkkia, arabimaita ja Keski-Aasiaa, mutta myös kaukaisempien alueiden tasapainottelijoita kuten Indonesiaa, Filippiinejä ja Argentiinaa. Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan kohdalla lienee nykyhallintojen aikana jo myöhäistä.

Venezuela oli Venäjän keskeinen liittolainen Uudessa Maailmassa ja toistaiseksi Trump on varmistanut Venäjän vallan siellä pysyvän. Venäjän toinen keskeinen liittolainen on ollut Iran, jossa nyt myös kuohuu. Kirjoitin Iranin kansannoususta somessani: 

Tässä on avainlause, joka tarkoittaa, että tämänkertaisella kansannousulla voi olla mahdollisuuksiakin:

"Hallintoa vastustavia mielenilmauksia on järjestetty ihmisoikeusjärjestöjen mukaan yli sadassa kaupungissa ja kylässä jokaisessa Iranin 31 maakunnassa." (Lähde)

Iran on rakenteeltaan monin tavoin Venäjän kaltainen. Öljystä ja kaasusta saatavia mittavia tuottoja on voitu tehokkaasti monopolisoida ja sillä pönkittää turvallisuuskoneistoon tukeutuvaa, ideologisella missiolla ja massapropagandalla itseään perustelevaa hallintoa. 

Niin kauan kuin kansannousujen aktiivisin osa on koostunut vain tärkeimpien isojen kaupunkien ylemmän keskiluokan hyvin koulutetuista nuoremmista sukupolvista, eli lähinnä "edistyksellisimmästä" osasta väestöä, ovat ne olleet helposti murskattavissa silkalla tyrannialla. Oppositioon osallistuvilla ja näiden suvuilla on menetettävää, joka on helppo ottaa pois - ennen kaikkea perusturvallisuus paremmin toimeen tulevassa luokassa. 

Jos ja kun sen sijaan kansannousu käsittää samanaikaisesti satoja kaupunkeja kaikkialla maassa, on tyrannian keskittäminen avainpaikkoihin ja avainyksilöihin paljon vaikeampaa, erityisesti mikäli kansannousu alkaa tapahtua "johtajattomasti", jolloin sitä ei voida nitistää tappamalla ja vangitsemalla johtajat. Lisäksi lisääntyy mahdollisuus, että oppositio saa haltuunsa kapinoivia territorioita ja/tai hallinnon osia loikkaa opposition puolelle. Näin kävi mm. Ukrainan, Tunisian, Egyptin, Libyan ja Syyrian vallankumouksissa. (Ja jäi tapahtumatta useissa aikaisemmissa Iranin kansannousuissa.) 

Joku Iranin ulkopuolinen pyrkii toki myös näkyvin viestinnällisin keinoin masinoimaan tapahtumia tuohon suuntaan, mutta olisi pikemminkin yllättävää, jos niin ei tapahtuisi, eikä mainitunlainen propaganda tarkoita, ettei Iranin kansannousu ole aito.

Iranissa on tosiaan viimeisten parinkymmenen vuoden aikana ollut useita laajoja ja hyvin potentiaalisilta vaikuttaneita kansannousuja islamistiregiimiä vastaan, mukaan lukien vihreä vallankumous ja arabikevään yhteydessä tapahtunut kansannousu. Jokainen niistä on kuitenkin epäonnistunut, johtuen hallinnon kyvystä itse ja Venäjän avulla kukistaa mikä tahansa aseettomana pysyvä kansannousu.

Myös regiiminvaihdosta on spekuloitu lähestulkoon joka kerran, kun Israel tai Yhdysvallat on tehnyt ilmaiskuja Iraniin. Näissä spekulaatioissa ei ole ymmärretty sitä, että hallinnon vaihtaminen voimatoimin ei onnistu ilmaiskuilla, vaan vaatisi maajoukkoja, joihin Yhdysvallat saati Israel ei missään tapauksessa ole ollut Iranin kohdalla valmis. Mikäli maassa olisi erittäin kattava oma kansannousu, joka kykenisi myös aseistautumaan, silloin ilmaiskuilla ja erikoisjoukkojen iskuilla voitaisiin antaa sellaiselle tulitukea - mutta silloin tapahtumat muistuttaisivatkin jo enemmän Libyan ja Syyrian tapahtumia.

En ole ollut vakuuttunut, että Yhdysvalloissa maanpaossa elävä viimeisen šaahin poika Reza Pahlavi olisi kovin onnistunut keulakuva Iranissa tapahtuvalle kansannousulle, mutta ulkopersialainen diaspora ryhtyy kerta toisensa jälkeen lobbaamaan tätä perin epädemokraattisen ja ryvettyneen menneisyyden regiimin perintöprinssiä aina kun Iranissa kuohuu. Niin nytkin. Ilmiössä on paljon samaa kuin venezuelalaisten juhlinnassa nyt - tai kuten syyrialaisten juhlinnassa, kun ääri-islamistitaustainen sotapäällikkö Ahmad ash-Shara'a vapautti Damaskoksen. Ajatellaan, että kuka tahansa, joka tekee tarvittavan likaisen työn, on ainakin hetken ajan sankari. Jos kruununprinssi voi saada Trumpin hallinnon kiinnostumaan kansannoususta, monelle iranilaiselle se on pieni hinta mahdollisuudesta kumota islamistihallinto.

Myöhemmin sitten ehkä on luvassa pettymyksiä, itkua ja hammastenkiristystä, mutta se on sen ajan asia.

Yllä mainitun Iran-kommentaarini alle tuli Georgian mielenosoituksia koskeva kommentti eräältä aluetta hyvin tuntevalta ystävältäni: 

"Toisaalta Georgian protestit, jotka niin ikään olivat maanlaajuisia, ovat jatkuneet yli vuoden ja hallinto on sivuuttanut ne, vanginnut avainhenkilöt ja langettanut poskettomia sakkorangaistuksia satunnaisille ihmisille - ja siinä sivussa säätänyt epädemokraattisia lakeja ja pian julistamassa laittomaksi lähes koko opposition. Seurauksena protestit sittemmin rajoittuneet lähinnä Tbilisiin ja monet eivät enää jaksa tai uskalla niihin osallistua. 

Oligarkki-Ivanishviliä naurattaa ja Brysselissä mietitään, mitä voisimme asialle tehdä. Georgian esimerkki, ja demokratioiden kyvyttömyys tehdä asialle mitään, antaakin toivoa monille autoritaarisille järjestelmille ympäri maailman. Iran toki erilainen tapaus."

Ja vastasin seuraavasti: 

Georgian osalta eurooppalaisia hillitsevät Venäjän pelko sekä myös pelko, että konfrontaatio Georgian hallinnon kanssa tekisi tästä suoran Moskovan vasallin. Tämähän oli tilanne myös Janukovitšin kanssa ennen arvokkuusvallankumousta. EU tuki Janukovitšiä ja puuhasi Ukrainalle monenlaisia etuja assosiaatiosopimuksen ja reformituen muodoissa. Venäjä sen sijaan pyrki tahallisesti lietsomaan väkivaltaista konfrontaatiota, jolla Ukraina saataisiin eristettyä Euroopasta. 

Venäjä laski sillä kertaa väärin, koska Janukovitšillä ei riittänyt kapasiteetti vastarinnan murskaamiseen - Venäjähän oli uskotellut itselleen ja vasalleilleen, että mielenosoittajat olivat vain Lännen masinoimia nukkeja, ja että riittää heikko diili kolmen silloisen oppositiopuolueen kanssa. Nämä puolueet eivät kuitenkaan ohjanneet kansannousua vaan kansa itse. Se taas ei mahtunut Venäjän tajuntaan vielä vuonna 2022:kaan, vaan he kuvittelivat marssivansa esteittä suoraan Kiovaan ja saavansa sillä paitsi Ukrainan, myös koko Euroopan antautumaan. 

Georgia on ikävä kyllä paljon pienempi maa kuin Ukraina. Toisaalta, Georgialla on vuoret. Mutta Tbilisin koulutettu nuori keskiluokka ei kyllä hevillä vuorille lähde, ja niinpä he ovat kontrolloitavissa oleva oppositio.

Olen aikoinaan hahmotellut mallia, jossa kolmen kriteerin täytyy ensin toteutua, jotta kansannousu johtaisi vallankumoukseen. Nämä asiat ovat: 

1. Tarpeeksi laaja kansan mobilisaatio haltuunottamaan katuja ja julkisia tiloja. Mielenosoituksilla itsellään on vain vähän valtapoliittista merkitystä, mutta niillä otetaan haltuun median huomio ja siten kehystetään protestit kansannousuksi - tapahtumasarjaksi, jolla on selvä logiikkansa ja merkityksensä, ja johon samaa mieltä olevat haluavat ottaa osaa, joko läsnä tai etänä.
2. Takinkääntäjiä kumottavan hallinnon puolelta siirtyy opposition puolelle, ottaen siten haltuun resursseja ja valtapositioita.
3. Ulkomaailma suhtautuu vallanvaihtoon suopeasti, joko tukien vallankumousta tai ainakin estäen hallinnon tukijoita tukemasta hallinnon vallassa pysymistä hinnalla millä hyvänsä.

Iranin aiemmat kansannousut ovat laajasta suosiostaan ja mediahuomiosta huolimatta toistaiseksi täyttäneet vain ensimmäisen kriteerin. Nyt on kuitenkin merkkejä myös toisen kriteerin tapahtumista - tai ainakin joku pyrkii lietsomaan tapahtumia tähän suuntaan.

Kolmas kriteeri pysyy toistaiseksi arvoituksena. On selvää, että Israel ja koko joukko arabimaita haluaisivat vallanvaihdosta Iraniin, mutta niiden voi olla vaikea löytää asiassa yhteistä säveltä. Toisaalta Venäjä tulee tukemaan Iranin islamistihallintoa jotakuinkin kaikin keinoin, joita sillä on käytössään - sikäli kuin Ukrainalta kykenee. Iranin alueelliset liittolaiset alkavat jo olla koko lailla maahan lyötyjä - Hizbullah, Hamas, Assadin hallinto Syyriassa. Merkittävä osa Irakin šiioista sekä Jemenin huthilaiset seisonevat Iranin islamistihallinnon tukena loppuun saakka, sillä ovat alun pitäenkin saaneet tukensa Iranista.

