Addiksessa on kahvilaketju nimeltä Kaldi's, joka on logoaan myöten kuin paikallinen plagiaatti Starbucksista. Kaldi oli tarun mukaan paimenpoika, joka löysi kahvin havaittuaan vuohien alkavan tanssia kahvipensaan papuja syötyään. Kaldi's on harvoja paikkoja lähitienoolla, jossa tunnen oloni kotoisaksi. Siellä on hyvää kahvia, nuoria sosiaalisia ihmisiä ja perheitä, jotka puhuvat iloisesti keskenään. Kun on päässyt portilla notkuvien kerjäläisten ohi sisälle, kukaan ei tule häiritsemään. On varmaan vastenmielistä eurooppalaisille kehitysmaaintellektuelleille, että joku pitää niin paljon paikasta, jonka yleishabitus on niin amerikkalainen.
Tosin kun sanon paikan olevan tunnelmaltaan kotoisa, en viittaa siinä Suomen räntäsateisiin ja pystybaareihin, vaan ajattelen mielessäni alitajuisesti Beirutia tai ehkä jopa Damaskosta, johon samanlaiset kahvilat alkoivat viime vuosina ilmaantua, beirutilaistaen tiettyjä osia kaupungista. Virallisesti Beirut oli kotikaupunkini vain yhdeksän kuukauden ajan, mutta henkisesti se on ollut sitä jo yli kolme vuotta. Aika kultaa muistot, joten ikävöidessäni sinne en ajattele taksikuskien huutelua ja torvien töötötystä ikuisissa liikenneruuhkissa, päivittäin vaihtuvia tiesulkuja ja liikennejärjestelyjä, puhelimen jatkuvaa soimista enkä aika ajoin jossain päin kaupunkia riehuvia militantteja. En myöskään ajattele kaikkia niitä salamurhia ja pommi-iskuja, jotka ehtivät tapahtua viime vuosien aikana.
Mitä sitten ajattelen? Sitä, että saan mitä vain mihin tahansa aikaan vuorokaudesta ylittämällä yhden kadun tai korttelin tai soittamalla yhden puhelinsoiton, eikä se maksa kohtuuttomasti. Hinnat ovat viimeistään tinkimisen jälkeen tiedossa. Sitä, että voin ostaa mistä tahansa sanomalehtiä ja kirjoja, joissa on mielenkiintoinen sisältö, jota ei ole sensuroitu. Sitä, että on paljon ystäviä ja tuttuja ja kaikkien kanssa voi puhua melkein mistä vain, vaikka rakkaudesta ja politiikasta tarvitsematta pelätä, että kukaan ottaisi mitään automaattisesti liian tosissaan tai tulkitsisi sitä aivan päinvastaisesti kuin mitä on sanottu. Sitä, että ylipäätään tapaisi ihmisiä, joiden kanssa keskustellessa pääasiana avoimesti tai peitellysti ei olisi raha. Sitä, että kaikki saatu tieto on mielenkiintoista - työnkin kannalta - ja edistää aivotoimintaa, eikä kaikki olisi niin rajoittunutta ja ahdasta. Kaipaan yleistä vapauden ilmapiiriä, tai vaikka muutoksen ilmapiiriä, jossa ihmiset investoivat tärkeisiin asioihin ja tekevät aktiivisesti jotain muuttaakseen asioita paremmiksi.
Yhden hyvän asian voi sentään mainita. Nyt näyttää lopultakin siltä, että sadekausi on päättynyt. Muutamaan päivään ei ole enää satanut. Oli jo aikakin. Yleensä sadekauden pitäisi loppua syyskuun puolivälissä. Tosin olen jo useampaan kertaan hetken ajan luullut, että sadekausi viimein loppuisi, ja heti kun viikonloppu on koittanut, se on alkanut uudelleen.
Tämä viikonloppu on mennyt kokonaan töihin, mutta ensi viikonlopuksi olen suunnitellut meneväni amerikkalaisen ystävän ja jonkun britin kanssa Awashin kansallispuistoon 210 kilometriä Addiksesta itään, Shoan ja Afarin rajamailla. Kansallispuisto sijaitsee Hautavajoamalaaksossa ja kattaa laajoja alueita savannia. Alueen pitäisi olla kuumaa ja kuivaa - katsotaanpa vain alkaako sadekausi ensi viikonloppuna sielläkin. Nimensä kansallispuisto on saanut Awashjoesta, jossa elää vielä runsaasti krokotiilejä ja virtahepoja. Niiden näkemiseen pitäisi Awashissa olla hyvät mahdollisuudet, kuten myös monien antilooppien, gasellien ja pahkasikojen. Kansallispuistossa on myös leijonia, leopardeja, gepardeja ja tietysti hyeenoja ja šakaaleja, mutta näiden näkeminen on erittäin epävarmaa eivätkä ainakaan leijonat ole yleisiä.
Hautavajoama on niin alhaalla ja siellä on niin paljon kuumempi ilmasto kuin Addiksessa, että täytyy muistaa syödä malarialääkkeitä ja hankkia mukaan oma hyttysverkko öitä varten. Muuttokuormani ei ole edelleenkään saapunut ja saapuneeko koskaan. Taloni lukot olen joutunut vaihtamaan jo toistamiseen, koska työ oli niin huonosti tehty, että vähän kerrassaan lukot lakkasivat kokonaan toimimasta eikä taloa enää voinut lukita. Lukkoasiaan kului suurin osa lauantaista, koska ensin piti odotella lukkoseppiä tuntikausien ajan, ja kun he lopulta tulivat (suurella joukolla, johon kuului sekä työtätekeviä että tyhjänpäiväisiä seisoskelijoita), kului vielä pimeään saakka aikaa heidän valvomiseensa. Niinpä taas meni yksi valoisa päivä hukkaan.