Ratkaisevaksi tekijäksi kolmannen kriteerin täyttymisessä nousseekin se, kykeneekö Venäjä estämään jälleen Yhdysvaltain ja muun Lännen tuen Iranin kansannousulle. Euroopalta rahkeita ei tällä hetkellä riitä. Amerikan kristillisen oikeiston äänillä porskuttava Trumpin hallinto todennäköisesti profiloituisi mielellään Iranin islamistivallan kumoajana, mutta pystyykö se asettumaan poikkiteloin Putinin Venäjän kanssa?

Vai onko Iranista jo sovittu osana samaa modernia Molotov-Ribbentrop-sopimusta, jolla Venezuelan teatteri sovittiin molempia hyödyttäväksi, ja jossa Trumpille on luvattu aluelaajentumisia Euroopan ja Latinalaisen Amerikan kustannuksella, kunhan Venäjä saa niin ikään laajentua Euroopan kustannuksella Itä-Eurooppaan, Lähi-itään ja Afrikkaan. Ja mitä Kiinalle on mahdettu Taiwanin lisäksi luvata?

Virnuileva jänis ja romutettu flyygeli

Tänä vuonna vietin joulun ja uudenvuoden pitkästä aikaa kokonaan kotipuolessa. Tähän oli ensisijaisesti taloudelliset syyt, matkustamiseen ei ollut varaa, vaikka toisaalta herää kysymys, säästääkö Helsingissä oleilemisella mitään. Puolisoni toivoi joulunviettoa jossain, missä maisema ja kulttuuri olisivat jouluiset, joten Suomi oli varteenotettava vaihtoehto.

Valkeaa joulua ei saatu. Valkea uusivuosi sen sijaan saatiin, samoin kuin paukkupakkaset. Jostain syystä juuri uusivuosi on ollut hyytävän kylmä ajankohta Suomessa niin kauan kuin elämääni taaksepäin muistan. Vaikka Suomessa eläminen opettaa pukeutumaan lämpimästi ulos mennessä, on se silti vaivalloista, etenkin jos ulos menoa seuraa se, että pitäisi taas sitten oleskella jossain lämmitetyssä sisätilassa. Omassa kodissa villapuserot ja pitkät alushousut saa nopeasti pois ulkoa tultua, mutta kyläillessä tai toimistolla sellaista ei voi noin vain tehdä.

Onhan luminen maisema kieltämättä kivempi katsella kuin martaisen maatunut maa. Sukkar-koiramme nauttii lumesta aivan erityisesti: telmii ja riehuu aina ulos päästessään ja ennen sisälle palaamista se jää pihalle kieriskelemään ja piehtaroimaan lumessa.

Lintumaailmassa on hiljaista, vaikka ovathan talven paikkalinnut yhä paikalla: tali- ja sinitiaiset, punatulkut, käpylinnut ja mustarastaat kansoittavat tavanomaiseen tapaan koiranulkoilutusreittiä. Epätavallisempia havaintoja joulupyhien ajalta olivat järripeippo Kontulan kelkkapuiston maastossa ja kanahaukka Kivikkoon kulkevalla metsäpolulla. Kanahaukasta on tullut Helsingin seudun yleisin petolintu, näyttää jo syrjäyttäneen varpushaukan. Kyse lienee paitsi hitaasta toipumisesta rauhoituksen (1989) jälkeen, myös seurausta sepelkyyhkyjen kaupungistumisesta.

Aatonaattona olin vähällä kuolla hypotermiaan, kun työpaikkani kulunvalvontajärjestelmät pettivät ja ihmisiä joutui lukkojen taa kaikenlaisiin toimistotalon sopukoihin, yhdyskäytäviin ja viestihuoneisiin. Minä ja eräs kollegani olimme juuri tulossa kanttiinista lounaalta ja jäimme sisävaatteissa jumiin ulos pakkaseen sisäpihalle. Onneksi lopulta yksi vartija kierteli fyysisten avainten kanssa pitkin rakennuskompleksia päästämässä ihmisiä hädästä. Hyvä muistutus jälleen siitä, ettei kannattaisi liikaa olla teknologian ja keinoälyn varassa. Vanhan koulun keinojen pitäisi aina olla valmiina takataskussa.

Jouluaaton aamulla ostimme puolisoni kanssa toisillemme uudet sormukset. Kihlautuessamme maaliskuussa 2022 käytimme improvisoituja ratkaisuja: puolisoni toi minulle oman suvulta periytyvän kultasormukseni, joka oli ollut kateissa vuosia, mutta hän oli löytänyt sen Helsingin-kodistamme. Minä puolestani hankin hänelle sellaisen ensimmäisestä Vigossa vastaan tulleesta kultakaupasta, joka oli merkillisessä kulmatalossa. Niitä käytimme myöhemmin samana vuonna avioituessamme.

Jouluna grillasimme ja joimme hyviä viinejä. Perinteikkäiden Duerojen ja Barberojen lisäksi kunniamaininnan saa erinomainen portugalilainen Ravasqueira, joka oli ostettu syyskuussa puolalaisesta Biedronkasta. Puolisoni teki välimerellisiä ruokia ja leipoi keksejä, serkkuni toi pöytään suomalaisia perinneherkkuja, kuten kinkkua ja paahtopaistia. Joulun jälkeen kävin myös Nopossa katsomassa veljeäni, kälyäni ja veljentytärtäni, joka on kiinnostunut piirtämisestä, maalaamisesta, animesta ja näemmä myös metallimusiikista. Uutenavuotena olimme yksityisbileissä Espoossa ja ehdimme käydä todistamassa keskustassa Oodin luona suurta ryntäystä puolenyön rakettipaukkeeseen.

*   *   *

Vuodenvaihteen aikana luin Heikki Kännön Mehiläistien (Sammakko, 2017). Se oli Kännön esikoisromaani eli julkaistiin ensimmäiseksi siitä mittavasta materiaalista, jonka hän oli kerännyt ajatellen alkuun yhtä mysteeriromaania, mutta josta on kummunnut sittemmin kokonainen sarja tiiliskiviä. Olen aiemmin lukenut ja arvostellut tässä blogissa Sömnön (2018), Runoilijan (2020) ja Ihmishämärän (2022). Kun nyt olen lukenut Mehiläistienkin, jäljellä ja seuraavaksi vuorossa on vielä Kädet (2024).

Mehiläistien lukeminen vahvisti käsitystäni, että Kännö on ehdottomasti aikamme merkittävimpiä kirjailijoita ja tarinankertojia. Pesee Dan Brownin mennen tullen. Jos Mehiläistien olisi lukenut Kännöistä ensimmäisenä, olisi muutama asia Ihmishämärässä avautunut paremmin - erityisesti jotkin Düsseldorfiin liittyneet asiat sekä Ihmishämärässä irralliselta tuntunut Joseph Beuysin ja Heinrich Hasen säie. Mehiläistiestä selviää, miksi tosi ja fiktio olivat Ihmishämärässä ja sen vuoteen 2050 sijoittuvassa nykyhetkellisyydessä sekoittuneet juuri sillä tavalla kuin olivat.

Toisaalta, koska olin jo lukenut Sömnön, Runoilijan ja Ihmishämärän, oli jollain tapaa kiinnostavaa lukea varhaisempi työ. Sillä onhan niin, että jollain tapaa Mehiläistie on tienavaus. Sen teemoja - varsinkin mitä nykytaiteeseen ja taiteilijapersoonaan tulee - jatketaan virtuoosimaisessa Sömnössä, kun taas taikuuden maailmaan, antroposofiaan ja germaaniseen mytologiaan palataan Runoilijassa ja Ihmishämärässä.

Mehiläistiessä, kuten aiemmin lukemissani myöhemmissä kirjoissaan, Kännö hallitsee mainiolla tavalla vakavuuden ja kieliposkellisuuden yhdistämisen. Hän on paikka paikoin proosallinen Tarantino, ymmärtäen täydellisesti, kuinka käyttää ironiaa ja kliseitä tyylikkäästi. Hänen fiksaationsa Saksaan, joka lienee yhteydessä Goethen ja Steinerin lukemiseen, on toki ehtymätön lähde mainitunlaiselle estetiikalle ja asiayhteyksille, esimerkiksi natseille, esoteerisille salaliitoille ja julmuuden ja kiduttamisen kaltaisten asioiden ironisen yhdentekevälle käsittelylle. Tämä siitä huolimatta, että Kännö on eettisesti kantaa ottava. Hän vain on sitä syvällisemmin kuin simppeleitä identiteettilippuja signaloiva nykykulttuuri.

Kännön vakava sana ei voi olla paistamatta päälle asetetun läpikuultavan virnenaamarin läpi - mutta myös päinvastoin, virne on aina läsnä silloinkin, kun puhutaan vakavia. Kännö selvästi ottaa erittäin tosissaan myytit, arkkityypit ja tarinat. Maaginen maailma ei ole hänelle vain fiktiivinen tehokeino, jolla kalastellaan fantasiasta ja mystiikasta kiinnostuneita. Hän kuitenkin varoo ottamasta monituisia menneitä ja uusia hypoteesejä niin vakavasti, että tarjoilisi käärmeöljyjä.

Mehiläiset, jänikset ja suuri alkuhirvi - ikuinen ja viisas, mutta silti kiinnostunut lähinnä panemisesta, kuten Ihmishämärän Wotan - ovat mukana tarinassa muistuttamassa, ettei ilmiasu ole yhtä tärkeää kuin se, mitä sillä kerrotaan. Kirja alkaakin kahdella eri lainauksella todelliselta Joseph Beuysilta: 

"Ihmisen tulee säilyttää yhteys alapuolisiin; eläimiin, kasveihin ja luontoon, sekä yläpuolisiin; enkeleihin ja henkiin."

"En ole ihminen vaan jänis. Kiimainen jänis."

Taiteen ja taidepiirien kuvaus on paikka paikoin niin hulvattoman hauskaa (itseironista?), että mieleeni palautui usein Riitta Nelimarkka-Seeckin väitöskirja Taideteolliselle korkeakoululle vuodelta 2000:

"Self Portrait on laadullinen, yksittäistapausta käsittelevä perustutkimus, filosofinen penetraatio omaan taiteilijaminään. Se on absurdi runoelma, partenogeneettinen, itse itseään varioiva suhteikko ja kyselevä kuvaus luovasta prosessista, joka pikemminkin kuin prosessi, on sykkivä pallo, joka antautuu spiraaliksi, joka 'litistettäessä' huipentuu pisteeksi ... Tavoitteena on noudattaa intuitiivista visiota taiteellisesta tavasta tutkia oman tiedostamisen olemusta, sanalla sanoen suorittaa introspektio kvalitatiivisen tutkimuksen hengessä.

Tehdä se henkilökohtaisena kokeena, varioimistaan varioiden ja esittää tulokset jotensakin autenttisen, esseemäisen runoelman muodossa. Tästä valinnasta muodostuu fiktiivisen asiarunon konteksti, yksi mahdollinen tapa saattaa ymmärrettäväksi taiteellisen tutkimuksen erityinen luonne. Säilyttää loppuun asti jotain taiteen ja tutkimuksen 'hengen' tapaista. Pääasiallisena aineistona on oma taiteellinen tuotanto ja peruslähtökohtana oma kokemus, joka sisältää niin fyysisen, aistisen, psykologisen, kognitiivisen, kulttuurisen, uskonnollisen, henkisen kuin intuitiivisenkin tiedon. Kun tämän Elisen 'kokemusflyygelön' viitoittamat johtopäätökset osuvat yksiin tieteenfilosofian gurujen päätelmien kanssa, voidaan nyökätä yleistettävyyden suuntaan, ja kun oma päänsisäinen pallopelimaailma ei tangeeraa ulkomaailman kanssa, on tätäkin subjektiivista näkemystä kunnioittaminen, kunnes joku sen epätodeksi osoittaa.

Elisen väitöskirja sisältää metamorfoottisen Pallo - Flyygeli - Jänis - 'hassukaavan' ja omatekoisen, humanistisen 'opin' flygelismin teemat, joilla kuvataan taiteentekemisen prinsiippejä ja perustunnelmia, myös eettisiä ja sielullisia. Tämä taiteen elastista vapautta kuvaava koherentti, sekä kehämäinen että pallomainen kaava, jota ei yritetäkään väittää muutoin kuin ei-definitiivisesti todeksi, on kaikessa mielivaltaisuudessaan, variatonisessa soveltuvuudessaan ja lähes abstraktissa yksinkertaisuudessaan tutkimuksen sekä metodi että kohde ja lopulta substanssi kuten myös niin kutsuttu lopputulema.

Lyhyesti: Self Portraitissa variaatio = metodi = substanssi. Se, että elämä itse 'flygelöityy' tutkimukseen, on koettu fakta, jota olisi vilpillistä lähteä salaamaan. Ihmistutkimus ei  tapahdu irrallaan sinänsä unimaisesta tosielämästä eikä tässä tapauksessa myöskään irrallaan taiteesta. Koettu sotkeutuu oudosti taiteeseen napittuakseen sitä kautta taas tutkimukseen. Kehkeytyy omalla tavallaan hermeneuttinen Pallo - Flyygeli - Jänis -oravanpyörä: Käsitteellinen tutkimus - Artefaktinen taide - Inhimillis-jänismäinen elämä -triangelisto, joka muodostaa Elisen väitöskirjan hermeneuttisen, itseään varioivan jäniksenpallon."

Assosiaatio oli erityisen vahva siksi, että myös Kännön Mehiläistiessä toistuvat yhtenään jänikset ja flyygelit. Jänikset ovat tosin taajaan kuolleita ja flyygeleitä romutetaan, mutta ehkäpä juuri se kuuluu asiaan.

Luettuani Kännön kirjan näytin Joseph Beuysin kuvaa puolisolleni, joka totesi, että "tämän syntymäpäivänä [12.5.1921] Neptunus oli kaloissa, eikä koko maailmassa ole tuon kaltaista Neptunus-vetoista persoonaa, joka ei maalaisi. Joten hänen on oltava taiteilija. Jos hän ei toteuta taiteellista itseään, hänessä on oleva jotain pahasti pielessä. Eikä ole ihme, että ihmiset pitivät hänen tuijotustaan hypnoottisena ja väkevänä, koska sellaisia tuon tyypin ihmiset ovat. Paljon surullisuutta, paljon taipumusta hulluuteen, mutta myös erittäin spirituaalinen ihminen."

Beuys on Mehiläistien keskushenkilö. Hän oli todellisuudessa elänyt saksalainen nykytaiteilija, ja suuri osa Kännön Beuysiin yhdistyviä asioita näyttää saavan vahvistusta siitä, mitä Beuysin elämästä ja taiteesta on julkisesti löydettävissä. Hänen šamaaniutensakin oli ainakin taiteellisessa mielessä faktaa. Menikö se Kännön kuvaamiin sfääreihin kuten aikamatkailuun ja ihmeparantamiseen - sen arviointiin minulla ei ole riittäviä yhteyksiä Beuys-vainaaseen, mutta ainakin terminologia ja symbolismi tangeeraavat vahvasti tuon aikaisen taideskenen kanssa.

Toisena päähenkilöryhmänä ovat fluxus-taideliikkeen taiteilijat Dora Schuster ja Klaus Veit, jotka lienevät fiktiivisiä, mutta hyvin uskottaviksi kirjoitettuja hahmoja. Doran Amerikassa kasvanut poika Walter on kirjan myöhemmässä vaiheessa näkökulmahenkilönä. Nykytaiteen skenehuumoria on mukana jälleen runsaasti ja se on hersyvää, sisältäen siellä täällä viittauksia todellisuudessa eläneisiin tai eläviin taiteilijoihin. William Burroughskin on päässyt mukaan, lukemaan aikamatkoista kertovia iltasatuja lapsille.

Kolmantena päähenkilöryhmänä ovat myös Ihmishämärässä vilahtaneet natsiokkultistit Alfred Riemannin johdolla, mukaan lukien muutama pimeälle puolelle rekrytoitu juutalainen sekä viileänkaunis natsiprofiloijatar Celina Müller. Nämä henkilöt lienevät Kännön fiktiivistä luomusta, mutta perustunevat todellisuudessa olemassa olleisiin natsien okkultistisiin hankkeisiin, joista niin Hitler, Himmler kuin Hesskin olivat ylen kiinnostuneita.

Beuys oli myös todellisessa maailmassa osallisena vihreän liikkeen perustamiseen, sillä hän oli yksi sitä edeltäneen vapaan opiskelijaliikkeen perustajista. Historiallinen Beuys oli tosin poliittisessakin toiminnassaan siinä määrin epäkonventionaalinen, että hänellä menivät pian sukset ristiin tulevan Vihreän puolueen kanssa.

Ihmishämärän arvostelussani ihmettelin sitä, miksi Kännö oli tieten tahtoen sekoittanut Beuysin elämän mestarimuurarin ja kuvanveistäjän Heinrich Hasen elämään. Tämä kun vaikutti 1500-luvulla ja jätti jälkeensä rakennuksia erityisesti Naumburgiin - kaupunkiin, joka oli keskeisellä sijalla Kännön Runoilijassa. Wenzelin kirkossa on häneltä jälkeen jäänyttä rakennustaidetta samoin kuin Wenzelin lähde. No, Mehiläistiestä selvisi, ettei Kännö tarkoittanutkaan sekoittaa Beuysia historialliseen Haseen, vaan hänen Heinrich Hasensa on ilmeisesti fiktiivinen hahmo - taiteellisesti lahjakas sotamies, joka ilmaantuu Mehiläistien tarinaan vasta sen viimeisessä osassa, Beuysia etsimään lähteneen pelastusretkikunnan jäsenenä Krimin vuorilla.

Tosin tämä Heinrich Hase ("Heikki-jänis") on saattanut saada nimensä saksalaisessa lastenkirjassa seikkailevasta sen nimisestä jäniksestä, jolla on tonttulakki päässä. Se ainakin sopisi hyvin jänisteemaan Beuysin taiteen ympärillä samoin kuin Beuysin astraaliasumuksissa. 

Niin, aika menee hieman mutkalle Mehiläistiessä, sillä akashan paikalla taikamattona ja kaninkolona on tässä kirjassa aikamatkailu, joka onnistuu mehiläisten matkassa, siitä kirjan nimi. Astraalihahmon lisäksi matkustamiseen kykenee tosin koko fyysinenkin ruumis, ainakin jos sen valelee hunajalla ja lehtikullalla. Ja aikamatkailulla on vakavia seurauksia, koska pienetkin muutokset menneisyydessä kumuloituvat isoiksi vääristymiksi todellisuuteen. Ihmishämärässä siis elettiin siinä todellisuudessa, jossa Hase korvasi Krimillä kuolleen Beuysin, joka jäi elämään Hasen alter egoksi.

Kuten muissakin Kännön kirjoissa, myös Mehiläistiessä eletään suurelta osin Saksassa ja saksalaisen kulttuurin piirissä. Alkuun ollaan Berliinissä ja myöhemmin muutetaan Düsseldorfiin, joka on ehkä ollut Kännölle läheinen kaupunki juuri taideyliopistonsa vuoksi, jossa Beuys aikoinaan vaikutti. Kirjan puolivälin paikkeilla siirrytään kuitenkin Doran ja Walterin mukana New Yorkiin ja sen taide-elämän piiriin.

Lisäksi seikkaillaan Krimin vuorilla, jonne sekä todellinen että fiktiivinen Beuys tekivät uransa alussa pakkolaskun Luftwaffen koneella. Mietin ensin hieman kuvauksia lukiessa, että missä ja milloin Krimillä on muka ollut noin ankaran arktisia olosuhteita, sillä Krimin korkeimmatkin vuoret ovat vain puolentoista kilometrin korkuisia - Krimin korkein vuori Orman Koš (ven. ja ukr. Roman-Koš) on 1545 metriä ja kuuluisin vuori Ai Petri 1234 metriä korkea. Ai Petrin laakea huippuylänkö mainitaan useissa lähteissä poikkeuksellisen tuuliseksi ja ankaraksi paikaksi talvisin, joten se lienee antanut innoitteen niin lumisiin ja talvisiin olosuhteisiin kuin Kännön kuvauksessa. Muualla Krimillä ei lunta juurikaan nähdä edes sydäntalvella.

Nettilähteet kertovat kuitenkin, että tosielämässä Beuys teki pakkolaskunsa Pohjois-Krimin aroille Kurmanin piirikunnan Pryvilnen kylän lähellä, jota saksalaiset tuohon aikaan kutsuivat nimellä Freifeld - natseillahan oli löyhästi muinaisiin Krimin gootteihin pohjaava tavoite tehdä Krimistä etnisesti saksalainen lomailualue Gotenland. Beuysin ja Kännön mytologian kannalta tässä vain on se ongelma, että noille tasaisille aroille on hyvin vaikea kuvitella edes talvella sellaisia ankaria olosuhteita, joita Beuys-myytos sinne kuvitteli.

Kirjan lopetusosa, jossa Hase ja esimiehensä seikkailevat, on myös tyylikäs psykologinen tutkielma, jolla on traaginen ja traagisuudessaan vavahduttava loppu. Se tuntuu alleviivaavan, kuinka pienestä lopulta on kiinni paljon pahaa. Torjutuksi tuleminen sysää kaunosielunkin pahuuteen. Beuys tuntuu vihjaavan, että vastinparit jotenkin aina säilyvät: jos Hase ottaa Beuysin paikan, on jo nähtävissä, että tuossa todellisuudessa Riemannin paikan ottaa Reinhold Klingner.

Emme kuitenkaan tapaa heitä Ihmishämärästä emmekä Runoilijasta, joten ehkä tuon kohtauksen enteilemä kirja on vielä Kännöltä kirjoittamatta.

Taloudesta ja turvallisuudesta

Google tarjoilee aina muistoja menneiltä vuosilta tähän aikaan, ja se tuntuu haikealta, koska huomaan, että aina ennen olen joulun ja uudenvuoden aikaan matkustanut jossain - yleensä Suomea huomattavasti lämpimämmissä paikoissa. Tänä vuonna olen köyhempi kuin koskaan sitten opiskeluaikojeni. Vaikka bruttotuloni ovat vuosien varrella näennäisesti nousseet nousemistaan, ostovoimani on ollut jyrkässä laskussa jo vuosikymmenen verran. 

Pahin lasku on tapahtunut viimeisten kolmen vuoden aikana, ja syynä ovat Suomen inflaatio ja taloyhtiöiden vastikkeet. Asunto-omistamisen piti olla hyvä sijoitus tulevaan, mutta aivan toisin kävi. Kumpikin taloyhtiö ryhtyi vimmaisesti remontoimaan ja vastikkeisiin menee nyt paljon enemmän kuin mihin olisi varaa. Mikä pahinta, asunnot eivät myöskään mene Helsingissä enää kaupaksi, joten niitä ei voi edes myydä ja muuttaa vuokralle, mikä muuten olisi nykytilanteessa taloudellisesti järkevämpi vaihtoehto.

Tänä vuonna joudumme miettimään sitä, onko meillä varaa parempilaatuiseen murukahviin vai ostammeko aina huonointa. Sellainen taas kasvattaa väistämättä aviollista tyytymättömyyttä, kun en keskiluokkaisesta työstäni huolimatta pysty kantamaan leipää pöytään, tai ainakaan leikkeleitä sen päälle.

Suomen talous ei ole kasvanut 18 vuoteen. On näemmä samantekevää, onko vallassa vasemmisto- vai oikeistohallitus, kun kumpikaan ei kykene todellisiin rakennemuutoksiin, verojen madaltamiseen tai suomalaisten kilpailukyvyn parantamiseen. Vienti ei vedä, koska Suomi hinnoittelee itsensä ulos. Kotimaista kysyntää taas ei ole, koska suomalaisilla ei ole varaa kuluttaa. Niinpä suomalaiset yritykset eivät kasva eikä uusia työpaikkoja synny. Arvonlisävero tappaa vähätkin lähipalvelut - jotka asiakaskunnan pienuuden vuoksi muutenkin ovat koko ajan veitsenterällä. Kuluttajat pahentavat kysyntävajetta tilaamalla halpatavaraa Kiinasta, mutta eihän se heidän vikansa ole, ettei kotimaisesta kaupasta ostettuun tavaraan ole enää varaa.

Vasemmiston ollessa vallassa rahaa tuhlattiin surutta velaksi. Mutta nyt, kun oikeistohallitus on ollut vallassa jo jonkin aikaa, mitään oleellista muutosta ei ole saatu aikaan. Jotain on tehty ja näperrelty, mutta leikkaukset tehdään yhä sieltä, mistä voidaan eikä sieltä, mistä pitäisi. Veroja sen kuin kasvatetaan, julkinen tuhlaus jatkuu. Kela syytää rahaa niin koti- kuin ulkomaisille eläteille eikä Suomessa edelleenkään kannata tehdä pienituloisia töitä, koska tuilla elämisellä saa merkittävästi korkeamman elintason ja oikeudet - ilman vastuuta. 

Kansalaisten eriarvoistuminen jatkuu, vaikkakaan ei aina sillä tavoin kuin lisää tukia parkuva vasemmisto uskottelee. Kansa jakautuu maksajiin ja saajiin, ja jossain vaiheessa maksajien mitta väistämättä täyttyy. Ei välttämättä niinkään rikkaiden, jotka pystyvät siirtämään omaisuutensa verottajan ulottumattomiin - ja nostelemaan lukemattomia tukia. Mutta keskiluokan kurjistuminen alaluokkaiseen elämään huonommalla elämänlaadulla kuin mitä Kelan asiakkaat saavat heidän kustannuksellaan ei varmasti lupaa yhteiskuntavakaudelle hyvää jatkossa.

Sama koskee jossain määrin koko Eurooppaa, mutta Suomi on erityisen syvällä lamassa, koska muualla kyse on suhdanteista, Suomessa perusrakenteista ja illuusioista, joiden varaan ylikallis hyvinvointivaltio on luotu. Suomi on jo nyt ostovoimassa Euroopan keskiarvon alapuolella ja jää jälkeen useista entisen Itä-Euroopan talouskasvumaista. Parhaiten koulutetut muuttavat maasta, koska Suomessa on selvästi huonommat palkat kuin Länsi-Euroopassa, Amerikassa ja Persianlahdella - mutta kuitenkin kalliimpaa ja siksi myös selvästi matalampi elämänlaatu.

Suomi markkinoi itseään Euroopan korkeimmilla sosiaalituilla, mutta sillä strategialla saadaan vain lisää maksettavia elättejä - ei lisää maksajia. Moni varmaan tullessaan aikoo töitä tekemään ja yrittämään, mutta aikeet karisevat vuosien kertyessä, kun edes työhaastatteluihin ei työvoimapulamaassa pääse, ja kun toisaalta tukien varassa saa mittavasti paremman elintason kuin ottamalla vastaan jonkin niistä suomalaisten hyljeksimistä ns. paskaduuneista, joita ulkomailta tulleille on tarjolla, olipa korkeakoulututkinto tai ei edes amispohjaa.

*   *   *

Tällaisissa tunnelmissa Suomi joka tapauksessa aloittaa uuden vuotensa 2026. Minkä lisäksi itätaivaalla häilyy myös erittäin konkreettinen sodanuhka. Se, että presidentti uudenvuoden puheessaan sanoi kolmesti, ettei suomalaisilla ole hätää, tarkoittaa, että tilanne on kriittinen ja hätä on käsillä. Kokoonsa nähden Suomi on toki Euroopassa parhaiten varustautuneiden joukossa, mutta tähän on pakko tehdä kaksi reunamerkintää. 

Ensinnäkin, koolla on väliä. Suomi ja Baltia ovat auttamattoman pieniä, eikä täällä ole ukkoja heittää eurooppalaisen suursodan lihamyllyyn. Vertailun vuoksi kannattaa miettiä, kuinka huonosti Suomi on saanut väestönsä mobilisoitua edes mukaviin siviilitöihin.

Toiseksi, se, että Suomi on parhaiten varustettujen Euroopan maiden joukossa, on osa mantereen laajuista ongelmaa, sillä Suomi on kuitenkin samalla Euroopan pienimpien ja nyttemmin myös köyhempien valtioiden joukossa.

Ukraina sen sijaan on iso maa, jossa oli ennen sotaa 40 miljoonaa ihmistä ja varsin mittava sotilaallinen kapasiteetti. Näiden asioiden ansiosta se on kyennyt taistelemaan koko Euroopan puolesta Venäjää vastaan, mutta ei nykytilannetta voi ikuisuuksiin jatkua. Venäjän sotakoneisto ei takuulla lakkaa pyörimästä, mikäli se saa haluamansa Ukrainassa, joka on tällä hetkellä suurin este Venäjän tiellä koko Euroopan hegemoniaan. Seuraavat esteet ovat Puola, Suomi ja Romania.

Venäjä on sotavalta - se on sodassa omalla mukavuusalueellaan, sillä se on tottunut ihmiselämiä uhraavaan sotatalouteen ja massapropagandaan, totalitaariseen tietoisuuteen, jossa valheet ovat totta, mikäli ne palvelevat imperiumin laajentamista ja vallan vertikaalia. Tämä konsepti on osoittautunut Venäjän valtion rakentamisen kannalta vuosisatojen ajan voitolliseksi. Vastustajat on tuhottu. Niinpä on vastuutonta haihattelua kuvitella, että konsepti muuttuisi, mikäli sille luovutetaan jälleen uusi voitto. Venäjä voi muuttua vain tappion kautta.

Maailma on molotovilais-ribbentropilaisessa tilassa, moninapaisen etupiiripolitiikan vahvistuessa. Olisin hämmästynyt, jos Putinin ja Trumpin hallintojen välillä ei olisi tehty salaista lisäpöytäkirjaa etupiirijaosta, sillä niin johdonmukaisesti Trumpin hallinto Venäjää myötäilee ja puolestaan suuntaa aggression Eurooppaa, Kanadaa ja Latinalaista Amerikkaa vastaan. Eivätköhän Grönlanti ja Venezuelakin ole Venäjän Trumpille syöttämiä valloitustavoitteita sitä vastaan, että Venäjä saa laajentua Euroopan kustannuksella länteen.

Tässä maailmassa pärjätäkseen Euroopan on joko ryhdyttävä yhdeksi suurvaltanavoista ja puolustettava etupiiriään sen mukaisesti - tai tultava jaetuksi ja alistetuksi aggressiivisempien valtojen etupiireiksi.

Amurinmaalta harjujen humuun

Aika rientää ja nytkin se on laukannut yli vuoden päähän siitä, kun lokakuussa 2024 kirjoitin nimellä Kaksi kirjaa merilehmistä kirja-arvostelut Aura Koiviston Miehestä ja merilehmästä sekä Iida Turpeisen Elollisista. Siinä yhteydessä viittasin kolmanteenkin samaa aihepiiriä käsittelevään suomalaisromaaniin, nimittäin Anni Kytömäen Mirabilikseen, mutta kesti näin kauan ennen kuin sain, luin ja arvostelen tuonkin kirjan.

Hämmentävän paljon yhteistä tässäkin teoksessa on kahteen edellä mainittuun verrattuna. Kytömäki myös avaa tätä yhteyttä jälkisanoissaan, joissa tyylikkäästi tunnustaa Koiviston ja Turpeisen kirjat, vaikka paaluttaa saaneensa oman kirjansa idean jo kauan ennen kaikkea, teini-ikäisenä. Kuten Koivisto ja Turpeinen, Kytömäkikin vaikuttui jollain erityisellä tavalla Georg Stelleristä ja Beringinsaaren haaksirikkoisista. Olisi kuitenkin ollut hieman kiusallista kirjoittaa kolmaskin Stelleriä ja merilehmiä suoraan seurannut romaani - samalla ekologisella sanomalla - joten Koivisto ja Turpeinen lienevät tahtomattaan vaikuttaneet siihen, että Kytömäki päätyi tietoisesti kehittämään omaa teostaan toiseen suuntaan, sekä ajallisesti että henkilöhistoriallisesti.

Eipä silti, Steller seikkailee yhä Kytömäenkin teoksessa, vaikkakin aaveena, joka kummittelee yhtenään erääksi näkökulmahenkilöksi valitun elämäkerturinsa Leonhard Stejnegerin mielessä. Kuten Koivisto, myös Kytömäki on saanut suuren osan innoitustaan Stejnegerin vuonna 1936 julkaisemasta Stellerin elämäkerrasta. Stejneger oli Stellerin tavoin tutkimusmatkailija ja luonnontieteilijä, vaikka eli elämänsä toistasataa vuotta myöhemmin, jo varsin toisenlaisessa maailmassa. Stellerin tavoin hänkin oli kotoisin muualta kuin missä teki uransa: Steller oli Venäjän keisarikuntaan muuttanut saksalainen, kun taas Stejneger oli norjalainen, mutta teki valtaosan urastaan Amerikassa.

Kytömäen kirjaa aloittaessani luulinkin, että Stejneger olisi kirjan päähenkilö, mutta näin ei lopulta ollut. Norjalainen tulee tarinaan mukaan verrattain myöhään ja senkin jälkeen hänen näkökulmalukunsa pysyvät erillään suomalaisten päähenkilöiden elämästä pitkälle yli kirjan puolivälin. Lukija arvaa, että jossain vaiheessa näiden tiet proosan lakien mukaan risteävät, mutta saa odotella tätä täyttymystä kirjan loppupuolelle saakka.

Stejnegerin ja Stellerin lisäksi kirjassa sivutaan muitakin todellisuudessa eläneitä henkilöitä, kuten Adolf Erik Nordenskiöld, Johan Axel Palmén ja Spencer Fullerton Baird, mutta nämä jäävät sivuosiin, kuten hieman yllättävästi myös kirjan kattaman ajanjakson kaikkein dramaattisimmat tapahtumat - ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous, Suomen itsenäistyminen, sisällissota ja natsien valtaannousu Saksassa. Kytömäen romaani sisältää turkishylkeiden ja isomerimetsojen näkökulmasta koetut alku- ja lopputeurastukset, jotka sijoittuvat vuosiin 1742 ja 1851, mutta muuten kirja seuraa kiitettävän kronologisesti toisiinsa suku- ja paikkakuntasitein linkittyvien päähenkilöiden elämiä vuodesta 1865 vuoteen 1935. Draamaa riittää ilmankin edellä mainittujen maailmandraamojen käsittelyä.

Mirabilis on nimensä mukaisesti täynnä ihmeellisyyttä, siirtyen usein vahvasti maagisen realismin puolelle. Tarinan keskiössä on kirjan todellinen päähenkilö Ella, sirkusnimeltään Mirabella, johon kirjailijatar on lähes varmasti ladannut hyvin paljon itseään - näin olen myös aiemmin julkaistuista kirja-arvosteluista antanut itseni ymmärtää. Nimensä mukaisesti Mirabella on sekä herkkä orvokki että monipuolisesti ihmeellinen olento. Suurin osa kirjasta nähdään ja kerrotaan ensimmäisessä persoonassa Ellan näkökulmasta. Muut näkökulmahenkilöt seikkailevat kolmannessa persoonassa.

Mutta eipä rynnätä asioiden edelle. Ella tulee ilmoille vasta kun on ensin seurattu pitkään hänen äitinsä Iso-Riikan melkein yhtä omituista elämää. Riikka on Juurelan torpan tytär, ratakiskoja lämpimikseen kanniskeleva voimanainen, joka elää jossain määrin omassa mielikuvitusmaailmassaan, kuten tyttärensäkin. Tapahtumat käynnistyvät Suomen nälkävuosista, joista jää jälkeen myös herravihaista alavirettä Riikan perheeseen. Herroja edustaa kartanon vallasväki, Falkenhöjdin suku. Sekä Juurelat että Falkenhöjdit ovat kuvitteellisia, vaikkakin joillain henkilöillä voi olla esikuvia todellisuudessa. Jälkisanoissaan kirjailija toteaa esimerkiksi, että hänen henkilönsä Herman Erikssonin esikuva oli tosielämässä Amurinmaan siirtokuntalaisia johtanut Fridolf Höök. Esikuvansa tavoin myös Eriksson päätyy samanlaiseen traagiseen loppuratkaisuun.

Romaani liikkuu laajalti, heitellen henkilöitään ja lukijaansa maailmankolkasta toiseen. Vaikka suurin osa vierailtavista paikoista on todellisia, kirjan tärkein kiinnepiste on kuitenkin fiktiivinen Kummunpään kunta ja siellä erityisesti Korraharjun kartano ja sille nimensä antanut harju, jonka yhteydessä kohoaa Vinkalonvuori. Kirjailija liittää näihin paikkoihin niin paljon tarkkaa luonnon- ja tunnelmankuvausta sekä mystiikkaa, että ei liene väärin arvailla niiden perustuvan hänen kotiseutuunsa Pirkanmaan Ylöjärvellä tai läheisellä Nokialla. Suomussalmelta ja Nokialta löytyy pari Kummunpäätä paikanniminä, muttei kokonaista sen nimistä paikkakuntaa. Kytömäen Kummunpäässä on rautatieasema ja yhdestä kirjan kohdasta voi päätellä sen sijaitsevan rautateitse matkalla Helsingistä itään Pietaria kohti.

Kirjan rytmi on verkkainen, rönsyt runsaita - tämä ei ole ollut viime vuosikymmeninä muodikasta suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta minua se ei haittaa. Päinvastoin, on hyvä, ettei kaikki ole ennalta arvattavaa. Voin kyllä kuvitella, että toiseenlaiseen tottunut suomalaislukija kavahtaa osaa mystiikasta, yliluonnollisia kohtaamisia, paikkojen, polkujen ja mielentilojen rönsyilevää runsautta. Kirjassa on vähän kaikkea: on luonnontiedettä, mystiikkaa, luokkajakoa, sirkusta, edistyskritiikkiä, nostalgiaa, emansipaatiota, sadomasokismia, epäsovinnaisia pariutumisia. Tapahtumia kehitellään hartaasti ja tapahduttuaan niitä vatvotaan, usein yhä uudelleen Ellan mielessä.

Ajoittain herää tunne, että ehkä liikaakin on yritetty tunkea samaan romaaniin. Kaikki ei lopulta oikein loksahda yksiin, loppuluvuissa kirjailijalle tulee jo kiire hyppiä isojen asioiden yli. Olisi ehkä voinut hypätä joidenkin arvoituksellisten ilmeiden ja eleiden yli ja sen sijaan näyttää, mihin ne lopulta viittasivat. Kuitenkin ainoa henkilö, jonka pään sisälle lukija todella päästetään, on Ella, kirjan todellinen päähenkilö.

Ella on arvoituksellinen ja ihmeellinen, sitä myös alleviivataan. Ajoittain lukijan on vaikea ymmärtää, mistä Ellan ja äitinsä pimeä puoli kumpuaa, mikä sysää heidät toistuvasti ratkaisuihin, joista lukija haluaisi heitä varoittaa. Ella on toisaalta myös hyvin fyysinen - hänen visuaalisesti rikkaan mielikuvituksensa rinnalla kulkee hyvin voimakas sidos ruumiillisuuteen, kaiken kokemiseen ruumiillisina tunteina. Tämä tuntuu sopivan huippusuorituksiin pyrkivän taitovoimistelijan ja sirkuslaisen persoonaan - tuollaisessa elämässähän täytyy yhdistyä urheilijan ja esiintyvän taiteilijan ominaisuuksia. Pidän myös siitä, että tämä tausta on huomioitu Ellan ja veljensä kilpailullisuudessa - he ajattelevat yhtenään voittamista ja päihittämistä suhteessa toisiinsa ja muihin läheisiin.

Sekä Iso-Riikka että Ella ovat korostetusti vahvoja naisia, mutta lankeavat kuitenkin sekä miesten että mystisten ilmiöiden pauloihin. Riikka kohtaa Afrikan rannikolla yöllä leopardin ja kehittää myöhemmin Amurinmaassa ja vielä Suomessakin pakkomielteiseltä vaikuttavan suhteen metsässä piilevään tiikeriin. Ella taas ajelehtii suhteeseen aiemmin itselleen epämiellyttävältä vaikuttaneen vanhemman miehen kanssa, kerjäten ajoittain alistamista ikään kuin haluaisi rankaista itseään niistä asioista, jotka jättivät hänelle pysyvät traumat: rakastajan kuolemasta ja vähältä piti -kokemuksesta, jossa hän selvisi onnettomuudesta fyysisesti vahingoittumattomana, mutta näki itsensä sen jälkeen ikään kuin elävänä kuolleena. Lukija joutuu ajoittain ihmettelemään, miksi Ella on niin nyreä ja aina tyytymätön.

Kytömäen naiset ovat monimutkaisia, kompleksisia. Miehet sen sijaan ovat varsin suoraviivaisia olentoja, jolleivät suorastaan yksinkertaisia niin ainakin kadehdittavan helppoja. Hieman enemmän syvyyttä ja nyansseja löytyy Stejnegeristä. Kun Ella kamppailee sisäisen pimeänsä kanssa, Stejneger näyttäytyy raikkaana, elämänmyönteisenä ihmisenä, joka aina selviytyy, vaikka on alituiseen lähellä kuolla. Jälkisanoissaan Kytömäki toteaakin juuri tuon piirteen tehneen itseensä vaikutuksen Stejnegeriä lukiessaan. Stejnegerin elämänmyönteinen selviytyminen asettuu kontrastiksi verrattuna Ellaan, joka tuntuu juuttuvan menneisyyteen - lapsuutensa Amurinmaahan, rakastettunsa kuolemaan, Vinkalonvuoren näkötornin onnettomuuteen - ja kaipaavan selittämättömästi kuolemaa, vaikka kaikki ympärillä todistaa hänet päinvastoin selviytyjäksi.

Viken kuoleman jälkeen Ella näyttää kadottavan onnensa, mutta kuitenkin jotenkuten jatkaa. Vasta näkötornin onnettomuus näyttää murtavan hänen tahtonsa elää elämäänsä. Olen lukenut ennenkin siitä, että onnettomuuksista ja tragedioista selvinneet toisinaan kokevat tällaista syvää masennusta ja ikään kuin syyttävät itseään eloonjäännistään, etenkin jos joku läheinen ei selvinnyt. Ella ja Artturi kuitenkin selviävät onnettomuudesta pelkillä naarmuilla, joten lukijaa ihmetyttää, miksi tapahtuma saa niin traagiset mittasuhteet Ellan loppuelämässä. Miksei hän itse näe kaikkea sitä iloa ja ihmettä, jota hänen elämässään riittää? Sirkustaiteilua, rakastavia perheenjäseniä, konferenssimatkoja, luontoa ja ilmeisen hyvä ulkonäkökin. Silti Ella tuntee olevansa kuin juuriltaan nyhtäisty lehdokki, joka on jätetty ihmettelyn jälkeen mättäälle kuolemaan.

Tarinan toistuva teema näyttäisivät olevan unelmat, jotka kerta toisensa jälkeen tuhoutuvat johonkin ikävään sattumaan. Nälkätalvi vie Riikan vanhemmat, tiikeri vie vauvan ja myöhemmin äidinkin, junarata vie aarniometsän ja Viken ja paronikin osoittautuu lopulta paskiaiseksi. Päästyään pakoon vanhemmalta setämieheltä Ella ihastuu päistikkaa itseään huomattavasti nuorempaan mieheen, jota kuvataan kauniiksi pojaksi ja vihjataan homoseksuaalisesta suhteesta ystäväänsä. Nämä nuoret miehet eivät kuitenkaan ehdi enää aiheuttaa Ellalle pettymystä, koska hän lopulta löytää sen, mitä tutkimusmatkailijat eivät voineet löytää. Tosin mikä tuo jokin on, jää lopulta aikamoiseksi mysteeriksi. Ehkä se liittyy Vinkalonvuoren rotkon pyhittämiseen ja salaamiseen, koska "hengissä selvinneiden on kätkettävä kultansa", kuten Amurinmaan alkuperäiskansoihin kuuluva metsien nainen, Saša, pääsee nuorempiaan opettamaan.

Amurinmaan utopiasiirtokuntien kohtalokin oli pitkälle tuollainen pettymys. Sitä ei tosin Mirabiliksessa juurikaan avata, koska päähenkilöt palaavat sieltä Suomeen jo kauan ennen kuin siirtokunnat ajautuvat konkursseihin tai bolševikit alkavat teloittaa haaveitaan seuranneita siirtolaisia silkan suomalaisuutensa tähden. Kytömäen Venäjä ei kuitenkaan ole öisin ihmisiä noutavien salaisten poliisien ja joukkohautojen reunoilla jaeltavien niskalaukausten maa, vaan hän näkee tsaarin-Venäjän leppoisana ja idyllisenäkin paikkana. Tämä näkyy erityisesti Solikamskin vaiheiden kuvauksessa, jossa kuultavat myönteiset muistot menneestä maailmasta.

*   *   *

Ellan ja Falkenhöjdin mukana päästään kirjassa käymään Bergenissä, Berliinissä, Inarissa ja Solikamskissa, Stejnegerin mukana matkataan Washingtonissa, Arizonassa, Puerto Ricolla ja Beringinsaarella. Eniten jäi kuitenkin tätä kirjaa lukiessa kiinnostamaan Amurinmaa, ja Kytömäen ansiosta etsin ja tilasin divarista varsinaisen aarteen, Teuvo Peltoniemen vuonna 1985 julkaistun kirjan Kohti parempaa maailmaa: Suomalaisten ihannesiirtokunnat 1700-luvulta nykypäivään. Kirja esittelee lukuisia paremmin ja huonommin tunnettuja suomalaissiirtokuntia kaikilla mantereilla Amerikoista Australiaan, Afrikkaan, Israeliin, Etu-Kaukasiaan ja Itä-Karjalaan. 

Peltoniemen kirjassa on myös kokonainen luku Amurinmaan suomalaissiirtokunnasta. Fridolf Höökin retkikunta matkusti todellisessa maailmassa Amurinmaahan yhtä pitkää reittiä kuin Erikssonin ja Iso-Riikan poppoo Mirabiliksessa. Höökin aluksen nimi oli Keisari Aleksanteri II ja se purjehti Bremerhavenista samojen paikkojen kautta kuin Kytömäen Juan da Gama: Plymouthissa pysähdyttiin, sitten Kap Verden saarilla, Trindadella, Jaavalla ja lopulta saavuttiin Nahodkaan. Suomalaisten siirtokunta sijaitsi Primorjen etelärannikolla Vladivostokin ja Nahodkan välissä sijaitsevalla Strelokinlahdella. 

Suomalaisten muuttoliikettä nimenomaan valtakunnan kaukaisimpaan ääreen Amurinmaahan siivitti se, että tsaari Aleksanteri II oli nimittänyt Amurin kuvernööriksi suomalaisen Harald Furuhjelmin, jonka mukana ensimmäiset kymmenisen perhettä Turun seudulta muuttivat Amurinmaahan. Amurinmaata väitettiin tyhjäksi ja haluttiin asuttaa valkoihoisella venäläisväestöllä jakamalla maata ilmaiseksi Euroopan suunnasta tuleville uudisasukkaille. 

Se tietysti sujuvasti sivuutettiin, ettei tuo rehevä, lauhkea alue tietenkään tyhjä ollut. Kiinalaiset olivat jo kolonisoineet sitä ja työntäneet alkuperäiskansoja metsiin - venäläiset tapansa mukaan aiheuttivat heti alueen Kiinalta vallattuaan merkillisen väestöllisen tyhjenemisen, jollainen on perinteisesti seurannut Venäjän valloituksia. Kytömäkikään ei kovin paljon puhu alueen alkuperäiskansoista, mutta Sašan hahmo sentään edustaa heitä. Kuvaavaa on, ettei Kytömäelläkään ollut näille omakielisiä nimiä, vaan Saša on saanut Erikssonilta venäläisen nimen ja kansaa itsessään kutsutaan vain "metsäläisiksi". Steller kiivaili aikoinaan jonkin verran itelmeenien oikeuksien puolesta, mutta nämä ovat paljon pohjoisempia Kamtšatkan kansoja. Primorjessahan ollaan Korean ja Mantšurian rajoilla.

Aiemmin mainittu merikapteeni Fridolf Höök oli innostunut utooppis-kommunistisista ajatuksista ja perusti Amurin yhtiön, johon liittyi pääosin ruotsinkielistä keskiluokkaista väkeä Helsingin ja Turun seuduilta. Amurinmaassa oli tarkoitus elää jonkinlaisissa kommuunioloissa työtä tehden - joskin johtajien oli tarkoitus saada suurempi osa rikkauksista, tietysti. Maanviljelystä, metsästystä, kalastusta, valaanpyyntiä ja kullankaivuuta oli tarkoitus kehittää. Mukaan lähtivät mm. proviisori Walldén, maisteri Federley, maanviljelijä Åberg, työvouti Eriksson, insinööri Nilsson, sekä meriväen luutnantti, tynnyrintekijä, viinuri, puutarhuri, seppä, nahkurin sälli, turkkuri ja ainakin neljä apteekissa työskennellyttä henkilöä. Osa toi mukaan perheitään.

"Yhtiö palkkasi lisäksi laivamiehistöön neljä merimiestä sekä viisi oppipoikaa, jotka piti totuttaa valaanpyyntiin. Helsingin köyhäinhoitohallitus luovutti yhtiöläisten huostaan neljä tyttöstä - 'edellytyksellä, että heitä kohdeltaisiin niin kuin perheen jäseniä'. Kun mukaan vielä otettiin kaksi Itä-Aasiaan pyrkivää kauppiasta, oli lähtijöiden määrä noussut jo 50:een."

Tuohon aikaan ei vielä ollut Siperian rataa ja maateitse Siperian läpi matkustaminen oli suurelle ihmisjoukolle liian vaivalloinen suoritus. Niinpä Bremerhavenista Amurinmaahan purjehdittiin koko maailman ympäri.

"Oma purjelaiva saatiin valmiiksi Bremerhavenissa marraskuun lopussa [1868]. Sille annettiin uudeksi nimeksi Imperator Aleksander II ja suomalaiset muuttivat asumaan laivaansa. Välikannelle oli rakennettu kaksi suurta asuinsalonkia. Hyttejä oli vain perheellisille ja laivapäällystölle." (...)

"Muutostöiden aikana yhtiöläiset opiskelivat ahkerasti merimiestaitoja, mutta rannalla kyllä naureskeltiin, kun 'tuiki tottumattomat purjehtijat juoksentelivat sinne tänne kuin päättömät kanat'." (...)

"Purjehdusmatkan alussa meri oli niin tyyni, että laivalla pantiin toimeen juhlatanssiaiset. Sitten alkoivat myrskyt ja matkalaiset joutuivat hätäsatamaan Plymouthiin, kun Englannin kanaalista ei päästy edes luovimalla eteenpäin." (...)

"Vasta tammikuussa 1869 tuuli kääntyi ja matkaa päästiin jatkamaan. Satamassa oli ollut suuri joukko kohtalotovereita ja nyt laivat kilpailivat, kuka pääsisi Atlantille nopeimmin. Biskajanlahden myrskyä lukuun ottamatta matka jatkui suotuisasti, ja mieliala oli jälleen toiveikas, jopa riehakas. Monilla oli hyvä lauluääni, eikä 'rommitynnyrin tappi ollut koskaan liian kireässä kiinni'." (...)

"Kap Verden saarilla vaihdettiin suuret määrät suolaa juomaveteen, jota oli kuljetettu mukana Bremerhavenista saakka. Laivan nuoret miehet olivat lastauksen aikana etsineet itselleen tyttöseuraa ja pitivät näille railakkaat lähtökemut. Juhla päättyi tappeluun sekä paikallisten poikasakkien että virkakunnan kanssa. Poliisi pidätti kolme suomalaista, mutta 'rohkeutemme ja kestävyytemme avulla meidän onnistui osittain riisua aseista, osittain ajaa pakoon poliisikonstaapelit ja vapauttaa toverimme. Porilaisten marssia laulaen marssittiin veneille ja mentiin laivaan', kirjoittaa Lagus." (...)

"Seuraava pysähdyspaikka oli vasta Trindaden saari, joka sijaitsee noin 1200 kilometrin päässä Brasilian rannikosta. Maihinnousu saarelle osoittautui kuitenkin vaikeaksi ja myrskyn noustessa vene joutui veden varaan. Miehistö selviytyi maihin, mutta joutui viettämään saarella janossa ja nälässä yli kolme vuorokautta. Hyväntoivonniemi saavutettiin toukokuun alussa. Täällä retkikunta lisääntyi yhdellä jäsenellä, kun Walldénin perheeseen syntyi tyttölapsi. Etelä-Afrikan jälkeen maissa käytiin Jaavalla. Se olikin viimeinen satama ennen perilletuloa. Kiinan merellä purjehdittiin henki kurkussa, kun merirosvojen džonkit seurasivat laivaa. Kaiken varalta suomalaiset olivat hankkineet runsaasti aseita. Etukannen pikku tykki ladattiin rautaromulla. Suomalaiset puhkuivatkin, että hyökkäyksessä kävisi varmaankin niin, että he valtaisivat kiinalaisaluksen eikä päinvastoin."

Näiden 11 kuukautta kestäneiden moninaisten seikkailujen jälkeen Suomen urhot lopulta saapuivat Japaninmereltä käsin Pietari Suuren lahdelle ja rantautuivat Nahodkan sotilasasemalle.

"Kuvernööri Furuhjelm ja hänen suomalaiset apulaisensa ottivat maanmiehensä ystävällisesti vastaan. Aleksanteri II:n maljan ja heikosti sujuneen keisarihymnin jälkeen laulettiin sydämen pohjasta Maamme-laulu."

Ernst Wetterhof oli laivamatkalla laatinut Amurin matkalaisille myös oman laulun. Suomalaiset olivat tuohon aikaan perin hilpeää ja laulavaista kansaa.

"Hell dig du land vid Stilla haf

vi hälsar dig med fröjd.

Är detta land oss ödet gaf

till vagga och till graf."

Aiemmin Amurinmaahan saapuneet turkulaiset siirtolaiset olivat asettuneet Sutšanjoen varteen, jossa elettiin luvattuja oloja paljon vaatimattomammin ja ikävöitiin jo kotiin. Höökin retkikunta ei kuitenkaan halunnut asettua paikkoihin, joissa olisivat Furuhjelmin virkakunnan kontrollissa, vaan halajivat he myyttistä rajaseutujen vapautta. Vanhana merikarhuna Höök myös uskoi rikkauksien löytyvän todennäköisemmin mereltä kuin jokilaaksoista, joten hän halusi siirtokuntansa rannikolle, valtameren ääreen.

Toivotunlainen paikka löytyi Strelokista, jossa otettiin haltuun muutamia karkotetuilta tai tapetuilta kiinalaisilta jääneitä ja sittemmin hylättyinä seisoneita asumuksia. Kiinalaisia asui vielä kuitenkin alueella harvakseltaan, mm. lähin naapuri kahdeksan kilometrin päässä. Sisämaassa oli Mainginvuori, jonka mukaan kiinalaiset lahdenpohjukkaa kutsuivat. Kunnon kolonialisteina suomalaiset tietysti nimesivät paikat uudelleen ja antoivat vuorelle nimen Joosefinvuori.

Jo ensimmäisenä yönä siirtolaiset kuulivat metsästä tiikerien kiimaista karjuntaa ja nimesivät länsipuolelle jäävän jokilaakson Tiikerinlaaksoksi. Itäisestä laaksosta tuli Åberginlaakso ja keskimmäisestä Maisterinlaakso. Suomalaiset metsästivät kauriita ja hirviä, löysivät lahdella olevalta saarelta viinirypäleitä ja kävivät laivallaan Japanin Hakodatessa ostamassa riisiä ja valaanpyyntitarpeita. Siirtokunta palkkasi myös Vladivostokista 15 korealaista työmiestä vahvistuksikseen. Nämä tosin karkasivat omille teilleen ensimmäisen nälkätalven tullessa vuonna 1870, jolloin siirtokuntalaiset joutuivat hakemaan jauhoja hattu kourassa kuvernööri Furuhjelmilta.

Suomalaisille muodostui hyvät suhteet kiinalaisiin, jotka arvostivat heitä enemmän kuin venäläisiä.

"Kiinalaiset kutsuivat suomalaisia nimellä 'engeli'. Huonommin käyttäytyvät venäläissotilaat taas kantoivat nimeä 'lusogo'. Läheisen kiinalaisperheen kanssa vaihdettiin elintarvikkeita. Talon nuorimies hieroi joka kerta kauppaa suomalaistytöistä, joista hän olisi halunnut ostaa yhden vaimokseen. Hinta nousi jo pariinsataan hopearuplaan, mutta kauppoja ei vain syntynyt. Kiinalainen ei ymmärtänyt suomalaisten lyövän asialla leikkiä ja jatkoi sitkeästi mutta tuloksettomasti tarjouksiaan."

Aina kaikki ei kuitenkaan mennyt paikallisväestön kanssa nappiin, vaan ikäviäkin kokemuksia kertyi.

"Myöhemmin muutamat Sutšanin suomalaiset joutuivat 75-miehisen rosvojoukon uhreiksi. Suomalaiset lähtivät seuraavana päivänä takaa-ajoon. Rosvojen osoittaman julmuuden takia myös suomalaiset toimivat yksinkertaisesti. 'Jokainen kiinni saatu rosvo passitettiin armotta ikuisuuteen', kertoi Schoultz. Toisen kerran Schoultz ja Höök ajoivat takaa kiinalaista rosvopäällikköä. Höök oli tarkka ampumaan ja ihmetteli kun mies ei laukauksista huolimatta kaatunut. Vasta Höökin lopulta päästyä ampumaan rosvopäällikköä 'pään läpi aivan läheltä' ruumiista löydettiin jo seitsemän osumaa."

Siirtokuntalaiset rakensivat uusia taloja, viljelivät maata, pyysivät valaita ja hylkeitä, mutta kohtasivat myös kilpailijoita. Kommunistinen aate ei kuitenkaan maittanut, vaan pian huomattiin siirtokuntalaisten kuokkivan omia yksityispalstojaan ahkerammin kuin yhteispeltoja. Riitely ja kyräily johtivat lopulta yhtiön hajoamiseen. Höök äänestettiin nurin ja Venäjän valtio takavarikoi laivankin.

"Äänestystappion kärsinyt Fridolf Höök lähti Strelokista ja ryhtyi kapteeniksi pieneen valaanpyyntialukseen, jonka omisti kaksi amerikansuomalaista. Hakkaraisen, Mickelsonin ja Grönstrandin perheet sekä yksi palvelustytöistä jäivät asumaan Strelokiin. Federleyt, Nilsson, Östman, Walldén, Schoultz ja kolme palvelustyttöä muuttivat Tiikerinlaaksoon."

Huhtikuussa 1871 kuvernööri Furuhjelm kuoli verenmyrkytykseen ja Nahodkasta vedettiin virkamiehet Vladivostokiin. Myös suomalaissiirtolaiset alkoivat valua kaupunkiin seuraavien vuosien aikana, kunnes Strelokissa asuivat enää Nilsson, Hakkarainen, Östman ja pari poikamiestä. Osa siirtokuntalaisista onnistui kuitenkin liikemiehinä Vladivostokissa. Walldénista tuli siellä kauppaneuvos ja tynnyrintekijä Mickelson perusti Vladivostokin ensimmäisen yleisen saunan. Metsästäjä Schoultz ryhtyi kullankaivuuseen ja Nilsson toimi Vladivostokissa sahanjohtajana ennen kuin siirtyi Nobel-yhtiön palvelukseen Kaukasiaan ja palasi lopulta Suomeen.

*   *   *

Mutta se harharetkestäni Amurinmaahan, jonka suomalaissiirtokunnan historiaan Kytömäki onnistui minut johdattamaan. Palataanpa vielä Anni Kytömäen kirjaan.

Kytömäen kieli on erittäin elävää ja monipuolista. Hän käyttää hyvin paljon omintakeisia sanoja, varsinkin kuvaillessaan ääniä, tuntemuksia ja luonnon tapahtumia. En ole varma, ovatko nuo sanat, joista monet minulle entuudestaan outoja, murresanoja itämurteista vai kenties Kytömäen itse sepittämiä. Ne ovat kuitenkin hyvin onnistuneita, sillä tarkoitus käy lukijalle heti selväksi asiayhteydestä.

Kytömäki käyttää varsinkin verbejä luovilla tavoilla. Näin hän onnistuu välittämään tunnetiloja ja uusia assosiaatioita. Muutenkin kieli on rikasta, melkeinpä harlekiinimaista. Ei ole olennaista, onko tämä hänelle ylipäätään luonteva tapa puhua vai harkittua kirjallista tyylikikkailua, sillä lopputulos on joka tapauksessa kielellisesti onnistunut.

Minun on kuitenkin tästäkin kirjasta nostettava esiin yksi kielirikko. Miksi ihmeessä Kytömäki, joka selvästi on perehtynyt luontoon, lintuihin ja luonnontieteisiin, kutsuu järjestelmällisesti isomerimetsoja "Pallasin kormoranteiksi"? Tämä tönkkö käännös suoraan englannista ei ole selitettävissä sillä, että nimi isomerimetso on sangen uusi, koska kyllähän tavallinen merimetsomme Suomessa ja suomen kielessä tunnettiin jo kauan sitten.

Koska kirjastooni kuuluu eläin- ja luontokirjoja 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta, joista aikakausista Mirabilis kertoo, tarkistin asian mahtavasta Maapallon eläimistöstä, joka niin paljon inspiroi pientä luonnontutkijaa lapsena, ja niinhän se oli, että siihen aikaan merimetsoja tosiaan kutsuttiin suomeksi merimetsoiksi (ei kormoranteiksi) ja isomerimetso oli nimeltään silmälasimerimetso, joka oli suora käännös lajin latinankielisestä nimestä (Phalacrocorax conspicillatus).

Toreilla, Tallinnassa ja Haagissa

En ole kirjoittanut blogia lähes kuukauteen, mutta kirjoittanut sentään olen. Uutiset Suomen suurlähetystöjen sulkemisista säästösyistä saivat minut nimittäin toimittamaan kirjaksi neljännenkin osan Sudenhuutelijan päiväkirjoja. Tämä nide kattaa viimeiset kolme vuotta, 2022-2025, jotka olivat kirjan alaotsikon mukaisesti elämässäni Pakistanin vuosia. En ollut ajatellut julkaista viime vuosien kirjoituksia näin pian - vieläpä saman vuoden sisään edellisten kolmen sudenhuutelijakirjan jatkoksi - mutta jokin sisälläni halusi, että edes jotain jäisi.

Luetutin tämänkin kirjan keinoälyllä ja tilasin siltä kirja-arvostelun: 

Kirja-arvostelu: Sudenhuutelijan päiväkirjat IV – Pakistanin vuodet 2022–2025

Sudenhuutelijan päiväkirjat -sarjan neljäs osa vie lukijan paikan päälle Etelä-Aasian sydämeen – Islamabadin vehreisiin kortteleihin, Margallakukkuloiden jyrkille rinteille ja arjen sekä työn väliseen tilaan, jossa kirjoittaja elää kolmen vuoden ajan kahden maailman välissä. Anssi Kullbergin päiväkirjamainen proosa on samaan aikaan henkilökohtaista ja analyyttistä, kantaaottavaa ja lempeän havainnoivaa. Tämän teoksen kokonaisuus on yksi sarjan vahvimpia.

Arjen ja geopolitiikan tasapaino: Kirjan erityinen ansio on sen kyky kuvata Pakistania kokonaisuutena, jota suomalaisessa julkisessa keskustelussa harvoin nähdään: ei pelkkänä kriisialueena, vaan historiallisen syvyyden, poliittisten kerrostumien, kulttuurisen monimuotoisuuden ja arkisen huumorin maastona. Kullbergin tapa kirjoittaa politiikasta on tietoista maltillisuutta – turvallisuusympäristön vuoksi suorat analyysit ovat niukempia kuin aiemmissa osissa, mutta taustalla väreilee yhtä aikaa sekä asiantuntijan osaaminen että diplomaattisen työn asettamat rajat.

Samalla kirjassa on tarkkanäköistä pohdintaa Pakistanin historiasta ja identiteetistä: Mogulivaltakunnan perinnöstä, islamilais-intialaisen kulttuurikehän solmukohdista ja maan jatkuvasta tasapainoilusta Intian, Kiinan ja Afganistanin välissä. Näissä osioissa Kullberg kirjoittaa parhaimmillaan – laajalla sivistyksellä, mutta silti lukijaystävällisesti.

Luonto, joka kannattelee: Kirjan ehkä suurin yllätys on sen luonnonkuvaus. Kullbergin Islamabad on ennen kaikkea lintujen ja viidakkomaisten notkelmien kaupunki: villisikoja, kultašakaaleja, himalajansinipyrstöjä, metsätimaleita ja harvinaisten fasaanien aamuisia kylpyhetkiä. Nämä kuvaukset ovat tarkkoja, ekologisesti tietoisia ja ajoittain runollisia. Paikoin ne lähentelevät pienten esseiden tarkkuutta – kuin luonnonpäiväkirja Pakistanin vuodenaikojen rytmistä.

Lintujen kautta kirjassa välittyy myös jotain henkilökohtaisempaa: yksinäisyyden ja kodin kaipuun vastapainoksi syntyy rituaali, jossa havainnointi muuttuu selviytymiskeinoksi. Kun šakaalien öiset ulvonnat ja Himalajan lintujen talvivaellukset limittyvät kirjoittajan omaan sisäiseen liikkeeseen, syntyy kirjan kaunein kerros.

Henkilökohtainen tarina, joka ei korosta itseään: Kullberg kirjoittaa myös elämästään kahden maan välissä: puolison, Helsingin kodin ja Pakistanin työrytmin jakamisesta. Henkilökohtaiset osuudet ovat hillittyjä, mutta juuri siksi vaikuttavia. Ne eivät sorru sentimentaalisuuteen, vaan näyttävät, miten arki kahdessa maassa muovaa identiteettiä.
Samalla päiväkirjan sävy on omaan tyyliinsä uskollinen: ärtymyksen ja kuivakan huumorin yhdistelmä näkyy sekä Islamabadin byrokratian kuvauksissa että suomalaisen talviliikenteen absurdeissa hetkissä.

Kokonaisuus: vahva jatko sarjalle: Sudenhuutelijan päiväkirjat IV on tasapainoinen, vivahteikas ja sivistävä teos. Se onnistuu yhdistämään matkakirjallisuuden, luonnonpäiväkirjan, poliittisen esseistiikan ja henkilökohtaisen muistelun yhdeksi ehjäksi kokonaisuudeksi. Kullberg kirjoittaa Pakistanista tavalla, jota suomalaisessa kirjallisuudessa harvoin näkee: monipuolisesti, uteliaasti ja ilman valmiita kertomuksia.

Jos sarjan aikaisemmat osat ovat kuvanneet sotaa, vallankäyttöä ja Euroopan kriisejä, tämä osa näyttää, mitä tapahtuu, kun kirjoittaja on kaukana konfliktien polttopisteistä mutta keskellä toisenlaista monimutkaisuutta. Ja samalla se havainnollistaa, miten henkilökohtainen kasvu ja maailmanpolitiikka voivat kulkea samassa tekstissä ilman, että kumpikaan menettää painoarvoaan.

 *   *   *

Viimeisen vajaan kuukauden aikana elämääni on mahtunut kaikenlaista muutakin. Talvi teki tuloaan useaan otteeseen, lunta tuli muutamiksi päiviksi marraskuun lopussa ja sitten uudelleen kerran joulukuussa. Pakkanenkin ehti paukkua joidenkin päivien ajan, mutta sitten palattiin taas harmaaseen vesikeliin.

Mitään pikkusirkun kaltaista rarijyskyä ei ole koiranulkoiluttamisreitille enää ilmestynyt, mutta aina silloin tällöin jotain pikkukivaa, kuten nyt vaikka tilhiparvia silloin tällöin ja kerran Kivikon lätäköltä siellä talvehtivien kolmisenkymmenen sinisorsan joukosta löytynyt harmaasorsa. Päivänvalo on käynyt niin lyhyeksi, etten oikein ehdi käydä linturetkillä missään kauempana. Korppi käy silloin tällöin tervehtimässä minua taivaalta käsin.

Puolisoni odotteli innolla Tuomaan markkinoiden avautumista Senaatintorilla, koska halusi hankkia suomalaisperinteisen turkishatun ja syödä georgialaiskioskin hatšapurilaisia. Turkishattua ei lopulta Helsingin joulutorilta löytynyt, pipoja kyllä, mutta Bulevardin Uffilta sellainen siunaantui, taitaa vielä olla näätää.

Vähiä varojamme säästääksemme teimme jouluostosretken Tallinnaan, vaikka sielläkin hinnat ovat nousseet monissa asioissa lähelle Suomen lukemia ja varsinkin majoitus tuntui olevan sesongin aikana suolaisissa hinnoissa. Asuimme tällä kertaa kaksi yötä Telliskiven suunnalla, jossa on paljon edullisia ravintoloita ja Balti jaaman turulla saatoimme tehdä jouluostoksia paljon edullisemmin kuin Helsingissä - tai Raekojaplatsin virallisella joulutorilla. Solariksen Da Vincissä oli erinomainen aamiaistarjous ja oikeaa italialaista kahvia. 

Kurkimäessä olemme grillanneet lihaa eri yhteyksissä. Serkkuni avioitui kiinalaisen naisystävänsä kanssa, jonka löysi Örön saaren taiteilijaresidenssistä, ja kaksi eri ystävää Oulusta tuli eri aikoina käymään Helsingissä ja käytti tilaisuutta iloksemme myös nauttiakseen nautaeläinten lihaa sekä Dueron, Apulian, Määrin ja Tunisian viinejä tykönämme. Myös itsenäisyyspäivän kunniaksi grilli lämpeni.

Samana sunnuntaina, kun tulin puolisoineni Tallinnasta, lensin työmatkalle Haagiin. Työasiat veivät maanantain siellä, mutta sunnuntai-iltana ehdin hypätä junasta Schipholin ja Haagin välillä Leidenissa ja mennä paikallisbussilla Wassenaariin tapaamaan vanhaa ystävääni, syyrialaiskurdia, joka nykyisin työskentelee ihmisoikeusjuristina Haagissa. Kuten moni ystäväni, hänkin on perheen perustettuaan muuttanut isosta kaupungista idylliseen pikkukaupunkiin, josta on kuitenkin lyhyt työmatka Haagiin.

Haagissakin oli jouluvalot. Kun päivänvaloa vielä vähän oli jäljellä työkokouksista vapauduttuani, kävelin koko kaupungin läpi rautatieasemalle, näin satojen naakkojen kokoontuvan yöpuille puistoon ja kuulin kauluskaijojen kiljahtelevan.

Työyksikköni pikkujoulut olivat georgialaisessa ravintola Rionissa Kasarmikadulla - uusi tuttavuus Helsingin lisääntyneiden georgialaispaikkojen joukossa. Ilmeisesti georgialaisten määrä on viisumivapauden 2017 jälkeen kasvanut jonkin verran Suomessa - ja mikä ehkä vielä merkittävämpää, ukrainalaisten ja venäläisten määrä on kasvanut paljonkin, ja nämä arvostavat georgialaista keittiötä ja viinikellaria.

Tänään ratikassa viereen istuivat äiti ja lapsi, jotka kiinnittivät huomiota ukrainalaiseen pipooni. Puhuin muutaman lauseen hieman sekaisin ukrainaa ja venäjää, ja äiti ja lapsi taisivat olla Itä-Ukrainasta, kuten monet Suomeen tulleet, koskapa Myhailivska ja Maidan eivät paikkoina sanoneet heille mitään. Mutta se minua ilahdutti, että äiti puhui lapselleen johdonmukaisesti ukrainaa. Lapsi taisi jo osata suomeakin.

Tänäkin jouluna ukrainalaiset joutuvat yksin taistelemaan sotavalta Mordorin kolkkoa pahuutta vastaan koko muun Euroopan puolesta, samalla kun Atlantin-takainen irvokas Vichy-regiimi puukottaa heitä selkään minkä ehtii. Elämme kunniatonta aikaa, mutta tuon kunniattomuuden keskellä Ukrainan ja ukrainalaisten kunnia valaa vielä valoa jälkipolvillekin nähdä, mikä ihmisyydessä on puolustamisen arvoista.