Sen odottaminen, että pääsisi pois töistä ja Addiksesta Awashin kansallispuistoon, antaa voimia, ja toivon vain, ettei taas tule yhtäkkiä jotain, mikä pakottaa töihin viikonloppuna ja raunioittaa matkasuunnitelmat.
Tosin kun sanon paikan olevan tunnelmaltaan kotoisa, en viittaa siinä Suomen räntäsateisiin ja pystybaareihin, vaan ajattelen mielessäni alitajuisesti Beirutia tai ehkä jopa Damaskosta, johon samanlaiset kahvilat alkoivat viime vuosina ilmaantua, beirutilaistaen tiettyjä osia kaupungista. Virallisesti Beirut oli kotikaupunkini vain yhdeksän kuukauden ajan, mutta henkisesti se on ollut sitä jo yli kolme vuotta. Aika kultaa muistot, joten ikävöidessäni sinne en ajattele taksikuskien huutelua ja torvien töötötystä ikuisissa liikenneruuhkissa, päivittäin vaihtuvia tiesulkuja ja liikennejärjestelyjä, puhelimen jatkuvaa soimista enkä aika ajoin jossain päin kaupunkia riehuvia militantteja. En myöskään ajattele kaikkia niitä salamurhia ja pommi-iskuja, jotka ehtivät tapahtua viime vuosien aikana.
Mitä sitten ajattelen? Sitä, että saan mitä vain mihin tahansa aikaan vuorokaudesta ylittämällä yhden kadun tai korttelin tai soittamalla yhden puhelinsoiton, eikä se maksa kohtuuttomasti. Hinnat ovat viimeistään tinkimisen jälkeen tiedossa. Sitä, että voin ostaa mistä tahansa sanomalehtiä ja kirjoja, joissa on mielenkiintoinen sisältö, jota ei ole sensuroitu. Sitä, että on paljon ystäviä ja tuttuja ja kaikkien kanssa voi puhua melkein mistä vain, vaikka rakkaudesta ja politiikasta tarvitsematta pelätä, että kukaan ottaisi mitään automaattisesti liian tosissaan tai tulkitsisi sitä aivan päinvastaisesti kuin mitä on sanottu. Sitä, että ylipäätään tapaisi ihmisiä, joiden kanssa keskustellessa pääasiana avoimesti tai peitellysti ei olisi raha. Sitä, että kaikki saatu tieto on mielenkiintoista - työnkin kannalta - ja edistää aivotoimintaa, eikä kaikki olisi niin rajoittunutta ja ahdasta. Kaipaan yleistä vapauden ilmapiiriä, tai vaikka muutoksen ilmapiiriä, jossa ihmiset investoivat tärkeisiin asioihin ja tekevät aktiivisesti jotain muuttaakseen asioita paremmiksi.
Yhden hyvän asian voi sentään mainita. Nyt näyttää lopultakin siltä, että sadekausi on päättynyt. Muutamaan päivään ei ole enää satanut. Oli jo aikakin. Yleensä sadekauden pitäisi loppua syyskuun puolivälissä. Tosin olen jo useampaan kertaan hetken ajan luullut, että sadekausi viimein loppuisi, ja heti kun viikonloppu on koittanut, se on alkanut uudelleen.
Tämä viikonloppu on mennyt kokonaan töihin, mutta ensi viikonlopuksi olen suunnitellut meneväni amerikkalaisen ystävän ja jonkun britin kanssa Awashin kansallispuistoon 210 kilometriä Addiksesta itään, Shoan ja Afarin rajamailla. Kansallispuisto sijaitsee Hautavajoamalaaksossa ja kattaa laajoja alueita savannia. Alueen pitäisi olla kuumaa ja kuivaa - katsotaanpa vain alkaako sadekausi ensi viikonloppuna sielläkin. Nimensä kansallispuisto on saanut Awashjoesta, jossa elää vielä runsaasti krokotiilejä ja virtahepoja. Niiden näkemiseen pitäisi Awashissa olla hyvät mahdollisuudet, kuten myös monien antilooppien, gasellien ja pahkasikojen. Kansallispuistossa on myös leijonia, leopardeja, gepardeja ja tietysti hyeenoja ja šakaaleja, mutta näiden näkeminen on erittäin epävarmaa eivätkä ainakaan leijonat ole yleisiä.
Hautavajoama on niin alhaalla ja siellä on niin paljon kuumempi ilmasto kuin Addiksessa, että täytyy muistaa syödä malarialääkkeitä ja hankkia mukaan oma hyttysverkko öitä varten. Muuttokuormani ei ole edelleenkään saapunut ja saapuneeko koskaan. Taloni lukot olen joutunut vaihtamaan jo toistamiseen, koska työ oli niin huonosti tehty, että vähän kerrassaan lukot lakkasivat kokonaan toimimasta eikä taloa enää voinut lukita. Lukkoasiaan kului suurin osa lauantaista, koska ensin piti odotella lukkoseppiä tuntikausien ajan, ja kun he lopulta tulivat (suurella joukolla, johon kuului sekä työtätekeviä että tyhjänpäiväisiä seisoskelijoita), kului vielä pimeään saakka aikaa heidän valvomiseensa. Niinpä taas meni yksi valoisa päivä hukkaan.
Sen odottaminen, että pääsisi pois töistä ja Addiksesta Awashin kansallispuistoon, antaa voimia, ja toivon vain, ettei taas tule yhtäkkiä jotain, mikä pakottaa töihin viikonloppuna ja raunioittaa matkasuunnitelmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti